Vainottu

Lihas jännittyy ja venyy äärimmilleen. Sormet pitävät napakasti kiinni puisesta jousesta ja keveästä nuolesta, joka hetken tähtäyksen jälkeen lentää ilmaa äänekkäästi halkoen suoraan kohti kivipaalun päällä lepäävää hiekkasäkkiä. Nuoli osuu keskelle kankaaseen maalattua ympyrää ja on miltei lävistää koko säkin. Hiekanjyväset alkavat valua kylmälle kivelle pussin kylkeen ilmestyneestä reiästä.
Useita metrejä kauempana, seisoo tuon nuolen omistaja, tyytymättömänä miltei täydellisestä ampumissuorituksesta. Osuma oli ollut uskomattoma tarkka, mutta silti nainen vaati itseltään enemmän ja enemmän. Osuma oli hyvä, muttei tarpeeksi hyvä.
Pitkäkutrinen naikkonen astelee maalinsa luokse ja nappaa nuolen säkin kyljestä. Vaatii vielä paljon urakkaa, jotta tästä paranisi.
Hymähdys, ja vihreäsilmä nostaa nuolen selässään roikkuvaan viiniin, ottaen sen tilalle uuden ja koskemattoman yksilön. Jos jossain epäonnistui, oli vain yritettävä uudestaan. Se olisi voinut olla yksi Lucretian elämänohjeistuksista, mutta useimmille epäonnistuminen tuppasi tuottamaan ärtymystä, kiukkua.. ehkäpä vihaakin? Tai sitten se iski niin pahasti vyön alle, että kyynelten pidätteleminen olisi vaikeaa.

Kalvakka nainen oli käyttänyt viimeisen maalitauluksi tarkoitetun hiekkasäkkinsä, joten tuo tyytyi vain venyttelemään jousen nauhaa ja mittailemaan erilaisia kohteita. Elävää kohdetta hän ei ollut kokeillut aikoihin, mutta tuskin tällaisella alueella olisi paljolti riistaa? Niin, variksillako nainen aikoi elellä seuraavat pari viikkoa?
Lucretia laski jousen ja henkäisi hyvään. Koko kaupunki oli vielä niin vieras tuolle. Hän tarvitsisi nyt oppaan kertomaan, missä olisivat parhaat maat metsästykselle.
Jousi putosi nuolineen päivineen kivipaadelle ja neitokainen sen mukana. Tuo istahti kivetykselle väsyneenä ja tyytymättömänä tilanteeseensa. Bisnes ei oikein kukoistanut, paikka oli vieraampi kuin mitä vihersilmä oli kuvitellutkaan ja kaiken kukkuraksi nuoli ei osunut napakymppiin. Huoh, mikä päivä.

//Misery the über-hyvä otsikon keksijä taasen vauhdissa. Mutta, seuraa, kuka vain. \\

//tuuppaan nyt tämän Mellerini seuraksesi, toivottavasti kelpaa ^^//

Thorin taistelukenttä ei kuulunut niihin paikkoihin, joissa Meller tavallisesti liikkui. Miekkamittelöt, verenvuodatus ja muu sellainen eivät oikein vastanneet satyyrin käsitystä hyvästä huvista. Täällä parannusyrtit voisivat kuitenkin mennä kuin kuumille kiville, joten mies oli tullut tutkailemaan myyntimahdollisuuksia. Kenties jonnekin kentän laidalle voisi pystyttää pienen kojun, jossa voisi kaupitella tavallisimpia haavojenparannusyrttejä ja muutoinkin hoidella taistelijoiden vammoja. Hyväsydämisenä olentona Meller voisi tehdä tuota ilmaiseksikin, mutta satyyrin veli Alex oli takonut hänen päähänsä ettei kalliilla hankittuja yrttejä kannattanut lahjoittaa ilmaiseksi.

Mellerin pieni lohikäärme Hein oli kietoutunut löyhästi isäntänsä kaulalle ja tarkkaili näköalapaikaltaan ympäristöään hyvinkin kiinnostuneesti. Satyyrin pitkät vaaleat hiukset heilahtelivat välillä punaisen lohikäärmeen edessä, mutta se oli jo tottunut isäntänsä suortuviin. Kaiken lisäksi ne lämmittivät mukavasti lohikäärmeen selkää, joka oli painautunut Mellerin niskaa vasten. Siellä hiusten alla piilottelivat myös Heinin pienet siivet.

Ruskeaihoinen ja sinisilmäinen satyyri saapui kentän laidalle ja sai samassa huomata tulleensa melko lähelle jousiammuntaa harjoittelevaa naista. Meller ehti nähdä vain yhden ammunnan, mutta se osuikin komeasti keskelle maalitauluksi asetettua hiekkasäkkiä. Sitten tuo nainen hakikin nuolensa ja mittaili hetken ympäristöään, ilmeisesti uuden maalin toivossa. Kun sellaista ei näkynyt, istahti tuo hopeatukkainen eräälle kivipaadelle.

"Käsittelette todella taitavasti asettanne", Meller sanoi naiselle ystävällisesti ja astui samalla muutaman askeleen lähemmäksi toista, vaikkei toki vieläkään aivan lähellä ollut.
"Missä olette oppinut taitonne?", satyyri vielä kysyi. Meller jutteli aina mielellään lähes kaikkien kanssa joten oli vain luonnollista aloittaa keskustelu tämänkin tuntemattoman kanssa.

//Tietenkin kelpaa, ihanaa että tuli seuraa x> Ja noilla kahdellahan on melko samankaltaiset ammatitkin, mitä nyt toinen haluaa aikaan hyvää, toinen ”pahaa” 8D \\

Hopealetti siveli jousensa pintaa, hyräillen jotain omaa sävelmäänsä. Sormet siirtyivät nuoleen ja käsi nosti kepakon silmien tasolle. Näistä olisi hyötyä myös bisnesten kannalta. Jo muinaisina aikoina oli osattu käyttää myrkyn ja nuolen tappavaa yhdistelmää, joten miksei nytkin.
Vihreät silmät siirtyivät nuolesta ohi maisemaan, jossa erottui liikettä. Nuoren näköinen mies, kovin lyhytkin, oli liikkunut likemmäs naista ja esittänyt kohteliaan kommentin sekä kysymyksen.
Lucretia ei ollut tottunut kuulemaan mitään positiivista, varsinkaan ampumisestaan. Jo nuorena piti harjoitella salassa, piilossa muiden katseilta ja kommenteilta.
Silmät räpsähtivät kerran kiinni ja auki, eikä tuo kirkas vihertävä katse tuntunut siirtyvän miehestä mihinkään. Kalpeaihoinen loi heikon, mutta kauniin hymyn vastapalkkioksi kehuista ja siirtyi sitten taas katsomaan nuolta.
”Kiitos. Mutta paremminkin pitäisi osata käsitellä.”, nainen lausui ja nousi kivipaaden päältä seisoakseen. Se tuntui arvokkaammalta, kun kyseessä oli vieras henkilö.. henkilö joka oli vieläpä hiukan lyhyempi kuin tuo neitokainen. Tai no, ei noiden kahden pituusero ollut mitenkään häkellyttävä, mutta silti Lucretia tunsi olonsa varmemmaksi, toisin kuin jos edessä olisi jurottanut kaapin kokoinen äijä.
Hopeahius pakkasi nuolen takaisin viiniin, ampuminen oli hankalaa jos joku oli häirinnyt alkulämmittelyä, joten jos huomio ehti herpaantua jo nyt, ei tähtäyksestä tulisi mitään. Nuolet löytäisivät itsensä vielä mistä sattuu.
”Olen oppinut vuosien varrella. Ensimmäistä kertaa otin nuolen ja aseen käteeni kun olin kymmenen vanha.”, neiti tokaisi ja kääntyi takaisin lyhyen miehen puoleen. Tarkoituksena oli vilkaista miekkosta vähän tarkemmin, mutta silmät nauliintuivat johonkin jännempään ja ihmeellisempään; pieneen punaiseen liskoon, joka roikkui hepun kaulan ympärillä.
”Mikä tuo on?”

//ainakin ne voi jutella yrteistä jos ei muuta : D//

”Kiitos. Mutta paremminkin pitäisi osata käsitellä”, nainen vastasi Mellerin kehuihin ja nousi ylös kivipaadelta, jolle oli hetki sitten istahtanut. Satyyri ei voinut olla huomaamatta, että nainen oli häntä hitusen pidempi. Mies oli kuitenkin tottunut olemaan useita lyhyempi eikä se häntä tälläkään kertaa haitannut.
"Tuskin tuosta voi enää paljoa parantua", Meller sanoi hitunen kunnioitusta äänessään. Vaikkei hän osannut käsitellä minkäänlaisia aseita eikä edes perustanut moisesta, saattoi hänkin kuitenkin nähdä että tuo nainen oli varsinainen mestari alallaan.
”Olen oppinut vuosien varrella. Ensimmäistä kertaa otin nuolen ja aseen käteeni kun olin kymmenen vanha", nainen vastasi Mellerin kysymykseen pujotettuaan ensin nuolensa takaisin viineen. Pitkä harjoitteluaika selittikin toisen loistavat taidot, satyyri oli itsekin saanut huomata että vain kovalla työllä saattoi oppia jotain. Vaikka Mellerillä olikin läheinen yhteys elementtiinsä ilmaan, oli hän saanut harjoitella monia vuosia ennenkuin oppi hallitsemaan sitä edes kohtuullisesti.

”Mikä tuo on?”, nainen sitten kysyi, tarkkaillen selvästi Mellerin olkapäällä valppaana loikoilevaa Heiniä. Lohikäärme herätti aina huomiota, harvoin sellaisia näki ja varsinkaan näin pieniä. Mutta Meller kertoili mielellään tästä pienestä ystävästään.
"Hein on lohikäärme, ollut minulla jo munasta asti, vaikka luulinkin sitä munaa vain kauniiksi kiveksi kun sen löysin. Vaikkei koosta uskoisi, on hän jo kymmenvuotias. Ja hyvin älykäs pikku olento, ymmärtää kaiken mitä sille sanoo", Meller kertoi. Lempeä hymy kohosi satyyrin huulille, kun Hein tuli puheeksi. Lohikäärme oli miehelle hyvin rakas.

Tarkkaavaisesti Hein tutkaili keltaisilla silmillään edessään seisovaa naista, kuin miettien oliko tämä ystävä vai vihollinen. Kun lohikäärme sitten päätyi ajattelemaan, ettei toisesta olisi uhkaa, se laski päänsä Mellerin olkaa vasten mutta vahti naista edelleen. Mellerkin huomasi, kuinka Hein tarkkaili vierasta.
"Hein on aina vähän epäluuloinen vieraita kohtaan, älä siitä välitä", satyyri sanoi naiselle hymyillen. Siinä suhteessa lemmikki erosi isännästään, sillä Meller oli liiankin luottavainen kaikkia kohtaan. Mies uskoi lähes kaikista vain hyvää ja olikin helppo huijauskohde.

"Niin, nimeni on Meller-Nidon Urdon Bara-Feldininpoika, hauska tavata", satyyri esittäytyi ja ojensi kättään kätelläkseen.

Kun lyhyt mies avasi suunsa selittääkseen, vaihtoi vihersilmä katsettaan aina välillä heppuun, sitten takaisin lohikäärmeeksi nimettyyn. Otus oli tosiaan pieni, mutta eihän naikkonen ollut edes nähnyt moisia ennen! Ehkä kyseessä oli vain stereotypia, että lohikäärmeet olisivat aina valtavan kokoisia. Nojaa, nyt hopeakutri saattoi ainakin sanoa, että oli nähnyt kyseisen elikon. Koskeakin olisi tehnyt mieli, mutta jos pikkuinen kerran oli varautunut vieraisiin, voisi kosketusyritys päättyä siihen, että lisko roikkuisi naisen sormessa.
Ajatus sai Lucretian kouristamaan kämmentään. Viehättävä eläin, mutta silti, jos se kiinni kävisi... Ajatukset harhailivat hyvin nopeasti jousiaseeseen.

Pitkätukka hymähti vielä miehelle, viitaten tuon kehuihin ja kommentteihin. Ei voi paljoa enää kehittyä? Tästä asiasta neiti olisi voinut kiistellä vaikka lopun päivää, mutta eihän miekkonen voinut tietää, millainen on todellinen jousiampujamestari. Tyyppi ei nimittäin näyttänyt ainakaan perinteiseltä aseenkantajalta, saati sitten jousiampujalta. Ja saattoihan olla niinkin, että nainen vain vähätteli taitojaan tai omasi liikaa itsekritiikkiä. Oli miten oli, hän oli päättänyt saavuttaa vielä paljon enemmän.

Mies esittäytyi ja ojensi kättään. Vihersilmä epäröi hetken, mutta ei kokenut kylmyydesta tai ilkeilystä tällä kertaa mitään hyötyä. Olisi varsin sivistynyttä vastata kohteliaaseen esittelyyn vähintään kättä puristamalla.
Naikkonen tarttui toisen käteen, heilautti kevyesti ja päästi irti.
"Kiitos. Minua voit kutsua vain Lucretiaksi. Loppunimellä ei ole niin väliä.", nainen sanoi ja vilautti vielä kerran heikon hymynkaltaisen miehelle.
"Tunnetko näitä seutuja? Osaisitko kertoa minulle, missä on monipuolisimmat metsät, josta löytyisi niin eläimiä kuin kasvejakin. Olen vasta saapunut kaupunkiin ja näillä tiedoilla olisi suuri merkitys minun elantooni.", neitokainen kysäisi vaivihkaa ja koetti nopeasti miettiä järkevää vastinetta sanalle "myrkkyjenvalmistaja", jos toinen kysyisi jotain hänen kiinnostuksestaan kasveihin ja eläimiin. Olisi luultavasti kaikkiaen kannalta parempi kertoa pieni valkoinen valhe. Tai no, kaunisteltu totuus olisi ehkä parempi sana.

"Kiitos. Minua voit kutsua vain Lucretiaksi. Loppunimellä ei ole niin väliä", nainen puolestaan esittäytyi ja kätteli Melleriä, satyyrin mielestä oikeastaan melko nopeasti. Mutta kaikki eivät olleet yhtä avoimia kuin Meller, sen mies oli huomannut. Oikeastaan hän ei edes yllättynyt siitä, että toinen kertoi vain etunimensä. Se oli paljon tavallisempaa kuin kertoa koko nimensä ensitapaamisella.
"Minua sanotaan yleensä Melleriksi, turha sitä koko nimirimpsua on käyttää", satyyri sanoi hieman hymähtäen. Hein liikahteli hieman levottomasti miehen olalla ja Meller kohotti heti kätensä olallaan lepäävän otuksen selkään, jos se vaikka päättäisi jostain syystä käydä tuon naisen kimppuun. Lohikäärme kuitenkin rauhottui taas nopeasti, se oli halunnut vain vaihtaa asentoa hieman mukavammaksi.

"Tunnetko näitä seutuja? Osaisitko kertoa minulle, missä on monipuolisimmat metsät, josta löytyisi niin eläimiä kuin kasvejakin. Olen vasta saapunut kaupunkiin ja näillä tiedoilla olisi suuri merkitys minun elantooni", Lucretia sanoi, herättäen välittömästi Mellerin uteliaisuuden. Naisen kantamasta jousesta johtui, että satyyri pohdiskeli aikoiko toinen kenties metsästää itselleen ruokaa tai muuta sellaista. Arvailujaan mies ei kuitenkaan sanonut ääneen, mistä sitä tiesi kuinka väärässä ne saattoivat olla. Eikä ollut hänen asiansa ruveta utelemaan Lucretian elämästä, Meller oli kuitenkin melko hienotunteinen tapaus.
"Vapaata luontoa täällä on lähinnä puistossa tai Vollan kivikylän seudulla, eikä sielläkään kovin paljoa. Porteista taas on vaikeaa päästä ulos. Siksi joudunkin tilaamaan parannusyrttini merellä kulkevilta kauppiailta, vaikka se tuleekin kalliiksi", Meller kertoi. Kaupungissa vallitseva järjestely hieman harmitti vaaleahiuksista miestä, hän olisi todella mielellään kuljeskellut kaupungin ulkopuolella humisevissa metsissä ja aavoilla ruohoniityillä puiston tarjoaman kahlitun luonnon sijaan.
"Mutta jos tahdot, voin toki opastaa sinut puistoon tai Vollan kivikylään", Meller tarjoutui. Ei siitä olisi hänelle suurta vaivaa ja hän auttoi aina mielellään.

Nainen katsoi toista kohteliaasti silmiin ja nyökkäsi tyynesti.
"Meller, siis. Sanoitko 'parannusyrttejä'? En malta pitää uteliasuuuttani kurissa, joten minun on pakko kysyä: Työskenteletkö sinäkin kenties kasvien parissa?", vihersilmä kysäisi ja nyt tuon kasvon ilmeistä saattoi havaita, että naikkonen oli kovin kiinnostunut. Toivottavasti tämä lyhyt mies ei vallan hermostuisi, kun Lucretia kyseli niin tomerasti.
"Kiitos, mutta ei minulla nyt ole kiire kukkia keräilemään. Joskus toiste, ehkäpä. Mutta voit kyllä kertoa minulle lisää sinun tavoistasi yrttiesi hankinnassa, nyt kun kerran aloitit.". Nopea ja ystävällinen hymy, jotta uteliasuus ei oliis liian innokasta. Hopeahiuksinen ei halunnut antaa luottamustaan kenellekkään, mutta jos yritti olla mahdollisimman avoin ja kohtelias, voisi joku luullakin sitä luottamuksen jakamiseksi. Trakoitus ei ollut huijata ketään, mutta loppupeleissä tämä nainen teki asioita vain itsensä takia. Ja nyt, tämän Melleriksi nimetyn miekkosen tiedot voisivat olla suureksi avuksi.

Nainen alkoi hitaasti lipua eteenpäin, yrittäen katseellaan välittää toiselle, että liikkuisi mukana. Paikoillaan oli kurja seistä, sillä se tuhlaisi aina aikaa, eikä samalla päässyt eteenpäin. Jutustaminenkin olisi luontevampa samalla, kun maisema vaihtuisi.

//Anteeksi kun tuli taas näin huonoa kamaa. En halunnut jumittaa, mutta inspis ei ollut ilmeisesti tarpeeksi hyvä ^^' \\

"Meller, siis. Sanoitko 'parannusyrttejä'? En malta pitää uteliasuuuttani kurissa, joten minun on pakko kysyä: Työskenteletkö sinäkin kenties kasvien parissa?" Lucretia kysyi, selvästi uteliaana.
”Kyllä, pyöritämme veljeni kanssa parannusyrttejä myyvää liikettä. Opin yrttitietoutta äidiltäni ja tahdoin sitten käyttää sitä auttaakseni ihmisiä", Meller kertoi. Sitten satyyri tajusi, että nainen oli sanonut sinäkin.
"Puuhailetteko tekin sitten yrttien tai muiden parissa?", mies kysyi.

"Kiitos, mutta ei minulla nyt ole kiire kukkia keräilemään. Joskus toiste, ehkäpä. Mutta voit kyllä kertoa minulle lisää sinun tavoistasi yrttiesi hankinnassa, nyt kun kerran aloitit", Lucretia sanoi, Mellerin ehdotettua että voisi näyttää toiselle paikkoja. Puhuttuaan nainen alkoi hitaasti kävellä ja pian satyyri tajusikin vihjeen ja siirtyi askeltamaan naisen vierelle.
"No eipä siinä ole sen kummempaa kertomista. Satamassa kulkee säännöllisesti kaikenkarvaisia kauppiaita, joten annamme heille listat siitä mitä tarvitsemme kaupassa ja he sitten noutavat ne tuotteet meille. Kuten sanoin, se on vähän turhan kallista, mutta ainoa mahdollisuus saada useimpia yrttejä", Meller kertoili heidän kävellessään.

Hein kyllästyi kyyköttämään Mellerin olkapäällä ja niinpä se lehahtikin alas ja rupesi kiertelemään ympäristöä. Innokkaasti pieni lohikäärme nuuhki kaikkia nenäänsä saamiaan tuoksuja ja vipelsi niiden perässä kävelevän kaksikon ympärillä.
"Älä mene kauas, ja muista toki olla varovainen", Meller sanoi Heinille ja hymyili lempeästi katsellessaan punaisen lohikäärmeen touhuja. Olento oli kuitenkin hänelle jo hyvin rakas, enemmän ystävä kuin pelkkä lemmikki. Kuullessaan Mellerin sanat Hein vilkaisi miestä hetken, kuin kertoakseen että osasi kyllä olla varovainen, ja sitten se katosi korkean ruohon sekaan, pilkahdellen välillä esiin pyrähdellessään ympäriinsä.
"Hän tosiaan nauttii elämästään", Meller sanoi hymyillen katsellessaan lohikäärmeen touhuja.


//eipä tuo nyt niin huonoa ees ollut ^^ //

Lucretia kuunteli hiljaa, painaen jokaisen sanan tai neuvontapaisen mieleensä. Olisi siis ilmeisesti päästävä satamalle jossain vaiheeessa, rupattelemaan hiukan merimiesten kanssa. Ikävä kyllä naisen bisnes ei järin kukoistava toistaiseksi ollut, joten aluksi olisi pakko tyytyä yrtteihin, joita se itse löysi. Rahaa ei nimittäin ollut vielä niin paljoa, että kaupanteko olisi kannattavaa. Sitäpaitsi, merimiehet nylkivät rahaa liikaakin, tietämättä myyntitavaransa todellista arvoa. Jos ostajan tarve näkyi päälle päin, saattoi kiero ja ovela kauppias vetää hiukan välistä. Ja tämä myrkynkeittäjäeukko ei hyvällä katsoisi huijausyrityksiä.
Mutta, kuten Mellerin puheista selvisi, olivat miehen ja hopeatukan yrttienvalmistuksen tarkoitusperät kovinkin erilaiset, ihan vastakohdat itse asiassa. Satyyri halusi saada aikaan hyvää, kun taas vihersilmä myi myrkkyjä, aiheuttaakseen tavallaan hyvää ostajalle, mutta huonoa tuon uhrille.

Nainen vilkuili minilohikäärmeen temmellystä, mutta keskittyi silti olennaiseen; tämän yhtäkkiä mielenkiintoiseksi käyneen hepun jutustamiseen. Lucretia nyökkäsi toiselle kiitokseksi selostuksista ja kyyristyi poimiakseen maasta hennon kukkasen.
"Kyllä, puuhailen yrttien ja kasvien kanssa. Yleensä kerään kaiken itse, mutta minun täytynee ensin saada tarkka selko Payonin kasvillisuudesta, ennen kuin voin sanoa jatkavani samalla linjalla. Yksinkertaisista, arkisista kukistakin voi saada vaikka mitä aikaan.", vihersilmä hymähti ja puhalsi kukkasen lentoon sormiensa välistä. Saattoi ehkä olla niinkin, että haitallisia litkuja pystyi keittelemään vaikka voikuksita, mutta parantavia juomia oli usein monimutkaisempi tehdä. Asioita oli helppo aiheuttaa, mutta niiden kumominen oli joskus mahdotonta.
"Arvostan työtäsi - olet sellainen henkilö, jonkalaisia maailmassa on liian vähän.".
Nainen hymyili hennosti ja jatkoi taas tyytyväisenä hidasta askellustaan. Se ei ollut valehdellut, vaikka niin voisi aluksi luullakin. Kyseessä olisi vain hyvää kilpailua, aina parempi kaupankäynnin kannalta. Oli kuitenkin parempi pysyä vaiti tarkemmista asioista. Eikä Lucretia suoranaisesti valehdellut, jätti vain kertomatta sen osan, että naisen ja satyyrin työt taistelivat toisiaan vastaan aika tavalla.

//Kyllä se oli XD \\

"Kyllähän täältäkin löytää monia hyödyllisiä kasveja, mutta turhan vähissä määrin. Jos olisimme veljeni kanssa riippuvaisia vain täkäläisistä kasveista, olisivat monet niistä jo kadonneet kokonaan. Ja tosiaan, täälläkin näkee useita hyödyllisiä kasveja", Meller puheli vastaukseksi Lucretian sanoihin ja viittasi samalla kädellään epämääräisesti ympäristöönsä. Sitten satyyri huomasi, kuinka naisen ilmaan puhaltama kukkanen alkoi lähestyä maata. Mies mumisi ilmoille muutaman sanan ja heilautti kättään, se oli hänen tapansa hallita elementtiään ilmaa. Satyyri kun oli, niin hän oli jo syntymässään saanut kyvyn tuon elementin hallintaan.

Tuuli alkoi pyörteillä kukkasen alla ja nosti sen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Hymy nousi Mellerin kasvoille hänen katsellessaan kukan tanssahtelua ilmassa. Mies tosiaan nautti siitä, kun sai työskennellä elementtinsä kanssa. Sitten satyyri tajusi, että toinen oli puhunut kun hän oli aloittanut ilmalla leikittelynsä.
"Minusta vain on luonnollista auttaa ihmisiä", Meller sanoi, vaikka olikin kulunut jo hetki siitä kun Lucretian lausui kehunsa. Miehen sanoma olikin täysin totta, hän oli juuri sitä harvinaista ihmistyyppiä joka puhtaasta auttamisen halusta saattoi auttaa lähimmäisiään lähes missä tahansa vaikeuksissa.

Meller leikitteli yhä kukalla, antaen nyt tuulen laskea sen hiljaa kädelleen. Hetken mies tutkaili tuota hennonpunaista kukkasta.
"Tästä saisi uutettua hyvää teetä kuumeeseen", mies totesi, puhuen lähes oikeastaan itsekseen. Hitusen hymähtäen tuo asetti kukkasen suipon korvansa taakse. Sitten hänen katseensa kääntyikin etsimään Heiniä, hän ei ollut nähnyt lohikäärmettä hetkeen. Pian sinisten silmien katse kuitenkin tavoitti punaisen otuksen, joka näytti vaaniskelevan jotain ruohonkorsien lomassa.


//jos vertaa siihen mitä meikältä joskus tulee niin ei ainakaan ollu : D//

//Höpsis. No, eiköhän sitä itse kultakin tule välillä vähän hernesoppaa kun ei inspistä löydy tms.\\

Vaitonaisena alkoivat vihreät silmät seurata ilmassa liuhuvan kukan matkaa, kunnes kasviin tarttui epänormaali tuulenvire. Nainen säpsähti ja seurasi vierellä kävelevän Mellerin käden liikettä. Oi, neiti ei ollut aavistanutkaan, että kyseessä olisi elementin hallitsija, vaikka pienet aavistukset miehen satyyriudesta olivatkin häilyneet Lucretian mielessä.
Katse seurasi koko kukan matkan, aina sen päätyessä satyyrin korvalle koristamaan.
"En arvannutkaan, että teilläkin on tietynlaisia luonnonlahjoja. Sinulle ilmeisesti sopii luonteeseen tuo ihmisten auttaminen.", hopeatukka hymähti ja loi nopean vilkaisun mieheen. Vaikea oli neitokaisen sanoa mitään, kun satyyri puhui ihmisten auttamisesta luonnollisuutena. Lucretian mielestä se ei ollut sen kummempaa, kuin vain hyvän karman keräilyä. Kai hyvien asioiden tekemisestä itsekin hyötyi jotenkin?
Vihersilmä näki asiat kovin eritavoin kuin tämä lyhyt tuttavansa. Naiselle kyse oli vbain bisneksestä, oman edun tavoittelusta piittaamatta sen aiheuttamista kurjuuksista muille. Samalla tavoin kuin elämäkin, oli myös kuolema luonnollinen asia, joskin sen edesauttaminen oli ehkä hivenen epäinhimillistä. Mutta vihersilmä ei tuntenut syyllisyyttä, ei tuntenut sillonikaan, kun tyhjä pikari putosi kolahtaen lattialle hänen kuolleen puolisonsa otteesta. Ja ainahan saattoi ajatella näin: Lucretia valmisti juomat, muttei itse ikinä hoitanut myrkyttämistä. Hänen asiakas, tai kuka hyvänsä, sai tehdä sen itse. Hopeatukka oli ikään kuin.. välikäsi ihmisten ja elävien olentojen kohtaloon puuttumisessa.

"En arvannutkaan, että teilläkin on tietynlaisia luonnonlahjoja. Sinulle ilmeisesti sopii luonteeseen tuo ihmisten auttaminen", Lucretia sanoi, eikä Meller voinut olla kuulematta pientä painotusta 'luonnonlahjoja'-sanassa, kohottipa tuo lausahdus jälleen hymyn noille ystävällisille kasvoille.
"Sitä mitä on jumalilta syntymässään saanut täytyy arvostaa", satyyri sanoi filosofisesti ja naurahti hieman perään, osoittaakseen ettei nyt niin vakavasti sanojaan tarkoittanut. Meller toki kunnioitti jumalia ja vieraili temppelissäkin säännöllisesti, mutta toisinaan tällaiset lausahdukset kirvoittivat kummestuneita katseita keskustelukumppaneiden taholta. Siksi oli parempi olla esittämättä niitä missään saarnamiehen äänensävyssä.

Jälleen Mellerin katse etsi Heiniä, ilman että satyyri sitä edes kunnolla tajusi. Hänelle oli jo lähes vaistomaista pitää pientä lohikäärmettä lähes jatkuvasti silmällä ja mies huolestui heti jos Hein oli hänen mielestään ollut liian kauan näkymättömissä. Punainen olento kuitenkin erottui vihreästä ruohosta helposti ja siniset silmät tavoittivat sen pian. Lohikäärme puuhasi jotakin ruohikossa, vaikkei satyyri nähnytkään sitä sen tarkemmin.

Sitten lohikäärme loikkikin taas Mellerin ja Lucretian luo. Sen suupielet olivat tavallistakin punaisemmat ja muutamia sulkia törrötti sen kuonosta. Hein oli hankkinut itselleen syötävää.
"Puhdistat kyllä itsesi ennenkuin hyppäät olkapäälleni", Meller sanoi, puoliksi vakavasti, puoliksi huvittuneesti. Tuhahtaen Hein alkoi pyyhkiä kuonoaan ruohikkoon ja viimeisteli työn tassuillaan ja pitkällä kielellään. Sitten tuo hypähtikin vaaleahiuksisen satyyrin harteille ja asettui siihen ruokalevolle.
"Lohikäärmeen pito tulee siitä halvaksi ettei sille tarvitse hankkia ruokaa", Meller sanoi naurahtaen Lucretialle.

Nainen hymähti satyyrin puheille. Ei sillein, etteikö hän olisi samaa mieltä jumalten lahjan arvostamisesta. Kyllähän hopeatukka uskoi jumaliin, muttei ollut oikein hoitanut tuota rukouspuolta pitkiin aikoihin. Ei sen jälkeen, kun hänet lukittiin tyrmään istumaan syystä, jota neiti ei kokenut tarpeeksi rikolliseksi. Oliko jotenkin väärää tehdä päätös kurjalle ajalle elämässään? Ei, mutta Lucretian tapauksessa oli ilmeisesti menty liian pitkälle, vaan eipähän hän tietenkään itse niin ajatellut.
Vaimea rasahdus pöheikössä sai vihersillän havahtumaan omista maailmoistaan, johon tuo oli kovin töykeästi uppoutunut. Silmät siirtyivät ensin Mellerin kauttaa ruohikkoon, jossa se hassu liskonkuvatus mekasti jotakin. Lohikäärme palasi verta ja sulkia suun pielissään, mokoma oli ilmeisesti ruokkinut itsensä vaivihkaa.
"Varmasti, ainakin jos on tuollainen pieni ja terhakka kuin tuo sinun yksilösi.", nainen tokaisi ja silmäili tovin elikkoa. Olisi varmasti kätevä myös metsällä, mutta Lucretian rahat eivät olleet nyt tarpeeksi riittävät vastaavan eläimen hankintaan ja elättämiseen - vaikka Meller puhuikin siitä halpana.
"Noista kauniista suomuista saisi varmasti myös ketoksia. Luuletko, jos siltä hiukan rapsuttaisi kuolleita suomuja pois, että voisin ottaa muutaman?", hopeahiuksinen kysyi sen enempiä ajattelematta. Katse tarkkaili kuitenkin matelijaa, ihan siltä varalta, että tuo ymmärtäisi puheen ja kimpaantuisi.
"Tietenkin, jos sillä nyt on yhtään kuollutta nahkaa.."
Vihreäsilmäinen oli kyllä etevämpi pelkkien rehujen kanssa, mutta ei maksaisi paljoa vaivaa lukaista paria lukua keitoskirjoista, mitä lohikäärmeen suomuilla siasi aikaan ja miten niitä käytettäisiin.

"Varmasti, ainakin jos on tuollainen pieni ja terhakka kuin tuo sinun yksilösi", Lucretia sanoi ja sai jollain tapaa jopa isällisen ylpeän ilmeen nousemaan Mellerin kasvoille kun toinen kehui Heiniä terhakaksi. Puheena oleva lohikäärmekin vilkaisi naista, tokihan sitä kiinnosti jos siitä itsestään puhuttiin. Vaikkei Hein itse osannutkaan puhua, ymmärsi hän kyllä muiden puheen vallan mainiosti.

"Noista kauniista suomuista saisi varmasti myös keitoksia. Luuletko, jos siltä hiukan rapsuttaisi kuolleita suomuja pois, että voisin ottaa muutaman?", hopeahiuksinen nainen sitten kysyi, saaden satyyrin hieman ehkä yllättymäänkin. Jostain syystä hänen omaan mieleensä tuollainen ajatus ei ollut juolahtanut, vaikka nyt kun sitä ajatteli voisi se olla hyvinkin käyttökelpoinen. Nuoren lohikäärmeen suomuista tehdyt keitokset eivät toki olisi niin vahvoja, mutta kyllä niilläkin varmasti vaikutusta olisi.

"Tietenkin, jos sillä nyt on yhtään kuollutta nahkaa..", nainen vielä jatkoi.
"Kyllähän Heiniltä toisinaan vanhoja suomuja irtoilee, hän kun ei vaihda koko nahkaansa kerralla. Lohikäärmeet kuitenkin kasvavat niin hitaasti että kestää yleensä aika kauan ennenkuin suomuja saa. Harmi kun tuo ajatus ei aiemmin ole juolahtanut mieleeni", Meller harmitteli.
"Mutta voin nyt ruveta ottamaan suomuja talteen, tule joskus kysymään niitä minun ja veljeni yrttikaupasta Yurgetista", satyyri sanoi ystävällisesti.

Heidän edelleen kävellessään olivat askeleet johtaneet heidät lähelle paikkaa, jossa kaksi nuorukaista harjoitteli aseidensa käyttöä. Miekat kalahtelivat vastakkain ja välkkyivät auringossa, joku olisi voinut pitää näkyä kauniinakin.
"Toivon vain että noiden aseiden ei koskaan tarvitse tahriutua vereen", Meller sanoi hiljaa, tarkoittaen tosiaan sitä mitä sanoi. Oli aina niin turhaa kun luultiin että asiat voitiin ratkaista upottamalla aseen terä toiseen ruumiiseen, vahingoittamalla toista. Satyyri ei varmaan voisi vahingoittaa ketään vaikka olisi uhattunakin.

Nainen onnistui taas luomaan kapoisen hymyn huulilleen, ennen kuin yökkäsi kiitokseksi toiselle.
"Saatanpa tullakin käymään joskus. Taisin ilmeisesti lipsauttaa teille uuden liikeidean.", hopeatukka nauarhti ja vilkaisi vielä kerran pikkuruista matelijaa. Jos se olisi luonut nahkansa kuin käärme, olisi suomujen kerääminen ollut helpompaa. Mutta toisaalta, olisi helpompaa Mellerin ja tuon veljen kannalta myydä yskittäisiä suomupusseja kuin kokonaisia nahkoja. Ja nyt kun mietti nahkoja, Lucretia tajusi, että uuden tuttavansa putiikista saattaisi löytyä vaikka mitä hyödyllistä. Sellaisia yrttejä, joista sai parantavia liemiä, saattoi saada toisen aineen kanssa yhdistettynä jotain aivan päinvastaista aikaan. Ehkäpä naikkosen todella pitäisi käydä Mellerin liikkeessä, säästäisihän se aikaa enemmän, toisin kuin jatkuva merimiesten kanssa kilpaa tinkiminen.

"Missä sanoitkaan liikkeenne sijaitsevan?", vihersilmä kysäisi uteliaana, vaikkakin koko puheentynkä tuntui hukkuneen hirveään kalinaan. Kylmänkalpeat kasvot kääntyivät aurinkoon päin ja varsin lähelle parivaljakkoa, oli ilmestynyt nuoria miehiä testaamaan taitojaan.
No, tätähän varten tällainen taistelukenttä oli kyhätty, mutta siltikin, mekkala ärsytti naista suunnattomasti. Pojat taistelivat varsion hyvin, mutta välillä ehkä turhankin raivokkaasti. Jos kyseessä oli pelkkä harjoitus, voisi tuossa touhussa vielä sattua, siihen malliin aseet kalahtelivat.
"Luulenpa, että ne tahriintuvat aivan pian. Tuossa touhussa jompikumpi menettää vielä sormensa.", Lucretia vastasi Mellerille, siirtämättä katsettaan kuitenkaan miehistä. Päin vastoin kuin satyyri, nainen todella odotti näkevänsä virheliikkeen ja kuulevansa sitten huutoa miekan viillosta aiheutuneesta kivusta.

"Missä sanoitkaan liikkeenne sijaitsevan?" Lucretia kysyi Melleriltä.
"Se on pieni putiikki Torikadun eteläpuolella, melko lähellä Keskusaukiota", satyyri selitti, joutuen hieman korottamaan ääntään lähellä harjoittelevien nuorukaisten yhteenkalahtelevien miekkojen aiheuttaman metelin ylitse. Pian mies lausuikin toiveensa siitä, etteivät aseet tahriutuisi vereen.
"Luulenpa, että ne tahriintuvat aivan pian. Tuossa touhussa jompikumpi menettää vielä sormensa", hopeahiuksinen vastasi katsellen tarkkaavaisesti miekanmittelöä.

Ja samassa Lucretian oletus kävikin toteen, tai enemmänkin. Toinen nuorukaisista heilautti miekkaansa ilmeisesti kovempaa kuin oli tarkoitus ja se iskeytyi toisen käsivarteen melko syvään. Oli vaikea sanoa kumpi näytti järkyttyneemmältä, se joka haavan sai vai se joka sen oli iskenyt. Molemmat vain jähmettyivät seisomaan ja tuijottamaan haavasta punaisena virtaavaa verta.

Meller ei kuitenkaan jähmettynyt vaan ryntäsi heti auttamaan. Hänhän oli parantaja, tällainen kuului hänelle. Sen kummemmin ajattelematta tuo vetäisi paitansa yltään ja repi siitä suikaleita. Sitten tuo nosti yhä haavassa olevan miekan pois ja sitoi haavan paidanriekaleillaan.
"Lucretia, voisitko katsoa jos löytäisit haavalehteä tai njordinkukkaa jostakin", Meller pyysi puuhaillessaan haavan parissa. Nuo kaksi kasvia olivat molemmat erinomaisia verenvuodon tyrehdyttämisessä, mutta hän ei voinut nyt lähteä itse niitä etsimään. Jonkun pitäisi rauhoitella selvästi järkyttyneitä nuorukaisia ja pitää huoli siitä että haavaa kohdeltaisiin oikein.

Nainen nyökkäsi satyyrille ja oli juuri sanomassa jotain aiheeseen liittyvää, kunnes miekkojen kalina loppui. Ennen kuin Lucretia ehti edes vilkaista nuorukaisten suuntaan, oli Meller silppuamassa paitaansa ja ryntäämässä apuun. Voi hyvänen aika sentään.
Tyynesti hopeatukka käveli lähemmäs, vilkuillen ehkä turhankin tyytyväinen ilme kasvoillaan toisen miehen haavaa. Ihan niin kuin hän oli epäillytkin, moisesta showsta sai vain arpia ja kipua aikaan.
Mellerin pyyntö sai vihersilmän havahtumaan tilanteeseen. Jaa, että haavalehteä tai njordinkukkaa? Mikäs kiire tässä olisi, antaisi nuoren miesten oppia läksynsä. Njordinkukan kuva ilmestyi naisen mieleen, mutta sen rinanlle ilmestyi myrkkymuratti. Ajatus väärään kasvin tuomisesta sai neidin miltei hymyilemään, mutta eihän hän sentään ehdoin tahdoin haluaisi tuottaa tuskaa hutiloivalle klopille. Ei sentään.

Lucretia huokaisi ja tyytyi jälleen nyökkäämään satyyrille.
"Voisin, mutta tuo toinen tulkoot mukaani etsimään sitä.", kuului kylmänviileä vastaus ja sormi nousi osoittamaan toista miestä satuttanutta heppua.
"Ala tulla, vai haluatko että kaverisi vuotaa kuiviin.", hopeahiuksinen ärähti kun nuorikko näytti vain toljottavan naista hölmistyneenä. Äänen nouseminen sai klopin liikkeelle ja ripein askelin lähti Lucretia viemään miestä metsän siimekseen etsimään jotakin hyödyllistä kasvia.
"Haavalehti on hyvin saman näköinen, kuin muutkin kasvit, joten sen etsiminen voi olla hankalampaa. Tiedätkö miltä näyttää sinivarsikas?".
Mies näytti aina vain uunommalta ja hölmistyneemmältä, joten kalpekasvoinen tuhahti tuolle ja heilauti kättään.
"Hienoa. No, etsimme siis kellertävää kukkaa, hyvin lyhytvartinen ja kasvaa yleensä kallion kupeessa.", nainen selosti ja antoi katseensa haravoida pöpelikköä. Kauempaa kuului pien ikiljahdus, varmastikin sen haavoittuneen miehen toimesta. Miksi hän oli suostunuktkaan auttamaan jotain tuntematonta tyyppiä, joka oman tyhmyytensä ansoista huusi nyt tuolla kuin syötävä?

Meller oli sen verran keskittynyt nyt jo kalpealta näyttävän nuorukaisen haavan sitomiseen, ettei tuo kunnolla edes huomannut kuinka Lucretia lähti toisen nuoren miehen kanssa etsimään yrttejä, jotka tyrehdyttäisivät verenvuodon tehokkaasti. Hein oli kaikessa tohinassa hypähtänyt pois satyyrin olkapäältä ja odotteli nyt hieman kauempana. Se oli aikaa sitten oppinut, ettei Melleriä sopinut häiritä tämän hoitaessa potilaitaan. Kaiken lisäksi pieni lohikäärme ei oikein pitänyt niistä pelästyneistä reaktioista, joita sai aikaan joissain ihmisissä.

Melko terävästi kiskaisten Meller vielä kiristi siteen, mikä sai äkillisen kiljahduksen karkaamaan autettavan nuorukaisen suusta.
"No niin", sinisilmä huoahti kun sai auttavan siteen aikaiseksi. Sitten hän käänsi katseensa nuorukaiseen, joka näytti siltä että varmaan pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun näki veren, tai ainakin oman verensä vuotavan.
"Turha huolia, haava ei ole vakava ja pienellä hoidolla jättää vain arven jälkeensä", satyyri sanoi lohduttavasti.
"Mutta jos sinua heikottaa, kannattaa toki käydä istumaan. Olisi myös hyvä, jos jaksaisit pitää kättäsi ylhäällä", mies neuvoi. Jos haavakohtaa piti sydämen yläpuolella, ei sinne virrannut aivan niin paljoa verta joka voisi vuotaa ulos.

Kun ensiapu oli nyt annettu, ei Meller voisi tehdä muuta kuin odotella Lucretiaa ja yrttejä ja rauhoitella tuota nuorukaista, ettei tuo aivan shokkia saisi. Onneksi mies näytti ainakin hitusen rauhallisemmalta satyyrin sanojen jälkeen.
"Kunhan Lucretia ja ystäväsi tuovat meille yrttejä, saan verenvuodon tyrehtymään nopeasti", Meller sanoi jotain sanoakseen. Sitten tuo vilkaisikin siihen suuntaan, johon yrtinhakijat olivat kadonneet. Ainakin njrodinkukka oli melko tavallinen kasvi, joten luulisi sellaisen löytyvän nopeasti.

//Minä en sitten tiedä ovatko nuo kasvit todellisia, saati miltä ne näyttää, joten Lucre tuo nyt jotain randomeja kukkasia XD \\

Nainen oli joutunut kyykistymään jo useita kertoja, mutta tuloksetta. Eikö tästä perhanan jorpakosta muka löytynyt yhtäkään hyödyllistä rehua, jolla saisi verenvuodon kuriin? Epätoivoinen nuori mies oli repinyt vaikka minkälaisia kasveja irti maasta ja kiikutti niitä aina Lucretian luo siinä toivossa, että yksi niistä olisi oikea kasvi. Hopeahiuksinen alkoi turhautua jo toden teolla, sillä moinen kukkien hukkakäyttö; maasta repiminen ja sitten vain maahan pudottaminen oli raivostuttavaa, mutta saarnaamiselle ei ollut aikaa.
Kun nuorikko toi jotain sammalia tarjottavaksi, paloivat vihersilmän päreet lopullisesti. Tuo nousi ja lätkäisi kasvit miehen sylistä, käskien kloppia olemaan aloillaan.
”Seiso siinä, eihän sinusta ole hyötyä lainkaan.”, myrkyttäjätär murahti ja loi nopean katseen miehen olan yli. Siinä!
Rivakkaaseen tahtiin nainen ohitti nuoren miehen ja kyykistyi muutama metri kauempana poimiakseen jotain.
”Viimeinkin.”, kuului syvä huokaus ja vihersilmä nousi takaisin ylös. Se oli löytänyt pari njordinkukkaa, poikkeuksellisen vähän, mutta oikeita kasveja ainakin.
Viitsimättä edes sanoa klopille mitään, lähti hän nyt kipittämään takaisin areenalle, jottei Mellerin työ kirjaimellisesti valuisi hukkaan.

Lucretia saapui juuri silloin, kun haavoittunut nuorukainen yritti nostaa käsivarttaan rintaansa vasten, erilaisten tuskan irvistysten vaihtuessa kasvoillaan.
Nainen kyykistyi tuon vierelle, mutta ojensi kukat kuitenkin Mellerille. Se ei halunnut sotkea itseään toisen vereen ja olihan satyyri jo uhrannut paitansakin tuolle klopille. Toinen miehistä saapui aivan pian paikalle, jääden kuitenkin tarkastelemaan tilannetta kauemmas, yhä näyttäen kovin pelästyneeltä.

//Joo no mie heitin ne kasvit ihan päästäni xD//

Viimeinkin. Lucretia oli palannut sen toisen nuorukaisen kanssa ja toi mukanaan njordinkukkia, ei kovin montaa mutta kuitenkin niin paljon että niistä olisi apua.
"Kiitos", satyyri sanoi, väläytti hopeahiuksiselle naiselle kiitollisen hymyn ja keskittyi sitten taas haavoittuneeseen nuorukaiseen. Varovaisesti mutta tottunein ottein hän irrotti verestä punaiseksi värjäytyneen paidansuikaleensa haavan ympäriltä ja murskasi siihen sitten joitakin njordinkukkia. Kasveista erittyvä neste nopeuttaisi veren hyytymistä ja puhdistaisi haavan.

Mellerin kauniista taivaansinisestä paidasta oli vielä jotain jäljellä, joten hän otti nyt puhtaan kankaansuikaleen ja kääri sen nuorukaisen käteen uudeksi siteeksi. Muuta ei nyt ollut hänen tehtävissään.
"Sinun kannattaa etsiä käsiisi joku toinen parantaja jotta saat siihen kunnon siteen", Meller sanoi, kuulostaen itseasiassa hieman anteeksipyytävältä kun ei ollut sattunut ottamaan kunnon sidetarpeita mukaan. Satyyri antoi nuorukaiselle ohjeita haavan hoidosta ja muistutti lopuksi, että jos haava alkaisi hitusenkin märkiä se pitäisi heti kiikuttaa parantajan nähtäville. Molemmat nuorukaiset kuuntelivat vakavina miehen ohjeita välillä nyökkäillen ja ohjeistuksen loputtua he kiittivät Melleriä avusta ja lähtivät sitten paikalta, etsiäkseen käsiinsä toisen parantajan joka laittaisi haavaan kunnon siteen.

Meller pyyhkäisi joitakin hiuksia sivuun otsaltaan ja veti samalla huomaamattaan verisen viirun kastanjanruskeaan ihoonsa, hänen kätensä kun olivat likaantuneet vereen hänen auttaessa nuorukaista.
"Ovat nuo nuoret miehet joskus sitten ajattelemattomia", satyyri sanoi hieman hymähtäen. Lausahdus saattoi kuulostaa hieman huvittavalta, olihan se tullut 18-vuotiaalta näyttävän miehen suusta. Mutta satyyri kun oli, mies oli ehtinyt jo nähdä useampia vuosia.

Hoitotoimenpiteiden aikana Hein oli vetäytynyt hieman kauemmaksi, se oli kauan sitten oppinut ettei Melleriä sopinut häiritä tämän hoitaessa toisia. Nyt lohikäärme kuitenkin palasi ja hypähti takaisin satyyrin hartioille, aiheuttaen miehessä sävähdyksiä kun kynnet uppoutuivat paljaaseen ihoon.
"Varoisit vähän", mies sanoi lohikäärmeelle, kuitenkin lempeästi.

//No hyvä, pelkäsin jo, että nolaan itseni kun en moisista ole kuullut ^^’ \\

Kalpeakasvoinen katseli ja tarkkaili satyyrin puuhastelua ja pisti merkille ainakin sen, ettei heppu ollut mikään huuhaa-parantaja, vaan osasi oikeasti hommansa. Taitavasti njordinkukka mureni haavalle ja uusi side peitti ilkeän ja verisen näyn. Nuorikko näytti helpottuneelta, kuin myös toverinsakin, joka riensi viimein lähemmäs haavoittunutta, auttamaan tätä pystyyn.
Molemmat kiittelivät Melleriä ja se ei-haavoittunut nuori mies vilkaisi kerran vielä Lucretiaa, ei kuitenkaan kiittääkseen, vaan luodakseen vielä viimeisen katseen pelottavaan naiseen. Eikä aikaakaan, kun molemmat hävisivät maisemista.

Vihersilmä henkäisi syvään ja kääntyi sitten takaisin Mellerin puoleen. Tuon kaunis paita oli silputtu osiksi, joista yksi roikkui nyt sen varomattoman miehen kädellä. Lucretiasta se tuntui perin hassulta, että joku viitsi nähdä noinkin paljon vaivaa tuntemattoman eteen, niin kuin satyyri oli nähnyt. Avuliaisuus oli hieno luonteenpiirre, joka ei kuitenkaan kuulunut niihin naisen merkittävimpiin sellaisiin.
”Niinhän ne ovat. Kokemattomia ja holtittomia, siksi tuollaistakin sattuu vähän turhankin usein. Heidän onnekseen sinä olit kuitenkin paikalla.”, hopeahius tokaisi ja hymyili takaisin miehelle.
”Sinulla on muuten joku naarmu itselläsikin, lieneekö tullut tuossa touhutessa?”.
Nainen nosti kädellään hiukan Mellerin otsahiuksia vilkaistakseen naarmua. Ei mitään vakavaa, mutta ainakin neiti sai osoittaa olevansa itsekin kyvykäs edes pikkuruiseen avuliaisuuteen. Tosin, satyyri ei ollut enää niin tuntematon, kuin ne kaksi koltiaista olivat esimerkiksi olleet, joten ehkä se meni kohteliaisuuden piikkiin huomauttaa haavasta.
”Se on pieni, mutta ehkä se olisi silti syytä puhdistaa..”, kalpeakasvoinen hymähti ja veti kätensä pois. Hän ei liiemmin pitänyt kosketuskontakteista, ei enää sen jälkeen kun oli surmannut miehensä.

//Nyoh, taisi olla pienoinen hitti, mutta jos haittaa, niin töksäytä miuta.. \\

”Niinhän ne ovat. Kokemattomia ja holtittomia, siksi tuollaistakin sattuu vähän turhankin usein. Heidän onnekseen sinä olit kuitenkin paikalla”, Lucretia vastasi Mellerille, saaden hieman hämillisen ilmeen kohoamaan miehen kasvoille.
"No eihän tuo nyt mitään ollut", satyyri sanoi vähättelevästi ja kohautti olkiaan. Hänen mielestään tuollainen avuliaisuus oli aivan tavallista, kuka tahansa olisi varmasti tehnyt saman. Eipä ollut satyyri vieläkään oikein oppinut ymmärtämään todellista maailmaa, vaikka sen kanssa olikin jo kauan ollut tekemisissä.

”Sinulla on muuten joku naarmu itselläsikin, lieneekö tullut tuossa touhutessa?” hopeahiuksinen sanoi ja kohotti Mellerin otsahiuksia kädellään nähdäkseen paremmin miehen otsaan tulleen jäljen. Satyyrin olalla lekotteleva Hein vilkaisi naista epäluuloisesti, mutta päätti kuitenkin antaa tuon lähestyä, nainen vaikutti olevan liikkeellä hyvissä aikeissa. Lohikäärmeen keltaiset silmät seurasivat kuitenkin tarkkaan hopeahiuksisen jokaikistä liikettä.

”Se on pieni, mutta ehkä se olisi silti syytä puhdistaa..” Lucretia sanoi ja veti kätensä taas pois, jolloin Heinkin rentoutui. Meller oli jo kohottamassa kättään otsaansa koskettaakseen kun huomasi sormiensa olevan aivan sen nuorukaisen veren peittämät.
"Tuskin siitä sen suurempaa haittaa on, mutta kiitos kun sanoit", satyyri sanoi ystävällisesti hymyillen ja pyyhki sitten käsistään pahimmat veret siniseen kankaanriekaleeseen, ainoaan mitä hänelle oli paidastaan jäänyt jäljelle. Kankaan puhtaalla kulmalla mies vielä pyyhkäisi otsaansa.

"Keneltä sinä muuten olet oppinut yrttitietoa ja kuinka laajat taitosi ovat?" Meller sitten kysyi uteliaana. Hän oli aina kiinnostunut uusista yrteistä, varsinkin parantavista, ja oli tavannut vain harvoja joiden kanssa saattoi edes suunnilleen tasaveroisesti keskustella eri kasvien käyttötarkoituksista.


//eihän tuo nyt haittaa ^^//

//Hm.. kuulin pikkulinnuilta, että sinulla on paljon pelejä menossa ja ymmärsin, että tämän pelin lopettaminen helpottaisi tilannettasi, joten kyllä lopetus minulle sopii, sellainen sopiva kohtakin tuntui juuri aukeavan. \\

Nainen nosti kätensä syliin ristikkäin ja seurasi satyyrin touhuilua paidan riekaleen kanssa. Neiti loi vielä pikaisen katseen lohkäärmeeseen, joka oli tarkkaillut silmä kovana hopeatukan aikeita. Ei hän ollut mitään pahaa halunnut, ja onneksi otuskaan ei ollut epäillyt sellaista. Vihersilmä ei halunnut testata elikon hampaitten terävyyttä ainakaan itseensä..

Kysyvä katse nousi takaisin Melleriin, kun tuo oli hoitanut verestä puhdistautumisen ja esittänyt äkisti kysymyksen, joka olisi voinut olla jollain tasolla jopa hyvin henkilökohtainen.
"Itse asiassa, en keneltäkään. Opettelin itse. Elämä kotivaimona oli hyvin tylsää, joten minulla oli paljon aikaa uppotua kirjallisuuteen ja no... yrtit sattuivat kiinnostamaan minua.", Lucretia selitti nopeasti, yrittäen peitellä syvempiä ajatuksiaan koko aiheesta. Ei hän edelleenkään valehdellut, mutta satyyrin ei tarvinnut tietää kaikkia tosiasioita, sillä pieni mies ei välttämättä ymmärtäisi. Tuskin kukaan kykenisi ymmärtämään. Meller oli ollut niin mukava, eikä nainen halunnut menettää tuttavuuttaan häneen vain siksi, että he elivät hyvin erilaisissa maailmoissa.
"Ja mitä laajuuteen tulee niin.. kaipa se olisi jollain tavalla mitattavissa, mutta en osaa kehua itseäni. Jätän sen siis muiden arvosteltavaksi."

Vihersilmä ei ollut varma, mitä Meller oli kysymyksellään hakenut, tai mitä hän oli "laajuudella" tarkoittanut. Nämä kysymykset olivat kuitenkin olleet selviä merkkejä siitä, että nyt olisi aika lukita sanaisen arkun salvat ja lähteä. Ei satyyri varmasti tarkoittanut pahaa, mutta juuri siksi oli parempi olla kertomatta aivan kaikkea. Meller oli kiltti ja hyvä tyyppi, eikä hopeahiuksinen halunnut tuhota hänen illuusiotaan siitä, että Lucretiakin olisi ehkä hyvä ihminen. Totuus sanoi muuta ja sitä totuutta nainen ei halunnut kertoa tässä ja nyt.
"Mutta, päivä alkaa olla jo turhan pitkällä ja minä yhä seikkailen täällä. Nautin kovasti mielenkiintoisesta juttuseurasta, kiitos siitä, mutta nyt taitaa olla minun aika vaihtaa maisemaa. "

Uteliaan kiinnostuneena Meller kuunteli Lucretian kertovan omista yrttitiedoistaan ja niiden alkuperästä. Oli varmasti ollut vaivalloista opiskella kaikki itse ilman opettajan apua, ainakin satyyri itse oli varma siitä ettei tietäisi läheskään niin paljoa kuin tiesi jos olisi yrittänyt opiskella itse ilman äitinsä opastusta. Mies olisi mielellään aloitellut tarkempaakin keskustelua yrteistä, mutta sitten toinen sanoikin että hänen täytyisi lähteä. Tuosta Mellerin mieleen juolahti, että niin varmaan hänenkin täytyisi. Hänhän oli sanonut veljelleen Alexille, että kävisi täällä vain aivan nopeasti.

"Nyt kun muistutit niin veljenikin varmaan odottaa minua kaupassa", Meller sanoi naurahtaen hieman hämillisesti.
"Näkemisiin, toivottavasti tapaamme taasen", satyyri hyvästeli hymyillen poikamaista hymyä ja sitten hän lähtikin punainen lohikäärme olkapäillään astelemaan pois taistelukentältä. Hetkosen käveltyään mies vielä kääntyi ympäri huiskauttamaan kättään ja jatkoi sitten matkaansa iloisesti vihellellen.

Mellerin mieleen juolahti, mitä äiti olikaan joskus sanonut asiattomasta pukeutumisesta julkisella paikalla. Mutta paita oli mennyt hyvään tarkoitukseen, eikä sille enää voinut mitään. Ja tuskin kävisi niin huono tuuri että hän törmäisi äitiinsä kotimatkallaan. Retki oli kuitenkin ollut melko lupaava työskentelyn kannalta, ehkä tosiaan maksaisi vaivan tulla joskus tänne päivystämään. Autettavia potilaita varmasti riittäisi, silloin pitäisi olla valmiina.


//Kiitokset siulle tästä pelistä ^__^//

Nainen nyökkäsi vielä kohteliaasti Mellerille ja antoi tuolle vielä kalvakan hymynsä.
"Kiitos avustasi ja neuvoistasi - niistä on minulle taatusti hyötyä.", Vihersilmä tokaisi ja heilautti kädellään muutaman otsalla liehuvan hiuskiehkuran pois.
"Näkemiin."
Satyyrin selkä alkoi pienentyä aina vain, mitä pidemmälle tuo käveli. Viimeinen vilkutus sai Lucretian hymähtämään tyytyväisenä, kunnes tuo lähti itsekin liikkeeseen, kävellen vatsakkaiseen suuntaan.
Päivä oli ollut kaikessa loistossaan varsin opettavainen. Lucretialla ei ollut ystäviä, mutta hänestä tuntui silti hyvltä, että oli joku tuollainen positiivinen heppu, joka ei ollut ainakaan heti tuominnut naista. Satyyrin jutut olivat myös olleet kullan arvoisia yrttienkeittäjälle, joten jollakin tavalla hän tunsi pientä kiitollisuudenvelkaa miehelle. Lieni sitten melkoinen mysteeri, kuinka naikkonen korvaisi palveluksen...

//Kiitokset mielenkiintoisesta pelistä~ ^^ \\