Sävelmiä aikaisin aamusta

Siinä hän vain seisoi, kauniin neidon vierellä, pidellen tuota kädestä, hopeisten silmien tuikkiessa ja tarkastellessa tuon ylikaunista hymyä, joka todellakin upposi suoraan miehen sydämeen. Mitään sen kaltaista, niin luonnollista, hän ei ollut oikeastaan milloinkaan nähnyt.
Aegnor oli itsekin todellakin hieman hämmentynyt, mutta ei se pidemmälti ulospäin näkynyt. Hänen säteilevä olemuksensa peitti sen alleen.

Jotenkin niin harmoninen hetki tuntui vain jatkuvan, kun Reth sittemmin painautui hieman lähemmäs häntä, mikä ei tietenkään ollenkaan haitannut Aegnoria, oikeastaan tuo oli vain mielissään siitä.
Hopeiset silmät vilkasivat nopeasti Rethiä, ja sitten tuo lähti hitaasti jälleen kävelemään, kohti sitä paikaa, jonne oli neidon viemässä.
Siinä samalla tuo hyräili jotain kaunista ja melodista kappaletta.

Neam loikki kaksikon perässä, pieniä ötököitä pyydystellen ja popsi niitä välillä parempiin suihinsa. Nyt se ei piitannut taaskaan yhtään isännästään, vain halusi mennä omia teitään, kyllähän se Aegnorin löytäisi, kun tarvis vaatisi.

Jonkin ajan päästä Aegnor oli johdattanut Rethin erään talon oven suulle ja avasi sen puisen, paksun oven ja antoi tyttösen mennä ensin sisään.
He olivat nyt erittäin kauniisti sisustetussa kukkakaupassa, jossa oli paljonkin eri näköisiä kukkasia, ruusuista mm. liljoihin.
"Mitä pidät? Tämä on myös yksi paikka, jossa tykkään käydä" Aegnor sanoi hymyillen ja poimi nyt eräästä lasisesta purnukasta taas yhden ruusun, ja ojensi sen jälleen Rethille, hymyillen entistä säteilevämmin.

//*kröh* Ei kannata kirjoittaa aamulla, ennen kouluun lähtöä ^^'' Joten lyhyttä tuli//

[yay, me ollaan sitten hyviä kirjoittamaan epäsuotuisissa oloissa xD]

Rethin pienet kevyet kengät sipsuttivat vienosti miehen rinnalla, haltiakorvien kuunnellessa tarkkaavaisina toisen hyräilyä, levollinen hymy kasvoja koristaen.

Hetken kuluttua tyttö huomasi tulleensa johdatuksi jonkinnäköisen talon oven edustalle. Kieltämättä päässä käväisi varoittava ajatus, ettei välttämättä kannattaisi mennä vieraisiin taloihin, mutta nopea vilkaisu mieheen karkoitti kaiken pelon hänen sisältään.
-Sitä paitsi oven takaa, jonka Aegnor oli hänelle avannut, tulvi houkuttelevaa kukkien tuoksua.

Reth hymyili kahta kovempaa ja asteli rohkeana sisään.
Ovesta päästyään tyttö katseli ympärilleen haltioituneena, pidättäen henkeään ihastuksesta. Neidin silmät loistivat kuin pienet tähdet hänen katsellessaan toinen toistaan kauniimpia kukkia, pään kääntyillessä puolelta toiselle tietämättä oikein mitä katsoa.
Reth nosti käden suunsa eteen, tietämättä mitä sanoa. Pienen hiljaisuuden päästä hän sai kuitenkin henkäistyä.
"Ne ovat niin kauniita.."

Nähdessään Aegnorin taas ojentavan hänelle toisen ruusun, Reth punastui hieman, joskaan ei tällä kertaa niin näyttävästi. Sievästi niiaten hän vastaanotti kukkasen, upottaen pienen nenänsä sen terälehtiin, imien sen tuoksua sisäänsä nautinnollisin vedoin.
"Sinähän hemmottelet minua!" tyttö naurahti ilahtuneena, sipaisten nopeasti toisen käsivartta.

//Ah, totta xDD Nyt ei onneksi ole kiire minnekkään ^^//

Aegnorin kauniit silmät, hopeat, katselivat, tarkastelivat tuota neitoa, jonka oli juuri johdattanut kukkakauppaan. Hän itsekin rakasti tuota samaista nättiä putiikkia.
Kun Reth totesi, että ne ovat niin kauniita, Sever vain hymyili kauniisti ja nyökkäsi.
"Eivät yhtä kauniita, kuin sinä", Aegnor sanoi ystävällisesti, kaikkea kuitenkin sanoistaan tarkoittaen. Hienoinen puna kuitenkin tuppasi nousemaan miehenkin kasvoille.
Sillä hetkellä tuo kuitenkin muisti, että olikohan Neam jäänyt ulos, mutta oli se livahtanut heidän mukanaan sisään, ja istuskeli nyt eräällä pienellä jakkaralla, katsellen, mitä Aegnor ja outo neito oikein juttelivat. Vaikka ei tuota harmaata kissa se voinut pahemmin kyllä kiinnostaakaan.

Aegnor piti koko ajan katseensa neidossa, joka hänen edessään seisoi. Ja totta, miten Aegnor oli alunperinkin ajatellut, neito oli hyvin, hyvin kaunis, kuin kukkanen, joka on juuri avautunut nupustaan.
Kun tuo oli ojentanut ruusun, taas sellaisen, Rethille, joka oli ottanut sen hienoisesti niiaten vastaan ja tuoksutteli sitä nyt. Mies ei jostain syystä edes halunnut irrotttaa hopeisten silmien katsettaan tuosta neidosta, vaan katseli nyt neitoa hymyillen, kun tuo sitten hetken päästä totesikin:
"Sinähän hemmottelet minua!"
Neidon äänessä kuulsi silti semmoinen hienoinen iloisuus ja ääni oli muutenkin hyvin kaunis ja harmoninen.

Seuraavaksi se yksi ainoa, pieni hipaisu miehen käsivarrella, sai miehen sydämen hyppäämään kurkkuun. Silti tuo näytti ulospäin ihan tavalliselta, kauniilta, säteilevältä itseltään ja hymyili jälleen, ainoastaan ja vain Rethille.
"Kaikkein parasta kaikkein nätimmälle neidolle", Aegnor sanoi hiljaa ja yhä hymyillen. Miten Reth saikaan hänen päivänsä alkamaan niin hyvin.

Seuraavaksi mies oti muutaman askeleen lähemmäs Rethiä ja sipaisi sormellaan nopeasti tuon kauniita ja muutenkin jollain tavalla erittäin nättejä hiuksia.
"Saanko nyt johdattaa sinut sinne erityiseen paikkaan?" mies kysyi hymyillen ja silitti Rethin poskea, tai oikeastaan kosketti nopeasti.

//Pitäisi sitten aloittaa kohta varmaan ne tanssiaiset? Kumpainen aloittaa? ^^//

[jospa sinä vaikka aloittaisit? : D Rethiseni on tällä hetkellä siellä kyllä toisessa pelissä kolmantena pyöränä, mutta kipitän sen sieltä sitten vaikka Severin kimppuun >: D]

Eivät yhtä kauniita, kuin sinä
Reth tunsi taas hieman poskiensa kuumottavan, mutta päätti olla välittämättä siitä. Lämmin hymy koristi neidin nättejä kasvoja, ja veren virtaaminen suonissa sai hänet todellakin tuntemaan itsensä eläväksi. Turha kai mainitakkaan että tyttö halusi sen hetken kestävän ikuisesti.

"Kaikkein parasta kaikkein nätimmälle neidolle" Aegnor tosiaan hemmotteli tyttöä, ei vain materiaalisesti. Reth naurahti iloisesti, tietämättä miten vastata. Miehen kehut koskettivat eri lailla kuin kenenkään muun, ja saivat hänet tuntemaan kuin ensi kertaa kukaan häntä kehuilla kunnioittaisi.

Tyttö huomasi Aegnorin ottavan muutaman askeleen lähemmäs. Sydän alkoi taas hypähdellä tavallista kiivaammin toisen sipaistessa hänen pehmeitä hiuksiaan. Reth värähti tuskin huomattavasti, ei kuitenkaan epämukavuuttaan, vaan kokemattomuuttaan. Koskaan aikaisemmin ei kukaan miespuolinen hänen perheensä lisäksi juuri ollut koskettanut häntä.

Kosketus poskellakin sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä myöten, ja pieneksi hämmästyksekseen Reth huomasi pidättävänsä hengitystään. Nauttien kuitenkin täysin siemauksin siitäkin lyhyestä hetkestä, tyttö henkäisi viimein hiljaa, mutta autuaasti.
"Tottakai" hän sanoi melkein kuiskaten, onnellisen näköisenä, odottaen kuitenkin uteliaana minne Aegnor hänet veisi.

[ohoh, taisi tulla hieman lyhyttä...]

Aegnorin sädehtivät silmät olivat uppoutuneet neidon koko olemukseen, varsinkin tuon silmiin. Hän kyllä huomasi, että Reth punasteli, mutta niin saattoi punastella Aegnor itsekin. Sellaista sorttia mies oli. Punastui helposti, pienimmistäkin asioista.
Mies kuitenkin osoitti joka ikisen sanansa vain ja ainoastaan Rethille. Miten tuon neidon olemus saikaan hänen olonsa niin, jotenkin ihanaksi.

Aegnor itsekin toivoi, että se jotenkin niin ihana hetki voisi kestää ikuisuuden, mutta kuitenkin, joskushan senkin oli päätyttävä ja niin kuin mies kysyikin, että jos hän saisi johdattaa neidon, sinne erityiseen paikkaan.
"Tottakai" tuo vastasi kuiskaten ja Aegnor vain tyytyi hymyilemään entistä kauniimmalla hymyllään ja johdatti neidon perässään huoneen poikki, portaille, jotka veivät ylöspäin.
"Nämä portaat ylös ja sitten..." mies naurahti kuiskaten melkein ja katsahti sitten taaksensa, Neamiin, joka istuskeli yhä jossain penkillä.

Aegnor kiipesi hiljalleen portaita ylös, siten että myös Reth pääsisi hyvin.
"Sieltä näkee kauas, ja aamuisin kaikki onkin yleensä vain kauneimmillaan", Sever puhui hiljaa ja hymyili yhä sädehtivästi, katsahtaen välillä Rethiä.
Hopeiset silmät loistivat yhä kauniisti, ja tuo kapusi portaan kerrallaan ylöspäin.

Hetken päästä lattia tuntui miehen jalkojen alla ja ovi heti siitä vasemmalla. Hän avasi sen pienehkän oven, joka johti ulos, pienelle tasanteelle katolla. Se oli huomattavan korkeella, ja sieltä näkyi koko Payonin keskusta ja kaunis horisontti.
"Tässähän tämä", mies sanoi hiljaa ja antoi tuulen koskettaa hänen kasvojaan. Hopeiset silmät katsoivat kaunista näkyä, minkä auringonsäteet saivat vielä taivaallisemman näköiseksi.

//Kröh, mitä tekstiä : DDD Anteeksi jos oli pientä autohittiä ^^'
Tuossa on muuten se tanssiaisten aloitus ---->-Kuin viinin humalluttama, kukkien kukoistama..-

[pieneltä autohitiltä on joskus aika vaikea välttyä ;3]

Reth seurasi kuuliaisena Aegnoria portaikkoon, vilkaisten sitten miestä kuin varmistaakseen jotain. Toisen hymystä rohkaistuneena tyttö alkoi kuitenkin pian kavuta portaita ylös miehen perässä. Jännitys nosti päätään sitä enemmän mitä ylemmäs he kipusivat.

Aegnorin sanat saivat Rethin hymyilemään innostuneena kuin pienen lapsen. Hänen oli nostettava hameenhelmaansa varsin paljon ettei vain olisi kompastunut pitkään helmaansa. Pienet helmiäiskuvioiset kengät pilkahtelivat esiin hänen astellessaan portaita pitkin, kunnes ne sitten äkkiä loppuivatkin. Mies avasi vasemmalle antavan oven, ja neiti pystyi tuntemaan raikkaan tuulen tulvivan sisään.

Vain pari askelta ja harmaahiuksinen haltia seisoi tasanteella. Näystä ihastuneena hän nosti kätensä suunsa eteen, punertavat silmät tuijottaen horisonttiin kuin lumottuna.
Se oli varmaan yksi kauneimmista näyistä pitkään aikaan, ja tulisi varmaan olemaan vielä pitkäänkin. Lintuja lenteli ympärillä hivenen hämmästyneinä yllättävistä vierailijoista. Voimakkaat siivet ilmaa leikaten ne lentelivät hetken ilmassa kunnes laskeutuivat omia aikojaan, useimmiten lähitalojen katoille, tutkimaan tilannetta turvallisen välimatkan päästä.

Reth henkäisi hiljaa. Hänen olisi hieman tehnyt mieli kurkistaa alas, mutta tuli siihen tulokseen ettei hänellä ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä sitä.
Tyttö tarttui Aegnoria hihasta, killittäen tätä silmät loistaen.
"Se on niin kaunis!" hän sai sanottua, kasvoillaan mitä suloisin hymy.

Aegnor hymyili ja katsoi horisonttia. Se todellakin oli näkemisen arvoinen, koko Payonin kylä, ainakin osittain näkyi siitä myös. Eikä ihmisiä oikeastaan siihen aikaan vielä ollut niin paljon liikkeellä.
Siinä hän sitten myös seisoi Rethin vierellä, tuon mitä suloisimman neidon vierellä. Enempää ei olisi Aegnor voinut toivoa.

Ja sitten neito tarttui häntä hihasta ja hopeiset silmät katsahtivat tyttöä vierellään, neidon kasvoilla oli niin suloinen hymy, että se tosiaan lämmitti Aegnorin sydäntä, enemmän kuin mikään muu.
"Se on niin kaunis!"
Neito sanoi, ja Aegnor nyökkäsi hiljaa. Hän ei keksinyt juuri siihen hetkeen mitään fiksua ei juuri silloin.

"Totta, se on kaunis aina aamuisin ja iltaisinkin", mies sanoi kuitenkin lopulta hymyillen ja kun huomasi samalla katsoneensa Rethiä pitempään, käänsi katseensa taas kauniiseen maisemaan.
"Tänne minä aina tulen, kun olen esimerkiksi huonolla tuulella", Aegnor kertoi jälleen ja hymyili sitten, kuten oli koko ajan tehnytkin, ja katsahti hopeiset silmät loistaen Rethiin.
"Tai sitten vaan haluan näyttää sen jollekkin tärkeälle henkilölle."

Siinä samalla mies hamusi Rethin käden omaansa ja puristi sitä hellästi, katsoen samalla maisemaa. Jotkut yksinäiset ihmiset alkoivat liikehdellä kaduilla, kauppiaita tai muita kerjäläisiä tai ihan vain jotain muuta väkeä. Kuka ties?
Aegnor kyllä sillä hetkellä oli onnensa kukkuloilla. Enkeli, hänen luoksensa oli lähetetty varmaan enkeli.

"Oletko asunut Payonissa kauan?" mies sitten kysyi hetken päästä hiljaa, pitäen yhä Rethin kädestä kiinni ja katsahti hymyillen tuohon punasilmäiseen neitoseen.

//köh köh, kökköä ^^ Noh, sain vastattua sentään ^^//

"Tänne minä aina tulen, kun olen esimerkiksi huonolla tuulella"
Reth nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hänellä ei ollut paikkaa minne mennä, kun pahat ajatukset täyttivät hänen päänsä. Vastapainona tälle kyllä tietysti oli se, ettei neiti monesti pahalla päällä yleensä edes ollutkaan.

Tyttö katsoi takaisin Aegnorin hopeisiin silmiin.
"Tai sitten vaan haluan näyttää sen jollekkin tärkeälle henkilölle." mies sanoi.
Reth tunsi poskiaan taas kuumottavan hieman. Toinen siis piti häntä tärkeänä. Se sai hänen sydämensä hyppimään normaalia lujempaa.
Lämmin onnellisuuden tunne hulvahti pienen ruumiin yli. Suu kaartui väkisinkin hymyyn.

Aegnor tarttui hänen käteensä. Reth puristi sitä hellästi takaisin, toivoen että sama onnen tunne tavoittaisi miehenkin. Tämän käsi oli niin lämmin hänen omassaan, ettei tyttö olisi enää ikinä halunnut päästää irti.
Kevyesti hän nojasi Aegnorin olkapäähän, katsellen itsekin edessä avautuvaa maisemaa. Rauhallinen hymy koristi tytön vaaleita kasvoja, jotka nouseva aurinko kultasi säteillään.

"Oletko asunut Payonissa kauan?"
Tyttö havahtui miehen kysymykseen, kääntäen päänsä nopeasti tätä kohden. Sitten hän käänsi katseensa taas hetkiseksi horisonttiin, miettien hieman vastaustaan.
"En vielä kovin kauaa.." Reth sanoi kääntyen taas Aegnorin puoleen. Oikeastaan hän ei ollut edes kovin varma kauan oli siellä asunut. Yksin asuessa päivät tuntuivat lähes vuosilta, mutta järki sanoi ettei aikaa ollut vielä kovin kauaa edes kulunut.

"Entä sinä itse?" tyttö kysyi uteliaana. Toisen olemuksesta pystyi arvailemaan ettei mies ihan vastikään paikalle ollut muuttanut. -Tai sellaisen käsityksen neiti ainakin oli saanut.

Rethin käsi hänen omassaan, lämmin kosketus tuntui sulattavan täysin miehen sydämen, joka oli muutenkin kultaa. Hän oli sillä hetkellä niin onnellinen, ettei onnellisempi ollut pitempään aikaan ollutkaan.
Neidon pää tuntui hentoisena kosketuksena hänen olkapäällään ja mies värähti, melkein huomaamattomasti. Se vain tuntui niin hyvältä, mutta totta tuo kaikki oli. Reth, siinä hänen vierellään.

"En vielä kovin kauaa.."
Kuului neidon vastaus, siihen hänen esittämäänsä kysymykseen, joka oli rikkonut hiljaisuuden. Aegnor katsahti hopeisilla silmillään Rethiä ja hymyili, ja sitten taas siirsi katseensa takaisin kauniiseen horisonttiin.
"Entä sinä itse?"
Reth sitten kysyi ja mies naurahti hentoisesti.
"Olen jo jonkin aikaa, mutta täältä löytyy aina uusia ihmeitä", mies vastasi tuon kysymykseen.
Katse siirtyi jälleen hienoisesti Rethiin ja sitten taas horisonttiin.

Aegnor sulki hetkeksi silmänsä ja nautti tuulen vienosta kosketuksesta, sekä Rethin läsnäolosta. Neitonen tuntui huokuvan jotain energiaa, ja sillä hetkellä Aegnor tunsi, ettei pahaa ollut olemassakaan.
"Ihmisetkin alkavat pikku hiljaa heräillä", pähkinänruskeahiuksinen sanoi hetken päästä ja virnisti, kun kuuli muutaman tori-kauppiaan huutelevan hävyttömyyksiä toisilleen, koska olivat törmänneet toisiinsa.
Aegnorin kasvoja koristi hymy, ja tuon onneksi tori-kauppiaat lopettivat mellastuksensa ja jatkoivat sitten matkaansa.

"On täällä kaunsita" mies sanoi jälleen huokaisten ja käänsi jälleen katseensa Rethiin, ja hymyili tälle.

[yatta, vihdoin meikäkin jaksaa taas vastailla : D]

Mies naurahti hiljaa hänen kysymykselleen.
"Olen jo jonkin aikaa, mutta täältä löytyy aina uusia ihmeitä"
Reth hymyili ja räpytteli pitkiä ripsiään varsin verkkaisesti. Niinhän niitä aina. Juuri kun luulit että kaikki oli jo nähny, elämä toi tiellesi lisää uutta ja ihmeellistä.

Tyttö nautti hetkestä. Siinä oli jotakin niin erikoista, mutta luonnollista, ettei sanoja juuri tarvittu. Kaksi henkilöä aamun sarastaessa, katsellen kuulasta aamua. Nauttien toistensa seurasta.
Reth tajusi toivovansa ettei kerta jäisi viimeiseksi. Hän vilkaisi Aegnoria joka katseli hiljaa edessä avautuvaa maisemaa. Tämän kauniit kasvot saivat sievän hymyn nousemaan tytön kasvoille, kunnes hänkin viimein taas suuntasi katseensa horisonttiin.

"Ihmisetkin alkavat pikku hiljaa heräillä" Toinen sanoi rikkoen hiljaisuuden heidän välillään. Reth nyökkäsi, höristäen hieman kuuloaan. Tori-kauppiaiden huudot olivat herättäneet hänen mielenkiintonsa, mutta tyttö ei silti halunnut hievahtaakkaan miehen viereltä. Hieman hän nolostui törkeyksistä mitä miehet huutelivat toisilleen, mutta muuten hän yritti olla huomioimatta pientä välikohtausta, joka muutenkin meni nopeasti ohi.

Reth käännähti Aegnoria kohden ja hymyili tälle takaisin. Vaikka hän ei millään halunnut, hänestä tuntui että pian olisi aika palata takaisin kotikartanolle.
Kuten mies oli itse sanonut, ihmiset todellakin alkaisivat heräillä ja lähteä liikkeelle. Pian kaupunki olisi taas sama sykkivä itsensä kuin aina ennekin.
Se taas tarkoittaisi sitä että Shûikin tulisi pian siskoaan tapaamaan eikä olisi välttämättä kovin ilahtunut jos tytöstä ei näkyisi jälkeäkään.
"Minun pitäisi varmaan itsekin pikkuhiljaa lähteä takaisin..." hän kuiskasi hiljaa, puristaen miehen kättä lempeästi.

Onneksi huudot tosiaan loppuivat pian ja rauha palasi maahan, tai ainakin payonin torille. Ihmiset osasivat joskus olla erittäin kärttyisiä toisilleen.
Miehen kasvoilla kuitenkin loisti hymy, ja tuon positiivinen olemus paistoi kauniina, kuin aurinko. Mies ei ollut oikeastaan koskaan tuntenut niin suurta vihaa, että se sammuttaisi alleen hänen ainaisen positiivisuutensa. Aegnor ajatteli kuitenkin, että kaikessa on jotain hyvää, ja mies uskoi myös tosi rakkauteen, vaikka joskus se saattoikin olla vaikeaa.

Hiljaisuus, se sai miehenkin hiljaiseksi ja vain nauttimaan tilanteesta, ja Rethin läsnäolosta. Mikään ei saisi tuon hymyä nyt hyytymään, vaikka hän tiesikin, että mikään ei voinut kestää ikuisesti, ei edes se hetkikään, vaikka jotenkin niin harmoniselta tuntuikin.

Kuullessaan Rethin äänen, mies katsahti toiseen, hymyillen yhä.
"Minun pitäisi varmaan itsekin pikkuhiljaa lähteä takaisin..."
Pieni kädenpuristus sai Aegnorin sydämen jälleen hyppäämään kurkkuun, mutta silti tuo vain hymyili toiselle ja nyökkäsi.
"Saanko saattaa sinut johonkin asti?" Aegnor sanoi hiljaa ja vetäisi neidon hieman lähemmäs itseään, sipaisten muutamaa harmaata hiussuortuvaa neidon kasvoilta.

Kävi miehen mielessä myös se, että Neam oli yhä jossakin. Se oli jäänyt alas, eikä kivunnut mielellään muutenkaan sinne ylös. Se luultavasti oli mustasukkainen, kun Aegnorin huomio oli kiinnittynyt Rethiin, tai sitten se muuten vaan oli mennyt saalistamaan itselleen jotain syötävää.

// ^^ //

[wooh, katotaan kuinka pitkän kerkeen kirjottaa kun valitsin taas pahimman mahdollisen ajan vastata x'D]

Sydän rynnisti taas ylikierroksille miehen vetäistessä Rethin lähemmäs. Päällepäin hän näytti edelleen vain hymyilevän viatonta hymyään, vaikka sisimmässään hän oli jännittynyt kuin pingotettu jousi.
Tyttö ei ollut ikinä kuvitellut että kenenkään kosketus tai edes läheisyys, vain se että seisoi siinä vierellä, olisi tuntunut niin hyvältä.
Hän oli löytänyt aarteen jota ei haluaisi päästää katoamaan.

"Saanko saattaa sinut johonkin asti?"
Toisen sanat saivat Rethin hymyilemään vielä hivenen leveämmin. Hän tunsi kuplivaa iloa siitä että toinen saattaisi viettää vielä hetken hänen seurassaan. Toisaalta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä että he tulisivat nähdyksi yhdessä, joten aivan kotiovelle tuskin Aegnorinkaan kannattaisi tulla, ei vaikka harmaapää itse sitä kuinka toivoi.

"Se olisi todella mukavaa" Tyttö sanoi hymyillen vilpittömästi.
"Jos saatat minut paikkaan jossa tapasimme, olisin todella kiitollinen" hän jatkoi vielä. Oli nimittäin toinenkin syy miksi hän oli mielissään toisen tarjouksesta; hänellä ei ollut hajuakaan missä päin he olivat.

Reth ei ollut kummoinen suunnistaja, mutta jos mies vain näyttäisi hänelle paikan missä heidän katseensa ensi kertaa kohtaisivat, osaisi tyttö luultavasti takaisin kartanolleen. Pidemmälle hän ei uskaltaisi Aegnorin kanssa kulkea, sillä hän pelkäsi liikaa aiheuttavansa toiselle harmeja jos palveluskunta saisi asiasta vihiä.

Mies huokaisi hiljaa, kuitenkin hymy yhä kasvoillaan ja katsahti Rethiin, joka piakkoin olikin lähdössä. Vaikka mies kuinka toivoi, ettei hänen tarvitsisi koskaan pästää Rethiä lähtemään, niin silti järki vei suurimman osan. Ei hän voisi pidätellä tuota kauaa, ja eiväthän he olleet tunteeneetkaan toisiaan kovinkaan pitkää aikaa.

Kuitenkin hän soi Rethille mitä kauneimman hymynsä ja katsahti sitten vielä kerran silmiensä edessä avautuvaan horisonttiin.
Kuitenkin neidon äänen kuullessaan mies käänsi hopeiset silmänsä harmaahiuksiseen ja hymyili.
"Jos saatat minut paikkaan jossa tapasimme, olisin todella kiitollinen"
Aegnor nyökkäsi ja anoi sitten vielä:
"Tottakai, miten vain haluat."

Mies oli ihan onnessaan, ettei hänen ihan vielä tarvinnut erota neitokaisesta, vaikka sekin hetki olisi pian lähettyvillä. Hiljaa hän otti taas muutamia askeleita pois tasanteelta, katsoen että Rethkin pääsisi tulemaan hyvin ja asteli sitten alas portaita, samaiseen kukkakauppaan, jonka yläkerrassa he juuri olivat olleet. Hän ei kumminkaan ollut päästänyt irti neidon kädestä.
Hopeisten silmien katse etsi sitä pientä harmaata karvakasaa ja pian miehen silmiin osuikin kerälle kääriytynyt nyytti penkin päällä.
"Neam", mies kuiskasi hiljaa kissalleen ja silitti sen pehmeää turkkia.
Kissa heräsi haukotellen ja se venytteli etujalkojaan. Sitten se katsahti kaksikkoon, kuin sanoen, että miksi hänet oikein herätettiin kesken hyvien nokosten.

Aegnor käänsi sitten katseensa jälleen neitoon hymyillen.
"Menemmekö?"

//Eipä meikälläkään mikään kaikista parhain hetki ollut tätä kirjoittaa xD//

[yay, meikän pitäisi olla ny koulussa mutta mii vaan löhöilee kotona xD]

"Tottakai, miten vain haluat." toinen vastasi hänen pyyntöönsä. Neitonen hymyili lämpimästi, kuin kiitokseksi kauniista eleestä, ja niiasi pienesti.

Reth seurasi Aegnorin taluttamana pois tuolta kauniilta näköalatasanteelta takaisin alakerran kukkakauppaan. Vielä juuri ennen kuin tyttö astui takaisin seinien sisään, hän loi viimeisen haikean silmäyksen kuulaaseen aamun, hymyillen hiljaisena. Ainakin hän saisi vaalia tuon hetken muistoa sisällään vielä pitkän aikaa..

Alas päästyään tyttökin vilkuili ympärilleen etsien toisen kissaa, joka mitä ilmeisimmin ei ollut viitsinyt raahautua ylös asti. Pian tuo unelias peto havaittiinkin koisimasta penkiltä, ja Reth ei voinut olla hymähtämättä olennon ilmeelle, joka selvästi olisi vielä halunnut jatkaa uniaan.

"Menemmekö?" tyttö kuuli Aegnorin kysyvän, ja suuntasi taas punaiset silmänsä tätä kohti.
Miehen hymy sai Rethin hymyilemään automaattisesti takaisin.
"Mennään vaan!" hän vastasi aurinkoisesti ja paransi taas otettaan toisen kädestä. Oli niin sääli, että kohta hän joutuisi haluamattaankin päästämään irti.

Ulkona neito katseli ympärilleen uteliaana. Porukkaa oli liikkeellä selvästi aikaisempaa enemmän. Tämä sai pienen tyttösen tietenkin painautumaan hivenen lähemmäs Aegnoria kuin etsien turvaa. Ei hän pelännyt, oli vain hieman varovainen hänelle vielä niin tuntemattomassa tilanteessa. Miehen läheisyys toi turvan tunnetta, Rethin vilkuillessa salavihkaa vastaantulijoita yrittäen kuitenkin olla tuijottamatta liikaa.

Aegnor ja Reth olivatkin pian ulkona, käsi kädessä. Neam seurasi perästä, hieman yhä unisen näköisenä, mutta se ei ollut halunnut jäädä sinne kauppaan yksinäänkään. Vilinä kadulla oli jo moninkertaistunut ammunkoitosta ja nyt ihmisiä käveli heidän ohitseen huomattavasti enemmän. Eihän siihen paikkaan jossa he olivat Rethin kanssa tavanneet, ollut kovinkaan pitkä matka ja hienoine pettymys tulvahti myös tuon hopeasilmäisen mieleen. Kohta hän joutui päästämään tuosta kädestä irti ja ehkei hän enää koskaan näkisi tuota harmaahiuksista neitokaista, joka oli päiväänsä piristänyt.

"Asutko sinä kaukanakin täältä?" mies kysyi hetken päästä, huomaten oikeastaan vasta nyt, että Reth oli melkoisen lähellä hänät. Eihän se tietenkään tuota haitannut, ei ollenkaan, hieman yllätti oikeastaan, mutta hyvällä tavalla. Hymy nousi jälleen miehen kauniille kasvoille ja tämäkin katseli pirteänä vastaantulijoita, tervehti muutamia jotka tunsi. Mies ei kuitenkaan ollut kovinkaan tunnettu, ja jotkut vanhukset eivät edes pitäneet, siitä että hän soitti kaduilla. Mutta jostainhan piti rahakin saada.

Paikka alkoi hetki hetkeltä lähestyä ja se sai miehen vain pettyneemmäksi, mutta sitä oli vaikea nähdä ulospäin. Miehen katse käväisi jälleen nopeasti Rethissä. Kunpa hän vaan voisi nähdä toisen uudestaan, joskus. Mutta sydämessään tuo kuitenkin pelkäsi, ettei tulisi enää toiste näkemään tuota harmaahiuksista.

//Ah, niin meikäkin, mutta kippeenä ^^' Siksi saattaakin olla nyt hieman tönkömpää tekstiä xD//

"Asutko sinä kaukanakin täältä?"
Aegnorin kysymys havahdutti Rethin vastaantulijoiden tuijottamiselta, ja kuuliaana tuo kääntyi mieheen päin.
"Ei kotini taida olla kuin hetken kävelymatkan päässä" tyttö sanoi, pieni epävarmuuden säväys vastauksessaan. Hän oli edelleen kovin huono arvioimaan välimatkoja, sillä matka makuuhuoneesta ruokasaliinkin tuntui jo melkoisen mittavalta reissulta. Kaiken lisäksi ihastellessasi kaikkea liikkuvaa ympärilläsi jopa lyhytkin matka tuntui ainakin kaksi kertaa pidemmältä.

"Se on sellainen suuri, harmaa kivestä rakennettu pytinki jonka seinillä kasvaa jokin kaunis punainen kukkakasvi, jonka nimeä en kyllä vielä tiedä" tyttö sanoi hymyillen lempeästi. Varsin useat talot ja kartanot tuolla kyseisellä kadulla olivat harmaita kivirakennuksia, mutta Rethin asumus taisi olla ainoa jonka ulkoseinillä vielä tuntematon kasvi viihtyi.
Shûi olisi moittinut tyttöä jos olisi tiennyt kuinka höylisti Reth kertoi asuinpaikastaan. Mutta totta puhuen hän teki sen puoliksi vahingossa. Toinen puoli hänestä tahtoi Aegnorin tietävän missä hän oli, vaikka pelkäsikin että heidän tapaamisensa jäisikin ensimmäisestä myös viimeiseksi.

Mutta vaikka kuinka Reth olisi halunnut matkan vielä jatkuvan, nopeasti hän huomasi tutun kadunvarren saapuvan kohdalle, jolloin hän hidasti askeleensa, kunnes viimein pysähtyi ja käänsi siron vartalonsa miestä kohden.
"No niin, tässä me sitten olemme" neitokainen totesi hieman haikeasti, katsellen toista silmiin kuin odottaen tämän tekevän vielä jotain.

Reth kertoi, ettei asunut kovinkaan pitkän matkan päässä. kävelymatka. Ja se osa, jonka Aegnor saisi saattaa, oli loppumassa piakkoin. Ja vaikka mies kuinka toivoikin, että hän voisi olla vielä edes hetken pidempään, tuon neitokaisen kanssa, mutta ei. Todellisuus herätti hänet henkiin ja jonkinlainen suru peitti miehen sydömen hetkeksi aikaa. Rethin ääni sai hänet kuitenkin jälleen kääntämään katseensa toiseen ja hymyilemään kauniisti tuolle.

"Se on sellainen suuri, harmaa kivestä rakennettu pytinki jonka seinillä kasvaa jokin kaunis punainen kukkakasvi, jonka nimeä en kyllä vielä tiedä"
Aegnor nyökkäsi, yhä hymyillen. Mies ei kuitenkaan sanonut nyt mitään. Hän antoi hymynsä vaan kertoa, että kuunteli toista. Hän kuunteli todellakin mielellään tuota neitokaista.

Ja se paikka, jossa hän joutuisi jättämään Rethin, lähestyi koko ajan. Miksi, kaiken piti olla niin lyhytkestoista? Miksi hän sai tuntea tuon harmaahiuksisen neitosen niin vähän aikaa? No, se oli elämää, eikä sille voinut mitään.
"No niin, tässä me sitten olemme"
Tuo harmaahiuksinen sitten totesi, hieman haikeutta äänessään kuultaen. Neito oli käännähtänyt häntä kohti ja Aegnorin hopeiset silmät tarkkailivat toista.
Käsi nousi ja silitti tuon neidon sileää poskea. Mies huokaisi hiljaa ja totesi:
"Niin, niinhän me olemme."
Mutta jostain kumman syystä hän veti harmaahiuksisen lähemmäs itseään ja painoi huulensä toisen huulia vasten, kuin kertoakseen, kuinka paljon välitti toisesta.

"Toivottavasti tapaamme vielä", mies sanoi sitten hetken päästä, lempeän hymyn jälleen tuikkien kasvoillaan.

"Niin, niinhän me olemme."
Toinen sanoi huokaisten, ja silitti Rethin poskea. Tytön olisi tehnyt mieli itkeä. Jos hän ikinä mitään nyt toivoisi, se toive olisi ettei hänen tarvitsisi mennä takaisin. Tai että ainakin hän saisi tavata uudestaan tuon miehen joka hänen edessään seisoi, nähtävästi yhtä vastentahtoisena päästämään irti kuin neiti itsekin.

Seuraavaa hän ei kuitenkaan osannut ennustaa. Sanatta hän seisoi miehen suudeltavana, vaikkakin hyvin hämmentyneenä ja yllättyneenä. -Mutta pieni ilonpilkahdus käväisi hetken hänen sydämessään, kunnes tilaisuuden katkeransuloinen suru pyyhkäisi senkin tiehensä. Nyt Reth sai todella taistella kyyneliä vastaan.

"Toivottavasti tapaamme vielä" Aegnor sanoi sitten, hymyillen taas rohkaisevana pienelle neitokaiselle. Reth nieli suruisat tunteensa ja pakotti itsensä hymyilemään takaisin.
"Rukoilen sen puolesta" hän sanoi, puristaen vielä kerran hellästi miehen kättä, ennen kuin päästi irti ja lähti ripein askelin kävelemään yksin katua pitkin, kohti kotiaan.

Hän ei voinut katsoa taakseen, sillä muuten hän ei olisi saanut käskettyä itseään enää jatkamaan matkaa. Ja jos hän ei pian olisi palannut kartanolleen olisi hän semmoisissa vaikeuksissa ettei tapaaminen Aegnorin kanssa enää olisikaan niin helppoa, kuin mitä se vielä sillä hetkellä näytti olevan.
Hiljaisena Reth asteli tietä pitkin, tuijottaen jalkojaan, luomatta silmäystäkään vastaantulijoihin. Suruunsa sulkeutuneena tyttö huomasikin pian saapuneensa tutulle ovelle. Ympärilleen vilkuilematta hän avasi sen ääntäkään päästämättä ja pujahti sisään.

[oogei, kiitoksia tästä pelistä <3 mii menee vastailemaan nyt sinne tanssiaisten puolelle : D]

Se hetki, tuntui jotenkin niin ylivoimaiselta. Hän ei ehkä näkisi Rethiä enää koskaan, ei koskaan. Silti, hän niin toivoi, että voisi joskus vielä nähdä tuon harmaahiuksisen.

Hän katsoi hiljaisena loittonevaa neitosta. Miehen oli pakko kääntyä poispäin, jottei olisi lähtenyt oisen perään. Hän olisi niin vain toivonut pitempää hetkeä toisen kanssa, mutta todellisuus palautti hänet maan pinnalle. Reth oli lähtenyt.

Aegnor kaivoi huuliharppunsa esiin ja katsahti jaloissaan nyt pyörivää Neamia. Kissa katsahti häntä silmillään, eikä mies voinut muuta kuin hymyillä tuolle karvaiselle otukselle. Hiljaa Aegnor otti muutaman askeleen eteenpäin, soittaen ensimmäisiä säveliä jostain kappaleesta samaan aikaan.

Hän ei varmaan koskaan unohtaisi neitoa, joka oli poistunut hänen luotaan, eikä hän kyllä halunnutkaan unohtaa. Kappale, jota hän nyt alkoi soittamaan, oli sama, kuin mitä hän oli aikaisemmin soittanut -- sen kappaleen myötä, lähti Aegnor kulkemaan auringonvalossa kylpevää katua pitkin jonnekkin, Neamin seuratessa häntä.

//Kiitän minäkin <33 //