Time and Time again~

//Jona&Io.//

Fesalierissä oli vain vähän ihmisiä tuona melko koleana iltapäivänä. Viimeaikojen syyspäivät olivat olleet todella kylmiä verrattuna edellisvuoden syksyn keleihin, tai niin ainakin saattoi kuvitella. Fesalierin tarjoilijat nojailivat väsyneinä tiskille ja keskustelivat kiihkeästi heilutellan käsiään ja vittoen niillä raivokkaasti. Jotkut ihmiset nyökkäilivät välillä heidän puheen selostuksensa välissä, noilla kahdella ei tainut olla asiat kohdallaan. Kartanossa oli myös muutama, jotka vain istuivat ja lukivat päivän lehtiä hiljaisuudessa siemaillessaan kahvikupistaan viattoman oloisesti iltapäiväteetään.

Yksi näistä istuskelijoista oli Lonicera, pieni hammaspeikko, jolla oli erittäin suuri ongelma porkkanoiden kanssa. Nytkin hänen pienen teekuppinsa vieressä makasi melko iso porkkana, joka toimi hyvin eräänlaisena nuijana. Hänen saapuessaan joku oli tiuskaissut, että tänne ei saanut tuoda omia eväitä. Lonicera oli vain hymyillyt ivallisesti ja kävellyt pöytään aivan muina miehinä yllään vihreä asuste. Hänen hiuksensa sojottivat sieltä sun täältä hieman liian suuren hatun alta. Silmiä ei kunnolla edes nähnyt, mikä tietenkään ei ollut hyvä asia. Kaikkihan tiesivät sanonnan 'Silmät ovat sielun peili'. Niin tiesi toki tämäkin neiti, mutta koskaan hän ei ollut itsestään kunnolla huolehtinut.

Kun hän oli istunut pöytään, häneltä oltiin kysytty tilausta. Hetken mietittyään Lonicera oli hihkaissut haluavansa puolikuppia teetä, mikäli saisi myös hinnan puolitettuna. Tarjoilija oli vilkaissut hieman oudoksuen tuota vaania, hän varmaankin sai käsityksen, ettei Loniceralla ollut antaa rahaa koko kupillisen edestä. Eihän se edes maksanut muutamaa prossnirahaa enempää! Mutta todellisuudessa hänellä oli läjäpäin rahaa pienessä nahkapussissa vyötäröllään. Hän kantoi koko omaisuuttaan aina kaikkialle mukana - aivan kaikkialle. Koskaan hän ei riisunut pussiaan, saatika sitten irrottanut otetta suuresta porkkanastaan, jota hän käytti tositilanteiden tullen samalla lailla kuin kaulimia käytetään.

Lonicera oli saanut teensä hetken kuluttua. Hän oli hakenut viereisestä pöydästä lehden ja istuskeli nyt erittäin levollisena tuolissa pidellen vasemmassa kädessään teekuppiaan. Toisella kädellä hän piteli lehteä, mikä näytti melkoisen huvittavalta. Sen reunat taittuivat hullunkurisesti, sitä ei taatusti voinut lukea tuossa asennossa. Mutta Lonicera katselikin vain kuvia. Koskaan hän ei ollut osannut lukea, mutta kuvat olivat hänelle tärkeitä. Hän katseli niitä ja sai siten tietää elämän kulusta, häntä olisi saattanut luulla typeräksi ellei hän lukisi lehtiä kuten kaikki muu kansa.

Kyseinen hammaspeikko istui tyhjässä pöydässä haukotellen kovaan ääneen. Hän vilkaisi porkkanaansa, aivan kuin peläten, että joku olisi ehtinyt varastaa sen muutamassa sekunnissa, jolloin hän oli lehden kuvia katsellut. Ei ollut kukaan varastanut. Lonicera oli riisunut hattunsa pöydälle porkkanan seuraksi niin, että hänen tummat silmänsä erottuivat nippanappa hänen paksun mustan hiuspehkonsa alta. Samassa eräs mies tuli kysymään, voisiko hän istuutua samaan pöytään. Lonicera irvisti tälle ja sanoi hyvin äkäisesti: "Voisitko lopeta häiritsemästä minua?" vaikka mies ei ollut vielä ennen äskeistä kysymystään sanonut mitään hänelle. Mies oli poistunut kasvoillaan hämmästynyt ilme. Kaikki muut pöydät oli varattu, jokaisessa istui yksi tai kaksi ihmistä. Eikö mies ollut voinut mennä kysymään vaikka naapuripöydän naiselta, saiko liittyä seuraan? Päivä oli näettävästi alkanut melkoisen huonosti.

//Ja tässähän sitä tullaan ^^//

Oikeastaan oli ihme, että Kartano Fesalier oli edes auki nyt sodan hallitessa kaupunkia. Ainakaan liiketoimilla tuota ei voinut selittää, paikalla kun ei tuntunut olevan kovinkaan monia asiakkaita. Varatuissakin pöydissä istui vain yksi tai kaksi ihmistä, melkein kuin harvat asiakkaat olisivat tulleet tänne olemaan yhdessä yksin. Useimmat täällä olivat aasoja, vaaneilla kun ei ollut oikein varaa tämän paikan hintoihin. Mutta oli tänne ainakin yksi vaani eksynyt, Io nimittäin. Mustahiuksinen neito naputteli sormillaan rauhallisesti pöydän pintaa ja antoi sinisten silmiensä kiertää ympäri huonetta.

Ylemmät tahot olivat ilmoittaneet, että Ion pitäisi tavata täällä joku, mutta eivät olleet vaivautuneet kertomaan kuka ja miksi. Sotaan sen luulisi liittyvän, taistelihan neito vaanien puolella ja sodan johto hänet oli tännekin määrännyt. Mutta olisivat nyt kertoneet edes vähän enemmän, tällainen epätietoisuus oli suorastaan tuskastuttavaa. Huokaisten puolivalkyyria otti käsiinsä pienen kupin ja joi siemauksen. Tee oli jo melkoisen haaleaa, eikä hän ollut edes alunperinkään pitänyt siitä. Mutta jotain oli pitänyt tilata, ettei häntä ajettaisi ulos.

Aikansa kuluksi Io alkoi tarkkailla salissa olijoita, yrittäen arvailla kuka heistä mahtaisi olla hänen odottamansa henkilö, vai olisiko kukaan. Väki tuntui olevan melko tylsää ja väritöntä, vaikka oli neitokin pukeutunut tänään harvinaisen huomiotaherättämättömästi yksinkertaiseen mustaan mekkoon. Salin ainoa väriläiskä oli muutaman pöydän päässä istuva, kauttaaltaan vihreisiin vaatteisiin pukeutunut hammaspeikko, joka näytti syventyneen lehteen. Pienenpieni kateuden piikki vihlaisi Ioa, häntä ei ollut kukaan opettanut lukemaan, näinollen lehtien ja kirjojen maailma oli häneltä täysin salattu.

Hammaspeikko näytti salin ainoalta vähänkin kiinnostavalta olennolta, joten Io päätti nousta pöydästään teekuppinsa kera ja lyöttäytyä peikon seuraan. Neidon kävellessä eräs mies ehti kuitenkin ensin sotkutukkaisen olennon puheille, saaden hyvinkin äreän vastauksen. Io alkoi jo arvella, että olisi tuskin itsekään kovin tervetullut. Hän kuitenkin jatkoi kävelyään, varsinkin koska mies oli huomannut neidon jälkeensä jättämän pöydän ja vallannut sen. Eikä neitoa kyllä huvittaisi jäädä keskelle lattiaa seisoskelemaan.

"Pelkään kyllä olevani tuomittu epäonnistumaan, mutta saisinko istahtaa tähän? Paikkanikin vietiin juuri", Io sanoi hammaspeikolle mahdollisimman ystävällisesti ja naurahti hieman lauseensa lopussa. Vasta nyt hän huomasi suuren porkkanan, joka lepäsi pöydällä hammaspeikon vierellä. Se sai hänet hieman kummastuneeksi, mutta toisaalta myös uteliaaksi. Täältä tuskin saattoi tilata porkkanoita, joten peikko oli varmaankin tuonut sen mukanaan. Mutta miksi ihmeessä kukaan raahaisi mukanaan porkkanaa?

Ion katse oli kuitenkin vain käväissyt porkkanassa, muutoin se yritti tavoittaa hammaspeikon hiuspehkon alla piileskeleviä silmiä. Hän halusi vakuuttaa toisen siitä, ettei ollut minkäänlainen uhka ja rehellinen silmiin katsominen oli yksi parhaista keinoista. Varsinkin Ion viattomalla ulkonäöllä ja lyhyehköllä varrella, jotka tekivät hänet paljon ikäistään nuoremman oloiseksi.

Nuori hammaspeikko haukotteli kovaäänisesti, mutta kesken hänen haukotuksensa hän kuuli puhetta viereltään. Vastahakoisena hän laski lehtensä alas ja vilkaisi omasta mielestä kaunista neitoa suoraan silmiin.
Tämä pyysi hyvin kauniisti mahdollista paikkaa pöydästä. Lonicera ei voinut kieltäytyä. Vaikka hän ei ollut naisista kiinnostunut, hänen katseeseensa osui selvästi naisen kauniit pitkät mustat hiukset ja syvänsiniset silmät. Yhdistelmää ei aivan jokaisella nähnytkään! Naisella oli yllään kaunis lenkinki. Lonicera vetäisi tuolin naiselle esiin ja pyysi tätä istumaan kohteliaasti.
"Toki, istukaa vain. En halua seurakseni mitään vanhaa ukonhorppua, en minä nyt vielä viittäkymmentä ole täyttänyt!" hän sanoi yrittäen vääntää lauseensa vitsiksi - onnistumatta kuitenkin. Hän meni nolaamaan itsensä naurahtamalla, ja helahti tulenpunaiseksi.

Hän nosti jälleen lehtensä ja tunnusteli rahapussiaan. Rahaa hänellä ei enää ollut kovinkaan paljoa mukana - moinen pikkuinen teekupillinen oli vienyt hänen kaikki rahansa. Mutta kohta hän saisi lisää - hän oli vannoutunut soittamaan paikassa. Vaikka sota jylläsikin, hänen oli pakostikin saatava itselleen jostakin rahaa. Tänäpäivänä hänellä oli mukanaan huilu, jota hän ei kovinkaan usein soittanut yleisillä paikoilla. Häntä hieman jännitti tuleva soitto, mutta hyvin se menisi. Ainakin toivottavasti.

Esityksen jälkeen hän oli sopinut tapaavansa erään henkilön kyseisessä ravintolassa. Paikalla näytti olevan huomattavasti aasoja, vaaneja taisi olla hänen lisäkseen vain nainen, joka oli äsken hänen pöytäänsä istahtanut.
"Anteeksi, palaan pian", Lonicera sanoi naiselle kaivaessaan huilua kotelostaan. Hän nousi seisomaan ja asteli seisomaan pienelle lavalle ravintolan taka-alalla. Kuuntelijoita ei näyttänyt olevan paljoakaan, mutta hän saisi sovitun rahasumman (10 hopearahaa) kaikesta huolimatta. Olihan se paljon hänen tavalliseen soittoonsa verrattuna.

Hän odotti hetken ja nosti sitten täristen huilun huulilleen. Hän oli nostanut pienen nuottitelineen eteensä ja taitellut siihen "Payonin polkan". Hän oli kuullut laulun usein pienenä tyttönä, hänen kasvattiisänsä oli tykännyt sen laulamisesta. Niinpä hän aloitti melko itsevarmana reippaan kappaleen soittamisen. Muutaman asiakkaan pää kääntyi häneen päin, mutta kovinkaan paljoa hän ei huomiota saanut. Kappaleen puolessa välissä hän soitti yhden nuotin väärin, mutta näytti siltä, että ravintolassa ei ollut musiikki-ihmisiä häntä tuomitsemassa.
Laulun loputtua hän sai heikot ablodit ja aloitti seuraavan kappaleensa "Sysimusta taivas". Laulussa laulettiin pimeästä yöstä ja yksinäisestä kulkijasta. Onneksi kukaan ei tainut osata yhdistää laulun sanoja kappaleeseen, ne eivät olisi sopineet kovinkaan hyvin ravintolaan.
Laulun loputtua hän sai edellistä laulua suuremmat ablodit, pakkasi tavaransa ja poistui lavalta.

Hän käveli suoraan tiskille ja ojensi kätensä merkitsevästi kasvoillaan vaativannäköinen ilme. Rahastonhoitaja ojensi hänelle hänen rahansa. Laskettuaan ne hän palasi pöytäänsä. Onneksi kukaan ei ollut ottanut hänen paikkaansa. Hän hymyili toiselle.
"No, miten sinä tänne olet eksynyt?" hän kysyi ja vilkaisi ympärilleen, oliko paikalle saapunut ketään muita. Hän hörppäsi jo hieman viilentyneestä teestään ja jatkoi ennen kuin toinen ehti mitään vielä sanoa. "Oletko sinä se, joksi sinua luulen?" hän tiedusteli hiljaisella äänellä kumartuneena kohti toista.

Kyseinen kysymys, jonka hän oli kysynyt oli tietenkin yksi vaikeimmista kysymyksistä, joita ihmiselle saattoi esittää. Jos vastasi "Olen", saattoi toinen luulla hänen olevan aivan toinen kuin tarkoituksena olisi. Jos vastaisi "En" saattaisi saada vatsaansa tikarin alta aikayksikön, mutta eihän Lonicera sitä heti ymmärtänyt vaan jäi odottamaan vaitona vastausta..

Io sai suorastaan yllättyä hammaspeikon hänelle suomasta vastaanotosta, joka tosiaankin erosi siitä, mitä äskeinen mies oli saanut kokea.
"Toki, istukaa vain. En halua seurakseni mitään vanhaa ukonhorppua, en minä nyt vielä viittäkymmentä ole täyttänyt!" hammaspeikko sanoi ja veti oikein tuolinkin esiin puolivalkyyrialle. Io naurahti hieman toisen sanoille, istahti tarjotulle penkille ja laski teekupposensa pöydälle. Jotenkin jo käsien vapauttaminen sai olon paljon varmemmaksi, nyt molemmat kädet olisivat valmiina puolustautumiseen tarpeen vaatiessa. Näin sota-aikaan ja aasojen keskellä saattoi tuskin olla liian varovainen.

Toinen näytti punehtuvan sanojensa jälkeen, mutta Io oli kuitenkin sen verran kohtelias ettei ollut edes huomaavinaan moista. Sen sijaan hän käänsi katseensa jälleen saliin ja erityisesti ovelle, josta astui sisään joku väsyneeltä aasasoturilta näyttävä miekkonen. Oli tainnut olla rankka päivä takana. Jos Io ja tuo mies olisivat kohdanneet kadulla, olisi siitä syntynyt auttamatta taistelu, olihan tämä neito mukana vaanien sotajoukoissa. Mutta tämä ei tosiaankaan ollut sellainen paikka, jossa riitaa kannatti ruveta haastaamaan.

"Anteeksi, palaan pian", hammaspeikko sanoi ja sai Ion kääntämään taas katseen puoleensa. Neito nyökkäsi ja antoi katseensa seurata huilunsa kanssa pienelle lavalle nousevaa naista. Kiinnostuneena hän kuunteli toisen soittoa, varsinkin koska siitä sai viimein edes jonkinlaista ajankulua. Io oli nostanut jalkansa hammaspeikon tyhjäksi jättämälle tuolille, jottei tuon paikkaa vietäisi, ja toinen jalkaterä heilui hieman musiikin tahtiin, erityisesti Payonin polkan aikana. Tuota tanssia hänkin oli usein esittänyt tanssiryhmänsä kanssa ja nytkin hänen olisi melkein tehnyt mieli nousta ylös ja pistää tanssiksi.

Io hillitsi kuitenkin mielihalunsa ja tyytyi vain kuuntelemaan. Kesken kappaleen hän luuli kuulleensa väärän nuotin, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Saattoihan hän vain luulla sen kuulevansa, kun ei mikään muusikko ollut vaikka toisinaan lauleskelikin. Neito yhtyi suosionosoituksiin ja kuunteli sitten seuraavan kappaleen. Tämänkin hän uskoi tuntevansa, välillä sävelet toivat hänen mieleensä yksittäisiä kappaleeseen kuuluvia sanoja ja lausahduksia. Jälleen Io taputti muiden mukana ja huomasi sitten hammaspeikon jo lopettavan.

"Soititte hyvin", puolivalkyyria sanoi hymyillen toisen lähestyessä pöytää. Neito nosti jalkansa pois tuolilta ja kuunteli toisen sanoja, ottaen jälleen pienen kulauksen teestään. Nyt se oli jo täysin kylmentynyttä litkua, siksi kulaus jäi todella pieneksi. Sinisilmä mietti hetken, mitä oikein vastaisi toisen kysymyksiin.
"Minun oli määrä tavata eräs, joka tuntisi Freijan Odinille laulaman laulun", neito sitten sanoi, viitaten vaanien Hiljaiseen melodiaan. Hän ei oikein ollut tottunut puhumaan tällaisin arvoituksin, mutta toivoi, että toinen ymmärtäisi hänen sanansa. Siis jos toinen oli se, joka hänen piti tavata, vaikka Ion täytyi myöntää olevansa hieman epäileväinen. Hän ei oikein osannut kuvitella, millaista viestiä tai kenties jopa tehtävää tuo peikko hänelle voisi välittää. Hammaspeikot kun eivät kuitenkaan yleensä olleet sitä luotettavinta väkeä.

Lonicera kuunteli toisen vastauksen laulusta. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut kyseisestä laulusta, oliko kyseessä arvoitus kenties? Hetken mietityyään pienoinen hammaspeikko kumartui toiseen päin ja supatti tämän korvaan.
"Hiljainen melodia, häh?" Lonicera oli kovin ylpeä siitä, että oli keksinyt arvoitukselliset sanat niin nopeasti. Hän ei todellakaan ollut hammaspeikko viissaimmasta päästä, eikä hän ollut kovinkaan tarkasti elämänsä aikana tutustunut Valhallan menneisyyteen.

Todellisuudessa hän ei ollut henkilö, jolle oli kerrottu tapaamisesta. Hän oli vain sattumoisin kuullut kahden ystävättärensä keskustelun melodioista, joilla oli yhteyksiä vaanien johtoon. Tietenkin hän halusi saada kunniaa myös itsellekin ja kolkkasi ystävänsä tajuttomiksi. Hän kaivoi toisen kädestä lapun, jossa oli lukenut paikka ja aika. Seuraavana hän oli opetellut melodian ulkoa vaivalla ja valmistautunut tapaamaan vaanin Fesalierissä. Ja tässä hän nyt oli. Hän oli onneksi opetellut mlodian jokaisen säkeistön huolella ulkoa ja täten osasikin laulun helposti ulkoa.

"Oletko se, jolle minun piti selvittää melodian sanat? Salasanat tuntemattomille teille, yhteiset vaanien salaisuudet? Kuivuiko rakkaus kenties noihin sanoihin?" Hän viittasi myöskin itse laulun nimeen 'Kuivuiko rakkaus' ja toivoi, että toinen ymmärtäisi hänen vihjeensä kaikkien hänen sanojensa perästä. Hän oli erityisen ylpeä itsestään ja päivän saavutuksistaan. Koskaan ennen hän ei ollut näin viisaita sanoja suustaan päästänyt!

Kyseinen hammaspeikko oli siltikin melkoinen veijari, hän ei antaisi laulun sanoja aivan ilman mitään palkkiota. Hän oli nostanut suuren porkkanan syliinsä [[vaihdan hahmon aseen jossakin vaiheessa viikatteeksi, joten ase vaihtuu kesken pelin varmaankin]].
"Palkkiotani en kuitenkaan unohda", hän sanoi salaperäisellä äänellä, "haluan saada palkkiokseni jotakin.. jotakin.." hän iski silmäänsä ja pyöräytti sormiaan yhteen tarkoittaen haluavansa jotakin pyöreitä kolikoita. "ja nyt ei puhuta minimaalimääristä", hän tokaisi ja väänsi kasvoilleen virneen.

Lonicera kuvitteli itsensä laulaessa hiljaista melodia henkilölle, joka hänen oli määrä tavata. Laulun jälkeen hän saisi muutaman säkillisen kultaa ja hän poistuisi ja palaisi seuraavalla kerralla Fesalieriin aasana lahjottuaan aasojen valtiaat ottamaan hänet oman kiltansa jäseneksi. Ajatus väänsi hänen kasvoilleen viekkaan hymyn, hän halusikin, että toinen näkisi sen ja vilkaisi toisen sinisiin silmiin.

[Tein juoneen äkkikäännöksen : DD]

Ion keskustelukumppani ei ensin näyttänyt ymmärtävän neidon sanoja. Hetken kuluttua ymmärryksen lamppu tuntui kuitenkin syttyvän.
"Hiljainen melodia, häh?" hammaspeikko supatti puolivalkyyrian korvaan. Ion olisi melkein tehnyt mieli voihkaista, paras tapa herättää huomiota keskustelullaan oli puhella kuiskaten, se herätti aina lähellä olijoiden uteliaisuuden. Tai no ehkä toiseksi paras tapa heti huutamisen jälkeen. Io kuitenkin nyökkäsi toisen sanoille ja otti jälleen pienen pahanmakuisen siemauksen teekupistaan, yrittäen näyttää siltä, että oli aivan kotoisassa paikassa keskustelemassa jostain turhanpäiväisestä. Vaikka hän hämärähommia olikin joskus tehnyt, oli tämänkaltainen toiminta hänelle kuitenkin melko vierasta.

"Oletko se, jolle minun piti selvittää melodian sanat? Salasanat tuntemattomille teille, yhteiset vaanien salaisuudet? Kuivuiko rakkaus kenties noihin sanoihin?" sinisilmän pöytätoveri sanoi ja sai tämän hetkeksi melko selkeän hämmennyksen valtaan. Eihän hän täällä ollut mitään Hiljaista melodiaa oppimassa, kaikkien vaanienhan luulisi tietävän tämän oman kiltansa tunnussävelen. Iosta alkoi uhkaavasti tuntua siltä, että tämä hammaspeikko ei tainnutkaan olla se, joka hänen olisi pitänyt tavata. Pian hän peitti kuitenkin hämmästyksensä, miettien kuumeisesti miten nyt olisi paras toimia. Mistä sitä tiesi, miten tuo hammaspeikko suhtautuisi kieltävään vastaukseen.

Io ei kuitenkaan ehtinyt vielä saada ajatuksiaan aivan selväksi, kun hammaspeikko vielä jatkoi puhumista, vaatien nyt palkkiota.
"Palkkion olet saanut tai tulet saamaan toiselta taholta. Ja tarvitsisin pikemminkin sanansaattajan kuin opettajan palveluksia", neito sitten selitti melko hiljaisella äänellä ja nojautui hieman taaksepäin tuolillaan. Jälleen hän otti kulauksen teetään, saadakseen aikaa ajatella. Tuo hänen edessään istuva hammaspeikko ei ilmeisestikään ollut se henkilö, joka hänen pitäisi tavata. Nyt olisi luultavasti parasta, jos toisen ajatukset saisi ohjattua muualle niin Hiljaisista melodioista kuin niiden opettamisesta saatavista rahapalkkioista. Eri asia sitten, kuinka se onnistuisi, toivottavasti toinen nyt ei aivan välttämättä tahtoisi repiä häneltä rahaa.

Puolivalkyyrian mieltä kaihersivat myös pohdinnat siitä, oliko toinen vaani vai ei. Hammaspeikko vaikutti kuitenkin tuntevan heidän Hiljaisen melodiansa, mutta miksi ihmeessä hän sitten oli ollut olevinaan se henkilö, joka neidon oli ollut tarkoitus tavata.
"Pidin paljon tavastanne soittaa Payonin polkka, mieleni teki melkein pistää tanssiksi keskellä salia", Io sanoi hieman naurahtaen, tarkoituksenaan kääntää puhe toiseen suuntaan.
"Tunnutte tosiaan hallitsevan soittimenne", neito vielä jatkoi hymyillen. Olemus näytti rennolta, mutta kädet tarkastivat lähes jatkuvasti hihojen sisäpuolelle kiinnitettyjen veisten olinpaikan. Aseet tuntuivat edes hieman rauhoittavan hänen hermostuneisuuttaan, joka johtui niin sodasta kuin tästä tapaamisesta, joka ei tahtonut mennä ihan nuottien mukaan.

Lonicera tiesi tehneenä pienoisen virheen sanoessaan, että oli opetellut sanat ulkoa. Hän huomasi hämmästyksen toisen kasvoilta, mutta tuo peitti sen pian. Eikä Lonicera ollut edes varma, oliko toinen ollut hämmästynyt, vai oliko hän nähnyt harhoja? No kuitenkin, hän oli niitä ihmisiä joita eivät melodiat kiinnostaneet, eikä hän täten tiennytkään niistä mitään. Hän ei ollut eläessään koskaan kuullutkaan kyseisistä melodioista ennen kuin hän oli ne esiin kaivanut. Koska hän inhosi vaaneja kauttaaltaan, hän ei ollut tutustunut melodiaan. Mutta aasojen omaa hän ei edes tuntenut, koska ei kuulunut kyseiseen kiltaan. Hän virnisti ovelasti.
"No, tokihan sinä sanansaattajaa tarvitsitkin", Lonicera sanoi vaikkei tienyt ollenkaan, että oli saapunut tänne tuomaan sanaa. "Ja sananne vienkin mielelläni." Hän peitti pienoisen pelkonsa hyvin ja virnisteli edelleenkin suupieli hieman nykien.

Seuraavassa hetkessä nainen ilmoitti, että hän saisi palkkionsa pian joltakulta muulta. Hänen kasvoilleen vääntyi hymy ja hän nyökkäsi päätään vimmatusti osoittaen kiinnostusta. Hän vetäytyi kauemmas neidistä ja siemaisi kylmettyneestä teestään loput. Hän siirsi tyhjän teekupin pöydän reunalle, josta tarjoilija saapui sen hetkessä hakemaan. Hän vilkaisi Loniceran ulkoista olemusta hieman pahalla silmällä, mutta päätti sitten lähteä menemään huomattuaan, ettei saisi tippiä. Loniceralla ei nimittäin ollut yhtään rahaa mukanaan, jos äskeisiä soittorahoja ei otettu mukaan. Eikä hän todellakaan aikonut käyttää niitä, typerien tippien antamiseen!

Toinen kehui hänen soittotaitojaan, mistä Lonicera yllättyi erityisesti. Hän kohautti harteitaan ja sanoi: "Ai, kiitoksia kovin. Kyseistä polkkaa olen niin monet kerrat soitellut ja minusta se sopii vauvasta vaariin kuunneltavaksi." Lonicera kohensi hieman ryhtiään tulolissa. Kovinkaan usein ei hänen taitojaan kehuttu. Hänen hymynsä laajeni laajenemistaan. Ehkäpä hänenkin tulisi hieman kehua toista ulkonäöllisesti, jotta heidän keskustelunsa näyttäisi mahdollisimman luonnolliselta?
Lyhyt hammaspeikko vetäytyi aivan selkänojaan kiinni.
"No, olettehan tekin melkoisen kaunis", hän vinkkasi silmäänsä. Hän oli kuullut juttua kyseisestä naisesta ja jostakin herrasta, mutta huhut olivat huhuja. Hän ei viitsinyt mainita perään 'kyllä miehetkin pitävät' sanoja, joten kuulosti siltä kuin lause olisi loppunut kesken.

"Mutta siis, palataksemme aiheeseen. Millaista sanaa lähtisin viemään?" Lonicera tiedusteli hyvillään hiljentäen hieman ääntään, jotta jokainen ei kuulisi häntä. Hänen mielessään kävi, miten tyytyväisiä aasat olisivat hänen antamistaan tiedoista. Hän kuitenkin piilotti ovelasti erikoisen onnellisuutensa ja jatkoi. "Ja kuinkakohan pitkä matka olisi?"
Toivottavasti toinen ei ymmärtäisi, että hän oli erilainen lähettiläs, kuin tarkoitus oli ollut. Mutta ainakaan vielä ei siltä vaikuttanut, tai sitten toinen oli osanut peittää hyvin arvelunsa ja erikoiset katseensa häntä kohden.

"Ja vielä kysyn, että--", hän lopetti lauseensa kesken. Enää hän ei viitsinyt kysellä palkkiostaan, ".. unohtakaa" hän lisäsi perään ja heilautti sormeaan vahvistukseksi. Hän haroi hieman hiuksiaan, jotka olivat todellakin totaalisessa mytyssä. Hänen lettinsä repsottivat lenkeistään ja hänen päänsä kuhisi taatusti erinäköisiä täitä ja olioita. Hän nosti hyvin pienen viikatteensa lattialle, mutta piti silti silmällä sitä. Jos hän tarvitsisi sen nopeasti käsiinsä, hän myös saisi sen.

[Palasin hieman aikaisempaan rooliini, jotta sain asian selville, miksi Lonicera ei tienyt melodioista tuon taivaallista. Ettei vain mene pasmat sekaisin, DD
Ase vaihtui.]

Kun hammaspeikko kertoi mielellään välittävänsä Ion viestin, puolivalkyyria sai olla varma, että keskusteli parhaillaan huijarin kanssa. Tuo lyhyt nainen ei ollut todellakaan se, jota sinisilmä oli tullut tapaamaan. Tarjoilijan saapuminen keskeytti heidän puheensa juuri sopivasti, niinpä Io säästyi vastaamasta hammaspeikon sanoihin. Ja tarjoilijan lähdettyä yhtä köyhänä kuin ennenkin Io koetti kääntää keskustelun joillekin muille urille. Kunpa vain tuo hammaspeikkokin eksyisi puhelemaan niitä näitä eikä jaksaisi jatkaa viestistä ja palkkiosta inttämistä! Jos puolivalkyyria kieltäytyisi suoraan hammaspeikon palveluksista, saattaisi syntyä meteliä ja siitä aasat voisivat saada syyn käydä parin juonittelevan vaanin kimppuun. Io taas sai aasojen kanssa taistelusta aivan tarpeekseen partioidessaan katuja Rakunan ja muutaman muun vaanin kanssa, osana vaanien sotajoukkoja.

"Ai, kiitoksia kovin. Kyseistä polkkaa olen niin monet kerrat soitellut ja minusta se sopii vauvasta vaariin kuunneltavaksi", hammaspeikko vastasi hymyillen ja Iokin hymyili, tosin jännitys taisi hieman värittää tuota ilmettä. Neito kuitenkin toivoi, ettei hänen edessään istuva nainen sitä huomannut.
"No, olettehan tekin melkoisen kaunis", hammaspeikko jatkoi silmää iskien ja sai puolivalkyyrian jälleen hetkeksi hämmennyksen valtaan. Ei kai toinen vain yrittänyt iskeä häntä?
"Enpä minä taida ainakaan karkottaa miehiä luotani pelkällä ulkonäöllä", Io sanoi hitusen hymähtäen, painottaen tuskin huomattavasti sanaa 'miehiä'. Mikä tarkoitus hammaspeikon sanoilla olikaan ollut, näin puolivalkyyria uskoi kertovansa oman kantansa.

Ion harmiksi keskustelun johdattelu muualle ei ollut onnistunut, hammaspeikko palasi pian takaisin viestinviemiseen. Neito antoi pöytätoverinsa esittää rauhassa kysymyksensä, ennen kuin vastasi.
"Jos olisit odottamani sanansaattaja, olisit jo kulkenut matkasi ja sinulla olisi viesti mukanasi. Mutta koska ilmiselvästi olet joku muu, ei minulla ole tarvetta asioida kanssasi", puolivalkyyria lopulta sanoi suoraan. Eipä kai hänen auttaisi kierrellä, eikä hän ollut niin hyvä suustaan että olisi siihen pystynytkään. Kunhan toinen ei vain aiheuttaisi mitään kohtausta, kaikki olisi vielä hyvin. Vaikka hammaspeikolta Io oli valmis odottamaan lähes mitä tahansa.

Mahdollisimman rennon näkoisenä mustahiuksinen nojautui taaksepäin tuolillaan ja joi jälleen pienen kulauksen teestään, itse asiassa viimeisen. Maku sai neidon lähes irvistämään, pohjalle oli kasautunut vielä pahemman makuista sakkaa kuin mitä muu tee oli ollut. Täällä hän ei kyllä teetä joisi enää ikinä, se oli varma. Vaikka tuskin hän muutenkaan haluaisi tulla tänne aasojen sekaan maksamaan suuria hintoja tavallisesta ruuasta. Kunpa vain Rakunakin olisi täällä hänen tukenaan, niin hän ei tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Mies toi aina hänelle turvallisuuden tunnetta, vaikkei edes Rakuna voinut täysin karkoittaa Iosta sodan aiheuttamaa epävarmuutta.

Siniset silmät olivat seurasivat tarkasti hammaspeikon tekemisiä, erityisesti pienen viikatteen käsittelyä.
"Kannattaisikohan sinun suosiolla kertoa, mikä sinut sai tähän touhuun. Voin nimittäin vakuuttaa, ettei sellainen kannata", Io totesi tyyneen sävyyn, mutta äänestä saattoi kuulla uhkauksen. Vaanien asioihin ei sopinut puuttua, tai jos toinen oli vaani, niin omaa kiltaa ei todellakaan sopinut pettää. Hammaspeikon epäonneksi puolivalkyyria oli hyvin kiltauskollinen, pieni nainen tulisi varmasti saamaan ainakin varoituksen.

Pieni hammaspeikko hätkähti voimakkaasti toisen sanoessa tyynen vakavalla äänellä, että hän oli se, jota tässä ei nyt etsitty. Lonicera väänsi kasvoilleen hymyn, joka kyllä näytti vähän enemmän vihaiselta irvistykseltä. Enää hän ei voisi mennä peruuttelemaan sanoja. Mistä ihmeestä hän muka olisi voinut tietää, millainen homma hänellä täällä oli.
Loniceras painautui syvemmälle tuoliinsa ja murahti.
"No jaa, se voi olla totta", hän sanoi vihaisella äänellä.
"Mutta kaivan tiedot sinusta jotenkin muuten ulos", hän sanoi hyvin hiljaa, niin hiljaa että toinen ei hänen sanojaan taatustikaan kuullut. Syntyi syvä hiljaisuus, kumpikaan ei sanonut mitään. Lonicera istui rauhallisensa maalattuaan kasvot takaisin normaaleiksi epätoivoissaan. Silti hänen silmistään huokui melkoinen raivo, kun hän ajatteli että hänen juonensa oli mennyt paljastumaan näin pikaisesti. Loniceran katse viipyi hetken katossa, sitten se siirtyi vihreälle liinalle pöydällä. Tämän jälkeen hän loi pieneen viikatteeseensa ja antoi katseensa levätä siinä hetken ajan. Oli turvallista olla, kun se oli lähettyvillä.

Seuraavassa hetkessä toinen oli jo nojautunut rennon näköisenä tuolinsa perukoille. Tämä kysyi nyt tästä ideasta. Mutta homman nimihän oli se, että myös hänellä itsellään oli eräänlaisia salaisuuksia. Vaikka hän olikin jääräpäinen ja tyhmänä pidetty hammaspeikko, hän oli silti päättänyt olla kertomatta, miksi hän täällä kaivoi tietoja ulos tuiki tuntemattomista ihmisistä.
"Minullakin on omat salaisuuteni. Painukoot hiiteen kaikenmaailman vaanit, perkule eikö tässä maassa saa edes teetään rauhassa juoda, kun jo saavutaan häiritsemään!" Lonicera vilkaisi ympärilleen nopeasti etsien teemukiaan. Hän unohti tyystin, että tarjoilija oli sen jo vienyt. Mutta ehkä ei olisi kovin viisasta säikyttää naista pois, sillä hän saisi vielä nyhdettyä halutessan tietoja.

"Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni", hän tyytyi paikkaamaan äskeiset sanansa vilkaisemattakaan toisen sinisiin silmiin.
"Olen täällä suorittamassa samanlaista tehtävää kuin te, arvon neiti", hän yritti epätoivoissaan. "Minun ammattini todellakin on viestinviejä. Vien viestejä ympäri kaupunkia ja luotan omaan kiltaani kuin lapsi äitiinsä. Luulin, että olette eräs toinen henkilö." Vasta nyt Lonicera uskaltautui kohottamaan katseensa toisen kasvoihin, mutta piti omansa aivan rentoina ja pakottautui olemaan rauhallisena.
"Luuluin teitä todellakin erääksi toiseksi.." hän sanoi hiljaa ja loi katseensa nopeasti kattoon ja heti takaisin puolivalkyyriin edessään.

Nyt oli hänen vuoro ryhtyä siirtämään keskustelua muualle, vaikkakin häntä kiinnosti edelleen toisen lähetti-puuhat ja salaisuudet. Vielä hän ne kaivaisi ulos..
"Noniin, siirtykäämme muihin aiheisiin näistä salamyhkäisistä sanoista", Lonicera hymyili. "Haluaisitteko lisää juotavaa? Minä voin tarjota!" Hän hymyili, mutta nielaisi samalla. Hänen rahansa menisivät nopeasti muutamaan lasiin vastalypsettyyn maitoon, saatika sitten porokahviin tai teehen. Mutta näin oli pakko tehtävä. Kun hän saisi selville vastakkaisella puolelle istuvan neidin suunnitelmat, hän saisi niin suuren palkkion, kun hän luvuttaisi tiedot Kevät-Tuulessa paikan omistajille ja sieltä he luovuttaisivat ne aasoille. Hänhän ihan kylpisi rahassa!

"No jaa, se voi olla totta", hammaspeikko sanoi vihaisesti Ion paljastettua hänen huijausyrityksensä. Peikko mutisi vielä itsekseen jotain, mutta sitä puolivalkyyria ei enää kuullut. Sen sijaan että olisi turhaan yrittänyt kuunnella mustahiuksinen nojautui rauhassa syvemmälle tuoliinsa ja vaati sitten hammaspeikolta selitystä.
"Minullakin on omat salaisuuteni. Painukoot hiiteen kaikenmaailman vaanit, perkule eikö tässä maassa saa edes teetään rauhassa juoda, kun jo saavutaan häiritsemään!" Ion teemuki laskeutui kolahtaen pöydälle näiden sanojen jälkeen ja silmissä välähti vaarallisesti. Kädet katosivat jonnekin hihojen sisään ja neito jo lähes veti veitsensä esiin, muistaen kuitenkin onneksi, missä oli. Hän ei kuitenkaan aikonut sulattaa tuollaisia puheita killastaan ja nyt hän uskoi varmasti, ettei tuo hammaspeikko kuulunut vaaneihin.

Hammaspeikko yritti vielä paikata tilannetta, mutta nuo selittelyt saivat vain vinon hymyn kohoamaan Ion kasvoille. Tässä saatiin jälleen vain yksi todiste siitä, että hammaspeikkoihin ei koskaan kannattanut luottaa. Oli ollut silkkaa typeryyttä edes ruveta keskustelemaan moisen olennon kanssa.
"Noniin, siirtykäämme muihin aiheisiin näistä salamyhkäisistä sanoista", hammaspeikko ehdotti hymyillen. "Haluaisitteko lisää juotavaa? Minä voin tarjota!" ehdotus sai Ion vain hymähtämään.
"Me emme siirry mihinkään muualle, ja sain kyllä aivan tarpeekseni jo yhden teen jälkeen", puolivalkyyria sanoi päättäväisesti, nojautuen jälleen pöytää kohden.

"Te ette ehkä tiedä, mihin olette sotkeutuneet, mutta voin vannoa teille, että killan asioihin puuttumisesta seuraa vain ongelmia. Ongelmia teille. Jos teillä siis on yhtään järkeä takkuisessa pikku päässänne, keskitytte vain tuon huilunne soitteluun ettekä toisten asioiden uteluun", Io puhui hiljaa, mutta niin että hammaspeikko varmasti kuuli jokaisen sanan. Tätä ei kenties olisi odottanut niin viattoman näköiseltä olennolta kuin tältä neidolta, mutta Io oli paljon muutakin kuin päälle päin näytti. Hän oli taistelija, hän oli tappanut elämänsä aikana ja tulisi varmasti tappamaankin. Hän oli Vapauden Ruusun jäsen ja sen ja kiltansa vuoksi hänen oli otettava selvää tuon hammaspeikon touhuista ja tehtävä niille loppu.

"Kertokaa minulle, kenelle oikein teette työnne, niin vaaneilta saamanne tuomio ei kenties ole aivan niin ankara", Io vielä jatkoi, kietoen noihin sanoihin kaiken sen valkyyriaäidiltään perimänsä suostuttelutaidon, jonka vain sai kasaan. Tämä ei ollut se tavallisen kiltti ja suloinen Io, tämä oli kova nainen, joka kykeni selviämään Payonin alamaailman rajoilla, aasojen sortamana vaanina.

Pöydän vierelle käveli tarjoilijatar, hakemaan Ion tyhjentyneen teekupin. Hetkeksi kova kuori katosi ja mustahiuksinen kiitti saamastaan juomasta ja puheli vielä muutaman tyhjänpäiväisen sanan tarjoilijattaren kanssa, ennen kuin tuo sitten poistui neidon kupin ja muiden likaisten astioiden kera. Mutta kun tarjoilijatar poistui, katosi ystävällisyys viattomilta kasvoilta ja siniset silmät kääntyivät taas hammaspeikon puoleen, vaatien tuolta vastausta.

Lonicera nielaisi äänettömästi, kun kuuli ettei toinen tahtonut selvästikään vaihtaa aihetta tai ottaa lisää juomista. Hammaspeikko ei voinut tuijottaa suoraan tuon neidin sinisiin silmiin, vaan piti katseensa tiukasti pöydän päällä makaavassa liinassa. Hän ei vastannut mitään näihin voimakkaisiin sanoihin, vaan pidättäytyi ja oli kuin asia olisi selvä. Kiusallinen hiljaisuus laskeutui. Lonicera huokasi syvään ja katsahti kelloon, tämäkin yritys oli näyttävästi menossa pyllylleen. Miksi hän ei yksinkertaisesti onnistunut missään ikinä. Kohtalo tuuppi hännta jatkuvasti edes takaisin, mutta kieltämättä joskus tien päästä voisi löytyä suuri sammiollinen rahaa ja rikkauksia.

"Te ette ehkä tiedä, mihin olette sotkeutuneet, mutta voin vannoa teille, että killan asioihin puuttumisesta seuraa vain ongelmia. Ongelmia teille. Jos teillä siis on yhtään järkeä takkuisessa pikku päässänne, keskitytte vain tuon huilunne soitteluun ettekä toisten asioiden uteluun", vaani selitti vakavissaan. Lonicera loi häijyn katseen tuohon, mutta saattoi olettaa ettei toinen ehtinyt nähdä sitä. Hänen hiuspehkoaan ei oltu koskaan ennen haukuttu sotkuiseksi, ja hänen huilunsa ei ollut mikään tavallinen huilu! Huilu johdattaisi hänet vielä kuuluisuuteen! Lonicera ei uskaltanut vastata heti. Hän vain tuijotti toista inhon vallassa. Kukaan ei ollut koskaan ennen loukannut häntä noin.

"Kuulkaapa nyt, neiti, teille ei myöskään näyttävästi ole opetettu minkäänlaisia käytöstapoja. Uskoisin, että teidän tulisi osata käyttäytyä kuten aikuisten ja jättää minun huiluni ja hiukseni rauhaan", tässä välissä Lonicera piti tauon ja asetteli hattuaan syvemmälle päähänsä niin, että toinen ei voisi enää siitä nalkuttaa, "ja ensinnäkin, nämä asiat eivät varmastikaan ole vain teidän asioitanne. Niistä tulisi taatusti kertoa myös aasoille." Hammaspeikko oli ylpeä sanoistaan ja antoi toisen ymmärtää, että hän todellakin kannatti sodan loppumista. Kuitenkaan hän ei sitä tarkoittanut, häneltä loppuisivat silloin vakoilijan hommat alta aikayksikön.

Lonicera kohensi hieman ryhtiään. Ei se mitään, vaikka häntä alettaisiin haukkua petturiksi kaduilla hänen kävellessään ohitse. Kuitenkin, tämän sodan oli loputtava. Hänen tehtävänään oli yksinkertaisesti saada tuo nainen kertomaan hänen kiltansa aikeet, jotta hän voisi myydä tiedot aasoille. Kuultuaan Loniceran vastauksen puolivalkyyria jatkoi erittäin vakavana kasvoillaan kova, melko pelottava ilme.
""Kertokaa minulle, kenelle oikein teette työnne, niin vaaneilta saamanne tuomio ei kenties ole aivan niin ankara." Sanat saivat Loniceran hieman vahahtamaan tuolillaan. Mitä tälläisessä tilanteessa tulisi tehdä?
Juuri kun peikko oli aikeissa avata suunsa, tarjoilija saapui. Hetkessä toisen olemus muuttui erittäin ystävälliseksi ja hän rupatteli joutavia ystävällisen tarjoilijan kanssa.

Heidän lopetettuaan Lonicera aloitti.
"Minä työskentelen rauhan eduksi tahdon saada selville osapuolien suunnitelmat, jotta voin varoittaa toisia osapuolia. Näin ketään ei tule vahingoittumaan yllätyshyökkäyksissä tai erinäköisissä mellakoissa. Eikö teistäkin olisi kamalaa, jos näkisimme oman kiltamme kaatuvan toisten silmissä. Miettikää, kuinka monta vakoojaa aas- siis vaaneilla ja aasoilla on yhteensä, varmasti nämä kaksi kiltaa ovat aivan tasoissa". Lonicera huomasi erehtyneensä ja tahtoi, ettei toinen ymmärtäisi hänen sekoilujaan. Hän oli sanomassa, että "kuinka monta vakoojaa on vaaneillakin", mutta hänhän oli yksi elävä esimerkki vaanivakoojasta, joka toimitti tietojaan aasoille hyvästä hinnasta..

"Kuulkaapa nyt, neiti, teille ei myöskään näyttävästi ole opetettu minkäänlaisia käytöstapoja. Uskoisin, että teidän tulisi osata käyttäytyä kuten aikuisten ja jättää minun huiluni ja hiukseni rauhaan", hammaspeikko sanoi, asetteli hattunsa paremmin päähänsä ja jatkoi "ja ensinnäkin, nämä asiat eivät varmastikaan ole vain teidän asioitanne. Niistä tulisi taatusti kertoa myös aasoille." Io vain hymähti toisen sanoille, miksi ihmeessä hän menisi paljastamaan oman kiltansa asioita aasoille. Hän ei ollut mikään petturi vaan toimisi kiltansa hyväksi niin hyvin kuin saattoi. Se tarkoitti myös sitä, että tämä vakoileva pikku nilviäinen pitäisi saada kuriin.

Siksi Io vaatikin hammaspeikkoa kertomaan tahon, jolle tuo työskenteli. Mutta ennen kuin käkkäräpää ehti vastata, paikalle saapui tarjoilija, joka pakotti puolivalkyyrian kääntämään huomionsa hetkeksi muualle. Tarjoilijan poistuttua hammaspeikko kuitenkin vastasi neidolle.
"Minä työskentelen rauhan eduksi tahdon saada selville osapuolien suunnitelmat, jotta voin varoittaa toisia osapuolia. Näin ketään ei tule vahingoittumaan yllätyshyökkäyksissä tai erinäköisissä mellakoissa. Eikö teistäkin olisi kamalaa, jos näkisimme oman kiltamme kaatuvan toisten silmissä. Miettikää, kuinka monta vakoojaa aas- siis vaaneilla ja aasoilla on yhteensä, varmasti nämä kaksi kiltaa ovat aivan tasoissa", vihreäsilmäinen selitti ja sai Ion vain hymähtämään ivallisesti.

"Sinusta on siis parempi että yllätystä aikovat tulevatkin yllätetyiksi ja lahdatuiksi", mustahiuksinen kysyi, selvää ivaa äänessään. Aika onnetonta selittelyä, ainakin hänen mielestään. Siniset silmät vilkaisivat lähettyvillä istuvia, ei kai vain kukaan kuunnellut liian tarkasti heidän puheitaan? Typerää ajautua tällaiseen keskusteluun tällaisessa paikassa, pitikin olla näin varomaton. Luulisi että varsinkin sodan aikana tajuaisi pitää huolen itsestään, mutta ei näköjään.

"Meidän lienee aika lähteä", Io totesi mahdollisimman tyyneen sävyyn ja normaalilla puheäänellä, yrittäen luoda vaikutelmaa siitä, että he olivat jutustelleet vain niitä näitä. Neitokainen nousi ylös tuoliltaan ja kiersi hammaspeikon taakse, laskien kätensä tuon tuolin selkänojalle. Hentojen sormien otteeseen oli hihasta ilmestynyt veitsi, jonka tarkoituksena oli painua huilunsoittajan selkää vasten.
"Älä luulekaan, etten voisi käyttää tätä", puolivalkyyria totesi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja odotti, että toinen lähtisi liikkeelle. Jos toinen rupeaisi temppuilemaan, painuisi veitsen terä samassa sisään, takakautta suoraan sydämeen.

"Jospa vielä viitsisit unohtaa viikatteesi", neito vielä muistutti, asioita helpottaisi huomattavasti, jos toisella ei olisi asetta kätensä ulottuvilla. Ion aikeena oli kuskata hammaspeikko vaanien valtiaiden kuultavaksi ja täältä oli aivan riittävän pitkä matka Majatalo Freijaan ilman ylimääräisiä vaaratekijöitä.

"Sinusta on siis parempi että yllätystä aikovat tulevatkin yllätetyiksi ja lahdatuiksi", toinen virkkoi hänen sanojensa jälkeen. Hammaspeikko laski sormensa pois suustaan, sillä hän oli juuri nylsinyt kaikki kyntensä hajalle. Ikävä kyllä, tämä oli yksi hänen ikävistä tavoistaan. Hän naurahti naisen sanojen perään erittäin ivallisesti ja vakavoitui sitten.
"Vai niin sinä luulet", hän sanoi ja tuijotti toisen kirkkaan sinisiin silmiin. Häntä ei pelottanut, pikemminkin toisen tuli olla kauhusta kankea. Hän vilkaisi viikatettaan, eikö olisi vain yksinkertaisesti helppoa vetäistä kaula poikki ja antaa asian olla? Tuota naista ei varmasti tarvittu mihinkään erikoisen tärkeään tehtävään, ja hän voisi toki myydä vähäisetkin tietonsa Idundan henkäyksen ylläpitäjille. Nämä voisivat viedä tietonsa eteenpäin ja näin kaikki olisikin yhtäkkiä hyvin, ainakin hänen puolestaan.

"Meidän lienee aika lähteä", toinen sanoi hyvin rauhallisella äänellä.
"Minne muka, minä en ainakaan lähde minnekään!" Lonicera intti vastaan ja nousi seisomaan. Epäonnekseen hän huomasi olevan toista ainakin puolisen metriä lyhyempi. Kuitenkaan hän ei aikoisi lähteä taisteluitta.
Toinen näytti ajatelleen samaa, sillä tuo kaappasi rauhallisin elein hihastaan käteensä tikarin ja esitti muutaman varoituksen sanan.
Lonicera kumartui tarttumaan viikatteeseensa, mutta hänestä tuntui, että toinen ei tarkoittanut taistelua.
"Jospa vielä viitsisit unohtaa viikatteesi", sinisilmäinen sanoi erittäin häijy ilme kasvoillaan. Tämä ei selvästikään uskaltanut lähteä liikkeelle vaarateijöiden uhatessa.

Jos Lonicera edes yrittäisi tarttua viikatteeseensa, hänen elämänsä varmaankin päättyisi siihen. Vihaisena hän yritti vilkuilla ympärilleen nähdäkseen joitakin kolleegojaan, mutta niitä ei tuntunut olevan lähettyvillä. Hän murahti jättäen viikatteensa pöydän viereen lattialle. Aina kehotettiin, että pitäisi olla jossakin pienessä salataskussa ase. Miksi hän ei ollut uskonut noita, jotka tätä olivat väittäneet! Hän hän olisi voinut vetäistä puukon saappaastaan samalla lailla kuin tuo toinen oli tikarinsa vetäissyt hihastaan, tilanne olisi selvästi helpompi ja yksinkertaisesti voinut kääntyä jopa hänen edukseen.
Hitaasti hän lähti kävelemään kohti ovea, nyt tulisi voittaa aikaa, sillä tilanne näytti olevan eriktyisen kinkkinen.

"Viimeiset jäähyväiset?" hän yritti. Hän ei jäänyt odottelemaan toisen vastausta, vaan tyrkkäsi tätä hieman kauemmas ja kyykistyi hiekkaiselle maalle. Hän nosti käsiinsä hiekkaa ja pyöritteli sitä kasvoissaan. Jos hän saisi voitettua aikaa, vaikka näyttäisikin typerältä.. Viimein suoritettuaan rituaalinsa ja jatkoi.
"Ja saisinko käydä peseytymässä vielä ennen lähtöämme?" Jälleen hän astui toisen ohitse läheiselle suihkulähteelle ja hyppäsi lähteeseen ajattelematta kunnolla koko tilannetta. Oliko tämä hänen viimeinen uintikertansa kyseisessä lähteessä? Ei. Ei todellakaan.
Viimein hän nousi litimärkänä lähteestä ja suoristi hieman hattuaan. Enää hän ei varmaankaan saisi mitään selityksiä lähdön viivästykselle.

Neito lähti kävelemään litisevin askelin, hänen housunsa olivat tippumassa ja vaatteet retkottivat. Syystuuli sai hänen olonsa erityisen kylmäksi, miksi hän nosti kätensä rinnalleen ristiin.
"Saanko kysyä, mutta miksi teet näin?" Lonicera jatkoi kävelyään, mutta hidasti nyt huomattavasti vauhtiaan.
"Onko sinulla sydäntä mestauttaa minua vain siksi, että olen köyhä peikko, joka tahtoisi jotenkin ansaita elantonsa. Enhän minä tietysi mitään virallisia tietoja ole koskaan luovuttanut", hän sanoi, mutta uskoi että selitys kuulosti melkoisen typerältä.
Kun toinen oli vastannut, Lonicera pysähtyi kuin seinään, kääntyi ympäri ja yritti tarttua toisia käsistä. Tämän veitsi sojotti edelleenkin vaarallisesti, sitä tulisi nyt varoa..

[EDIT: Korjasin "neito" sanan isoksi kirjaimeksi.. Pilkunviilaaja kun olen.. .p]

Io oli jo kuvitellut, että hammaspeikko kulkisi kiltisti hänen edellään, olihan tämä ensimmäinen kerta kun hänen piti kuljettaa ketään väkivalloin mihinkään. Kun käkkärätukka sitten aloitti äherryksensä ensin hiekan ja sitten veden parissa, ei neito ehtinyt toista estää. Mutta ainakaan tuo ei yrittänyt juosta karkuun, silloin nimittäin veitsi olisi varmasti lennähtänyt suoraan tuon selkään. Ja se tuskin lentäisi ohi, sen verran Io harjoitellut aseidensa käsittelyä. Mitä muuta puolivalkyyrialta voisikaan odottaa?

Hammaspeikko näytti melkoisen säälittävältä märkine vaatteineen. Äskeinen show oli saanut pienen huvittuneen pilkahduksen Ion ilmeeseen, vaikka sitä olikin hallinnut huoli siitä, että hänen "vankinsa" saattaisi päästä karkuun. Kylmän tuulen puhallellessa hänen ei käynyt toisen asema todellakaan kateeksi. Neitoa itseäänkin hieman vilutti paksuhkosta mekosta huolimatta, toisen olo oli varmasti paljon kurjempi. Mutta sääliä puolivalkyyria ei osannut tuntea, pikemminkin toiseen kohdistuva tunne oli vihan suunnalla. Mokomakin petturi.

"Saanko kysyä, mutta miksi teet näin?" hammaspeikko kysyi, hidastaen samalla vauhtiaan. Ion veitsi kohosi tökkäisemään toista selkään, tarkoituksenaan kehottaa peikkoa pieneen vauhdinlisäykseen.
"Onko sinulla sydäntä mestauttaa minua vain siksi, että olen köyhä peikko, joka tahtoisi jotenkin ansaita elantonsa. Enhän minä tietysi mitään virallisia tietoja ole koskaan luovuttanut", sulkahattuinen selitteli.
"Minä en sinua ole mestauttamassa vaan muut saavat päättää kohtalostasi", Io tyytyi toteamaan mahdollisimman mitäänsanomattomalla äänellä.

Äkkiä hammaspeikko pysähtyi, kääntyi ympäri ja tavoitteli Ion käsiä otteeseensa. Sinisilmän veitsikäsi jäikin toisen sormien puristukseen, toisen säilyttäessä kuitenkin vapautensa. Katseeseen nousi teräksinen kiilto ja jalka nousi potkaistakseen toista, käden pyrkiessä irrottautumaan toisen otteesta. Vapaana olevaan vasempaan käten neito pudotti veitsen hihastaan, ei pitänyt luulla, että hän vain yhden aseen turvin olisi liikkeellä. Kuten tavallista, aseistusta löytyi vielä mekon poimujen kätköistä ja saappaanvarsista. Varsinkaan sota-aikaan ei voinut olla liian kevyesti varustautunut.

"En suosittelisi sinua temppuilemaan, varsinkaan jos ei tiedä mitä kaikkea toisesta löytyy", Io totesi hammaspeikolle kylmästi. Neito ei tosiaankaan uskonut, että voisi taistelussa kokea tappion tuota vihersilmäistä vastaan. Aseistautunut, taistelua harjoitellut puolivalkyyria vastaan pieni hammaspeikko, ainakaan äkkiseltään moinen ei vaikuttanut kovinkaan tasavahvalta parilta.

Mustahiuksisen neidon vasemman käden veitsi kohosi ja koetti painua vasten Loniceran kaulaa, ei kuitenkaan niin kovaa, että vahinkoa olisi syntynyt. Vielä.
"Jos jatkettaisiin ilman temppuja niin en joutuisi likaamaan veitsiäni", Io totesi ja koetti kiertää peikon selkäpuolelle painaakseen toisen aseistaan jälleen tuon selkää vasten, toisen pyrkiessä yhä pysyttelemään kaulan vierustalla.

"Minä en sinua ole mestauttamassa vaan muut saavat päättää kohtalostasi" sinisilmäinen sanoi melkoisen tiukkaan sävyyn, mikä suorastaan ilmoitti hammaspeikolle, että hänen oli turha enää ainakaan sanoin yrittää mitään. Eleet voisivat vielä auttaakin häntä saamaan sen, mitä hän halusi. Vapauden. Hän kääntyi ja yrtti tarttua toisen käsiin. Hän saikin osuman toisesta. Ajatuksissaan hänellä oli jo nyt yksi voitto tässä ottelussa. Veitsikäsi sojotti toimettomana ylös päin, kun toinen valmistautui potkuun. Pienen kokonsa ansiosta hän pääsi juuri luikahtamaan sivuun jalkaa, joka uhkaavasti häntä oli yrittänyt teloa.
Mutta kaikki ei ollutkaan vielä ihan reilassa. Neito heilautti hieman kättään ja hänen hihastaan putosi hänen vapaaseen käteensä uusi veitsi, kuinka paljon kyseisellä aasa-soturi-vakooja-ihmisellä niitä oikein mahtoi olla? Oliko tämä edes järkevää käydä kärhämöimään tuota vastaan? Hänellä oli aseet kummassakin kädessä, sekä enemmän voimaa ja pituutta. Ainakin oletettavasti.

Lonicera ei päästänyt sailti pettymystä valoilleen. Toinen esitti hänelle muutaman varoituksen sanan, hänellä siis saattoi olla vielä enemmäkin aseita! Ajatus sai Loniceran hieman puistattelemaan. Hän hiutaisi sotkuisen otsahiuksen pois kasvoiltaan, hänkin voisi tahtoa olla kaunis. Tuuli kuitenkin kuljetti sen heti takaisin vakiopaikalleen. Siinä kohdassa Lonicera lupasi itselleen, että jos selväisi tästä kaikesta, hän vielä joskus harjaisi hiuksensa ja korjuttaisi vaatteensa. Mutta muut vaani-peikot varmasti nauraisivat hänelle.. Peikoista saatiin yleensä likainen ja ruma kuva, joten eivät he pystyisi ihmisten ja muiden olioiden mieliin tunkeutumaan ja muuttamaan ajatusta heistä. Jos he kerran olivat matkalla Valtiaiden luokse, hänellä tuskin olisi yhtä ainutta sanaa sanottavanaan, ja hän ei pystyisi tunkeutumaan toisten ajatuksiin. Hänellä oli muita taitoja, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Valitettavasti.

Loncera jatkoi kävelyään vilkuillen välillä silmäkulmastaan sivuille päin. Hänen ajatuksensa kuienkin keskeytyivät epätoivoisesta pakosuunnitelmasta.
"Jos jatkettaisiin ilman temppuja niin en joutuisi likaamaan veitsiäni", toinen sanoi uhkaavaan sävyyn. Lonicera kohautti olkiaan ja toivoi, että ensi kerralla ottaisi kengät jalkaansa. Tien kivet pistelivät rasittavasti jalkoihin. Tuuli sai hänen olonsa tuntumaan kylmemmältä, kuin hänen edes todellisuudessa oli. Positiivista kuitenkin oli, että tuuli kuivattaisi vaatteet nopeammin.
Lonicera päätti, ettei valittaisi mitään vaan jatkoi eteen päin. Kaukana näkyi jo majataloa Frjejan katto. Hammaspeikko nielaisi ja yritti kuumeisesti miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jos hän joutuisi vankilaan, hän ei antaisi itselleen sitä ikinä anteeksi. Mutta elämäntapojansaksaan hän ei voisi muuttaa.

________

Lonicera astui Frejan suuret portaat ylös melkeimpä jalat täristen toisiaan vasten. Tämä taisi olla jonkinlainen kiltatalo, tai sitten valtiaiden ja valtiattarien asuinpaikka. Hän ei ollut paljoa ehtinyt perehtymään paikkaan, mutta tiesi että ainekaan hänelle tämä paikka ei oltu tarkoitettu. He kävelivät aulasta eteenpäin. Paikka näytti melkoisesti majatalolta, siitä varmaan nimikin tuli. Lattia oli tummaa puuta ja ikkunat oli peitety osin verhoilla. Suurien vaahteroiden oksat taittuivat katon ylle, sillä puuta vasten saattoi selvästi erottaa selkäpiitä karmivan raaputuksen äänen. Se sai Lonicern olon tuntumaan kylmäksi. Pakovaihtoehdot alkoivat käydä loppuun..



[Anteeksi pitkä väli. Kiireitä on.]
Ja tekstin pituudesta en osaa oikein sanoa, kun fontti on muuttunut kamalan pieneksi.
Vaihdetaanko aihe Frejaan vai kuinka? Minä voin toki tehdä töpön : DD]

Onneksi hammaspeikko sentään päätti rauhoittua ja kulki loppumatkan melkoisen säyseästi. Iokin saattoi hieman rentoutua, mutta todellakin vain hieman, hän ei kaivannut enää toista läheltä piti -tilannetta. Kunhan hän vain saisi kuskattua mokoman vakoilijan Majatalo Freijaan asioihin paremmin perehtyneiden vaanien huomaan, ei hänen enää tarvitsisi huolehtia tuosta. Sodassa oli todellakin riittävästi huolta ilman vakoojien metsästystä ja vahtimistakin. Tähän mennessä hänen panoksensa vaanien puolesta oli ollut lähinnä suoraviivaista taistelua aasoja vastaan, tällaiseen touhuun hän ei ollut tottunut. Ei taitaisi neidosta olla vanginvartijaksi.

Lopultakin vaanien päämaja alkoi häämöttää, saaden Ion kiristämään vauhtiaan ja hoputtamaan hammaspeikkoakin nopeuttamaan tahtiaan. Aivan pian hän vapautuisi tuon vahtimisesta. Lähempänä Majatalo Freijaa muutama vaanisoturi kyseli heidän asiaansa, eihän aivan ketä tahansa päästettäisi vaanien tärkeimpään tukikohtaan. Varmistettuaan Ion olevan vaani soturit kuitenkin päästivät hänet jatkamaan matkaansa vankinsa kera.

Viimein puolivalkyyria astui sisään Majatalo Freijaan, rentoutuen nyt silminnähden. Täällä, vaanien keskuudessa ja killan voimien sydämessä, hän saattoi tuntea olonsa turvallisemmaksi kuin missään muualla.
"Millä asialla olette täällä?" virallisen oloinen mies kysyi vakavana mustahiuksiselta kaksikolta.
"Sain kiinni vakoojan, joka välitti killan tietoja aasoille", Io vastasi nopeasti, ettei peikko ehtisi avata suutaan häntä ennen.
"Odottakaa täällä, pyydän Hairen puhumaan kanssanne", mies sanoi Iolle, joka nyökkäsi hieman hämmentyneenä. Ei kai häntäkin tarvinnut kuulustella?
"Ja te tulette mukaani", mies sanoi hammaspeikolle käskevästi ja katosi pian Ion näkyvistä toiseen huoneeseen.

Io ehti odottaa vain muutaman hetken kun jo hieman harmaantunut nainen tuli samasta ovesta, jonne häntä ja hammaspeikkoa puhutellut mies oli kadonnut. Nainen ei kuitenkaan ollut ulkonäkönsä puolesta mitään ystävällistä mummotyyppiä, pikemminkin hän näytti elämän kovettamalta ja karkaisemalta.
"Sinäkö toit sen hammaspeikon?" nainen kysyi Iolta. Neito nyökkäsi, muuta hän ei ehtinytkään toisen jatkaessa.
"Seuraa sitten minua", nainen kehotti ja vei puolivalkyyrian useiden käytävien ja mutkien kautta pieneen huoneeseen. Huone oli koruton ja erittäin yksinkertainen, kalustukseen kuului vain pieni pöytä ja kaksi tuolia. Nainen asettui toiselle tuoleista ja hänen viittauksestaan myös Io istuutui.

Puolivalkyyria sai selittää hyvin tarkasti, kuinka oli kohdannut hammaspeikon ja miksi syytti tätä vakoilusta. Nainen tahtoi näköjään varmistaa, ettei Io sittenkin ollut aasa tai muusta syystä keksinyt syytöksiä päästään. Eihän killalla olisi varaa menettää yhtään jäsentään turhaan. Naisen kyselyiden edessä mustahiuksinen tunsi itsensä ensin epävarmaksi, mutta pian pintaan alkoi nousta myös hieman ärtymystä. Kuulustelisivat vain sitä peikkoa eivätkä häntä! Neito piti itsensä kuitenkin tyynenä ja vastaili parhaansa mukaan kaikkiin kysymyksiin, eihän hänen tarvinnut olla huolissaan siitä, että häntä syytettäisiin. Eihän?

"Olet selvästi vaani ja näytät ainakin itse uskovan väitteeseesi", nainen lopulta totesi, saaden Ion tuntemaa yllättävää helpotusta, hän ei ollut tajunnutkaan jännittäneensä näin paljoa. Tietysti sodan aikana täytyi olla varuillaan, mutta osa naisen kysymyksistä oli tuntunut suorastaan naurettavilta, varsinkin jatkuva tenttaus mustahiuksisen kuulumisesta vaaneihin. Hän oli sentään vakaasti kiltansa asialla.
"Nyt on meidän asiamme selvittää tämä loppuun. Olet vapaa lähtemään", nainen sanoi ja ensimmäistä kertaa tuon kasvoilla saattoi nähdä pienen hymyntapaisen, johon Io vastasi omalla hymyllään. Neito nousi ja lähti, muttei ehtinyt kauaskaan kohdatessaan jälleen miehen, joka oli ottanut hammaspeikon mukaansa.
"Sinun on vietävä se vakooja vankileiriin", mies komensi ilman selityksiä. Io nyökkäsi, mutta huokasi hieman lähtiessään seuraamaan miestä. Hän olisi halunnut jo palata Rakunan ja muiden luo oltuaan koko päivän liikkeessä. Mutta tällaista sota oli, piti tehdä mitä käskettiin.


//Mitähän tästäkin nyt tuli... >.< Ja anteeksi kesto ^^'
Tee vaan se aloitus, Freijaan tai suoraan kaduille, jos me kuitenkin siirrytään pian sinne : D//

[--> https://valhalla.palstani.com/kadut-ja-kujat-f9/i-will-survive-t1116.htm#13842 Tervetuloa : DD ]