Sävelmiä aikaisin aamusta

Aamu oli vielä aikainen, mutta päiväkin valkenisi jonkin ajan kuluttua. Hienoiset kastepisarat saattoivat tippua talojen räystäiltä, jos niissä sellaisia oli. Kasveja ei kujan varsilla paljon nähnyt, muutamia kukkaistutuksia kyllä. Nekin olivat yön jäljiltä vielä nupuillaan, mutta aukenisivat, kun aurinko saavuttaisi korkeimman paikkansa taivaalla. Ihmisiä oli vähän siihen aikaan liikkeellä, mutta muutamia aamuvirkkuja saattoi nähdä, varsinkin torilla, jossa he pystyttivät kojujaan.
Kadulta saattoi kuulla kauniin suloisen äänen, sen tunnisti kyllä miehen ääneksi, ei siitä voinut erehtyä. Aegnor, tunnettiin virallisemmin nimellä Sever, lauloi ja tanssi erään kadun varrella. Hänet saattoi tunnistaa heti haltiaksi, jo pelkän ulkomuotonsa ja liikeidensä takia, sekä niiden haltialle tyypillisten suippojen korvien takia.

Sever huokui positiivisuutta, hän jaksoi laulaa, tanssia, niin kauan, että edes joku lantti kilhtaisi siihen purnukkaan, joka hänen edessään oli. Typötyhjä kylläkin.
Miehen harmaa kissa, Neam, leikki löytämällään kivellä hienoisen matkan päässä Severistä. Sen kauniissa pannassa roikkui kulkunen, joka kilisi sointuisasti kissan liikkuessa ja leikkiessä.
Aegnor katsahti harmaaseen kissaan ja hymyili, askeltaen sirosti sen luokse ja nostaen Neamin syliinsä.
"Hassu", mies leperteli karvapallerolle, joka yritti leikkisästi ottaa Severin letistä purkautunutta pähkinänruskeaa hiustupsua kiinni.

Mies asteli takaisin purnukkansa luo, katsahti sinne ennen kuin otti sen maasta ja asetti kadun sivuun. Mitäpä hän nyt laulaisi, kun ihmisiäkään ei ollut liikkeellä.
Sever istahti ,hopeisten silmien loistaessa yhä kauniisti, kadulta löytämäänsä pieneen lepopenkkiin, yhä Neam sylissään. Kissa tassutteli tyytyväisenä kehräten omistajansa sylissä, kun pähkinänruskeahiuksinen mies silitteli sitä hajamielisenä.
Tuottoa ei ollut tullut moneen päivään, ja rahat alkoivat pikkuhiljaa loppua. Oli tuo kuullut jostain tanssiaisistakin, niihinkin olisi turha mennä, jos hän ei saisi paranneltua omaa juhla-asuaan.
Pienoinen pettymys valtasi miehen mielen, kadoten kuitenkin sen siliän tien. Kyllähän hän nyt jotain keksisi.

Mies kaivoi taskustaan huuliharpun ja asetti sen huulilleen, alkaen soittaa kaunista sävelmää, Neamin nukahtaessa tämän syliin. Hän rakasti omaa huuliharppuaan, kääpiöiden tekoa. Sitä oli mukava soittaa, jotkut ihmisetkin tykkäsivät kuunnella sitä, saattoivat heittää lantin tai vaikka parinkin. Sever sulki hopeiset silmänsä ja keskittyi koko sydämestään soittamaan sävelmää, sävelmää, jota oli kuullut usein lapsena.

//remon tännepäin x3 Hieman tönkkö aloitus, toivottavasti saat siitä jotain irti ^^
Eli mimre osallistuu nyt myös tähän peliin, joten mennäänkö järjestyksessä minä, remon ja mimre n_n
Muuten remon, todella nätti pelaus ^.^//

[hiör ai ääm : D]

Äänettömät askeleet kiiruhtivat pitkin hiljaista tietä. Ne kuuluivat Reth-neidille joka taas kerran oli uskaltautunut poistumaan prameasta kartanostaan kenenkään huomaamatta, vetäen kiireessään vain kevyet sandaalit siroihin pikku jalkoihinsa.
Neidon sydän hakkasi edelleen tavallista kiivaammin kiinnijäämisen pelossa. Vaikka hän kuinka rakasti ja arvosti veljeään, ei hän silloin tällöin mahtanut mitään uteliaisuudelleen joka sai hänet karkaamaan kotoa pienille tutkimusretkille kaupunkiin.

Reth oli jo hieman hidastanut askeliaan eikä vilkuillut enää niin paljon taakseen peläten näkevänsä takaa-ajavia palvelijoita. Kaikki sujuisi luultavasti varsin mallikkaasti niin kauan kunhan velipoika vain ei sattuisi tekemään yllättävää pikavisiittiä siskonsa luokse joutuen toteamaan ettei neitiä näkynyt mailla halmeilla.
Aamunraikas tuulenvire heilautti Rethin pitkiä hiuksia, samoin kuin hänen sinertävää silkkimekkoaan jonka laskostukset hulmusivat lähes yhtä kauniisti kuin kutrinsa.
Kävellessään tyhjähköä katua pitkin neito katseli ympärilleen uteliaana aivan kuin näkisi kaiken ensimmäistä kertaa.
Olihan se melkein tottakin. Moni asia oli hänelle uutta ja tuntematonta, sillä ylisuojeltuna silmäteränä hän ei paljoa päässyt maailmaa näkemään, vaikka kuinka kovasti hän sitä itse halusikin.

Äkkiä Reth kuuli edestä päin soittoa. Hän pysähtyi hetkiseksi ja tunnisti instrumentin huuliharpuksi. Neidin sydän hypähti ilosta hänen rinnassaan ja hän kiiruhti lähemmäs. Näköetäisyydelle päästyään tytön punaisten silmien katse tavoitti soittajan. Silloin Reth tajusi juosseensa ja hiljensi tahtinsa kävelyyn punastuen voimakkaasti, mutta osaksi myös sen takia että hän oli havainnut kuinka kaunis soittaja oli.
Haltianeito käveli lähemmäs ja kyyristyi kuuntelemaan toisen lumoavaa soittoa kuin lapsi konsanaan. Hän ymmärsi että maksutta ei mitään saanut ja mutristi huuliaan mietteliäänä tajuttuaan ettei kantanut rahaa mukanaan. Mitä tarvettakaan hänellä oli kun kaikki muut hoitivat ostokset hänen puolestaan ja kukaan ei tiennyt hänen salaisista retkistään?
Tyttö mietti hetken pikaisesti ja otti sitten oikeasta kädestään ainoan kultaisen sormuksensa ja ojentautui laittamaan sen purnukkaan. Vaihtakoon vaikka rahaksi jos ei sille muuta käyttöä löytänyt. Hänellä oli kotona samantapaisia vaikka muille jakaa, mutta tänään se oli ainoa sormus mitä hän suloisissa sormissaan kantoi.

Reth sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan kaunista soittoa, hyräillen välillä hiljaa itsekseen soiton mukana.

Viime aikoina Xenialla oli ollut huonoa onnea rahan kanssa.
Erilaiset verot olivat pyyhkineet hänet puhtaaksi.
Rahanpuute ei kuitenkaan kuvastunut hänen ulkoasustaan. Hänen vaatteensa eivät olleet nuhjuiset, oikeastaan juuri pesusta tulleet.
Aamupäivällä Xenia oli kähveltänyt yhden patongin, mutta nyt alkoi ruoka taas maittaa.

Laiskasti nuori nainen tuijotti ohikulkijoita, etsien sopivaa saalistaa.
Muutamia kerjäläisiä kulki ohitse, nainen tajusi heti, että näistä hän ei saisi mitään irti.
Sitten tuli kaksi kovaan äänen keskustelevaa rikkaan oloista rouva henkilöä, näistä Xenia kiinnostui heti.
Kuin vai vihkaa hän sovitti askeleensa näidän tahtiin, lähtien hitaasti kulkemaan heidän mukanaan. Toisen rouvan kädessä, joka oli pukeutunut kirkkaan punaiseen mekkoon, kiikkui holtittomasti käsilaukku.
Xenia saattoi vain hartaana kuvitella, mitä se mahtoi sisältää.
Toivottavasti jotain sellaista, että hän pääsisi tänään kunnon illalliselle.

Rouvat kiristivät tahtia, tuuppien törkeästi muita pois tieltään. Näyttävästi näillä olikin kiire jonnekin.
Edestäpäin alkoi kuulua soittoa, nyt Xenia saattoi erottaa jonkun soittamassa huuliharppua.
Rouvat ohittivat soittaja, edes vilkaisematta tähän. Xenia puolestaan jätti soittajaan katseen jos toisenkin.
Nuoren oloinen naishenkilö, oli kyykistynyt kuuntelemaan soittoa, pudotti jonkinnäköisen sormuksen soittajan rahankeruukuppoon.
Tämän nähdessään Xenian kulmat kohosivat aavistuksen verran, hän menetti kaiken kiinnostuksensa aikaisempiin rouviin, ja siirtyi nyt lähemmäs soittajaa ja tämän rahankeruukuppoa.

Hän veti kasvoilleen erittäin ystävällisen hymynsä, kuunnellen hieman katkonaisesti toisen soittoa, ja pohtien enemmänkin tilaisuutta tyhjentää tämän rahankeruukuppo omaan taskuunsa.
Päällepäin Xeniaa ei olisi voinut uskoa varkaaksi, niin ystävälliseltä hän osasi näyttää.
Hieman hajamielisenä hän rupesi kaivelemaan, oikeastaan melkein sisällintöntä laukkuaan, kuin etsien kolikkoa tai paria toisen purnukkaan laitettavaksi.

Aegnor soitti yhä kaunista soitontaansa, Neam sylissään hiljaisesti kehräten. Sen turkki hohti kauniisti harmaana, tummien raitojen kera. Oikeastaan ruskeahiuksinen mies oli niin keskittynyt soittoonsa, ettei aluksi huomannut sormuksen hienoa kilahdusta purnukkaansa. Hopeiset silmät kääntyivät hetken päästä lähellä olevaan hämmästyttävän nättiin tyttöön, jonka kuuli hyräilevän hänen soittonsa mukana.
Sever soi naiselle kauniin hymynsä, jatkaen soittoaan, jota niin rakasti.

Seuraavaksi tuo huomasi rouvat, joilla nähtävästi oli kiire jonnekkin. Samassa rytäkässä oli paikalle ilmestynyt toinenkin, nuorehkon oloinen neiti. Hieman Aegnorin kulmat saattoivat kohota, jo oli ihme. Neam raotti myös hieman silmiään ja hypähti pois Aegnorin sylistä, mennen nyt kiehnäämään, kulkunen kaulassaan kilisten, Rethin viereen, toivoen että neito häntä hieman paijaisi, kun isäntä itse ei keskittynyt muuhun kuin soittoonsa.

Aegnor huomasi toisenkin kaivelevan laukkuaan, ja tiesi, ettei purnukassa ollut mitään sormuksen lisäksi. Sävelmä alkoi lähentyä loppuaan , vielä pari nuottia ja se olisi loppu. Aina kun joku kappale loppui, niin Sever olisi vain halunnut jatkaa sitä. Nytkin näiden kahden neidon takia, kun he olivat jääneet häntä kuuntelemaan, varsinkin ensimmäisen, joka hyräili sitä vielä hänen mukanaan. Sever oli katsahtunut neitoa vain muutaman kerran, huomaten jo silloinkin toisen olevan hyvin kaunis. Ei Sever rahasta niinkään välittänyt, oikeastaan vain siitä, että muut pitäisivät hänen soitonnastaan.
Pian, sävelmä loppui, ja Sever venytti viimeistä nuottiaan pitkään ja hartaasti, kuin ei olisi halunnut sen koskaan loppuvan.

Soitonnan loputtua tuo kuitenkin laittoi huuliharppunsa takaisin taskuunsa ja poimi kasvoilleen kauniin hymynsä ja kiitti kumpaakin hiljaisesti. Hopeisten silmien tuikkiva katse kääntyi jälkimmäisestä neidosta ensimmäiseen ja tuo sanoi, oikeastaan kylläkin kummallekkin, mutta katse oli uponnut Rethiin.
"Kiitos, oli ilo kun kuuntelitte."
Severin kasvoilta paistoi kiitollisuus ja toiveikkuus. Oliko hän ehkä jopa liiankin positiivinen.
Pian pähkinänruskeahiuksinen mies nousi ylös, katsahti ystävällisesti Xeniaan, ja siirsi sen sitten Rethiin, ojentaen kätensä toiselle, jotta voisi vetää neidon ylös, kyykystään.

Aivan kuten soittaja oli keskittynyt soittoonsa, Reth oli syvästi keskittynyt kuuntelemaan tuota kaunista ääntä jonka mies huuliharpullaan sai aikaan. Jopa niin keskittynyt että Aegnorin suoma kaunis hymy oli jäädä kokonaan huomiotta.
Nopeasti neiti kuitenkin tajusi punastuvansa hieman ja hymyili ujosti takaisin.

Kovin kauaa ei haltiakaan ehtinyt kainostelemaan huomatessaan miehen sylissä makoilleen kissan hypähtäneen hänen viereensä. Pienoisesti yllättyneenä Reth silitti varovaisesti olennon selkää, katsahtaen sitten uteliaana toiseen paikalle ilmestyneeseen kuuntelijaan joka kaiveli parhaillaan laukkuaan. Tyttö hymyili tälle ujosti kuin tervehtiäkseen, silmäillen kuitenkin samalla tätä kiinnostuneena. Tavoittaessaan neidon katseen Reth tunsi menevänsä hämilleen, sillä hän ei ollut tottunut niin vahvoihin ja päättäväisen näköisiin silmiin. Hän tiesi hyvin olevansa itse henkilö, joka mieluummin alistui kuin vastusti, ja jonka pystyi pelkkä katse lannistamaan.
Reth kääntyi takaisin kissan puoleen ja silitti sen päätä hajamielisenä kuin yrittäen välttää uutta katsekontaktia naiseen.

Äkkiä neiti huomasi kuitenkin soittajan lopettelevan soittoaan ja katsahti taas tähän. Viimeisenkin nuotin hiljentyessä hän soi miehelle lämpimän hymynsä, kuin kiitoksena kauniista esityksestä. Kuitenkin Aegnorin kiittäessä ja suunnatessa katseensa tiiviisti tyttöön hän tunsii jälleen kerran punastuvansa, tällä kertaa kylläkin suippoja korviaan myöten. Saamatta sanaa suustaan Rethin onnistui hymyillä hieman, mutta katse oli suuntautunut nolostuneena maata kohti suoraan Neamin karvaiseen selkään.
Nopeasti haltianeito nosti kuitenkin taas katseensa takaisin soittajaan joka oli vienyt hänen huomionsa, ja tajutessaan tämän tarjoavan apuaan neiti tarttui sydän kiivaasti hypähdellen toisen käteen antaen tämän auttaa itsensä pystyyn.
Häntä hävetti suunnattomasti oma punastumisensa ja ujoutensa, vaikkei tietenkään mahtanut asialle mitään.

Sever auttoi neidon ylös ja huomasi tuon punastuvan hieman. Hän katsahti nopeasti myös neitoon sivummalla, mutta toinen näytti nyt vain kaielevan käsilaukkuaan. Katse kääntyi taas neitoon, jonka hän oli auttanut ylös.
Hän hieman ihmetteli miten tuohon nyt yhtäkkiä oli tullut nämä kaksi neitoa, mutta eihän se toki Severiä haitannutkaan. Hopeiset silmät kiersivät kerran läpi läheisyyden, mutta mies huomasi pian, että joutui väkisinkin suuntaamaan katseensa kauniiseen neitoon, joka oli tullut ennen toista kuuntelemaan hänen soittoaan.
"Toivottavasti pidit soitosta?" Sever sanoi lempeällä äänellään ja laittoi huuliharppunsa pois, sinne mistä sen oli ottanutkin.

Pian Sever kuitenkin kumartui ottamaan purnukasta sen ainoan sormuksen, sen ainoan, minkä joku oli hälle tänä päivänä lahjoittanut, ja sulki sen kämmeneensä.
Aegnorin hopeiset silmät loistivat ja tuo katsahti neitoa edessään.
"Mikä mahtaa olla neidin nimi?" tuo kysyi hymyillen ja sen jälkeen otti neidon käden omaansa. Hän asetti sormuksen neidon kämmenelle ja sulki sen, pitäen yhä tuota silti kädestä.
"En minä voi ottaa teiltä tätä", hän sanoi hiljaa, kuin kuiskaten ja hopeiset silmät iskostuivat ystävällisesti neidon kauniisiin silmiin.
Miksi hän nyt olisi ottanut tytön sormuksen, kun tuo vain oikeastaan toivoi, että neitonen vain pitäisi hänen soitostaan, se oli tärkeintä.

"Mikä tuo noin kauniin neidon tänne rähjäiselle kujalle?" Sever kyseli, oikeastaan kysymys oli osoitettu kummallekkin neidolle, mutta silti hänen silmänsä olivat jumittautuneet kiinni edessään seisovaan neitoseen.

Neam kiehnäsi näiden kaikkien jaloissa vuoronperään ja käväisi se hieman kauempanakin, kun sattui löytämään taas kiven jolla leikkiä. Sitä hieman potutti ettei kukaan tuntunut enää edes huomaavan sitä.

//Anteeksi kovasti tämä hypähtely, mutta halusin että peli jatkuu :3 Olen todella pahoillani, mutta kun peli ei oikein edennyt. Anteeksi kovasti mimre :3//

[kovat pahoittelut minunkin osaltani jos mimre vielä pelaamaan ilmestyy]

Ylös päästyään Reth seisoi hiljaa paikallaan, hieman vaivautuneesti hihansuitaan näperrellen. Katse oli luotu alas maahan ujona, ja vasta kun mies suunsa avasi hän voitti kainoutensa ja katsoi tätä silmiin.
"Voi kyllä! Se oli todella ihanaa!" tyttö sanoi silmät loistaen. Kaunis soitto jos mikä oli neidin sydäntä lähellä, ja harvoin hän yhtä taidokasta oli kuullut.

Soittajan kumartuessa poimimaan päivän saaliinsa ja katsahtaessa Rethiin, neiti ei ollut varma hyppikö hänen sydämensä hullun lailla vai oliko se pysähtynyt kokonaan. Hän tiesi ainoastaan ettei voinut kääntää katsettaan tämän lumoavista silmistä, vaikka ujouttaan tämän olisi muuten tehnyt.
Tuntiessaan kosketuksen kädellään neito värähti hieman, vaikkakin tuskin huomattavasti. Hän ei ollut tottunut siihen että häneen kosketettiin. Kuitenkin, hän tuntui pitävän tuosta tunteesta, ja nauttikin tilanteesta täysin rinnoin, posket hieman punoittaen.
Miehen kysyessä hänen nimeään Reth epäröi hieman. Aina ei tiennyt kenelle kannatti nimensä kertoa, mutta sinisilmäisenä henkilönä tyttö ei uskonut että soittaja hänelle mitään pahaa olisi tehnyt.
"Reth-Aná Osthaleth Ëma-Lierintytär" neiti sanoi hiljaisella äänellä, kuin olisi hävennyt omaa nimeään.

Toinen palautti sormuksen. Reth painoi katseensa hieman pettyneenä, mutta ei sanonut mitään. Ainakin mies oli vaatimaton, ja sehän oli vain hyvä asia.
Tämän udellessa neidin matkan syytä, Reth katsahti tähän vastatakseen, mutta sulkikin sitten äkkiä suunsa miettien kuumeisesti mitä vastata.
Voisiko hän kertoa mitä hän oikeasti ulkona teki? Entä jos tuo mies jotain kautta tuntisikin hänen veljensä ja ilmiantaisi tytön salaiset retket tälle. Vapaalla kädellään tyttö näpräsi hermostuneena hamettaan.
Toisaalta velipoika tuskin tunsi ketään katusoittajaa, ja vaikka tuntisikin, tuskin kertoisi tälle sisarestaan. Tämän uskon turvin Reth uskaltautui tunnustamaan.
"Minä karkasin" hän sanoi naama vakavana kuin paljastaen jonkin suuremmankin synnin. Hieman hienovaraisemminkin asian olisi varmaan voinut esittää, mutta tyttö totesi sen yhtä koruttomasti kuin miten asian laita oikeastikin oli.
Punertavat silmät killittivät tiukasti miestä odottaen, millaisen reaktion tämä antaisi.

Hopeasilmäinen katsoi koko ajan hymyillen neitoa, ja oli todella onnellinen kun kuuli toisen pitävän hänen soitostaan.
"Se on mukava kuulla"; Sever sanoi hiljempaa ja tuon positiivisuus ei haihtunut minnekkään, oikeastaan se vain kasvoi kasvamistaan.

Aegnor joutui myöntämään itselleen, että neito oli hyvin viehättävä persoona, jotenkin niin suloinenkin, ja sen tuo saattoi jo huomata neidon nimestä, kun tuo sen mainitsi.
"Sinulla on hyvin kaunis nimi, Reth", Sever sanoi kohteliaasti, mutta tarkoitti joka sanaansa jonka oli sanonut. Hän ei osannut kuitenkaan irroittaa hopeita silmiään neidosta.

Severin pähkinänruskeat hiukset olivat todellakin siististi letillä lepäämässä selän päällä. Hän ei tykännyt kun hänen hiuksensa olivat sekaisin ja ties miten. Miehen siro olemus huokui jotakin iloisuutta, sanoinkuvaamatonta sellaista. Hän ei tiennyt oikeastaan mitä voisi seuraavaksi sanoa, tai tehdä, mutta saikin pian vastauksen kysymykseensä
"Karkasit?" hän toisti ehkä hieman ihmetellen, mutta kuitenkin hymyili. Eihän toisen asiat hälle kuuluisi, mutta tuo kuulosti jotenkin niin erilaiselta.
Ties mitä ajatuksia nousi miehen päähän, mutta tuo koitti karistaa ne mielestään.

Neam oli löytänyt taas kiven jolla leikki, mutta pian se tylsistyi siihenkin ja meni takaisin isäntänsä ja tämän uuden neidon luokse ja hypähti penkille noiden takana. Siihen se käpertyi nukkumaan ja heilutteli hieman vihaisena häntäänsä.

"Anteeksi, jos olen hieman tungetteleva, mutta miksi sinä karkasit?" Sever sanoi tai oikeastaan kysyi kohteliaasti ja yritti kysyä sen siten, jottei tuo tuntisi hänen olevan kovinkin tungetteleva.
"Tai olen vain katulaulaja, ja luulen että monikaan ei oikein tahdo luottaa minuun, mutta en minä nyt kellekkään mitään kerro", Sever lisäsi jälkeenpäin, ja hopeiset kauniit silmät olivat jumittuneet neidon silmiin. Toinen oli hyvin nätti persoona, se oli pakko myöntää.

//Nyaah, hieman tönkköä~~//

Toinen toisti hänen retkensä syyn ihmetellen ja Reth nyökkäsi tomerasti. Äskeinen ujous oli kadonnut jonnekkin, ainakin hetkelliseksi, ja tyttö seisoi pystypäin miehen edessä, tuijottaen tätä tiiviisti silmiin.
Se tuntui hieman hassulta. Häneen ei ennen ollut kohdistunut niin intensiivistä katsetta, mutta siltikään se ei tuntunut pahalta tai ahdistavalta. Päin vastoin... Sisimmässään hän nautti hiljaa saamastaan huomiosta. Toisen katse oli niin kaunis, ettei hän itsekkään voinut olla palaamatta siihen kerta toisensa jälkeen.

Soittajan udellessa lisää neiti mutristi hieman suloisia huuliaan. Ei sillä etteikö toinen olisi vaikuttanut vilpittömältä... Hän vain ei oikein tiennyt miten muotoilla asiansa. Reth ei halunnut antaa toiselle sitä mielikuvaa että hänen veljensä oli hirveä raakalainen joka piti siskoaan lukittuna sisällä kuin vankia tyrmässä. Itse hän ei nähnyt asiaa niin. Tyttö katsahti hetkeksi poispäin, miettien vastaustaan.
"Halusin kai hieman tutustua tavallisten ihmisten elämään omin päin" hän sanoi pieni hymy kalpeilla kasvoillaan ja nolostui taas hieman. Katse viipyi hetken maahan painautuneena, mutta nousi sitten takaisin miestä kohti.

Mies pitäisi häntä kuitenkin vain hemmoteltuna hienostopenskana joka ei edes tiennyt mitä miekalla tehdään. Totta puhuen hän sellainen olikin, mutta ei omasta tahdostaan. Hän oli rehellisesti kiinnostunut muustakin elämästä kuin pienen hovineidon osasta, ja siksi hän täällä tänään nyt olikin.

[oijoi, lyhyttä : D tuli kiire kun kirjoittelin tätä hyppytunnilla]

Aegnorin hopeiset silmät tutkailivat yhä lempeän oloisina neitoa ja hän yritti jollakin tavalla saada jo tuon ulkonäöstä irti jotakin. Neito oli hyvin suloinen, eikä tuosta oikeastaan voinut päätellä mitään ihmeellistä.
Mies nyökkäsi hienoisesti hymyillen kuitenkin yhä, kun neito sanoi miksi oikeastaan oli karannut.
"Ymmärrän. No itse olin hieman tökerö, kun en ole vieläkään esitellyt itseäni", Aegnor totesi hymyillen ja hopeiset silmät saivat auringosta vielä kauniimman säväyksen.
"En oikeastaan viitsi tässä nyt sanoa koko nimeäni, mutta minut oikeastaan tunnetaan nimellä Sever tai Aegnor", mies sanoi vielä kertoen oman nimensä.

Neam makoili yhä tylsistyneenä penkillä ja vihdoin Sever muisti kissansa ja kumartui taaksepäin ja otti sen syliinsä, katsahtaen taas kissa sylissään, Rethiä.
"Ja tämä tässä on Neam, kissani", Sever kertoi hymy kasvoillaan yhä, ja silitti harmaan kissan turkkia joka hopeisena auringossa välkehti.
Neam kehräsi hiljalleen, vihdoin sekin sai osakseen huomiota mitä oli kaivannutkin.

"Saakos neidistä kävelyseuraa", Aegnor kysyi lempeästi ja otti muutaman askeleen eteenpäin, käännähtäen sitten taas neitoon. Pian tuo laski kissan alas sylistään, jolloin se riensi heti leikkimään jollakin kivellä. Sitä ei voinut muiden jaarittelut pahemmin kiinnostaa.

//KAUHIAN LYHYT!! Anteeksi, petraan ensi kerralla. Kirjoitin minäkin tätä kyllä melkoisella kiireellä ^^'//

Reth hymyili helpottuneena kun toinen ei katsonutkaan häntä halveksuen, ja se ainoastaan lisäsi miehen lumovoimaa hänen silmissään. Kun soittaja sitten esitteli itsensä, tajusi tyttökin viimein niiata kohteliaasti, kun oli sen jo itse esittäytyessään unohtanut. -Aivan hänen tapaistaan.

Hieman hän pienen päänsä sisällä ihmetteli miksei toinen kertonut koko nimeään, mutta päätti olla sitten kyselemättä liikaa. Ehkä hänenkään ei aina kannattaisi niin halukkaasti nimeään jaella..

Reth katseli uteliaana kun Aegnor nosti kissan syliinsä ja esitteli otuksen Neamiksi. Varovaisesti tyttö otti askeleen eteenpäin ja silitti hiljaa harmaan kissan otsaa. Lempeä hymy tulvi neidin kasvoille hänen katsellessaan karvaista olentoa hellyyden vallassa.
"Se on todella suloinen" hän sanoi ja katsahti mieheen silmät tuikkien.
Harvoin hän enää kosketuksiin eläinten kanssa pääsi, ja silloinkin kun se oli mahdollista, Reth oli kuin pieni lapsi joka ensimmäistä kertaa silitti jotakin karvaista. Uteliaana mutta varovaisena.

Hän oli ensikertalainen niin monessa asiassa. Useat varmasti nauraisivat jos tietäisivät mitä kaikkea tyttö ei vielä ollut kokenut. Jopa muut hovin seurapiirineidit olivat nähneet enemmän elämää kuin hän. -Mutta Rethin mielestä se ei ollut paha asia. Ainakin koko ajan oli jotakin uutta ja jännittävää.

Tyttö nyökkäsi Aegnorin pyynnölle pienestä kävelyretkestä.
"Tottakai!" hän sanoi iloisesti ja kipitti miehen rinnalle valmiina matkaan. Mikäs oli sen hyödyllisempää kuin tutustua suureen maailmaan jonkun kanssa joka siihen oli jo tottunut.
-Melkein sama asia kylläkin kuin mitä hän tapasi tehdä veljensäkin kanssa, mutta tällä kertaa häntä ei vahdittaisi kuin korvaamatonta jalokiveä jonka pelättiin hukkuvan.

Sever katsoi tuota neitoa ja hopeiset silmät tuikkivat aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
"Neam, hän on todella hellyyden kipeä", mies sanoi Rethille, kun tuo silitti kissan harmaata karvaa.
Neam taas kehräsi tyytyväisyydestä, se todellakin piti siitä, kun häntä hellittiin ja silitettiin. Mikä sen parempaa.
Aegnor katseli ystävällisesti Rethia ja hymyili.

Oli yllättävää, että joku tuli oikeasti kuuntelemaan häntä. Sitä ei yleensä tapahtunut. Jotkut kyllä heittivät muutaman lantin, vain sen takia, että luulivat häntä kerjäläiseksi. Mutta nyt hän todellakin oli iloinen, kun joku todella piti hänen soitostaan.
Sever ei soittanut vain rahan takia, vaan oman itsensä takia, ja sen takia, että rakasti sitä. Hän oli koko pienen ikänsä ollut musikaalinen, ja jotenkin, jollain tavalla erilainen.

Aegnorin hymy tuikki yhä kauniisti, kun tuo kuuli, että Reth oli mielellään lähdössä kävelylle hänen kanssaan. Mies todellakin piti siitä, että sai tutustua uusiin ihmisiin.
Pähkinänruskeat hiuket letillä heilahtivat etupuolelle ja jäivät lepäämään olkapään yli. Hän katsahti viereensä ja huomasi Rethin siinä, ja lähti hitaasti kävelemään eteenpäin. Hidas kävely, se oli ihan mukavaa, jos oli juttuseuraa, ja varsinkin sellaista että samalla todellakin sai tutustua.
"Oletko itsekin musikaalinen?" Sever kysyi kiinnostuneena ja vilkaisi hopeisilla silmillään nopeasti Rethiä. Ja sitten aivan taakseen, jotta näki, että harmaa kissa seuraisi heitä, niin kuin se tekikin, joskin hieman tympääntyneenä.

"Neam, tule nyt sitten tänne" Aegnor tokaisi hymyillen ja kissa pinkaisi juoksuun isäntänsä luokse, jolloin Sever kyykistyi ottamaan sen syliinsä.
"Hän todellakin on hellydenkipeä, eikä halua liata varpaitaan, jos tarjolla olisi helpompikin tapa kulkea", hopeasilmäinen haltia selitti, silittäen nyt taas tyytyväisenä kehräävää harmaata kissaa.

Reth sormeili hajamielisenä hopeanharmaata hiuskiehkuraansa. Hänkö musikaalinen? Muut ehkä väittivät jotain sentapaista, vaikka tyttö itse ei aivan samaa mieltä aina ollutkaan.
"No..." hän aloitti hieman epävarmana.
"Osaan minä laulaa ja soittaa huiluakin jonkin verran" neiti jatkoi ja hymyili hieman. Osasi hän toki muitakin soittimia käytellä, mutta huilu oli oikeastaan ainoa instrumentti mistä hän sai aikaiseksi ääntä jota kehtasi soitoksi sanoa.
"Mutta olen minä aina rakastanut musiikkia" Reth lisäsi vielä ja katsahti Aegnoriin silmät tuikkien.
Se ainakin oli totta. Pienestä pitäen hän oli aina kipittänyt sen luo josta kaunein ääni lähti. Tämän seurauksena pikkuisella neidillä olikin melkoinen ystäväjoukko jotka enemmän kuin mielellään soittelivat hänelle.

Harmaapää vilkuili uteliaana miehen kääntyessä kissansa puoleen. Neiti päätti käyttää hetken hyväkseen ja vaivihkaa toisen keskittyessä nostamaan Neamin hän tunnusteli nopeasti poskiaan. Kuumotus oli onneksi jo poissa, mutta kuinka kauan? Reth oli tyttö jonka sai helposti punastumaan, ja jo muutama kaunis sana tuolta hurmaavalta mieshenkilöltä saisi hänet punaiseksi kuin tomaatti.

Haltianeito käännähti takaisin Aegnoria kohden hymyillen iloisesti. Pieni naurahdus karkasi tämän huulilta toisen kommentoidessa kissan mukavuudenhalua. Kukapa sitä ei helpommalla haluaisi päästä?
Reth rapsutti kuin kokeillen harmaan otuksen leuanalusta.
"Onko hän tyttö vai poika?" tyttö kysyi hieman nolostuneena tuntien itsensä hivenen typeräksi kysyessään moisia. Mutta mistäpä hän olisi voinut tietää kun ei kehdannut kurkata vieraan eläimen koipien väliin.

Sever kuunteli mielissään, kun toinen kertoi osaavansa soittaa huilua ja laulaa. Mies olisi hyvin mielellään kuullut, kuinka neito oikein lauloikaan, mutta ei nyt vielä kuitenkaan viitsinyt ainakaan kysyä yhtään mitään.
Mies vain hymyili ystävällisesti Rethille ja hopeiset silmät tuikkivat yhä sitä samaa positiivisuutta, jota niissä yleensäkin näkyi. Se ei hevillä muuttunut muuksi.
Toisen nätit tukkivat silmät, saivat Aegnorin yhä vain säteilevämmäksi, kun toinen kertoi jälleen, että oli rakastanut aina musiikkia.
"Ah, minä en voisi elää ilman musiikkia", Sever totesi hymyillen ja nyökäten kuitenkin vielä neitoselle, jotta toinen ymmärtäisi että hän sentään oli kuunnellut.

Kun tuo hopasilmäinen nousi pystyyn kissa sylissään, eikä tietenkään ollut huomannut sitä, kun Reth oli tarkistanut, ettei ollut ihan punainen, niin samainen hymy palasi miehen kasvoille.
Pähkinänruskeat hiukset saivat kauniin säväyksen auringon säteistä, jotka sinne kujalle sattuivat osumaan.
Neidon kysyessä, että oliko Neam poika vai tyttö, niin mies vain naurahti ystävällisesti ja rapsutti myöskin kissaa.
"Hän on poika. Todellakin omaperäinen persoona", Sever kertoi vielä lisää, ja käveli hitaasti aina eteenpäin, kissa tietenkin sylissään.

"Pidätkö sinä kissoista?" mies kysyi neidolta ja silmät tukkivat yhä hopeisina ja erittäin komean oloisina, kun tuo katsahti Rethiin. Miehen oli ihan pakko kysyä moista asiaa, sillä itse rakasti kissoja hirveästi. No, ehkei hänkään Neam kissansa tavoin, ollut mikään kaikista miehisin mies, mutta tuo vähät siitä välitti.
"Neam, Neam..." Sever sanoi, toistaen hellyyttävällä, lauluäänellään kissansa nimeä ja alkoi sitten hyräillä jotakin kaunista kappaletta, joka pahasti kuulosti tuutulaululta, mutta mies piti kappaleesta ja pian tuo jo melkein lauloikin.

"Äh, anteeksi, minä taas innostuin laulamaan", Aegnor pahoitteli, kun lopetti hyräilynsä ja muisti että Reth oli siinä vieressä.

//Ah, anteeksi. Kauhian lyhyt. Oli kiire kirjoittaa ja halusin kuitenkin kirjoittaa ^^ Anteeksi kauheasti n.n//

[eihän tuo ollut lyhyttä nähnytkään : D]

Reth nyökkäsi hiljaa. Poika siis. No... Niinhän hän oli hieman arvellutkin.
Miehen kysyessä neidin mieltymyksestä kissoihin tyttö kohautti hieman hartioitaan.
"Pidän toki..." hän sanoi ja hymyili vielä perään.
"Vaikka eivät ne kuitenkaan ihan suosikkieläimiäni ole" Reth lisäsi. Hänelle kissat olivat yhtä suloisia ja ihania kuin koirat tai hevoset.
Itse hän nosti linnut ylitse muiden. Velipoika Shûi oli heistä se joka kissoista piti, mutta tyttö oli mieltynyt enemmänkin noiden eleganttien petojen välipaloihin. Taivaan siivekkäisiin vaeltajiin. Hän kadehti niiden kykyä lentää minne mieli teki, vapaana kaikesta muusta.

Reth katseli hiljaa hymyillen Aegnoria ja kuinka tämä silitteli kissaansa. Sanaakaan sanomatta hän tarkasteli tämän kauniita kasvoja, ja hänestä tuntui ettei hän haluaisi irrottaa katsettaan enää ollenkaan miehestä. Herra näytti todella rakastavan Neamia. Hetken tyttö jopa toivoi olevansa itse pehmoinen kissanpentu.

Miehen puhjetessa hyräilemään neiti tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitään pitkin. Toisen ääni oli niin kaunis, eikä Reth uskaltanut edes kuvitella millaiselta se kuulostaisi kun hän laulaisi kunnolla. Tyttö painoi hivenen päätään tuumaillessaan ettei hänen oma äänensä kuulostaisi läheskään niin hienolta.

Aegnorin pyydellessä anteeksi Reth nosti taas päänsä salamannopeasti pystyyn ja hymyili lämpimästi.
"Mutta minähän vain pidin siitä!" tyttö sanoi ja hymy hänen suloisilla kasvoillaan vain kasvoi.
"Taidat todella pitää kissastasi?" neiti kysyi mieheltä, vaikka hänen kysymyksensä oli enemminkin toteamus. Kiintymys noihin eläimiin kun melkein paistoi miehestä.

Sever nyökkäsi jälleen, yhä hymyillen, kun neito kertoi, että piti kissoista vaikkeivat ne hänen lempieläimiään olleetkaan.
Aegnor taas rakasti kissoja, niiden vapautta, niiden yksinelämää. Hän itse oli samanlainen kuin nuo ylväät eläimet.

Myös tuo mies oli huomannut, kissaansa silitellessään, ettei pystynyt olemaan katsomatta neitoon, tuo toinen oli jollain tavalla ihanan erikoinen. Sekin teki osansa, että Reth tuntui oikeasti arvostavan miehen musikaalisuutta. Sever ei sen enempää tahtonut toivoakaan, vaikka unelmissaan, jossakin syvällä tuo ehkä toivoi, että saisi kulkea tuon neidon vierellä vielä pitkäänkin, vaikka toinen hieman ujolta tuntuikin, ainakin aluksi.

Sever oli hieman nolostunut siitä kun oli aivan yhtäkkiä alkanut laulamaan, mutta Rethin sanat saivat miehen sydämen hieman hypähtämään. Toisen mielestä se oli ollut kaunista, tai oli ainakin pitänyt siitä.
"Öh, kiitos", mies sanoi ystävällisesti hopeiset silmät kauniisti tuikkien.
Seuraavan neidon kysymyksen kuullessaan, tuo hymyili säteillen melkein.
"Neam, hän on minun elämäni, hän on minun ylpeyteni. Hän on se, joka saa minut piristymään, jos olen huonolla tuulella, hän on se joka lämmittää kylmällä ja se josta saan huolehtia, kuin omasta rakkaastani", mies lausui ja silitti kissaansa, vajoten samalla jotenkin hieman poissaolevaksi.

"Anteeksi, aloin taas selittää omasta elämästäni ja Neamista", Aegnor sanoi havahtuen ja naurahti pienesti, joskin hieman vaivaantuneesti. Ei hänen nyt tuota ihan kaikkea pitänyt sanoa, mitä hän sanoikaan.
Neam kehräsi tyytyväisenä miehen sylissä, se ei todellakaan olisi halunnut vaihtaa tuota lämpöistä syliä pois.

"Kerro jotain itsestäsi, Reth? Mistä sinä pidät, esimerkiksi, näen vain ulkonäöltä, että olet erittäin nätti...luulen että olet samanlainen, myös luonteeltasi", Aegnor totesi hiljaa, samalla ystävällisellä äänellään. Loppuen lopuksi tuon olisi kyllä tehnyt mieli läppäistä itseään, nyt toinen saa hänestä varmaan ihan kammottavan kuvan.

Reth kuunteli autuas ilme kasvoillaan miestä. Hän ihannoi suuresti sitä kuinka omistautunut tämä oli Neamille.
Pienen hetken hän tuijotti Aegnoria ihaillen, kunnes sitten hymyili lämpimästi herran sanoille. Olisipa hänelläkin joku josta pystyisi sanomaan noin kauniisti.

Toisen pyydellessä taas kerran anteeksi tyttö pudisti hiljaa päätään.
"Mitäpä tuosta" hän sanoi ja katsahti Aegnoriin lempeästi.
"Minusta se oli hyvin kauniisti sanottu" neiti jatkoi. Se mitä mies oli sanonut oli todellakin koskettanut häntä.

Reth käännähti uteliaana toisen puoleen kun tämä taas avasi suunsa, mutta käänsi sitten nopeasti sievän päänsä takaisin menosuuntaan kuullessaan kohteliaisuuksia ulkonäöstään. Tyttö tunsi taas punan nousevan kasvoillensa, eikä hän halunnut Aegnorin huomaavan sitä, mikä oli lähes mahdoton tehtävä ottaen huomioon että neiti punastui aina suippoja haltiakorviaan myöten.
"No..." hän aloitti ja näpräili hivenen hermostuneena harmaata hiuskiehkuraansa.
Vaikka itsestään kertominen aiheutti Rethille hieman vaivautuneen olon, ei hän halunnut pahoittaa miehen mieltä ja pohti kuumeisena mitä kertoa tälle.

"Minä pidän linnuista... ja laulusta ja musiikista... ja kukista ja puista ja vedestä ja taivaasta ja auringosta ja eläimistä ja lapsista..." tyttö luetteli hiljalleen laskeskellen niitä samalla siroilla sormillaan, ja kun sormet loppuivat kesken hän hymähti hieman nolostuneen näköisenä.
"Minä pidän kaikesta mikä on hyvää ja kaunista tässä maailmassa" Reth totesi tiivistäen edellisen vastauksensa hieman lyhyempään muotoon. Neito ilmaisi asian hyvin yksinkertaisesti, mutta ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut.

Sever oli hienoisesti helpottunut, kun Reth ei pitänyt häntä ihan kahelina, kun hän omasta pienestä harmaasta karvakerästään jutteli sellaisia. Mies vain rakasti tuota suloista olentoa täydestä sydämestään.
Hienoinen puna nousi miehen poskipäille, mutta se kuitenkin haihtui nopeasti.
"Kiitos", mies sanoi hymyillen, melkein jälleen sädehtien Rethin sanoista ja kohteliaisuuksista. Joku olisi varmaan siinä tilanteessa kutsunut jonkin parantajan paikalle.

Aegnor kyllä huomasi, miten neitonen hänen vieressään punastui miehen sanoista, mutta hymyili vain sille asialle. Hän itsekin punastui mieheksi suunnattoman helposti ja siksi kaikki aina sattuivat välistä hänelle nauramaankin.
Hän kuunteli koko ajan mitä Reth sattuisi kertomaan itsestään, ja nyökkäili aina välillä sen merkiksi, että todellakin kuunteli toista.
Kun neito lopetti, mies hymhäti ystävällisesti ja käänsi koko ajan Rethissä sijainneen katseensa meno suuntaan.
"Sellaiset henkilöt ovat arvokkaita, jotka ajattelevat tuolla tavalla, kuin sinä", mies totesi lempeällä harmonisella äänellään ja katsahti sitten hopeisilla silmillään taivaalle.
"Minä itse yritän myös ajatella samoilla tavoin. Mielestäni maailmassa vain on liikaa sitä ilkeyttä..." Sever jatkoi äskeiseen lauseeseensa ja katsahti sitten jälleen Rethiin.
Miehen silmistä näki, miten tuo todella arvosti neitoa.

Neam kehräsi hiljakseen yhä Severin sylissä ja mies silitti sitä hajamielisesti, miettien samalla mitä voisi puhua.
Muutama hienohko rouva käveli heitä vastaan Aegnorin puolelta ja kiersi sitten tuon miehen kaukaa, mumisten jotakin ja katsellen sitten perään, mutta mies ei välittänyt niistä pätkääkään.
"Minne haluaisit kävellä? Voisin näyttää sinulle paikkoja?" Aegnor sanoi saaden takaisin aikaisemman säteilynsä ja hymy levisi kauniisti tuon kasvoille, kun tämä katsahti jälleen Rethiin, Neamin meinatessa tippua siten tuon sylistä.
"Hupsis", Aegnor totesi hymyillen ja nappasi harmaasta karvakasasta paremmin kiinni ja nosti sen jälleen kunnolla syliinsä.
Neam itse näytti osittain hieman närkästyneeltä mutta toisaalta taas säikähtäneeltäkin, mutta siihen se jäi nukkumaan ja kehräämään, lämpimään syliin.

Mies käveli hitaasti eteenpäin, sitä vauhtia, mitä Rethkin käveli. Hiljaa tuo mielessään hyräili erästä kaunista kappaletta, ja pian kysyikin harmonisella äänellään jälleen kerran.
"Haittaako sinua jos tässä matkalla laulan erään kappaleen?"

Tyttö hymyili hivenen punastuen. "Sellaiset henkilöt ovat arvokkaita, jotka ajattelevat tuolla tavalla, kuin sinä" Reth tunsi pientä lapsenomaista ylpeyttä itsestään. Hän useimmin kylläkin vähätteli itseään ja piti alempiarvoisempana kuin muut vaikka olikin ruhtinassukua.
Silti se tuntui kieltämättä hyvältä kun joku kehui häntä. -Muutenkin kuin ulkonäkönsä perusteella.

Aegnorin sanoille maailman ilkeydestä haltianeito ei voinut kuin nyökätä hieman epävarmasti. Henkilökohtaisesti hän ei tiennyt maailman pahuudesta kuin huhupuheita ja palvelijoidensa juoruja, sillä kiitos tarkkaavaisen suojelun hän oli kasvanut kaukana kaikesta pahasta, eikä mikään ollut päässyt turmelemaan häntä. Reth oli vielä nuori, hän koki jatkuvasti jotain uutta jä hänellä oli vielä uskoa maailmaansa kohtaan.

Neito katsahti taas mieheen ja vastatessaan tämän katseeseen tuntui kuin kaikki äskeinen epävarmuus olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kalpeille kasvoille nousi hitaasti suloisen lämmin hymy, eikä Reth olisi enää milloinkaan halunnut irrottaa katsettaan Aegnorista.

Edes ohikulkevat rouvat eivät saaneet mitään huomiota tytöltä joka kuin lumottuna katseli soittajaa vierellään. Miehen tarjoutuessa esittelemään paikkoja Reth viimein vilkuili ympärilleen hieman epätietoisen näköisenä.
"Minulle on aivan sama minne menemme, en oikein osaa liikkua täällä" hän sanoi ja naurahti hiljaa.
Neamin melkein tipahtaessa tyttö nosti kätensä suunsa eteen salatakseen huvittuneen hymynsä. Olisihan se sopimatonta nauraa kissaparan epäonnelle.

Neidin pienet askeleet päästivät tuskin ääntäkään miehen askelluksen ohella. Pitkät hameenhelmat olivat jo takaa keränneet mukaansa hieman hiekkaa tieltä, mutta Reth ei edes huomannut moista. Hänen vaatteitaan ei kertakaikkiaan oltu suunniteltu ulkokäyttöön. Hänellä tulisi olemaan kova homma saada pyykkärinsä olemaan hiiskumatta asiasta veljelleen Shûille.

"Ei tietenkään!" harmaahiuksinen vastasi Aegnoriin kysymykseen. Hän kuunteli toisen laulua enemmän kuin mielellään. Ilahtuneen näköisenä hän killitti miestä odottaen tämän puhkeavan laulamaan.

Aegnor hymyili ystävällisesti ja nyökkäsi, kun neito sanoi, että hälle oli aivan sama, minne he menisivät.
"No, minä näytän sinulle erään erityisen paikan", mies sanoi yhä hymyillen ja hopeiset silmät kauniisti loistaen. Mies tuntui olevan täynnä positiivisuutta ja jonkinmoista energisyyttä. Myös salaperäisyyttä.
Neam raukka oli jälleen alkanut nukkumaan miehen lämpimässä sylissä, ja Sever tosiaan rapsutteli sitä aina välillä. Kissa ei pahemmin painanut miehen sylissä, ehkä tuo harmaa karvakasa painoi juuri ja juuri 3,5 kiloa.

Severin olemus tuntui loistavan yhä vain enemmän ja enemmän, kun Reth totesi, ettei häntä haitannut vaikka Aegnor laulaisikin.
Hän nyökkäsi hymyillen rethille ja sulki hetkeksi hopeat silmänsä ennen kuin avasi ne uudelleen, jolloin niissä saattoi nähdä, sen miten tuo oikeastaan rakastikaan laulamista.
Pähkinänruskeahiuksinen hyräili hetken alkusointuja, ennen kuin aloitti laulunsa kunnolla.

"Kaikki me olemme yhdessä,
samassa maailmassa.
Sen koko kaunis olemus,
mitä se haluaa kertoa itsestään.

Kuuntele, kuuntele edes pieni hetki.
Ole hetki paikallasi, kuuntele sydäntäsi.
Sen ääntä, mitä se sanoo sinulle?

Älä pysähdy ikäviin hetkiin,
elä, elä täysillä se,
joka sinun pitääkin elää.
Meillä kaikilla on kohtalomme.
Meidän kaikkien pitää se täyttää.

Kuin, taivaan ilvet,
myös ajatuksesi vaihtuvat.
Silti, yritä ymmärtää itseäsi,
kuuntele sisintäsi.
Kaikki tässä maailmassa,
se kaikki on loppuen lopuksi,
kaunista ja hyvää.

Ajatuksen voimalla,
saatatte saada,
paljon hyvää aikaan."

Sever lauloi koko laulunsa täydestä sydämestään, ja samaisella kauniilla äänellä kuten yleensäkin.
Loppuhyräilyt hiljenivät ja sukeltautuivat tuulen vietäväksi. Aegnor huokaisi syvään, yhä hymyillen ja katsahti sitten Rethiin.
"No, mitä pidit?" tuo kysyi hopeisten silmien tuikkiessa, Neamin yhä sylissään nukkuvan.

Reth tunsi pienen jännityksen kasvavan miehen kertoessa vievänsä neidin johonkin erityiseen paikkaan. Pienen päänsä sisällä hän kuumeisesti mietti, mikä se paikka mahtaisi olla. Useat eri vaihtoehdot risteilivät tytön päässä, mutta Reth päätti viimein vain odottaa ja katsoa mitä tuleman piti.

Haltianeito killitti edelleen Aegnoria odottavasti, ja kun mies viimein aloitti laulunsa, Reth tunsi taas kylmien väreiden kulkevan selkäpiitään myöten. Miten joku osasikaan laulaa noin kauniisti?
Hänen olisi tehnyt mieli alkaa tanssia toisen laulun tahdissa, mutta hän ei kehdannut. Ja koska he kävelivät olisi se varmaan ollut kahta vaikeampaa.

Tyttö sulki silmänsä puoliksi, niin että pystyi edelleen kävelemään kompastumatta, mutta kuitenkin niin että pystyi keskittymään kuuntelemiseen. Hän yritti hiljaa mielessään tulkita sanoja.
Melodia tuntui täyttävän hänen sielunsa, tunkeutuvan hänen salattuihimpiinkin kammioihinsa. Hieman se jotenkin kuulosti tutulta, vaikka Reth oli varma ettei ollut kuullut sitä koskaan aikaisemmin.
Aegnorin lopettaessa tyttö huomasi hyräilleensä hiljaa mukana, sen verran mitä hän oli päässyt sointuihin mukaan.

Miehen katsahtaessa taas neitiin Reth hymyili rauhallisesti takaisin.
"Se oli todella kaunista..." hän sanoi kasvot loistaen. Voi miten hän oli kaivannut sitä kun joku lauloi hänelle.. Payoniin tultuaan ei kukaan osannut laulaa tarpeeksi kauniisti, vain Shûi, mutta miehellä kun oli aivan liikaa kiireitä, eikä hän muutenkaan enää pahemmin laulamista harrastanut. -Aivan kuin isänsä.
Tyttö oli päiviensä vietoksi saanut kuunnella omia laulujaan, ja oli hyvä ettei hän ollut tullut kuuroksi omalle äänelleen. Aegnorin laulu oli kuin keväiset kukat pitkän talven jälkeen.

[waah, kiire! kiire!
elä ikinä kirjoita hyppärillä @_@;;]

Sever loisti jälleen onnellisena, kun Reth kehui häntä. Mies todellakin piti siitä, että joku arvosti hänen laulamistaan.
"Kiitos.. Tuota laulua minulle laulettiin pienenä", hopeasilmäinen kertoi hymyillen ja silitti yhä Neamia, joka kehräsi harmaana pallona miehen sylissä. Hieman kissa liikahteli ja venytti etujalkojaan ja katsahti sitten Aegnoriin, jolloin mies päästi sen maahan, kun kissa sitä tuntui haluavan.
Neam venytteli pitemmän aikaa, ja otti sitten muutamalla juoksuaskeleella kaksikon kiinni ja jäi seuraamaan heitä.

"Et kai pelkää korkeita paikkoja?" Aegnor kysyi yhtäkkiä ja katsahti Rethiin hymyillen, hieman salaperäisesti. Hän todellakin halusi näyttää sen erityisen paikan tuolle neidolle, joka hänen vieressään kulki ja hänelle jutteli.
"Ajattelin vaan kysyä", mies vielä lisäsi.

Miehen komea olemus, tai kaunis, miten nyt itse halusi sen nähdä, sai vanhoilta ohi meneviltä rouvilta ja herroilta hieman paheksuvia katseita, mutta ei Aegnor niistä pahemmin välittänyt.
Sever poimi eräästä kukkapuskasta kauniin ruusun, kun kerran ohi siitä käveli ja pyöritteli sitä hetken aikaa sormissaan.
Sitten hopeiset silmät tavoittivat jälleen Rethin vierellään ja tuo ojensi kauniin punaisen ruusun Rethille.
"Minusta ruusut ovat kauniita", Sever totesi hymyillen ja jatkoi sitten kävelyään. Kohta he alkaisivat ollakin jo perillä, ei olisi enää pitkä matka sinne paikkaan minkä halusi Aegnor neidolle näyttää.

//^^ Kiire on minullakin >.< Anteeksi, kauhian lyhyt//

"Niinkö?" tyttö kysyi kiinnostuneena. Hänkin muisti jotain lauluja lapsuudestaan, vaikka suurin osa oli jo painunut unholaan. Jotkut niistä tosin jäivät päähän eivätkä unohtuneet vaikka olisi halunnutkin. Saisipa hänkin sitten aikanaan laulaa perinteisia kehtolauluja lapsilleen kun sellaisia tulisi sitten tulevaisuudessa hankkimaan.

Reth punoi hajamielisenä pientä letintapaista pitkään kiharaansa katsellessaan samalla kuinka Aegnor laski kissansa maahan. Hän oli hieman hätkähtää miehen puhutellessa häntä. Hetken neidin kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kunnes ne taas sulivat hempeään hymyyn.
"E-en ole varma..." hän sanoi hieman vaivautuneelta.
"En ole käynyt monissa korkeissa paikoissa" tyttö lisäsi vielä, hymähtäen perään. Taas kerran hän tunsi itsensä niin kovin kokemattomaksi.

-Mutta minkäs sille teit, pienenä ei saanut puissa kiipeillä.
Reth tunsi taas uteliaisuutensa kasvavan. Oli hyvä ettei päästä noussut savua hänen arvuutellessaan määränpäätä.

Punertavilla silmillään haltianeito seurasi kuinka Aegnor nappasi läheisestä puskasta ruusun, ojentaen sen sitten kohta hänelle. Neitonen tunsi kevyen punan taas nousevan kasvoille, eikä hän voinut välttyä joutumasta hämilleen. Pehmeät huulet saivat vaivoin muodostettua jonkin kiitoksen tapaisen.
Oli lähellä ettei neiti kompastunut jalkoihinsa pasmojen mennessä sekaisin. Miten toinen osasikaan sekoittaa hänen päänsä niin?

"Minustakin ne ovat kauniita.." Reth sai sanottua hiljaa, melkein mumisten, mutta kuitenkin niin että siitä selvää sai.
"Ja..." hän aloitti taas, mutta jäi hieman empimään.
"Ja niin olet sinäkin." tyttö jatkoi, katsoen Aegnoria syvälle silmiin. Punastus oli taas hivenen voimistunut, mutta ujo hymy oli noussut harmaahiuksisen kasvoille.

Sever, hän kyllä kuuli Rethin hieman epävarman äänensävyn, kun toinen kertoi, ettei ollut varma pelkäsikö kenties korkeita paikkoja. No oikeastaan se ei ollut kauhian korkea paikka, minne Sever oikeastaan oli menossa, mutta kammoiselle se olisi kyllä varmasti ihan liikaa.
"Noh, ei tarvitse pelätä, ei se kovinkaan korkealla, oikeastaan ole", mies sanoi rauhalliseen sävyyn ja katsoi hopeisilla silmillään neitoa, joka käveli vieressään. Hienoinen hymykin karehti miehen huulilla.
"Itse asiassa, minäkään en pidä kovinkaan paljon korkeista paikoista. Silti joskus hakeudun niihin, yritän puistaa mielestäni pelon...", Sever sanoi ja huokaisi hiljaa. Hän ei todellakaan pitänyt korkeista paikoista saati sitten ahtaista, mutta joskus jokin korkeampi voima sai hänet kipuamaan jonnekkin korkealle, tai ahtautumaan pieniin koloihin, eikä mies koskaan ymmärtänyt oikein, miksi.

Kun Sever oli ojentanut neidolle ruusun ja kuunteli hymyillen, kun neito mumisi huuliensa välistä, että itsekin piti niisä.
Aegnor oli juuri sanomassa jotain, kiittää tai sitten jotakin ihan muuta, kun kuuli Retin seuraavat sanat. Ja toisen katseen kohdatessa omat hopeiset silmänsä. Mies meni hieman hämilleen Rethin kauniista sanoista, mutta hymyili sitten loistavammin, kuin koskaan ennen. Hän huomasi toisen punastuksen ja punastui ehkä hieman itsekin, mutta ei niinkään näkyvästi.
Hän hamusi Rethin käden jälleen omaansa ja mietti hetken hämmentyneenä sanoja, jotka voisi sanoa.
"Kiitos", tuo aloitti hiljaa ja jatkoi sitten rauhallisella äänellään:
"Tiedätkö, niin sinäkin...kaunein koskaan tapaamani neito."
Aegnorin hopeiset silmät loistivat kauniisti ja tuo oikeasti oli yllättynyt neidon häntä koskevista kauniista sanoista. Kukaan ei ollut koskaan ennen sanonut hälle noin, tai ei ainakaan tarkoituksella.
Hän antoi vain loistavien silmiensä katsoa Rethin kauniisiin silmiin ja hymyili. Hymyili, ainoastaan ja vaan Rethille.

"Ei muuten ole enää pitkä matka", Sever sanoi hiljaa, hetken päästä, hymyillen yhä ja puristaen hellästi Rethin kättä.

Aegnorin hymy sai Rethinkin hymyilemään entistä rohkaistuneempana. Tyttö kiitti onneaan että sai sillä hetkellä olla siellä, missä hän eniten halusikin olla.
Toisen kuitenkin napatessa neidin käden omaansa Reth tunsi sydämensä heittävän volttia, tai siltä se ainakin tuntui. Hengityskin tuntui salpautuvan, mutta tyttö yritti kaikin tavoin näyttää mahdollisimman normaalilta.
Kauniit sanat, joilla mies vastasi neidon omaan kohteliaisuuteen saivat tämän piiloutumaan punastelevana ruusunsa taakse. Täyteläisen punaiset terälehdet peittivät hänen suloisen ujon hymynsä, mutta silmät tapittivat edelleen Aegnoria, kyvyttöminä kääntymään poispäin.

Äkkiä lämmin tunne hyökyi hänen ylitseen, kuin suuri aalto. Se oli kuin humalluttavaa viiniä joka sai kaiken näyttämään niin kauniilta ja turmeltumattomalta. Nyt Reth tiesi mitä sillä tarkoitettiin kun 'katsottiin maailmaa läpi vaaleanpunaisten lasien'.
Tuntui kuin mies olisi hymyillyt vain hänelle. Tyttö ei löytänyt sanoja vastatakseen, ja hymyili vain hymyilemistään. -Mutta niinhän sitä sanottiin; jos et keksi sanoja, hymyile!

Olihan hän kuullut sanan 'kaunis' monta kertaa kun oli hän itse kyseessä, mutta silti Aegnorin sanomana se oli paras lahja mitä hän oli ikinä saanut, ja varmaan paras mitä hän tulisi ikinä saamaan. Ja hymy jonka mies hänelle soi oli arvokkaampi kuin kalleinkaan jalokivi minkä hän omisti.
Tätä päivää hän tulisi vaalimaan sydämessään aina päiviensä päähän saakka.

Toisen ilmoittaessa ettei matka ollut enää pitkä, Reth nyökkäsi hiljaa, painautuen samalla lähemmäs miestä. Lempeästi hymyillen hän painoi kauniit silmänsä hetkeksi kiinni ja nautti ruusun tuoksusta antaen Aegnorin johdattaa häntä.
Tyttö oli hetkeksi unohtanut kokonaan veljensä, ja sen millaisen läksytyksen hän saisi jos jäisi kiinni luvattomasta seikkalustaan ja siitä miten paljon luotti vieraisiin miehiin.
Reth ei halunnut pilata hetkeä turhalla murehtimisella, hän teki niinkuin sydän käski, jättäen järjen vähemmälle. Eikähän sitä paitsi edes uskonut että seuralaisellaan voisi mitään pahoja tarkoitusperiä olla.