Enkeleiden suojaamat~

//Arya tänne n___n Jatkopeli täältä~//


René murisi itsekseen, kun tuo yksi pölvästi oli hänet tuntenut, mutta onneksi valtias oli sitten keksinyt eräänlaisen suunnitelman, joka nyt sai luvan toimia.
"Tapa kaikki, jotka tule tiellesi ja juokse. Jonnekin vain, pois tältä alueelta... NYT!"
René tunsi toisen lähellään, mutta sitten viimeisen sanan huutaessaan toinen veti kasvonsa pois hänen korvan juurestaan. Vartijat olivat selvästi hämmästyneet, tästä ja katselivatkin hetken toisiaan ihan pöllämystyneinä. René virnisti ja juoksi Haarapääskyn perään joka tappoi yhden vartijan ja René oli jo tappanut pari. Demoni nuorukainen sai peräänsä tämän hänen tuntemansa pölvästin, mutta sai iskettyä tätä käteen, jolloin toinen ulvahti ja jäi taakse. Ja niin, he saivat valtiaan kanssa etumatkaa ja jos he nyt vain pääsisivät kunnolla pois muurien juurelta niin kaikki olisi selvitetty.

Demoni juoksi myös minkä jaloistaan pääsi ja saavutti pian etumatkaa saaneen blondin ja juoksi tämän vierelle. Mustat hiukset liehuivat tuulessa ja demonin kasvoilla koreili virne. Tämä kääntyi toisinpäin, katse tulosuuntaan ja juoksi takaperin jonkin aikaa. Vartijat olivat selvästikin jääneet taakse, eivätkä enää jaksaneet ottaa edes heitä kiinni. Ihan hyvä niin. René kääntyi jälleen toisinpäin ja hidasti juoksunsa hölkäksi. Hän oli aikonut aluksi juosta kaupungin puistoon, mutta sitten demoni keksi paremman. Hautausmaa. Enkelten nousu olisi ihan hyvä piilopaikka. Siellä oli demoni joskus aina viettänyt aikaansa katsellen suurelta kukkulalta auringonlaskua ja nousuakin välillä. Ja olivathan he Larén, tämän ottoisänkin kanssa siellä usein vierailleet, vaikkei kukaan heidän tuttavistaan sinne oltu haudattukaan.

"Mennään tuonne", René sitten totesi valtiaalle, ja osoitti Enkelten nousun portteja. Tämä olisi nyt ihan hyvä paikka, parempaakaan ei siihen hätään voinut löytää, sillä René ei yksinkertaisesti viitsinyt edes mennä kaupungin keskustaan. Täällä olisi sitä paitsi rauhallisempaa ja eivät vartijat nyt ihan heti saisi heitä kiinni sieltä, sillä olihan hautuumaalla monia hyviäkin piilopaikkoja, koska siellä kasvoi muunmuassa paljon puita ja olivathan hautakivetkin jotkut sen verran isoja, että ne toimisivat hyvin suojana tarpeen tullen.

"Kai tämä paikka kelpaa sinulle? Se kun sattui olemaan tässä matkan varrella", demoni virnisti ja hidasti tahtinsa kävelyksi ja sitten pysähtyi kokonaan, kun he olivat sillä Payonin suurimmalla kukkulalla, josta näki melko pitkälle ja se kieltämättä olikin kaunis näköala. Ja täältä pääsi hyvin temppeleille, josta johti polut takaisin kaupunkiin kun he sinne haluaisivat sitten palata. Hänen pitäisi ainakin aamun tullen olla takaisin kotona, sillä muuten häntä odottaisi mukava saarna kääpiöltä, joka halusi udella, että missä oli René yönsä viettänyt ja sitten hän saisi siivota koko huushollin, kääpiön valvonnassa. Niin, Laré oli kuin mikäkin haukka joka vahti häntä ja hänen jokaista liikettään.

No, nyt he ainakin olivat turvallisesti poissa Sifi-tornin juurelta. Ja mikäs sen parempaa. René oli mennyt hakemaan seikkailuja, mutta oli saanut kokea vieläkin parempaa kuin pelkän seikkailun. Punaiset silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän asteli aivan kukkulan reunalle, levittäen kätensä sivuille ja antaen tuulen tuivertaa hiuksissaan ja antaen sen hivellä kasvojaan. Vapaus, se oli ihaninta mitä demoni oli koskaan saanutkaan tuntea, ja toinen oli rakkaus ja välittäminen. Kun tunsi sen, että joku tosiaan välitti. Kohta tämä sitten avasi punaiset silmänsä ja katsahti hymyillen Haarapääskyä. Hän ei ollut koskaan uskonut, että pääsisi tutustumaan tähän henkilöön, vaikka oli muutaman kerran tämän nähnyt aiemminkin jossain.

Nyt hän sitten asteli tämän vaaleahiuksisen lähelle, vei kätensä koskettamaan tämän poskea ja huulia, kunnes sitten veti tämän halaukseen. Haluten tuntea toisen lähellään, ja varmistua edelleen asiasta, että tämä todella oli siinä, ettei hän vain kuvitellut. Ettei hän vain uneksinut. Se jos mikä olisi ollut kamalaa, jos hän vain olisi yhtäkkiä herännyt kotoaan ja kaikki olisi vain ollut unta.

//Vaihdoin nyt paikan sitten Enkelten Nousuksi, se oli miusta parempi paikka~ Toivottavasti ei haittane?//

//Pahoinvoivana, kipeänä koulusta lähteneenä täällä yritän vastailla joten virheet laitan siihen piikkiin >'D Kirjoitin vastauksen jo eilen, mutta koneeni näemmä sekoili taas >.
Haarapääsk myöntyi vain nyökäten Renén idealle jäädä Enkelten nousulle. Hautausmaa oli tosiaan yksi niistä harvoista paikoista missä hän ei käynyt usein. Tuskin tunsi koko paikkaa, vaikka oli siellä kerran tai kaksi kuitenkin elämänsä aikana käynyt. Mutta useammin ei halunnut siellä käydä tapaamassa kuolleita. Se sai hänet muistamaan oman tulevan kuolemansa - ja ne yskänpuuskat joita hän ei halunnut Renén kokea nähtävän. Ja siellä oli muutenkin niin kankeaa ja surullista, paikka jossa kuolleiden entiset ruumiit makasivat sieluttomina - tuntematta, näkemättä, tiedottomana ympärillisestä maailmastaan. Päässeenä vihdoin rauhaan, pois sodan ja loputtoman syksykierteen tieltä.

"Mikäs tässä, ainakin täällä on rauhallista."
Haarapääsky sanoi ja naurahti käheästi. Valtias itsekin pysähtyi hieman huokaisten kukkulan laelle. Mies hengitti syvään suun kautta, yrittäen tasata sydämensä lyönnit juoksun jälkeen. Tuo oli ollut raastavaa juoksemista, mutta hän ei myöntänyt sitä tietenkään Renélle, ettei tuo saisi hänestä pelkurin kuvaa. Vaikka mitä sillä niin suurta väliä, kunhan he vain olisivat yhdessä. Heidän elämänsä pyörisi vain tämän mukaan. Sen faktan, että he olivat rakastuneita. Ja homoja molemmat. Millään muulla ei ollut välin häivää.

Kun René tuli halaamaan häntä, koskettaen jälleen miehen poskea, tuo blondi otti sen vastaan. Haarapääsky kietoi omat kätensä miehen ympärille, tehden samaa kuin demoni. Hän ei halunnut enää päästää irti. Hänellä kyllä oli omat tehtävänsäkin hoidettavana valtiaana, mutta oli hänellä omakin elämä. Vihdoin, pitkän tauon jälkeen. Joku, jonka vuoksi elää. Joku, jonka vuoksi taistella sairautta vastaan joka hiljalleen kalvoi miehen sisuksia. Mutta kaikki mikä nyt merkitsi, oli siinä hänen halauksessaan, toisella puolella. Tuo mustahiuksinen, ruusunpunasilminen mies nimeltänsä René. Joku jonka hän oli vasta tavannut. Mutta asioiden lähtökohta saattaa myös olla viha, tämä todisti sen.
"En aio enää päästää sinusta irti, tiedätkös?"
Haarapääsky kysyi ja naurahti hieman käheästi, jonkinmoinen hymy silti väännettynä huulilleen. Hän ei tosiaan ollut kovin hyvä puhumaan hempeitä, mutta kyllä hän varmaan saisi pian aikaa harjoitella, jos René van voisi odottaa.

Paha tunne sai Haarapääskyn ottamaan pikaisen irrotuksen Renéstä. Hän ei halunnut tehdä niin, mutta joutui. Mies otti hellästi miehen kädet ympäriltään, perääntyi pari askelta ja lysähti sitten kaksin kerroin. Hän pusersi silmänsä kiinni, laittoi kätensä suunsa eteen ja alkoi yskiä. Verta lensi jo valmiiksi likaiselle paidalle ja maahan. Toki myös hänen kädelleen. Köhinät jatkuivat varmaankin minuutinkin, ja verta lensi ulos miehen aukinaisesta suusta. Pian hän kuitenkin sai sen kohtauksen taantumaan ja nosti katseensa huokaisten.

"Minun pitäisi varmaan kertoa sinulle eräs asia..."
Haarapäsäky mutisi Renélle tuskaa silmissään. Mies pyyhkäisi kämmenselällään veret suunsa ympäriltä ja ravisti kättään puhtaaksi. Hän ka tsoi hieman surullisena demoniin ja huokaisi syvään. Miten hän selittäisi tämän? Tuskin René nyt hänen kanssaan enää haluaisi olla jos hän oli kuolemassa.
"Umm... Tuota. olen sairas, kuten huomasit. Kuoleman sairas. Elän enää hyvällä tuurilla seitsemisen vuotta... Sairastuin jo nuorena, mutta aion silti elä sen mitän elän täysillä. Anteeksi ette kertonut aiemmin..."
Haarapääsky sanoi ja kohotti hieman kulmiaan, odottaen demonin vastausta. Peläten sitä omalta osaltaan. Mutta mitä sillä niin väliä, olihan hän saanut nauttia elämästä edes hetkisen.

//OUtoa kökkömystä ;___;//

René kuunteli mitä toinen vastasi hänelle ja hymyili. Mustat, pitkät hiukset heiluivat tuulessa, ja punaiset silmät katsoivat blondia. Sitten tämä astui lähelle miestä ja veti tämän halaukseensa, haluten tuntea toisen lähelllään. Tuntea että tämä varmasti olisi siinä, eikä se olisi vain jotain illuusiota. Ei, se ei ollut sitä. Se oli aivan totta, eikä vain ihana uni, josta ei olisi koskaan halunnut herätä. Hän oli aivan hereillä ja hän tunsi miehen lähellään. Hän tunsi toisen kietovan kätensä hänen ympärilleen. René oli onnellinen ja hänen mielensä liiteli jossain taivaanrannan tuolla puolen. Oliko oikein olla siinä, valtiaan kanssa joka kuitenkin osittain kuului vaanien killan ylimystöön ja hän. Hän oli vain pahainen killaton nuorukainen. Nuorukainen joka varasteli elääkseen, ja oli kaiken kukkuraksi miehiin päin suuntautunut. Mutta ei. Se ei ollut väärin, hän ei osannut katsoa sitä sillä tavalla, että se olisi väärin. Toisin kuin joidenkin mielestä. Mutta ei hänen. Hän oli mielestään oikeassa paikassa, oikean henkilön kanssa, josta piti paljon.

"En aio enää päästää sinusta irti, tiedätkös?"
René oli sulkenut silmänsä ja kuuli Haarapääskyn naurahtavan hieman käheästi. Onnellinen tuhahdus käväisi demonin suusta ja tämä vain veti sisäänsä toisen tuoksua ja eli siinä hetkessä. Oli vain, mitään muuta hän ei itseasiassa tarvinnut. Ei. Siinä oli kaikki mitä hän tarvitsi, ei enempää, ei vähempää. Vain tämä vaaleahiuksinen valtias vierellään.

Kuitenkin, kaikki nämäkin hempeät kohtaukset loppuvat joskus ja nyt se loppui siihen, kun Haarapääsky irroitti hänen kätensä ja muutenkin astahti taaksepäin, lysähtäen sitten maahan. Yskien verta? Punasilmäinen katseli aluksi hämmentyneenä toista, kunnes tajuntaan iski ajatus salaman lailla ja tämä polvistui nopeasti rakkaansa eteen. Sitten toinen sai kuin saikin kohtauksen taantumaan ja katsahti huokaisten häneen. Renén kasvoilla paistoi nyt huoli. Ilmiselvästi. Tämä oli oikeasti huolissaan. Eihän tuo äskeinen kuitenkaan ihan normaalia voinut olla, ehei. Sitten toinen sanoikin, että hänen pitäisi kertoa jokin asia hänelle.
"Umm... Tuota. olen sairas, kuten huomasit. Kuoleman sairas. Elän enää hyvällä tuurilla seitsemisen vuotta... Sairastuin jo nuorena, mutta aion silti elä sen mitän elän täysillä. Anteeksi ette kertonut aiemmin..."

René jumitti toista. Toisen silmiä, eikä pystynyt sanomaan mitään. Punasilmäinen nousi pystyyn ja kääntyi ympäri, katsoen alas, jossa levittäytyi Payon. Demoni oli hiljaa, katsoi vain taivaanrantaa, jossa alkoi pikkuhiljaa näkyä merkkejä auringon noususta, jolloin yö väistyisi valon tieltä ja kuu luovuttaisi valtansa sille, joka antoi kaikelle elämän. Jolloin tähdetkin poistuisivat ja René oli saanut elää taas yhden yön ilman mitään konflikteja, jotka liittyivät hänen lohikäärmemuotoonsa. Niin, se ei ollut koskaan miellyttävää, sillä joskus sitä saattoi pimahtaa siinä muodossa, niin paljon, että sai oikeasti tuhoa aikaan, mutta onneksi hän ei ollut koskaan tehnyt oikeastaan mitään sen kummempaa.

Kuitenkin, nyt Renén sydämelle tipahti melkoinen kivi. Hänen rakkaansa, olisi kuolemassa melko varmasti. Jokin surun ja huvittuneisuuden välimaastossa oleva hymy suli kuitenkin demonin kasvoille. Hän vihasi, hän rakasti, hän rakasti enemmän. Kyynel tipahti väistämättä silmäkulmastaan ja senkin demoni vain pyyhki paitaansa tuhahtaen ja huokaisi sitten, vetäisten hiuksensa taas auki ja kääntyi mustat suortuvat heiluen, takaisin Haarapääskyn päin. Hymy kasvoillaan.
"Sitten se on kohtalosi ja minä toivon, että haluat viettää minun kanssani edes ne vuodet, jotka on sinulle annettu vielä aikaa."
René oli ymmärtäväinen, ja asiat eivät muuttuisi miksikään, olisi hän mitä mieltä tahansa. Jos toinen oli kuolemansairas ja siihen ei olisi parannus keinoa, niin sitten se vain oli niin. Kyllähän hän sen ymmärsi, vaikkei aluksi tajuntaansa mahtunutkaan, että blondi kuolisi jossain vaiheessa.

"Itseasiassa minullakin on sinulle kerrottavaa", demoni sitten naurahti hivenen ivallisesti. Hän oli niin ironinen kertoessaan aina omasta demonisuudestaan, josta ei todellakaan usein puhunut. Laré ja muutama muu olivat ainoita jotka tiesivät mitä lajia hän oikeastaan edusti. Niin vähäinen laji, eikä oikeastaan ollut verenperintöä.
"Kerroin jo aikaisemmin, etten halunnut olla demoni. Olen haltia, mutta taas tavallaan...oikeasti olen demoni", ironisuus ei ollut hävinnyt äänestä ollenkaan. Muutamat kiukkuiset tuhahdukset säestivät kertomusta.
"Olen lohikäärmedemoni ja me seuraamme tähtiä, ja kun eräs tietty tähdistö on taivaankannen keskellä, silloin muutun lohikäärmeeksi....eiiikä se ole kivaa nähtävää", demoni murahti kyllästyneesti, sillä vihasi toisaalta itseään. Hän oli demoni vaikkei halunnut, hän olisi halunnut olla paljon mieluummin haltia, kuin pahainen demoni, jonka silmiä karsastivat kaikki.

"Siinä..." punasilmäinen totesi vielä, äänen vaihtuessa jälleen normaaliksi ja katse oli koko ajan seuraillut Haarapääskyä. Kuinka hän halusikaan jälleen koskea toista, tuntea toinen lähellään. Hän katsahti jälleen taivaanrantaa ja huokaisi. Kaikki oli ollut vielä aivan erilaisesti aamulla. Hän ei ollut arvellut kohtalon puuttuvan peliin tässä kohdin, ja vaikka hän olikin salaa ihaillut Haarapääskyä aikaisemminkin, niin ei tämä ollut uskonut, että saisi vielä joku päivä tuntea toisen lähellään ja tämän huulet huulillaan.

René polvistui jälleen Haarapääskyn eteen ja painoi otsansa toisen otsaa vasten hymyillen.
"En aio päästää sinusta irti", demoni kuiskasi sanat hiljaa ja sulki sitten punaiset silmänsä, painaen samalla huulensa toisen huulia vasten, suudelmaan, joka tahtoi kertoa rakkaudesta ja joka tahtoi kertoa juuri siitä, että hän ei aikonut päästää irti toisesta, ei edes kuoleman uhalla.

//Anteeksi kesto >.
Haarapääsky tuijotti surullisten sanojensa jälkeen hieman huolestuneena demoniin. Odottaen kovin tämän vastausta. Mitä nyt tapahtuisi? VOisiko tämä rakastaa häntä yhä tämän takia? Miten vain olisi, valtias ymmärtäisi kyllä. Oli aina kestänyt sen tuskan ja kestäisi vastedeskin. Mies vain tuijotti toista, joka tuijotti kohti Payonia. Odottaen, odottamatta että toinen vastaisi heti. Hän kyllä ymmärsi tuon uutisen painokkuuden. Olihan tuo nyt järkytys. Oli se olut järkytys miehelle itselleenkin kun hän oli ollut nuori. Mutta se tarvitsi sulattamisaikaa. Mutta oliko hänellä varaa antaa sitä Renélle? Hänellä itsellään oli mennyt sulattelemisessa kukausia.

Kun René puhui, Haarapääsky oli saada sydänkohtauksen. Se oli niin ihanaa kuultavaa, eikä ollut muuta toivonutkaan. Samalla hän oli hieman hämmästynyt demoni päätöksestä. Ihmehän tuo oli, mutta mies ei halunnut tietää eteenpäin - vaan aikoisi tarttua ensimmäisiin sanoihin kuin takiainen. Se oli se, mitä hän halusi. Ja tulisi aina haluamaan. Kaikki muu vaikka hiiteen. Paitsi Vaanien hyvinvointi. Kaksi tärkeintä asiaa, mihin hän takertuisi kunnes kuolisi tukehtuen omaan vereensä. Mitään muuta hän ei onnellisuuten tarvinnut.
"Olen niin onnellinen kuullessani tuon. Ja minä toivon että saan kulkea viimeiset askeleet vierelläsi."
Haarapääsky sanoi hiljaa, hymy kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin elämässään ollut yhtä onnellinen. Tätä paremmaksi ei enää kuolemansairaana voinut elämäänsä saada. Rakas. Oma kilta. Rauha, joka olisi tulossa toivottavasti pian.

Kun demoni kertoi oman salaisuutensa, pieni hymy häivähti Haarapääskyn kasviolla, mutta katosi nopeasti. No, toisella ei ainakaan ollut tuon kummoisempia ongelmia. Lohikäärme. 'Kuulostaa hauskalta,' onnistui mies vain ajattelemaan. Paitsi se ei tosiaan olisi varmaan kaunista nähtävää, mutta ei siinä mitään. Kunhan vain toinen ei kuolisi enenn häntä.
"Ei kuulosta kovin pahalta."
Haarapääsky ehti puuskaista ennen kuin sai miehen taas eteensä. Joka kuiskasi samat sanat kuin hän oli itse äsken juuri kuiskannut. Kumpikaan siis ei aikonut päästää irti, eli ei mitään hätää.

Myös Haarapääsky sulki silmänsä uppoutuessaan uuteen suudelmaan. Se tuntui niin uskomattoman hyvältä. Kun hän lopulta irrottautui, hänellä oli ehkä heman huvittuneisuutta hymyssään. Mutta ei paljoa. Tuntui vain niin kumman hyvältä kun tuo punasilmä oli hänen lähellään. Turvalliselta, jos saattoi sanoa.
"Kunnes kuolema meidät erottaa..."
Haarapääsky sanoi ja naurahti. Tottahan se oli. Tuskin heille nyt kovin eroa ehtisi tulla ennen kuin hän ehtisi kuolla kupsahtaa sairauteensa. Vaikka ei halunnut todellakaan ajatella asiaa. Pääasia oli elää juuri siinä hetkessä, Renén kanssa. Onnellisena siihen missä oli ja tulisi olemaan. Millään muulla ei ollut väliä.

Mies laittoi hellästi kätensä toisen poskelle, uskaltamatta päästää irti. Jos toinen kuitenkin alkaisi pelätä hänen kohtauksiaan. Se voisi olla... Kohtalokasta meininkiä. Silittäen hennosti toisen poskea peukalollaan hän valoitti kasvojensa hallinnan leveällä hymyllä. Onnellisena, kerrankin elämänsä aikana.

Demoni oli ymmärtäväinen, mitä kukaan omalle sairaudelleen mahtaisi. Jos Haarapääskyn oli määrä kuolla silloin, ne se oli kohtalo. Hänellä ei ollut siihen mitään sanottavaa, muuta kuin se että hän todellakin halusi kulkea tämän miehen vierellä niin kauan kuin vain saisi. Kunnes kuolema jommankumman heistä korjaisi.
"Olen niin onnellinen kuullessani tuon. Ja minä toivon että saan kulkea viimeiset askeleet vierelläsi."
"Niin saat, jos se on minusta kiinni" pieni virnistys käväisi noilla nuorekkailla kasvoilla. Kuinka he olivatkaan yhteen päätyneet? Vihan ja kiivastelun kautta, he olivat toisilleen olleet kuin ilmaa, olivat ivailleet ja mulkoilleet toisiaan lähes koko ajan, mutta niinhän sitä sanottiin, viha ja rakkaus kulkisivat käsi kädessä, kuten nytkin.

Ja kun hän kertoi oman salaisuutensa, vihaisten tuhahdusten säestämänä, niin toinen vain totesi ettei kuulosta kovin pahalta. Niinpä niin, ehkä se ei ollutkaan, nyt kun hän sai kulkea tämän valtiaan vieressä. Hän polvistuikin pian taas tämän vaaleahiuksisen eteen ja kuiskasi aivan samat sanat ja ihan tarkoituksella, mitä toinen oli hetki sitten sanonut. Suudelma, siihen tuo nuorukainenkin uppoutui täysin, sulkien omat silmänsä. Nuo punaiset demonin silmät.
"Kunnes kuolema meidät erottaa..."
Aivan. René nyökkäsi. 'Kunnes kuolema heidät erottaisi', ja niinhän se oli. Kaikille se päivä olisi tulossa, ennemmin tai myöhemmin ja ehkä siihen uskalsi jo tottua, kun tiesi sen tulevan silloin ja silloin. René ei tosin tiennyt milloin se päivä koittaisi hänen kohdalleen, eikä hän sitä edes halunnut ajatella. Demoni ei pelännyt kuolemaa, sillä se oli osa jokapäiväistä elämää ja varsinkin nyt, kun sota oli koittanut.

Kun he erkaantuivat, niin toinen laittoi kätensä hänen poskelle. Hän rakasti todellakin Haarapääskyä, mutta mitä tulevaisuus tulisikaan olemaan, heidän kummankin kohdalla? René oli katujen kasvatti, hän oli pahainen varas, jolla oli soturin koulutus. Hän oli elänyt elämänsä siihen asti pelkästään peläten kuolemaa ja häkkiin joutumista. Hän oli pelännyt itseäänkin, omaa sisintään. Hän oli pelännyt öistä taivasta. Hän ei ollut pitänyt omasta tatuoinnistaan joka oli selässään, ja tulisi aina olemaan. Se olisi hänen kohtalonsa, se olisi hänen tulevaisuutensa, niinkuin se oli hänen menneisyytensäkin.

René naurahti hivenen huvittuneesti. Kaikki oli jotenkin niin outoa, mutta toisaalta taas niin oudon ihanaa. Voisiko ollakaan ihanampaa, kuin kohdata aina tämän vaaleahiuksisen katse, ja tuntea toisen huulet omillaan.
"...et varmaan halua tämän tulevan julki?" hienoinen virne koristi demonin kasvoja ja toinen kulma kohosi aavistuksen verran. Niinpä niin, eipä kukaan tiennyt hänestäkään mitään. Ei edes ottoisä, Laré. Ja salassa se pysyisikin, ainakin Renén osilta, jos Haarapääsky ei toisin halunnut, sillä nuorukainen oli valmis tekemään ihan mitä vain tämän valtiaan takia.

Ja nyt silmissä häivähti hienoinen kiilto. Aurinko alkaisi varmaan kohta pilkistelemään taivaankaaren takaa, mutta eihän se demonia toki haitannut, sillä hän haluaisi olla Haarapääskyn kanssa niin kauan kuin vain saisi. Mutta toisaalta hänen pitäisi kuitenkin palata kotiinsa jossain vaiheessa, sillä haukansilmäinen kääpiö kyllä etsisi hänet käsiinsä hetkenä minä hyvänsä. Hän ei olisi halunnut ajatella tätä asiaa ollenkaan, mutta todellisuus iski tajuntaan. Hän kyllä haluaisi tavata Haarapääskyn uudestaan, hinnalla millä hyvänsä.

Demoni nousi ylös ja virnisti, ojentaen kättään ja nosti toisen ylös. Hän katsoi pitkän aikaa punertavilla silmillään toista ja virnisti sitten uudemman kerran.
"Toivottavasti katseluni ei haittane enää?" Ja ihan kiusallaan René tälläistä kysyikin, ei hän pahaa tarkoittanut. Ei toki. Pieni kiusoitteleva suukko toisen huulilla ja sitten tuo erkani muutaman askeleen kauemmaksi. René oli tälläinen perheen musta lammas ollut aina, mutta nyt hän oli löytänyt onnensa, vaikka vanhempansa olivatkin kironneet hänet oikein kunnolla koska piti miehistä. Niinpä niin.
Pää kallistui toisen olkapään puoleen ja punaiset silmät katselivat toista, viekkaasti mutta lämpimästi. Hän rakasti toista yli kaiken.
"Tiedätkö, olet söpö", mustahiuksinen sanoi hiljaa, ja virnisti leikkisästi. Hän oli vain niin onnellinen, että se teki mielen niin lapsekkaaksi.

//Kuuseen mäsät koneet ja anteeksi ihan oikeasti kesto ;____;//

Haarapääskyn kulmat kurtistuivat hieman Renén taas naurahtaessa. Ja samassa puhumassa tämän ulostuomisesta. Kyllähän tämä varmaan saattaisi hieman tuoda häpeää Vaanien valtiaille jos tämä tulisi julki. Mutta mitä sillä niin väliä. Oli sitä homoja ja lesboja muuallakin. Mitä kummallista yhdessä ylimääräisessä parissa? Muut valtiaat eivät kyllä varmaan pitäisi tai lehdet ja media... Mutta ei tuo piitannut. Tärkeintä oli, että he olisivat yhdessä. Mitä siitä, vaikka hän saisikin potkut töistään? Ei mitään - rakkaus voittaa aina ja saakoon jättää kaiken alleen. Seurauksista viis. Toki mies halusi rauhaa, mutta hän ei saisi piitata leviämisestä.
"En piittaa mitä muut sanovat, omat tunteemme ovat ne tärkeimmät."

Haarapääsky sanoi ja virnisti. Kaukana taivaanrannan tuolla puolen alkoi aurinko kohota hidasta vauhtiaan. Ensimmäiset säteet kohosivat Payonin takaa heidän kasvoilleen. Hyvin heikkoina tosin, mutta pian kaupunkikin heräisi taas henkiin. Ja uusi, tuskainen päivä alkaisi tuoden uudet varjot mukanaan. Mutta slläkään ei olisi enää niin paljoa väliä. Kaikki tuntui vain olevan harras muisto menneisyydessä nykyisen tilan rinnalla.

Yhä vieno virne kasvoillaan Haarapääsky tarttui toisen käteen ja veti itsensä ylös maasta. Haarapääsky purskahti hiljaiseen nauruun Renén aprikoidessa haittasiko tämän katse häntä. Ja tuo nauru vain koveni seuraavan kommentin jälkeen. Ai että demonin katse haittaisi? Ja kaatia kanssa. Se oli melkein imarrweltavaa, eikä heistä kumpikaan varmaankaan haluaisi pitää katsetta erossa toisistaan pitkääkään aikaa. Sekuntikin tuntui jo liialta ajalta olla erossa.
"Ei haittaa - ei ollenkaan. Miksi se haittaisi, kun itsekään en saa omaa katsettani omista kasvoistasi."
Haarapääsky sanoi ja kumartui antamaan lyhyen suukon demonin poskelle. Nauraen yhä hiljaiseen ääneen. Huvittuneisuus pursuen ulos naurun äänestä.
"Myönnän kuulleeni että olen söpö jo parisenkin kertaa aiemmin. Mutta en ole lähellekään yhtä söpö kuin sinä."

Haarapääsky sanoi sivellen peukalonsa päällä toisen poskea. Sitten hän otti toisen käden omaansa, kääntyi Payoniin päin ja katseli alas. Mietteliäänä. Hän ei myönnettävästi ollut aivan varma siitä, miten tästä voisi jatkaa. He pääsivät juuri pakoon Suurista Vankityrmistä ja ymmärtäneet tunteenne... Mutta he tulivat eri elämistä. He olivat erilaisia... Mutta silti omalla tavallaan samanlaisia. Heidän tunteet olivat kietoutumassa yhteen tiukasti, umpisolmuun.
"Mitenköhän tästä jatkaisi eteenpäin... En puhu, että meidän pitäisi mennä eri suuntiin... Myönnän vain, että tässä saattaa olla omat pulmansakin. Tässä suhteessa..."
Haarapääsky mutisi vain puoliääneen. Puoliksi itselleen, puoliksi heille molemmille. Ainakin hän todella mietti asiaa, ei sinä mitään. Mutta tästä voisi koitua hankaluuksia Vaaneille. Vaikka ei hän haluaisi kovin ajatella mediaa.

//Anteeksi lyhyss, yritän vain kaikkiin jotain pusertaa ulos//

René hymyili toiselle, mitä muutakaan hän olisi voinut? Toinen oli söpö, ihan liiankin söpö. René tiesi, että toisella olisi kiltansa, ja hän kun ei kuulunut kumpaankaan kiltaan, niin hänen olisi varmaan fiksuinta pysyä hieman loitommalla. Hänen kuitenkin ehkä soturina pitäisi ottaa osaa sotaan, vaikkei hän olisi sitä halunnutkaan. Miksi ihmiset sotivat? Eikö voitu elää rauhassa, harmoniassa toisiaan kohden? Ei, se olisi ollut liiankin ihanaa, koskaan ei varmaan saavutettaisi sellaista aikaa. Mutta nyt hänellä oli jotain minkä vuoksi taistella, jotain ketä rakastaa enemmän kuin mitään muuta, ja hän toivoi sen jatkuvan niin kauan aikaa, kuin heille oli aikaa annettu. Ei sitä enempää voisi maailmalta toivoakaan. Maailman kauneus, se oli vain puhetta. Maailma, se oli oikeasti kylmä ja karu paikka, jossa ihmiset tappelivat toisiaan vastaan. Maailma, josta oltiin niin pitkään haaveksittu, se oli jäämässä vain haaveeksi. Viattomien verta, paatunutta vihaa, pelkkien jumalpatsaiden takia. Oliko siinä järkeä? Ei, ei ainakaan tämän mustahiuksisen mielestä. Olisiko tämä kaiken toivon loppu, vai uuden syntymän, hallintakauden alku? Sitä ei voinut tietää, kukaan. Piti vain toivoa, että sota pian loppuisi, ennen kuin kerkiäisi edes kunnolla alkaakaan. Niin, että lapset saisivat elää rauhassa, ja vanhukset voisivat olla rauhassa. Ja niin että rakastavaiset saisivat paikan sellaisessa maailmassa, jossa kaikki olisi jokseenkin kohdallaan. Että ei tarvinnut sotia ja pelätä rakkaansa kuolevan samaan aikaan.

"Ei haittaa - ei ollenkaan. Miksi se haittaisi, kun itsekään en saa omaa katsettani omista kasvoistasi."
Demoni virnisti ja saikin sitten tuntea suukon poskellaan.
"Myönnän kuulleeni että olen söpö jo parisenkin kertaa aiemmin. Mutta en ole lähellekään yhtä söpö kuin sinä."
"Hah!" kuului naurahdus tuon punasilmäisen suusta. Vai että söpömpi kuin tuo vaaleahiuksinen, ei kuuna päivänä! Hänhän oli demoni, ja demoneita ei pidetty yleensäkään söpöinä, mutta toki tuo oli imartelevaa. Hymy pysytteli nuorukaisen kasvoilla. Käsi ujuttautui demonin käteen, ja rakkaansa kääntyi Payoniin päin, katseli alas, kuten Renékin. Huokaisten demoni pyyhki mielestään sodan aiheuttamat huolet, mutta ei pystynyt siihen kovinkaan hyvin. Pelko siitä, että hän saattaisi menettää vaaleahiuksisen ennen, kuin tuon aika olisi sairautensa takia täytetty. Mutta jos hän kuolisi, kuolisi demonikin. Hän halusi, että he tapaisivat jossain tuolla, vielä kerran, jos kuolema heidät erottaisi, edes sekään ei saisi erottaa heitä, ei koskaan.

"Mitenköhän tästä jatkaisi eteenpäin... En puhu, että meidän pitäisi mennä eri suuntiin... Myönnän vain, että tässä saattaa olla omat pulmansakin. Tässä suhteessa..."
René kuuli toisen puhuvan, ja ymmärsikin oikeastaan toisen logiikan. He olivat eri elämistä, heitä ei sitonut mikään muu kuin rakkaus, toisiaan kohtaan. Toinen oli vaanien killan pääjohdosta ja hän vain pahainen killaton nuori demoni. Eikä René halunnut todellakaan että toinen joutuisi kärsimään oman valintansa tähden. Demoni oli valmis tekemään kaiken Haarapääskyn puolesta, jos olisi pakko, hän voisi myös jättää toisen. Mutta toki tuo ruusunpunasilmäinen toivoi että niin ei tulisi käymään. Koskaan.

Renén kasvoille nousi jonkinlainen vinohko hymy. Tämä kääntyi Haarapääskyn puoleen, kuitenkin kompastuen askeleissaan ja ehti juuri tarrata miehen kädestä kiinni, vetäen sitten tämänkin mukanaan, tosin toisella olisi vain pehmeämpi lasku, kuin hänellä. Demoni hymähti ja katsoi toista silmiin, anteeksipyytävästi.
"Olen pahoillani", toinen vielä sanoi ja katseli vaaleahiuksista, silittäen toisen hiuksia. Heidän rakkautensa, se oli jokseenkin kiellettyä, mutta vaara kiehtoi demonia, niinkuin varmaan melkein jokaista nuorukaista. Punasilmäinen ei kaihtaisi keinoja, saadakseen vain olla tämän valtiaan kanssa. Hän ei halunnut ajatella pulmia, tai mitään. Nyt hän vain halusi olla siinä hetkessä, katsoa toista, ja painaa jokaisen piirteen mieleensä, jos he eivät näkisikään toisiaan pitkään aikaan.
"Edes kuolema ei meitä saa erottaa", René mutisi hiljaa, miettien samalla mitä voisi tehdä, ilman että siitä koituisi Haarapääskylle hankaluuksia.

Aurinko oli nousemassa ja se valitettavasti tiesi sitä, että Renén oli pakko lähteä tältä yölliseltä reissultaan kotia kohti. Hän ei olisi tietenkään halunnut, ei olisi halunnut jättää toista, ei vielä.
"...haluan tavata sinut uudestaan?" punasilmäinen sanoi hiljaa, katseensa ollessa vakava, ja täynnä totuutta. Tämä äskeinen lausahdus ei ollut vilpillinen, vaan aito. Hän tulisi vaikka läpi tulen ja veden tapaamaan tätä miestä uudestaan. Ja seuraavaksi, huulet painuivat toisen huulille, kun toinen käsi kietoutui toisen niskan taakse ja toinen oli leuan alla, jälleen kerran.
"Pitäisi varmaan nousta", toinen sitten virnisti jonkin ajan päästä. Hänen pitäisi alkaa pikkuhiljaa menemään, sillä Laré alkoi olla huolissaan.

//Mitäpä tuosta~~ Ja voimme varmaan alkaa tätä peliä lopettelemaan tältä erää? Laitetaan uusi käyntiin vaikka sitten, kun sinulla riittänee aika~//