Elämäänsä etsimässä?

Oli melko kylmä ilta, se ei ollut siihen vuodenaikaan nähden kovinkaan tavallista. Tähtiä alkoi jo illan tullen tuikkimaan taivaalla, jossa ei näkynyt pilven pilveä. Kuu alkoi myös nousta, ja se valaisi kirkkaasti auringosta tulvivia säteitä.
Sataman tuntumassa tyhjällä hiekkarannalla ratsasti joku. Musta siluetti liikkui hitaasti eteenpäin. Valkohiuksinen mies, mustalla orilla. Miehen hiukset hohtivat kuunvaloa joka sai ne näyttämään hopeilta, hyvin hopeilta. Mies itse oli jollain tavalla kaunis ja tuon sirot kasvonpiirteet heijastuivat kuun kalmeassa valossa hyvin.
Raul pysäytti orinsa ja katsoi taakseen. Ketään ei näkynyt, hyvä. Raul ei olisi jaksanut alkaa ainakaan tappelemaan kenenkään kanssa. Hän oli väsynyt ja poikki, samaten oli hänen hevosensakin.
"Yasha..." tuo kuiskasi hiljaa orin nimen, ja taputti mustaa kaulalle, ohjaten sen sitten hiekkarannan reunalle, jossa oli hieman vihreää ruohoa.
Valkohiuksinen mies hyppäsi sirosti ja kevyesti alas satulasta ja antoi Yashan syödä vierestään ruohoa, saisi se sentään ruokaa. Raul ei niinkään ajatellut itseään, vaikka hällä olikin hieman nälkä. Olihan tuo kuitenkin ollut monia viikkoja syömättä yhtään mitään. Hevonen taas ei pärjännyt. Myrkynvihreät silmät tarkastelivat mustaa kookasta oria ja hienoinen hymy karehti tuon kasvoilla. Mies siirtyi hieman kauemmaksi hevosesta ja huokaisi aivan hiljaa, katsellen kuuta. Sitä vasten lenteli jotain lepakoita, mutta ne erottuivat vain siluetteina sen kuun kelmeää valoa vasten.
'Meidän on pakko jatkaa matkaa jossain vaiheessa, mutta nyt meidän ja hevosen pitää levätä', tämä ajatteli ja demoni hyrisi hiljaa tuon sisällä, melkeinpa käskien mitä Raulin piti tehdä. Mies puhui itsestään aina monikon ensimmäisessä persoonassa. Sen jälkeen, kun hänessä asuva demoni heräsi. Sen jälkeen tuolla on ollut kaksi persoonaa, jotka olivat joskus ristiriidassa toisiaan vastaan.
Raul potkaisi kengän kärjellään hiekkaa ja huokaisi jälleen syvään. Häntä ei haitannut, vaikka kukaan ei hänestä liiemmin välittänyt. Puolihaltia oli tottunut ihmisten ja muidenkin rotujen vieroksuvaan katseeseen ja niihin inhottaviinkiin mielipiteisiin joita Raulista oli sanottu. Valkohiuksisen hyvä puoli kuitenkin jossain alitajunnassa huusi, huusi, että hän halusi hieman rakkautta. Tuntea sitä edes joskus, vaikka oli...mikä oli.
Mies sipaisi tuulen mukana silmille tulleet hiukset pois kasvojensa edestä ja poisti ajatukset mielestään. Hänen oli turha ajatella mitään, koskaan ei hän varmastikaan tuntisi rakkautta tai saisi sitä. Mies oli kunniakas soturi, jolla oli ylpeytensä.

//Hieman tönkköä, mutta toivottavasti kelpuutat ^.^//

Gabrielle tepsutteli hiljaisesti hiekkaa pitkin. Jokainen akel painautui kosteaan hiekkaan jättäen hennon jalanmuotoisen painauman. Hänen vierellään kulki Leo, tuo kuriton rakki. Leo heilutteli hiljalleen häntäänsä ja piti korvansa pystyssä. Se vaistosi jotain, mitä se piti tärkeänä, kenties uhkaavana.
Gabrielle vilkaisi koiraansa. "Parasta olla varuillaan", Gabrielle tuumi. Koira on hajuaistiltaan lyömätön, sitä ei edes haltia voisi voittaa.
Kuun nousevassa valossa rannan hiljalleen lipuvat laineet kimmelsivät hopeisina. Hiljainen tuulenvire mereltä hulmautti Gabriellen punaisia hiuksia. Gabriellen hiukset, olivat kuin leirinuotion leimu. Ne toivat kultaista valoa kaiken sen hopean keskelle.

Leo valpastui. Sen häntä ei enää heilunut, se oli jähmettynyt hiukan alaviistoon. Korvat olivat valppaina pystyssä ja kurkusta kuului varoittava murahdus.
Gabrielle näytti Leolle merkin olla hiljaa ja jatkaa matkaa. Koira totteli vastahakoisesti, mutta tottelipa kuitenkin.
Gabriellekin valpastui. Hän kuullosteli kaikkia mahdollisia ääniä, hajuja ja tuntemuksia. Jokainen askel otettiin entistä hiljemmin ja varovaisemmin.
Gabriellen päähän ilmestyi suunnitelma. "Nerokasta", Haltia neito tuumasi. Hän koukkaisisi sataman kautta. Sitten hän palaisisi varovasti rannalle, tarkkaillen tilannetta sataman suojista.
Gabrielle ei ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä hämärässä, hieman kauempana ratsasti hahmo, hopeiset hiukset hulmuten.
Leo päästi murahduksen, mutta piiloutui Gabriellen jalkojen taakse. "Hölmö, pikku uhoaja", Gabrielle tuumasi, muttei ehtinyt ajatella asiaa enempää.
Mies - tuo hahmo oli selvästi miehen - laskeutui satulasta.
Gabriellen uteliaisuus ei kestänyt.

Gabrielle lähti päättäväisesti kulkemaan, kohti miestä. Leon varovaisuus sai Gabriellen aistit varuilleen, sillä Leo ei yleensä käyttäytynyt näin. Silti, hänen oli pakko saada tietää tuosta miehestä lisää. "Pahuksen uteliaisuus", Gabrielle tuumasi ja hymähti mielessään.
Punaiset hiukset tuulessa liehuen ja kauniit vihreät silmät kuunvalossa kiiluen hän lähestyi kummallista miestä. Heti lähemmäs päästyään hän vaistosi miehessä jotain, kenties demonia. Ulkonäöllisesti mies vaikutti haltialta - vaan ei aivan. Gabrielle tuumi olisiko tämä sittenkään hyvä idea.
Yhä lähemmäs tultuaan Gabrielle nosti katseensa - ja samassa mies katsoi suoraan häntä silmiin. Kylmä tunne lävisti Gabriellen ja sai haltia naisen pysähtymään kymmenen askeleen päähän.

//Ei tuo sinun ollut yhtään kökkö ^^ Ihme kun näinkin paljon tekstiä minulta syntyi.//

Valkoiset hiukset leijailivat kauniisti hienoisessa tuulessa. Tuo kuunteli hiljaisen rannan ääniä, joskin kuuli kahdet askeleet. Toiset olivat selvästi jonkin eläimen ja toiset jonkin isomman,luultavasti ihmisen tai jonkin muun rodun edustajan. Vielä eivät nuo myrkynvihreät silmät kuitenkaan havainneet mitään, tai sitten hän ei vain osannut katsoa oikeiaan suuntaan. Myös Yasha oli aistinut jotakin, sillä se nosti kauniin päänsä ylös ja korvat kääntyilivät edestakaisin. Hevonen korskahteli ja sai Raulin katseen kääntymään mustaan oriin. Hienoinen hymy, kylmä sekin, karehti tuon kasvoilla.
"Yasha, syö vain rauhassa. Ne eivät uhkaa sinua, tai saavat meidät väliinsä", mies totesi hiljaa ja siinä samassa rauhoittui myös Yasha, joskin yhä se käänteli korviaan, pärskähdellen välistä. Se ei kuitenkaan viitsinyt uhmata isäntäänsä.
Raul taas oli tarpeeksi varuillaan ja tarkasteli aluetta. Ei se näkynyt hänestä päällepäin, sillä hän oli ulkomuodoltaan aina tyyni, rauhallinen ja kylmä. Tuon valkohiuksisen kasvoista ei siis voinut päätellä mitään.
Raul haisteli tuulta. Haltia ja koira. Ihan selvästi. Mies ei ollut koskaan erehtynyt hajusta, ja ne tuntuivat nyt kaiken kukkuraksi niin voimakkailta. Hän myös kuulosteli ääniä. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, muuta kuin ne kahdet askeleet, jotka tuo oli kuullut aikaisemminkin. Demoni hyrisi vieläkin tuon sisällä, ja Raulia ei muutenkaan hirveästi säväyttänyt mikään. Silti oli outoa, että rannalla liikkui näin illan tullen joku. Ehkä koira oli tarvinnut lenkkeilyä.
Hetken päästä hän myös huomasi henkilön. Kuun valossa hohtavat punaiset hiukset, ne leijuivat samalla lailla tuulen mukana, kuin hänenkin valkoiset hiuksensa. Raulin myrkynvihreät silmät, kohtasivat tuon toisen vihreät silmät ja niiden tuikkivan katseen. Miehen katse oli tiukka, ja demonikin kohahti hänen sisällään. Kuka oli tuo haltianeito koiransa kanssa? Raul ei irroittanut kylmää ja jäätävää katsettaan toisesta, joka oli näemmä pyäshtynyt. Koira oli selvästi varuillaan. Kylmähkö hymy karehti miehen muuten vakavilla kasvoilla. Hänen ei näköjään tarvinnut alkaa tappelemaan, sillä tuo toinenhan oli kuitenkin neito.
Raul, vaikka hän kylmä ja ylepä olikin, niin hänelläkin oli omat sääntönsä. Naisten kanssa ei tuo suostunut tappelemaan. Se olisi ollut loukkaus hänen ylpeydelleen ja sille persoonalle muutenkin. Silti jokin tuossa toisessa haltiassa oli herättänyt miehen mielenkiinnon, sillä demonikin oli tuntunut hänen sisällään jotenki erilaiselta. Nuo tulipunaiset hiukset, sävähdys kultaa, vihreät kauniit silmät. Toisen olemus toi mieleen hänen äitinsä.
Raulin oli pakko kääntää katseensa pois toisesta, samalla melkeinpä osoittaen, että oli nähnyt kaiken. Hän ei tiennyt mitä tuo nainen tekisi, ja se olisi hänelle melkein se ja sama. Raul tiesi, että hän ei saisi ajatella. Silti hyvä haltiapuoli kehräsi, toisin kuin demoni. Taas olivat hänen tunteensa ristiriidassa keskenään, mutta huonompi puoli vei voiton. Raul ei saisi tuntea rakkautta ja aikoi jättää sen nytkin taka-alalle. Silti tuo oli varuillaan haltianeidon suhteen ja hänen oli aivan pakko vilkaista toista sivusilmällä, joskin katse oli edelleen kylmä ja jäätävä.
"Kuka olet?" kysyi tuo jäätävällä äänellään ja hiljaa. Hän kun ei ollut puheliasta tyyppiä, eikä kyllä nytkään aikoisi jäädä pälättämään, mutta hänen molemmat puolensa huusivat miestä kysymyään äsken kysytyn kysymyksensä. Raul ei enää kääntänyt katsettaan neitoon, vaan nyt myrkynvihreät silmät tarkastelivat kuuta uja korvat kuuntelivat Yashaa hänen takanaan. Ori oli myös huomannut neidon ja koiran, mutta jatkoi silti syömistään, isäntänsä käskyn takia. Ei asia hänelle kuitenkaan kuuluisi ja saisipa musta orikin joskus ruokaa, vaikka Raul oli kylläkin usein anatnut hänen syödä ja juoda...-tai aina kun siihen oli mahdollisuus.

//Minelläkin tuli ihmeen paljon tekstiä ^^ Inspis pelaa 8D//

Gabrielle toipui nopeasti lievästä järkytyksestä. Tuo...haltia.. hänessä, oikeastaan siinä oli jotain, mistä Gabrielle ei pitänyt. Se oli vain aavistus, aavistus jostain miehen sisällä piilevästä. Demoni. Ehkä.
Mutta se ei vaikuttanut Gabriellen käytökseen. Olihan hän nyt sentään haltia, ja osaisi kyllä puollustaa itseään paremmin kuin tavallinen nuori neito. Vaikka vastassa olisikin demonin kaltainen otus.
Gabrielle otti varovasti muutamia askeleita lähemmäs haltiaa. Hän ei lähestynyt toista suoraan, vaan ikään kuin yritti kiertää tätä. Samalla hän astui muutamia askeleita lähemmäs satamaa. Sinne hän voisi yrittää paeta, jos tilanne kävisi huonoksi.
Haltia nainen otti vielä muutaman askeleen. Hän liikkui hitaasti ja harkitusti, varoen tekemästä nopeita tai äkkinäisiä liikkeitä, jotta toinen ei kokisi tilannetta uhkaavaksi.
Leo pysyi edelleen Gabriellen kintereillä, sitä ehkä pelotti. Mutta kenties se halusi nähdä mitä tapahtui, muuten se olisi ollut jo kaupungin toisella laidalla.

Gabrielle pysähtyi ja käännähti katsomaan miestä, kun tämä kysyi hänen nimeän. Ääni oli jäätävä ja hiljainen, uhkaava. Gabrielle oli varuillaan. Ilmapiiri tuntui muutoinkin painostavalta, kumpikin osapuolista tarkkaili toista. Kuin kaksi sutta toistensa reviireillä. Jommankumman on paras lähteä.
Gabrielle silmäili toista varuillaan. "En usko että sinua todella kiinnostaa minun nimeni... Minua taas kiinnostaa, mitä ....Mitä sinun kaltaisesi mies tekee rannalla tähän aikaan", Gabrielle sanoi hieman uhoa äänessään. Haltia puhui kuitenkin kohteliaasti, niin kuin ihmiset puhuvat, kun he kohtaavat kadulla. Hänen äänessään kuitenkin tihkui epäilyä ja varuillaan oloa.
Gabrielle silmäili varuillaan toista. Miehen hiukset olivat kauniit, kuun valo teki niistä yhä hopeisemmat ja hopeisemmat. Mutta olihan Gabrielle ylpeä myös omista hiuksistaan. "Päivä ja yö. Tulee ihan mieleen minä ja tuo.. mikä onkaan. Päivä, se olen minä. Yö, tuo se on."

//Nyt sitten lyhempää//

Raul tuhahti ja potkaisi uudelleen hiekkaa. Hän tiesi, että toinen oli varuillaan koko ajan, ehkä se hämmennytti hieman tuota puolihaltiaa, mutta olihan tämä kuitenkin tottunut siihen, että ihmiset kiersivät hänet kaukaa. Valkohiuksinen katsahti uudestaan neitoon, joka yllättäen oli alkanut puhumaan. Sekin oli Raulin mielestä jotenkin ihmeellistä.
"Mitä meidänlaisemme mies tekee rannalla tähän aikaan? Noh, siihen me emme saa järkevää vastausta, kunhan olemme", mies tuhahti uudestaan viieällä äänellään, mutta siitä huomasi sen, että Raul ei ollut uhka. Mies ei halunnut satuttaa naisia millään tavalla, eikä varsinkaan tätä. Ensinnäkin tuo kaunis punatukka oli tullut puhumaan hälle, ehkä pelostaan huolimatta ja toiseksi neito muistutti hyvin paljon Raulin äitiä. Olisi, kuin satuttaisi omaa vanhempaansa, jos hän kävisi taisteluun tuon neidon kanssa.
"Voisimme muuten kysyä samaa sinulta?" mies sanoi vähän ajan päästä samanlaiseen äänensävyyn, kuin aikaisemmin ja katsahti toista. Demoni kohisi hänen sisällään, mutta ei ilkeästi. Sekin tiesi, että neito näytti Raulin äidiltä ja olihan demonillakin tapansa. Se oli myös kiinnostunut tuosta punahiuksisesta, jonka silmätkin hohtivat kauniisti kuun valoa.
Valkohiuksinen ei ulkopäin näyttänyt sitä, että ehkä oli jossain määrin kiinnostunut neidosta ja kätki sen hyvin, kuten aina. Katse käännähti taaksepäin Yashaan, joka oli kävellyt hiljaa miehen taakse. Se hörisi hiljaa, aivan kuin olisi keskustellut tuon valkohiuksisen kanssa.
"Yasha...joko sait syötyä tarpeeksi?" mies sanoi, silittäen mustaa oria, sivusilmällä kuitenkin neitoa katsellen. Nopeasti tuo riisui hevoselta suitset ja satulaa tuolla ei nyt ollutkaan. Hän ei tarvinnut sellaista, koska Yasha totteli Raulia muutenkin.
"Lepää...lepää mustamme", Raul totesi kuiskaten sen hevosen korvaan ja katsahti sitten oriin jalkaa. Siinä oli pienoinen pintanaarmu, joka oli alkanut parantumaankin jo, mutta siihen olisi tarvinnut silti jotain rasvaa, eikä Raul sellaista omistanut.
Yasha ei kuitenkaan ontunut tai mitään. Se oli hyvin vahva hevonen. Ori kääntyi takaisin ja meni rannan reunalle, johon se kävi maate. Se totteli isäntäänsä ja oli kiitollinen jokaisesta lepohetkestä jonka isäntä hänelle soi.
"Punahiuksinen...mikä on tämä kaupunki?" Raul kysyi, kun oli tarkastanut, että musta ori tosiaan meni lepäämään. Hiljaisuus oli ollut käsinkosketeltava. Mies halusi tietää mihin oli tullut. Ääni ei ollut muuttunut kylmästä ollenkaan, mutta siinä ei enää kuultanut sellaista uhkausta, vaan se oli jäänyt kokonaan pois. Jossain sisällään tuo halusi tutustua kauniiseen haltianeitoon enemmänkin, mutta kätki sen taas hyvin, jättäen myös tuollaiset ajatukset muutenkin syrjemmälle. Myrkynvihreät silmät tarkastelivat hitusen kiinnostuneina neitoa ja koiraa. Mies muutenkin odotti, mitä neito seuraavaksi tekisi, teksikö tuo samanlaisesti kuin muutkin...-pötkisivät pakoon.

Gabrielle kuunteli toisen vastausta. "Me. Me? "Meidän laisemme mies"? Kuinka omituista... Yhdessä miehessä kaksi miestä? Ainoa vaihtoehto, joka mieleeni tulee on.. demoni. Aivan, kuten arvelinkin... Kuitenkaan hän ei vaikuta uhkaavalta, mutta paras olla silti varuillaan", tuumi haltia mietteliäänä.
Ulkoisesti mitään muutosta ei ollut tullut, Gabrielle seisoi edelleen jonkin matkan päässä miehestä, liikkumattomana patsaana. Leokin oli aivan hiljaa ja paikoillaan.
Gabrielle ei ollut odottanut vasta kysymystä, ja menikin hetki ennen kuin hän vastasi.
"Olen vain kävelyllä...", haltia sanoi, muttei kovinkaan vakuuttavasti. Kuin vartiat olisivat yllättäneet kesken varkauden ja yrittäisit selittää heille "Olen vain kävelyllä"...Todella uskottavaa.
Puolihaltia puhui hevoselleen, ja Gabrielle käytti tilannetta hyväkseen huokaisten helpotuksesta ja vaihtaen mukavampaan asentoon. Samalla hän antoi ryhtinsä hieman painua alemmas, mikä sai hänet vaikuttamaan lyhyemmältä ja pienemmältä.
Samassa haltia kuitenkin taas valpastui ja kohtasi päättäväisesti taas toisen jäätävät sanat. Kuitenkin äänestä oli hävinnyt joku, joku säväys. Niinkuin se olisi yrittänyt olla ystävällinen. Tai mistäs sitä tiesi. Ja punahiuksinen... Mitä toinen oikein yritti?

Hetken hiljaisuuden kulutua haltianainen vastasi. "Tämä on Payon", Gabrielle sanoi. Hän ihmetteli itsekin omaa lyhytsanaisuuttaan. Yleensä hän vain puhui ja puhui... Mutta tämä tilanne, se esti häntä puhumasta. "Hän on mitä on. Ei hän tee pahaa, ei tee! Tai niin luulen... Miksei joku muu? En tiedä mitä tehdä.. ", haltia mietti tuskaisena. Kaikki ajatukset tekivät täyskäännöksen, eikä mikään ratkaisu ollut hyvä. Nyt oli mentävä syteen tai saveen.
"Tuota.. hmm - Jos sinulla... teillä ei ollut muuta... Niin, tuota, minä..." sopersi haltia neito. Hän yritti olla kohtelias, mutta oli vain pakko yrittää päästä kiusallisesta tilanteesta pois. Hän ei ollut varma toisen aikeista, ja se hermostutti Gabriellea.
Mies ei pelottanut haltiaa. Hän vain tunsi olonsa kiusaantuneeksi, vaivaantuneeksi.

Leo heilautti häntäänsä ja istahti emäntänsä taakse. Samalla hetkellä Gabrielle aikoi ottaa askeleen taaksepäin ja tämän jalka osui koiraan...
Kaikki tapahtui hitaasti. Gabrielle kompastui ja jäi horjumaan.

Raul katsoi punatukkaa myrkynvihreillä silmillään, arvioiden hieman samalla toista. Tuo valkohiuksinen hymähti hieman kuullessaan toisen vastaavan, olevansa vain kävelyllä. Tuohon ei mies kuitenkaan jaksanut kommentoida yhtään mitään, vaan oli aivan hiljaa, kääntäen katseensakin hetkeksi pois. Korvat kuitenkin kuuntelivat yhä tarkkaavaisesti neidon liikkeitä. Demoni hyrisi taas hiljaa miehen sisällä, kuitenkin käskien, minkälainen Raul saisi olla. Ehkäpä mies olisi halunnut olla hieman erilainen, mutta sitähän ei toinen puolisko sallinut, ei sitten ollenkaan.
Mies kuitenkin käänsi katseensa ja lopetti taas turhanpäiväisen ajattelun, kun kuuli, toisen kertovan paikaksi Payon. Oli mies varmasti joskus muulloinkin käynyt paikassa, mutta tuo nyt oli oikeastaan muodollinen kysymys, sillä osa hänestä ei halunnut tuon kauniin puanhiuksisen haltianeidon lähtevän, vaan jäävän vielä hetkeksi. Raul kylläkin yleensä karkoitti kaikki, jo pelkällä läsnäolollaan ja niin hän oli parhaillaan tekemässäkin. Neito alkoi meinaan sopertamaan siihen malliin ja valkohiuksinen vain tuhahti. Noinhan siinä aina kävi. Tuo käännähti ympäri, selkänsä neitoon kääntäen, aivan kuin olisi tarkoittanut, että hällä ei ainakaan ollut muuta. Silti, toinen hänen puolistaan huusi. Huusi kovaa, että ei antaisi tytön mennä.
Seuraavaksi tuo kuuli jotain. Neito kompastui koiraansa ja samassa Raul käännähti nopeasti ympäri, ollen jo sitten ottamassa punahiuksista vastaan. Demonikin heräsi ja auttoi miestä liikkeissä, nopeentaen niitä entisestään. Valkohiuksinen oli hyvin nopea, ja se oli vain yksi viuhaus, kun tuo oli kaapannut neidon syliinsä. Mies myös katsahti sivusilmällä koiraan, jotta se ei olisi satuttanut itseään.
"Älä nyt sentään kompastu", mies sanoi ja katsahti haltianeitoa sylissään. Hän ei tiennyt miten oli saanut äänensä kuulostamaan hieman luonnollisemmalta. Se ei ollut äsken niin jäätävä ja kylmä, vaikka toisen mielestä ehkä inhottavan tuntuinen olikin. Myös silmien vihaava ja inhottava katse oli muuttunut hieman. Olivathan ne yhä jäätävät, sille ei kai Raul koskaan voisi mitään, mutta jokin hänessä silti oli ollut erilaista. Demoni huusi ärtymystä sisällään, mutta rauhoittui pian sekin.
Valkohiuksinen käveli hevosensa luo ja laski neidon istumaan Yashaa vasten, saaden kasvoilleen aikaan pienen hymyntapaisen, joskin olihan sekin hieman viileä.
"Punahiuksinen...et vieläkään kertonut meille nimeäsi?" mies kysyi ja katsoi koko ajan haltian vihreisiin silmiin ja kosketti sormenpäillään toisen punaisia hiuksia. Ne olivat ihanan tuntuiset, aivan erilaiset kuin hällä itsellään. Raul ei kuitenkaan tiennyt miten neito reagoisi häneen. Luultavasti lähtisi juoksemaan pakoon. Yashakin hörähti pienesti, mutta ei liikahtanut kun tunsi jonkun vasten itseään. Musta ori katsoi silmillään ensin isäntäänsä ja sitten neitoa, jatkaen sitten torkkumistaan.

//Nyaah~ Hieman on taas tönkköä ^^//

Gabrielle odotti pudotusta hiekalle. Mutta sitä ei tullutkaan.
Hän oli pudonnut puolihaltian syliin, eikä se oikeastaan ollut mitenkään erityisen ikävää, vain hieman outoa. Kun mies puhuikin, tämän ääni oli muuttunut. Kylmyyden takaa paistoi aurinko. Aivan kuin jääkannen läpi kuultaisi hiukan valoa. Gabrielle piti siitä. Se osoitti, että miehessä oli myös jotain muutakin kuin kylmyyttä...
Mies katsoi suoraan Gabriellen silmiin, ja niinpä haltiakin katsoi miestä. Silmät, ne olivat vihreät. Mutta eivät samanlaiset kuin Gabriellen. Ne eivät olleet sammalenvihreät ja tuikkivat, vaan myrkynvihertävät, mutta taas, eivät aivan kylmät. Miehestä paistoi taas tuo parempi puoli esiin... Se puoli, mikä ei ollut aivan kylmä ja tunteeton.
"Kaikilla olennoilla on tunteet. Ei tuo mies voi olla aivan paha, vaikka hänessä onkin siru demonia...", Gabrielle ajatteli sinä hetkenä. Mies kuljetti häntä, eikä haltia laittanut vastaan. Kenties hän vähän nauttikin siitä...

Mies laski Gabriellen mustan hevosensa viereen. Sitten mies hymyili. Hymyili. Hänelle! Miten hämmentävää, aivan kuin kaikki Gabriellen pelot olisi karkoitettu pois, ja mies alkoi hetki hetkeltä tuntua siedettävämmältä, eikä haltia jaksanut enää olla hullunlailla valppaana. Riitti, kun piti aistinsa hereillä, eikä jäänyt turhia haaveilemaan. Ehkä tuossa miehessä oli todellakin muutakin kuin pahaa.
Gabrielle nojasi mustaan oriin ja tunsi tämän elävän lämmön takanaan. Kuinka mukavasti se rauhoittikaan. Samassa haltia muisti koiransa. Missä Leo oli? Haltianeito katsahti nopeasti ja huomasi koiran vähän matkan päässä, varjoihin piiloutuneena.
Mies kysyi hänen nimeään, taas. Kai hänen pitäisi vastata. "Minun nimeni on Gabrielle-Ilene Juanin tytär. Mutta toivon ettet puhuttelisi minua kuin Gabrielleksi, tai miksi haluatkaan. Mutta entä sinun nimesi?" Gabrielle sanoi reippaammin kuin viimeksi. Hän oli saamassa itsevarmuutensa takaisin, ja olemuskin muuttui rohkeammaksi, mutta silti pelokkuuden häivä ei kadonnut.
Mies katsoi koko ajan haltiaa silmiin. Haltianeito antoi toisen koskea hiuksiaan, vaikka sävähtikin hieman, kun sormet koskettivat punaisia hiuksia.
Gabrielle vaihtoi parempaan asentoon hevosen vierelle. Hänelle alkoi tulla kylmä. Kuu nousi ylemmäs ja kylmähkö tuuli alkoi puhaltaa mereltä. Gabriellella ei ollut varautunut olemaan rannalla näin pitkään. Haltia siirsi jalkansa lähemmäs itseään, niin että ne olivat koukussa ja hame peitti niitä enemmän. Gabrielle huokaisi syvään ja käänsi katseensa mieheen. Hetken katseltuaan toista sammalenvihreillä, kirkkailla silmillään hän väläytti pienen hymyn. Hymy oli epävarma, mutta hymy kuitenkin.

"Miksi?" Gabrielle kysyi. Vain yksi sana, johon hän toivoi saavansa vastauksen. Vain yksi sana, millä haltia kysyi kaikkea. Hän toivoi saavansa vastauksen. Hän toivoi kuulevansa toisen kylmää ääntä.

Mies ei antanut katseensa värähtääkään punahiuksisesta, vaan katseli tuota koko ajan, kuunnellen kylläkin minne tuon koira oli mennyt. Tuo kuunteli aikoiko toinen ragoida hänen liikkeisiinsä jotenkin huomattavasti, Raul ei kylläkään olisi halunnut käyttää neitoon yhtään voimaa. Oli jotenkin outoa taas puhua pitkästä aikaa jonkun kanssa, kuulla jonkun ääni, tuntea toinen sylissään, kuten mies oli äsken tuntenut. Siitä oli ollut niin pitkä aika, kun tuo viimeksi oli koskenut toiseen, muuta kuin silloin kun oli tappanut jonkun. Valkohiuksisen pitkät, nilkkoihin asti ylettyvät hiukset heiluivat hienoisesti tuulessa, saaden Raulin näyttämään entistä kauniimmalta mitä tämä jo oli. Kuunvalo heijasti hyvin valoa takaisin noiden hiuksien pinnasta ja myrkynvihreistä silmistä, jotka yhä tarkkailivat neitoa hänen edessään.
Pian Raul kuuli sen minkä oli halunnutkin. Neidon nimen, joka oli yhtä nätti, kuin tuo itse. Raul sanoi sen hiljaa itsekseen ja murahti sitten, hymyillen taas pienesti, vaikka hymy olikin jäätävän oloinen, mutta kuten mies jo äsken huomasi, se ei ollut niin kylmä kuin aikaisemmin.
"Jos sallitte meidän kutsuvan sinua Gabrielleksi?" mies sanoi, kääntäen nyt katseensa toiseen suuntaan. Oikeastaan tuo kuunteli ääniä. Ne kantautuivat jostain päin satamaa, mutta kaikkoontuivat pian. Raul tunsi olonsa pienesti helpottuvan ja katsahti sitten uudestaan Gabrielleen, joka oli kysynyt hänen nimeään. Demoni pyöri toivottomana hänen sisällään kohisten hieman. Raul laittoi silmänsä kiinni ja yritti rauhoittaa toista puoltaan, ja se onnistuikin jossain määrin, kylmyys laantui taas ja Raul sai hieman vapaamman olon, kun huonompi puoli oli vähän syrjemmässä.
"Meidän nimemme on Rex-Raul Gake-Riothinpoika, ja pyydämme, että kutsuisit meitä ihan vain Rauliksi tai Rexiksi, ihan miten vaan itse haluat", mies kertoi kylmällä äänellään ja huokaisi hiljaa. Oli outoa tosiaan puhua noinkin pitkiä lauseita. Demoni hänen sisällään ei pitänyt, kun mies puhui niinkin pitkiä lauseita, mutta tyytyi olemaan vaan paikallaan. Raulin parempi puoli taas oli onnellisempi, kun hän sai olla ystävällisempi tuota punatukkaista neitoa kohtaan.
Raul kerkesi olla hetken hiljaa ja huomasi tuon hieman epävarman hymyn Gabriellen kasvoilla. Jokin hypähti Raulin sydämessä. Jokin melko ihanakin tunne, joskin taas alkoi myös demoni kiistelemään paremman puolen kanssa. Hän ei missään nimessä saisi tuntea mitään sellaista, mitä juuri oli äsken ajatellut. Demoni huusi, huusi kovaa lakkaamatta. Myrkynvihreistä silmistä saattoi nähdä vielä kylmemmän häivähdyksen, kun miehen kaksi puolta kamppailivat sisällä. Silti Raul sai kasvoilleen jonkin näköisen hymyn, vaikka sekin oli, kuten aina hieman jäätävä.
Yasha hörähti Gabriellen takana ja höristi korviaan. Neito oli hälle uusi tuttavuus, mutta hevonen aisti punahiuksisen mukavaksi ja tökkäsikin tuota leikillään, ei kuitenkaan liian lujaa. Se oli oikeastaan tervehdys ja samalla kysymys, miksi neito siinä istuu. Musta ori yritti myös lämmittää Gabriellea omalla ruumiinlämmöllään, toiselle saattaisi meinaan tulla kylmä. Noepasti tuo katsahti ruskeilla silmillään isäntäänsä, joka näytti hieman poissaolevalta, mutta jatkoi sitten pian lepäilyään, kun siihen oli kerran mahdollisuus.
Raul taas heräsi kahden puolensa kamppailusta kuullessaan Gabriellen oudon kysymyksen.
"Miksi? Miten me voisimme vastata, kun emme tiedä mitä miksiä tarkoitat", Raul sopersi, yrittäen miettiä fiksuja sanoja, jotka samalla oli myös mahdollista ymmärtää. Mies sipaisi nopeasti valkoiset hiuksensa pois silmiensä edestä, antaen taas myrkynvihreiden silmien katselle punahiuksista Gabriellea. Mies ei oikein kunnolla tajunnut kysymystä, mutta vetäisi sitten mustan viittansa harteiltaan ja käveli hiljaa Gabriellen luo, levittäen viitan tuon ympärille.
"Sinulla saattaa muuten tulla kylmä. Se on erikoista haltiatekoa, joka lämmittää, vaikka tuntuukin hyvin ohuelta", Raul kertoi hiljaa, äänensävyn yhä ollessa, mitä oli, ja jatkoi sitten hetken päästä,"..tai siis kyllä sinäkin ehkä olet näitä tälläisiä nähnyt, kun itse olet haltia."
Demonin mielestä Raul oli puhunut jo ihan tarpeeksi ja alkoi mököttämään tuon sisällä. Valkohiuksinen ei tiennyt mitä tekisi sisällään asuvalle demonille, vaikka olikin oppinut elämään sen kanssa. Mutta mitään kontakteja muihin, tuo ei saanut ottaa. Hänen olisi kokonaan antauduttava demoniselle puolelleen. Silti tuo halusi tietää Gabriellesta lisää. Tämä punahiuksinen oli miehelle jotenkin uutta, ensimmäinen joka ei lähtenyt karkuun.
"Tiedätkö, voisimme kysyä samaa sinulta; miksi? Miksi et lähtenyt karkuun? Yleensä kaikki tekevät niin?" mies puhui jäätävästi ja hiljaa, ja katsoi yhä neitoa. Hän oli kylläkin puhunut ihan liikaa, mitä yleensä puhui, mutta tuo oli Raulin ollut aivan pakko kysyä.

Gabrielle katseli miestä arvioivasti. Tilanne oli kääntymässä ylösalaisin. Alussa Gabrielle oli ollut se joka joutui sopertelemaan. Nyt puolidemoni soperteli, niin kuin ei olisi ymmärtänyt haltian kysymystä. Ei, kyllä hänen täytyi ymmärtää, mihin Gabrielle halusi vastausta. Miksi? Se ei ollut kuin yksi sana, mutta kuitenkin se tarkoitti niin paljon.
Sen mies sentään ymmärsi, että hänen alkoi tulla kylmä. Mies toi viitan Gabriellen luo ja selitti kuin lapselle. Ei siinä mitään, eiväthän ihmiset sellaista tietäisi, mutta hän olikin haltia. Olenhan minä tietenkin kuullut tuollaisista viitoista, mikä hänkin luulee olevansa, aito, puhdas haltiako?..Gabriellen mielessä välähti lievä suuttumus, mutta pian sekin laantui. Eihän toinen nyt selvästikään pahaa aikonut.
"Kiitos, tiedän kyllä mitä tekoa viittasi on", Gabrielle totesi kuitenkin hieman viileähkösti, sillä kiukku oli vielä mielessä.
Haltia yllättyi hieman miehen seuraavista sanoista. Mutta vastasi toiselle kuitenkin.
"En tiedä. Kenties minä olen uhkarohkea, kenties hullu. Jokin sinussa, ulkomuotosi, se mitä vaistoilin, sai uteliaisuuteni heräämään... Enkä sittemmin ole saanut tilaisuutta lähteä pois", Gabrielle sanoi ilkikurisesti hymyillen. Hänen hymynsä oli osoitettu suoraan miehelle. Gabrielle ei itsekään tiennyt, mihin olikaan ryhtynyt, mutta tämäkin oli seikkailu, ja siitä Gabrielle piti.

Gabrielle veti viittaa tiukemmin ympärilleen. Pikkuhiljaa lämmin olo alkoi saada otetta haltianeitoon. Haltia nosti kätensä ylös ja venytteli hetken. Sen jälkeen hän kohensi asentoaan mustan ratsun vierellä. Hevonen oli mukavan lämmin ja hevosesta haltian mieleen palasi koira. No, mitäpä koirasta, jos se oli taas lähtenyt jonnekkin, kyllä hän sen löytäisi. Haltia keskittyi nyt mieheen, Rauliin. Hänen hyvä puolensa oliselvästi ollut esillä, mutta voisiko Gabrielle luottaa vain miehen hyvään puoleen, vai myös demoniin? Olivatko kaikki demonit pahoja? Paljonkysymyksiä, niin vähän vastauksia.
"Mitäs nyt? Minulta loppuvat puheen aiheet, eikä mieskään vaikuta kovin puheliaalta...?"...Gabrielle huokasi. "Tule tänne istumaan", Gabrielle pyysi hiljaa, lähes kuiskaten.
Oli vain pakko elää tässä hetkessä ja paikassa. Haltia toivoi illan päättyvän hyvin...
Neito käänsi katseensa puolihaltiaan ja suuret, kirkkaan vihreät silmät tuikkivat kuun valossa.

//Toosi tönkkö Olen ihan tööt. Pakko vaan oli kirjottaa//

Raul vajosi hetkeksi taas jonnekkin taivaanrannan tuolle puolen. Hiljaisena tuo kuunteli demoniaan sisällään. Silmiään tuo ei uskaltanut sulkea pitkäksi aikaa, demoni olisi saattanut käyttää tilaisuutta hyväkseen. Miehen mielessä pyöri juuri nyt niin monta kysymystä, ilman vastauksia ja ne olivat, mitä olivat. Hän huomasi ajattelevansa Gabriellea mielessään, ja yritti pudistaa kaikki pois päästään. Hän ei tiennyt miten olisi kaikkia ajatuksiaan selvittää ja käydä läpi. Ne olivat valkohiuksiselle uusia ja tuntemattomia, mutta jotenkin taas toisaalta hyvinkin raikkaita, mutta demoni ei katsonut niitä hyvällä.
Seuraavaksi tuo kuitenkin katsahti myrkynvihreillä silmillään Gabriellea, kuunnellen tuon seuraavat sanat. Mies hämmentyi hieman sisältään, kuullessaan toisen viileähkön säväyksen puheessa. Miehen silmät kapenivat piirun verran ja demoni tämän sisällä hymyili, ja huusi riemuaan. Raul murahti kylmästi, jonka sittemmin peitti pieneksi yskäksi. Mies ei kuitenkaan erottanut katsettaan toisen vihreistä silmistä ja kuunteli mitä toinen seuraavaksi sanoisi ja vastaisi hänen kysymykseensä.
"Ahaa...mukava kuulla", Raul totesi neidon sanojen vastapainoksi. Hymy, se sai Raulin taas lämpenemään. Ristiriitaiset tunteet, kaikki mitä hänen sisällään tapahtui, siitä ei tiennyt kukaan muu. Valkohiuksinen ei tällä hetkellä ollut oma itsensä, vai oliko kaikki sittenkin kuvitelmaa? Gabrielle oli ensimmäinen henkilö pitkään aikaan, joka ei ollut lähtenyt häntä karkuun, tai tokaissut kauhean töykeästi mitään. Se oli jo osittain sulattanut tämän miehen kivisen ja päältä jäätyneen sydämen.
Hetkeksi aikaa tuo katsahti muualle antaen tuulen heiluttaa hiuksiaan puolelta toiselle. Ne olivat hyvin kauniit ja tulvivat valoa, mikä sai miehen näyttämään, joko komealta tai kauniilta, kummin nyt itse halusi ajatella. Myrkynvihreät silmät katsahtivat kuuhun, joka sai myös ne näyttämään pelottavimmilta. Siinä samassa saattoi nähdä väläyksen demonista. Se olisi hänen ikuisuutensa, hänen elämänsä. Koskaan ei tuo mies saisi demonista puoltaan pois, se oli siirtynyt veressä äidiltä pojalle.
Raulin korvat värähtivät ja tuo käännähti punahiuksisen Gabriellen puoleen. Mitä toinen oikeastaan tarkoitti? Se oli vain pieni kuiskaus ja muutama sana. Miehen sydän hypähti hieman ja demoni käänsi katseensa myös Gabrielleen. Se selvästi päätti odottaa ja katsoa mitä Raul teki. Mies ei itsekään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Silmät kävivät läpi Gabriellea ja pään sisällä ajatukset risteilivät, demonin ollessa hiljaa. Kaikki tuntui niin pitkältä, ja hiljaisuus vangitsi Raulin kokonaan.
Jonkin aikaa mietittyään tuo otti varovasti muutaman askeleen ja sai kasvoilleen pienen hymyn häivähdyksen, joskaan sen kylmyys ei ollut muuttunut, vaikka mies olisi halunnutkin. Hän ei olisi halunnut olla niin kylmä tuolle punahiuksiselle haltianeidolle, ei todellakaan. Hän asteli varovasti Gabriellen viereen ja istahti tuon viereen hiusten leijuessa kauniisti tuulen mukana. Demoni huusi, kovempaa kuin koskaan. Se ei pitänyt siitä, että Raul oli mennyt neidon viereen, vaikka myös demoni tiesi, ettei naisia saisi satuttaa.
Yasha hörähti pienesti tuntiessaan isäntänsä. Raul hymähti hieman ja vilkaisi oria sivusilmällään, katsahtaen sitten Gabrielleen, hienoinen kysyvä ilme kasvoillaan.
"Tiedätkö, olet ensimmäinen, joka ei ole mennyt meitä karkuun...Olet jotenkin erityinen", mies sanoi hiljaa melkein kuiskaten, kuin peläten jonkun muun kuulevan mitä Raul sanoi. Tuon käsi nousi hieman ylemmäs, mies olisi halunnut koskettaa haltianeitoa, mutta jätti aikeensa sikseen. Mitäköhän toinen nyt hänestä ajatteli. Demoni mökötti sisällä ja oli hetkeksi jättänyt Raulin rauhaan. Valkohiuksinen oli ihan sanaton, mutta yritti jossain mielensä perukoilla miettiä, mitä voisi sanoa. Hän niin halusi kertoa, mikä oikeastaan oli, mutta siihen ei demoni suostunut. Koskaan ennen ei Raul ollut tuntenut mitään samankaltaista, nyt tuon piti käsitellä uusia tunteitaan.

//Ei edes ollut tönkkö ^^ Raul ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä 8D//

Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen, puolihaltia liikahti. Kylmä hymy huulillaan toinen siirtyi varovasti muutaman askeleen kohti Gabriellea." Oi, miksi hän oli niin kylmä minulle? Miksei hänen silmissään asu paljoa muuta kuin kylmyyttä..."
Puolihaltia jatkoi matkaa varovasti ja istui neidon viereen. Miehen kauniit, hopeiset hiukset liehuivat hennossa tuulessa ja kimalsivat kuun valoa. Gabriellen sydän tykytti, kun hän oli nin lähellä tuota puolihaltiaa. Haltia olisi vain halunnut istua siinä, siinä hetkessä, siinä paikassa. Neito oli tyytyväinen, että sai vain olla miehen lähellä, tuon salaperäisen puolihaltian, jolla oli valkoiset, hopeanhohtoiset hiukset.
"Olet jotenkin erityinen.... erityinen,erityinen...", kaikui Gabriellen päässä. "Minä olen hänelle erityinen." Ja Gabriellen sisällä kuohui onnellinen aalto, joka hukutti hetkeksi kaiken muun.
Sivusilmällä Gabrielle huomasi, kun toisen käsi nousi, muttei koskenut häntä. Gabriellekin olisi halunnut koskettaa toista.Raul oli hänellekin erityinen, salaperäisyydellään ja kauneudellaan hän oli hurmannut neidon.
Gabrielle nojautui varovasti hieman lähemmäs toista ja kuiskasi tälle: "Sinäkin olet minulle jotain uutta, en ole koskaan tavannut kaltaistasi....erityistä"
Neito siirtyi hieman lähemmäs Raulia, muttei kuitenkaan aivan kiinni toiseen, se olisi saattanut olla liian tungettelevaa, eikä Gabrielle halunnut luopua Raulista.
Kun hän nojautui takaisinpäin, hän kosketti miehen kättä. Se oli vain pieni hipaisu, mutta kyllä miehen oli täytynyt huomata se.
Gabrielle käänsi katseensa puolihaltiaan. Toinen oli aavistuksen pitempi kuin haltianeito, joten Gabrielle tunsi katsovansa miestä hieman alempaa. Gabrielle olisi halunnut tehdä jotain, muttei voinut. Hän katsoi miestä, hento hymy kasvoillaan.

//Lyhyttä vähän, muttei oikein voi kirjottaa pitempää ^^ Ei Gabriekaan tiiä mitä sen pitäisi tehdä ^^//

Raulin sisällä kuohui. Kaikki tunteet hyökkäsivät suoraan ylös, ja demoni yritti keksiä jotakin, millä saisi neidon juoksemaan karkuun. Samalla miehen hyvä puolisko, se oli niin Gabriellen vallassa. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin kaunista, eikä ollut neito lähtenyt häntä karkuunkaan. Valkohiuksinen sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi melkein äänettömästi. Hän ei ollenkaan tiennyt mitä voisi tehdä, ja mitä pitäisi sanoa, Raul kun ei ollut sitä puheliainta tyyppiä.Silti, hän tunsi jotain voimakasta, tuota vierellään istuvaa punahiuksista kohtaan. Hän ei ollut ennen tuntenut samaa, demoni ei ollut sallinut sitä hänelle. Raul olisi halunnut heittää oman kylmyytensä ja jäätävän ulkomutonsa pois, mutta ei pystynyt siihen. Demoni oli niin voimakas ja piti miestä vallassaan. Valkohiuksinen katsahti sivusilmällä taas neitoa ja hienoinen hymy paistoi taas tuon vaaleilta kasvoilta.Hymyhän se oli vaikkakin, yhä kylmä ja jäätävä. Mies ei voinut itselleen ja omalle kylmyydelleen mitään.
Vasta silloin miehen sydän hypähtikin, kun tuo tunsi Gabriellen ihan vierellään, ja kuiskauksen. Erityinen... Mies katsahti kysyvästi toista, muttei sanonut mitään. Sitten se yksi pieni hipaisu kädellä. Se oli jotain uutta, se oli jotain kuitenkin niin hienoa ja ihanaa. Demoni miehen sisällä kuohui, mutta ei ollut tähän asti ainakaan tehnyt mitään. Sekin luultavasti alkoi kohta sulattaa, että Raul yksinkertaisesti oli päättänyt pitää Gabriellesta. Demonia onneksi lohdutti se, että neito oli haltia. Jos se olisi ollut ihminen, niin silloin se olisi ollut huono juttu.
Myrkynvihreät silmät kohtasivat neidon katseen ja hymyn. Raul joutui taas vangiksi noihin silmiin ja niiden tuikkivaan katseeseen. Gabriellen hymykin oli jotain, niin kaunista ja kiehtovaa, kuten koko neito itsekin. Punaiset hiukset saivat myös kauniin säväyksen, kun kuun valo osui niihin. Ajatuksissaan tuo tiesi, että hän ei saisi, ei saisi pitää kenestäkään näin paljon. Hänet oli kytketty elämään demoninsa kanssa, se oli miehen kirous. Mutta silti, Gabrielle oli jotain niin kiehtovaa ja erityistä, hänestä ei voinut olla pitämättä.
"Gabrielle...." mies kuiskasi ja hymyilikin taas hiukan. Käsi nousi, koskettaen toisen poskea ja hiuksia. Raulin sydän hypähti taas kerran, mitä hän oikein teki? Hän pystyi tuntemaan neidon lämmön. Myrkynvihreät silmät tarkkailivat yhä toista ja taas tuon valkohiuksisen huulilta saattoi lukea sanan; Erityinen. Mies oli hieman ymmällään tästä kaikesta. mutta silti tunne, hänen sisällään, oli niin omituisen ihana ja houkutteleva. Raul silitti hiljaa toisen hiuksia ja sanoi, jotain mitä ei olisi koskaan uskonut sanovan kellekkään.
"...olet jotenkin liian erityinen...niin kaunis", mies sanoi ja tämän huulet hipaisivat nopeasti neidon huulia, tuon joutuessa kumartumaan hieman alemmas. Demoni hätkähti tämän sisällä ja hakkasi päätään. Siinä se sitten oli. Raul oli jäänyt aivan neidon kauneuden vangiksi.

//Nyaah~ Minelläkin hieman lyhyempää ^^//

Mies kuiskasi neidon nimen, ja se sai Gabriellen kiinnittämään kaiken huomionsa tuohon puolihaltiaan. Mies hymyili, vaikkakin kylmästi, koskettaen haltiaa poskelle. Gabrielle oli niin onnellinen. Hyvin onnellinen, jos hän olisi ollut kissa, hän olisi kehrännyt. Mutta hän ei ollut kissa, joten haltia vain antoi miehen silittää itseään. Gabrielle piti siitä, hän suorastaan uhkui hyvää oloaan. Onnellisuus paistoi punahiuksisen neidon kasvoista ja silmissään tällä oli lempeä katse.
Vasta nyt Gabrielle alkoi huomata, miten hurmaava mies olikaan. Jäisestä katseesta ja hymystä huolimatta ulkomuoto oli miellyttävä, kauniine kasvonpiirteineen ja hiuksineen. Jokin miehessä viehätti haltiaa. Gabrielle katseli miestä, kuntämä puhui.
Gabriellen sydän oli pakahtua. "Hän sanoi minua kauniiksi, erityiseksi. Kauniiksi... minua."

Gabrielle oli yllättynyt jo sanoista, mutta sitten mies kumartui ja tämän huulet koskettivat Gabriellen huulia. Gabriellen tajunta oli niin täynnä onnellisuutta.
Haltia piti niin tuosta puolihaltiasta, niin paljon. Rakastiko hän tuota miestä? Ei haltia myöntänyt mitään itselleen, ainakaan vielä.
Gabrielle meni vielä lähemmäs Raulia, painautuen aivan tämän kylkeen kiinni. Gabrielle ei koskaan ollut tuntenut vielä mitään näin voimakkaasti toista kohtaan.
"Sinäkin olet kovin kaunis Raul..." Gabrielle kuiskasi Raulin korvaan. Haltian teki mieli suudella Raulia, muttei uskaltanut. Hän halusi olla tässä, Raulin vierellä aina.
Neito ojensi toisen kätensä ja sieppasi Raulin vapaan käden omaansa. Hän puristi sitä hennosti, hellästi.
"Raul, minä... minä...", Gabrielle henkäisi. "Pidän sinusta..." Neito henkäisi hetken päästä. Ääni oli hellä ja hiljainen. Haltia toivoi, ettei olisi valinnut sanojansa väärin.

Raul ei yhtään katunut äskeistä tekoaan, kun huomasi, ettei ollut ainakaan loukannut toista mitenkään, hienoisella suudelmallaan.Mies katsoi koko ajan tuota punatukkaista ja hymyili lievästi, mutta hymyilipä kuitenkin. Hän tunsi lämmön vierellään, Gabriellen. Mies kiersi kätensä toisen ympäri ja samalla kuunteli sisintään. Demoni kehräsi hiljaa, se oli luovuttanut Gabriellen suhteen. Hienoinen helpotus käväisi tuon valkohiuksisen mielessä, nyt ei tämän tarvitsisi koko ajan pelätä, että demoni saisi liiallisen vallan, jolloin Gabrielle saattaisi olla vaarassa. Hiljaa ajatuksissaan tuo kiitti demonia, mutta katsahti sitten uudestaan sivusilmällä punahiuksiseen. Raul värähti hieman, kuullessaan toisen puheen korvassaan, kuiskauksena. Sillä oli suuri voima mieheen, jonka sydän taas kerran hypähti kurkkuun. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä tunsi neidon hamuavan hänen kättään ja mies tunsi myös Gabriellen lämpimän käden puristavan sitten hänen omaansa. Seuraavat sanat, ne olivat jotenkin niin taianomaiset. Raul ei ollut uskonut koskaan kuulevansa mitään, mitään sellaista kun sai äsken kuulla. Myrkynvihreät silmät kääntyivät hämmentyneinä katsomaan neitoa, mutta hyvin tuo oikeastaan peitti hämmennyksensä. Silti niissä saattoi nähdä jonkin pienen pilkahduksen sitä.
"Gabrielle...", mies hymähti hiljaa ja siirsi toisen kauniita punaisia hiusuortuvia sormillaan. Nyt, jos oikein tarkkaan katsoi, niin saattoi nähdä lempeän hohteen tuon muuten niin jäätävissä ja kylmissä silmissä.
Raulilla ei ollut kiire minnekkään. Ensimmäistä kertaa elämässään tuo tunsi haluavansa jäädä pidemmäksi aikaa johonkin. Ja se oli siihen paikkaan tuon haltianeidon viereen. Ensimmäistä kertaa hän tunsi sydämessään jonkin niin erikoisen tunteen, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut. Mies ei osannut selittää sitä itselleen, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään pahaakaan. Valkohiuksinen puristi hellästi toisen sirompaa kättä ja hymyili hiukan. Kuunvalossa toinen näytti hyvin kauniilta. Miehen huulet painoi hellän suudelman, toisen huulille. Silti siinä oli jotakin hyvin taianomaista, Raulin suudelma tuli syvältä sydämestä.
"...olet ihan liian kaunis...ja ihana", Raul totesi hiljaa hetken päästä toisen korvaan, yhä silittäen toisella kädellään Gabriellen hiuksia. Ääni oli yhä hienoisesti jäätävä, mutta se oli silti muuttunut. Siinä oli myös jotakin erityistä lämpöä ja hohtoa, jota ei ollut Raul suonut, kenellekään muulle, kuin Gabriellelle. Toinen oli hyvin lämmin ja jotenkin niin erityinen, neito oli ensimmäinen joka sai valkohiuksisen tuntemaan jotain tälläistä.
Rakkauttako? Siksikö muut sitä nimittävät...? mies ajatteli ja katsahti sivusilmällä taas Gabriellea. Hän huomasi vilkuilevansa toisen kauneutta useasti, mutta ei nähnyt siinä mitään pahaakaan, taaskaan.
"Eikai sinulle tule kylmä? Voimme kyllä jossain vaiheessa mennä jonnekkin lämpimämpään paikkaan", Raul sanoi hiljaa ja kosketti hellästi toisen poskea. Hän ei missään nimessä halunnut että toisen olisi kylmä. Mies tunsi, että hänellä oli jokin, minkä vuoksi taistella. Minkä vuoksi tehdä ihan mitä vain.

Gabrielle katsoi syvälle miehen silmiin. Niissä oli viileä katse, mutta myös jotain muuta. Välittämistä, hellyyttä. Ei mies aivan tunteeton tainnutkaan olla.
Haltianeito tunsi hellän puristuksen kädessään, ja näki hymyn puolihaltian huulilla. Pian toinen suuteli häntä, eikä Gabriellen mielessä ollut kuin Raul.
Haltia kuuli miehen äänen, hiljaisena, ehkei enää niin jäätävästi, vaikka saattoihan Gabrielle kuvitellakin sen. Hän kuuli tuon kauniin äänen kuiskaavan vain haltianeidolle osoitettuja sanoja. Samalla hän tunsi miehen käden silittävän hänen punaisia hiuksiaan...
Nuo kauniit sanat saivat Gabriellen aivan onnensa huipuille. Mies ei varmastikaan tiennyt, miten iloinen, miten onnellinen, miten tuo mies sai hänet tuntemaan kauniita ja ihania tunteita.
Raul kysyi, tulisiko hänelle kylmä. Gabriellen tosiaan oli hieman viileä, mutta haltia ei olisi halunnut rikkoa tuota satumaista tunnelmaa, helposti särkyvää ilmapiiriä. Kuitenkaan hän ei tahtonut kylmän olevan läsnä, joten hän vastasi Raulille myöntävästi.
"Minä tiedän erään hylätyn varastorakennuksen, se on aivan lähellä ja siellä kukaan ei häiritsisi meitä... Tänne rannalle voi taas tulla kuka vain... Rakennus on kyllin suuri, jotta hevonenkin mahtuu sinne. Muistaakseni olen vienyt sinne sohvan ja joitain muita huonekalujakin.." Gabrielle totesi hiljaisesti puolihaltian korvaan.
Gabrielle piti kiinni miehen kädestä noustessaan ylös. Hän puhdisti vapaalla kädellään hiekat takamuksestaan ja kääntyi katsomaan miestä.
Nuori nainen veti miehen lähelleen ja kietoi kätensä tämän kaulan ympärille. Hän hymyili salaperäisesti, ja haltian nenä melkein kosketti miehen kasvoja.
Kuitenkin nainen irrottautui miehestä, päästäen irti kokonaan. Sitten hän hihkaisi hiljaisesti "Seuraa minua!" ja lähti kävelemään lyhyen matkan päässä näkyvää varastorakennusta.

//Miih! //

Raul oli koko ajan vain ja ainoastaan Gabriellen lumoissa. Käsi silitti hajamielisesti neidon punaisia ja kauniita hiuksia, myrkynvihreät silmät katsoivat tyhjyisyyteen, mutta silti tuon kauniilla kasvoilla karehti hienoinen hymy. Sisällänsä demoni hykerteli hiljaa, sekin oli lämmennyt jo Gabriellen suhteen. Se ei voinut mitään, kun raul oli kerta silmänsä tuohon punatukkaiseen iskenyt. Eihän neito edes ollut niin paha, kuin demoni oli aluksi ajatellut ja oikeastaan sekin oli oppinut pikkuhiljaa sulattamaan toisen.
Raul hätkähti hieman kuullessaan Gabriellen suloisen äänen, ja sanat. Hymy, vaikka se jäätävä yhä olikin, eikä siitä miksikään muuttunut, niin levisi entisestään Gabriellen sanojen myötä.
"Kuulostaa hyvältä..." valkohiuksinen kuiskasi toisen korvaan ja painoi nopean suudelman toisen huulille, vilkaisten sitten nopeasti Yashaa, joka torkkui rauhallisena, joskin sen korvat liikkuivat äänien suuntaan.
Raulin katse pysyi koko ajan Gabriellessa, kun toinen nousi ylös, mies perässään. Valkohiuksinen oli alkanut jo tottumaan neidon lähisyyteen ja piti siitä, kun haltia veti hänet lähelleen. Tuo kiersi kätensä neidon taakse ja veti tämän paremmin itseään vasten. Niin paljon hän jo nyt välitti toisesta ja rakasti.
Yashakin nousi pikimmiten ylös ja ravisteli itseään. Kun neito irrottautui mihestä, niin puolihaltia poimi maasta oriin suitset ja nopeilla käden liikkeillä tuo pujotti ne mustan päähän, ottaen rennosti kiinni ohjaksista, jolloin ori lähti nöyränä seuraamaan isäntäänsä.
Gabrielle oli jo hieman edellä, mutta Raul sai neidon nopeasti kiinni ja nappasi punahiuksisen syliinsä, pyörähtäen muutaman kerran toinen sylissään.
"Sinun ei tarvitse kävellä...", mies sanoi hiljaa ja nosti Gabriellen kevyesti Yashan selkään, hypäten sitten itsekin sirosti toisen taakse, poimien ohjakset jostain. Eihän varastolle tosiaankaan ollut pitkälti matkaa, mutta Raul oli vain halunnut tehdä noin. Musta ori käveli rauhallisesti varaston luo, johon se sittemmin pysähtyikin.
Valkohiuksinen laskeutui yhtä sirosti alas, kuin oli noussut ratsun selkäänkin ja auttoi Gabriellen alas, vetäen nopeasti toisen taas itseään vasten ja kuiskasi:
"No piditkö ratsustamme?" Mies katsahti sitten Yashaa ja taputti tuota kaulalle, suoden sille muutaman kehuvan sanan ja riisui taas suitset pois. Ori ei tarvinnut niitä oikeastaan, mutta miehen oli silti helpompi hallita hevosta ohajasten kanssa.
Raul siirtyi varaston oven luokse ja avasi sen, jonka jälkeen katsahti taas Gabrielleen, hymyillen hieman.
"Teidän jälkeenne", mies totesi,myrkynvihreiden silmien tuikkiessa ja hohtaessa kuunvaloa. Mies näki Gabriellen nyt paremmin ja neito näytti kauniilta, hyvin kauniilta. Mies olisi voinut katsoa toista koko ajan. Haltia saisi varmaan näytää hänelle itselleen myös hieman paikkoja. Hymy, joka oli pysynyt tuon kasvoilla, oli hieman vielä kasvanut.

//Aww~ Gabrielle sai Raulin herkistymään <3//

Gabrielle oli kävellyt jo jonkin matkaa, kun, selvästikin Raulin, kädet tarrasivat hänestä kiinni ja kieputtivat ympäri. Toivuttuaan hienoisesta säikähdyksestä haltianeito hymähti iloisesti. Mies nosti haltian kevyesti mustan hevosen selkään, vaikkei varastolle pitkä matka ollutkaan. Raulkin kiipesi hevosen selkään, Gabriellen taakse.
Heidän matkatessaan kohti varastoa, Gabrielle sai hyvää aikaa tiirailla koiraansa, Leoa. Koira oli kadonnut alkuyön varjoihin. Kuullosteltuaan jonkin aikaa, haltianeito kuuli koiransa askeleet jonkin matkan päässä hevosen takana. Jossain sisimmässään neito huokaisi helpotuksesta, olihan koira tärkeä osa hänen elämäänsä.
Kun he, Gabrielle ja Raul, olivat ratsastaneet varaston luokse, Raul laskeutui itse ensin hevosen selästä, ja auttoi sitten Gabriellea.
Raul kysyi, pitikö Gabrielle ratsusta ja neito vastasi myöntävästi nyökäyttäen päätään ja hymähtämällä.
Gabrielle odotti, kun mies riisui hevoselta suitset ja muutoinkin kehui sitä. Sitten Raul avasi varaston oven ja päästi haltian menemään ensin.
"Kiitos, hyvä herra", Gabrielle sanoi matkien hienojen hovinaisten vastausta ovenavaajille. Hän halusi hieman kiusoitella Raulia, huvittaa tätä.

Haltia asteli sisälle varastoon, joka ei juurikaan muistuttanut tavanomaista varastoa. Se oli ehkä viitisen metriä pitkä ja leveä huone, jonka kaikki ikkunat oli laudoitettu umpeen. Kuluneella lattialla oli värikäs matto, jonka värit olivat haalistuneet. Huoneessa oli vanha, ennen punainen sohva ja kauempana pöytä ja muutamia tuoleja. Lisäksi huoneen yhdessä kulmassa oli suuri patja ja kaappi, kaikki vanhaa ja kulunutta. Huoneen katosta roikkui öljylamppu.
Gabrielle asteli öljylampun luo ja jäi näpertämään sinne hetkeksi. Pian lampussa paloi valo ja huoneessa saattoi haistaa lamppuöljyn tuoksun.
Gabrielle hyppeli istumaan sohvalle, viittoen Raulia tulemaan myös sinne.
"No, mitäs pidät majapaikastani? Eihän tätä tietenkään voi verrata aatelien hienoihin kartanoihin, mutta kyllä viihdyttäjän ammatissa toimiva haltia täälläkin pärjää", Haltia puhui hieman vapautuneemmin kuin rannalla. Täällä hänen ei tarvitsisi pelätä.
Haltia katsahti Rauliin odottaen, että tämä sanoisi tai tekisi jotain.

//mihhiii ^^ //

Raul tallusti neidon perässä sisään ja huokaisi, hieman hymyillen. Toisen seurassa tuon oli jotenkin helpompi olla, vapaampi. Ei tarvinnut olla koko ajan yksin, ja hiljaa. Joskus hänkin sai puhua. Mies kierteli huoneessa ja huomasi, että Yasha oli jäänyt vielä ulos, luultavasti taas mutustelemaan ruohoa. Valkohiuksinen oli jättänyt oven hieman raolleen, ori saisi sen auki sitten jos haluaisi tulla. Olihan Gabrielle kuitenkin sanonut, että huone oli ihan tilava hevosellekkin.
myrkynvihreät silmät kulkivat ympäri tutkaillen kaikkea mitä nyt katseen tielle sattui sitten osumaankaan. Olihan se hieman kulunut, mutta kodikas. Raulilla ei ollut koskaan ollut edes sellaista. Ei sen jälkeen, kun hän oli demoneineen ja hevosineen lähtenyt kotoa. Kotiansa ei tuo edes ollut yrittänyt muistaa, oli tarpeeksi kauheaa ajatella vieläkin sitä, että äitinsä oli kuollut. Ja isästäänkään ei tuo koskaan tahtonut puhua, se mies oli ollut tuolle puolihaltialle vain piikki niskassa, pelkkä inhottava mies, jolla ei ollut yhtään myötätuntoa.
Mies havahtui ajatuksistaan, kun kuuli punatukkaisen suloäänen ja tuo käännähti kannoillaan ja katsahti Gabriellea joka oli mennyt sohvalle, ja halusi näemmä myös tuon valkohiuksisen tulevan.
"Noh, meillä ei ole koskaan ollut edes tälläistä...paitsi ehkä joskus ihan kakarana", Raul sanoi hiljaa ja antoi kätensä lipua seinää pitkin, kun mies käveli hitain askelin, myrkynvihreiden silmien katse yhä Gabriellessa, neitoa kohti.
"Sitä paitsi, tämä on kuitenkin hyvin kotoisa...", Raul totesi, kun oli päässyt sohvan eteen ja siitä sitten varovasti istuutunut punahiuksisen viereen. Toinen oli siis viihdyttäjä? Raulin ilme muuttui hieman kysyvämmäksi ja tuo hieroi kädellään leukaansa, toinen kulma hieman koholla. Hän ei viitsinyt udella minkälainen viihdyttäjä, ja jätti asian muutenkin sikseen.
Valkohiuksisen käsi harhaili taas Gabriellen hiuksiin ja poskelle. Nyt hänen kätensä juuri ja juuri ylsi, kun tuo mies oli istuutunut hieman kauemmas toisesta. Toisella kädellään tuo otti jousensa ja nuolensa pois, selän takaa ja asetti ne hiljaa sohvan eteen, jotta varmasti tosi paikan tullen saisi ne helposti, vaikka olihan hänellä miekkansa, joka lepäsi aina vyöllä.
Myrkynvihreät, hieman jäätävät silmät, katsoivat yhä Gabriellea ja miehen kauniilla kasvoilla karehti hienoinen hymy.
"Miten satuitkaan rannalle juuri tänään?" mies kuiskasi ja kumartui suukottamaan toisen poskea. Niin paljon oli kuitenkin kysyttävää, ilman vastauksia. Silti Raul tunsi sisällään jotain hyvin kaunista, hän tosiaan piti Gabriellesta, jota ei kuitenkaan osannut vielä myöntää ääneen. Valkohiuksinen yritti miettiä fiksuja sanoja, ja halusi sanoa jotain hyvin kaunista. Demoni kehräsi taas hiljaa ja torkkui. Sitä ei jaksanut kiinnostaa mikään. Raul saisi tehdä mitä halusi. Tosi paikan tullen, se sitten valpastuisi ja auttaisi miestä ja neitoa tarpeen tullen.

"Miten satuitkaan rannalle juuri tänään?"
Raulin sanat saivat Gabriellen ajattelemaan kulunutta iltaa. Mikä oli se suuri voima, jokaoli saanut haltianeidon ja puolidemoni miehen kohtaamaan? Miksi juuri täällä, Payonissa? Miksi juuri tänä iltana?
Raskas työpäivä, eikä paljoakaan rahaa. Hiukan nälkä, eikä hyviä yöuniakaan. Ennen nukkumaan menoa pieni kävelylenkki, Leokin saisi ulkoilla. Sitten tämä kaikki... Kiitos sille, kenelle sitten ikinä.
"En tiedä. Minula on tapana kävellä iltaisin", Gabrielle sanoi hiljaisesti, muttei enää kuiskaillut. Täältä äänet eivät kantautunueet ulos, ja jos kantautuivatkin, eivät kovin kauas ainakaan.

Gabrielle köhäisi hieman vaivaantuneena ja siirtyi kauemmas Raulista. Haltia neito nosti jalkansa sohvalle ja laittoi ne ristiin. "Minä... haluaisin tietää enemmän sinusta", haltia sanoi hiukan vaivaantuneesti. Voisihan mies loukkaantua kysymyksestä, luulla hänen utelevan liikoja. Mutta neidon oli pakko saada tietää jotain miehestä, johon hän nyt näinkin paljon oli ihastunut. "Tottakai kerron minäkin sinulle, mitä vain haluat tietää... Mutta ensin sinä, kerro minule jotain... Sitten sinä saat tietää mitä haluat", Gabrielle jatkoi edellistä lausahdustaan.
Koko ajan hän piti katseensa miehen silmissä. Hän toivoi näkevänsä, jos tämä yrittäisi valehdella, sillä valehtelijoista ei Gabrielle pitänyt.

//Voi viiksikarva! Näin vähän tekstiä... No time, no money. Yritän kirjoittaa enempi kun ei ole näin kiirettä..//

Raul kuunteli hiljaisena toisen vastauksen. Vaistomaisesti tuo nyökkäsi ja myrkynvihreät silmät tarkkailivat taas huonetta, kunnes tuo viimein havahtui Gabriellen seuraavaan kysymykseen. Kasvot kääntyivät neitoa kohti, ja silmät kaventuivat hitusen verran. Demoni lopetti hyrinänsä, sekin oli hiljaa ja odotti mitä Raul meinaisi tehdä. Valkohiuksinen ei pitänyt siitä, että hän joutuisi kertomaan jotain itsestään, mutta lopulta sitten silmät palautuivat normaaleiksi ja hienoinen hymy käväisi tuon huulilla.
"Mitäköhän me voisimme sitten kertoa? Nimemme sinä jo tiedät. No, me synnyimme jossain kaukana täältä, pienessä talossa keskellä metsää. Asuimme äitimme kanssa, joka oli täysi demoni..." mies aloitti ja huokaisi sitten sipaisten nopeasti sormellaan hiuksensa pois kasvojensa edestä. Demoni oli ihmeen hiljaa, sekään ei pitänyt menneisyyden kertomisesta, mutta Raul oli päättänyt, että kertoisi, sen mikä nyt ehkä oli tärkeintä.
"...isämme, hän oli täysiverinen haltia, mutta hän jätti äitimme, emmekä nähneetkään häntä, muuta kuin silloin...kun äitimme sairastui ja pyysi meitä hakemaan apua haltiakylästä. No isämme ei suostunut antamaan apuaan ja sanoi, että me olimme vain virhe, jonka hän oli joskus tehnyt. Silloin demonimme heräsi ja kun saavuimme takaisin kotiin, niin äitimme oli jo kuollut. Me sitten kaikkien metsän demonien kanssa, tuhosimme sen haltiakylän ja me tapoimme isämme", Raul lopetti menneisyyden kertomisensa ja katsahti nopeasti Gabrielleen, odottaen miten tuo reagoisi. Hänhän oli juuri kertonut, kuinka oli tappanut oman isänsä. Raul toivoi, että edes joku ymmärtäisi häntä, sillä mies oli ollut silloin vasta poikanen. Vieläkin hän tunsi surua menehtyneestä äidistään.
"...no siinä oli kaikki oleellinen meidän menneisyydestämme ja voin sanoa, ettemme ole mikään räikeiden värien ystävä ja Yasha on tärkeä osa elämääni. Ja kannamme kuitenkin mukanamme isämme miekkaa", mies kertoi hiljaa ja vetäisi kauniin hopeisen miekan pois tupestaan. Se oli hyvää haltiatekoa, eikä siis kateknnut kauhean helposti.
Valkohiuksinen laittoi miekan takaisin ja odotti hetken, katsoen koko ajan noilla myrkynvihreillä silmillään Gabriellea. Hän pelkäsi hirveästi sisällään, että Gabrielle ei enää hänen kertomuksensa jälkeen haluaisi olla tekemisissä Raulin kanssa.
Hiljaa huokaisten mies nousi ylös ja käänsi selkänsä neitoon, sanomatta kuitenkaan mitään. Hän odotti toisen reaktiota ja kierteli sen takia, hieman jännittyneenä huoneessa, kuunnellen samalla, missä Yasha olisi.
Hän vain on niin erityinen, mies totesi taas mielessään, ja hymyili hienoisesti, samaisella jäätävällä hymyllään. Hän ei yhtään olisi ihmetellyt, vaikka Gabrielle ei ymmärtäisikään häntä, mutta silti tuo punahiuksinen halusi uskoa niin, sillä Gabrielle ei ollut samanlainen kuin muut.
"Kerrohan sinäkin jotain itsestäsi?" valkohiuksinen kysyi hiljaa kja katsahti sivusilmällä neitoa, hymyillen hieman taas lemepämmin, kuin yleensä.

//Nyaah~ Minellä taas on kauhian tönkköä ja joulukiireethän ne täälläkin on ^.^//

Gabrielle kuunteli miestä, eikä keskeyttänyt tätä. Kuten haltia olikin jo odottanut, miehen menneisyydessä oli joitain synkkiä tapahtumia... Tämä oli mennyt ja tappanut isänsä... Toisaalta, isä ei ehkä olisi muuta ansainnutkaan. Gabrielle sai myös vahvistuksen sille, että mies oli puolidemoni. Haltia oli kuitenkin jo osannut odottaa tämän tapaista kohtaloa, joten suurempia tunnekuohuja ei tarvittu. Hienoinen säikähdys tuulahti Gabriellen mieleen, kun mies vetäisi miekan... Muttei tämä sillä mitään tehnyt.
Gabrielle painoi tiedon huolella mieleensä. Gabriellen kasvot pysyivät ilmeettöminä.

Gabrielle oli hiljaa. Hän hengitteli syvään, ja odotti hyvää hetkeä aloittaa.
"Sinulla on ollut... hmm.. hieman erilainen lapsuus", Gabrielle aloitti varovasti. Haltian ääni pysyi normaalina, eikä siitä voinut päätellä iloiseksi tai surulliseksi, ei miksikään.
"Mitäpä minusta. Olen aina asunut täällä, nykyään minulla ei enää ole vanhempia, kaksi veljeä kylläkin... Asustelen täällä ja muutamassa muussa kaupungin pohjapaikkojen koloissa, töikseni olen viihdyttäjä, kuten mainitsinkin", Gabrielle jatkoi, mutta pikkuhiljaa alkoi neitokaisen puhelias puoli tulla esiin. Ääni alkoi pikku hiljaa muuttua lörpötteleväksi...
"Päivät raadan, joskus rahat eivät tahdo riittää... Varmaan arvaatkin että olen vaani? Sinäkään tuskin ainakaan aasoihin kuulut?" Gabriellen ääni nousi kysyväksi. Gabrielle nosti kätensä ylös ja venytteli haukotellen makeasti.
Haltianeito oli väsynyt kuluneesta päivästä, ja huominen olisi hyvä työpäivä. Mutta paras aika töille olisi vasta hieman ennen puolta päivää, ja siihenhän oli aikaa.
Raul näytti taas niin kovin komealta. Mutta ei Gabrielle halunnut enää puhua.
Neito konttasi sohvaa pitkin Raulin luo ja istui tämän syliin. Gabrielle ei ollut varma. Mitä jos toinen oli vielä huonolla tuulella edellisistä keskusteluista, olihan tämä kertonut kaikkea hirveää... No, sille ei voisi mitään. Gabrielle halusi nauttia Raulin seurasta.
Gabrielle oli katsellut toiselle puolen huonetta, mutta nyt haltia kääntyi ja otti kiinni Raulin hartioista. Haltia painoi huulensa miehen huulille ja suuteli, suuteli pitkään ja hartaasti.
Sen jälkeen Gabrielle hyppäsi pois Raulin sylistä ja juoksi huoneen toiselle puolelle ja heittäytyi suurehkolle patjalle. Sieltä haltia jatkoi matkaa nopeasti ja kääntämättä katsetta Rauliin... Kaapille. Neito avasi kaapin oven ja otti sieltä kangaskäärön, kaksi lasia ja mitä ilmeisimmin punaviinipullon. Haltia oli selvästikin riehakkaalla tuulella, sillä kun tämä kaatoi punaviiniä laseihin, sitä roiskui hieman yli.
Gabrielle siirteli peittoja ja tyynyjä pois tieltä, kun hän asetteli korppuja sisältäneen liinan ja lasit patjalle.
Neito viittoili Raulia tulemaan lähemmäs.

//Oho, loppu osa muuttui vauhdikkaaksi...//

Raulin myrkynvihreät silmät kääntyivät Gabrielleen, kun tämä kuuli neidon puhuvan. Hiljaa mies kuunteli toista, ja hieman yllättyikin, kun Gabrielle ei reagoinut pahemmin hänen kertomukseensa, joka nyt ei ollut niitä kaikista valoisampia. Muutaman kerran tuo nyökkäili kauniille punahiuksiselle ja hienoinen hymy nousi taas kerran valkohiuksisen kauniille kasvoille. Neito oli melko puheliaan oloinen, mikä ei haitannut Raulia pätkääkään. Hänestä oli mukava kuunnella neitoa, se sai hänen olonsa jotenkin niin erilaiseksi, jotenkin niin rauhoittuneeksi.
"...emme kuulu mihinkään kiltaan", mies sanoi hiljaa, kun Gabrielle kysyi hältä killoista. Sen verran tuo tunsi kuitenkin kaupunkia, että tiesi nämä kaksi kiltaa, johon ei kumpaankaan kuulunut, eikä oikeastaan niistä pahemmin välittänytkään. Raul oli kuitenkin yksineläjä, oman kirouksensa alainen. Hän puolusti itseään ja meni minne itse halusi.
Mies katsahti taas Gabrielleen ja antoi silmiensä kiertää tuon kauneudessa. Neito näytti tosiaan hyvinkin paljon hänen edesmenneeltä äidiltään, kuten valkohiuksinen olikin jo hieman aiemmin huomannut.
Hienoinen ihmetys kuvastui tuon kasvoilta, kun Gabrielle, tuli hänen syliinsä. Demoni oli alkanut taas kehrätä ja miettiä omia asioitaan, antaen Raulin olla rauhassa. Mies tunsi sydämensä lyövän hieman lujempaa, kun tunsi punahiuksisen niin lähellä, taas kerran. Mies kosketti hellästi sormellaan toisen poskea ja silitteli hajamielisesti toisen hiuksia. Valkohiuksinen sulki hetkeksi silmänsä, aivan kuin yrittäen rauhoittaa kiihtynyttä pulssiaan ja sydämen lyöntejään.
Raulin suureksi ihmetykseksi Gabrielle seuraavaksi suuteli häntä. Hän tunsi toisen kädet hartioillaan ja pehmeät, lämpimät huulet omillaan. Mies vastasi hieman varoen tuohon suudelmaan, mutta nautti siitä. Hän tosiaan piti tuosta neidosta, eikä hän oikein koskaan ollut kenestäkään välittänyt.
Mies hymyili, kun toinen jo sitten taas oli menossa toiselle puolelle huonetta. Myrkynvihreät silmät seurasivat tavallisen oloisina punahiuksista, joskin Raul tosiaan piti siitä, kun Gabrielle suorastaan uhkui positiivista energiaa ja jotakin sanoin kuvaamatonta innostuneisuutta.
Demoni hyrisi hiljaa ja sekin tuntui kyllä välistä seuraavan Gabriellea. Paholainen ei ollut enää moksiskaan neidosta, Raul oli tehnyt päätöksensä. Demoni pystyi kyllä sen verran antamaan periksi, kun itsekin piti neidosta.
Raul käänsi päätään hieman kallelleen ja katseli toista hieman ihmettyneenä. Mitä punahiuksinen oikein teki ja järjesteli? Valkohiuksinen nousi ylös ja käveli varoen neidon luo, hienoinen hymy yhä kasvoillaan. Kauniit valkoiset hiukset leijuivat perässä, niiden melkein koskettaessa maata. Koko miehen olemus hehkui komeutta tai kauneutta. Tämän tummat vaatteet olivat hieman rähjääntyneet, mutta se nyt ei ainakaan miestä itseään haitannut.
"Mitäs sinä nyt?" Raul kysyi niin lempeästi, kuin osasi ja istahti varovasti melko lähelle Gabriellea, muttei kuitenkaan turhan lähelle. Kasvoilla oli nyt kysyvä, sekä Raulille hieman epätavanomaisempi lempeä katse. Kylmyyttähän niissä toki yhä oli, mutta ei niin paljon, kuin ennen. Hän vain niin piti toisesta, eikä voinut olla tyly ja kylmä, kuten yleensä. Gabrielle sai hänet tuntemaan itsensä erilaiseksi.

//Raul on hieman pihalla kaikesta n.n'//

Gabrielle tunsi olonsa kotoisaksi. Raul ei tuntunut enää niin vieraalta, ei, kun toinen oli hänen luonaan, kodissaan. Mies oli istahtanut haltian viereen ja uteli mitä tämä aikoi.
"Ajattelin tarjota meille vähän ruokaa", Gabrielle sanoi tökkäisten pari korppua ja viinilasin Raulille. "Eihän tämä mikään juhla-ateria ole... Mutta nälkä lähtee", Gabrielle jatkoi taas. Kun mieheen alkoi tottua, Gabrielle alkoi olla taas oma, puhelias itsensä. "Toivottavasti Raul ei säikähdä puheliaisuuttani, iloisuuttani...", Gabrielle tuumi, mutta heitti mokomat turhat mietteet mielensä perimmäisiin nurkkiin. Neito ei voinut sille mitään. Hän halusi puhua, jutella kysellä... Hän halusi vain sanoa jotain, mitä vain!
"Mitä teet täällä, Payonissa? Oletko vain matkalla..." Gabriellen ääni muuttui iloisesta tunteettomaksi. "...Vai onko sinulla täällä töitä? Asuntoa..." Gabriellen ääneen tuli taas hetkeksi toivoa, lapsellista toiveikkuutta, toivetta onnellisuudesta, onnellisesta huomisesta...
Gabrielle pyyhkäisi hiuksiään taakse päin ja otti kulauksen lasistaan. Neito oli hetken hiljaa ja mutusteli kuivahkoa korppua. Hänen mieleensä tuli taas hiukan huolta. Niinpä Gabrielle oli hiljaa. Toinen varmaan luuli hänen mököttävän. Mutta se tuntui niin väärältä, jos Raul lähtisikin pois... Ei, hän ei saisi jättää Gabriellea! Mutta ehkä mies ei lähtisi...
Haltia otti taas kulauksen viiniä, muttei halunnut juoda sitä. Se ei maistunut haltian suussa miltään. Kuin ilmaa, huonoa ilmaa.
Gabrielle laski viinilasin pois kädestään. Ja oli hiljaa.

//Ja taas vaihteeksi lyhyttä ;D Gab leikkii hankalasti tavoiteltavaa ;D//

Raul nyökähti hiljaa, hienoinen hymy kasvoillaan, kun neito törkkäsi hälle viinilasin ja pari korppua. Hetken tuo haisteli viiniä, ja hörppäsikin sitä hieman. Melko hyvää, ei ollut mies saanut pitkään aikaan juoda, oikeastaan mitään. Valkohiuksinen nyökkäsi Gabriellelle vastaukseksi, jotta toinen tiesi, että mies kuunteli koko ajan, mutta sanoi sitten hiljaa, kun neito lopetti, ainakin hetkeksi.
"Meille kelpaa melkein mikä vain, kun ruokaa ei ole saanut taaskaan pariin viikkoon." Tuon sanottuaan mies sipaisi taas kasvoilleen tulleet hiukset ja hörppäsi viiniä uudestaan, korppuihin kuitenkaan vielä koskematta. Myrkynvihreät silmät jumittivat punahiuksisessa, demonin hyristessä tyytyväisyyttään tämän sisällä. Mies tuntui vajoavan taas omiin ajatuksiinsa, ja hetken päästä sai taas neito hänet irti mietteistään.
"Öh, me olemme oikeastaan vain matkalla. Olemme yksinkulkija, vailla mitään kotia saatikka töitä", Raul kertoi, niinkuin hän tosiaan oli. Hän eli yksin demoninsa ja hevosensa kanssa.
"Olemme ammatiltamme soturi tai no käyhän maagikin", mies sanoi hiljaa taas kerran ja hymähti lauseen lopussa. Hän muisti kyllä hyvin sen, kun vanhemmat ja viisaammat demonit olivat alkaneet opettaa hälle mustaa magiaa ja taistelutaitoja. Harjoituksista oli jälkiäkin muistona, esimerkiksi kun hän löi miekallaan polveensa. Hienoinen hymy nousi taas tuon kasvoille, ja demonikin sai hieman ajateltavaa, senkin alkaessa muistelemaan niitä hauskoja harjoituksia. Silloin vasta Raul oli löytänyt demoninsa, sisällään asuvan kirouksensa, jonka kanssa joutui elämään elämänsä loppuun.
Hetkeen ei Raulkaan sanonut mitään, ja huomasi Gabriellen olevan ihmeen vaisu. Oliko tuolla kauniilla haltialla huolia vai mitä? Miehen kasvoille nousi kysyvähkö ilme, ja tuo kysyikin hiljaa:
"Mikä hätänä?"
Valkohiuksinen hörppäsi taas lasista punaista viiniä tarkkaillen kuitenkin Gabriellea. Hän tunsi huolestuneisuutta, mitä hän ei ennen ollut tuntenut. Miehen sisällä alkoi jokin taas kuohumaan, hän halusi auttaa, lohduttaa, piristää neitoa. Neitoa josta niin piti. Silti osittain mies pelkäsi sisällään, että oli itse loukannut Gabriellea.
"Loukkasimmeko jotenkin sinua? Vai haluatko, että lähdemme?" mies sanoi kysyvällä äänensävyllä ja laittoi viinilasinsa maahan, myrkynvihreiden silmien nyt vain katsellessa kaunista punahiuksista neitoa.
Hetken Raul mietti mitä hänen pitäisi tehdä, mutta kumartui sitten hieman eteenpäin ja vei sormensa toisen leuan alle nostaen siten toisen kasvoja, jotta näkisi ne paremmin. Demonikin oli hiljaa ja tarkkaili tilannetta. Sekin oli huomannut neidon vaitonaisuuden ja halusi saada selvyyden siihen, olihan sekin osa Raulia.
Miehen teki mieli vetää neito itseään vasten ja halata. Jotenkin olla läsnä. Myrkynvihreät silmät olivat nyt juuri lempeät ja kasvoista näkyi jotakin mitä ei yleensä näkynyt. Valkohiuksinen joutui hetken aikaa kokoamaan itseään, ja huokaisi sitten hymähtäen hieman. Sitten tuo vetäisi neidon syliinsä, hymyillen ja sanoen rauhoittavalla äänensävyllä, jota sitäkään ei yleensä kuullut miehen suusta:
"Voi sinua, kaunokaista."
Sisällään tuo taaskin tunsi pienen pelonväirstyksen, jos oli tosiaan tehnyt jotain väärin, miten Gabrielle reagoisi häneen? Vaikka se olikin vaikeaa hälle itselleen, niin silti hänen oli se myönnettävä...Raul rakasti jo nyt Gabriellea, jokin neidossa teki sen.

//Raul taas painii edelleen itsensa kanssa n.n//