Kesätunnelmissa

//Mukaan vain, oi, olisipa ihanaa jos Suomen kesät voisivat olla yhtä pitkiä, kuin Valhallassa. : )//

Andromeda katseli ympärilleen kauniissa puistossa, jossa kukat loistivat vielä vehreyttään. Valhallan kesät, ne olivat pitkiä, ja jakautuvat kolmeen osaan.
Se oli vain hyvä, sillä nainen rakasti juuri kesää.
Hän käveli kiireettömin askelin pitkin puistotietä, mikään ei voisi pilata hänen päiväänsä tänään. Se oli alkanutkin niin hyvin, ensimmäisiä kertoja tällä viikolla, hänen kova uurastuksensa oli tuottanut tulosta, ammatissaan siis. Joka olikin niitä hieman hämärämpiä, mikä tuotti Aasoille kovasti päänvaivaa. Kaupungissa lisääntyvä varkaus.
Jotkut hölmöt yrittivät estää sitä, Aasathan olivat perustaneet oman vankityrmänsäkin, jonne syyttävällä sormellaan heittivät Vaaneja, aina kun saivat pienenkin syyn epäillä heidän liikahtaneen pois kaidalta tieltä.

Mutta eihän moinen heitä pidättelisi, tai niin ainakin Andromeda itse ajatteli.
Vaanien verässä kulki varkaus, eivätkä Aasat sitä tulisi pysäyttämään.

Andromeda pysäytti jo aikeisemmin varsin kiireettömät askeeleensa. Ja kaiveli hameensa povitaskuja. Kyllä, se oli vielä siellä. Hän veti sen hetkeksi ulos taskustaan, ja katseli sitä ihaillen. Kultainen kaulaketju, jossa keskellä riippui isojalokivi.
Se oli monien unettomien öiden suunnittelujen tuotos, oli mennyt aikaa, ennen kuin Andromeda oli edes uskaltanut yrittää sen anastamista.
Hän oli vienyt sen eräältä Aasalaisrouvalta, jonka oli aikaisemmin tavannut torilla esittelemässä turhan hienoa helyään.
Eikä korun anastaminen niin paha juttu ollut, kun mietti perheellä olevan rahaa kuin roskaa, ja hänellä itsellään ei melkein edes sitäkään.

Hän pujautti helyn takaisin taskuunsa, ja jäi hetkeksi tarkkailemaan Kaupungin-Puistossa vierailevaa muuta väkeä. Hän saattoi melkein vannoa, puistossa löyhyyttelevän viuhkojaan parvi kuusitoista kesäisiä Aasojen seurapiirineitejä, kikattelemassa keskenään helteessä. Vaaneja näkyi vähemmän, harva Vaaneista ajautuikaan alueille, joissa vastakkaiskiltalaisia majaili. Hehän saisivat aina tuntea itsensä alempiarvoisiksi kaikessa rahattomuudessaan.
Andromeda oli oikeastaan varsin ylpeä itsestään, Vaaniksi hänellä oli kohtalaisen paljon varoja. Ja hän oli saavuttanut Einherisoturin arvon, mahtavaa.
Kuitenkin sellaisessa killassa, kuin Vaanit, soturuushan oli vain merkki mitä etevimmistä hämäräpuuhien taidoista. Mutta ainahan nimekettä oli hyvä pitää yllä, jos vaikka joku Aasoista tulisi hänelle vankilan ovia osoittelemaan, voisi hän aina vedota kunnoalliseen ammattiinsa.

//Tänne pääsin nyt, ja seuraasi liityn : D . Niin, eilen haravoidessani olin haistavinani tulevan talven tuoksun. //


Die-Delleree:

Vehreiden puiden luomat viileät varjot leikittelivät Dellereen oranssinruskeilla suortuvilla. Hän ei välittänyt muiden Kaupungin-Puistossa päiväänsä viettävien mahdollisista oudoksuvista katseista, kun hän kivetyltä polulta poikkesi kulkeakseen varjossa. Hän ei ollut tottunut tällaiseen helteeseen.

Delleree näytti vaipuneensa ajatuksiinsa; kaukainen katse oli joko luotu maahan tai harhaili puissa ja istutuksissa mitään näkemättä. Hänen punavalkoinen hameensa kahisi paljaita reisiä vasten, kun hän vauhdikkaasti eteni. Näytti hänellä kiire olevan, tai ainakin jokin päämäärä askelilleen.

Kukkaistutukset pakottivat hänet palaamaan jälleen polulle. Kasvoille kohosi hetkeksi kärsivä ilme, kun hän nosti kätensä suojaamaan silmiään katsoessaan eteensä. Saappaiden korot kopahtaen kivetystä vasten hän pysähtihe, vilkaisi empivä katse silmissään olkansa yli ja kääntyi taas menosuuntaansa. Delleree ei ollut varma suunnasta, hän ei kaupunkia vielä tuntenut. Hän vilkaisi hämillään nuoria aatelis-Aasoja, joilla ei mitään huolia näyttänyt olevan. Paheksuen käänsi katseensa heistä. Hänen oli pakko itselleen myöntää, ettei oikein tästä Kiltatouhusta liiemmin perustanut. Paineita vain hänen harteilleen lisäsi.

Olivat askeleet nyt hitaammat, hän vilkuili suuria silmiään auringossa siristellen sivuilleen. Pysähtyi jälleen mutristaen suutaan ja äkkäsi kauempaa polun haaraumassa yksin kulkevan haltian, joka häneen oli selin. Hetken epäröityään Delleree ohjasi topakat askeleensa haltianaisen suuntaan. Hieman lähemmmäksi tultuaan kurotti hän kaulaansa ikään kuin katsoakseen naisen olan yli, mitä tämän käsistä juuri oli mekon taskuun kadonnut. Otti vielä muutaman askelen ja rykäisi ilmoittaakseen, että halusi tätä puhutella.

//Ette kai pahastu, jos minäkin liityn seuraanne ;D //

Theodor-Jun Axel Quar-Quardininpoika tunsi auringon pistelevät säteet ihoaan vasten.
Olipa kuuma, hän saattoi vain toivoa, että kesän helteet menisivät edes hetkeksi ohitse,
niin hänen ei tarvitsisi enää kärsiä hikoilemisesta auringossa. Lisäksi siveellinen pukeutuminen lisäsi vain kuumuutta. Se oli näitä Aasojen huonoja puolia. Aina piti olla niin hienona.

Theo oli saapunut puistoon vain löyhyyttelemään päivää, ja ehkäpä jopa hankkimaan juttuseuraa. Hän katsahti ympärilleen, josko sopivan näköisiä uhreja löytyisi.
Ainakin samaan kiltaan kuuluvia seurapiirineitoja näytti riittävän.
Theodor ei oikein osannut heistä piitata, ei viime kokemuksensa varjolla, jossa hän oli onnettomasti sellaiseen rakastunut, ja rakkaus oli kielletty tyystin.
Vaikka hän olikin Aasa, hän ei kuulunut niihin hienosto sukuihin, jotka pitivät kaupunkia pikkusormiensa välissä.

Theo katsahti vielä kerran ympärilleen, ja huomasi kaksi haltianaista kauempana.
Haltiat, ne olivat aina niin kauniita.
Theo suoristi puuvilla paitansa siistimmäksi, ja asetteli hieman hiuksiaan, ennen kuin kohdisti askeleensa siihen suuntaan.
"Ette kai pane pahaksenne, jos liityn seuraanne, neidit?" hänen kasvoillaan värähteli, mitä miellyttävin hymynsä, kun katsoi molempia vuoretellen säihkysilmillään, odotellen vastausta.

Mi-Mi ratsasti potulla ja saapui Kaupungin-Puistoon. Päivä oli kuuma ja hän laskeutui maahan. Hän otti kengät jalastaan ja kosketti maata paljailla jaloillaan. Hänen lempivuoden aikansa oli kesä, joten hän halusi nauttia siitä aina kun voisi.

Mi-Mi laski kengät kädestään maahan ja päästi Potun syömään ruohoa. Vaikka monet
ihmiset tuijottelivat häntä paheksuvasti tai osottelivat häntä sormellaan ja supisivat hänestä jotain, hän ei välittänyt siitä tippaakaan. Sellaista se vain oli, elämä kääpiönä. Hän asteli hiekan päällä ja käveli kohti nurmikkoa, jota Pottu parhaillaan näykki. Päästyään vihdoin Potun luo hän silitti sitä ja otti käteensä yhden kukan. Keräten niitä vielä muutaman lisää.

Andromeda aisti jonkun astelevan takaansa, joten hän oli jo varautunut kun toinen kurotti kaulaansa, kuin nähdäkseen mitä hän oli taskuunsa pannut. Sitten tuo rykäisi.
Andromeda kääntyi ympäri hieman kysyvä ilme kasvoillaan. Häntä puhuttelemaan tullut henkilö, oli häntä ehkä hieman nuorempi haltiatyttö.
Andromeda oli aina pitänyt haltioiden seurasta, olihan hän itsekin haltia.
Tosin nuoren naisen uteliaisuus, hänen taskunsa sisällöstä vaivasi hieman.
Andromeda päätti antaa sen kuitenkin olla, unohtaa vaikka kokonaan, olihan toinen nyt kuitenkin haltia, ja niiden seuraa kaipasi aina.

"Niin, oliko sinulla jotain muutakin asiaa, kuin urkkia povitaskujeni sisältöä?", Andromeda kysyi, hieman pisteliäästi. Eihän voinut sille mitään, mutta hänen oli pakko saada mainittua tuosta taskujen sisällön urkkimisesta edes kerran, sitten hän olisi valmis unohtamaan koko asian.

Andromeda kuitenkin korjasi pisteliään äänensävynsä, väläyttämällä toiselle pienen ystävällisen hymyntapaisen, jottei nyt aivan pelottaisi toista tiehensä.

"Ette kai pane pahaksenne, jos liityn seuraanne, neidit?", miehen ääni kysyi yhtäkkiä ja sai Andromeda aivan hätkähtämään.
Miehen kasvoilla väreili ystävällinen hymy ja hänen silmänsä tuikkivat vastausta odotellessa.
"En tiennyt, että mitään seuraa onkaan. Emme ole vielä edes tutustuneet, tämän toisen neidin kanssa", Andromeda sanoi, korostaen sanaa neidin, vain siksi että mies oli käyttänyt sitä aikaisemmin.
"Mutta, jos haluat. Voit minun puolestani ihan vapaasti liittyä joukkoomme", hän sanoi ja vastasi toisen hymyyn.

//Mukavaa vain, kun peliseuraa riittää : ) Pelijärjestyshän on sitten Ai, Carmildee, Ywe, Mi-mi. Ja nyt seuraavaksi on siis Carmildeen vuoro //

Dellereen avoimilla kasvoilla käväisi hetken ajan pahoitteleva ja anteeksipyytävä ilme toisen haltian sanojen seurauksena. ''Toki minulla muutakin asiaa on'', hän aloitti kiireesti eikä ehtinyt jatkamaan sen enempää, kun kuuli miehen äänen olkansa takaa.

"Ette kai pane pahaksenne, jos liityn seuraanne, neidit?", kysyi mustahiuksinen mies, jonka silmiä joutui Delleree katsomaan hieman pidempään. Jotenkin niin lempeä ja samalla surumielinen katse oli tällä. Delleree katsahti silmäkulmastaan toista haltiaa, joka 'neiti' -sanaa niin voimakkaasti painosti. Hänestä tuntui, kuin häntä olisi jo toistamiseen väheksytty ja loukattu.

Siirtäen nopeasti kiharaisen hiussuortuvan kasvoiltaan hän kääntyi niin, että paikalle saapunut mies kuului heidän luomaansa kolmen hengen piiriin. ''Seura on toki tervetullutta'', hän sanoi hitunen sarkastisuutta äänessään, mutta tämän sävyn kumosi vitsaileva pilke silmäkulmassa. Hän risti kätensä eteensä ja totesi hajamielisesti katsellen viattomasti puiston täyttämiä, kuhertelevia Aasoja: ''Kuuma päivä.''

Suolainen merituuli toi mukanaan lokkien naurua satamasta. Puiston vihreät lehdet havisivat ja kiilsivät auringonpaisteessa, heijastellen sen kuumaa porotusta. Delleree oli samassa unohtanut kiireensä, mikä hänellä oli näyttänyt aijemmin olleen. Aika oli se, mitä häneltä riitti vaikka muille jakaa. vaikka hän urallaan oli edistynyt, oli hänen taidoilleen vain vähän kysyntää. Varsinkaan näin päivisin hän suorastaan tylsistyi. Hänen olemuksensa muuttui silminnähden levollisemmaksi, ja kaikki epäilykset mitä hän oli toiseen haltiaan tuntenut, katosivat. Ei näin kuumalla jaksaisi vihoitella.

Toinen naishaltioista piikitteli häntä aluksi, mutta toivotti hänet sitten tervetulleeksi joukkoon, mikä sai miehen hymähtämään tyytyväisenä.
Toinen haltioista kääntyi niin, että mieskin pääsi mukaan heidän piirinsä, ja hyväksyi myös hänen seuransa.
Theo nyökkäsi molemmille hyväksyvästi, tarkastellen samaan aikaan maisemia.
Hän oli juuri aikeissa sanoa jotakin, kun toinen naisista ilmoitti tänään olevan kuuma päivä. "Totta, ihan saa pelätä häikäistyvänsä tästä kuumuudesta. Tosin häikäistyyhän tässä muutenkin", hän hymähti viitaten naisten kauneuteen.
Theon kasvoille oli noussut jälleen yksi hänen valloittavista, mutta salaperäisistä hymyistään. Ja omasta mielestään näppärälle sanavalinnalleenhan hän hymyili.

"Saanen kysyä, mitä neidit tekevät täällä puistossa, tällaisella helteellä?" hän kysyi, ja yritti esittää kohteliaampaa, kuin oikeasti olikaan.
Theo vain rakasti hieman flirttailla ja kiusoitella naisia, varsinkin jos he olivat kauniita.
Ehkäpä hän etsimällään etsi itselleen yhä sitä oikeaa.
Hän käänsi surusilmänsä ympäristöön, tarkkailen kauniita kukkaistutuksia, ja kauniita neitoperhosia. Olihan kesä ihana, joskin välillä liian kuuma.

Antaen katseensa kiertää puistoa, saattoi hän huomata siellä nurmikkoa jäystävän ponin, ja todennäköisesti tämän omistavan kääpiön. He olivat huvittava näky yhdessä. Mutta olivathan kääpiöt loppujen lopuki hauskoja otuksia, vaikkakin äkkipikaista sakkia.
Pian hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin haltianaisiin, entistäkin säkenöivemmin silmin.

Mi-Mi keräili yhä kukkia ja hyräili samalla, kunnes Mi-Miaisti jotain tuttua kun hän katseli puistoa, mutta mitä. Mi-Mi alkoi ajatella tapahtumia ja muisti. Se sama tyttö sieltä vaanien vajasta oli täällä. Mi-Mi katsoi häntä vähän aikaa. Hän huomasi että hänen seurassaan oli kaksi ihmistä, joita hän ei tuntenut.
Mi-Mi tuijotti heitä hetken aikaa kunnes alkoi taas keräillä kukkia, mutta enää hän ei hyräillyt. Hän mietti,mietti ja mietti. Pian hänen käteensä ei enää mahtunut enää yhtään kukkaa. Hän meni Potun luo ja Pottu nappasi pari kukkaa suuhunsa. - Pottu! Mi-Mi sanoi ja naurahti. M-Mi käveli kenkiensä luo ja pani ne jalkaansa. Hän meni takaisin Potun luo ja taputti sitä hetken aikaa kunnes kapusi sen selkään. Hän teki siellä kaikkia liikkeitä, samalla kun Potuu söi ruohoa ja kukkasia.

Elysia ratsasti puistoon mustalla Charles hevosellaan, jolla näytti olevan erityisen kuuma. Elysia laskeutui alas ratsunsa selästä, otti vettä viereisestä suihkulähteestä käteensä siveli sitä orinsa selkään. Elysia otti vähän lisää vettä ja tarjosi sitä Charlesille.
Charles joi siitä vähän ja Elysia toivoi että se auttaisi Charlesia jaksamaan tässä kuumuudessa. Elysia pälyili ympärilleen kaikkialla oli hienosti pukeutunutta väkeä ja kauniita hyvin hoidettuja kukkia, jotka levittivät ihanaa tuoksuaan joka puolelle.
Hän tuoksutti tuota tuoksua ja oti kiinni Charlesin suitsista ja lähti taluttamaan tätä.
Hän huomasi pienen ponin yksin syömässä ruohoa ja kukkia puistossa, jossain oli pakko olla sen omistaja. Elysia talutti Charlesin ponin viereen ja antoi kumpaisellekkin ruokaa.
Siinä samassa hän huomasi että suurinosa ihmisistä katsoi häntä.
Luulevat minua varmaan aasaksi, tai sitten he ihmitelevät omaperäistä tyyliäni.
Elysia ajatteli ja hymyili pienesti, ihmisten erheelle.

Hän päätti istua puiselle penkille taakseen, jossa hän voisi levätä. Puu varjosti sopivasti penkkiä, eikä kukaan sattunut istumaan sillä. Suurin osa ihmisistä istui joko viereisillä penkeillä tai kauempana. Elysia siveli otsaansa, ja otti taskustaan liinan jolla pyyhki hikistä otsaansa. Oli erittäin kuuma päivä. Voisin poiketa satamassa, ja ratsastaa hieman vedessä. Se olisi ihanaa. Elysia tuumi. Hän huomasi pari ihmistä juttelevan keskenään. Ehkäpä voisin liittyä heidän seuraansa. Elysia mietti. Vai olisiko sitten keskustelussa liikaa osapuolia?Hän jatkoi mietiskelyä. Hän tuli sihen tulokseen että päätti pysyä ainakin hetken sivummalla seuraamassa tilannetta. Toivottavasti heivät huomaa minua. Elysia tuumi uudelleen, he saattavat alkaa epäillä minua tai muuta vastaavaa.Hän jatkoi.

Elysia lopetti miettimisen tältä erää ja päätti vain istua katsoamssa tilannetta.

Andromedaa hieman kummastutti ihmisten avoimuus tänään hakea uusia tuttavuuksia. Harvemmin täysin ventovieras porukka yrittikään lähestyä häntä.
Tänään oli kuitenkin tapahtunut siinä asiassa käännekohta.
Lisäksi Andromedaa myös hieman harmitti aikaisempi piikittelynsä, varsinkin toista naishaltiaa kohtaan. Eihän hän sitä ollut pahalla tarkoittanut, hän vain sattui olemaan tänään piikittelevällä tuulella.
Ja haltioiden seurahan oli hänelle aina niin mieleistä.
Nyt hän käänsi katseensa nuoreen haltianaiseen, kohotti hieman kulmiaan, mutta hymyili ystävällisesti kysyessään;
"Niin, mitä asiaa sinulla aikaisemmin olikaan?"
Kaipa hän hymyllään yritti edes vähän paikata piikittelyn mahdollisesti tuomaa ärtymystä toisessa. Tosin päältä päin ei näyttänyt siltä, että naishaltia olisi hänelle kovinkaan näreissään.

Hetken päästä tämä totesi tänään olevan kuuma päivä. Andromeda nyökytteli myöntävästi, ja toivoi että hänellä olisi samanlainen viuhka, kuin noilla puistossa loikoilevilla seurapiirineidoilla, jotka kaikessa rauhassa löyhyyttelivät kuuman ilman pois mitä hienoimmin koristetuilla vihkoillaan.
Eikä haitannut vaikka neitojen kädet väsyisivät viuhkojen heilutteluun, aina löytyi joku sinisilmäinen nuorimies siinä heitä auttamaan.

"Niin, tänään on todella kuuma päivä", Andromeda sanoi hieman haikeasti, ja heti hänen jälkeensä sai tuo surusilmäinen heidän seuraansa liittynyt mieskin vuoronsa puhua. Hän puhui flirttailevaan sävyyn häikäistymisestä tässä helteessä. Ja viittasi vielä häikäistyvänsä muutenkin, kun paikalla oli näinkin kauniita haltianeitoja.
Miehen kasvoille nuosi hurmaava hymy, joka vain kertoi toisen olevan tyytyväinen näppärään sanavalintaansa.

"Varo vain, ettet liikaa häikäisty", Andromeda tokaisi, mutta hymyili kuitenkin avoimesti, onnellisena. Siitä saattoi huomata, että tokihan hän mielissään toisen sanoista oli.

Sen jälkeen nuorimies vielä kysyi heidän tekemisiään puistossa.
"Tottakai saat kysyä, mitäs minä täällä muutakaan kuin lepuuttelen auringonpaisteessa. Tosin erehdyin luulemaan, että täällä tuulisi enemmän", hän hymyili pahoittelevasti omalle virhe arvioinnilleen.

Puistossa oli kyllä niin kaunista kesäisin, kukkaistutuksetkin täydessä loistossaan.
"Saanen pyytää teitä esittäytymään?", Andromeda kysyi, tällä kertaa hänkin käyttäen kohteliasta puhuttelutapaa.

Dellereen luottavaisille kasvoille levisi hymy toisen haltian kysellessä kohteliaasti hänellä ollutta asiaa, minkä takia alunperin oli tämän huomion itseensä kääntänyt ja teki kädellään pienen, vähättelevän ja vaatimattoman eleen. Haltian hymystä ja sanoista viestittyi, että tämä halusi mahdollisen aikaisemman piikikkyytensä korjata.
''Asiani ei ole kiireinen, ja mieluummin aikaani teidän miellyttävässä seurassanne kulutan kuin juoksen vähäpätöisillä asioillani tällaisella helteellä'', hän totesi vaatimattomasti viitaten sanansa myös seurassaan olevalle.

Delleree käänsi katsweensa silmiään siristäen taivaalle toivoen näkevänsä edes repaleisen pilvenhahtuvan. Kesätaivas kuitenkin oli lämpimän sininen, ja täydeltä terältä suoraan yläpuolella helottava aurinko sai Dellereen puristamaan hetkeksi silmänsä kiinni. Hänellä oli tottumista tällaiseen ilmastoon, olivat Alfeimin kesät viileämpiä kuin täällä eikä aurinko niin kuumana korventanut.

Delleree käänsi katseensa taas seurassaan olevaan kaksikkoon ja näiden nokkelaan sananvaihtoon. Hän katsahti kulmakarvat kohoten mieheen, joka leppoisassa nokkeluuksienheitossa näytti jääneen toiseksi ja naurahti heleällä laulajan äänellään. Häntä suuresti huvittivat tällaiset keskustelut, jotka harmaasta arjesta tekivät hieman valoisamman.

Miehen sanat olivat kuitenkin hieman pönkittäneet hänen rappioitunutta itsetuntoaan, ja saivat hänen silmänsä kiiltämään entistä kirkkaammin. Toki kohteliaisuudet kohottivat mieltä.

''Tosiaan, Payonia ympäröivä muuri sulkee kaupungin todella tehokkaasti niin ulkopuolisita kuin tuuleltakin. Tuntuu siltä, että Suuri-Muuri on ennemmin tarkoitettu pitämään väki kaupungissa, metsästysansan tapaan. Helppo on päästä sisälle, mutta ulospääsy on miltei mahdotonta'', hän selitti toisen haltian vastaukseen lisänsä ja hiljeni sitten ajatellen menneensä liian pitkälle, eihän nyt ollut sopivaa Payonia vähätellä, varsinkaan tällaisella hetkellä.

"Saanen pyytää teitä esittäytymään?", Toinen haltia kysyi kohteliaasti ja Delleree ehätti vastaamaan -kuitenkin kiirettä pitämättä, ennen miestä. Hän lipaisi huuliaan ja kallisti hieman päätään vastatessaan:
''Die-Dellereeksi kunnialliset vanhempani minut ristivät, Fridalié-Friedeswidantytär nimeni pääte. Alfeimistä olen kotoisin'', hän lisäsi hieman kainostellen, mutta ajatteli olevan sopivaa se lisätä esittäytymiseen. Hän kohotti hieman toista kulmakarvaansa kysyvästi ja kääntyi miehen puoleen, hymynkare toista suupieltä kohottaen.

Theodor hymyili avoimeisti. Hänen suupielensä olivat kohonneet, melkeinpä ääri rajoille. Niin onnellinen mies oli. Hänen olisi jopa tehnyt mieli hyräillä muutamia tuttuja kansan lauluja. Hän tuijottii ympäristöä, katseli niitä kaikkia iloisia ja kauniita ihmisiä, joita puiston varrella riitti. Olivat seurapiirineidot pystyttäneet nyt päivänvarjonkin itsensä seuraksi.

Hiljaisena hän katsoi taivaalla lentäviä lokkeja, tällöin hänen hymynsä oli kohota vielä entisestään. Haikealla ja hitaalla äänellä kantautuivat alkusäikeet Aasojen Hiljaisesta Melodiasta. "Juoksevat tunteeni tuulessa,
huutavat puiden lehdistä. Näkyvät murheeni sadepisaroissa,
kaipuuni niiden kuultavassa pinnassa." Hänen äänensä oli puhdas kuin kirkas kristalli, eikä siitä sointunut yhtään väärää ääntä. Hän lauloi lauluaan, juuri siihen tapaan kuinka Hiljaista Melodiaa kuuluikin. Theon laulu pysähtyi kuitenkin, kuin seinään, hänen tajutessaan ettei ollut yksin.
Hänen surumieliset silmänsä tuikkivat, ja niistä loisti haikea katse. Hän ymmärsi, kuinka tuon kappeleen sanat muistuttivatkaan hänen omaa elämäänsä.

Theodor heitti pian nokkelen kommenttinsa häikäisystä, johon toinen haltioista pian vastasi. Theodor kuitenkin jätti vastaamatta toiselle, mutta virnisti ilkikurisesti.

Hetken kuluttua alkoi haltianainen kertomaan Payonia ympäröivistä muureista.
Theo nyökkäsi. "Niin, Payon on kuin vankila, mutta kaunis sellainen. Tosiaan, ulos täältä ei ketään haluta päästää, olen kuullut että se johtuisi kiltojen alkavasta valtataistosta, kumpikin kilta haluaa haalia mahdollisimman paljon kannattajia", Theo sanoi vakuuttavalla äänensävyllään, ja hymähti.

Pian vaadittiin jo esittäytymistäkin. Toinen naishaltioista ehti kuitenkin häntä ennen, ja kertoi nimekseen Die-Delleree.
Hän nymyili naiselle ystävällisesti, "Kaunis on nimesi, niin kuin sinä muutenkin". Pieni virnistys nousi jälleen miehen kasvoille, jonka silmät pysyivät yhä surullisessa tuikkeessaan.
Hänen virnistyksensä vain leveni, kun hän aloitti esittelemään itsensä.
Hän kumarsi syvään puhuessaan, "Minä olen Theodor-Jun Axel Quar-Quardininpoika, mutta teille neidit olen vain Theo, aina palveluksessanne."[/i]

Mi-Mi lakeutui Potun selästä ja hyppäsi kukkien sekaan. Pian hän kuitenkin joutui lähteä niiden päältä, sillä Pottu melkein liiskasi hänet alleen, kun se alkoi piehtaroimaan.

Mi-Miä alkoi jo vähän pitkästyttämääb täällä, joten hän alkoi patistella Pottua ylös. Pian se nousi ja venytteli makeasti. Mi-Mi kiipesi sen selkään ja nosti laukan. Pottu nosti sen hänen käskystään, vaikkakin aikamoisen pukittelu laukan. Pottu veti pari isoa pukkausta ja Mi-Mi putosi sen selästä. Hän kolahti maahan ja värähti iskun voimasta. Miksi Potun piti juuri nyt ruveta hankalaksi, keskellä puistoa? Mi-Mi pudisti päätään, nousi seisomaan kiristellen hampaitaan, ja irvisti pienestä kivusta. Hän oli satuttanut pienesti toisen kylkensä. Kuitenkin hän nousi nopeasti takaisin sen selkään ja nosti uudelleen laukan, Pottu veti pari pukkia, mutta pian se sen lopetti.

Mi-Mi sai huokaista helpotuksesta, laukatessaan pois Kaupungin-Puistosta.

//Pelasin siis Mi-Min ulos. //

Elysia oli huomannut, kuinka pieni tyttö oli ollut kukkien seassa. Oli se varmaan ollut tuon kääpiön mielestä kivaa, mutta siitä jäi jälki tai pikemminkin "kuoppa/painauma" maahan. Elysia katsoi tämän tuohuja ensin hieman väheksyen, mutta lopulta hieman hymyillen. Hän kuitenkin katsoi maasta irti lähteneitä kukkia ja sitä kuinka tyttö ratsasti pois puistosta. Charles seisoi hänen vieressään ja se varjosti vielä enemmän Elysian istumapaikkaa. Hän silitti hitaasti Charlesia ja hymyili tällekin. Nousten seisomaan hän ohjasi Charlesin toiselle puolelleen, jotta sen ei tarvitsisi hikoilla niin paljon, seisten suoraan aurinkoa vasten, ja urheasti toimien hänen auringonsuojanaan. Tämän jälkeen Elysia istui jälleen samalle paikalleen.

Hyvä, he eivät ole vielä huomanneeet minua, mutta taidanpa käydä esittäytymässä.
Eihän minun ole pakko kuitenkaan jäädä rupattelemaan heidän kanssaan. Elysia mietiskeli ja vilkuili ympärilleen tarkkaillen samalla päivän tapahtumia. Hän painoi kätensä leukansa alle ja nojasi käsiään reisiinsä. Hän oli huomannut kaikki ne seurapiirineidot, joilla oli viuhka ja aurinkovarjo mukanaan. Hän kadehti näitä hieman, mutta päätti lopettaa kateutensa siihen, se ei niin vain onnistunut, mutta hän käänsi katseensa pois näistä ja päätti laittaa itselleen muuta ajateltavaa.

Elysia nousi ylös puristaen Charlesin suitsia käsissään tiukasti ja lähti kävelemään topakasti kohti niitä ihmisiä, joita oli aluksi tarkkaillut. Hän saapui näiden kohdalle ja jätti Charlesin hieman taakseen, ettei se tulisi kenenkään hänen edessään olevan eteen.

"Saanko liittyä seuraanne?", Elysia kysyi kohteliaaseen sävyyn ja nosti hieman toista kulmakarvoistaan. Sanansa hän oli ohjannut kahdelle naishaltialle ja yhdelle ihmismiehelle.

Andromeda laski hitaasti kätensä lanteilleen, ja laski painoaan toiselle jalalleen.
Huokaisten syvään, mutta huolettomasti, hän kohotti katseensa äsken niin pilvettömälle taivaalle, jonne oli ilmestynyt hieman puhtaan valkoisesta harmaampi pilvenhattara.
Naisen sileään, melkein silkin pehmeään otsaan kohosi muutamia huolen ryppyjä, pilven kaartaessa hitaasti heitä kohti.
"Äsken taivas oli vielä niin puhdas", hänen äänensä oli haikea, jopa hieman hiljainen.

Huolestunut katse silmissään, hän käänsi katseensa takaisin taivaasta maahan. Kuullessaan vaimeaa laulua, hänen katseensa terävöityi hetki sitten saapuneeseen mieheen.
Tämä lauloi, selvästi Hiljaista Melodiaa, mutta se ei kuulunut Vaaneille. Miehen ääni oli kuitenkin kaunis ja niin kirkas.
Andromeda melkein jo liikuttui laulun sanomasta, ja miehen kauniista laulu tavasta. Hiljaisesti hän keinui musiikin tahdissa, mutta hänen keinumis liikkeensä oli niin pieni, että sitä oli vaikea havaita.

Toisen laulu pysähtyi yhtäkkiä, kuin seinään ja niin pysähtyi Andromedan keinuminenkin.
"Sinulla on kaunis ääni", hän sanoi hymyillen pienesti, tuijottaen surusilmäisen miehen surullisiin silmiin.
"Et taida kuulua Vaaneihin?" Andromeda heitti hetken päästä kysymyksensä huolettomalla äänellään. Alusta asti hän oli ollut niin varma miehen kuuluvan Vaaneihin, mutta laulu oli käräyttänyt hänet.

Toinen haltia mainitsi mielipiteensä Payonin vankilamaisuudesta, johon mies kommentoi omaa mielipidettään. Andromeda kuunteli tarkkaavaisena, pieni hymynkare huulillaan.
Miehen saatua puheen vuoronsa päätökseen, hän nyökkäsi myöntävästi.
"Pelottavaa tämä valtataistoon ajautuminen, edessä ovat levottomat ajat."
Naisen silmiin levisi eteinän surullinen katse, joka pyyhkiytyi pois, hänen pyytäessään uusia ystäviään esittäytymään.

Naishaltia esittäytyi ensin, ja mies ilmoitti naisen nimen, Dellereen, olevan kaunis. Andromeda hymyili ja nyökkäsi jälleen. Miehen kumartaessa ilmoittaessaan oman nimensä, helähti häneltä pieni naurahduskin.

"Minä taas olen Kassiopeya-Peyantytär, Andromeda-Meda Mérei. Andromedaksi minua kutsutaan, tuttavallisemmin myös Meda", hän hymähti nimensä pirteästi. Hän oli aina arvostanut omaa nimeään, sillä äiti oli käyttänyt siihen paljon vaivaa. Mutta yhtä paljon hän arvosti toistenkin nimiä, kunhan ne vain kuulostivat kauniilta.

Hetken kuluttua seuraan liittyi uusi neito, kysyen lupaa seuraan astumisesta.
"Tietysti, mukaan vain rinkiin, täällä ollaan juuri esittäydytty", Andromeda oli tullut yllättävän hyväntuuliseksi, ja oli nyt paljon vastaanottavaisempi uusia ihmisiä kohtaan.
Silti kummallinen päivä tästä oli tulossa, kun vieraat henkilöt näin kovasti halusivat tehdä tuttavuutta.

Delleree seurasi toisen naishaltian katsetta taivaalle, eikä voinut olla hymyilemättä kauniin pullealle, valkoisen harmahtavalle pilvenhahtuvalle, joka hitaasti lipui sinitaivaan poikki kohti aurinkoa. Hän käänsi silmiään räpytellen katseensa taas seuralaisiinsa ja vilkaisi vieressään seisovaa haltiaa hieman kummeksuen tämän sanoja taivaasta.

Delleree jähmettyi kuullessaan miehen laulun. Tämän ääni oli niin kirkas, niin puhdas. Hän vilkaisi miestä epävarma ilme kasvoillaan, kun tunnisti Hiljaisen Melodian. Delleree ei vielä ollut sopeutunut Kiltojen väliseen kamppailuun, eikä tiennyt, miten tähän suhtautua. Hän päätti kuitenkin vain nauttia miehen äänestä huomatessaan toisen haltiankin tekevän niin. Pian kuitenkin mies hiljeni, kuin tajuten laulaneensa ääneen.

''Sinulla on kaunis ääni'', sanoi toinen, ja Delleree nyökkäsi tämän sanojen vahvistukseksi silmissään etäinen katse. Hän ei puuttunut kahden keskusteluun siitä, kuuluiko mies Vaaneihin.

Delleree naurahti hieman hämmästyneenä miehen kommenttiin hänen nimestään, pudisti mitätöivästi päätään ja kostutti huulensa kielenkärjellään.
''Kiitos'', hän totesi yllättyneenä ja kiitollisena, silmät loistaen.

Delleree hymyili avoimesti toisen teatraaliselle esittäytymiselle ja nyökkäsi Theodorin saatua sanansa päätökseen, kuin hyväksyen tämän joukkoonsa.

Oli toisen naishaltian vuoro esittäytyä. Dellereen ilme vakavoitui, jottei vahingossa tätä ilmeilyllään loukkaisi ja nyökkäsi sitten tällekkin.
''Kaunis nimi'', hän totesi hyväntahtoisesti ja viattomasti.

''Onkin sinun vuorosi esittäytyä'', hän vastasi uudelle neidolle, jota Andromeda oli kehottanut liittymään heidän seuraansa. Dellereen sanat olivat ystävälliset, ja kasvoilta paistoi huolettomuus ja avoimuus. Siitä olikin pitkä aika, kun hän viimeksi oli jonkun kanssa kunnolla keskustellut, muusta kuin palkasta.

Theodoria hieman hämmennytti tilanne, jossa hän oli vahingossa vajonnut ajatuksiinsa ja puhjennut laulamaan.
Äkkiä hän pysäytti laulunsa, kuin seinään, ja piti katseensa ohi seuralaisistaan, katsoen heidän taakseen tällä hetkellä niityllä kirmailevia, kesäpäivästä nauttivia seurapiirineitoja, joiden leveiden silkkisten ja hyvin kalliiden mekkojensa helmat hulmusivat pienessä vastatuulessa. Muutamat nuoret herrat, joiden asuissa ei myöskään ollut moittimista, ja jotka mitä todennäköisemmin kuuluivat myös seurapiiriin, olivat innostuneen juoksemaan neitojaan kiinni. Tapahtuma oli huvittava, ja hymy kohosi miehen huulille. Eivät nuo neidot ja herrat olisi uskaltaneet käyttäytyä tuolla tavoin, jos vain heidän vanhempiaan olisi ollut paikalla.
Hetken päästä yksi neidosta kaatui, ja hänen hameeseensa ilmestyi vihreitä ruohon tekemiä läikkiä. Hänen suunsa vääntyi kirkaisuun, ja oli vähällä ettei tyttönen olisi alkanut itkemään. Muut kerääntyivät lohduttelemaan häntä, ja kertoen neuvoja mekon puhtaaksi saantiin.

Theodor havahtui pian, kuullessaan kommentin siitä, että hänellä oli ollut kaunis ääni. Toinen haltia vielä nyökkäsi myöntävästi.
Hänen kasvoilleen levisi kiitollinen hymy, "Kiitos vain"

Toinen haltioista pyysi esittäytymis kierrosta, ja ensimmäisenä esittäytyi Delleree, jonka nimeä Theodor myös kehui. Itse hän veti teatraalisen kummarruksen esittäytyessään, ja se sai aikaan naurua ja hilpeyttä hänen seuralaisissaan. Theodor oli tyytyväinen ja se myös näkyi hänen hymyssään. Andromeda itse esittäytyi viimeisenä, ja Theodor yhtyi kehumaan hänenkin nimeään. "Nimi kuin prinsessalla"

Seuraan liittyi vielä yksi jäsen, jonka kysyessään lupaa liittyä seuraan, Andromeda myönsi sen, Dellereen vaatiessa tätä esittäytymään.
Theodor nyökkäsi esittäytymis vaatimukselle.
"Minä tässä olen etunimeltäni Theodor, pelkkä Theo vain sinulle, neitiseni. Ja nämä haltianeidot seurassani ovat Andromeda ja Delleree, kauniilla nimillään varustettuina. No, mikä onkaan sinun nimesi?"
Esitellessään haltiaseuralaisensa, oli nuori mies viittonut käsillään heitä kohti, lausuessaan heidän nimensä.

" Minä olen Elysia-Elle Erika Eva-Evantytär, minua kutsutaan Elysiaksi." Hän sanoi hieman hilpeästi ja hymyili hieman, kun mies oli esitellyt hänellä kaksi haltianaista. "Ja tämä on Charles." Hän jatkoi hymyillen, viittoen hevoseensa.

Pari lintua lauloi kauniisti puiden oksilla, ja Elysia oli huomannut kuinka mies oli katsahtanut seurapiiri neitoihin ja herroihin, ja hymähti pienesti siitä kuinka yksi seurapiirineidoista melkein alkoi itkemään, kun hänen hameeseensa oli tullut vihreä tahra. Hän käänsi katseensa takaisin seuralaisiinsa. Ja hymähti hänkin kuulleessaan neidon kirkaisun.

"Mitä teille kuuluu, jos saan kysyä? Minulle kuuluu hyvää ja voin mainiosti." Elysia sanoi nostaen kysyvästi toista kulmakarvoistaan. Hän ei halunnut olla liian utelias, mutta uskoi kuitenkin etteivät toiset pahastuisi hänen kysymyksestään. Hän ihaili sinistä taivasta, johon oli tullut yksi muita tummempi pilvi. Hän toivoi että ei alkaisi satamaan, vaan päivä pysyisi samanlaisena kuin oli alkanutkin.
"Tänään on ollut niin kaunis päivä, ja toivottavasti sellaisena pysyykin", Elysia totesi muille osoittaen taivaalle. "Vaikka eihän yksi muita tummempi pilvi voi luvata sadetta?" Elysia sanoi odottaen muiden mielipidettä.

Hän silitteli Charlesin turpaa ja hymyili tälle.
Charles hirnahti pienesti ja katseli ihmisiä edessään.
Se kuopi maata, ja oli hieman hermostunut, kun ympärillään oli paljon uusia ihmisiä.
"Ei mitään hätää." Elysia kuiskasi Charlesille. Se rauhoittui hieman hänen sanoistaan.

Andromeda tunsi olonsa yllättäen hieman levottomaksi uusien ihmisten seurassa. Hän kuitenkin peitti levottomuutensa hymynsä alle, ja nyökkäsi uudelle tulokkaalle myöntävästi.
"Komea hevonen sinulla, ei taidakaan olla ihan mikä tahansa työmaaeläin?", Andromeda lausui sanansa pohtivan kysyvästí ääneen uudelle tulokkaalle, Elysialle.

Hevonen oli hyvä rakenteinen, solakka, eikä se näyttänyt näkevän nälkää, niin kuin monet serkkunsa kyöhempien käsissä.
Hevosen laadusta hän saattoi myös päätellä Elysian syntyperää, tämä tuskin kuului kyöhäimmistöön. Sen huomasi myös vaatetuksesta.
Hän arveli naisen kuuluvan varakkaaseen Aasojen kiltaan, tai voisihan tämä yhtä hyvin olla hyvin tienaava Vaani.
Andromeda pudisteli ajatuksissaan päätään, eihän osannut arvailla.

"Kiitos kysymästä, minulle kuuluu hyvää", hän sanoi hiljaa ajatuksiensa lomasta, löyhäyttäen samalla kädellään posken vierustaansa, saaden aikaan viuhkamaisen liikkeen, joka tietenkin toi hetkisen vilvoitusta.
Hänen kääntäessään katseensa seurapiiriin, hymähti hänkin naurahtaen neitokaiselle, joka oli kaatunut nurmikkoon.
Hänen mieleensä jopa juolahti, voisiko hän itse saada seurapiirin nuoret herrat kirmailemaan hänen perässään, heilutellen viuhkojaan, saadakseen hänen olonsa mukavammaksi. Ajatus huvitti häntä, muttei hän uskonut sen toimivan. Ei niin kauan, kun hän kuului Vaaneihin, harjoitti ammattinaan soturuutta, jota pidettiin epänaisellisena, ja salaili muilta kuin vaaneilta lahjakkaita kykyjään varkaana.

Mietittyään noita ammatteihin liittyviä seikkoja, antoi hän katseensa kiertää ystäväringissään, tarkkaillen toisten kasvonpiirteitä, kohottaen sitten kulmiaan kysyvästi ja esittäen lopulta itse kysymyksen:
"Mitähän te mahdatte ammatiksenne harjoittaa? Ihan mielenkiinnosta vain kyselen."

Kuului korvia huumaavaa parkunaa, kun hameensa liannut seurapiirineito oli yrittänyt pyyhkiä likaa nenäliinallaan, ja saanut sen vain leviämään entisestään. Andromeda huokaisi raskaasti, mutta hänen huokaisunsa kuulsi myös huvittuneisuutta.
Hän heilautti ystävilleen pahoittelevan hymynsä, kääntyessään kannoillaan ja ottaen hitaat, mutta arvokkaat askeleensa kohti hätääntynyttä seurapiiristöä, jossa hameensa liannut neito voivotteli hätääntyneenä isänsä suuttuvan.
Selvitellen kurkkuaan, pääsi Andromedakin ääneen, hän kaivoi mekkonsa povitaskusta jotakin, ja ojensi sen neidolle.
"Tässä, luulenpa että saat sillä hameesi puhtaaksi."
Hän oli ojentanut tytölle saippuanpätkän, joka oli sattumoisin ollut hänen taskussaan aamupyykinpesun jäljiltä.

Neidon silmät levisivät pyöreiksi, eikä hän sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain saippuapalaa. Hetken päästä kuului kuitenkin hatarat kiitoksen sanat.
Andromeda hymähti, katsoessaan tyttöä joka oli alkanut pyyhkiä hamettaan saippualla.
"Tarvitset myös tätä, ei pelkkä saippua auta", hän sanoi vetäisten tytön povitaskusta tämän aikaisemmat nenäliinat.
Sen jälkeen hän kääntyi ja lähti takaisin seurueeseensa.

Nopeasti, täysin luonnollisella ja huomaamattomalla liikkeellä, hän sujautti jotakin povitaskuun, aikaisemman arvoituksellisen saaliinsa joukkoon.
Nyt hän oli pistänyt sinne pienen hopeasormuksen, jonka oli napannut tytön povitaskusta samalla, kuin oli ottanut nenäliinatkin ja antanut ne tytölle. Sormus oli tälle varmasti ihan arvoton, ja Andromedalla se olisi palkka saippuasta.

Hän ei antanut mitään ilmaiseksi, mutta otti kylläkin. Harvoin hän ryhtyi taskuvarkauksiin, sillä piti suuremmista keikoista ja suuremmista näyttämöistä, jotka toivot mukanaan killan sisäistä arvovaltaa.

Nopeasti Andromeda liittyi takaisin seurueeseensa, hymyillen vielä anteeksi pyytävästi. Takaataan hän saattoi kuulla seurapiiriin keskustelua likaisista vaaneista, joiden kanssa ei kannattanut olla tekemisissä.
He eivät olleet kuitenkaan huomanneet sormuksen puuttumista.
"Niin kyllä, kaunis päivä tänään. Luulisin kyllä, että sadetta on siitä huolimatta luvassa", hän hymähti hyväntuulisesti. Tämä päivä oli lähtenyt käyntiin hyvin.

Delleree hymyili avoimesti uudelle seurueen jäsenelle, Elysialle, tämän esittäydyttyä. Hän oli yllättävän hyvällä tuulella, johtui luultavasti kunnon juttuseuran tuomasta vaihtelusta.
Hän katsahti tulijan mustaa hevosta Andromedan kehuessa sitä. Hän ei itse kovin pitänyt hevosista. Sirkuksessa ollessaan hän oli joutunut sellaisen selässä kekkuloimaan, ja oli komeasti pudonnut nyrjäyttäen samalla pahasti nilkkansa.

Dellereestä tuntui, että hänestä oli tullut yllättäen vain sivullinen, kun hän ei keskusteluihin mitenkään sen suuremmitta eleittä puuttunut. Elysian kysymykseen hän päätti siis vastata hieman monisanaisemmin, yrittäen rakentaa keskustelua.
''Hyväähän tässä, tosin mielipiteeseenne kauniista päivästä rohkenen olla eri mieltä. Täällä tuntuvat kaikki kesäpäivät olevan samanlaisia, ei sadetta tai harmautta! Mielestäni se on varsin kurjaa'', hän totesi päivitellen ja varsin virallisella äänellä, naurahtaen sitten sanoilleen.

Delleree kääntyi Andromedaan päin tämän esittäessä kysymyksensä. Hän ei kuitenkaan tälle ehtinyt vastata, kun nainen kääntyi huvittavasti voivottelevan aatelisneidon puoleen, joka näytti lianneen vaatteensa. Delleree piti itseään hieman omituisena, kun tunsi ymmärtävänsä neidon tuskaa. Hänen omat vaatteensa olivat vaatineet paljon, ja hän tiesi, miten itse suhtautuisi, jos onnistuisi ne likaamaan.

Delleree katsoi hieman huvittuneen kysyvästi Andromedan perään, kun tämä pahoittelevasti hymyillen kääntyi neidon puoleen ja lähti tätä auttamaan.
Hän pohti huvittuneena, ettei tämän taskustaan ottamansa saippuanpala tainnut olla se esine, jota tämä oli tutkinut hänen saapuessaan.

Hetken aikaa toimitusta seurattuaan Delleree sanoi hieman varovaisella, mutta pääosin vitsailevalla äänellä:
''Meidän Andromedassamme näyttää asuvan pieni enkeli.'' Dellereen sanat saattoivat olla jopa liian tuttavalliset, mutta hän ei tarkoittanut mitään pahaa, oli vain tottunut erilaiseen.

Hän tukahdutti ällistyneen huudahduksensa nähdessään, mitä Andromeda niin lyhyessä ajassa pystyi tekemään lähes kenenkään huomaamatta. Dellereen silmät olivat tarkat, tekihän hän itsekin kolikkotemppuja. Hän ajatteli kuitenkin olla sanomatta tästä mitään muille seuralaisilleen, jos ei Andromeda halunnut heidän tästä tietävän. Hänen kasvoilleen kohosi salaperäinen hymy.

Kun kohtelias taskuvaras taas liittyi heidän seuraansa, katsahti Delleree tätä yhä tietäväisesti hymyillen. Hänen katseensa kertoi, että hän oli nähnyt, mitä oikeasti oli tapahtunut.
''Sadetta tosiaan olen odottanut'', hän sanoi iloisesti ja vilkaisi taivaalle.

Theodor nyökkäsi uudelle tulijalle hyväksyvästi.
"Kaunis nimi teilläkin", hän myhäili nyökkäyksensä perään ja jäi tarkkailemaan sitten hevosta, kuunnellen sitten Andromedan kommenttia hevosesta. "Niin, komea hevonen se kyllä on."
Ei mies voinut väittää tuntevansa hyvin hevosia, mutta kyllä hänellä sen verran silmää oli, että hän tunnisti
hyvät hevoset huonoista.

"Se mitä minulle kuuluu on kaikin puolin hyvää ja huonoa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan", hän kommentoi kuulumisien kyselyyn kolmantena, ja oli sitä ennen hymähtänyt vastaukseksi toisten kuulumisien kertomiselle.

Yhtäkkiä haltia neito Andromeda kysäisi heidän ammattejaan. Theodorin kasvoille levisi pieni virne.
"Minä olen no, eräänlainen Vartija. Teen vähän kaikenlaista vartioinnin ja varkaiden pidättämisen välillä."
Samassa olikin Andromeda osoittanut heille pahoittelevan hymyn, siirtyessään hetkeksi auttamaan seurapiirineitoa. Tämä ojensi tälle saippuansa hameen puhdistukseen.
"Meidän Andromedassammehan näyttää asuvan pieni enkeli", hän kuuli Dellereen kommentoivan naisen käytöstä ja hymyillen Theodor nyökkäsi.
"Siltä vaikuttaisi, antaa nyt hyvän saippuansa henkilölle, jolla muutenkin on jo rahaa kuin roskaa."
Pian neito palasi takaisin heidän seuraansa.

Toisin kuin Delleree, ei Theodor ollut huomannut Andromedan tekemää taskuvarkautta.
Ja se saattoikin olla haltianaisen onni, sillä vaikka Theodor ei ollutkaan juuri nyt työtehtävissään, piti hän aina parhaansa mukaan silmänsä auki vapaa-ajallaankin, ja jos mahdollista otti kiinni pienistä isoihin rikoksentekijöitä. Saihan hän siitä hyvästä lisäpalkkaa.

"Sade, kuulostaapa hyvältä", mies sanoi maireasti ja hymyili autuaantietämättömänä seurueeseen palanneelle Andromedalle.

"Kiitos" Hän vastasi toisten kehuihin. Hän huomasi, että toiset vastasivat hänen esittämään kysymykseen ja kuunteli heitä. Andromeda oli kysynyt heidän ammattiaan, ja Elysia oli vastaamassa, mutta päätti odottaa hetkisen sillä Andromeda meni auttamaan sitä yhtä seurapiirineitoa. Hän katseli taivaalle. Muita tummempia pilviä tuli vähitellen lisää taivaalle. Sillä välin hän ja silitteli Charlesia pitäen sitä hieman takanaan, jotta se ei häiritsisi heidän keskusteluaan.

Meidän Andromedassamme taitaa asua pieni enkeli, hän kuuli Dellereen kommentoivan Andromedan toimiin. Elysia oli samaa mieltä ja nyökkäsi vastauksekseen.

Pian Andromeda palasi heidän joukkoonsa, ja silloin Elsysia päätti vastata.
"Minä olen Maagi, ja olet oikeassa Charles ei ole työhevonen, ainakaan vielä." Elysia vastasi vienosti hymyillen Andromedalle.

Elysia puuskahti pienesti, miltein äänettömästi kuumuudesta. Hänelle tuli asussaan hieman kuuma.
"Olen kanssanne samaa mieltä siitä, että tänään taitaa sataa. Siitähän on kasveille hyötyä.." Elysia totesi ja hieman punastui siitä, kun sanoi Siitähän on kasveille hyötyä. Kaikkihan sen tietävät hän ajatteli, mutta tiesi ettei voinut perua sanojaan. Hän ei halunnut antaa muille tyhmää vaikutelmaa itsestään, joten hän peitti nopeasti punastuksensa ja seisoi selkäsuorana seuralaistensa edessä.

//Anteeksi kun kesti, en ollenkaan huomannut, että minun pelivuoroni oli kyseessä! : D//

Andromedan palattua, kuunteli hän ystävällisesti sen, mitä Elysialla oli sanottavanaan. Hän siis kertoi olevansa ammatiltaan maagi. Ja Andromeda nyökkäsi tälle vastauksekseen.
"Kiehtova ammatti tämä Maagi. Niin kuin myös sinun ammattisi, Theodor. Vartija, siihen tarvitaan varmaan paljon rohkeutta?", hän esitti kysymyksensä hieman ympäripyöreällä äänensävyllä. (Hyvä, kun edes itse tietäisin mitä tuo tarkoittaa )

Samassa hän käänsi katseensa Dellereehen, kohottaen kulmiaan kysyvästi. Se oli osoitettu äänettömäksi kysymykseksi, siitä mitähän nainen mahtoi ammatikseen harjoittaa. Andromeda oli toistaiseksi päättänyt olla kertomatta ammattiaan, ainakaan vielä. Hän ei tiennyt miten toiset ottaisivat vastaan naissoturin, joka oli vieläpä kaiken lisäksi etävä varas.
Tosin huhut kierivät nopeasti, ja joku oli saattanut kuulla hänen ryöstö saavutuksistaan, hänen nimensä kera. Andromedan nimelle oli lastattu paljon rikoksi kontolleen, mutta kenelläkään ei ollut niin veden pitäviä todisteita, että häntä olisi selliin voitu heittää. Sitä paitsi, einherinä oli hänellä Vaanien muun soturiston tuki. Ainakin toivottavasti.

Kuitenkin kohottaessaan kulmiaan Dellereelle, huomasi hän tämän kasvoilla tietäväisen hymyn. Tällöin Andromeda rypisti hieman kulmiaan, mutta vastasi sitten tämän hymyyn, mitä leveimmällä kohteliaalla hymyllään, mutta hänen katseensa kertoi sen, että toisen tulisi toistaiseksi vaieta näkemästään. Varsinkin nyt, kun taka-alalla oleva seurapiirineito kirkui kauhuissaan kadottamaansa sormusta.

"Kyllä, sade tekee hyvää kasveille. Mutta hyvää se tekee myös minulle. Nykyään, kun kesäisin satelee niin harvoin, olen jopa oppinut rakastamaan sateen ropinaa, ja sen kylmiä pisaroita ihoani vasten. Luulenpa, että jos alkaa satamaan, en edes yritä hakeutua sateen suojaan."

Andromeda piti yllään yhä hymyään, huomioimatta ollenkaan seurapiirineidon kirkunaa. Kuitenkin hän piti katseensa tiukasti Dellereessä, varmistaen ettei tämä sanoisi mitään, taskuvarkaudesta.

Delleree kuunteli mitään kommentoimatta toisten kertoessa ammattinsa. Hän tunsi itsensä vähäpätöiseksi tässä joukossa, ja jos ei Andromeda olisi häntä kysyvästi vilkaissut, olisi hän jättänyt oman ammattinsa kertomatta.
''Olen laulaja'', hän vastasi hieman vastahakoisella äänellä ja melkein odotti näkevänsä muiden karsaat katseet. Hän ei arvostanut harjoittamaansa työtä ja väheksyi sitä.

Dellereen silmät laajenivat hieman hänen huomatessaan Andromedan pistävän katseen, joka selvästi käski häntä pitämään näkemänsä omana tietonaan. Hänestä tuntui tämä katse kiusalliselta, eihän hän nyt toista ilmiantaisi. Samassa aloitti sormuksensa hävittänyt aatelisneito jälleen parkumaan, nyt vain huomatessaan kadottaneensa tämän korun. Delleree vilkaisi tätä sivusilmällä, mutta yritti olla osoittamatta mahdollisimman vähän huomiota tämän suuntaan. Hän ajatteli huolestuneesti tämän pian tajuavan, minne sormus oli kadonnut. Olihan tätä auttanut Vaani taskua kopeloinut, tosin varsin huomaamattomasti kuitenkin ottaessaan nenäliinat tytölle. Toisaalta, olivat aateliston neidit osoittaneet hänelle jo useamman kerran hidasjärkisyytensä. Ei näiden päihin tuntunut mahtuvan liehakoinnin ja huolettoman ilonpidon lisäksi juuri muuta, älyä hän oli harvoin havainnut.

Delleree katsahti jälleen tummaa sadepilveä. Hänen ilmeensä kirkastui hieman. Alfheimissä oli satanut usein, sen hän muisti. Hän piti sateesta. Hän olisi halunnut oman kommenttinsa lisätä keskusteluun sateesta, mutta ajatteli, ettei ketään kuitenkaan hänen toteamuksensa Alfheimistä ketään kiinnostaneet.
''Sade raikastaa näin kuumina kesäpäivinä'', hän tyytyi sanomaan. Hänen katseensa vakavoitui aavistuksen tuntiessaan Andromedan katseen jälleen itsessään. Oli ollut väärin osoittaa huomanneensa varkauden, hän ajatteli synkkänä.

"Laulaja, mutta sehän on oikein hyvä ammatti", Theodor kehui toista, hymyillen.
Hänen huomionsa oli kiinnittänyt kahden haltianaisen keskinäiset vilkaisut, aivan kuin näillä kahdella olisi jokin kahden keskeinen salaisuus.
Se kaihersi hieman miehen mieltä, mutta hän ei antanut sen häiritä, vaan yritti löytää keskustelun aihetta.

Ja löysi sen pian, kuullessaan äskeisen seurapiirineidon jälleen kirkuvan.
"Mikäköhän hänellä on taas hätänä?", Theo kysyi, viitaten tietysti seurapiirineitoon. Hänen katseensa oli kysyvä, ja se seurasi koko seuruetta.
"Voisiko kenties enkeli-Andromedastamme olla jälleen jotakin apua?", hän kysyi vitsin sävyä äänessään, eikä hän osannut arvata kuinka lähelle hänen letkautuksensa saattoikaan osua.

"Sade raikastaa", Theodor sanoi vastaukseksi Dellereen perään, laskien hitaasti katseensa maahan, tuijottaen kirkasta nurmea. Se ei näyttänyt kärsivän, vaikkei ollutkaan pitkään aikaan saanut vettä.
Theodorin katseessa piili surua, mutta hän oli kätkenyt sen parhaansa mukaan muilta, tuijottaen suoraan maahan.
"Viime sateesta onkin niin pitkä aika...", hänen äänensä oli hieman tavallista hiljaisempi.

Hetken päästä hän kohotti jälleen katseensa, ja ravistelin surun muistojen kera matkoihinsa. Hymyillen jälleen auringon rinnalla kilpaa.
"Mitä ehdotuksia tälle päivälle?"