jaha, täällä sitä siis ollaan, mitä nyt?

// Jonni tänne . D Kenet hahmoistani tänne lupasin? Alexan? Noo, otan siis hänet. ^^ //

Hiljaisuus. Aallot kulkivat edestakaisin ristiaallokossa, pieni kuun puolikas pilkotti sinisen sävyisien pilvien takana.
Tuuli oli pohjoisesta, hullu olisi ollut se joka olisi hypännyt kylmään mereen uimaan. Ajatus ei todellakaan
vaikuttanu houkuttelevalta.
Syksy oli pahimmillaan. Kaikkialla oli kylmä, kenenkään ei tehnyt mieli lähteä ulos.
Monista varoituksista huolimatta, kukaan ei suoraansanottuna piitannut ulkonaliikkumiskielloista.
Monen mielestä se oli täysin turha. Jotkut taas vapisivat hysteerisinä mökeissään, pelätäen koko ajan että joku vasta-klaanin
jäsenistä tulisi sisään.

Alexan ajatukset olivat jäässä. Missä hän oli? Oli suorastaan liian kylmä edes ajatella, saatika tehdä mitään muutakaan
älyä vaativaa. Jo pelkkä ajatuskin puistatti. Alexa mietti minne menisi. Jotkin satama
Njordin kapakoista olivat vielä auki, niihin hän ei kuitenkaan menisi kirveelläkään.
Hän vapisi siis ulkona kuin kotia vailla oleva koira. Sitähän hän osaksi olikin.
Pitäisi siis löytää jotenkuten lämmin, tuulelta suojaava paikka, johon voisi pujahtaa.
Sellaisia ei juurikaan ollut. Alexa kidutti itseään ajatuksella, Aasojen illanvietosta isoissa kartanoissa, luultavasti vailla huolenhäivää.
Kadehtittavaa. Vaikka hän olikin Aasa, yrityksistä huolimatta, hänellä ei kuitenkaan ollut kovin paljon rahaa. Olihan tarjoilijan
työ arvostettua ja hyvin palkattua hommaa, mutta kaikki meni vain lähinnä ruokaan.
Lisäksi taskuvarkaudetkaan eivät olleet Alexalle kovin
vieraita. Enin hänen menettämänsä summa oli ollut lähellä 100 kultakolikkoa. Alexalle siis lähinnä omaisuus. Se ei siis ollut kovin kadehdittava ajatus.
Hän vilkuili ympärilleen. Mitään tai ketään ei juuri näkynyt. Erinomaista.

Punahiuksinen nuorimies, joka sattui olemaan enemmän kuin lievästi päissään, oli hetkeä aiemmin heitetty ulos eräästä varsin pienestä ja huonokuntoisesta kapakasta. Jonn kirosi tätä asiaa ääneen itsekseen, samoin kuin sitäkin, ettei hän ilmeisesti koskaan oppinut omia rajojaan.
Ja tulipa siinä samalla ääneen yksinpuheltua kaikenlaista muutakin, työasioista juomien korkeisiin hintoihin.
Hän joutui pysähtymään, nojasi talonseinään maan tuntuessa hetkeksi katoavan hänen jalkojensa alta.
Mies puristi silmänsä kiinni ja onnistui pysymään jotenkuten pystyssä.
Ulkona pitikin olla niin kylmä, ettei hänen tunikansa millään tahtonut riittää. Hän nosti tuon korvallisen hupun päähänsä ja valui seinää pitkin maahan istumaan ketun häntä kirjaimellisesti kainalossaan.
Ajatuksista tuli yhtä puuroa, joitakin yksittäisiä kirkkaita ideoita pälkähteli välillä päähän, ei mitään erityisen hyödyllistä kuitenkaan.
Mutta miten Jonn oli sitten päätynyt tähän tilaan? Yleensä, siis silloin kun Jonn sai itsestään järkevämmän puolen esille, hän oli etenkin öisin täysin selväjärkisenä liikenteessä. Hän oli aina pitänyt enemmän öistä kuin päivistä, yöllähän hänen työnsä yleensä alkoivat, eikä koskaan voinut olla liian varovainen. Nyt kuitenkin hän oli muutama päivä sitten onnistunut saamaan taskunsa pohjalle sen verran rahaa, että oli päässyt kuluttamaan ne kaikenlaisiin huvituksiin.
Ja nyt hänen rahansa sattuivat loppumaan ja arki alamäkineen alkaisi tästä eteenpäin, kunnes hän taas saisi rahaa hetkeksi. Tällaista Jonnin elämä oli ollut jo hyvin pitkään, ei siinä erityisesti valittamista ollut hänen mielestään, mutta näitä hetkiä hän vihasi yli kaiken.
Mies haki lämpöä itselleen tuosta punakarvaisesta varsin tuuheasta hännästä, joka kuului miehen yllä olevaan tunikaan. Ei tämä näky kovin paljon huvittavampi olisi voinut olla, joten mies oli mielissään siitä, ettei ollut huomannut ristinsielua aivan lähellä. Joku tuolla vähän kauempana oli, mutta tuskinpa toinen häntä huomasi, istuihan hän varjoissa ja oli muutenkin pimeää.
Jonn kuitenkin nosti hetkeksi katseensa tämän suuntaan, kunnes hänen valpastunut olemuksensa menetti tehonsa ja hän lysähti takaisin pieneksi, erittäin huonovointiseksi mytyksi.


//Hehee :’’’3 Tämmönen nyt tuli, toivottavasti keksit jotakin etkä nyt ala inhota minnuu pientä huonoo x3 Oli vähän tällänen olo >.< Ja nyt hakkaat päätä seinään kun menin pilaamaan tämän alun täysin. Toivottavasti et, seinään voi tulla kolhuja. 8')//

// Sori helvetisti etten ole vastannut... kuukauteen? //

Alexan viininpunainen mekko kahisi tuulessa. Oli pimeää, vain valot loistivat baarien ikkunoista.
Muuten kaduilla tai satamassa ei näkynyt ristinsieluakaan. Tai niin hän luuli. Raks... Askel. Selvästikään hän ei ollut yksin.
Ehkä joku muukin samassa tilassa oleva ihminen hoippui yksinäisenä ja kylmissään satama Njordissa.
Alexa kohotti kulmakarvojaan. Hän ei siltikään nähnyt ketään, oli jo niin pimeää, etteivät kapakoiden valotkaan auttaneet.
Näköjään en ole yksin tässä kylmässä ja julmassa maailmassa. Alexa ajatteli sarkastisesti. Hän kokosi ryhtinsä, ja tarttui tiukasti puukkoonsa. Sodan aikana ei olisi ollut yhtään ihme jos satamissa olisi murhaajia keskellä myöhäistä ja kylmää iltaa.
Alexa käveli kuitenkin varovasti pimeyteen, täristen kuitenkin samalla kuin haavanlehti. Miksi hemmetissä minun pitää olla näin pelkuri? Alexa manasi itseään.

//ei mitään, en ole sen parempi itsekään ><'''//

Jonn seuraili toisen puuhia laiskana ja mietti, onistuisikohan kohmeisin sormin avamaan tämän rahamassin, jos sellainen sattuisi kulkijan vyötäisillä roikkumaan. Tuskinpa, hän totesi tympääntyneesti ja hieroi hieman käsiään yhteen saadakseen niihin taas hieman tuntoa.
Pitikin olla niin kylmä ilta ja juuri tänään! nuorimies manasi jo toistamiseen ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni, yrittäen kuvitella istuvansa lämpimän takkatulen ääressä.
Eihän siitä mitään tullut, joten hän luovutti ja avasi silmänsä.
Vieras oli kulkeutunut yllättävän lähelle. Hänen kuulossaan taisi olla pahasti vikaa, koska hän tosiaankaan ei ollut edes kininittänyt huomiota lähestyviin askeliin.
Toinen itseasiassa oli melkein hänen kohdallaan, Jonn oli jopa huvittunut omasta huolimattomuudestaan, vaikka joskus tällainen olisikin voinut maksaa hänen henkensä.
"Mitäs neiti näin myöhään yksin liikkuu?" Jonn kysyi saaden äänensä kuulostamaan jopa hivenen selvemmältä kuin mitä hän todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä pientä sammallusta ja takeltelua oli havaittavissa, jos huomasi kuunnella.
Ja pakkohan Jonnin tosiaan oli avata suunsa, eihän hän voinut vain katsella kuinka sataman ainoa kulkija tassuttelee hänen ohitseen huomaamatta häntä alkuunkaan.