Särkyneitä sydämiä

//Hmm, halusin niin kovasti päästä pelaamaan uudella hahmollani. JOTEN mukaan nyt äkkiä joku hoi : D //

Ayonën jalkoja särki, särky se oli ainut mitä neito sillä hetkällä tunsi. Jalkoja särki, päätä särki, sydäntä särki. Niin, hänen sydämensä oli särjetty eikä se ollut ensimmäinen kerta.
Hän hoippui jollakin hieman syrjäisemmällä kujalla, pysähtyi nojaamaan yhden nuhjuisen rakennukseen seinään, ja raivokkaalla otteella repäisi korkokenkänsä jalasta.
Sentään jalkojen särky helpotti hivenen. Veri alkoi taas kiertää.

Oli alkava ilta, ja tuuli hulmutti hänen mekkonsa helmaa liiankin ahkerasti.
Hänellä oli yllään nätti, melko yksinkertainen mekko, jonka helma ulottui vain polviin asti.
Useat ajatukset hakkasivat lakkaamatta hänen päätään. Jyskyttävän kovaa.
Oli asioita, joita hän ei saanut pois mielestään. Ne väreilivät kammottavina kuvina hänen tajunnassaan.

Ayonë potkaisi tuohtuneena sen rakennuksen seinää, johon oli nojannutkin.
Pistävä kipu kipristi kouristusmaisesti hänen varpaitaan. Hän puristi hampaansa yhteen, mutta hampaiden välistäkin sihahti ilmoille hiljainen kivunvalitus.

Neito puristi kätensä nyrkkiin, ja valahti sitten istumaan, nojaten edelleen tähän kyseiseen seinään, polvensa hän koukisti rintaansa vasten ja nojasi niihin.
Kipu varpaissa alkoi vähitellen hellittää, hetki hetkeltä.
Mutta hänen sydämensä särky se ei lakannut vaivaamasta ja häiritsemästä häntä.
Aina kun hän yritti sysätä sen syrjään, palasi se aina raastavampana ja kipeämpänä.
Eivätkä hänen mielessään kelluvat kammottavat kuvatukset auttaneet asiaa.

Neito puristi silmänsä tiukasti kiinni, päästäkseen piiloon näitä kuvatuksia, piilopaikka vain oli vääränlainen. Se toi hänet entistä lähemmäs niitä, hän näki ne selvemmin.
Ayonën poskelle vierähti kyynel sitten toinen. Hän ei enää pystynyt tukahduttamaan kipuaan. Se pääsi valloilleen, vaikka tyttö ei olisi niin halunnut käyvän.

Hänen kiinni puristetut luomensa rauoittuivat, sítten hän avasi ne kokonaan.
Hän saattoi tuntea, kuinka hänen pitkät ripsensä olivat kostuneet, liimautuneet yhteen, muodustuneet tähdenmallisiksi.
Neito kohotti katseensa taivaan rantaan, huomaten auringon alkavan kohta laskea.
Hetken hänen sydämessään läikähti onnen tunne, hänhän rakasti auringonlaskuja!
Sitten se onni kaikkosi jälleen. Hän oli yksin, kohta pimenevällä syrjäkujalla, jossa tuskin liikkui kovin siveellistä porukkaa. Kuka tahansa hänet kamppaisi helposti kumoon ja ryöstäisi omaisuuden.

Pelko hiipi hänen sydämeensä, häntä alkoi yhtäkkiä kylmätä kovasti.
Ayonë painoi päänsä käsiinsä, ja alkoi jälleen nyyhkyttää.
Miten hän edes oli joutunut tänne?

// Toivottavasti et pahoitta mieltäsi, kun sait seuraksesi vain Aelfin. Minunkin piti päästä kokeilemaan uudella hahmollani pelaamista. :> //

Aelf oli juuri astelemassa kujalle, kun tajusi kujalla hoippuvan neidon. Tämä näytti olevan hieman sekavassa olotilassa.Aelf perääntyi talon nurkalle, niin että häntä ei kujalle näkynyt, vaan että hän itse pystyi seuraamaan neidon riehumista sieltä nurkalta, kurkkien talon nurkan takaa.

Neito hoippui, pysähtyi nojaamaan seinään ja veitäisi kenkänsä raivokkaasti jalasta. Jalka vuosi verta, Aelf olisi mennyt auttamaan jos olisi uskoltanut, mutta nyt kun hän oli selvinpäin ei hänelle tullut mieleenkään mennä leikkimään pelastavaa ritaria. Hän tiesi kuinka raivokkaita naiset pystyivät olemaan. Kylmä tuuli viilsi miehen ruumista ja sai mustat silkkiset hiukset hulmuamaan. Aelf joutui pitelmään niitä aloillaan, tuulen mukana hulmuillessa ne olisivat näkyneet nurkan takaa kujalle ja paljastanet hänet. Tuuli viilsi kylmänä myös naista. Aelf pystyi kuvittelemaan kuinka kylmä tuossa minimaalisesssa mekossa oli, joka naisen päällä oli. Jos hänellä oli jo kylmä omissa vaatteissaan.

Nainen potkaisi raivoisasti Aelfin kotitalon seinää. Mies katsoi hämmästyneenä riehuvaa naista, mitä pahaa hänen talonsa oli muka tehnyt sen lisäksi, että oli nuhruinen ja ruma ?
Neitokaisen huulilta karkasi valitus. Nainen puristi kätensä nyrkkiin ja valahti istualteen talon seinää vasten, jota äsken oli potkinut. Hän nosti jalkansa rintaa vasten.

Tuossa asennossa neito einäyttänyt kovin pelottavalta, pieneltä ja mitättömältä vain.
Aelf uskaltautui ottamaan muutaman askeleen kujalle. Hän oli päättänyt että ohittaisi naisen vain kylmän viileästi, ei pysähtyisi kysymään tai toeamaan mitään. Nainenhan vaikutti kovin sekavalta.

Aelfin astellessa lähemmäksi nainen nosti katseensa, ei häneen, vaan taivaan rantaan.
Mies oli varma ettei nainen ollut tajunnut häntä vieläkään, kun nainen painoi päänsä takaisin jalkoihinsa. Alef oli vain muutaman metrin päässä, ajatteli vain ohittaa naisen kylmästi, välittämättä tästä mitään, mutta hän huomasi, että nainen nyyhkytti.
Mies pysähtyi ja katsoi naista tietämättä mitä tehdä. Hän pyöritti päätään ja yritti taas jatkaa matkaansa mutta ei pystynyt, jalat pysähtyivät uudelleen.
"Mikä sinun on?" Hän otti kasvoille kaikkein lempeimmän ilmeensä. "Voinko auttaa ?" Hän katsoi aista huolestuneena.

//Päh, minähän vain ilostun hahmosi seurasta! : ) //


Ayonë oli aivan omissa maailmoissaan. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin mustaa, sillä hänen kasvonsa oli painettu polviin. Karhea mekkokangas kutitti hänen nenäänsä, ja ohut kyynel virta pyyhkiytyi tuohon karheaan mekkokankaanseen.
Hänen olonsa tuntui todella tukalalta. Päänsärky tuntui vain voimistuvan itkun ansiosta. Niin, hänhän oli ainainen itkupilli minkäs sille mahtoi.
Jalkaankin särki yhä. Kuinka kurjaa.


Ja kun hän nyt näin omissa maailmoissaan oli, ei kai ollut ihme, kun hän hätkähti huomattavasti, ja sydän oli hypätä ulos rinnasta, jonkun lausuessa sanat: "Mikä sinun on?"
Ayonë kirosi hiljaa mielessään tuuriaan. Hänen isänsä tappaisi hänet tästä hyvästä.
Oli kuulemma tärkeää levittää heidän suvustaan vain hyvää ja arvokasta kuvaa. Ja itkevä aatelistyttö rähjäisellä kadulla kyhjöttämässä, ei sellaista kuvaa antanut.
Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut välittää isästään. Se oli sitten tulevan murhe. Murheita oli tällekin hetkelle tarpeeksi.

"Voinko auttaa?" kysyi sama ääni uudestaan, ja nyt Ayonë uskaltautui kohottamaan kasvonsa polvistaan.
Hätäisesti hän yritti kuivata vielä viimeiset kyyneleet poskiltaan, yrittäen sitten vaikuttaa mahdollisimman tavalliselta neitoselta, joka oli vain hieman eksyksissä, hän ei missään nimessä halunnut häntä sekoitettavan katujuoppoon.
Kuumeisesti hän yritti miettiä jotakin viisasta vastattavaa, jota ei tulisi katumaan. Jotakin sellaista mitä hänen isänsä olisi sanonut, jotain sellaista, mikä suojelisi heidän sukunsa mainetta.

Yllättävä turhautuneisuuden puuska kuitenkin sai hänestä otteen. Eikä hän enää jaksanut kaunistella asioita.
"Karkasin kotoa, eksyin ja nyt odotan että joku kylmävärinen rosvojoukko tulee ja tekee minusta selvää", hän sanoi hennolla äänellä, saaden pienen hymynpoikasenkin kiirimään kasvoilleen.

Sitten hän parahti ja hieroi kipeää päätään. Yrittäen samalla saada rakkaita hiuksiaan hieman siiveellisemmän näköisiksi.
"Äh, älä käsitä minua väärin. En ole juopunut, tai mitään..." hän huomautti lopulta, tuijottaen polviinsa. Häntä nolotti.

Tyttö kohotti kasvojaan hiukan polvista Aelfin toisen kysymyksen perään. Hän pyyhki hätäisesti poskiltaan kyyneliä. Mies oli ojentamassa tytölle nenäliinaa, mutta tajusi sitten, että se oli vielä taskussa.Nopeasti hän kaivoi sen esille. Oli onni, että hän oli vaihanut entisen nenäliinan toissapäivänä tuohon. Se aikaisempi oli ollut karmeassa kunnossa, likainen tuskin valkoiseksi erotettava reikäinen kangasriekale. Hän heilutteli nenäliinaa tytön naaman edessä. " Tästä voisi olla apua, jos vain viitsit ottaa vastaan." Aelf hymyili varovaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt, miksi hänelle oli yllättäen tullut halu auttaa.

"Karkasin kotoa, eksyin ja nyt odotan että joku kylmävärinen rosvojoukko tulee ja tekee minusta selvää" Tytön ääni oli hento, vaivalloisesti tämä sai hymyn kohotettua huulilleen.
" Sillä tavalla." Aelf mutisi. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. " Sepä hienoa, minä en ole kotoani karannut, minut on heitetty ulos." Herra totesi ironisesti, niin se oli, mutta vain hänen oman miettimättömyytensä syytä. " Ja ikävä ilmoittaa, mutta en kuulu siihen kaipaamaasi rosvojoukkoon." Valhetta mies ei pystynyt estämään ennen kuin se jo pääsi suusta. "Tai vaikka kuuluisinkin, niin nyt ei ole työvuoroni." Hän hymyili varovaisesti ja kohautti olkapäitään, olipas hän heittäytynyt vitsikkääksi.

Tyttö parahti ja hieroi päätään. Yritti samalla huomaamattomasti sukia hiuksiaan paremmin. Aelf ei kiinnittänyt huomiota siihen missä tilassa hiukset nyt olivat, kun hän varsin hyvin pystyi kuvittelemaan ne siinä kunnossa missä ne yleensä olivat. Eivät sen pahemman näköiset. "Äh, älä käsitä minua väärin. En ole juopunut, tai mitään..." Tyttö huomautti ja tuijotteli polviaan. " Uskon kyllä.. -En ole muuten minäkään." Aelf häkeltyi siitä, miten hän saattoi puhua niin typerästi, olisi tyttö huomannut, jos häntä olisi tahtonut humalainen päästä hoivaamaan. " Tahdotko kertoa, miksi itket, jos itse karkasit?" Varovaisesti hän yritti päästä perille, mikä oli syynä tytön tuon hetkiseen tilaan. Toki hän tahtoi tietää syyn tytön äskeiseen riehumiseen ja tuon hetkiseen masennukseen.

// PoPo. Viime viestis oli hirveesti kirjoitusvirheitä. Toivottavasti tässä ei ollut. //

Mies kaivoi taskustaan nenäliinan, ja Ayonën silmät suurenivat hieman.
"Tästä voisi olla apua, jos vain viitsit ottaa vastaan", mies sanoi heiluttaen nenäliinaa hänen naamansa edessä.
Neidon silmät täyttyivät yllätyksestä. Hän ei ollut tottunut siihen että vieraat ihmiset tarjosivat hänelle apuaan.
Ainahan hänen läheisensä häntä suostuivat auttamaan ja niin pois päin, mutta ventovieraat kulkijat, ei he eivät, heillähän oli se oma napansa tujotettavana.
Tosin oli Ayonë törmännyt avuliaisiin ventovieraisiinkin, heidän avullaan oli vain aina jotain taka-ajatuksia, tai muuta vilppiä.

Ayonë nappasi kuitenkin naamansa edessä heiluvan nenäliinan, naurahtaen pienesti.
"Kiitos."
Miehen kasvoilla ollut varovainen hymy, oli saanut Ayonën tarpeeksi vakuuttuneeksi siitä, ettei toinen kuulunut siihen vilpilliseen sakkiin. Varovaisesti hän kuitenkin pyyhki nenäliinalla vielä silmänympäryksensä.


Ayonën silmissä paloi jokseenkin epäluuloinen katse, kun hän aina vaivihkaa tarkasteli toista. Tietenkään kovin kauaa, hän ei viitsinyt toista tuijotella. Hänelle oli aina opetettu, kuinka epäkohteliasta tuijotus oli.

Niinpä hän tyytyi pitämään katseensa polvissaan, ja aina sivusilmällä vilkuilemaan.
Lopulta hän kertoi karanneensa kotoa, ja niin edespäin.
"Sillä tavalla." toinen mutisi. "Sepä hienoa, minä en ole kotoani karannut, minut on heitetty ulos."
Ayonë kohotti jälleen katseensa toiseen, kohottaen hieman kulmiaan.
"Voi, olen pahoillani."

" Ja ikävä ilmoittaa, mutta en kuulu siihen kaipaamaasi rosvojoukkoon." mies sanoi, jatkaen sitten. "Tai vaikka kuuluisinkin, niin nyt ei ole työvuoroni." Tämä hymyili varovaisesti ja kohautti olkapäitään.
Ayonënkin kasvoille hiipi huvittunut hymynkare, hänen silmissään paloi pieni jännittyneisyys, ehkä jopa uteliaisuus.
"Loppujen lopuksi olet kuitenkin rosvo?", hän kysyi, pienesti hymyillen, yllättävän rauhallisella äänellä. Ayonë ei ollut koskaan ollut sen kummemmin tekemisissä varkaiden taikka rosvojen kanssa. Hän oli vain kuullut heistä.

Neito hyväksyi kyllä varkaudet, hän tiesi millaisessa tilanteesta vaanit olivat rahansuhteen. Mutta murhausta hän ei hyväksynyt, ja totisesti toivoinkin ettei toinen sellainen sitten sattunut olemaan.

Ayonë parahti jotakin siihen tyyliin, ettei häntä pitäisi käsittää väärin, ettei hän ollut juopunut tai muuta vastaavaa.
"Uskon kyllä.. -En ole muuten minäkään." Kuului vastaus herran suusta.
Hieman helpottunut hymy kohosi Ayonën kasvoille.
"Niin, näen sen kyllä, et ole juopunut."

"Tahdotko kertoa, miksi itket, jos itse karkasit?" toinen kysyi, jopa hieman varovaisesti.
Ayonë laski katseensa polviinsa, katsoi sitten taivaanrantaan, etäisellä katseellaan, kuin ei olisi ollut tässä maailmassa. Sitten hän räpäytti silmiään, ja käänsi katseensa toiseen, katsoen tätä nyt ensi kertaa, kunnolla ja avoimesti.
"No, kun kerta karkisin on kai ilmiselvää, että minun ja perheeni välit eivät loppujen lopuksi ole mitkään parhaat", hänen äänensä oli hiljainen, mutta selvä.
"Tai äitini kanssa tulen kyllä mainiosti toimeen, hän vain on tällä hetkellä pahasti sairas", hän jatkoi, punastuen sitten hieman. Toinenhan luulisi pian, että hän olisi mielenvikainen tai jotain, ei kukaan täysjärkinen karkaisi kotoa, jos siellä joku kierisi kuoleman kielissä.

"Tiedän kyllä, että minun pitäisi olla nyt kotona, häntä auttamassa, mutta.. sain vain tarpeekseni, isäni ei ole hyvä ihminen. Tappelemme jatkuvasti", Ayonë sai hädintuskin estettyä uudet kyyneleet virtaamasta, ja kohotettua sitten hieman hapuilevan hymyn kasvoilleen.
"Lisäksi Chëmë-herra on poissa. Matkusti jonnekin. Purki kihlauksemme. Hän sanoi kyllä palaavansa, mutta eipä ole näkynyt. Lisäksi hänestä juorutaan, ja minunkin uskoni häneen alkaa pikkuhiljaa horjua." hänen äänestään kaikui hienoinen kaipuu.

Ayonë ihmetteli hiljaa sisällään, miten oli saattanut avautua näinkin paljon. Hän kun kertoi asioistaan muutenkin niin harvoille.
"Toisin sanoen kaikki on pilalla. Vaikka ongelmani ovat joillekin muille vähäpätöisen kuuloiset", hän naurahti, eikä enää tiennyt olisko onnellinen vai surullinen.

Tyttö katseli häntä kyynelistä märät silmät suurina. Suloista, mutta Aelf ei väsymykseltään jaksanut sitä huomioida. Väsynyt hän tosiaan oli. Viime vuorokaudet kun olivat kuluneet täysin ilman unta. Ja vihdoin viimein hänellä oli mahdolllisuus nukkua, hänen täytyi velvollisuuden tunnosta pysähtyä huolehtimaan tuosta tytöstä. No mutta, ei se kauan taitanut viedä.

Tyttö katsoa killitti häntä hetken, mutta tajusi sitten napata nenäliinan hänen kädestään, ennen kuin se olisi kadonnut takaisin taskuun. "Kiitos." Hän naurahti ja vilkaisi Aelfia, rupesi sitten varovaisesti pyyhkimään saamallaan nenäliinalla silmiensä ympäryksiä.

Aelf tunsi tytön epäluuloisen katseen itsessään, vaikka ei edes katsonut tätä suoraan. Sivusilmällä vilkuili silloin tällöin, ei sen enempää. Tytöllä oli kyllä oikeus epäillä, oliko Aelfin auttamisen halu pyytteetöntä ilman taka-ajatuksia, eihän ollut kovin tavallista että vaani pysähtyisi vapaa ehtoisesti auttamaan Aasaa, ainakaan ellei hyötynyt palveluksesta mitenkään. Katse kuitenkin häiritsi, kun hän nyt sentään oli velvollisuuden tunnosta asialla, eikä ollut hankkimassa itselleen elantoa. Oli helpotus, että tyttö lopetti tuijottelun.
Varmaankin muisti epäkohteliaisuuden, mikä siihen liittyi.

Aelfin yllyttyä paljastamaan sen että hänet oli heitetty kotootaan ulos, tyttö kohotti katseensa häneen ja kohotti kulmiaan. "Voi, olen pahoillani." Aelf tuhahti ja heilautti kättän osoittaakseen, että asia oli hänelle samantekevä, mitä se ei tosiaankaan ollut.
" Sen ansaitsinkin. Ja ei sillä edes niin väliä, pärjään paljon paremmin nyt kuin ennen."
Hän letkautti, mutta tuli sitten miettineeksi, mitä tapahtuisi jos hän paljastaisi tytölle, asuvansa talossa, johon tyttö nojasi. Jos sitä olisi sanonut paremmaksi, niin minkälainen mahtoi elintaso olla silloin kun Aelf vielä perheensä kanssa asui ? Oikeasti, ilman valheita se oli ollut siihen aikaan hyvä. omilleen jäädessään oli siinä tapahtunut romahdus, mutta hän oli päättänyt, että vielä paremmin tulisi pärjäämään. Niin, ei kai pienellä valheella ollut väliä ?


Tytön surullisille kasvoille hiipi vaivihkaa hymynkare, Aelfin yrittäessä olla huvittava. "Loppujen lopuksi olet kuitenkin rosvo?" Tyttö kysyi, kadottamatta hymyään ja piti äänensä yllättävän rauhallisena, vailla hysteerisyyttä. Aelf naurahti varovaisesti.
"Niin kai sitten. Mutta teen sen vain elättääkseni itseni, muuhun ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta." Hän yritti keksiä syytä ammatilleen, jota ei lain mukaisena voinnut pitää.
tyttö varmaankin kammoksui häntä, mutta mitäpä siitä, kun tätä tuskin tulisi enää näkemään.

Aelf oli tullut udelleeksi syytä tytön käyttäytymiseen. Tyttö katsoi poviinsa, kohotti katseensa sitten taivaanrantaan ja laski lopulta häneen. Jossain välissä kerkesi ripsiäänkin räpyttelemään. Ripsiin oli tarttunut kyynel, joka auringon viime säteissä kiilsi läpikuultavana. "No, kun kerta karkisin on kai ilmiselvää, että minun ja perheeni välit eivät loppujen lopuksi ole mitkään parhaat." Aelf nyökäytti päätään, kai se ihan ymmärrettävää oli. Tai äitini kanssa tulen kyllä mainiosti toimeen, hän vain on tällä hetkellä pahasti sairas.
Tiedän kyllä, että minun pitäisi olla nyt kotona, häntä auttamassa, mutta.. sain vain tarpeekseni, isäni ei ole hyvä ihminen. Tappelemme jatkuvasti." Tytölläkään ei siis aivan helppoa ollut.

"Lisäksi Chëmë-herra on poissa. Matkusti jonnekin. Purki kihlauksemme. Hän sanoi kyllä palaavansa, mutta eipä ole näkynyt. Lisäksi hänestä juorutaan, ja minunkin uskoni häneen alkaa pikkuhiljaa horjua." Aelf katsoi tytön kasvoja joilla oli hapuileva hymy kohonnut, kaipuuta äänestään ei tyttö kuitenkaan ollut onnistunut peittämään. " Se kurja, Chëmë-herra siis, oli kihlattusi.." Aelf mutisi puoliksi kysyen puoliksi todeten.

"Toisin sanoen kaikki on pilalla. Vaikka ongelmani ovat joillekin muille vähäpätöisen kuuloiset" Tyttö naurahti epävarmasti. Aelf mumisi, vilkaisi sitten tyttöä. " Eivät ne kovin vähä pätöisiä ole, mutta et taida tietääkkään mihin elävä pystyy ahdingosta nousemaan. " Hän totesi filosofisesti, jokainen hänen lausumansa ässä sorahti suloisesti suussa ja sai hänen vakavan puheensa enemmänkin huvittavaksi.

"Mutta, saanko kysellä surevan neidon nimeä?" Aelf kohotti suupieliään ja yritti näyttää kovinkin kiinnostuneelta.

// Pikainen tuotos. Ei valitusta ! Silmäpuolisorto //

" Sen ansaitsinkin. Ja ei sillä edes niin väliä, pärjään paljon paremmin nyt kuin ennen." mies kommentoi, sitä kuinka hänet oli heitetty ulos kotoaan.
Ayonën kasvoille kohosi pieni, ehkä hieman sääliväkin hymy, kun hän katsoi toista kulmiensa alta. "Eihän nyt kenenkään pitäisi tuollaista ansaita. Etkä sinä ole poikkeus", hän virkkoi hieman hämmentyneenä.
"Mutta jos tosiaan pärjäät nyt niin hyvin, ei kai sillä sitten ole tosiaan väliä", hän totesi vielä perään, näperrellen yhä hiuksiaan, ärtyneenä siitä että onnistui löytämään niistä peräti yhden takun.

Yllättäen hän lopetti takkunsa näpräämisen, kuunteli toisen pienimuotoista vitsailua ja antoi jopa hymynkareen kohota kasvoilleen, päättäen sitten kysyä, oliko toinen nyt kuitenkin rosvo.
"Niin kai sitten. Mutta teen sen vain elättääkseni itseni,muuhun ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta."
Ayonën silmissä välähti hienoista myötätuntoa, mutta myös mielenkiintoa.
Hän oli aina pitänyt varkaita jonkinlaisina seikkailijoina, joista monissa hänelle luetuissa kirjoissa kerrottiin. Ja omalla tavallaan seikkailut kiehtoivat häntä.
Hän kuitenkin nyökäytti leukaansa kepeästi, laskien katseensa jälleen polviinsa.
"Tämä taitaa sitten olla ensitapaamiseni varkaan kanssa", hän hymähti mietteissään. Hän oli aina luullut että varkaat olisivat pelottavia, heiluisivat puukkojen kanssa tai ainakin jotain sinne päin.
Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen ensitapaamisensa varkaan kanssa alkaisi sillä, että toinen tarjoutuisi häntä auttamaan.

Tämä ajatusmielessään, hänen kasvoilleen kohosi jälleen pieni hymynkare, joka kuitenkin hiipui, toisen kysyessä syytä hänen omituiseen käytökseensä.
Vaitonaisena hän tuijotteli muualle, kunnes vihdoin sai laskettua katseensa takaisin toiseen, ja aloitti ihmeellisen syvän vuodatuksensa. Ayonë hämmentyi kovasti itsekin sitä, kuinka paljon tulikaan kertoneeksi.


" Se kurja, Chëmë-herra siis, oli kihlattusi.." mies mutisi johonkin väliin. Ayonën silmissä välähti jotakin, mikä hiipui pian. Rävähtämättä hän kuitenkin toiseen katsoi, vastatessaan.
"Kyllä, hän oli kihlattuni. " Nopeasti neito siirsi aikaisemmin niin varman, ja rävähtämättömän katseensa jälleen polviiinsa, peläten uuden kyynelvirran yllättävän.
Ainakin hänen silmänsä tuntuivat taas vaihteeksi kosteilta.
"Ja hänen piti olla vastedeskin, en kuitenkaan haluaisi odottaa häntä sataa vuotta", neito parahti halaten polviaan.

" Eivät ne kovin vähä pätöisiä ole, mutta et taida tietääkkään mihin elävä pystyy ahdingosta nousemaan." Pääsi mies pian filosofisesti toteamaan, Ayonën ensin päiviteltyä vähäpätöisiä ongelmiaan.
Neidon kasvoille kohosi jälleen hailakka hymy, osaksi toisen sanojen ansiosta, osaksi toisen näennäisen ässävian vuoksi. Kuulostipa toinen suloiselta.
Hän hymähti pienesti, kunnes päätti avata jälleen suunsa.
"Puhut niin suloisesti", hän huomautti, tähdäten toisen ässävikaan.
Hänen äänessään oli silkkaa vilpittömyyttä, eikä ivaa laisinkaan.
Silti hänen poskiaan alkoi hivenen kuumottaa, ja niihin ilmestyi vähän punaisuuttakin.
Hän ei oikein ollut varma, oliko tuollaista sopivaa sanoa vai ei.

"Mutta, saanko kysellä surevan neidon nimeä?" mies kysyi kohottaen samalla suupieliään.
Ayonën ilme kirkastui hieman.
"Saat toki. Ayonë on kutsuma nimeni, etunimistä ensimmäinen, jos luettelisin kokonimeni, joutuisit kuuntelemaan minua hamaan ikuisuuteen", hän hymähti, jatkaen sitten kysymykseen. "Entä, saanko minä udella herran nimeä?"

//ÄÄh, anteeksii, en ehtinyt tarkastaa virheitä! Tulipas kiire ; D ! //

Nainen kohotti kasvoilleen hymyn, josta pystyi lukemaan jopa hieman sääliä. Aelf siitä ei niinkään jaksanut välittää, mikä hieman hämmästytti, hänhän oli kuitenkin melkolailla ylpeää sorttia, eikä pitänyt itseensä kohdistuvasta säälittelystä. Hän tyytyi kohottamaan toista kulmaansa. Hän oli sentään tyytyväinen elämäänsä, vaikka olikin vain mitätön lainvastainen, toisin kuin tuo tyttö joka hänen edessään istui. "Eihän nyt kenenkään pitäisi tuollaista ansaita. Etkä sinä ole poikkeus" Neito totesi hämmentyneenä. "Mutta jos tosiaan pärjäät nyt niin hyvin, ei kai sillä sitten ole tosiaan väliä" Tämä vielä lisäsi ja jatkoi hiustensa haromista. "Vanhempani tekivät minulle enemmänkin palveluksen. He tiesivät mitä tarvitsin, paremmin kuin minä itse." Aelf totesi rauhallisesti, yrittäen osoittaa ettei tytöllä ollut mitään syytä sääliä häntä.

"Tämä taitaa sitten olla ensitapaamiseni varkaan kanssa" Tyttö hymähti mietteliäänä. Aelf virnisti toispuoleisesti. "Jos niin on niin minä en tee ammattikunnalleni kunniaa. -Ainakaan tässä tilanteessa." Tosiaan, ammattimaisesti ajatteleva taskuvaras olisi nähnyt uhrin, mutta Aelf näki vain tytön, jota oli autettava.

"Kyllä, hän oli kihlattuni." Neidon äskeisestä varmuudesta ei ollut merkkiäkään, ehkä Aelf ei siis ollut valinnut sanojaan niin huolella. Tietenkin, tietenkin. Nainen siis vielä välitti kihlatustaan.. "Ja hänen piti olla vastedeskin, en kuitenkaan haluaisi odottaa häntä sataa vuotta" Tämä parahti ja puristi polviaan rintaansa vasten, kuin hakien turvaa. Mies nielaisi kuuluvasti, hän ei ollut paras puhumaan kestävästä rakkaudesta, kun ei sitä itse ollut koskaan kokenut. " Sinustako ei siis ole Prinsessa Ruususeksi ? Hänhän taisi sata vuotta.. -Nukkua. Vertaukseni ei siis ollutkaan sopiva." Hän hiljensi koko lausahduksen ajan ääntään, niin että se lopussa oli vain epäselvää mutinaa. Aelf hymähti varovaisesti ja pyöritti päätään. "Anteeksi, minusta ei taida olla lohduttamaan."

Neito kohotti kasvoilleen varovasen hymyn. Aelf ei vaan voinnut olla varma, oliko se osoitettu pilkalliseksi. Rävähtämättömänä hän katsoi kuitenkin neitoon, pitäen edelleen pienen hymyn huulillaan. Hän ei halunnut osoittaa epävarmuuttaan. "Puhut niin suloisesti"
Ääni oli niin vilpitön, että Aelf punastui. Häpeä, olethan sentään mies !

"Saat toki. Ayonë on kutsuma nimeni, etunimistä ensimmäinen, jos luettelisin kokonimeni, joutuisit kuuntelemaan minua hamaan ikuisuuteen" Nainen naurahti ja uteli hänen nimeään. "Ayonë, et siis taida mikään tavallinen neito ollakkaan." Mies mutisi. Ei hänellä kai olisi ollut edes arvoa puhutella tuota neitoa ? " Aelf on ensimmäinen nimeni, mutta tasapuolisuuden nimissä en koko nimeäni lausu, vaikka se ei niin pitkä olekkaan." Hän hymähti huolettoman oloisena. Hän oli typeränä mennyt paljastamaan olevana varas, mitä olisi mahtanut käydä jos hän olisi vieläpä kokonimensäkin lausunut ? Varmaankin olisi itsensä löytänyt vankityrmiltä..

"Vanhempani tekivät minulle enemmänkin palveluksen. He tiesivät mitä tarvitsin, paremmin kuin minä itse." toinen totesi, eikä Ayonë löytänyt asiaan sen enempää kommentoitavaa. Jotenkin hänestä tuntui, että hän vain pahentaisi tilannetta, jos rupeisi sääliviä korulauseitaan liiaksi jakelemaan. Niimpä hän päätti vain sulavasti ohittaa aiheen mainitsemalla, että tämä taisi olla hänen ensitapaamisensa varkaan kanssa.

"Jos niin on niin minä en tee ammattikunnalleni kunniaa. -Ainakaan tässä tilanteessa."
Mies virnisti toispuoleisesti ja Ayonëkin hymähti huvittuneena. Hänestä kyllä toisen lauseet olivat huvittavia, mutta tässä murheellisessa olotilassaan hän ei saanut huvista enempää irti.
"Luulenpa, että tässä tilanteessa olen enemmänkin kiitollinen siitä ettet tee ammattikunnallesi sitä kyseistä kunniaa. Mielialani tuskin hyppäisi kattoon, jos minut nyt vielä ryöstääkin päätettäisiin."

Keskustelu ajautui hänen entiseen kihlattuunsa, jonka olisi jo aikoja sitten pitänyt palata harharetkiltään.
Ayonë kommentoi, ettei hän tätä sataa vuotta jaksaisi odottaa.
"Sinustako ei siis ole Prinsessa Ruususeksi ? Hänhän taisi sata vuotta.. -Nukkua. Vertaukseni ei siis ollutkaan sopiva." Mies aloitti lauseensa, hiljentäen ääntään aina loppua kohden. Hymähtäen varovasti ja päätään pyöräyttäen mies jatkoi:
"Anteeksi, minusta ei taida olla lohduttamaan."
Ayonë naurahti pienesti, silmät tuikkien.
"Oli tuo Prinsessa Ruusus teoriasi kyllä aika vertaansa vailla. Minä pidin siitä", hän sanoi hymyillen niin, että hänen suupieliinsä ilmestyi pienet sirot hymykuopat.

"Kihlattuni, tai oikeastaan entinen sellainen, hän lähti jo kaksi vuotta sitten.
Monet katsovat minua kummeksuen, ihmettelevät, miksi edes odotan häntä näin kauan", hän hymähti, tuijottaen taas etäisyyteen mietteliäänä.
"Hänestä juorutaan. Koko seurapiiri puhuu hänestä, enkä enää onnistu sulkemaan korviani heidän valheiltaan, joihin alan pikkuhiljaa uskoa. He sanovat, että Chëmë-herra lähti jonkun muun matkaan, eikä siksi palaa." Hänen äänensä himmeni loppua kohden, Ayonën huulilta karkasi pieni huokaus.
Jossain syvällä sisimässään hän tiesi vallan hyvin, että nämä hänen mainitsemansa "valheet" olivat täyttä totta. Sinisilmäisyyttään hän kuitenkin luotti täysin Chëmë-herran sanoihin, piilottaen oikein totuuden jopa itseltään.

Neito ehti kehumaan toisen suloista puhetapaa, ja hivenen hämmentyi huomatessaan miehen jopa punastuvan. Hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä, hymyili toiselle vain rohkaisevasti.

Mies kysäisi hänen nimeään, ja Ayonë päätti esittäytyi omalla etunimellään, koko nimeään hän ei jaksanut luetella. Heti perään hän myös tiedusteli toisen nimeä.
"Ayonë, et siis taida mikään tavallinen neito ollakkaan." mies mutisi.
Ayonë naurahti paheksuvasti.
"Jos minulta kysytään, ihan tavallinen minä olen. Se että vanhempani päättävät pukea minut silkkiin, ei tee minusta erikoista. Korkeintaan ylimielisen", hän parahti päätään pudistellen.
Osittain neito oli saanut tarpeekseen aateliselämästä. Helposti hän olisi elämänsä vaihtanut tavallisiin, köyhempiin oloihin. Hän ei vain siellä pärjäisi, kun ei mitään ruumillista työtä osannut, ei ollut koskaan kokeillutkaan.

" Aelf on ensimmäinen nimeni, mutta tasapuolisuuden nimissä en koko nimeäni lausu, vaikka se ei niin pitkä olekkaan."
Ayonën kasvoille kohosivat jälleen hymykuopat hänen hymyillessään.
"Vai Aelf, sehän on oikein hieno nimi."

Miehen toispuoliselle virnistykselle ja lausahdukselle ammattikunnan kunniasta neito tyytyi hymähtämään pienesti, vaikka eipä häneltä tokimuuta voinnut odottaakkaan. Olotila ei tytöllä tainnut olla ihan parhain. Ei herran olisi tarvinut juuri nyt vitsiniekaksi heittäytyä, kun ei sitä yleensäkkään tehnyt. "Luulenpa, että tässä tilanteessa olen enemmänkin kiitollinen siitä ettet tee ammattikunnallesi sitä kyseistä kunniaa. Mielialani tuskin hyppäisi kattoon, jos minut nyt vielä ryöstääkin päätettäisiin." Aelf nyökkäsi ymmärtäväisenä ja vilkaisi aurinkoa, joka oli ehtinyt jo läntiselle taivaalle. Muutamat höytyväpilvet auringon lähettyvillä olivat saanneet jo rusoreunan. " Tosiaan, kai on vain parempi ettei ensimmäinen kohtaamasi rosvo ole mitään alan kuninkaita. " Toispuoleinen virne oli laskeutunut pieneksi hymyn väreeksi huulilla. Aelf sulki silmänsä hetkeksi ja haukotteli makoisasti.

Neidon silmät tuikkivat kauniisti, Aelfin päästäessä ilmoilleen tökerön vertauksen Prinsessa Ruususesta. Prinsessa Ruusus teoriasi kyllä aika vertaansa vailla. Minä pidin siitä" Tytön suupieliin ilmestyi pienet suloiset hymykuopat, kun huulet vetäytyivät virneeseen. Mies käänsi katseensa ja kohautti olkapäitään vetäen kasvoilleen Minkä minä sille voin-ilmeen. "Tästä varmaankiin saavat kuulla kaikki." Aelf virnuili ja veti kasvoilleen ilmeen, jonka saattoi kuvitella olevan neidon kasvoilla myöhemmin, jos tämä muisteli Aelfia. "-Tapasin kadulla taskuvarkaan, joka rupesi puhumaan prinsessoista, eikä edes pystynyt viemään minulta mitään." Mies haroi hiuksiaan, jotka pehmeinä, lihasten ja luiden kaaria myötäillen valuivat pitkin selkärankaa. Huolettomasti hän vetäisi ne toisen olkapäänsä eteen ja kumartui lähemmäksi naista. "Niinkö päätät minusta mainita, jos ylipäätänsä otat minua puheeksi myöhemmin?" Vaikka huulilla oli hymy, niin silmät tuijottivat pistävästi, sekä kysyvinä.

"Kihlattuni, tai oikeastaan entinen sellainen, hän lähti jo kaksi vuotta sitten.
Monet katsovat minua kummeksuen, ihmettelevät, miksi edes odotan häntä näin kauan"
Neito hymähti ja tuijotti jonnekkin kauemmas mietteliään oloisena. Aelf arveli että tyttö jatkaisi, ei siis sanonut mitään vaan odotti. "Hänestä juorutaan. Koko seurapiiri puhuu hänestä, enkä enää onnistu sulkemaan korviani heidän valheiltaan, joihin alan pikkuhiljaa uskoa. He sanovat, että Chëmë-herra lähti jonkun muun matkaan, eikä siksi palaa." Neito hiljensi ääntään sitä mukaa, kun loppua lähestyi ja huokaisi pienesti. Neito taisi olla kovinkin sinisilmäinen, miten ihmeessä tämä uskoi, että mies joka vuosia sitten lähti vielä palaisi. Vaikka toisaalta, hyvin ymmärrettävää että tämä pientä toivoa sisällään elätteli, kun toinen oli kerta luvannut. Aelf ärtyi osin siitä, että neito pystyi olemaan niin typerän luottavainen, osin siitä, että miten joku saattoi olla niin julma että jätti entisen kumppaninsa elättelemään toivoa ja huhujen armoille. " En oikein, en tuota.. Jos minun naiseni olisi tuolla tavoin lähtenyt, niin en missään nimessä olisi kahta vuotta häntä odottanut, ellen olisi häntä syvästi rakastanut. Sitä kai se sitten välillänne oli, syvää rakkautta ?" Aelf uteli varovasesti, ainakin tytönpuolelta asia taisi olla niin.

Ayonë naurahti paheksuvasti. "Jos minulta kysytään, ihan tavallinen minä olen. Se että vanhempani päättävät pukea minut silkkiin, ei tee minusta erikoista. Korkeintaan ylimielisen" Aelf hihitti partaansa. " Ylimielisyyteen ei tarvita silkkiä, eikä pitkiä nimiä. Vain hiukan tälläistä luonnetta, mitä minulla on."

"Vai Aelf, sehän on oikein hieno nimi." Aelf kallisti hivenen päätään ja suoristi ryhtiään. Vaikka hän arvelikin tytön sanoneen sen pelkästä kohteliaisuudesta, niin hän oli iloinen.
" kiitos, vaikkapa ei sen hienompi kuin Ayonë." Naisen nimeä mies tuli tahattomasti painottaneeksi, sen kun niin pehmeästi pystyi lausumaan ja vieläpä täysin ilman S-kirjainta.

"Tästä varmaankiin saavat kuulla kaikki." Aelf virnuili , Ayonën kohottaessa katseensa toiseen.
"-Tapasin kadulla taskuvarkaan, joka rupesi puhumaan prinsessoista, eikä edes pystynyt viemään minulta mitään." Mies jatkoi, haroen hiuksiaan.
Ayonë tyytyi hymähtämään pienesti. Taskuvaras, joka puhui prinsessoista. Aika ristiriitainen tapahtuma, hänen aikaisemmalle käsitykselleen varkaista.
Mies kumartui häntä lähemmäksi, Ayonë vain tapitti häntä silmät suurina.
"Niinkö päätät minusta mainita, jos ylipäätänsä otat minua puheeksi myöhemmin?" Aelfin huulilla loisti hymy, mutta katse oli pistävä.
Ayonën huulilta karkasi uusi hymähdys.
Hänen ilmeensä kirkastui hieman, asetti toiseen nyt vuorostaan varsin pistävän katseen.

"Jaa-a, miksiköhän ottaisin sinut puheeksi? Hankkisin sillä vain enemmän ongelmia itselleni. Ylipäänsä heräisi liikaa kysymyksiä siitä, mitä edes tein prinsessoista satuilevien taskuvarkaiden kanssa hämärtyvällä kujalla, sen sijaan että istuisin hienosti viikatulla vuoteellani, kuunnellen kirjuriani, ja hänen kertomuksiaan prinsessa Tähkäpäästä"
Ayonë naurahti, ja otti tällä kertaa itse kasvoilleen kysyvän ilmeen, kohottaen hieman kulmiaan.

"Tosin olet oikeassa, ystäväni pitäisivät varmasti mielenkiintoisena kuulla näistä taskuvarkaista, jotka varastelun sijaan, ottavat puheeksi Prinsessa Ruususen. Ehkäpä olit oikeassa, ja minun todella täytyy kertoa heille", hän virnisti ovelasti, kohottaen sitten katseensa jälleen taivaanrantaan, joka mustui mustenemistaan.
Huoli pilkahti hänen rinnassaan. Isä ei ilahtuisi siitä, että hän viipyi. Hän saisi varmasti kuulla tästä seikkailustaan.

Aikaisemmin puheenaiheeksi oli tullut Ayonën kihlattu, ja tässä aihepiirissä neitonen päätti vielä hetken pysyä. Mainiten Chëmë-herran lähteneen jo kaksi vuotta sitten.
" En oikein, en tuota.. Jos minun naiseni olisi tuolla tavoin lähtenyt, niin en missään nimessä olisi kahta vuotta häntä odottanut, ellen olisi häntä syvästi rakastanut. Sitä kai se sitten välillänne oli, syvää rakkautta ?" Varovaisesti Aelf uteli.
Kieltämättä Ayonë hieman yllättyi toisen kysymyksestä. Yllättäen jopa itsensäkin hän naurahti kevyesti, heilauttaen vähättelevästi toista kättään.
"Tarkemmin ajateltuna hän on vain hölmö ensirakkauteni", hän naurahti.
"Ensirakkaudestaan on vain vaikea päästää irti. Mutta enimmäkseen kyse on vain hänen lupauksestaan palata, jos en odottaisi häntä, tuntisin olevani petollinen. Lupasinhan minäkin odottaa. Olisin petturi jos niin en tekisi", hän vastasi jälleen hieman hiljempää, asiat alkoivat loksahdella neidon päässä. Nyt vasta, kun hän asian lausui ääneen, alkoi itsekin tajuta omia ajatuksiaan, ja asian todellista laitaa.


"Jos minulta kysytään, ihan tavallinen minä olen. Se että vanhempani päättävät pukea minut silkkiin, ei tee minusta erikoista. Korkeintaan ylimielisen" Ayonë lausahti, ja huomatessaan toisen hihittelevän partaansa, oli vähällä ettei neito itsekin olisi nauruun leimahtanut, onneksi hänet oli opetettu hillitsemään itsensä. Sen sijaan hän vain kohotti kasvoilleen tyytyväisen hymyn.
" Ylimielisyyteen ei tarvita silkkiä, eikä pitkiä nimiä. Vain hiukan tälläistä luonnetta, mitä minulla on." Sai mies näköjään partaansa hihittelyn lomasta sanottua.
Ayonë kohotti kulmiaan. "Sinäkö ylimielinen? Voi minua, miksen ole huommannut?"

Ayonë-neiti ehätti kertomaan nimensä, niin kuin tuo prinsessoista kertoileva taskuvaraskin. Aelfin hän nimekseen mainitsi, ja tätä nimeä Ayonë sittein kehuinkin, hieno nimihän se oli.
" Kiitos, vaikkapa ei sen hienompi kuin Ayonë." Oli miehen kommentti asiaan, Ayonën nimeä tämä tuli vielä painottaneeksi, jolloin neidon kasvoille levisi makea hymy.

Aelf kumartui ja esitti kuin ohimennen kysymyksen siitä, miten tyttö päättäisi hänestä puhua myöhemmin, jolle hän sai vastaukseksi Ayonëlta pienen hymähdyksen. Itselleen herra ei voinnut mitään, häntä tdellakin kiinnosti tietää mitä muut hänestä ajattelivat, vaikka ulkoisesti olikin varma, niin sisäisesti ei sitä ollut.

"Jaa-a, miksiköhän ottaisin sinut puheeksi? Hankkisin sillä vain enemmän ongelmia itselleni. Ylipäänsä heräisi liikaa kysymyksiä siitä, mitä edes tein prinsessoista satuilevien taskuvarkaiden kanssa hämärtyvällä kujalla, sen sijaan että istuisin hienosti viikatulla vuoteellani, kuunnellen kirjuriani, ja hänen kertomuksiaan prinsessa Tähkäpäästä" Neito naurahti ja katsahti häntä kulmiaan kohottaen. Aelf hymähti ja huomaamattaan tuli taas pudistelleeksi päätään, neitihän oli nokkela ! " Sinä se vasta nokkela olet.Tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Mutta kai voin sinut peitota kertomalla että tarinani ovat parempia, kuin kirjurien kertomat. -Eri asia, onko väitteeni sitten totta.." Hitaan rauhallisesti hän suoristautui täyteen pitutteensa, miltei 180:n senttiin ja kohotti katseensa. Siirsi sen kujan päähän, joka auringonlaskiessa oli muuttanut ulkomuotonsa arvoituksellisen synkäksi. Kujalla oli joskus kuulemma tapahtunut jotain mitä ei päivän valossa katsottu hyvällä, kuulemma jonkin ääriliikkeen tekosia. Aelf ei tiennyt mitä sen jäsenistä ajatella,
vaikka joutuikin näihin usein törmäämään. Tuolla alueella heitä liikkui paljon. ja nyt vielä, kun pimeä oli tulossa.

"Tosin olet oikeassa, ystäväni pitäisivät varmasti mielenkiintoisena kuulla näistä taskuvarkaista, jotka varastelun sijaan, ottavat puheeksi Prinsessa Ruususen. Ehkäpä olit oikeassa, ja minun todella täytyy kertoa heille" Tytön sanat ja ovela virnistys estivät häntä vajoamasta täysin ajatuksiinsa. Aelf naurahti huvittuneesti ja röyhisti rintaansa.
" Kerro pois, ei siitä mitään haittaakaan ole, jos naisten keskuudessa kerään mainetta romantikkona. - Kunhan tieto ei kulkeudu omien ystävieni korviin, silloin siitä voi jo ollakkin haittaa.."

Mies kieltämättä hämmästyi, miten nainen vain naurahtaen pystyi ohittamaan asian käden heilautuksella, kun äsken oli vielä varsin sekavana ollut, vaikka ei varmaankaan ainostaan petturi kihlatun tähden. "Tarkemmin ajateltuna hän on vain hölmö ensirakkauteni. Ensirakkaudestaan on vain vaikea päästää irti. Mutta enimmäkseen kyse on vain hänen lupauksestaan palata, jos en odottaisi häntä, tuntisin olevani petollinen. Lupasinhan minäkin odottaa. Olisin petturi jos niin en tekisi." Aelf nyökytti päätään ja totesi ettei hänellä ollut asiaan lisättävää. Ayonëhan järkevästi puhui.

Neito kohotti kulmiaan. "Sinäkö ylimielinen? Voi minua, miksen ole huommannut?" Aelfin huulilta katosi muikea hymy, joka oli peräisin jostain neidon aikaisemmasta huomautuksesta. Pikaisesti hän vilkaisi neitoa ja kurtisti kulmiaan. " Kaikkeahan ei päältä päin näe. taidat pitää minua kaiken hienoutesi keskellä ihmisenä, jolla ei ole oikeutta olla ylimielinen. Eihän minussa ylpeilyn aihetta olekkaan.." Ehkä hän turhan helposti vetäytyi puolustuskannalle, nainenhan oli tarkoittanut ehkä sen vain kohteliaisuudeksi, vainoharhainen kai Aelf oli.

Aelf naurahti huvittuneesti ja röyhisti rintaansa.
" Kerro pois, ei siitä mitään haittaakaan ole, jos naisten keskuudessa kerään mainetta romantikkona. - Kunhan tieto ei kulkeudu omien ystävieni korviin, silloin siitä voi jo ollakkin haittaa.."

Ayonë hymähti pienesti. Vai romantikko. Entäpä sitten nämä ystävät, jotka taas eivät saaneet kuulla Aelfin prinsessatarinoista. He eivät tainneet sitten kovin ymmärtäväisiä taikka romanttisia olla. Ayonë kohotti toista kulmaansa kysyvästi. "Nämä ystäväsi, he eivät taida pitää prinssessatarinoista vai kuinka?" hän naurahti hiljalleen.
Ajtuksia virtasi hänen mielessään ja hän tunsi itsensä hivenen väsyneeksi. Painoihan kulunut päivä jo harteilla.

Neito kohotti kulmiaan. "Sinäkö ylimielinen? Voi minua, miksen ole huommannut?" hän kysäisi, muka huolestuneena. Ja rypisti aavistuksen verran kulmiaan, kun Aelfin kasvoilta yllättäen karkasi aikaisempi muikea hymy pois.
" Kaikkeahan ei päältä päin näe. Taidat pitää minua kaiken hienoutesi keskellä ihmisenä, jolla ei ole oikeutta olla ylimielinen. Eihän minussa ylpeilyn aihetta olekkaan.."
Ayonë kallisti päätään katsoessaan toista, hieman huolestuneena.
"Koskaan ei pitäisi vajota itseään vähättelemään, ylpeyden aihettahan löytyy varmasti jokaisesta", hän sanoi rauhallisesti, painottaen sanojaan.

Yllättäen hän nousi räväkästi seisomaan, hän kohdisti myrtyneen katseensa kujan toiseen päähään, mistä ei saattanut paljoa erottakaan. Pimeää. Ayonë ei ollut edes varma siitä, miltä kujalta oli tullut.
"Mutta sitä en voi sietää, että minua arvostellaan "hienouteni" perusteella. "Neiti on niin hieno, ettei voi tietää miltä minusta tuntuu!" Usko pois, en ehkä edes haluaisi olla aatelinen!", hän huudahti närkästyneenä, hieman epävarmana. Hänhän ei ikinä ollut suuttunut kenellekään, hän vältteli katsomasta toiseen.
Häntä hämmensi ja kadutti. Sanat olivat vain pulpahtaneet hänen suustaan, ei hän ikinä olisi halunnut sanoa mitään sellaista, mikä toista voisi vähänkään loukata.

Oli jälleen kerran lähellä, ettei Ayonë pillahtanut itkuun. Hän ei kestänyt sitä, että oli puhutellut toista sellaisella äänensävyllä.
Myrtynyt ilme kasvoillaan hän tuijotti yhä kujan toiseen päähään, hivuttautuen pikkuhiljaa sitä kohti. Yhtäkkiä kotikin tuntui paremmalta paikalta mököttää, kuin tämä kuja. Hän ei vaivautunut edes nostamaan kenkiään maasta, yritti vain kävellä niin nopeasti kuin suinkin pois, vieläkin kipeällä jalallaan.

Asiat kaihersivat hänen mieltään. Hän pelkäsi, hän pelkäsi jäädä, siksi kai hän oli ottanut ratkaisukseen lähteä. Tiuskaisunsa jälkeen, hän pelkäsi kohdata Aelfin ilmeen, joka saattoi olla joko vihainen tai surullinen.
Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, kun hän oli koskaan jollekulle tiuskaissut. Hän olisi perunut sen heti, jos olisi pystynyt. Häntä hävetti.

"Nämä ystäväsi, he eivät taida pitää prinssessatarinoista vai kuinka?" Neito naurahti hiljaisesti toinen kulmakarva koholla, jälleen. Aelf oli valmis vaikka vannomaan, että vielä joskus se jumittaisi. Tosin niin varmaan teki myös hänen päänsä, jumittuisi pyörittelevään liikkeeseen, niin usein hän sitäkin tuli tehneeksi. Nopeasti hän keräsi kuitenkin kokoon ajatukset, jotka olivat päässeet karkailemaan valtoimenaan. Nainen siis oli todennut, että herran ystävät eivät varmaankaan pitäneet prinsessa tarinoista. Varsin osuvaa.
" Hyvin valitsit sanasi.. Vaikka mistäpä sen tietää jos vaikka hekin sattuisivat olemaan näitä piiloromantikkoja, joihin itse kuulun. Sitä en taida kuitenkaan mennä kokeilemaan.." Herra naurahti hivenen väkinäisesti ja vilkaisi toisaalle.

" Kaikkeahan ei päältä päin näe. Taidat pitää minua kaiken hienoutesi keskellä ihmisenä, jolla ei ole oikeutta olla ylimielinen. Eihän minussa ylpeilyn aihetta olekkaan.." Aelf totesi hivenen turhautuneena, hän ymmärsi jotenkin mitä neito oli aiemmilla sanoillaan tarkoittanut, mutta kuitenkin, oli tahalleen ymmärtävinään ne väärin. Neito kallisti päätään ja vaikutti huolestuneelta. "Koskaan ei pitäisi vajota itseään vähättelemään, ylpeyden aihettahan löytyy varmasti jokaisesta" Jokaista sanaa painottaen ja ääntään juhlallisen rauhallisena pitäen, lausui Ayonë mielipiteensä. Herran huulille kohosi väkisinkin hymy. Häntä huvitti tuo neito, joka äsken oli niin sekopäinen ollut, mutta nyt jakoi hänelle elämänohjeita. " Oikeastaan, en sitä tarkoittanut, mitä varmaankin ymmärsit minun tarkoittaneen. Tai siis, että pidän itseäni ihan tarpeeksi hyvänä, on minullakin oikeutta olla ylimielinen.." Aelf otti erotti suortuvan hiuksistaan. " Vaikkapa sitten näistä jos ei muusta, mutta yritin kai olla ironinen.. Tai jotain."

Yllättäen neito pompahti räväkästi seisomaan. Aelf päästi irti hiuksistaan ja painoi kätensä nopeasti taskuun, tikarin kahvan ympärille. Yllättävän liikkeen hän tuli liian äkkinäisesti tulkinneeksi hyökkäykseksi ja oli ollut valmis puolustautumaan. Tarkkaavaisesti
lähes värittömät silmät seurailivat jokaista neidon liikettä. Tämän refleksimäisen liikkeen jälkeen pääsi kuitenkin terve järki ilmentämään olemassa oloaan. Eihän neidolla ollut edes mitään minkäavulla taistella. Nuo hentoiset nyrkit tuskin pystyivät saamaan aikaan, mitään mustelmaa pahempaa. Mies hymähti ja vetäisi käden taskustaan ja raotti nyrkkiä hieman, jolloin paljastui kämmenen sileä sisäpinta, ei hän pitänyt kädessä mitään. Ei hän myöskään ollut hyökkäämässä.

"Mutta sitä en voi sietää, että minua arvostellaan "hienouteni" perusteella. "Neiti on niin hieno, ettei voi tietää miltä minusta tuntuu!" Usko pois, en ehkä edes haluaisi olla aatelinen!" Närkästyneenä neito huudahti. Myrtynyt katse oli kujan pimeässä päässä, siellä minne Aelf itse oli äsken katseensa, sekä ajatuksensa suunnannut. Oli hyvin lähellä, että Aelf olisi ollut pyörittelemässä päätään, viime hetkellä hän sai kuitenkin liikkeen estettyä pieneksi nykäykseksi. " Tiedätkö, osittain olen oikeassa. Väitätkö että kaikki tuttavapiirissäsi ajattelevat positiivisesti muista kuin kiltalaisistaan? Et tiedäkkään kuinka ennakkoluuloisesti meihin suhtaudutaan, yleensä juuri teidän puoleltanne. Niin tosiaan puheeni toimii myös päin vastoin. Ei vaanejenkaan keskuudessa aasoja erityisemmin arvosteta." Aelf murahti.

Hitaasti hän siirsi muualle eksyneen katseensa neidon kasvoihin. " Kyllä puheeni, taisi kyllä olla turha, asiahan on jo kaikkien tiedossa. Mutta jos osaisin, ottaisin osaa. Et arvaakkaan kuinka paljon minun on tehnyt mieli elää samanlaisen elämän kuin mikä sinulla on, minulla ei vaan ole siihen mahdollisuuksia." Täysin vakavana hän tuijotti naista silmiin, huvittuneisuuden hän piilotti pieneen hymynkareeseen suupielissä. Ei hänen tarkoituksensa ollut niin vakavaksi yltyä, mutta tehty mikä tehty.

" Ainiin mikäli sinulla ei ole enää tarvetta nenäliinalleni, niin ottaisin sen mielelläni takaisin. Se on melko uusi ja turhan moniin ei minun kaltaisella surkimuksella ole varaa." Mies totesi pisteliäästi ja ojensi kättään ollen valmiina vastaan ottamaan nenäliinan takaisin.

" Oikeastaan, en sitä tarkoittanut, mitä varmaankin ymmärsit minun tarkoittaneen. Tai siis, että pidän itseäni ihan tarpeeksi hyvänä, on minullakin oikeutta olla ylimielinen.." Aelf erotti suortuvan hiuksistaan. " Vaikkapa sitten näistä jos ei muusta, mutta yritin kai olla ironinen.. Tai jotain."
Miehen sanat lipuivat Ayonën korvien läpi, hän ei sillä hetkellä jaksanut keskittyä niihin. Hän kuuli ne kyllä puolella korvalla, mutta tällä hetkellä oli jotakin tärkeämpää ajateltavaa.

´Taidat pitää minua kaiken hienoutesi keskellä ihmisenä, jolla ei ole oikeutta olla ylimielinen.´ Tuo lause soi lakkaamatta neitokaisen päässä. Se oli loukannut häntä.
Miten hän inhosikaan sitä, että häntä pidettiin hienona neitona, joka kaiken hienoutensa keskellä, ei voinut mukamas ymmärtää muiden tunteita, taikka sitten aliarvioi toisia.
Sellainen ei pitänyt paikkaansa. Harva edes ymmärsi, kuinka vaikeaa olikaan olla aatelinen.

Yllättäen tunteet tuntuivat kuohuvan hänestä yli. Ayonë oli aina osannut hallita tilanteet, tällä kertaa kaikki vain oli niin sekaisin ettei hän enää jaksanut välittää. Niinpä hän pomppasi rivakasti pystyyn. Aelfin käsi siirtyi taskuun. Ayonë oli melkeinpä unohtanut toisen edes olevan varas, olisihan hänen pitänyt muistaa että toinen kantoi mahdollisia asevarastoja mukanaan.
"Tuo on turhaa, en ole eläessäni lyönyt ketään. Tuskin siis sinuakaan", hän sanoi hieman katkerana siitä, että toinen oli edes voinut kuvitella hänen harjoittavan jotakin väkivaltaista.

Neidon suusta karkasi lause, tiuskaistuna.
Sanottuaan sen kaiken, Ayonën valtasi hetkellinen helpotus, joka vaihtui pian paniikkiin!
Miten hän oli saattanut tiuskia toiselle?
Vaikka hän olikin hieman loukkaantunut toisen sanoista, ei se oikeuttanut häntä tiuskimaan. Neito pudisteli harmistuneena päätään. Tilanne olisi nyt vaikea korjata.

Hän tuijotti myrtyneenä poispäin miehestä, kunnes päätti lähteä. Hän ei yksin kertaisesti kestänyt sitä, että oli ollut toiselle edes hivenen ilkeä.
Hölmönä hän lähti kulkemaan kohti hämärän peitossa olevaa kujan toista päätä, tietämättä hölkäsen pöläystä missä edes oli. Tuskinpa löytäisi koskaan kotiinsa.
Miehen äänen kuulleessaan hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi, kuitenkaan kääntymättä takaisin.

" Tiedätkö, osittain olen oikeassa. Väitätkö että kaikki tuttavapiirissäsi ajattelevat positiivisesti muista kuin kiltalaisistaan? Et tiedäkkään kuinka ennakkoluuloisesti meihin suhtaudutaan, yleensä juuri teidän puoleltanne. Niin tosiaan puheeni toimii myös päin vastoin. Ei vaanejenkaan keskuudessa aasoja erityisemmin arvosteta." Mies murahti.
Ayonë huokaisi raskaasti. Kyllähän hän tiesi, että toisen sanoissa oli perää.
Hänestä vain totuus kuulosti niin julmalta. Aasat ja Vaanit, miksi edes piti olla kaksi typerää kiltaa?
Hän huokaisi raskaasti, ja tunsi kyynelten kihoavan taas silmäänsä.
"Tiedän, tiedän. Minä vain en pidä siitä miten asiat nyt kiltojen kannalta ovat.
Äh, aivan sama minulle. Olisihan se heti pitänyt arvata, että se että satun olemaan aasa, tekee minusta sinun silmissäsi "hienohelmaisen nirppanokan, joka luulee olevansa muiden yläpuolella", hän parahti. Hän niin kovasti halusi ihmisten pitävän häntä vain ihan tavallisena, hän ei halunnut vaikuttaa ylimieliseltä ynnä muuta vastaavaa.
"Anteeksi, en vain pidä siitä että minua verrataan ylimielisiin aatelistyttöihin. En pidä itseäni sellaisena", hän totesi lopulta, pitäen katseensa yhä kujan päässä.

" Kyllä puheeni, taisi kyllä olla turha, asiahan on jo kaikkien tiedossa. Mutta jos osaisin, ottaisin osaa. Et arvaakkaan kuinka paljon minun on tehnyt mieli elää samanlaisen elämän kuin mikä sinulla on, minulla ei vaan ole siihen mahdollisuuksia." mies sanoi, jopa pieni hymynkare suupielessään.
Ayonë kääntyi viimein katsomaan takaisin toiseen.
"Usko pois, et haluaisi elämääni. Mutta, vaihdan kyllä paikkaa mielelläni kanssasi", hän sanoi vakavalla äänenpainoilla, hieman jopa surullisena, mutta osaksi jopa leikkiä laskien. Monimutkainen yhdistelmä.

" Ainiin mikäli sinulla ei ole enää tarvetta nenäliinalleni, niin ottaisin sen mielelläni takaisin. Se on melko uusi ja turhan moniin ei minun kaltaisella surkimuksella ole varaa."
Ayonë pisti merkille toisen pisteliään äänensävyn, ja kohotti samalla toista kulmaansa, kyllä jälleen kerran.
"Mitäs puhuimmekaan siitä itsensä vähättelemisestä?", hän kysyi terävästi, hän oli kyllä pistänyt merkille, miehen puhuneen itsestään surkimuksena. Hän pudisti turhautuneena päätään. Hän oli tuohtuneena kerinnyt aikaisemmin nilkuttaa jo muutamien metrien päähän Aelfista, niinpä hän sitten otti miehen nenäliinan oikeaan käteensä, heilutellen sitä tällä kertaa vuorostaan itse.

"Jos tämän haluat, tule sitten hakemaan."

//Tällaista tällä kertaa : D //

// Anteeks. Oon kirjotellut ihan sekoja aikasempaan viestiin. : D //

Neito tyytyi katselemaan hänen refleksimäistä tomintaansa hyökkäystä vastaan ja lausahti sitten katkeran oloisena: "Tuo on turhaa, en ole eläessäni lyönyt ketään. Tuskin siis sinuakaan" Aelf kurtisti kulmiaan ja nykäisi ne sitten nopeasti takaisin normaaliin korkeuteen, kulmaluun harjaan saaden pienen eleen hallitsemattoman oloiseksi. " Tiedätkö, päädyin myös oman päättelykykyni avulla samaan." Hän tuhahti ja puristi hiukan raottuneen kätensä takaisin nyrkkiin, puristi niin kova että rystyset valkenivat.

Neito lähti astelemaan kohti kujan päätä, jonne hämärä oli jo laskeutunut. " Et taida tunta näitä paikkoja, kun kymmenisen metriä vieläeteenpäin asketelet, niin kohtaat umpikujan."
Aelf huudahti tämän perään ja käänsi päänsä peittääksen huulille kohonneen hymyn. " Vai sinnekkö olet menossa ? Siellä on kyllä oikein mukava nököttää. Mikäs siinä mökötellessä umpikujan päässä. Jos onni suo niin saatat saada seuraakin tänäiltana, luultavasti vieläpä jonkun kollegoistani." Aelf keinautteli itseään jalalta toiselle. Itsetyytyväinen ilme ei kasvoilta olisi hävinnyt pesemälläkään.

" Tiedätkö, osittain olen oikeassa. Väitätkö että kaikki tuttavapiirissäsi ajattelevat positiivisesti muista kuin kiltalaisistaan? Et tiedäkkään kuinka ennakkoluuloisesti meihin suhtaudutaan, yleensä juuri teidän puoleltanne. Niin tosiaan puheeni toimii myös päin vastoin. Ei vaanejenkaan keskuudessa aasoja erityisemmin arvosteta." Aelf oli todennut rujosti, neito huokaisi."Tiedän, tiedän. Minä vain en pidä siitä miten asiat nyt kiltojen kannalta ovat. Äh, aivan sama minulle. Olisihan se heti pitänyt arvata, että se että satun olemaan aasa, tekee minusta sinun silmissäsi "hienohelmaisen nirppanokan, joka luulee olevansa muiden yläpuolella" Parahti neito. Hetki kului ja neito vielä jatkoi. "Anteeksi, en vain pidä siitä että minua verrataan ylimielisiin aatelistyttöihin. En pidä itseäni sellaisena"

Aelf ymmärsi kyllä jokaisen sanat, lopulta jaksoi kuitenkin kiinnittyä vain jälkimmäiseen.
Hän huokaisi huikentelevaisesti. "Ooh, minäkään en pidä että minua vertaillaan tavallisiin vaaneihin. En pidä itseäni sellaisena." Karkeasti naurahtaen Aelf osoitti että hän piti neitoa nyt vain pilkkanaan. Ei hän jaksanut kiinnittää huomiota siihen, että tämän ajatuksissa oli kyllä järkeä, ei hän jaksanut kiinnittää huomiota siihen että neito ei oikeasti vaikuttanutkaan yhtään niin typerältä kuin herran tapaamansa Aasat, jotka karkuun melkein juoksivat, eivätkä voinneet kuvitellakkaan, että olisivat ajatuksiaan vaanien kanssa jakaneet.

Omatunnon tuskissa herran oli saatava edes jonkinlainen anteeksi pyyntö ilmoille. Ei hänellä oikeasti olut tarkoitusta olla niin töykeä, se vain tuli. Aelf hautasi pään käsiinsä ja
hymähti pienesti, vailla tyytyväisyyttä hänen niin sanotusta nokkeluudestaan, onnettomasti. " Anteeksi, oikeasti en ole tälläinen, en kerro prinsessa satuja, mutten myöskään tiuski syyttä, olen jotain siitä välistä." Nyt hän soi itselleen edes yhden päänpyöräytyksen, se kun tuntui helpottavan oloa. Palautti ajatukset paikoilleen.

Herran vaadittua nenäliinaansa takaisin Ayonë kohotti kulmiaan. Taas Muuta ei Aelf kyennyt ajattelemaan. "Mitäs puhuimmekaan siitä itsensä vähättelemisestä?" Neito totesi terävästi ja pyöritti turhautuneena päätään. Ayonë oli ottanut liinan oikeaan käteensä ja heilautteli sitä nyt vuorostaan. Herra puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Että tuo nainen osasikin olla näsäviisas, tuommoinen kuului hänelle itselleen. Ei ollut reilua että Ayonë vei hänen aseensa. "Jos tämän haluat, tule sitten hakemaan." Neito sanoi muuttaen ääntään entistä ärsyttävämmäksi. Aelf asteli jähmeästi muutamat askeleet neidon luo ja nykäisi heiluvan liinan rivakasti neidon sormista. "Kiitos."

//Sekoja? Enpä minä vain huomannut : D Huhuh, toivattavasti tämä viesti ei kuhise kirjoitusvirheistä! //

Jostain syystä Ayonë ei tiennyt ollakko ärtynyt vai huvittunut. Muutenkin hänen oli niin vaikea saada minkäänlaista kokonaiskäsitystä Aelfista.
Jokin kuitenkin oli aina jossakin välissä saada neidon tuohtumaan, mutta onneksi hänellä oli erittäin kova itsehillintä. Niinpä hän mielestään onnistui kylmän viileästi kävelemään pois päin kohti kujan päätä, kunnes hänen kunniakas, sekä samaan aikaan tyylikäs paikalta poistumisensa koki kolauksen.

" Et taida tuntea näitä paikkoja, kun kymmenisen metriä vielä eteenpäin askeltelet, niin kohtaat umpikujan."
Neidin nämä samat kuulleessaan hän jähmettyi aloilleen, miettien mitä ihmettä mahtaisi tuohon vastata, tilanne oli jo tarpeeksi nolostuttava muutenkin.
"Vai sinnekkö olet menossa ? Siellä on kyllä oikein mukava nököttää. Mikäs siinä mökötellessä umpikujan päässä. Jos onni suo niin saatat saada seuraakin tänä iltana, luultavasti vieläpä jonkun kollegoistani." Toinen jatkoi, ja Ayonë kääntyi takaisin tähän päin, nostaen kätensä puuskaan. Kylläpä herralla nyt oli itsetyytyväinen hymy kasvoillaan. Mahtoi olla tyytyväinen näppäriin sananparsiinsa.

"Katsos vain, umpikujassa olenkin", hän lausahti hivenen kireästi, antaen kuitenkin hymyn hiipiä takaisin kasvoilleen. "Vaikka tuskimpa moinen umpikuja minua kauaa estelisi", hän päätti vielä lisätä, ja taisipa nyt käydä niin, että hänkin sai kasvoilleen hitusen tuota itsetyytyväistä hymyä. Ayonë mietti hetkisen hänen nymfin puoli verisyyttään, kaipa hän moisen umpikujan voisi halutessaan jollakin keinolla hajottaa maan tasalle.

Hetken Ayonë oli jo alkanut uskoa, että Aelfista löytyisi se vakavampikin puoli, mutta ei, kun Ayonë kerrankin sai sanottua jotakin aivan vakavissaan, Aelfin vastaus oli kyllä aivan toista.
"Ooh, minäkään en pidä että minua vertaillaan tavallisiin vaaneihin. En pidä itseäni sellaisena." mies sanoi, ja kehtasi vielä karheasti naurahtaa päälle.
Ayonë naputteli toisen kätensä sormen toiseen käsivarteensa mietteliään oloisena, lukiten kuitenkin pistävän, mutta selvästi huvittuneen katseensa toiseen.
"Jopas, jopas, onpas sinulla otsaa", hän sanoi enemmänkin huvittuneena, kuin toruvasti.

"Tiedätkös, minut on erityisen vaikea saada suuttumaan, saati sitten näyttämään suuttumustani. Kaikesta huolimatta olet saanut minut tänään jo tiuskimaankin. Voisin jopa sanoa yllättyneeni", neitokainen hymähti, pohtien sitten hetken itsekin omia sanojaan.

" Anteeksi, oikeasti en ole tälläinen, en kerro prinsessa satuja, mutten myöskään tiuski syyttä, olen jotain siitä välistä." Haa, mies siis päätteli nyt paikkailla aikaisempia sanojaan. Nyt kun mies sitten anteeksi pyyteli, ei Ayonë enää nähnyt asiassa mitään anteeksi pyydeltävää, oikeastaan toisen sanat olivat olleet vain hupaisia, vaikkakin saaneet Ayonën kaltaisin itsehillinnän mestarinkin hieman ärtymään. Mutta vain hieman.
Neito kun ei vain ollut tottunut minkäänlaiseen näsäviisasteluun sun muuhun.

"Ehkä minunkin olisi syytä pyytää anteeksi hölmöä käytöstäni", neito lausui lopulta,
hymähtäen pienesti, yrittäen nyt hillitä tuulen puuskan nappaamia hiuksiaan.

Kun Aelf sitten kerkesi pyytämään nenäliinansa takaisin, päätti Ayonë hieman "kostaa" tälle aikaisempaa näsäviisasteluaan, piikittelyään, mitä lie olikaan.
Niinpä hän vain heilutteli liinaa kädessään, kuin odottaen koiraa noutamaan.
Aelf ei selvästikään pitänyt siitä, että Ayonë oli ottanut liinanheiluttelija roolin itselleen, ainakin sen perusteella, että miehen suu oli mutristunut tiukaksi viivaksi, ja tämä tyytyi vain nappaamaan liinan itselleen ja sanomaan "Kiitos."

Ayonë kohotti hieman huvittuneena kulmiaan. "Älä hän nyt, minähän maksoin vain samalla mitalla takaisin", hän kommentoi, vetäen kasvoilleen tahattoman suloisen virneensä.

Aelf oli melkolailla tyytyväinen, kun ei toinen enää mitään nokkelaa vastattavaa löytänyt. Neito kääntyi häntä kohti ja nosti kätensä puuskaan. "Katsos vain, umpikujassa olenkin"
Kireän oloisena hän näin totesi, mutta antoi hymyn hiipiä huulilleen. "Et vielä, mutta pian.." Mies aloitti, mutta päätti jättää asian sikseen. Ei ollut niinkään väliksi ruvetä näsäviisaaksi. "Vaikka tuskimpa moinen umpikuja minua kauaa estelisi" Nainen lisäsi vielä edelliseensä. Herra kohautti olkapäitään. " Turha itsevarmuus ei ole aina hyväksi, et tiedäkkään kuinka monesti olen taitojani yrittänyt testata tuohon.." Aelf viittasi kädellään kujan päähän ja tarkoitti talojen välille kivistä koottua parimetristä muuria. " Vielä se ei ainakaan ole sortunut."

"Jopas jopas. Onpas sinulla otsaa" Ayonë totesi huvittuneena, miehen pilkanteolle. Neito oli lukinnut pistävän katseensa herraan, niin että se melkeinpä oli painostavaa. Aelf väisteli katsetta niin pitkälle kun pystyi näyttämään siltä, ettei sitä kuitenkaan suoraan vältellyt. " Enemmänkin ehkä nenää.." Hän naurahti ja antoi katseensa kiertää kujalla, neidon takana. Varjot olivat muuttuneet yhä syvemmiksi ja hämärä kujan päässä synkemmäksi. Ei hänen asuinpaikkansa aivan kotoisa ollut, varsinkaan tuohon aikaan vuorokaudesta.

"Tiedätkös, minut on erityisen vaikea saada suuttumaan, saati sitten näyttämään suuttumustani. Kaikesta huolimatta olet saanut minut tänään jo tiuskimaankin. Voisin jopa sanoa yllättyneeni" Neitokainen hymähti. Aelfia tunnustus hämmästytti. varsinkaan kun hän itse ei sitä tietoisesti ollut tekemässä, se vain.. Tuli. Sellaiseksi hän kai sitten muuttui, kun oli pitkän ja syvän unen tarpeessa. " Tiedätkö, ihmettelen tuota. Olen luullut, että minusta ei häiriinny käprpänenkään. No, olihan sitä aikakin löytää itsestään uusia puolia."

Aelf oli yllättäen yltynyt anteeksipyyntelemään käytöstään. Miten tilanne siihen suuntaan kehittyi, siitä hän ei ollut varma mutta vielä enemmän häntä hämmästytti, kun neito ryhtyi samaan. "Ehkä minunkin olisi syytä pyytää anteeksi hölmöä käytöstäni" Tämä hymähti ja yritti saada hillittyä jotenkin tuulen riepomia hiuksiaan.

Miestä ei niinkään innostanut ajatus ryhtyä kiittelemään naista vuolain sanoin, juuri ja juuri hän onnistui kiitoksenkin murahtamaan. Varovaisesti hän lähti perääntymään astellen takaperin, muutaman askeleen päähän hän pysähtyi ja jäi katsoa killittämään naista, tietämättä mitä tehdä. "Älä hän nyt, minähän maksoin vain samalla mitalla takaisin"
Ayonë kommentoi, eikä ilmeisesti ollut huomannut edes miehen hätääntymistä. Suloinen virne levittäytyi neitokaisen kasvoille johon Aelf vastasi kohoittaen toista suupieltään varovaisesti. " Niin kai sinulla oli oikeus tehdä. Mutta toivottvasti vielä keksin jotain millä maksaa, niin saatetaanpa jopa saada aikaan koston kierre." Hän hymähti.

Ayonë tunsi hienoista ärtymystä sisuskaluissaan, tämän umpikuja-jutun takia. Miksi hänen oli hölmönä pitänyt kävellä suoraan kohti umpikujaa, ja täten antaa toiselle täysi mahdollisuus pitää häntä täytenä tollona. Hetken päästä neito julisti, ettei moinen muuri häntä kauaa pidättelisi. Aelfia se oli näköjään pidätellyt, sillä toinen kertoi ettei tähän mennessä ollut sitä ainakaan sorrettua saanut. Ayonë olisi halunnut kerätä kaikki voimansa ja posauttaa tuon muurin maan tasalle, mutta koska Aelfkaan ei ollut siinä onnistunut, Ayonë ymmärsi että tuskin sitten hänkään. Saisi vain itsensä näyttämään entistä nuijemmalta yrittäessään epätoivoisesti sortaa muuria, joka tuskin hievahtaisikaan. Huokaisten hän painoi päänsä. “ Äh, olkoon sitten niin.”

Neito naputteli toimettomana sormiaan yhteen, miettien jotakin kuumeisesti mielessään, kunnes päätyi sitten huvittuneesti toteamaan Aelfille, että olipa tällä otsaa.
Tähän mies sitten päätti nenäkkäästi vastata, että hänellä oli enemmän ehkä nenää.
Ayonë katsahti toiseen hieman aprikoiva ilme kasvoillaan, johon sekoittui huvittuneisuus ja arviointi.
Näsäviisaus ja nenäkkyys, oli aina ollut jotakin sellaista, mitä neito piti melkeinpä sietämättömänä. Tällä kertaa, se vain sai hänet huvittuneeksi, ja hän oli vähällä naurahtaa heleästi. Jostakin syystä, hän tunsi olonsa todella pidättyväiseksi, ja sen takia onnistui kovalla itsekurilla, pitää naamansa peruslukemilla, vain niin, että pieni huvittunut hymynkare myhäili kasvoilla.
“Oh, minun virheeni. Nenää sinulla tosiaankin on enemmän kuin otsaa.”


" Tiedätkö, ihmettelen tuota. Olen luullut, että minusta ei häiriinny kärpänenkään. No, olihan sitä aikakin löytää itsestään uusia puolia.” Mies kommentoi hetken päästä siihen, mitä Ayonë oli maininnut suuttumisestaan.
Neito hymähti itsekseen, tarkkaillen yhä arvioivasti muuria, kuin yrittäen katseellaan kartoittaa, kuinka vahvaa tekoa se olikaan.
“Hmm, tai sitten minä vain suhtaudun hyvin äreästi, hieman nenäkkäämpiä henkilöitä kohtaan”, hän tokaisi, silmissään mietteliäs katse, mistä kuitenkin huomasi helposti, ettei hän pohtinut tätä asiaa, vain vieläkin muurin arvoitusta. Neitoa vain sattui kiukuttamaan, että oli tosiaan keksitty sellainen muuri, joka pystyisi hänen matkansa estämään. Harvinaista.

Aelf peruutti muutamia askeleita taaksepäin, napattuaan ensin nenäliinansa takaisin. Sinne hän sitten jäi Ayonëa killittämään, mikä taas sai aikaan hienoista levottomuutta Ayonën mielentilassa.
. " Niin kai sinulla oli oikeus tehdä. Mutta toivottavasti vielä keksin jotain millä maksaa, niin saatetaanpa jopa saada aikaan koston kierre." Mies hymähti lopulta, ja jälleen kerran pelkästään vaihtelun vuoksi, Ayonë päätti juhlistaa tilannetta kulmien kohotuksella. ”Koston kierre? Jaahas, sepäs mukavaa.”

//Noin, vihdoin sain jonkinlaista inspistä kerättyä ; D//

Ayonë näytti hivenen ärtyneeltä, mikä sai hymyn Aelfin kasvoilla vain leviämään entisestään. Että pitikin sattua, tuntui varsin mukavalta kohdella jotain pitkästä aikaa noin nenäkkäästi. Tietenkin piti olla pahoillaan tytön puolesta, Aelf kun yltyi näsäviisastelemaan niin sille ei loppua yleensä hevillä löytynyt. “Äh, olkoon sitten niin.” Nainen painoi huokaisten päänsä, luovuttaneena. Aelf nosti kätensä ja heristi etusormeaan naisen edessä. " Ei, ei. Ei pidä luovuttaa. Sanoinko että olen yrittänyt tosissani ? Voisit tietenkin kokeilla.."

Neito naputteli toimettomana sormiaan, kunnes tyytyi toteamaan huomautuksensa siitä että olipa miehellä otsaa. Aelf joka oli päässyt näsäviisauden makuun, muistutti että nenää hänellä enemmänkin ehkä oli. Ayonë katsahti häntä aprikoiden. miehenkinmielessä kävisi että hän oli ehkä sittenkin mennyt jo liian pitkälle. Tai no kokoajanhan hän oli tasapainoillut hyvän ja huonon maun rajalla, mutta viimeinen lausahdus oli jo ehkä ollutkin liikaa. Mutta kuitenkin, kun tarkemmin katsoi niin kyllä Ayonën kasvoilta oli luettavissa pieni huvittuneisuus. “Oh, minun virheeni. Nenää sinulla tosiaankin on enemmän kuin otsaa.” Aelf naurahti tukatuneesti. Hän vilkuili naista sivusilmällä, tämä siis oli ryhtynyt mukaan leikkiin. "..Ja kuka sinulle nainen antoi luvan arvostella ulkonäköäni ?" Hän murahti muka ärtyneisyyden vallassa. "Vaikka itse sen tekisin, ei se tarkoita että toiset saisivat yhtyä pilkantekoon." Hän lisäsi ja pyöritteli pettyneenä päätän. " En noin hienolta neidiltä olisi uskonutkaan."

" Tiedätkö, ihmettelen tuota. Olen luullut, että minusta ei häiriinny kärpänenkään. No, olihan sitä aikakin löytää itsestään uusia puolia.” Aelf kommentoi, vaika ei tosin vakavissaan. kK aikissahan nyt jotain oli mikä sai ärtymystä aikaan. Aelfissa sitä juuri tuolloin sattui vain olemaan ylimääräinenkin annos. “Hmm, tai sitten minä vain suhtaudun hyvin äreästi, hieman nenäkkäämpiä henkilöitä kohtaan” Nainen lausahti mietteliäänä, mutta kuitenkin tavalla joka osoitti ettei hän niinkään puheessa olevaan asiaan keskittynyt, vaan johonkin toiseen.

Aelf nenäliinan napattuaan peruutti muutaman askeleen taaksepäin ja jäi siihen sitten killittämään tuota neitoa. Kieltämättä oli jokseenkin yllättävää, että hän sattui törmäämään sellaiseen naiseen siellä missä itse asui, hyvin epätodennäköistäkin.
" Niin kai sinulla oli oikeus tehdä. Mutta toivottavasti vielä keksin jotain millä maksaa, niin saatetaanpa jopa saada aikaan koston kierre." Aelf hymähti, hän painoi nenäliinansa takaisin taskuun ja tätä keskityttyään tekemään ei kerennyt näkemään muuta kuin kohonneiden kulmakarvojen laskeutumisen takaisin aloilleen. Silloin pälkähti miehen mieleen pieni tuuma. Yhtäkkiä hän rupesi nykimään kulmakarvojaan näyttävästi, ne pomppivat ylös ja alas, samaan ja eri tahtiin. " Kokeilen tässä vain, että kramppaavatko kulmakarvat jos niitä tarpeeksi nostelee." Hän nostatti kulmakarvojaan vahvistaakseen sanojaan. " Olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt, mikseivät ne sinulla niin tee.." Aelf yritti näyttää siltä kuin olisi ratkaisemassa suurtakin pulmaa. Otsa oli painunut syvään ryppyyn, mutta kulmakarvat heiluivat edelleen.

// Poksauttaako Ayonë muurin ? Eikivaeikiva. //

" Ei, ei. Ei pidä luovuttaa. Sanoinko että olen yrittänyt tosissani ? Voisit tietenkin kokeilla.." Aelf totesi, heristäen etusormeaan. Pieni huokaus karkasi Ayonën huulien lävitse, mutta hän hillitsi itsensä. Vilkaisten vielä nopeasti muuria, ei se kummoiselta näyttänyt, köykäinen kivikasa suorastaan. ”Niinpä niin, no, olet oikeassa, luovuttaminen ei ole koskaan hyväksi”, hän murahti, hymähtäen kuitenkin perään.
Tosiaan hän halusi tuhota tuon muurin. Räjäyttää sen maan tasalle. Jostain yksinkertaisesta syystä, hän vai inhosi tuota muuria. Ei pitänyt siitä. Ei hän sitä itsekään sen paremmin osannut selittää.
Aelf eksyi puhumaan nenästään, mikä sai neidon hymyilemään, ja toteamaan, että tällä tosiaan oli nenää enemmän, kuin otsaa, ulkonäöllisesti tietenkin.
"Vaikka itse sen tekisin, ei se tarkoita että toiset saisivat yhtyä pilkantekoon.", mies totesi, ja pudisteli pettyneenä päätään. Sinisilmäisen luonteensa takia Ayonën silmissä käväisi hetkellisesti huolen häiven, olikohan toinen mahdollisesti loukkaantunut?
Loppujen lopuksi neito uskalsi laskea toisen käytöksen kuitenkin leikin varaan.

“Voi, ei tarkoitukseni ollut pilkata! Kunhan vain totesin tosi faktan. Turha isoa nenää on hävetä, sehän antaa kantajastaan vain mahtipontisen kuvan”, Ayonë totesi hiven vakavuutta ja vitsintynkää äänessään.
Hän naurahti itsekseen, ja siirsi sitten katseensa jälleen muuriin. Hänhän voisi vaikka hapettaa sen tohjoksi ilman armaalla elementillään. Mikä loistava idea! Sen hän kyllä toteuttaisi.
Niinpä neito napsautti taidokkaasti taikasormiaan, tuijottaen tiiviisti muuria. Ikäväkseen hänen ajatuksensa pyörivät enemmän Aelfin suuren nenän kimpussa, kuin muurin hapetuksen.
Ihmeekseen ja kummakseen, muurille ei näyttänyt käyvän mitään.
Neito käänsi katseensa tuota miestä kohti, odottaen selvästikin pilkka naurua tämän suunnalta, mutta mitä kummaa? Toisen nenä oli paisunut hulluihin mittoihin.

Hänen takaisansa ei ollutkaan hapettanut muuria hajalle, vaan paisuttanut Aelfin nenän pitkäksi, kuin pinokkiolla, ja kaiken lisäksi paksuksi kuin makoisa makkara. Pakostikin neidon suusta pääsi ilmoille huvittuneita hihityksiä, joiden seasta kuului myös pahoittelevia lauseita.
Olipas jälleen hulvatonta.

Ayonën kulmat kohosivat kuitenkin pian hämmennyksestä, kun Aelfin kulmat alkoivat pomppimaan ylös alas. " Kokeilen tässä vain, että kramppaavatko kulmakarvat jos niitä tarpeeksi nostelee." kuului kärkäs kommentti miehen suusta, mikä sai neidon aluksi hämmentymään, sitten ärsyyntymään ja lopuksi nauramaan. Olipa toinen vitsikäs. He he hee, ha ha haa! Ja hi hi ti hii! Olipas ollut hupaisa vitsi.
“Jos ei ole tarpeeksi varovainen, ne voivat kasvaa yhteen”, neito huomautti piikikkäästi, ja napsautti taikasormiaan, ja hups, mitenkäs kävikään? Tietysti niin, että Aelfin kulmakarvat alkoivat kiihtyvään tahtiin kasvaa yhteen. Olipa toinen nyt kaunis näky yhteneväisine kulmakarvoineen ja paisuneine nenineen. Ayonën oli pakko taas vähän hihitellä. Hihi hii hihiti hii hiihi hihi hii hii hii!

Hihityksestä ei tuntunut tulevan loppua, niinpä hän turvautui taikatakkiinsa. Sieltä hän vetäisi esiin happipullon, jonka hän oli tietysti lainannut salaa eräältä hyypiöltä. Tuota happipulloa hän innoissaan ryysti, estääkseen suuren himonsa hihitellä Aelfin hupaisalle ulkomuodolle, mikä taas oli epäkohteliasta, minkä vuoksi hän halusi lopettaa.
Ja koska happipullo oli mitä mainioin keksintö se auttoi pian, ja Ayonë rauhoittui.
“Happipullo, se tosiaan auttaa”, hän hämmästeli ääneen, tuota makoisaa ihme keksintöä, kääntäen huomionsa kuitenkin pian Aelfiin, tarkastellen tätä lähemmin.
“Tiedätkäö, et näytä sen pahemmalta, kuin kuolaava sotaisa kamelikaan!”

//ANTEEKSI TÄN EI PITÄNY MENNÄ NÄIN ÖVERIKS, MUT OTA HUOMIOON ET KIRJOTAN YÖLLÄ : DD //

" Ei, ei. Ei pidä luovuttaa. Sanoinko että olen yrittänyt tosissani ? Voisit tietenkin kokeilla.." Aelf oli todennut sormeaan heristellen, jonka perään Ayonë päästi huokauksen ja vilkuili muuria. Ei käynyt niinkään vaativaksi arvella, mitä naisen mielessä liikkui. Ayonë tietenkin oli juuri kiroamassa muuria köykäseksi kivikasaksi. Niimpä niin.. Köykäinenhän kivikasa olikin, mutta nyt oli Aelf jo paljastanut liikaa. Ei hän tahtonut että nainen osoittaisi taitonsa paremmiksi kuin hänen omansa, ei ei, ei se käynnyt päinsä ! ”Niinpä niin, no, olet oikeassa, luovuttaminen ei ole koskaan hyväksi” Nainen murahti, mutta hymähti pienoisesti perään. Aelf nyökkäsi hakien kasvoilleen kannustavaa ilmettä, vaikka mielessään hän oli tietenkin juonittelemassa, miten itse saisi muurin posautettua naisen nenän edessä. Ajankohta oli päinvastainen, kuin mikä tulen elementille oli parhaimmaksi, eikä muutkaan lähtökohdat käynneet yksiin, mutta mies vaikka poltti tuon kivikasan karrelle palaineksi hiilikokkareiksi,jos se siitä oli kiinni.

Aelf joka oli yllättäen eksynyt puhumaan nenänsä koosta sai neidolta kärkkään kommentin siitä että hänen nenällään tosiaan oli kokoa. Kommentin jälkeen neidon kasvoilla käväisi huolen häiven, mahtoikohan herralla olla herneitä nenässä ? “Voi, ei tarkoitukseni ollut pilkata! Kunhan vain totesin tosi faktan. Turha isoa nenää on hävetä, sehän antaa kantajastaan vain mahtipontisen kuvan” Ayonë totesi eksyettäen hieman vakavuutta vitsailevaan äänen sävyynsä. "Vai niin ymmärrän.." Miekkonen nyökkäsi.
" Tuoltakannalta ajateltuna ei kaltaisiltasi pikkuneniltä löydy mahtipontisuutta laisinkaan."
Hän nyökkäsi nenällään kohti neitoa joka oli kääntänyt katseensa nyt tuohon köykäiseen kivikasaan. Aelf nopeasti keskitti ajatuksensa oman elementtinsä ympärille ja yritti koota voimiaan. Olisihan hänen nyt pitänyt tietää, etteivät ilma ja happi reagoineet toistensa kanssa hyvin, mutta tuonkaltainen tulos oli yllättävä. Hänen nenänsä oli alkanut paisua järkyttävän suuriin miittoihin, nyt hän näki sen jo ilman kieroon katsomista edessään.
Paksu kuin makoisa makkara erään läpi seudun kuppilassa. Nopeasti Alef nosti kädet kasvojensa eteen peittääkseen nenänsä, mutta Ayonën suunnalta ehti jo kuulua huvituneita hihityksiä. "Ilmeisesti minulla ei siis ollutkaan mahtipontisuutta tarpeeksi?"
Hän totesi jo hivenen ärtyen, mutta myös huvittuneena.

Ayonën kulmat kohosivat taas, mikä yhä jaksoi yllättää Aelfia. Mutta tälläkertaa siihen oli jokin syykin. herran kulmakarvat jotka pomppivat holtittomasti. Tätä huomiota seurasi Aelfin kärkäs kommentti kulmakarvojen lukkiutumisesta. Neito näytti eka hämmentyneeltä, sitten ärsyyntyneeltä ja lopulta vain hihitti. “Jos ei ole tarpeeksi varovainen, ne voivat kasvaa yhteen” Neito huomautti piikikkäänä ja napsautti sormiaan. Aelf saattoi hyvin tuntea kuinka otsalle ilmestyi uutta karvoitusta, nopeasti hän nosti kätensä otsalleen, paljastaen nenänsä ja todetakseen että hänen kulmakarvansa olivat tosiaan kasvaneet yhteen. Hän huokaisi raskaasti ja veti sitten henkeä syvään. "Mutta, jos jos..Jos ei ole tarpeeksi varovainen ne jumittuvat ja jäävät pomppimaan paikoilleen!" Aelf nauroi pahantahtoisesti ja osoitti maagisella sormellaan noita Ayonën siroja kulmakarvoja jotka kohoilivat tuon tuosta. Sormesta lähtevän voiman saattoi jo lähes nähdä valon säteenä ilmassa, kunnes se pysähtyi kulmakarvoihin, jotka sitten pomppivat holtittomina.

Aelf ei ollut aivan varma, ymmärsikö Ayonë mitä hänen rakkaille kulmakarvoilleen oli käynnyt. Neidon hihitykselle ei nimittäin näyttänyt tulevan loppua. Lopulta joutui nainen turvautumaan taikatakkiinsa ja kaivamaan sen maagisista taskuista esille happipullon. Pullon, joka pelasti jokaikisen tilanteen ihmeellisellä hapellaan. Nainen ryysti ahnaasti tuota ihme eliksiiriä sisäänsä, ilmeisesti tarkoituksenaan saada itsensä rauhoittumaan. Hieno neito sentään ymmärsi ettei toisen ulkomuodolle ollut hyvä nauraa. Tuo happi varmaankin auttoi, kun Ayonë vihdoin onnistui rauhoittumaan. “Happipullo, se tosiaan auttaa” Ayonë totesi hämmästellen ihmekapinetta, mutta käänsä sitten katseensa mieheen. “Tiedätkäö, et näytä sen pahemmalta, kuin kuolaava sotaisa kamelikaan!”
Aelf räjähti. Häntähän ei noin vain pilkattu ! Hän napsautti sormiaan ja yllättäen Ayonën helman alta tytön nilkkoihin tipahti villahousut. "Öh, anteeksi en hallitse voimiani. Jospa en etenekkään pitemmälle." Hän naurahti pienoisesti, muuttaen kasojen värinsä mustan puhuvasta helakanpunaiseksi, punaiseksi kuin ruusunmarja. Hän yritti uudelleen ja napsautti sormiaan. Ayonën suusta alkoi tursua vaahdon ja kuolan sekaista nestettä joka valui pitkin leukaa. "Sinulle nyt ei edes kuolakamelikaan vedä vertoja." Hän hihitti holtittomasti nokkeluudelleen ja tarttui happipulloon vetäen sen huulilleen. Hän ryysti sitä niin paljon että vetäytyi aivan ilmeettömäksi. "Tämä tosiaan auttaa.."

// ENKÄ MUUTEN NAURANU SULLE AIDA <33 //

VOIHAN KUOLAAVA KAMELI OIKEESTI! EI VOI KÄYDÄ NÄIN! JO TOINEN KERTA, KU OLIN JUST SAANU PELIVIESTINI VALMIIKS JA SE KATOS TAIVAANTUULIIN. OO KIITOLLINE ET JAKSOIN KIRJOTTAA ALUSTA : D NYT EN KUITENKAA JAKSANU KIRJOTTAA YHTÄPITKÄSTI KU SIIN EKAS, JA HYPIN JOIDENKI KOHTIEN YLI. SOOORI.

"Ilmeisesti minulla ei siis ollutkaan mahtipontisuutta tarpeeksi?" Aelf esitti kysymyksen, kun Ayonë oli jotenkin kummassa onnistunut kasvattamaan, tai oikeastaan paisuttamaan hänen nenänsä makkaran kokoiseksi ulokkeeksi keskelle kasvoja. Koskaan neito ei ollut mitään yhtä huvittavaa nähnyt, vaan käpertyikin nyt sitten kaksin kerroin, haukkoen samalla hihitystensä lomasta huvittuneena henkeään. Olipas hauskaa.
”Älä huoli, nyt mahtipontisuudellesi ei voi kukaan enää vetää vertoja!”
Jotenkin kommassa neito sai soperrettua nuo sanat hihityksensä lomasta, samassa kuitenkin ilkeät ajatukset alkoivat raksuttaa hänen tajunnassaan.
”Oih, anteeksi, tarkoitin tietenkin, ettei kukaan muu, kuin itse kameli voi vetää teille vertoja. Kamelillahan on tunnetusti suuri kuono. Voih, mikä mahtipontisen upea eläin!”, Ayonë huudahti, sekoittaen ääneensä tekaistua ihailua.

TÄSSÄ KOHTAA SITTE OLI SE KULMAKARVOJEN KASVATUS PÄLÄPÄLÄ : DD


Kun Ayonë totesi, ettei Aelf näyttänyt sen pahemmalta, kuin kuolaava kamelikaan, mikä oli tietysti vain kohteliaisuus, sillä kamelithan olivat oikein mahtipontisen upeita otuksia, jostain syystä Aelf ei kuitenkaan hänen kehuistaan innostunut, vaan napsautti ihmeellisiä taikasormiaan. Yllättäen Ayonën helman alta putosi nilkkoihin erikoiset villahousut, joita tyttö ei edes itse tiennyt omistavansa. Yllättänyt ilme kohosi hänen kasvoilleen. “Mistäs nämä ilmestyivät?” Halu kostaa, piili kuitenkin syvällä hänen sisällään.

“Öh, anteeksi en hallitse voimiani. Ehkä en etenekkään pidemmälle.” Aelf naurahti, jolloin Ayonën kärkäs katse siirtyi mieheen.
“Mutta minäpäs etenen!”

Samassa olikin Ayonë jo napauttanut omia taikasormiaan, ja Aelfin housut olivat nyt valahtaneet nilkkoihin, paljastaen kummallisen kireät Teletappi-tangat. Eniten koko tapauksessa tuo Teletappi-kuviointi neitoa hämmästytti, aikuisella miehellä noin lapsellisesti kuvioidut alusvaatteet! Oli vähällä ettei Ayonë olisi jälleen kerran sortunut hihittelemään.
“Tämän kikan lainasin sitten eräältä Housut nilkkoihin -taikataiturilta, nimittäin Seragilta. Olet varmasti kuullut hänestä?”

Yllättäen neitokaisen suusta alkoi pursuta vaahdon sekaista kuolaa.
“Sinulle nyt ei edes kuolakamelikaan vedä vertoja”, näin kuului kommentti kenenkäs muunkaan kuin itse herra kameli mahtipontisuus Aelfin suusta. Ayonën posket alkoivat uhkaavasti punehtua, ja hän käänsi selkänsä sekä Aelfille että tämän Teletappikuvioisille alusvaatteille, yrittäen tarmokkaasti pyyhkiä suutaan hihaansa, mikä ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Aelf oli nyt napannut happipullon ryystäen sitä, ja totesi lopulta hänkin kuinka auttava ihmekeksintö se olikaan. Kärkkäästi Ayonë riuhtaisi pian äkkiä toiselta itselleen, ryystäen sitä jälleen kerran oikein ahnaasti, ja jälleen osoitti pullo tarpeellisuutensa ja ihmeellisen pelastuskykynsä asiassa, kuin asiassa. Kuolan virta lakkasi äkkiä, ja Ayonë tunsi olonsa erittäin, erittäin helpottuneeksi. Lisäksi hän vannoi syvällä mielessään, että noinkin tarpeellista kapinetta, kuin happipullo, hän ei ikinä palauttaisi oikealla omistajalleen.

Koston himo täytti kuitenkin pian neitokaisen. Aelfin valtaisan mahtipontinen makkaramainen nenä osui jälleen kerran hänen silmiinsä, säästymättä hihityksiltä tälläkään kertaa. “Hokkuspokkus!” hän huudahti samalla, kun napsautti upeita taikasormiaan. Joiden taika tosiaan toimi! Uskomatonta! Aelfin nenä oli nyt vaihtanut väriä räikyvän kirkkaan punaiseksi. Tyytyväinen virne kohosi Ayonën kasvoille, kun hän tarkasteli aikaansaannostaan. “Sinähän et pitänyt kamelina olemisesta, ajattelin että olisit mieluummin Petteri Punakuono!”
Ayonën täytyi nyt rykiä kurkkuaan todenteolla, ennen kuin saattoi taas rauhoittua.

“Lallaa laa, Petteri Punakuono, oli poro nimeltään.
Ollut ei loiste huono, Petterimme nenänpään!
Diidadaapa dii dii daa daa ! Pilkkasivat toiset illoin,
majakaksi pilkaten!
tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen:
Aattoilta pitkä on, taival valoton.
Petteri vois nenässään valon tuoda pimeään.
Petteri siitä asti pulkkaa pukin kiskoen
johtaa sen riemuisasti luokse lasten kilttien.
Diidadaapa dii dii daa daa, didi dii daa daa daa!”

,Ayonë lauloi erittäin harjoitetulla luonnonlahjakkaalla lauluäänellään Petteri Punakuonon tarinan Aelfin, virnuillen ilkikurisesti samalla. Oikeastaan Petteri oli kyllä yksi Ayonën suosikki satuhahmoista, Prinsessa Ruususen ohella. Mutta sitähän hän ei myöntäisi. Nauroi vain laululleen, ja toisen punaiselle nenälle, johon pienen sormien napautuksen jälkeen, syttyi vielä Petterimainen loiste!

//Tulipas hölmö viesti : DD JOKERI OLIT KIRJOTTANU JUST NIIN PARHAASTI, ETTEN MÄKÄÄ VOINU ENÄÄ NAURUUNU PIDÄTELLÄ. SENKIN KUOLAKAMELI<33//

"Ilmeisesti minulla ei siis ollutkaan mahtipontisuutta tarpeeksi?" Aelf esitti kysymyksensä niin ärtyneenä, ettei arvailuille jäännyt varaa. Hän ei tosiaan pitänyt uudesta nenästään, jole Ayonë vain nauroi, jopa kaksinkerroin käpertyneenä. Nainen haukkoi henkeään, minkä Aelfin ikivanhaparantaja muori olisi jo tulkinnut hengenahdistukseksi ja ruvennut rituaaliseen parantamiseen. Hajuherneitä, tilliä ja uusia perunoita. Ne auttoivat hengenahdistukseen, varsinkin kun niihin yhdistettiin rituaalinen toimitus jossa ajettiin hengenahdistaja-henki pois ruumiista. Aelfkin tulkitsi asian samoin, mutta koska Ayonë oli pilannut hänen elämänsä, niin pilata sai omansakkin.
”Älä huoli, nyt mahtipontisuudellesi ei voi kukaan enää vetää vertoja!”
Oli mielenkiintoista kuunnella miten sanat putoilivat hihityksen ja hengenhaukkomisen lomasta. Aelf, tunnetusti hidas mieleltään ehti koota vain kaksi ensimmäistä sanaa järkeväksi kokonaisuudeksi, kun Ayonë jo jatkoi.
”Oih, anteeksi, tarkoitin tietenkin, ettei kukaan muu, kuin itse kameli voi vetää teille vertoja. Kamelillahan on tunnetusti suuri kuono. Voih, mikä mahtipontisen upea eläin!”
Neito huudahti, ääni ihailun täyteisenä.

Hetki pysähtyi paikoilleen. Aelfilla välähti. Olihan sanottu, että naiset tosiaan pitivät makkarasta. Mikseivät he siis olisi pitäneet Aelfin nenästä ? Aelf napsautti sormiaan ja paikalle leijaili sieppi. Epätoivoisesti Aelf yritti peilata siitä nenäänsä, mutta tosiaan mahtipontisuutta oli jo liika yhdelle kultaiselle siepille. Sieppi pörräsi pois ja Aelf jäi hämmentyneenä hieromaan nenänpäätään. "Kamelit ovat tosiaan upeita eläimiä, erämaan laivat.." Aef tuli pohtineeksi ääneen.

Aelf ei edelleenkään tiennyt ollakko kiitollinen, vai ei kiitollinen joten hän napsautti sormiaan, ylennsä se toimi. Hänen maagiset sormensa korvasivat aivoista puuttuvan älyn. Ayonën nilkkoihin tippui kummalliset neonväriset villahousut, joille ei vetänyt vertoja edes parantaja muorin monikerroksinen esiliina ja siihen sävyttyvä violettivihreänkukertava MYSSY, jota muori käytti työtehtävissään. Ayonën ilme oli yllättynyt hänen ihmetellessään mistä villahousut ilmestyivät. Aelfin puna vain paheni, enää se ei ollut kainoutta vaan ihan jotain muuta. Hänen taikasormensa olivat siirtäneet muorin villahousut teleportaalisesti Ayonën jalkoihin ja tiputtaneet ne nilkkoihin . Kun Aelf ajatteli muori parkaa joka jossain joutui olemaan ilman villahousuja, ei hän voinnut olla kyynelehtimättä. Jonnekkin syvälle kurkkuun oli kohonnut pala joka oli tullut jäädäkseen, se halusi kostaa muorin menetetyt villahousut, jotka olivat häväisty tuon nuoren tytön jaloissa !

“Öh, anteeksi en hallitse voimiani. Ehkä en etenekkään pidemmälle." Aelf yritti kovasti estää suruaan tulemasta ilmi ja sehän sujui hyvin, kun rakasmakkara peitti lähes koko kasvot. “Mutta minäpäs etenen!” Ayonë sanoi kärkäs katse siirtyen mieheen, hän ei siis ollut huomannut liikutustilaa ja se oli hyvä se!

Neito napsautti sormiaan ja Aelfin housut valahtivat nilkkoihin. Karvaiset jalat eivät olleet edes pahinta mitä pystyi näkemään. Hänen lempialushoudunsa olivat nekin nyt häväisty!
Kireät tangat myötäilivät sopivasti ja niissä oli upea kuviointi, teletapit. Häpeän aalto kävi voimakkaana miehen yli. Miten nainen kehtasikaan, siitä ei hyvää seurannut.. Aluspaidassa oleva televisiovastaan otin oli sentään säilynyt häpäisemättömänä. Aelf kumartui ja vetäsi housut nopeasti jalkaansa. "Väitätkö ettet muka itse pitäisi teletapeista?" Hän ärähti ja vilkuili makkaranenän takaa pienillä tihrusilmillään neitoa.

Aelf oli taas näpäyttänyt sormiaan ja Ayonën suusta alkoi valumaan kuolan ja vaahdon sekaista nestettä. Miehen kasvoille levisi vahingoniloinen virne. "Ihan kuolaamaan aloitit, kun näit minut teletappi tangoissa, kyllä sinulta taitaa siis edes jotain makua löytyä.."
Ayonën posket punehtuivat ja hän kääntyi pyyhkimään kuolaa poskiltaan jättäen Aelfin virnuilemaan taakseen. Jos Aelf olisi nostanut paitaansa, olisi aluspaidan televisiovastaanottimmesta nähnyt virnuilevan teletapin. Mutta sitä hän ei tehnyt, joten he joutuivat vain tyytymään teletapin sutkautukselle osoittamaan nauruun, joka kumpusi jostain päällimmäisen pidan alta. Joku saattoi ehkäpä jopa luulla Aelfia vatsastanaurajaksi.

Ayonë nappasi happipullon mieheltä ja ryysti sitä niin, että kuolatulva loppui yllättäen. Happipullo tosiaan oli monikäyttöinen, sillähän pystyi tehdä vaikka mitä! Sen reunat tosin olivat kuolassa, eikä Aelf aikonut käyttää sitä ennen kuin hädän tullen.

Aelfin olisi pitänyt osata odottaa kostonhimoa, joka valtasi neidon mutta hän oli niin täynnä itseään kuolatempun jälkeen ettei edes osannut odottaa sellaista. Neidon kiilusilmiin oli eksynyt tuo makkaranenä, josta Aelf oli lopult jo lähes alkanut pitämään ja silloin kaikui kujalla: "Hokkuspokus!" Ayonë napsautti taikasormiaan, noita siroja ja maagisia, eikä kulunut hetkeäkään kun Aelfin nenä oli kirkkaanpunainen, edelleen makkara mutta kirkkaan punainen. “Sinähän et pitänyt kamelina olemisesta, ajattelin että olisit mieluummin Petteri Punakuono!”

Pian kujalla raikui reipas joululaulu

“Lallaa laa, Petteri Punakuono, oli poro nimeltään.
Ollut ei loiste huono, Petterimme nenänpään!
Diidadaapa dii dii daa daa ! Pilkkasivat toiset illoin,
majakaksi pilkaten!
tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen:
Aattoilta pitkä on, taival valoton.
Petteri vois nenässään valon tuoda pimeään.
Petteri siitä asti pulkkaa pukin kiskoen
johtaa sen riemuisasti luokse lasten kilttien.
Diidadaapa dii dii daa daa, didi dii daa daa daa!”

Lopussa oli jopa Aelfin yhdyttävä lauluun, se toi niin mieleen ne kaikki lapsuudenmuistot. Se kuinka joulupukki oli jäännyt savupiippuun ja kaikki. Nyt häntä toden teolla liikutti.
"Kiitos, et tiedä miten olen nyt hyvilläni. Miten voin korvata tämän, kelpaisiko makkara, punainen makkara ?" Aelf ryntäsi halaamaan Ayonëa mutta matka pysähtyi kesken, kun nenä litistyi vasten Ayonën kasvoja *whiiupms* Se oli kadonnut.

Aelf killitti kieroon, mutta hänen nenäänsä ei näkynyt missään.

// HAHA Kadotin Aelfin nenän Silmäpuolisorto Anteeks jotenki tönkköö //

Ayonën ilme kirkastui huomattavan paljon, hänen kasvonsa loistivat melkeinpä kuin vasta kiillotettu aurinko, kun hän kuuli Àrayanin sanat: "Kamelit ovat tosiaan upeita eläimiä, erämaan laivat.."
Ei mikään muu kuin tuon kuulemin voinut ilahduttaa neitoa enempää! Kamelit, ne rakkaat ylväät eläimet, oli helpottavaa saada selville, että joku muukin arvosti niitä. Nyt hänen ei enää tarvitsisi esittää inhoavansa kameleita, vaan voisi toitottaa, että rakasti niitä lähes yhtä paljon, kuin Kultaturpa banaaneitaan!

Ayonë vaipui täysin kameli-fantasioihinsa, hän näki mielessään kuolaavia kameleita, ja hieman kaikkea muutakin, jota Aida nyt vaan ei jaksa muistaa tähän kirjoittaa. Ayonën fantasiointi keskeytyi kuitenkin erittäin kurjasti, kun täysin yllättäen hänen nilkkoihinsa putosivat neonvihreät villahousut, eikä hän edes itse tiennyt, mistä ne olivat tupsahtaneet.
Neito vilkaisi sivusilmällä Aelfiin päin, joka näytti jokseenkin liikuttuneelta, tosin sillä hetkellä hän ei vain jaksanut asiasta enempää kiinnostua. Sen sijaan hän poimi villahousut maasta, tarkastellen niitä sormissaan, aivan niiden pauloissa. Mahtaisivatko ne olla arvokasta kamelin nahkaa? Mitään muuta, kuin kameleita, ei hänen mieleensä mahtunutkaan.

Nyt Ayonë kohotti villahousut nenänsä alle haisteltaviksi, hän ei ollut vielä aivan varma siitä, olivatko ne kamelinnahkaa vai eivät, ups siis kamelin villaa.
Kamelit olivat tunnettuja hajustaan, joten kaipa hän villapöksyt hajunperusteella tunnistaisi.
Yllättäen järkyttävä pistävä lemu pakkautui neidon sieraimiin! Ayonën silmät pöyristyivät kauhusta. Housut eivät olleet kamelin villaa, ties mitä lie olivat, mutta ainut tosiseikka, jonka neito niistä saattoi tunnistaa oli se, että niihin kustu!
Taisi housujen oikealla omistajalla olla aika reistaileva virtsarakko. Kauhistuneena kiljaisten Ayonë viskasi villahousut Aelfin päähän, pöyristellen vieläkin niistä lähtenyttä kammottavaa hajua!
"Aelf! Ovatko nuo sinun? Onko sinulla yleensä tapana kusta housuun?", hän kiljui pudistellen päätään, ja miettien samalla, kuinka kummallinen villahousu maku Aelfilla olikaan. Neonvihreää.

Pian oli koston aika, Ayonën napsauttaessa taikasormiaan, putosivat Aelfin housut kinttuihin, paljastaen upeat Teletappi-tangat. Ne olivat varmaankin miehen suurin salaisuus, arveli Ayonë tietysti. Nopeasti mies vetäisi housunsa takaisin jalkaansa, ja samalla kun Ayonë vielä päivitteli ääneen teletappikuviointia.
Väitätkö ettet muka itse pitäisi teletapeista?" Aelf ärähti ja vilkuili makkaranenän takaa pienillä tihrusilmillään neitoa, jonka suu oli apposen auki hämmästyksestä.
"Tuota.. kukapa nyt niitä ei rakastaisi! Melkein yhtä muodokkaita, kuin kamelitkin. Harvi vain, että ne kuolaavat van niin vähän..", Ayonë lausui melkeinpä surullisena.

Yllättäen neidon suusta alkoi pursuamaan kuolaa, siitäpä vasta neitokainen säikähtikin! Kamalaa! Eihän hän sentää itse halunnut olla kameli, hän vain fantasioi niistä.
"Ihan kuolaamaan aloitit, kun näit minut teletappi tangoissa, kyllä sinulta taitaa siis edes jotain makua löytyä..", hän kuuli Aelfin kommentoivan makkara nenänsä takaa, saaden Ayonën entistä epätoivoisemmaksi, ja riuhtaisemaan happipullon miehen kädestä, ja sitä ryystämällä sai kuin saikin kuolavanan loppumaan.

ÄÄH OON LAISKA, TÄSSÄ KOHTAA OIS SITTE PETTERIPUNOKUONO KOHTAUS JA LAULU : DDD

DII DII DII DAA DAA DAA DIDIDIDI DIII

Ayonën viimein päästessä laulunsa loppusuoralle, yltyi Aelfinkin siihen mukaan, ja mikäs neitoa enemmän ilahdutti. Hän alkoi vain laulamaan entistä railakkaamalla äänellään, ja kuinka harmillista olikaan kun laulu sitten viimein loppui. Aelf näytti erittäin liikuttuneelta, vaikka suurehkon nenän takaa sitä olikin vaikea havaita.
"Kiitos, et tiedä miten olen nyt hyvilläni. Miten voin korvata tämän, kelpaisiko makkara, punainen makkara ?" Aelf, kysyäisi rynnäten halaamaan Ayonëa suuren nenänsä kanssa.
"Punainen makkara! Fantastista!", hän ehti huudahtaa, ennen kuin se rämähti hänen kasvojaan vasten, ja katosi sitten taivaan tuuliin. Ayonëlle tuli samanlainen olo, kuin lapselle, jolta vietiin tikkari. Oli vähällä, ettei hän ruvennut kiljumaan, alahuuli se siinä vain väpätti.

Kamelifantasioistaan neito ei kuitenkaan ollut vielä päässyt mihinkään, yhä vain kuolaavat kamelit valtasivat hänen mielensä ja saivat hänen sydämensä pakahtumaan. Sitten hän sai mainion ajatuksen.
"Aelf, teleportoi mahti herra kuolakameli tänne ! Minä niin haluan nähdä sellaisen, upean ylvään otuksen, nyt en kerta voi enää edes ihailla sinun nenääsi!", hän huudahti ratkiriemukkaan innostuneena. Herra kameli tulisi tänne, miten upeaa!

//Jokeri sä kirjotat niin parhaasti : DDD Saat mut aina repeen : DD //