Kaikki mitä näet, ei välttämättä ole sitä mitä kuvittelet

Àrayan-Láyon Wechler-Grien Graus-Arhganinpoika

Aurinko paistoi vielä toistaiseksi kauniisti, mutta oranssista, hieman punaisestakin vivahteesta huomasi, että päivä oli pikkuhiljaa kääntymässä iltaan.Hienoinen tuuli puhalsi kellertävien viljapeltojen yli, saaden ne lainehtimaan kauniisti. Kiviset polut olivat jo nähneet parhaat päivänsä, mutta ehkä juuri se sai näyttämään kylän niin lumoavalta.
Mustahiuksinen mies ratsasti kermanvaalealla tammallaan kylää kohti, ollen kuitenkin vielä peltojen laidalla, metsän puolella. Kultaiset silmät katsahtivat aurinkoon ja se sai miehen näyttämään jotenkin kauniilta, lumotulta. Haltia taputti tammaansa hellästi kaulalle, kuiskaten jotain sen korvaan, painaen sitten hienoisesti jalkansa hevosen kylkiin, jolloin se lähti askeltamaan hiljaa.
Mies näytti olevan omissa ajatuksissaan, hän ei reagoinut siihenkään, kun lintu lehahti lentoon takana olevasta pusikosta. Kermanvaalea tamma hieman höristi korviaan, mutta pysyi rauhallisena, eihän se aistinut mitään pelokasta isännässäänkään.
Pian Àrayan pysäytti tamman taas ja sitoi sen läheiseen puuhun, tarjoten sille sen vähänkin vedestään mitä hänellä oli. Itse hän ei juonut mitään, oli tärkeämpää, että Tríadel saisi, hänestä ei niin väliksi. Haltia laittoi kätensä miekkansa kahvalle, ja käveli muutaman askeleen poispäin tammasta. Maassa näkyi musta sulka, luultavasti korpin. Mies kumartui sirosti nosta,aan sen maasta, pyöritteli sitä hetken aikaa käsissään, ja kiinnitti sen lopulta hiuksiinsa, jotka jo muutenkin näyttivät joltain linnun sulilta. pari sulkaa siellä kyllä olikin jo ennestään.
Mies antoi kultaisten silmien katseen kiertää pelloissa ja niityissä. Hän katsoi niin pitkälle, kuin näki. Kivinen kylä, se ei ollut edes kaukana, mutta nyt hän ei jaksanut mennä pitemmälle. Hän ei halunnut ajatella muita ihmisiä tai muita rotuja edustavia henkilöitä. oli parempi olla rauhassa.
Korpinsulkaisia hiuksia lehytteli hienoinen tuuli, aurinko painui hetki hetkeltä alemmas. Ihme kyllä tämän haltian hiukset olivat tällä kertaa auki, vapaina. Mies ei ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota vasta, kuin nyt, kun ne liehuivat ärsyttävästi silmien edessä. Mies otti ranteestaan narun, ja letitti hiuksensa nopeasti kauniille letille, joskin sieltä täältä törrötti sulkia ja hiuksia. Olivatpahan sentään kiinni.
"Parempi", tuo kuikasi itsekseen ja otti miekkansa esille. Se oli kaunis, hopeinen ja melko pitkä. Siihen oli kaiverrettu haltiakirjoitusta. Àrayan ihaili miekkaansa hetken, kunnes huitaisi sillä pari kertaa ilmaan ja sen jälkeen pellolla kasvavaa viljaa. Ne kaatuivat kauniisti maahan, tai siis se johon miekka oli yltänyt.
Haltia työnsi miekkansa takaisin koteloonsa, ja katsahti taakseen hevoseensa, joka laidunsi vähäistä ruohoa. Hienoinen hymy nousi miehen kasvoille, kun tuo sitten taas käänsi katseensa poispäin. Niin paljon oli sanottavaa, niin vähän kuulijoita. Haltian olisi tehnyt mieli vain huutaa, huutaa. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi. Olisi edes joku...

//Jooh, elkää kysykö mitään tuosta minun tekstistäni ^^' Aida ja Mi-Mi siis tänne päin//

Axiëndra juoksi niin lujaa mitä hennoista jaloistaan pääsi.
Kevyt korkoiset kenkänsä hän oli jo aikoja sitten vetänyt jaloistaan, roikottaen niitä kumpaakin toisessa kädessään, kun taas hänen toisessa kädessään komeili koko pitkä miekka, vedetteny esiin huotrastaan.
Karhea maa, rosoiset kivet pistelivät hänen paljaita jalkapohjiaan, mutta neitosen vauhtia se ei hidastanut.
Hän juoksi jokaisen puun varjossa missä vain saattoi, jokaisessa hämärässä kohdassa minkä saattoi löytää. Harmikseen vain päivän valoa oli vielä rutkasti ja alue jolle hän saapui oli erittäin avara. Suuret pellot. Ne Axië näki ensimmäisenä rynnätessään pienen metsän siimeksestä alueelle.
Hänen silmänsä levenivät hitusen, sillä hamassa ikuisuudessa hän ei nähnyt yhtä ainutta metsää, jonne piiloutua. Alue oli niin avara, että hänet löydettäisiin nopeasti.
Vähän matkan päässä levittäytyi kivikylä, mutta Axië luopui ajatuksesta hakeutua sinne.

Kuumeisesti miettien hän katsahti takanaan levittäytyvään pikku metsikköön, ja oli kuulevinaan pusikon rasahtavan. Hän hätkähti. Häntä oltiin saavuttamassa.
Puristaen tiukemmin miekan kahvastaan neito pisti töppösiinsä jälleen vauhtia, hypäten täyttä laukkaa viljankorsien sekaan, mistä alueen viljelijät eivät riemastuisi. Hetken hän juoksi pellon seassa vimmattua tahtia. Hänen juoksuaskeleensa oli kevyt, se ei jättänyt miltei äännähdystäkään.
Hänen polvensa osuivat vasten karheita viljankorsia, ne hankasivat kipeästi.
Hänen kantapäänsä raapaisi jotain kovaa, neito oli varma, että tällä kertaa jokin piikki oli hänen jalkanahkansa lävistänyt.
Axiëndra jaksoi juoksemistaan, vaikka hänen oikeassa jalkapohjaansa kuumotti ja kipristi tuon tapaturman jäljiltä.

Pian tyttönen hypähti pois viljapellon seasta ja kaikeksi kauhukseen tajusi, hänet oli saatu kiinni.
Ei kovinkaan kaukana, oli mies miekka kädessään. Kuin odottaen häntä.
Axië sekoitti tämän heti Aasojen sotureihin. Heihin, jotka kovin innolla olivat pistämässä häntä telkien taakse.
Vaikka hänen veljensä johtikin Aasojen kiltaa, ja pitikin huolen siitä, ettei sisartaan telkien taakse laitettu, oli niitä sotureita, jotka eivät voineet hyväksyä Axiëndraa, hallitsija suvun äpärä tytärtä, joka vieläpä oli ollut aikaisemman killan johtajan, isäpuolensa salamurhan takana. Siitä eivät monet tienneet, mutta ne jotka tiesivät, halusivat pistellä Axiëta terävä kärkisillä miekoillaan. Ja hyvä esimerkki tällaisista henkilöistä harhaili siinä kyseisessä metsässä häntä etsien.

Axiëndran koko vartalo jännittyi hänen nähdessään tuon miehen. Hänen juoksunsa loppui kuin seinään. Hievahtamatta hän tuijotti toista, puristaen miekkaansa toisessa kädessään rystyset valkoisina, puntaroiden kiivaasti mielessään, millaiset mahdollisuudet hänellä oli peitota tuo kyseinen soturi.
Neidon ruumissaa värähteli erilaiset tunnetilat, jännitystä enimmäkseen.
Hän näki tuon soturin tekevän jonkinlaisen liikkeen miekallaan, jolloin hän oli varma, että tämä aikoi esitellä hänellä taitojaan, tehdäkseen selväksi, kuinka voittamaton tämä olikaan.
Mies päätyikin huitaisemaan miekalla pellon viljaa, jolloin Axiën kulmat kohosivat ihmetyksestä korkeuksiin. Sitten tämä palautti miekan koteloonsa, jolloin Axië saattoi hieman rauhoittaa kohta rinnastaan ulos pomppaavaa sydäntä.
Ei toinen tainnutkaan olla se, miksi hän tätä luuli, luultavasti toinen ei aikonutkaan seivästää häntä elävältä. Hetkeksi Axiën kasvoille nousi hienoinen hymynkare, kun hän ryki kuuluvasti kurkkuaan, jotta toinen varmasti huomaisi hänen tulonsa.

Tosin hän varmasti oli aika mahtava näky siinä viljankorsia takertuneena hiuksiinsa, miekka sottaisesti toisessa kädessään ja kengät toisessa.
Tervehdyksiä hän ei kuitenkaan ehtinyt jaella, kun kuuli taaempaa rymiseviä askelia.
Axië pälyili hätääntyneenä joka suuntaan.
"He tulevat!"

//Tekstisihän oli tosi kaunista! Voi anteeksi, kun jo hetiin ekaan viestiini pistin tälläisen shown käyntiin : D//

Neila ratsasti pitkin hiekka tietä, jta varjostivat hieman puut. Hän otti miekkansa kotelostaan ja heilutteli sitä hetken käsissää. Se oli pienempi kuin tavallisesti, oikeastaan se oli suunniteltu lastenkäyttöön eikä sitä oltu kauheasti koristeltukkaan. Hänen miekkansa kuitenkin putosi melkein heti maahan ja hän yritti onkia sitä maasta näin selästä käsin. Pahaksi onnekseen hän kuitenkin tumpsahti maahan. Hän otti miekan nopeasti käteensä ja piti mustasta shetlanninponitaan kiinni, ettei se nyt vain karkaisi niin kuin se oli tehnyt ennenkin.

Neila ei ehtinyt edes nousta seisomaan kun joku jo sujahtikin jo hänen ohitseen vauhdilla.
Neila jäi hetkeksi katsomaan naisen perään kun nyt sattumalta tunnisti jouksian naiseksi.
Lopulta hän kuitenkin kiipesi poninsa selkään ja antoi hieman pohkeita, jolloin tuo nosti pomppivanlaukkansa. Vaikka se olikin hieman hytkyttävää, olihan siinä ihan mukava hytkyä. Hän heilutteli hieman miekkaansa harjoitellen taistelua selästä käsin. Nailu veti kuitenkin pukin ja hän putosi kuin leppä keihäs pusikkoon. Tällä kertaa hän pystyi olla onnellinen sillä nyt hän oli säästynyt kavion jäljiltä selässään. Sillä hetkeä myöhemmin iso joukko kaiketi aasoja, sillä heillä oli kaiken maailman hienot puvut. Ratsastivat mustilla kiiltävillä hevosillaan myös vauhdilla ohi. Nailu lähti noiden mukaan ja juuri ja juuri pysyi matkassa, jononhännillä.

Neila nousi ripeästi seisomaan. "Miten hän nyt saisi Nailun kiinni?" Hän mietti hetken, kunnes huomasi että oli lentänyt suoraan vesilätäkköön. Nyt keskellä hänen mahaansa oli iso läikkä. Voihkaisten hän kömpi ulos metsiköstä ja näki Nailun katoavan pois metsiköstä. Se suuntasi jollekkin pellolle Neila tähysti ja lähti juoksemaan sen perään.
Puoli matkassa hänen jalkojaan alkoi särkeä. Eikä se tuntunut yhtään kivalta.
Pia hän oli metsikön laidalla ja pysähtyi. Nailu ei ollutkaan ehtinyt vielä pitkälle.

Neila keräsi koko voimansa ja pinkaisi vauhtiin. Hän pääsi pellolle kun hän jo kompastuikin ja peltoon tuli kiva kuvio. Testä eivät viljeliät kovin pitäisivät. Hän kuitenkin kompuroi pystyyn ja nyt häneen oli tarttunut viljankorsia. Hän hengitti hetken kunnes käveli Nailun luo. Vähän matkan päässä hän näki kuitenkin naikkosen ja miekkosen.

Korpinsulkahiuksinen mies jäi hetkeksi paikalleen, täysin paikalleen. Oliko hän kuullut jotain? Hän kun luotti enemmän kuuloonsa, kuin näköönsä. Toisella kultaisella silmällään hän ei nähnyt melkein mitään, mutta ei nyt ihan sokeakaan ollut.
Haltian korvat kuuntelivat tarkkaavaisina ja nuo kultaisna hohtavat silmät kääntyivät neitoon, lähellä häntä. Miehen kulma kohosi kysyvästi toisen rykiessä, luultavasti yrittäessään herättää jonkun huomiota. Hieman typeränä Àrayan käänteli katsettaan, joka suuntaan näkemättä ketään muuta, kuin itsensä ja lähellä olevan naisen.

Jostain kauempaa kuului melkoista ryminää ja taas pellon puolelta, haltian korvat saattoivat erottaa pienemmän ponin askeleet. Kun nuo kullanväriset silmät taas kääntyivät pellon suuntaan, hän saattoi erottaa siellä mustanponin ja pienemmän tytön. Sydän hypähti miehellä hieman. Mitä tuollainen pieni tyttö teki tuolla pellolla yksin, kun Aasoja rymisteli samaan suuntaan?Tai mistä hän olisi oikeastaan tiennyt oliko tyttö ehkä aasa?

Nyt ei tuo kuitenkaan kiinnittänyt huomiota muuhun, kuin vanhemman oloisen neidon takaa lähestyviin Aasa-sotureihin. Mustahiuksinen Àrayan juoksi, repäisten samalla hopeisen miekan huotrastaan, Tríadelin luokse, muutamalla kädenliikkeellä hevosen puusta irroittaen. Sirosti mies hyppäsi kermanvaalean selkään ja käänsi Aasoja kohti.
Samassa tamma olikin jo neidon vierellä. Àrayan oli huomannut neidon sotkuisuuden, ajatellen, että tämä oli jo aiemmin paennut joitakin. Näitä Aasojako?
Hän loi silmäyksen vielä hienoisen matkan päässä oleviin sotureihin ja sitten käänsi katseensa neitoon, Tríadelin toisella puolella.
"Hyppää kyytiin", Àrayan sanoi tavallisella äänensävyllä, siitä ei voinut päätellä mitään, mutta nyt kuitenkin hienoinen viha nousi tuon sydämestä. Hän itse kuului vaaneihin, vaikkei kukaan hänen kaukana asuvista vanhemmistaan kuulunutkaan. Àrayan ei itse voinut sietää aasoja, eikä ainakaan sellaisia, jotka jahtaavat tyttöjä, niin että he saattaisivat loukkaantua.
Mies puristi miekkaansa toisessa kädessään, se tuntui hienoisena pistelynä. Ehkei hänen nyt ihan niin kovaa tarvitsisi puristaa miekan vartta. Kultaiset silmät katselivat tarkkaavaisena neitoa, ja samalla hän kuunteli sekä aasojen tuloa, että pienen mustan ponin askelia pellolta. Yhtäkkiä kivikylän rauhallisuus oli muuttunut täydelliseksi kaaokseksi.

//Kiitoksia ^.^
Eikä haittaa yhtään mitään, vaikka pistitkin hieman showta käyntiin n_n
*Kröh* Ei puhuta tuosta minen tekstistä taaskaan ^^'//

Axiëndran sydämen pamppailu oli selvästi rauhoittunut edessään olevan miehen laittaessa miekkansa takaisin huotraansa. Hetkeksi hän oli saanut kiinni pelastumisen tunteesta. Se tunne katosi kuitenkin pian, niin kuin kaikki aikaisempi huojennuskin, sillä hänen kallistaessaan päätään taakse päin, näki hän metsän laidalla rymisteleviä monivärisiin kevyemmän puoleisiin haarniskoihin pukeutuneita soturimiehiä.
Tällä kertaa sen sijaan, että hänen sydämensä olisi pompannut ulos rinnasta, se jättikin lyönnin väliin.

Hienoinen hätä kuvastui naisen kasvoille, hänen tuijottaessaan läheneviä sotureita.
Taasko se alkoi, pakomatka? Hän ei jaksaisi enää juosta kauaa, kun jalkaakin jomotti niin pahasti. Toisella jalalla astuminenkin tuntui niin aralta, kun hän oli sen jo juoksumatkallaan johonkin ehtinyt teloa. Jokin särö oli varmasti jalkapohjaan tunkeutunut, nyt vain ei oikein avautunut mahdollisuuksia sen poistoon.

Aikaisempi mies lähti nyt juoksemaan hevosensa luokse, repäisten samalla miekkansa huotrasta.
Axiën ei tarvinnut vaivautua kaivamaan omaa miekkaansa esille, hän kun sitä silläkin hetkellä puristi kädessään, rystyset aina vain valkoisempina.
Hänen miekkansa oli pitkä ja kapea. Ja ennen kaikkea terävä, sillä ei viillelty minkäänlaisia pinta naarmuja.

Axiëndra tarkkaili tiivisti ympäristöä miettien kiivaasti mihin suuntaan livahtaisi pakosalle, hänen ajatuksen juoksunsa sai yllättävän käänteen, kun tuo mies olikin ratsastuttanut ratsunsa hänen vierelleen.
Axië oli ollut niin varma, miehen livistävän itsekin hevosensa kanssa karkuun, vielä hyvällä säällä.
Axiën oli niin vaikea ymmärtää, miksi toinen edes harkitsi hänen auttamistaan, tuota ainakin kymmenmiehistä soturi"armeijaa" vastaan. Hän oli niin tottunut siihen, että ihmiset tai muut vastaavanlaiset olennot ajattelivat vain omaa napaansa. Ehkäpä juuri siksi, hän ei kehenkään luottanut.

Sillä hetkellä kuitenkin miehen lausuessa sanat "Hyppää kyytiin", Axëndran korvissa ne kaikuivat kuin jumalan armahduksena. (Joo, tota siiiiis niin mainio vertauskuva, kun parempaa en löytänyt : DD )
Ja epäröimättä hetkeäkään tyttönen hyppäsi kyytiin, miehen taakse, virnistäen kiitollisena.
"Mennään katkomaan kauloja", ja virne hänen kasvoillaan vain kasvoi.
Oli hänen vuoronsa näyttää kyntensä noille sotureille, hänen pakomatkonsa kääntyikin nyt sotureita vastaan.
Parempaa Axië ei ollut osannut toivoakaan. Myhäillen hän valmistautui kohottamaan miekkansa sopivaan hyökkäyskulmaan, kuitenkaan lakkaamatta puristamasta rystisiään hengiltä.

//Töks töks. Kuvailisiko tarpeeksi antoisaa tekstiäni?//

Neila kiipesi vaivalloisesti Nailun selkään. Pian hän kuuli sanat: " Mennään katkomaan kauloja." ja nosti oman miekkansa ylhäälleen. " Jee, taisteluu! Neila sanoi iloisesti ja antoi pohkeita ponilleen. Hyvässä kohtaa hän pysäytti sen ja katsoi hetken aasoja.
" Hei minähän voin käyttää tätä hieman bumerangina, he eivät aavistaisi sitä millään. Ehkä pari kaulaa katkeaisikin ja minua ylistettäisiin. Ehkä tämä on minun päiväni."
Neila ajatteli ja ryhtyi tuumasta toimeen. Ei kenenkää kaulaa silti katkennut, pikemminkin metsiköiden ensimmäiset puut kaatuivat. Miekka palasi hänen käteensä ja hän antoi ripeästi Nailulle pohkeita. Se meni tällä kertaa kiitolaukkaa väistellen kaatuvia puita.

Neila keskittyi vain siihen sillä hetkellä ettei jäisi puiden alle. Puiden kaaduttua syntyi pölypilvi, jonka aikana ei nähnyt yhtikäs mitään muuta kuin pölyä. Hänen sydämmensä takoi rinnassaa tuhatta ja sataa. Hän ei voinut tietää mitä aasat aikoivat tehdä.
Pian hän tunsi viillon jalassaan. Se kirpaisi hirveästi, eikä itku ollut kaukana. Hän puri huultaan lujaa ja sinnitteli minkä jaksoi. pölyn laskeuduttua hän näki jo paremmin.

Viilto kohdasta alkoi pulputa verta. Veri oli hyvin syvän punaista. Se tippuili vähän väliä maahan ja värjäsi hieman heinänkorsia. Hetken oli ihan hiljaista kunnes hän ohjasi Nailun metsikköön pensaan taa. Hän otti yhden lehden ja taputteli sillä viilto kohtaa. Veren tulo ei loppunut ihan kokonaan, mutta hän kurkki pensaan takaa kunnes päätti palata taistelemaan. "Mitä nyt yhdestä viillosta, ei se ihmistä tapa." Hän ajatteli ja mietti mitä tekisi seuraavaksi.

Yhtäkkiä Nailu nousi takajaloilleen ja takoi ilmaan etukavioillaan. Samassa hän tarrasi sen harjaan kiinni joka liehui tuulen mukana ja kohotti miekkansa. Nailun laskeudutta Hän antoi lisää pohkeita hän kiersi aasoja ja vähän väliä ylitteli viiellä niitä. Mutta hän yritti varoa osumasta hevosiin.

//Aida tuo sinun tekstisi ei ollut tönkköä n.n "Mennään katkomaan kauloja" : DD//

Àrayan antoi katseensa yhä tutkailla tuntematonta neitosta, mutta sivusilmäys aina välillä tuohon aasajoukkoon, jotka näyttivät erittäin hilpeiltä, luultavasti sen takia, että luulivat, ettei Àrayanilla ja tällä tuntemattomalla ollut mitään mahdollisuuksia soturijoukkoa vastaan, mutta sehän vain kasvatti miehen seikkailunhalua. Mitä pahempi vastus, sen kiinnostavampaa siitä tuli.

Kun tuo neito hyppäsikin hänen kyytiinsä, virne haltian kasvoilla vain leveni, varsinkin
neidon lausuessa ne aivan ihanat sanat. Näinhän herra itsekin toki ajatteli mennäänpäs nyt kauloja katkomaan.
"No tottakai mennään!" Àrayan hihkaisi kovaan ääneen ja katsahti kultaisilla silmillään tkana olevaa naista, virnistäen yhä leveästi. Hän antoi pohkeita Tríadelille, kermanvaalealle tammalleen, joka lähti hienoisesti hypäten laukkaamaan aasajoukkiota kohti. Senkin silmistä saattoi huomata innostuneisuuden, eikä mitään pelonhiventäkään. Hevonen luotti täydellisesti isäntäänsä, se meni sinne minne Àrayankin
Haltian kädessä oleva miekka puristui täydellisesti tuon kämmeneen, toisella kädellään hän ohjasi tutuin liikkein hevostaan.
"Nyt sitä mennään!" tämä sanoi innokkaasti taakseen ja väistikin juuri ja juuri erään aasan miekkaa.

Samassa tuon haltiankorvat saattoivat kuulla pienemmät askeleet takaaltaan. Hän katsahti nopeasti, samalla väistellen tai torjuen aasojen iskuja, taakseen. Musta poni laukkasi aasajoukkoa kohti yrittäen iskeä sotureita.
"Pöljäkö olet?!" mies karjaisi, osoittaen sanansa tyttöselle mustan ponin selässä. Kultaisista silmistä paistoi hienoinen huolestuneisuus, mutta nyt hän kyllä joutui keskittymään muuhun, kuin tyttöön.

Tottunein liikkein tuo korppitukka ohjasti hevostaan läpi aasajoukon, kierrellen ja kaarrellen, samalla miekkaillen miesten kanssa. Hän ei miettinyt minne iski miekkaansa, mutta huomasi iskeneensä ainakin pariin mieheen niin, että heidän hevosensa ryntäilivät vapaina, osa tietysti saattoi olla takana istuvan neitokaisen ansiota. Virne Àrayanin kasvoilla vain leveni ja tuo antoi lisää pohkeita kermanvaalealla tammalle.
Aika tuntui pysähtyneen jossakin välissä, heidän rynnättyään aasoja kohti uudestaan. Haltia tunsi kivuliaan vihlaisun ohjaskädessään. Tuo horjahti pahasti tamman selässä, saaden kuitenkin kiinni Tríadelin harjasta. Kultaiset silmät katsahtivat toista kättä, siitä vuosi verta, se oli kaikkein eniten vihlova ja rasittava. Àrayan yritti ryhdistäytyä selässä, mutta jotui luopumaan ajatuksesta, hän oli horjahtanut niin pahasti hevosen kaulalle, ettei pystyisi toisen kätensä ansiosta siitä enää nousemaan. Rytinässä tuo huudahti neitokaiselle takanaan.
"Ota sinä hevonen ohjaksiisi, tee mitä kykenet. Se on todella kiltti ja tottelee sinua. Minä taidan tipahtaa leikistä tässä."
Haltiamiehen kultaisissa silmissä paloi jokin, uskomaton rohkeus, ja hän veti virneen taas kasvoilleen ennen kuin tiputtautui alas, jolloin tömähti miekkakäsi edellä pölisevään maahan.

Hetkeen ei tuo nähnyt mitään, tunsi vain sanoinkuvaamatonta kipua vihlovassa haavassa, joka yhä vuosi verta. Toisen käden kämmen oli koko ajan ja puristi myös yhä hopeista miekkaa ja tämän selässä olivat kuitenkin jousi ja nuolet. Hän pystyi kyllä torjumaan aasoja maasta käsinkin, mutta hevosen ohjaus ei olisi onnistunut.
Kun tuo taas alkoi nähdä pölyn seassa jotain, niin mies raahautui erään pusikon lähelle, katsahti nopeasti haavaansa, repäisten leveän hiusnauhansa hiuksistaan, ja sitoi hieman vuotavaa haavaa. Ei ainakaan verta enää hukkuisi, kun oli hieman kiinni. Eivät olleet ne soturit ainakaan vielä huomanneet haltian tipputtautuneen, kun ei ketään ollut tullut häntä telomaan, luojan kiitos. Samassa hän kuitenkin huolestui siitä neidosta. Miten hänen oikein kävisi, ja samaten se mustalla ponilla ratsastanut pieni tyttö. Àrayanin täytti yhtäkkiä huoli, neidosta ja lapsesta.

//Eipäs puhuta tästä teksistä sen enempää : DD Pakko oli tehdä jotain hieman edes dramaattista :>>//

Axiëndra oli juuri hypännyt tuntemattoman miehen ratsun selkään, ja hihkaissut kehotuksensa kaulojen katkonnasta.
"No tottakai mennään!" oli miehen vastaus tähän, samalla tämä vilkaisi suu leveällä virneellä takanaan istuvaa Axiëndraa, jonka kasvoilla loisti yhä vanha aikaisempi virne, jota hän ei ollut vielä raaskinut laskea.
Vasta nyt neitokainen pisti merkille toisen erikoisen silmien värin.
Tällä oli kultaiset siilmät. Ne olivat jotenkin niin kiehtovat, että Axië oli lähes upota niiden maailmaan ja unohtaa todellisuuden, mikä taas ei taistelutantereella ole kovinkaan hyvä juttu! Onneksi miehen sanat: "Nyt sitä mennään!" herättivät hänet takaisin todellisuuteen.

Yllättäen aasasoturieta oli joka puolella. Axiëndra huitoi miekallaan samaan tahtiin, kuin humalainen joi alkoholia. (Anteeksi omituiset vertauskuvani jälleen kerran !! : D)
Tämä hänen edessään oleva mies karjaisi jotakin kauempana olevalle pikkutytölle. Axië ehti hädin tuskin vilkaista tyttöstä, ja jos hän olisikin tätä hetkeä pidemmäksi jäänyt tuijottamaan, makaisi hän nyt maassa miekka kylkiluidensa läpi sohaistuna.

Hevosta ohjasteleva miekkonen ohjasi hevostaan taitavasti, mikä helpotti huomattavasti Axiën hommia miekan kanssa.
Muutamia hevosia juoksenteli jo siellä täällä ilman ratsastajaa. Hienoinen voiton tunne lävisti neitokaista, samalla kun hän itse lävisti näitä sotureita.

Se samainen voiton tunne sai kuitenkin karvaan lopun, hevosta ohjailleen miehen pudotessa hevosensa kaulalle.
"Ota sinä hevonen ohjaksiisi, tee mitä kykenet. Se on todella kiltti ja tottelee sinua. Minä taidan tipahtaa leikistä tässä."
Axiëndran silmät levisivät hämmennyksestä.
"Ei hemmetti", sanat lipsahtivat hänen suustaan kimeinä, samassa kun mies veti kasvoilleen virneen ja putosi.
Axiëndrasta tuntui samalta, kun hän ei olisi onnistunut pelastamaan kissaa puustaa. (Anteeksi jälleen loistavat vertaukseni)
Hän pelkäsi miehen tallaantuvan useiden hevosten jalkoihin maankamaralla.

Ripeästi hän kuitenkin tarttui hevosen ohjaksiin ja antoi sille uuden suunnan, rynnistäen suoraan päin muutamaa joukosta eksynyttä soturia, teloen näitä miekallaan armotta.
Hänen lemmikinsiniset silmänsä saivat kiikariinsa jonkun, liian tutut kasvot, liian omahyväinen ilme.
Kyllä, tuo mies oli asunut hovissa silloin kuin Axië oli ollut pieni. Tuo oli aina lausunut pilkkaavaa sanaa hänen syntyperästään.
Axiën silmissä välähti hienoista inhoa ja vihaa. Mies seisoi monien metrien päässä, ja toiset aasasoturit tukkivat tietä.
Neito sai kuitenkin loistavan tuuman.
"Ênricó, annan sinulle anteeksi", hän huudahti ivallisesti, kohottaen sitten miekkaansa, viskaten sen ilman halki niin lujaa kuin saattoi, ja kappas, tarkan tähtäyskykynsä ansiosta miekka komeili nyt Ênricón rinnan koristeena.
Axië myhäili tyytyväisenä ihaillen aikaansaannostaan.

Yhtäkkiä hänen loistakas suunnitelmansa ei tuntunut enää niin loistokkaalta.
Hänen miekkansa komeili useiden metrien päässä, ja ainakin seitsemän sotilasta oli ehtinyt piirittää hänet, aseettoman naisen.
"Jumalatar Freija minua auttakoon", hän mumisi epätoivoissaan, tajuten sitten että hänen korkea korkoiset kenkänsä olivat yhä hänen toisessa kädessään.
Hän päätti käyttää niitä aseinaan haketessaan miessotureita päälakiin.
Yhden sai jopa kolkattua!
Kunnes se lopullinen epäonni koitti, joku muukin halusi käyttää vastaavaa kolkkaussysteemiä häneen. Hän sai iskun päähänsä takaapäin suoraan takaraivoon, samassa neito jo lensikin rähmälleen maahan hevosen selästä.

Hän tunsi jotakin märkää valuvan takaraivoaan pitkin, ja tahrivan hänen kauniita hiuksiaan. Kohottaessaan katsettaan maasta, hän hahmotti vain heiluvia kuvia. Kaikki heilui, häntä pyörrytti. Hän hapuili kiivaasti käsillään maata, tarraten johonkin, jonkun toisen pudottamaan miekkaan. Aivan hänen edessään seisoi joku, jonka tyttö saattoi erottaa vain häälyvänä väriensekamelskana. Kasaten koko mielenhallintansa hän sai kohotettua miekkaa, ja iskettyä sen tuohon hemmoon.
Axiëndra avasi suunsa sanoakseen jotakin nokkelaa, mutta kipu täytti hänen tajuntansa, ja huulien välistä pääsi ilmoille vain ohut sihahdus.

Sitten hän kierähti selälleen ja menetti tajuntansa.
Jotakin märkää valui noroina nyt hänen kaulalleen. Tuurilla enää vajaat kymmenen soturia oli jäljellä. Mutta Axië ei kyennyt tajuamaan mitään. Koko hänen mielensä oli sumea. Pelkkää mustaa, mustaa mustaa. Aina vain mustaa.

//Hyvä, minäpä dramatisoin lisää : DDDDDDDD Näh, inhoan typeriä vertauskuviani, joita kaikesta huolimatta teksteihini tungen .< //

Neila näki hevosia ilman ratsastajia, jotka yrittivät karata pois. Hän tunnisti kermavaalean hevosen, mutta valitettavasti sillä ei ollut tällä hetkellä ketään selässään.
Se pinkoi täyttä vauhtia minne sattui ja yritti kaiketi löytää isäntäänsä. Sen silmistä ei enää paistanut innokkuus, vaan oikeastaan huolestuneisuus.

Neila kumminki päätti ettei voinut vain jäädä seisomaan, pian hänkin varmaan makaisi maassa. " Mutta mitä minä muka nyt voin tehdä?" Hän mietti. Kumminkin ajattelemattaan hän antoi Nailulle pohkeita, joka pinkaisikin yllättävän nopeasti vauhtiin. Se sai Neilan horjahtamaan hieman ja pian hän pitelikin Nailun kaulasta kiinni ettei putoaisi.
Kaikki tuntui pysähtyneen ihan kuin Nailu laukkailisi yksikseen. Asia ei kuitenkaan ollut niin.. Pari aasaa kannustivat hevosen takaa-ajoon.

Neila roikkui yhä Nailun kaulalla, hän vain piti niin hyvin Nailusta kiinni kuin pystyi.
Hänen otteensa alkoi irrota ja hän jäikin nopasti matkasta. Hän tömähti, eikä se sattunut ollenkaan tippua noin pieneltä ponilta. Hänen musta poninsa jatkoi matkaa jättäen hänet tänne aasojen keskelle.

Tuntui mahdottomalta selvitä aasojen kysistä, jotka olivat saartaneet hänet.
He näyttivät ensiksi harhakuvilta viittoineen. neila näki jo hieman paremmin erottaen jo kaikki yksityiskohdat. Kuului vain pieni voihkaisu ja hän istuikin jo sen jälkeen.

Aasat näyttivät pärjäävän hyvin. olivatko he voittamassa. Asia kirpaisi hieman hänen kurkkuaan. Oliko hän ainoa heistä joka oli enää olemmassa. Hän pyyhki kuitenkin ajatukset ja vilkaisi nopeasti aasojen teräviä miekkoja, jotka näyttivät siltä että ne olivat vähän aikaa sitten teroitetut. Joku viilsi miekallaan hänen jalkaansa. Se kirpaisi hirvittävästi hän kuitenkin piti pintansa. Haava alkoi pian vuotaa verta.
Hänen takanansa yksi viilsi hänen selkäänsä. veri alkoi valua hitaasti hänen selkäänsä pitkin. " halusivatko he hänen kuolevan hitaasti ja tuskaisesti? Vaikkei tuo vielä ollut melkein mitään." Hän mietti ja tarkkaili aasoja. Yksi heitti miekkansa hänen rintaansa kohti ja hän kierähti nopssti pois alta. Hän otti miekan nopeasti käteensä ja otti oman miekkansa toiseensa. hän heitti yhtä toisen miekalla tähdäten tuon rintaan, vaikka se lensikin sen naaman. " Hyvä tikkataulu!" Neila sanoi ivallisesti ja pinakaisi yhdestä raosta pakoon.

Hänen vaatteissaan oli pari reikää, muttei se ollut hänen ainoa hulenaiheensa tällä hetkellä. Aasat lähtivät oitis hänen peräänsä. Hän ei kuitenkaan heti huomannut sitä, vaikka hieman aavisteli sitä. Nailu laukkasi hänen luokseen ja pian hän olikin loikannut sen selkään. Jostain kuului kutenkin outoa ryminää. se sai Nailunkin pomppimaan ja maan tärisemään. Nopeasti Neila vilkaisi taakseen ja huomasi norsun rynnstävän heitäpäin. Ajatuskin heidän littautuvan sen alle nosti palan hänen kurkkuunsa. Aasat patistivat hevosensa sivummalle turvaan. Neila vain jäi hetkeksi tuijottamaan norsua hätääntyneenä.

Àrayan oli yhä heikossa kunnossa, verta oli menetetty paljon, silti hän yritti seurata kauniilla kultaisilla silmillään taistelua, seurata varsinkin tyttöä mustan poninsa kanssa sekä ehkä ehdottomasti omalla kermanvaalealla tammalla ratsastavaa neitokaista, jonka hän oli poiminut kyytiin.
Toista käsivartaa vihloi hirveästi, sen sanoinkuvaamaton kipu, sai jopa tuon haltiamiehen rukoilemaan kivun hälvenemistä. Aasat, eivät kiinnittäneet häneen nähtävästi ollenkaan huomiota, sillä kaikki tuntuivat olevan vain naisen kimnpussa, tai sitten sen pienen tytön. Viha pulpahti tuon kurkkuun jostain syältä sydämestä. Miksi he ylipäätään jahtasivat pientä tyttöä, se oli kauhea ajatuskin.
Tyttö näytti jokseenkin pärjäävän, mutta kun tuo käänsi katseens ataas omaan rakkaaseen Tríadeliin, niin kultaiset silmät rävähtivät kunnolla auki. Miksei se neitokainen ollut enää tamman selässä? Kermanvaalea tamma meni hieman kauemmaksi pellolle, odottamaan että Àrayan sen sieltä hakisi, mutta nyt hän oli ennemminkin huolestunut siitä naisesta.

Mies nousi ylös, ja ähisi hiljaa, kipu tuntui taas pisteliäänä ja vihlovana, mutta haltia ei antanut sen häiritä. Vaikka aasoja olikin vielä pystyssä jonkin verran, niin tuo lähti kävelemään taistelupaikkaa kohden, etsien koko ajan katseellaan sitä neitoa.
Eräs aasa lähti häntä kohti miekka ojossa ja nopella liikkellä Àrayan sohaisi miestä kylkeen, jolloin hän menetti hevosensa hallinnan tyystin, mutta ei tippunut.
'Hidastaa ainakin tuon rumiluksen vauhtia' mies nauroi mielessään, mutta kasvoilla oli oikeasti erittäin huolestunut ilme.

Hetken aikaa etsittyään ja käveltyään, niin tuo näki neidon mukavan verilammikon keskellä. Sen enempiä empimättä mies riensi neidon luo, ja tarkkaili toista. Lähellä oli mies, jonka luultavasti nainen oli tappanut, ennen tajuntansa menettämistä. Tai ainakin mies epäili neidon menettäneen tajuntansa.
Kultaiset silmät katselivat välistä muualle. Tyttö mustan ponin kanssa pärjäsi melko hyvin, hienoinen virnistys nousi miehen kasvoille, mutta silti tuo huudahti tytölle:
"Tule pois sieltä, ellet halua, että kaulasi katkaistaan!"
Sitten taas katsahdus edessään makaavaan neitoon. Arayan oli hämmentynyt, ajatus ei toiminut kunnolla. Hänen pitäisi sitoa toisen haavat, jotta verta ei menetettäisi enempää. Hällä ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin vaatteensa. Samapa tuo oli, mies mietti hetken.
Hän repäisi, jo muutenkin nuhruisen ja kärsineen paidanriepunsa, pois päältään ja repi siitä sopivan mittaisia paloja. Päässä näytti olevan kaikista pahin haava. Haltia nosti hieman neidon päätä ja kieritti liinaa sen ympärille, ollen sen jälkeen ehkä jopa hieman ylpeä itsestään. Nyt ei menetettäisi verta enää niin paljon, vaikka Àrayan menettikin paitansa, mutta olihan hänellä jossain tuonne sivummalle jätetyssä laukussa toinen paita.

Hienoinen tuulenvire sai hänen paremman käsivartensa kananlihalle, mies ei poistuisi hetkeksikään neidon vierestä ei ennen kuin toinen heräisi. Mitäköhän hänen nyt pitäisi tehdä? Àrayan oli toimeton, mutta hentoisesti tuo suoristi neidon hiuksia ja taputteli toisen poskia.
"Ole kiltti ja herää, ole niin kiltti", tuo rukoili ja kultaisissa silmissä paistoi huoli, joskin kasvoilleen tuo sai hienoisen hymyn, tuntiessaan Tríadelin lohduttavan tönäisyn niskassaan.
"Hyvä tyttö olit", mies kehui tammaansa ja huomasi silläkin muutamia haavoja jaloissa, joskaan ne eivät olleet pahan näköisiä. Tamma katseli suurilla ruskeilla silmillään miestä ja neitoa, mutta sitten se käännähti toiseen suuntaan, aivan kuin valmiina puolustamaan kaksikkoa, jotka eivät olleet ihan missään parhaimmassa taistelukunnossa.

Aasat eivät näemmä kiinnittäneet heihin enää mitään huomiota, vain siihen pieneen tyttöön, jolle kultasilmäinen aina välillä huusi, että tulisi pois sieltä. Miehen onneksi aasat olivat tosiaan unohtaneet heidät kokonaan. Luulivat ehkä, että mies ja neito lopettivat pelin kesken ja kuolivat.
Àrayan ei ihan ymmärtänyt miksi aasajoukkio oli hyökännyt, miksi he olivat tulleet tuon neidon perässä? Mies halusi vastauksia, mutta vasta sitten, kun neito heräisi.

Hienoinen vilkaisu taas hetken päästä miehiin, jotka tosiaan olivat keskittyneet johonkin muuhun, eivät edes tyttöön. Johonkin ryminään. Haltia ei oikein itsekään tiennyt mihin.

//*kröh kröh* Teksti ei mitään parasta, ja Aida, minä pidän nuista sinun vertauksistasi ^-^ Muuten asustaako Valhallassa norsuja? o.o//

//Hihii, kuules nyt Sever tekstisi ovat vallanmainioita! Ja mitä norsuihin tulee? Mahtavat olla harvinaisia, kun minäkään en niistä tiennyt!
: D //

Axiëndra näki jonkinlaista unta. Valoja ja Varjoja, niitä siinä oli paljon.
Menetettyjä läheisiä, seisoi kehässä hänen ympärillään. Ihmeellisen kauniit valot hehkuivat heidän rinnallaan.
Heidän hymynsä oli ystävällinen ja ulottui miltein korviin. Se sai Axiëndrankin kasvoille nousemaan hymyn. Jostakin kumman syystä hän tunsi itsensä onnelliseksi, jossain syvällä sydämessään. Hetkinen oliko hänellä enää edes sydäntä?
Pakokauhu valtasi hänet.
Oliko hän kuollut? Häntä vihastutti, hän oli jättänyt toiset pulaan taistelukentälle.
Mutta kun hän tuijotti hetken noita hymyileviä kasvoja, kaikki sekavat tunteet pyyhkiytyivät pois ja hän tunsi pakonomaista onnea.

Onnea, joka ei ollut hänen omaansa!

Samassa kehä hymyilevistä läheisistä pirstoutui, kun sen läpi asteli joku, jonka rinnalla ei hehkunut ihmeellistä valoa, jonka suu oli kaikkea muuta kuin hymyyn vääntynyt. Tai hetkinen, oli se sittenkin hymyssä, ivallisessa sellaisessa.
Axiëndra siristi silmiään, tuijotti tulokasta, ja kauhukseen tunnisti tämän isäpuolekseen.
Hän olisi halunnut tuntea vihaa ja pelkoa, mutta pakonomainen onni, hänen isäpuolensa onni kaikui hänen rinnassaan.
Ja se oli onnea, vahingoniloa.

"Kas Zëzë, vai pitäisikö sanoa Axiëndra?" kajahteli isäpuolen liiankin tuttu ääni, jota toisti monta kaikua.
Axiëndran kulmat kurtistuivat, mutta hän ei kyennyt sanomaan mitään.
"Tosin Axiëndra-nimitys tuskin enää pitää paikkaansa. Kovin kuolemattomalta et kyllä juuri nyt näytä", isäpuoli jatkoi nauruaan, joka kajahteli jälleen useina kaikuina.
Hänelle läheiset ihmiset alkoivat kadota aina vain kauemmas, heidänkin hymynsä olivat alkaneet horjua.

Isäpuoli käveli aina vain lähemmäs häntä. Häntä, joka kyhjötti yksin pimeydessä.
Kaikki olivat hänet jättäneet.
Pian isäpuoli oli niin lähellä, että Axië olisi voinut vannoa pystyvänsä aistimaan kaiken sen kaunan tämän kasvoilta.
Häntä pyörrytti taas, yllättäen hän tunsi vihlovaa kipua päässään. Jokin ei ollut nyt kohdallaan.



Maankamaralla makasi neitonen yhä tajuttomana. Hänestä näki kuitenkin selvästi, että tämä oli elossa. Kun hänen unensa oli vaihtunut painajaiseen, olivat myös hänen kasvonsa reagoineet siihen. Hän puristi silmiään tiiviimmin kiinni. Hän lausui sanoja, jotka olivat kuitenkin äänettömiä. Ja hänen kulmansa olivat rypistyneet hieman, huolesta.

Tällä hetkellä Axië tunsi jomottavaa pääkipua, koko painajainen oli väistynyt sen tieltä.
Hän kuuli muutakin melua ympäriltään. Ja kaiken sen melunseasta hän saattoi kovalla työllä pystyä erottamaan sanat: "Ole kiltti ja herää, ole niin kiltti"
Axiën suu avautui ihmetyksestä rakoselleen. Ääni oli jotenkin niin tuttu, mutta hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään. Hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut missä oli sen aikaisemmin kuullut.
Hitaasti hän raotti silmiään, kuin hänen luomensa olivat painaneet ainakin norsun verran.
Ja kun hän sitten sai avattua silmänsä kokonaan, levähtivät ne apposen auki.
Jostain kuului ryminää, ja samassa hän etäisesti näki norsun juoksevan niityn läpi.
"Mikä hemmitti tuo oli oli?", hän aloitti lauseensa vahvana, mutta se hiipui loppua kohden.
Samassa hän sulki jälleen silmänsä, ja erotti isäpuolensa innosta kiiluvat silmät.

"Ei", oli sana, jonka Axiën huulet muodostivat äänettömästi, jonka sellainen joka huulilta osasi lukea, olisi varmasti ymmärtänyt.

// Repäsin sen norsun jostain.. : D//


neila havahtui ja antoi reippaasti Nailulle pohkeita. Se lähti laukkaamaan, mutta kovensi vauhtia välillä minkä jaksoi. Norsu kuitenkin alkoi saavuttamaan heitä, olihan Nailu paljon pienempi kuin norsu. Neila ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta kuitenkin vilkaisi.
Hä näki nyt vaan norsun jalat. Hän ohjasi mustan poninsa ojaan pellon sivulla.
Ojan pohjalla oli hiukan vettä ja kaiken laisia risuja. Hän yhtäkkiä muisti miehen joka oli hänelle sanonut monta kertaa: "Tule pois sieltä, ellet halua, että kaulasi katkaistaan!"
Nuo sanat alkoivat pikku hiljaa ärsyttää häntä.
" Luuliko tuo mies ettei hän pärjäisi?" Neila mietti ärsyyntyneesti.
" Minähän olen soturi, vieköön henkeni mutta en luovuta ilman käskyä! Luuletko muka etten pärjää? Katkaiskoon vain kaulani minä kyllä kostan takaisin vaikka sitten taivaassa, jos ei muuten!" Hän huusi täyttä kurkkua miehelle ärsyyntyneesti.

Hän vilkaisi Hieman peltoa, joka oli ihan tuhoutunut.
" Kun olemme voittaneet aasat, jos voitamme. Sen jälkeen maaviljeliät ovat kimpussamme." Tyttö mietti huvittuneesti ja naurahti hieman.

Hän katsahti hieman ylöspäin ja näki liaanin, mutta huomasikin että se oli norsun kärsä.
Hän antoi Nailun hieman peruuttaa kauemmas norsusta. Hän kuitenkin kuuli pienen räsähdyksen jostain ja huomasi parin aasan olevan piilossa samassa paikassa.

Hän antoi pohkeita nailulle ja pian se laukkasi kuitenkin epäröiden ojasta pois.
Siitä syntyi pieni pölypilvi ilmaan. Hän tunsi helpotuksen tunteen. Norsu kuitenkin lähti seuraamaan heitä vauhdilla. Sammalla Nailu yritti mennä ihan täysi. Sen laukka pomputti minne sattui jaoli täpärällä ettei hän ollut vielä tippunut kyydistä.

He saapuivat toiselle puolelle peltoa, missä hän näkikin miehen ja naisen olevan.
Naisella oli päässään jokin side ja hän makasi maassa ja näytti tajuttomalta.
Mutta Neilalla ei ollut aikaa huomioida heitä. hän ohjasi Nailun metsikköön hieman sivummaksi naisesta ja miehestä, ettei norsu talloisi heitä matkallaan. Hän pysätti Nailun nopsasti ja oli aivan hiiren hiljaa. " Lihansyöjä norsuko?" Nuo sanat hiipivät hitaasti hänen ajatuksiinsa. " Ei, ihan vain kasvissyöjä." Hän sanoi hiljaa epäröiden.
" pöh, turhia sinä huolit." hän toisti hiljaa itsekseen.

Norsun kärsä tuli esiin pusikosta ja hapuili häntä. ensin se tömähti hänen vatsaansa ja kutitti hieman. Hän naurahti hieman, kunnes norsun kärsä kietoutui hänen ympärilleen ja nosti hänet korkealle ilmaan. Vaivoin hän sai kätensä norsun kärsän puristuksesta ja heilutti norsulle hymyillen. " olisitko kiltti ja pästäisit minut alas?" hän kysyi ja riuhtoi hieman jaloillaan. Katsellessaan alas hän näki poninsa kurkkaavan pusikosta.

Àrayan oli koko ajan neidon vierellä, hän ei hellittänyt katsettaan toisesta. Heräisi toinen nyt vain. Pelko ja huolestuneisuus eivät olleet miehestä kadonneet, oikeastaan vain vahvistuneet. Hän ei olisi halunnut, että varsinkaan neidolle kävisi mitään.
Ainoastaan norsu vei osan hänen huomiosta, mutta se ei näyttänyt vaaralliselta ja se meni onneksi toiseen suuntaan heistä.

Hienoisesti mies ihmetteli mustalla ponilla ratsastaneen tytön rekatiota, mutta silti nuo kultaiset silmät kaventuivat inhottavasti viiruiksi ja hän katsahti nopeasti tyttöön, karjaisten takaisin:
"Olisit vaikka kuinka hyvä, pieni silti olet!" Hänhän kuitenkin yritti vain auttaa tyttöä.
Mitään muuta fiksua ei tuo juuri sillä hetkellä keksinyt, ja käänsi katseensa takaisin neitoon vierellään, silmien saadessa takaisin luonnollisen kiiltonsa ja tavallisen katseensa.
Toinen käsi siirtyi haavoittuneelle käsivarrelle, oikeastaan sen siteen päälle. Käsi särki hirveästi, tuntui, että koko haltian energia valui siihen vihlovaan käsivarteen, mutta enemmän huolissaan tuo oli neidosta, joka makasi maassa, ja soperteli jotain äänettä.

"Ole oikeasti kiltti ja herää..." mies sanoi hiljaa, melkein kuiskaten ja sulki silmänsä, toisen käsivarren päällä ollut käsi lipui naisen kädelle, aivan kuin se jotenkin auttaisi naista heräämään.
Hieman tuo hätkähti, kun neito yhtäkkiä kysyi, että "Mikä hemmetti tuo oli?" Hienoinen hymy nousi tuon kasvoille ja Àrayan totesi hiljaa:
"Norsu se vain...luulisin.."
Mies katsahti taakseen aivan kuin varmistaakseen sen todella olevan norsu, ja katsahti myös tyttöön ja poniin. Poni oli juuri nyt jossakin pusikossa piilossa, ja tyttö roikkui norsun kärsässä.
"Mitä hemmettiä?!" haltia huudahti, ei kuitenkaan niin kovaa, että tyttö itse olisi sen kuullut. Àrayan katseli hetken aikaa mitä norsu mahtaisi tehdä, mutta kääntyi sitten taas neitoon, norsuthan kuitenkin yleensä olivat ystävällisiä ja rauhallisia.

"Pitäisiköhän sinut viedä jonnekkin?" mies ihmetteli ääneen, puhuen oikeastaan enemmän itselleen, kuin kellekkään muulle. Tríadel nuokkui miehen takana, ja höristi korviaan kuullessaan isännän äänen. Se olisi valmiina jos sitä tarvittaisiin johonkin.
Haltian katse lipui kylään ja miehen kasvoilla saattoi nähdä palavan ilmeen. Kaipa siellä jokin majatalo olisi.
Neidon kämmenen päällä ollut käsi eksyi silittämään tämän hiuksia,kunnes Àrayan sitten vetäisi sen pois, ja kysyi, kysyi ihan varmuuden vuoksi, vaikkei välttämättä vastausta saisikaan:
"Voinko nostaa sinut tammani selkään? Etsitään jostain majatalo, enhän minä voi sinua tähänkään jättää, en todellakaan."
Mies puhui rauhalliseen ääneen ja odotti, odotti, josko saisi vastauksen sittenkin...
Kultaiset silmät katsahtivat taakse ja tyttöön, pitäisi varmaan hänellekkin tarjota huone majatalosta, eihän Àrayan halunnut tyttösen jäävän ihan yksinään. Vaikka tiesi että mahtaisi tämä kyllä selvitä. Mutta olisi toki hyvä jos hänkin saisi puhdistaa hieman haavojaan ja levätä kunnolla.

Haltia kaiveli taskujaan, ja löysi sieltä vyöhön kiinnitetyn pussin, jossa nyt oli jonkin verran rahaa, hän voisi sitten vaikka jäädä veläksi jos se ei riittäisi. Kaikista paras nyt olisi saada neito ja tyttö turvalliseen paikkaan ja lepäämään, sekä syömään.

//Ääh, anteeksi, vastaaminen hieman kesti n.n' En päässyt eilen koneelle ^^//

Axiëndran sulkiessa silmänsä oli hän vähällä joutua takaisin unten maille.
Onneksi hän oli niin kovin haluton sinne palatakseen, että onnistui pitämään itsensä hädin tuskin hereillä.
"Norsu se vain...luulisin.." vastasi mies, hänen kysymykseensä suurikokoisesta eliöstä joka oli äsken ravannut niityllä.
Axië ei ollut koskaan samankaltaista olentoa nähnyt, oikeastaan hän oli melkein säikähtänyt sitä.
Hän ei kuitenkaan jaksanut koota sanoja, kommentoidakseen enemmän norsuun liittyen, hän yritti keskittyä olennaiseen, hereillä pysymiseen.

Axiëndra kamppaili niin kovasti päänsärkynsä kanssa, ettei ehtinyt kiinnittää huomiota muualle. Eikä siksi huomannut norsun kärsässä roikkuvaa pikku tyttöä, ja luultavasti olikin ihan hyvä ettei hän sitä huomannut, tässä tilassa hän olisi luultavasti mennyt ihan pois tolaltaan.

"Mitä hemmettiä?! huudahti mies hänen vierellään, ja Axië hieman hätkähti, sillä hän ei osannut yhdistää tuon sanoja mihinkään, kun ei tiennyt tytön tilanteesta norsun kärsän puristuksissa. Huolestuneena neito ehti jo luulla toisen hänelle huudahtaneen.
Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi toinen olisi niinkään tehnyt. Hän räpsäytti silmänsä auki, ja ne kiilsivät silkasta ihmetyksestä, kun hän katsoi mieheen. Suoraan tämän kultaisiin silmiin, jotka saivat hänen kulmansa kohoamaan ihmetyksestä. Axiëndran tunnetila oli kuin deja vu:n kourissa. Hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt nuo silmät joskus aikaisemminkin, ja niinhän hän olikin aikaisemmin päivällä, mutta kun tällä hetkellä hän ei vain kyennyt muistamaan. Tai oikeastaan jaksanut.

"Pitäisiköhän sinut viedä jonnekkin?" tämä mies ihmetteli pian ääneen, ja Axië saattoi käsittää, että tämä puhui enemmän itsekseen kuin hänelle.
Axië rypisti kulmiaan, hän ei pitänyt siitä, että oli näin avuton. Hän oli tottunut selviämään itse. Hän ei halunnut olla kenenkään taakkana, se oli hänestä niin noloa.
Toisen käsi siirtyi silittämään hänen hiuksiaan, ja Axiësta tuntui kuin hän olisi ollut jälleen pikku tyttönen. Hetken hänen silmiinsä syttyi ehkäpä jopa haaveilevan utuinen katse. Joka pyyhkiytyi äkkiä pois, toisen kysyessä jotakin.
"Voinko nostaa sinut tammani selkään? Etsitään jostain majatalo, enhän minä voi sinua tähänkään jättää, en todellakaan."
Neitosen täytyi oikein todenteolla keskittyä, että hän pystyi kuulemaan toisen sanat.

Hänelle tuli jälleen avuton olo, kun toinen tarjosi apuaan. Ei ollut reilua, jos toinen hänestä huolehtimaan joutuisi. Hän ei halunnut aiheuttaa kenellekään ongelmia.
"Olet todella ystävällinen", hänen äänensä värisi hieman, mutta hän sai kuitenkin koottua sanat.
Jollain kummalla tahdonvoimallaan hän kipusi jopa istualleen. Se ei kylläkään auttanut ollenkaan vihlovaan pääkipuun.
Axiëndra kuitenkin käänsi huolestuneen katseensa toiseen.
"Pärjään kyllä, ihan totta. Sinun pitäisi huolehtia itsestäsi", hän sai lausuttua sanansa alahuuli väpättäen ja pyristeli nyt kaikin keinoin päästäkseen seisomaan.
Hän oli huomannut miehen haavoittuneen käden. Ei, Axië ei voinut jättää itseään toisen taakaksi, kun toisella oli vielä itsensäkin huolehdittavanaan.

//Noh, eihän sinulla kauaa kestänyt. Itsellä on kestänyt kauemminkin : D Itseasiassa tämä peli etenee aika sujuvaa vauhtia : ) JA ANTEEKSI, TÄMÄN KERTAINEN TEKSTINI OLI SITTEN TÖNKÖISTÄ TÖNKÖINTÄ//

"Olisit vaikka kuinka hyvä, pieni silti olet!"
Neilan suu meni hienoiselle mutrulle, kun hän kuuli miehen karjaisun.
"Luuliko tuo ettei hän pärjäisi pienenkokonsa takia?"
"Olen ehkä pieni, ja siksi monia ketterämpi ! " hän kailotti miehelle takaisin. Hän ärsyyntyi, kun hänen taitojaan aliarvioitiin.


Norsun suureet silmät tapittivat häntä hieman kummissaan, kun Neila yritti riuhtoa itseään vapaaksi norsun kärsän puristuksesta ja kysyinkin vielä norsulta. " olisitko kiltti ja päästäisit minut alas?"
Norsu heilautti kärsäänsä ylöspäin ja Neilan mahassa muljahti. Norsu kieputti tyttöä hetken, se näytti oikein innostuneen seurasta.
Kyseinen norsu ei edes näyttänyt huomaavaan takanaan lähestyvää pientä rykelmää jäljelle jääneitä sotureita, jotka ravasivat heitä kohti epäröivin askelin.

"Miten ihmeessä pääsen täältä alas?" Neila mietiskeli. Norsu ei häntä huolettanut vaan lähestyvät soturit.
Nailun pää kurkkasi pusikosta uteliaana. Pian tuo poni astelikin esiin, pärskähdellen, ihmetellen tuota suurta eläintä, joka piti sen emäntää kärsänsä puristuksissa.
poni herätti norsussa kiinnostusta. Tämä pudotti Neilan maahan ja kurotti sitten kärsänsä tutkailemaan ponia.

Tässä välissä Neila hyppäsikin Nailun selkään, kääntäen sen poispäin norsusta, valmistautuen kohtamaan jäljellle jääneet soturit.
Heitä ei ollut paljon. Vain parilla oli enää hevoset. Mutta he olivat isoja miehiä kaikki, suurine miekkoineeen.

Neilan kasvoille kohosi hapan hymy, kun hän asettui näitä vastaan Nailun kanssa.
Hän kohotti miekkansa, aikoen käyttää sitä jälleen bumerangina. Niinpä hän viskasi sen ilmaan, antaen sen halkoa ilmaa. Se osui yhden ratsastajan rintaa. Tämä putosi hevosensa selästä ja kiertyi kerälle maahan haukkoen henkeä.
Bumerangi miekka palasi Neilan käteen, valmiina uuteen heittoon. Tämäpäs oli helppoa

Àrayanin silmät tutkailivat hieman yhä huolestuneena neitoa, jonka nimeäkään hän ei muuten tiennyt. Hän kuuli pikkutytön taas vastaavan hänen lauseeseensa, mutta antoi tytön nyt huudella omiaan, hänestä pahemmin välittämättä, mies katsahti ympärilleen. Muutama aasa oli vielä tolkuissaan, mutta ne eivät jaksaneet kiinnostua kaksikosta. Norsun haltia kuuli selvästi, kaikki sen tömähdykset saivat maan hieman värähtelemään.

Kultaisten silmien katse vähitellen siirtyi taas neitoon vierellään, joka oli herännyt. Näemmä. Hienoinen hymy nousi miehen kapeille, kauniille kasvoille. Se sai tuon näyttämään yhä komeammalta, jos mies vain hymyilisi enemmän. Korppitukka sukaisi hiuksiaan ja katseli neitoa. Ei ollut kumpikaan heistä missään parhaimmassa kunnossa, varsinkaan neito.

Toisen sanat, herättivät mustahiuksisen horroksestaan, hän tietämättään oli jumittanut neitoa edesään. Nyt tuo katsoi suoraan naisen silmiin ja hymyili. Ei mitenkään teeskentelevästi vain oikeastaan luonnollisesti ja hyvin kauniisti. Neidon sanat, hän vasta nyt ne tajusi. Ystävällinen?
"Olet ensimmäinen, joka sanoo noin", mies sanoi hiljaa, ääni hieman käheänä.
Àrayan olisi halunnut pyytää neitoa olemaan vaan ihan paikallaan, kun toinen nousi jotenkin vaikean näköisesti ylös. Hän ei kuitenkaan viitsinyt, joskin neidon seuraavat sanat, että hänen pitäisi mielummin huolehtia itsestään, sai haltiamiehen äänen hieman painostavammaksi, mutta yhä se oli erittäin ystävällinen.
"Ei, en halua jättää sinua, en nyt. Tiedän kyllä, että saattaisitkin pärjätä, mutta tarvitset lepoa silti, enemmän kuin minä. Tämä sentään on vain käsi", mies puhui ja nousi hitaasti seisomaan, mutta sitä ennen poimi miekkansa hieman kauempaa ja sai sen jotenkin tumpattua takaisin huotraansa.

Mies vihelsi tamman luokseen, se oli meinaan siirtynyt hieman kauemmaksi lauduntamaan tallaantunutta peltoa.
"Tulisit nyt kanssani..." korppitukka pyysi kohteliaasti, kultaiset silmät yhä neidossa. Hän ei jostain syystä muutenkaan halunnut heittää hyvästejä, juuri tapaamalleen neidolle, jokin, hän ei vain tiennyt mikä. Huoli?

"En muuten tiedä nimeäsikään?" mies kysyi muistaessaan taas sen nimi asian. Hän silitteli hajamielisesti kermanväristä tammaansa, ja jumittui taas katsomaan neitoa. Ajatukset pyörivät oikeana kasana hänen mielessään, nille ei tuntunut olevan loppua ollenkaan. No ehkä nekin jossain vaiheessa selviäisivät.
Haltiankorvilllaan tuo kuuli pikkutytön, joka mitä ilmeisimmin oli taas lähtenyt aasoja kohti. Mies ei kuitenkaan jaksanut varoittaa tyttöä enää, hän ei jaksanut juuri nyt kuunnella jääräpäisiä pikkutyttöjä, poniensa kera.

//Aidaah, ei ollut tönkköä! ^^ Ja tämä tosiaan etenee nopeasti, mutta se on oikeastaan vain hyvä ^^ Oikeastaan peli kiehtoo minua jotenkin 8D Minelläpäs onkin hieman tönkköä//

//Iih, tämä kyllä on mielenkiintoinen peli : DD //


"Olet ensimmäinen, joka sanoo noin", mies sanoi hiljaa, ääni hieman käheänä.
Axiëndran kasvoilla käväisi hieman kysyvä ilme. Oliko hän todella ensimmäinen? Kieltämättä hän oli hieman yllättynyt. Hän kun itse, ei aina ollut sitä ystävällisintä sorttia, kun piiketteleviä lauseita tykkäsi laukoa. Siksi hänestä tuntui hieman hölmöltä, että hän oli ensimmäisenä toiselle kohteliaisuuksia ruvennut kertoilemaan. Mies kun vaikutti sen verran ystävälliseltä, että luulisi lähes jokaisen häntä siitä jo ehtineen muistuttaa.
Axië kuitenkin vain hymähti pienesti. Yrittäen keskittyä johonkin muuhun, kuin valtaisan vihlovaan päähänsä.

Axiëndra tunsi olonsa epämukavan avuttomaksi, eikä halunnut jäädä miehen taakaksi, niinpä hän vakuutteli pärjäävänsä.
"Ei, en halua jättää sinua, en nyt. Tiedän kyllä, että saattaisitkin pärjätä, mutta tarvitset lepoa silti, enemmän kuin minä. Tämä sentään on vain käsi", mies puhui ja nousi hitaasti seisomaan. Samassa hän pisti miekkansa huotraansa.
Axiëta hieman huimasi, nyt kun hän oli saanut itsensä seisoalteen.
Hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä, hymyili vain pienesti.
"Ja tämä on vain pää", hän naurahti huolettomasti, kuin asia olisi tosiaan ollutkin niin. Että se oli vain pää, ei sen kummempaa.

Pian mies vihelsi tammansa luokseen, joka oli ollut laiduntamassa vähän kauempana.
"Tulisit nyt kanssani..." toinen pyysi vielä kohteliaasti.
Axiën kulmat kohosivat hivenen. Häntä ei ollut koskaan sen kummemin minnekään haluttu, saati sitten pyydetty. Hän kun nyt oli mikä oli, Valtiattaren äpärä tytär.

Axiëndra huokaisi raskaasti. "Hyvä on, kai minä sitten voisin."
Hänen kasvoilleen kohosi pieni hymynkare.
Neidon omatunto kuitenkin painoi raskaana. Hänenhän piti olla selviytyjä, ja kaiken lisäksi hän oli antanut toiselle vielä periksikin. Mikä taas ei ollut hänen tapaistaan.
"Mutta taakaksi en halua olla", hän sanoi päättäväisenä, hymähti, ja otti askeleen taaksepäin, jotta sai säilytettyä tasapainonsa. Pahus, kun huimasi.
Neito ei nähnyt aukealla niityllä puita, kuin sen laitamilla. Tukea oli siis hankala löytää. No, mitä siitä. Hänhän oli selviytyjä, kyllähän hän nyt itse pystyssä pysyisi.

"En muuten tiedä nimeäsikään?" toinen lopulta totesi. Axië oli aina niin epävarma kertoessaan nimensä. Monet kun tunsivat hänen huonon maineensa, varsinkin aasat.
Yleensä, kun hän sattui nimensä jossain sanomaan, kartettiin häntä kaukaa.
Loppujen lopuksi yllättävän monet kannattivat hänen edesmennyttä isäpuoltaan ja puolestaan vihasivat häntä.

Axiëndra kohotti hieman epävarmana katseensa toiseen.
"Luultavasti, et taida halutakaan minua mukaasi kun sen kuulet", hän naurahti kuivasti, kääntäen katseensa muualle.
Hän tunsi yllättäen olonsa epävarmaksi. Yleensä hän ei välittänyt muiden mielipiteistä, mutta tällä kertaa hän ei olisi halunnut kuulla mitään ivallista syntyperäänsä liittyen. Hän oli tottunut tulemaan torjutuksi, mutta tällä kertaa hän ei olisi halunnut tulla.
"Nykyään minut tunnetaan petollisena Aasojen Valtiattaren äpärä tyttärenä, joka on ansainnut kuoleman. Toisin sanoen, olen Axiëndra, lyhyemmin Axië", hän sai lopulta kakistettua ulos. Turha hänen oli asioita salailla. Vaikka toinen ei osaisikaan yhdistää Axiëndra-nimeä mihinkään, saisi tämä lopulta selville kuka hän oikein oli.

Hän oli itse nimennyt itsensä Axiëndraksi, Kuolemattomaksi. Niin paljon hän oli vihannut alkuperäistä nimeään. Jota ikävä kyllä, ne jotka sen vielä muistivat, myös käyttivät sitä.
Kaikesta huolimatta, Axië sai kohotettua kasvoilleen jonkinlaisen hymyn, ja ehätti kysymään: "Haluaisitko kaikesta huolimatta kertoa minulle oman nimesi?", hän hymähti, saaden kasattua jälleen itsevarmuuttaan.

Neila tähtäsi ja heitti miekkansa kohti viimeisiä aasa sotureita. Miekka viilsi heitä jokaista pahasti ja pian ketään aasoja ei enää ollut hevosensa selässä.

Neila oli hieman tyytyväinen itseensä, hän oli jopa säästynyt aika hyvin harmeilta.
Nailu pelästyi jotakin ja ryntäsi suoraan pusikkoon. Ja hupskeikkaa Neila makasikin jo mutakasassa. Hetken oli hieman sumeaa, kunnes hän näki jo paremmin.
Jostain kohosi savua hän kummasteli ja nousi seisomaan. Hän hieman pyyhkäisi vaatteitaan ja katseli missä nainen ja mies olisivat. Pian hän kuitenkin sivusilmällä huomasi jotakin. Ihan kuin jotkut tuijottaisivat häntä vihaisesti. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi konkkaronkan viljelijöitä soihdut kädessään. Ne kävelivät häntä kohti murhan himoisin katsein, joista välittyi hieman vihaakin.

Pian Neila älysi mistä he olivat suuttuneet. Hehän olivat pilanneet viljeliöiden koko pellon. Hieman katseltuaan sitä hän huomasi itsekkin ettei pelto enää muistuttaut tippaakaan peltoa, vaan olikuin räjähdyksen jäljiltä. Hän ponkaisi nopeasti takaisin Nailun selkään ja tarkkaili viljeliöitä. He etenivät koko ajan lähemmäs häntä.

// Sori, hieman lyhyhkö oli vähä kiire, mutta halusin että pystyisimme jatkamaaan. : D//

//Joo ja Sever taas tilttailevan nettinsä kanssa jumittaa peliä -_-...//

Àrayanin suusta pääsi hienoinen naurahdus, kun neito sanoi 'tämäkin on vain pää.' Mutta pian hän vakavoitui sen verran, että sai kasvoilleen vain hienoisen hymyn. Jostain syystä hän hymyili tavallista enemmän, vaikka juuri vähän aika sitten olisi halunnut kirota koko maan helvettiin, kirjaimellisesti.
Kuullessaan ne sanat, mitkä halusikin kuulla, haltia riemastui entistä enemmän ja totesi ottaen Tríadelia ohjaksista kiinni, silitellen samalla sen turpaa:
"Hyvä, mukavaa, että päätit niin."
Hymy ei millään laskeutunut miehen kasvoilta ja kultaiset silmätkin säteilivät kauniisti, varsinkin auringon antaessa niille vielä loistavamman säteilyn.
Neitoa selvästi huimasi, sen Àrayan näki, ja oli melkein aina valmiina ottamaan tuota vastaan, jos neitonen sattuisi kaatumaan.
"Et ole taakaksi, usko minua", mies hymähti ja katsahti kylään päin. Kyläläiset eivät todellakaan pitäisi peltojensa pilaamisesta, mutta varmasti leppyisivät, kun kertoisivat, että se olisi enemmänkin aasojen syytä.

Mies ihmetteli hetken, kun neito ei aivan heti sanonutkaan nimeään, mitä mies kysyi. Tämän kulma kohosi kysyvästi, mutta sitten hän kuulikin neidon äänen.
Hieman ihmettelevänä haltia kuunteli toisen sanoja, miksei hän muka haluaisi ottaa neitosta mukaansa?
"Miksi en haluaisi sinua mukaani? Olet kuitenkin mukavan oloinen, samap se mikä syntyperältäsi olet", Àrayan sanoi, miettien fiksun oloisia sanoja, hän kun ei ollut mikään maailman parhain puhuja tai lauseiden keksijä, siksi muut saattoivatkin ymmärtää häntä väärin.
"Axiëndra, kaunis nimi, mutta jos ei haittaa niin kutsun sinua kyllä lyhyemmällä nimelläsi, Axië?"

Mies oli hetken hiljaa ja kuunteli, mitä toinen seuraavaksi sanoisi, halusi tietää haltian nimen.
"No minä olen ihan vain tuttavallisesti Àrayan, en millään jaksaisi sanoa omaa koko nimeäni, se kun sattuu olemaan melko pitkä", mies naurahti ja kultaiset silmät katsoivat taas säteillen Axiëen. Neito tuntui oikeastaan todella mukavalta.

Haltiamies saattoi haistaa jotakin, savua? Hän katsahti nopeasti toiseen suuntaan ja näki tytön poninsa kanssa, ja kyläläisiä soihtujen kanssa. Mitä ihmettä? Nytkö ne olivat jo huomanneet?
Virnistys käväisi miehen kasvoilla ja tuo katsahti Axiëen, ja hypähti samalla tammansa selkään ohjaten sen aivan neidon viereen, ojentaen kätensä, jos toinen sattuisi tarvitsemaan apua, selkään nousemisessa meinaan, vaikka Àrayan melkein tiesi, että sasattaisi neito sinne itsekin hypätä.
"Menemmekö hieman selittelemään kyläläisille, miksi pellot oikein tuhoutuivat? Unohdin tosiaan mainita, kuulun vaaneihin, mutta se nyt ei oikeastaan ole minulle niin elintärkeä juttu, kunhan vain kuulun. Toivottavasti sinä haluat nyt vielä tulla mukaani?" mies sanoi hymyillen ja tarkkaili samalla tilannetta vähän matkan päässä. Luulisi kyläläisten uskovan. Sitten he saattaisivat joutua etsimään leposijaa kaupungista.

//Tönks. Nooh, rakastan tätä peliä, jotenkin niin...sanoinkuvaamaton ^^//

"Miksi en haluaisi sinua mukaani? Olet kuitenkin mukavan oloinen, samapa se mikä syntyperältäsi olet", mies sanoi. Axiëndra katsahti toista hieman kummissaan.
"Ai, että miksi et? Minun seurassani koituu enemmän hankaluuksia kuin uskotkaan", hän lausahti vakavalla äänenpainolla, naurahtaen sitten kevyesti. Äskeiset sotilaatkin olivat olleet oiva esimerkki hankaluuksista, joita hän kantoi mukanaan.

"Axiëndra, kaunis nimi, mutta jos ei haittaa niin kutsun sinua kyllä lyhyemmällä nimelläsi, Axië?"
Axië hymähti pienesti. "Ei se kummoinen nimi ole, pidän siitä vain siksi, että olen sen itse valinnut. Mutta kutsu pois vain lempinimelläni, sitä vartenhan se on keksitty", hän sanoi silmät tuikkien, jopa hieman oveluutta. Hän niin rakasti napauttaa teräviä vastauksiaan toisille.
Hän kuitenkin kiinnitti nyt huomionsa herran nimen kysymiseen.
"No minä olen ihan vain tuttavallisesti Àrayan, en millään jaksaisi sanoa omaa koko nimeäni, se kun sattuu olemaan melko pitkä", toinen sai lopulta sanottua, ja hymy värähti neidon kasvoilla.
Hymy vain yltyi, kun toinen mainitsi ettei jaksanut kokonimeään lausua.
"Turha vaivautua, kun en minäkään niin tehnyt."

"Muuten, ei sinunkaan nimesi sen hassumpi ole", Axië väläytti kommenttinsa silmät kirkkaasti tuikkien, kasvoilta paistoi kuitenkin jo tavanomaiseksi käynyt, ehkä jopa huvittuneeksi tulkittava virne.

Mies hypähti tammansa selkään, ja ohjasi sen Axiën viereen, ojentaen samalla kätensä, jotta neitokin selkään pääsisi.
"Menemmekö hieman selittelemään kyläläisille, miksi pellot oikein tuhoutuivat? Unohdin tosiaan mainita, kuulun vaaneihin, mutta se nyt ei oikeastaan ole minulle niin elintärkeä juttu, kunhan vain kuulun. Toivottavasti sinä haluat nyt vielä tulla mukaani?" mies sanoi hymyillen.
Aluksi Axië hieman empi, toisen "tarjotessa kättään", hän tunsi olonsa jälleen avuttomaksi, mutta niin kuin aikaisemminkin häntä huimasi yhä.
Hän virnisti sulavasti, tarttui toisen käteen ja hyppäsi hänkin hevosen selkään.
"Selittelemään? Mehän istutamme tiedonjyvät heihin, halusivat tai eivät!"
Neito naurahti pienesti. "Minä en kuulu mihinkään, vapaus on valttia. Vaikka minun tilanteeni ei kovinkaan vapaalta vaikuta. Ja mitä mukaan tulemiseesi tulee, et pelota minua vielä sen vertaa, että ottaisin jalat alleni."

//LYHYT, TÖNKKÖ JA TÄYNNÄ KIRJOITUSVIRHEITÄ! ANTEEKSI! MUTTA KUN PAKO ALKAA : > //

Maanviljelivät olivat nyt saavuttaneet Neilan, yksi jäntevähkö mies, joka piteli toisessa kädessään soihtua ja toisessa jonkinnäköistä talikkoa, jolla oli kai tarkoitus viljoja siirrellä.
Hän astui edemmäs maanviljelijä rivistöstä, ja aloitti puheensa möreällä äänellä, joka oli matala.
"Tyttö hyvä saa maksaa satomme menetyksestä."

Neila räpytteli silmiään viattoman ja pienen oloisena.
"Ja minähän en mitään tehnyt", hän sanoi silmät kirkkaina loistaen.
"Vaan nuo", hän osoitti sormellaan varovaisesti kahta hahmoa, jotka olivat nyt nousseet tamman selkään.
Hänen äänensä oli niin hiljainen, etteivät mies ja nainen sitä voineet kuulla, taikka arvailla.
Maanviljelijä murhahti tyytyväisenä.
"Kiitämme tiedosta", samassa hän teki kädellään jonkinlaisen eleen, jonka tarkoituksena oli yllyttää muita viljelijöitä marssiin kohti kahta hahmoa.
Hän osoitti tammaa sormellaaan ja lähtivät matkaan.

"Peltojamme ei sotketa maksutta!" Karjahti mies jo kauempaa toisille, äänensä puhkuen silkkaa raivoa.

//Lyhyt multki. Ku ideaa ei pukannu//

Àrayan naurahti neidon sanoille, että tämän seurassa koituu kamalasti hankaluuksia.
"Kuules nyt, joudun niihin itsekin melko usein, luonteeni takia", mies virnisti ja kröhäisi hieman. Hän kun oli luonteeltaan hyvin äkkipikainen ja hiiltyi helposti, niin eipä siinä hankaluuksiltakaan vältytytty.

"Ai kiitos, Àrayan kyllä nyt on aikas tylsä nimi, omasta mielestäni", mies murahti naureskellen kuitenkin. Nimestään hän ei oikein koskaan ollut pitänyt. Niin typerä se hänen mielestään oli, mutta toisaalta taas jotenkin niin omaperäinen.
"No, vanhempani eivät mitään kauhean kekseliäitä olleet", tuo totesi vielä loppuun hieman hiljempaa ja kultaiset silmät kaventuivat piirun verran, kun tuo muisti isänsä. Mies ei voinut enää sietää isäänsä tai niitä kuninkaallisia piirejä, missä oli joutunut kasvamaan lapsuutensa. Vankilassa.

Mies nosti neidon tamman selkään, kun tuo vihdoin ojensi kätensä. Haltia katsahti hetkeksi viljelijä joukkoa, soihtujensa ja talikoidensa kanssa ja sitten taas takanaan olevaa Axiëta, ja kuunteli mitä toinen mahtoi sanoa.
Haltian kasvoille levisi leveä virne ja tuon kultaisissa silmissä paloi taas jokin, suunnaton rohkeus ja uteliaisuus. Hän ei kaihtanut vaaroja ei sitten yhtään.
"Totta, halusivat tai eivät", mies toisti ja antoi tammalle käskyn lähteä kävelemään, näin Àrayan pystyi paremmin reagoimaan joukkion liikkeisiin.
"Ah, hyvä etten pelota sinua sentään niin paljon, että karkuun lähtisit, noh vaikka en minä kauhean pelottava varmaan olekaan", mies naurahti ja kokosi ohjaksiaan.

Kultaiset silmät kaventuivat jälleen, kun joukkio alkoi kävellä heitä päin ja joku miehistä huudahti, luultavammin heille.
"Kuulkaas nyt! Me emme teidän peltojanne sotkeneet, jos vain antaisistte luvan keskustella hieman!" Àrayan huusi takaisin ja vilkaisi sivusilmällä taakseen Axiëta. Hän pysäytti Tríadelin hyvän matkan päähän miehistä ja katsoi noita, oikeastaan vain tavallinen virne naamallaan. Häntä pikemminkin huvitti tuo joukko soihtuineinsa. Kuuluihan hän itsekin vaaneihin ja asustikin vielä kivikylän seutuvilla, mutta eihän sentään soihdut kädessä lähtisi syyttämään ketään, kun asiasta ei vielä oltaisi edes varmoja.

//Kökköä, kökköä. Ja virherikas varmaankin. ÄÄH, MIULTA JÄÄ HEROES NÄKEMÄTTÄ!!
Jooh, oli pakko kuitenkin pelata : D Eikä teillä ollut niin kauhian lyhyitä tahi tönkköjä tai virheikkäitä ^^//

Axië oli päässyt vaivoin hevosen selkään, kun joukkio maanviljelijöitä lähti hitain juoksuaskelin heitä kohti.
Etunenässä oleva tanakka mies, talikkoa puiden, huudahti jotakin möreällä äänellä. Syytti kai heitä peltojen tuhoamisesta.
Neito rypisti kummissaan otsaansa, eivät maajussit yleensä nyt noin agressiivisia olleet.
Tilanne kummastutti häntä kovasti, kyllä hän tiesi, että nyt elettiin vaikeita aikoja, mutta silti, miten maajusseista oli niin vaikea huomata pellolla sikin sokin raajat levellään makoilevat kuolleet aasasoturit, jo tuosta näystä olisi saattanut päätellä paljon.

"Kuulkaas nyt! Me emme teidän peltojanne sotkeneet, jos vain antaisistte luvan keskustella hieman!" Àrayn huudahti takaisin, aikaisemmin ärjyneelle miehelle.
Axië kohottautui hevosen selässä parempaan ryhtiin, anteekseen itsestään paremman kuvan, kokoajan läheneville maanviljelijöille.
Maajussien keskuudesta kuului vain ärtyneitä murahduksia, he eivät näyttäneet siltä, että olisivat halunneet keskustella, korkeintaan hakata jotakuta talikolla päähän.
Joukkoa johtava tanakka mies, näytti todella uhkaavalta, kun hän saapui näköetäisyydelle. Hänen kasvonsa nykivät ärtymyksestä, niin että Axië melkeimpä vavahti tamman selässä.

"Tuhositte satomme", mies murahti kulmiensa alta, heilutellen kädessään olevaa talikkoa uhkaavasti.
Axiëndran kasvoille kohosi viekas, mutta itsevarma hymy.
"Voi, mehän suorastaan toimme teillä lisää satoa, ja sadonkorjuu voisi olla pian paikallaan", hän sanoi vakaalla äänellään, josta tihkui huvittuneisuus. Tällä heidän tuomallaan sadolla hän viittasi kaatuneisiin sotureihin.
Neito rakasti piikittelyä, tämä piikittely ei vain tuntunut saavan tanakan maajussin rakkautta. Miehen kasvot muuttuivat tomaateiksi, hän mutristi huuliaan ja aukoi hetken avuttomana suutaan, tietämättä mitä näsevää voisi sanoa.
Hän heristeli nyrkkejään, kuin aikoisi valmistautua hyökkäämään heidän niskaansa.

Axiëndra kumartui kuiskaamaan Àrayanin korvaan. "Tällä kertaa tyylikäs paikalta poistuminen, voisi tehdä terää", hän naurahti, mutta hänen naurahduksensa jäi vain puolitiehen, kun talikon terävät kärjet sojottivat hänen naamansa edessä valmiina sohaisemaan hänet näkökyvyttömäksi.

"Älä ole niin terävä sanainen, tyttö", ärähti talikkoa heilutteleva maajussi, viitaten muita ruipelomman oloisia maajusseja taustatuekseen.
Huolimatta silmiensä tasolla törröttävistä talikon piikeista, Axië pörrötti hiuksiaan parempaan asentoon, ja lukitsi maajussiin terävän, mutta anovan katseensa. Suurine sinisine silmineen, hän näytti melkeinpä suloiselta, kaiken mahdollisen löylytyksen jälkeenkin.
"Tuota herra ei halua tehdä, olisi vasten arvoanne satuttaa nyt viatonta naista. Jos sinulla on ongelmia älä pura sitä minuun, retuuta vaikkapa mieluummin heinäpaalia talikollasi", Axië lausui yllättäen täysin viattomalla äänellään, sekoittaen siihen tilkan maanittelukykyään, vaikka joutuikin kovasti viatonta poloista esittämään. Hän jäi tapittamaan maajussia silmät yhä suurina, odottaen että tämä laskisi talikon. Maajussin ilme oli empivä. Hän oli kahden tulen välissä.

//JEI! SAIN VASTATTUU : D Anteeksi purin tunteitani peliimme, tällä hetkelle itsekin voisin sohaista jotakuta talikolla :> //

" saatte maksaa tekosistanne!" maanviljeliät sanoivat jämälästi kauempana.
Neila tarkkaili hieman kauempaa mitä siellä oikein tapahtui. " Onneksi osaan näytellä," neila tuumi iloisena kohoten varpailleen tähyilemään korkeanpusikon yli. Nailu liikahteli levottomasti hänen allaan ja ei näyttänyt kovin pitävän siitä että hän seisoi sen selän päällä. huohottaen hän ratsasti pienellä pullehkolla ponillaan ulos pensaikosta.

" Mies saa luvan korjata pellon." Yksi mihistä sanoi tamakasti ja osoitti sormellaan kaaosta. " Hän taitaa olla muiden pomo." Neila tuumi ja tarkkaili hieman syrjempää yhä.

" ja naiselle meillä onkin erityistehtävä." sama mies sanoi.

// taas lyhyt mulla > : ()//

Àrayanin kasvoilla oli tähän asti ollut erittäin kärsivälinen ilme, mutta se alkoi pikkuhiljaa muuttua aina vain kärsimättömämmäksi. Hän etsi katseellaan pientä mustaa ponia ja tyttöä. Minnekköhän nekin livistivät? Piiloon kuitenkin. Hän oli kuitenkin aikaisemmin sivusilmällä huomannut tytön keskustelevan maanviljeliöiden kanssa, samapa tuo.
Mies, joukon etunenässä, näytti erittäin vihaiselta, joskin pulleasta olemuksesta saattoi se myös johtua. Haltia melkein tirskahti, kun mies käveli heitä lähemmäs ja kultaisilla silmillään tuo erotti naaman vielä paremmin.

Axiën sanoista tuo hieman naurahti. Tytöllä tuntui olevan sanat hallussaan. Ja kaiken lisäksi vielä hyvät semmoiset. Miehet menivät ihan mykiksi ja Àrayan vain nautti sen näyn näkemisestä.
Seuraavaksi tuo kuuli neitosen kuiskauksen ja oli sanomassa jotain, kunnes se hymy hyytyi ja keihäät osoittivat heitä.
"Hemmetin hemmetti", tuo kirosi hiljaa ja ärsyyntyneisyys alkoi näkymään miehessä. Hän ei voinut sietää tuollaisia ihmisiä. Eikä varsinkaan sitä, että häntä osoitettiin jollakin pirun talikolla.

Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, oli vain hiljaa, yrittäen hillitä itseään. Jos hän olisi ollut yksin, niin mies olisi varmaan rökittänyt nuo, sanonut jotain, luultavasti joutunut vielä pahempiin vaikeuksiin, mutta ei viitsinyt nyt, kun Axië oli mukana.

Nyt tuon oli pakko tirskahtaa, kun Axië sanoi seuraavat sanansa. Mies ryki hieman kurkkuaan ja muutti sen siten yskäykseksi. Neito todella osasi valita sanansa. Kultaiset silmät loistivat silti ärtymyksestä ja mies tarkkaili muita maajusseja talikoidensa kanssa. Isoin heistä näköjään osoitti neitoa hänen takanaan talikolla, ja pari muuta, ruipeloa, taas häntä. Tríadel alkoi olla hyvin kärsimätön sekin. Miksi nyt seistä vain paikallaan, kun jotkut höntit osoittelee talikoilla.
Àrayan tiesi, ettei tamma kauaa paikallaan pysyisi, mutta toivoi, että edes sen aikaa, että nuo pirun maalaiset leppyisivät.

Hiljaisesti tuo katsahti huonommalla silmällään taakse, huomaten isoimman miehen empivän. Toivottavasti nyt vain laskisi talikon, ja rauhoittuisi.
Joku miehistä huudahti porukan keskeltä, että haltia saisi korjata pellon. Nyt alkoi Àrayanin pinna palaa lopullisesti ja tuo puristi kätensä nyrkkiin. Saattoi nähdä, että kultaisissa silmissä paloi tuli, tuo tulistui todellakin. Kuullessaan lopun sen erään miehen lauseesta, hän sulki silmänsä. Minkäköhän lainen erikoistehtävä? Àrayan ei kyllä päästäisi Axiëta yksin tuollaisten pirulaisten kanssa.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, jälleenkään. Aivan salamannopeasti, ennen kuin maalaiset mitään huomasivatkaan, niin mies oli ottanut jousen käteensä ja osoitti sillä miesjoukkoa.
"Pitäkää te ne turpanne kiinni! Tai veri lentää! Ja todellakin tarkoitin sitä" Antakaa tuon 'pomonne' hoitaa asia!" mies karjahti ja sai maajussit vain valppaammiksi, mutta haltia saattoi huomata hienoisen pelon häivähdyksen miesten kasvoissa. Etummaiset perääntyivät hieman ja laskivat talikkojaan alemmas.
Haltian kasvoila käväisi ilkeä, hyvin ilkeä hymy, mutta hetkeksikään ei tuo laskenut katsettaan maalaisista.
Axië saisi hoitaa 'pomon.'

//Elä Aida ainakaan minua sohaisen talikolla :3 No, Àrayan hieman suutahti x>//