Kuutamon varjot

Oli jo myöhäinen ilta. Kylässä oli hiljaista, kaikki olivat menneet sisälle, pois pimeän aiheuttaman pelon ulottuvilta. Olisi ollut silkkaa tyhmyyttä jäädä ulos, varkaiden ja murhaajien parhaimpana aikana.
Eräs nuori nainen ei kuitenkaan välittänyt tuon taivaallista kehotuksista pysyä sisällä öisin. Hän ei halunnut tehdä niin kuin kaikki odottivat hänen tekevän, hän tahtoi olla nyt ulkona, joten hän oli lähtenyt salaa, äitinsä ja veljensä huomaamatta oman huoneensa ikkunasta ja tullut öiselle kadulle katsomaan, olisiko kukaan muu liikkeellä tähän aikaan vuorokaudesta.
Ketään ei kuitenkaan tuntunut liikkuvan hiljaisessa kylässä. Nainen, Miria-Mireille nimeltään, huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli toivonut, että jotakin tapahtuisi, jotain mikä ei olisi aivan jokapäiväistä. Oli liian kauan siitä, kun hän oli saanut nauttia pienestä jännityksen tunteesta vatsanpohjassaan. Hän ikävöi tunnetta, vaikka tiesi, ettei olisi järkevää hakeutua ikävyyksiin ja vaaroihin. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään, hän nautti tunteesta ja hän nautti myös tilanteista, jotka saivat hänelle tuon kihelmöivän tunteen.

Miria kääntyi takaisin päin. Hän oli huomaamattaan kävellyt jo monen kymmenen metrin päähän paikalta, johon oli suunnitellut jäävänsä odottamaan tapahtumia. Hän kulki nyt takaisin päin ja saapui pian vanhan tammen luokse. Ketterästi hän kaupusi puuhun, paikkaan, jossa oli istunut monesti ennenkin ja jäi siihen katselemaan öistä kylää. Tällä kertaa hän oli lähtenyt kauemmas kotoa, kuin olisi ollut turvallista. Hän olisi voinut istua kotipihan puussakin, mutta ei halunnut tehdä mitään äidin makuuhuoneen ikkunan edessä. Hän ei ollut aivan varma, oliko äiti ollut vielä unessa, joten hän oli päättänyt lähteä kauemmas.

Nuori nainen huokaisi taas ja nojasi selkänsä vasten puun runkoa. Hän oli iloinen, ettei ollut täysin pimeää, ainakaan vielä, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja sai puut ja talot muodostamaan varjoja maahan. Jos joku tulisi paikalle, hän erottaisi hahmon riittävän ajoissa, jotta ehtisi valmistautua mahdolliseen hyökkäykseen. Hän kuitenkin oli melko varma, että kukaan ei kävisi hänen kimppuunsa, kun hän oli pukeutunut jälleen hiukan huonompiin vaateisiin, vanhaan pellavahameeseen ja pitkään tunikaan. Hänellä ei ollut edes mitään ryöstettävää mukanaan, eikä ollut kyllä muutenkaan. Vain tikari, joka roikkui hänen vyöllään, mutta sekin oli vanha ja hiukan ruosteessa. Terävä se kyllä oli, mutta ei järin vaarallinen ase. Sai sillä kuitenkin satutettua pahimmassa hädässä.

Samassa Miria valpastui. Hän oli kuulevinaan jotakin jonki matkan päästä kadulta. Hän katsoi valppaana ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään poikkeavaa.
'Ehkä se oli vain rotta.'Hän ajatteli, vaikka epäili omia ajatuksiaan.

'Kylläpä ehti tulla turkasen pimeää...' Dori-Hal ajatteli kävellessään pitkin Vollam pientä katua. Hän oli koko päivän tutkinut kaupunkia, eikä ollut yhtään huomannut ajan kulkua. 'Nyt kun vielä löytäisi "Korven Siimeen" takaisin.'

Käännyttyään kulman taakse, hän näki puussa nuoren naisen tai tytön mustan siluetin. Sitten hän havahtui, kun näki pienen tikarin terän välähdyksen. Dori-Hal otti pikaisen askeleen takaisin kulmalle, ja samalla potkaisi talon kulmausta. "GRFMMHGR!!!" Pääsi hänen kiinni purtujen hampaiden välistä hänen pitäessä jalkaterästään kiinni. Dori-Hal juoksi pois.

Miria käänteli päätään puolelta toiselle ja yritti parhaansa mukaan tähyillä, mikä äskeisen äänen oli aiheuttanut, tai oliko hän oikeasti vain kuvitellut omiaan. Se ei olisi ollut mikään ihme, sillä hän halusi niin palavasti kokea jotakin jännittävää. Kun hän katseli kauemmas kadulle, hän huomasi jonkun astuvan esiin kulman takaa. Vaistomaisesti hän veti tikarinsa esiin, vaikka uskoi, ettei hahmo edes huomannut häntä. Kun hän sai tikarin esiin, hahmo palasikin takaisin kadun kulmalle ja näytti potkaisevan talon nurkkausta. Hän kuuli vaimeasti hahmon äännähdyksen, kun tämä piteli jalastaan kiinni. Tähän oli ilmeisesti sattunut, mutta Miria arveli, ettei kuitenkaan kovin pahasti.

Naisen päähän pälkähti, että tuo hahmo oli säikähtänyt hänen tikariaan. Kuu taisi välkehtiä sen terällä liian pelottavasti ja huomiota herättävästi. Hän laittoi tikarin takaisin tuppeen ja tuijotti hahmoa, mutta tätä ei enää näkynyt missään. Miria päätti lähteä kadunkulmaan katsomaan, mihin tämä oli kadonnut. Hän arveli, että tuo joku oli lähtenyt pois, mutta kapusi silti ketterästi alas puusta ja lähti kulkemaan katua pitkin nopeasti ja lähes äänettömästi kuin varjo.
Miria lähestyi kadun kulmaa ja hidasti vauhtia varuillaan, sillä hän ei tiennyt, mitä nurkan takana odotti. Hän otti vielä viimeisen askelen ja kääntyi katsomaan kulman taa.

//Saanen änkeytyä mukaan? xD//

Seleth käveli hissukseen Vollolan Kivikylän laitamilla. Kuu paistoi kirkkaana taivaalta, oli pelottavan aavemaista. Selethillä ei ollut aavistusta, missä aikoisi yönsä viettää. Entäpä se vanha tammi, jonka alla oli suuri penkki? Voisiko siihen käydä pitkäkseen. Seleth heilautti hiuksensa pois silmiltään ja juoksi ripeästi suuren vanhan tammen luokse. Seleth astui penkin viereen ja oli juuri käymässä istumaan, kun näki korkealla tammessa istuvan tytön.

Seleth kirosi, eikä halunnut jäädä enää penkille. Hän tuhahti voimattomasti ja astui muutaman kepin päälle. Kuului kaksi kovaa rasahdusta.
Nopeasti nuori haltiatar juoksi kulman takana oleville roskiksille ja alkoi tonkia jotakin mahdollista syötävää. Oi miksi, miksi hänelle on annettu näin julma elämä eteen. Isoäiti oli jättänyt, äiti kuollut ja isä karannut. Mikä häntä vaivasi, oliko hän jotenkin vääränlainen.

Ajatuksissaan Seleth kaappasi käsiinsä jonkinlaisen tomaatin, joka oli menettänyt makunsa jo aika päiviä sitten. Itku kurkussa Seleth istui maassa syöden pilaantunutta pientä kirsikkatomaattia. Sen maku oli kaamea, mutta vatsan murina oli vielä hirveämpi.
Nyt Selethin poskille vierähti kaunis kiiltävä kyynel. Se hohti kuun valossa. Haltiatar pyyhkäisi sen sormellaan pois ja nousi takaisin roskakorin viereen. Sieltä ei löytyisi enää mitään tarpeellista.

Hiljaa Seleth kyykistyi maahan ja risti kätensä. Hän hiljentyi pieneen rukoukseen, mutta hyräili sili erästä kaunista hymniä, mitä hänen äitinsä oli aina laulanut. Rukouksen lausuttuaan tyttö katseli kirkkaita tähtiä, jotka loistivat kauniisti. Sinä yönä hän lähetti sydämensä liitelemään taivaalle, toivoen saavansa apua ahdinkoonsa ja elämänsä takaisin.
Seleth toivoi, että hänen äitinsä joskus löytäisi sydämen ja lahjoittaisi sille lisää hyvyyttä, joka alkoi olla loppumaisillaan.

Seleth kaivoi mustan leninkinsä taskusta kolikon, jonka oli saanut iltapäivällä laulaessaan. Hän heitti sen kerran ilmaan ja otti sen ketterästi kiinni ja survaisi taskuunsa. Seleth kuuli ääniä takaantaan ja kääntyi, nyt hän seisoi vastatusten kahden tumman hahmon (Dori-hain) kanssa. Hetken tuijotettuaan tuota hahmoa, kulman takaata vilkaisi toinenkin hahmo, Miria.*

//Minusta tuntuu, ettei tuo p1staasi enää juurikaan käy täällä, joten olet täysin tervetullut tänne seurakseni!//

Miria katsahti kulman taakse. Siellä oli nainen, joka näytti olevan häntä pari vuotta nuorempi. Nainen oli pukeutunut tummaan leninkiin, tarkkaa väriä ei voinut sanoa, sillä oli kuitenkin jo liian pimeää erottaa sitä.
Nainen tuijotti nuorta naista, eikä oikein tiennyt, mitä tehdä. Nainen oli luultavasti nähnyt hahmon, joka oli juossut tänne hetki sitten, mutta itse tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan sama henkilö. Nainen oli kyllä juossut tänne myös hetki sitten, nähtyään hänet ensin puussa, mutta hän ei ollut siitä silloin välittänyt, sillä hän oli ollut niin keskittynyt seuraamaan katseellaan jalkansa satuttanutta henkilöä.
Miria mietti, pitäisikö kääntyä pois ja mennä takaisin tammeen tarkkailemaan öistä kylää. Hän kuitenkin aikoi nyt tehdä jotain muuta. Tänne kujalle, jossa nainen seisoi hänen edessään niin, ettei hän nähnyt tämän taa, hän ei aikonut ainakaan jäädä.
Hän kohauttikin vain olkiaan ja käännähti kävelemään oikealle menevää tietä pitkin. Hän kulki kuitenkin kohti tammea, mutta jäikin penkille istumaan ja tuijottelemaan kujan suuntaan.

//Tuli nyt aika epälaatuista, kun on ollut tämä peli niin kauan etenemättä^^//

Seleth tärisi hieman, hän ei tienyt miksi, mutta tuntui kuin jokin tuntematon ja näkymätön voima olisi luonnut heidän ympärilleen jotakin. Kuink joku olisi vastannut Selethin rukoukseen haluttomalla tavalla.
Hänen edessään seisoi nyt hiukan vanhempi nainen, joka vaikutti tavalliselta ihmiseltä.

Jokin kouraisi haltiattaren sisuskalut uuteen järjestykseen. Oliko hän kielletyllä alueella? Hänhän oli vain hiukan roskiksia kaivellut ja etsinyt itselleen ruokaa! Oliko talon omistaja tämä varjomainen hahmo, jonka kanssa Seleth nyt seisoi nenäkkäin.

Seleth nousi kyyrystään ylös ja havahtui hereille "Ai, anteeksi en tiennyt, ettei täällä saa olla." Hän kaappasi maastaan jälkeensä jättäneet tavaransa ja heitti ne roskakoriin, josta nouseva löyhkä sai Selethin yököttelemään. Hän siisti vielä mekkoaan ja astui muutaman askeleen kohti kujan pientä "suu aukkoa", jonka tiellä Miria seisoi.

Haltia pysähtyikin yllättäen. "Etkö ollut se nuori neito puun latvassa tuijottelemassa tähtiin?" Selethin sisuskalut muljahtivat uudestaan (toivottavasti tällä kertaa oikeilla paikoilleen). Oliko hänen pieneen rukoukseensa vastattu? Oliko hänen äitinsä kuullut hänen hiljaiset ajatuksensa ja lähettänyt hänen luokseen jonkun, josta saattaisi tulla hänelle vielä tärkeäkin?*

Miria mietti siinä penkillä istuessaan äskeistä kohtaamista. Nuori nainen, oikeastaan tyttö, oli huomannut hänet siis puussa, mutta hän ei ollut kyllä tuijotellut lainkaan tähtiin, vaikka tyttö oli kysymyksessään oikeastaan väittänyt niin. Hän oli istunut siellä muutenvain ja katsellut kadulle ja kylään. Miria oli myöntänyt tytölle olleensa puussa, mutta ei ollut puhunut halaistua sanaa tähdistä. Hän ei ollut voinut jäädä kujalle pidemmäksi aikaa, sillä siellä oli haissut aivan kaamealle. Tyttö oli ollut penkomassa roskia, varmaankin etsimässä syötävää. Mirian oli ollut pakko lähteä kauemmas ja nyt hän siis istui penkillä ja katsoi, mahtoiko Seleth seurata häntä. Jos tämä todella tarvitsi apua, tämä luultavasti tulisi. Kujalle Miria ei ainakaan aikonut mennä enää uudelleen, ei edes kysymään, oliko Seleth kunnossa vai ei.
Miria huokaisi ja käänsi katseensa hetkeksi kotiin päin. Jos tyttö tulisi, mihin hän hänet veisi? Äiti ja veli olivat jo nukkumassa, joten sinne hän ei voisi mennä kolistelemaan kaapille, äidillä oli tapana tulla heti jotain kolinaa kuullessaan tarkistamaan, mitä tapahtui, joten hän ei halunnut järkyttää tätä tuomalla vieraita ja nälkiintyneitä kotiinsa. Toisaalta äiti saattaisi ymmärtää, että tyttöä oli autettava, mutta Miria ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma, sillä äiti oli kuitenkin hyvin kiukkuinen aina herätessään kesken unien.

Seleth astui kujalta kääntyi aivan päinvastaiseen puuntaan, jonne Miria oli lähtenyt. Hän ajatteli astuvansa onnekin pieneen majataloon, mutta ei hänlle toisaalta ollut rahaa. Jokin askarrutti Selethiä äskeisessä tapaamisessa. Se oli ollut niin vaivaantunut ja tuntui, kuin hän olisi tehnyt jotakin hullusti. Tai ehkä hän oli tehnyt oikein lähtiessään pois tonkimasta toisten ihmisten roskiksia. Ainahan hän voisi käydä kolkuttamassa jonkun tuntemattoman ovelle ja kysyä yösijaa. Se toisaalta kuulosti kovin typerältä, eikä Selethin mieli tehnyt todellakaan lähteä ovien saranoita inisyttämään keskellä yötä.

Seleth istahti Vollan päätien reunalle ja kaivoi taskustaan Larryn. Se katseli iloisesti Selethiä ja raaputti pientä mustaa päätään. Hamsteri oli jo tullut vanhaksi ja oli entistä väsyneempi. Seleth nosti hamsterina takaisin taskuunsa ja sulki taskun kiinni.

Oli keskiyö. Kuului vain joidenkin öisin liikkuvien lintujen siipien suihkinaa. Seleth nousi kylmältä kadulta väsyneenä. Ehkä hän voisi yrittää uudestaan käydä katsomassa kyseistä penkkiä vanhan tammen vieressä?
Ripein askelin haltia lähti kohti tammea. reippaat askeleet vaihtuivat pian ripeäksi juoksuksi. Tammi näkyi jo. Sen suuret oksat loivat pelottavia varjoja maahan, aivan kuin ne olisivat olleet sormia. Viimein päästyään puun luokse hän katsahti pettyneenä penkille. "Ai, sinä taas", Seleth sanoi väsyneesti Mirialle. "Meillä on näköjään samanlainen maku", Seleth yritti vääntää epätoivoisesti pientä vitsiä. Ei hän ollut koskaan ollut huumorintajuinen, saati sitten vitsiniekka.*

Tuijoteltuaan jälleen jonkin aikaa äskeiselle kadulle, Miria huomasi tytön astelevan sieltä pois. Hän oli varma, että tämä tulisi hänen luokseen, mutta olikin väärässä. Tyttö lähtikin aivan toiseen suuntaan ja loittoni pian hänen näkyvistään. Päivällä tyttöä olisi voinut katsella paljon pidemmälle, jos olisi viitsinyt ja ollut sen luontoinen, että tuijotteli pitkään. Miria ei yleensä sellainen ollut, sillä hän etsi aina jotakin uutta ja jännittävää. Nyt hän kuitenkin tyytyi vain istumaan aloillaan ja odotti jälleen jotakin tapahtuvan hiljaisessa kylässä.
Aika tuntui kuluvan hitaasti. Miria oli jo vähällä nousta tuolilta ja mennä kotiin, kun tyttö taas putkahti näkyviin. Nyt tuo oli selvästi tulossa tammen suuntaan, ellei sitten kääntyisi jonnekin sivukujalle, tai pujahtaisi johonkin taloon ennen kuin pääsisi Mirian kohdalle saakka. Tytön askelet olivat reippaat ja pian tämä jo juoksi kohti Miriaa, joka ei ollut varma, oliko tyttö lainkaan huomannut häntä penkillä istumassa. Kuu oli kyllä mennyt pilveen, mutta hän näki tytön lähestyvän, vaaleaa seinää vasten tämä oli hetki sitten näkynyt niin selvästi, kuin kuun valossa voi näkyä.
Seleth näytti huomaavan Mirian, sillä tämän kasvoille kohosi pettynyt ilme, kun tämä huomasi penkin olevankin varattu. Miria oli sisimmässään hieman pahoillaan. Tyttö olisi voinut ehkä nukkua penkillä mukavammin kuin maassa, jos se nyt oli ollut edes aikomuksenakaan.
"No, niinpä taitaa olla." Miria tokaisi hymyillen Selethin sanoille. "Miten sinä täällä hortoilet näin myöhään ulkona, kun olet noin nuori vielä?" Miria kysyi huolestuneella äänellä.

//Nopeasti aina vastaat! Hyvä ^^//

Seleth katsoi Miriaa hetken epävarmasti. "Olen aina ollut katujen lapsi, minulla ei ole kotia eikä perhettä, elän missä milloinkin. Elän yksikseni rakkaan hamsterini kanssa, joka toki onkin jo kovin vanha. Tuossa penkillä olen monet yöni viettänyt. Ei se sentään parhaasta päästä ole, mutta kyllä se minulla jo joka yönä kelvannut hyvin." Seleth hymyili hieman haikeasti. Elämä potki joskus kovin päähän. Seleth siirtyi lähemmäs penkkiä ja istuutui Mirian viereen. "Entäpä sinä. Miksi sinä liikuskelet yöllä tähän aikaan? Sinulla nyt varmaankin on jossakin koti, sillä en ole aikaisemmin sinua missään täällä nähnyt."

Ilman tunnelma oli jo hieman lämmennyt, eikä se ollut enää kiusallinen kuin silloin kujalla. Kuu oli painunut pileevn ja Vollan kivikylässä oli pimeää. Tätä pientä aukiota, jossa he nyt istuivat, valaisivat vain kaksi heikkoa katulamppua. Nekin sammuisivat taatusti pian, toisen valo "väpätti" uhkaavan laiseksi ja sammui välillä kokonaan. *

Mirian kasvoille kohosi myötätuntoinen ilme. Hänellä itsellään oli sentään aina ollut koti, johon mennä yöksi, mutta oli hänkin saanut nähdä nälkää ja köyhyyttä. Hän oli aina saanut olla perheensä kanssa, lukuunottamatta isäänsä, eikä hän siksi osannut kunnolla kuvitella, miltä Selethistä tuntui ollessaan yksin kadulla.
"Voi sinua raukkaa." Miria henkäisi hetken kuluttua. "Minulla on kyllä asiat paremmin kuin sinulla. On koti ja äiti ja veli, sekä kissa. En osaa kuvitellakaan miltä sinusta tuntuu." hän selitti ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.
"Minä tulin tänne vain viettämään aikaa. Etsimään jotain jännitystä elämääni." Miria naurahti kertoessaan todenmukaisesti syynsä olla ulkona yöllä, kun kaikenlaisia rosvoja liikkui kaupungilla.
Miria ei osannut sanoa muuta. Hän oli hiljentynyt miettimään tytön onnetonta elämää, eikä edes tajunnut kuun olevan pilven takana, eikä huomannut lamppujen kelmeää valoa, joka ei edes kunnolla valaissut.

Seleth kuunteli naista ja nyökkäsi sen jälkeen. Elämä potki joskus todellakin päähän.
Seleth ei tavallisesti ajatellut ilkeyksiä, mutta nyt hänen päähänsä juolahti jännittävä idea. Onnistuisiko se? Mitä kävisi, jos he jäisivät kiinni?
"Kuule.. minäkin kaipaisin vähän vaihtelua elämääni. Tai siis, voisin haluta uuden vaatekerran ja vähän ruokaa, joka ei olisi pilaantunut roskakoreissa. Tiedäthän sinä, kuinka Payonissa on muutama suuri liike? Olisi kivaa käydä vähän.. varastamassa."

//Apua, sori, en kerkee nyt kirjottaa enempää, mun pitää lentää!//

HUOM!
//Joo, sori, taidan nyt jättäytyä tästä pelistä pois.. On vähän liikaa näitä pelejä yhdellä hahmolla, ja haluaisin päästä pelaamaan muillakin hahmoillani vähän enemmän (://

Okeii. Taidan sitten minäkin jättää tämän, koska tuskin tästä oikein enää mitään sitten tulee.