Elämäänsä etsimässä?

Gabrielle ei ollut huomaavinaan Raulia. Kun mies puhui, kosketti, otti syliinsä. Hän oli hiljaa.
Suolainen kyynel tipahti miehen paidalle. Toinen, kohta kolmast. Itku tuli, sille ei voinut mitään. Yleensä niin iloinen Gabrielle ei voinut mitään. Ei mitään. Ei, neito ei pystynyt sanomaan mitään, hän ei voinut liikkua. Haltia itki.

"Minä en halua sinun lähtevän pois", Gabrielle sai sanottua. Hatian ääni oli sumea ja nikotteleva, itkevä. Sanat veivät loputkin voimat Gabriellesta ja nuori nainen purskahti hillittömään itkuun, lysähtäen Raulin syliin.
Hetken hän itki, muttei enää jaksanut sitäkään. Haltia vain retkotti rannalta löydetyn miehen sylissä, keskiyökin taisi olla jo takana päin. Gabriele selvitteli hetken ajatuksiaan. Katuisiko hän sittenkin tätä kaikkea aamulla? Lähtisikö mies pois särkien neidon sydämmen? Mitä nyt?
Gabrielle oli niin täynnä voimakkaita tunteita, että mieli tuntui repeävän.

Gabrielle ei halunnut luovuttaa nyt. Hänen olisi oltava hyvän tuulinen, ennen kuin heidän olisi pakko erota, haltian ja Raulin. Neito ei jaksanut muuta, hän kierähti pois Raulinsylistä ja konttasi vähän matkanpäähän, patjan reunalle. Siellä hän kävi makaamaan kyljelleen, etupuoli Rauliin päin.

// Taaaaaas lyhyttä. ;D Hei, ehdotus olisi sulle, että kun Raul ja Gab näin hyvin yhdessä viihtyy, että Gab ja Raul voisivat tavata joskus vielä uudelleen josain muuallaki? ;D//

Raul huomasi toisen itkevän, hiljaa. Sylissään tuo silitti neitoa, yritti rauhoitella. Myrkynvihreät silmät tarkastelivat toista, niissä näkyi jotain niin harvinaista. Tämä kylmä ja jäätävä mies, muuttui lämpimäksi. Hänen kasvoillaan karehti lohduttava hymy. Mies ei ollut enää Gabriellen seurassa se jäätävä ja kylmä, joka kyllä ehkä olisi kaikille muille. Tuo punatukkainen oli saanut hänen sydämensä lämpenemään. Ja nyt hän halusi vain olla, Gabriellen seurassa, toisen rinnalla.
Mies hätkähti hieman kuullessaan neidon hiljaisen äänen, ja mietti toisen sanoja hetken. Gabrielle ei halunnut hänen lähtevän. Samassa toinen purskahti uudelleen itkuun ja lysähti kokonaan miehen syliin.
"Me emme lähde, ellet sinä niin halua. Voit vain uskoa, mutta me haluamme jäädä..", mies puhui hiljaa ja silitteli yhä toisen hiuksia. Toinen saisi itkeä, hän saisi itkeä niin paljon kuin halusi. Ja Raul pysyisi siinä niin kauan, kuin Gabrielle haluaisi.
Mies oli hieman poissaolevan oloinen. Hän mietti kuinka pitkään saisi olla neidon kanssa, milloin hänen pitäisi kähteä. Onneksi ei demonilla enää ollut mitään Gabriellea vastaan. Siitä oli mies hyvinkin hyvillään.
Jossain vaiheessa Gabrielle kierähti pois miehen sylistä ja myrkynvihreät silmät seurasivat neitoa. Hän olisi voinut katsella toista pitempäänkin. Hetkeksi tämä sulki silmänsä ja sipaisi sormillaan hiuksiaan taakse. Ne näyttivät yhä kauniin hopeilta, lumotuilta. Hiuksethan olivat miehen ylpeys, ilman niitä hän ei olisi mitään.
Silmänsä avatessaan tuon katse tavoitti taas Gabriellen ja mies hymyili, taas sillä lämpimällä hymyllä, silmissä tuikkien jokin erilainen...
Tuo kierähti makaamaan neidon viereen ja kosketti toista poskelle.
"Olemme sanoneet tämän niin monta kertaa, mutta sinä olet oikeasti kaunis..." mies sanoi hiljaa, kuin ei olisi halunnut rikkoa tunnelmaa. Huulet hipaisivat nopeasti Gabriellen pehmeitä ja lämpimiä huulia.

//No tottakai he voivat~ Sehän olisi vain mukavaa ;D//

Gabrielle hymähti mielissään Raulin ylistäess hänen kauneutaan. Vaikka Raul vakuuttikin jäävänsä, jos haltia sitä toivoi, eivät puheet vakuttaneet Gabriellea. Voisiko hän luottaa Rauliin? Entä jos tuo sittenkin lähtisi pois...
Miehen huulet hipaisivat Gabriellen huulia, ennen kuin haltia ehti kääntää päätään. Haltia liikahti epävarmana pois päin. Liike ei ollut suuri, mutta varmasti mies huomasi hänen käytöksensä.

"Sinun on varmasti nyt aika lähteä, huominen minun pitää tehdä töitä, joten minun täytyy nukkua nyt", Gabrielle sanoi. Hän yritti pitää äänensä tunteettomana, mutta koko lumeen läpi paistoi jokin muu. Se oli jotain surullista...
"Älä ymmärrä väärin", Gabrielle sanoi hiljaisesti, surullisella äänellä. Haltia nousi ylös ja antoi pikaisen suukon Raulin poskelle.
Sitten haltia käveli ovelle ja avasi sen. Leo asteli sisään heilutellen häntäänsä.
"Lähde nyt,Raul..." Gabrielle sanoi hiljaa, mutta käskevästi. Leo käveli punahiuksisen haltian viereen ja istahti siihen.

//Lyhyttä ja outoa, en tahtois vielä lopettaa, mutta näin siinä taas käy, josset Sever keksi jotain kivaa ;D Ja joulutanssiaiset hmm hmm hmm?//

Myrkynvihreät silmät tuikkivat valossa, ja tuo tarkasteli hiljaisena, vaisuna, Gabriellea. Toisen käytös...Mitä oli tuo mies tehnyt väärin? Hiljaisesti valkohiuksinen nousi ylös, kuullen sitten punatukkaisen sanat. Hänen pitäisi lähteä...Hänelle aina kävi niin, aina piti lähteä, pois. nyt ei olisi Raul halunnut lähteä minnekkään, ei. Ei kun hän oli tavannut Gabriellen. Hän ei olisi halunnut jättää neitoa...
Silmät muuttuivat viiruiksi ja kylmemmiksi, kuin äsken. Miehen olemus muuttui taas täysin. Aivan samanlaiseksi, kuin aikaisemmin. Silti sekin lämpö, joka miehestä nyt tuli, niin oli omistettu täysin, ja ainoastaan Gabriellelle.Toisen äänestä kuulsi kyllä läpi jotain hyvin surullista ja ensimmäistä kertaa elämässään puolihaltia, tunsi myötätuntoa. Suurta myötätuntoa neitoa kohtaan.
Silti Gabriellen jokainen sana riipaisi syvältä ja satutti olemattomasti Raulia, vaikkei tämä sitä näyttänytkään.
Miehen katse oli koko ajan ollut tiiiviisti neidossa, mutta toisen antaessa hälle pikaisen suukon ja sen jälkeen mennen oven luo, toisen katse kääntyi alas. Hän ei tiennyt mitä tehdä, taaskaan.
Hiljaisesti tuo poimi sohvan viereltä nuolikotelonsa, heittäen sen olkansa yli, jolloin se jäi roikkumaan selkänsä päälle ja varmisti vielä miekkansa olevan paikallaan, siellä missä piti.
Myrkynvihreiden silmien jäätävämpi katse kohtasi taas Gabriellen ja mies käveli ovelle, hiukset liehuen. Punahiuksisen kohdalla tuo pysähtyi.
"Toivomme, että kohtaamme, joskus..."
Mies ei vilkaissut tällä välin kertaakaan Gabrielleen, ja etsi taas jostain Yashan suitset ja vihelsi hiljaa, jolloin musta ori ravasi valkohiuksisen luo, odottaen rauhallisesti, kun Raul puki suitset tälle. Nyt demoni oli taas herännyt, ottanut vallan Raulissa. Kylmyys palasi,eikä voinut mies sille mitään. Hän ei olisi halunnut, että oli sellainen kuin oli, ettei kukaan pystynyt luottamaan häneen. Luultavasti Gabriellekaan ei häneen pahemmin luottanut, saattoiko se olla yksi syy. Raulin oli elettävä oman kirouksensa kanssa, sille mitään voimatta tehdä.
Yksi siro loikkaus ja mies oli jo mustan selässä. Silmien katse etsi neidon katseen vielä, ehkä jopa viimeisen kerran. Pienoinen kumarrus ja kiitollisuuden osoitus neidolle ja tuo käänsi Yashan pois. Hän ei ehkä koskaan enää kohtaisi Gabriellea. kyyneleitä tuo ei koskaan vuodattanut, mutta silti. Sydämessään tuo saattoi kyllä tuntea surun, taas kerran hän oli menettänyt rakkaansa. Se oli hänen kirouksensa. Kuitenkin hän tiesi, että Gabriellessa oli jotain erilaista, hän ei vain vielä osannut selittää sitä itselleen. Ehkei koskaan selittäisikään.
Mies käski Yashan laukkaan ja kohta varasto katosi näkyvistä. Tumma siluetti ehkä saattoi näkyä kuun valossa. Mies ratsasti pimeyteen, ainoana seuralaisenaan musta ori, sekä sisäinen demoninsa, joka kehräsi, kehräsi tyytyväisyydestä, saadessaan Raulin takaisin itselleen, aivan omakseen.

//Harmi tosiaan, kun tämä jäi näin lyhyeksi. Olisi ollut mukava seurata näitä kahta pitempäänkin, kun Raul vihdoin ihastui johonkuhun ;D Enkä minäkään näin joulun alla oikein mitään keksi. Ehkä nämä vois kohdata joulutanssiaisten jälkeen, who knows ^. ^ Kiitos kuitenkin pelistä n.n//