Kivellä kadunvarrella

//Vapaa kaikille.//

Ilta oli lähestymässä. Pilvet taivaalla estivät aurinkoa näkymästä, mutta Takku tiesi, että aurinko ei enää ollut kovin korkealla. Hänellä ei silti ollut mitään kiirettä lähteä kotiinsa, vaikka kaduilla olikin hyvin vaarallista. Hengenvaarallista oikeastaan. Takku halusi kuitenkin säilyttää henkensä, mutta hän tahtoi myös olla ullkona, eikä sisällä tekemättä mitään hyödyllistä ja kiinostavaa. Olisihan hän voinut tietysti siivota koko pienen asuntonsa, mutta sitä hän ei edes harkinnut. Hän ei oikein pitänyt siitä puuhasta, vaikka se olikin joskus aivan välttämätöntä. Eikä Takun mielestä hänen talonsa vielä edes ollut sellaisessa kunnossa, että olisi tarvinnut mitään siivoamista.

Mies huokaisi. Hän potkaisi kadulla olevaa kiveä ja se kimposi muutaman metrin eteenpäin. Hänellä oli tylsää. Nyt kun ajat Payonissa olivat mitä olivat, ei voinut edes tehdä huoletta mitään hauskaa. Ei edes voinut käydä torilla hakemassa tuoreita omenoita. Kukaan ei oikein myynytkään enää mitään, joten sinne suuntaan olisi ollut aivan turha mennä. Takulla oli onnekseen varastossaan kuivattua kalaa ja leipää, mutta niillä tuskin pärjäisi kovin pitkään. Mutta kyllä hän silloin tällöin kävi laivalla syömässä, vaikka laiva vain seisoi satamassa, eikä siellä kukaan tehnyt mitään.

Takku huokaisi jälleen ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän halusi varmistua siitä, että kukaan ei ollut hyökkäämässä hänen kimppuunsa. Eikä kukaan onneksi ollutkaan. Takku jatkoi matkaansa ja hyräili samalla vaimeasti, vaikka se saattaisi aivan hyvin kuulua kauemmas. Hän kuitenkin oli melko varma siitä, ettei näillä main ollut paljoa sotilaita, sillä ainakaan hän ei ollut nähnyt kotinsa lähettyvillä ketään, vaikka asuikin lähellä satamaa.
Mies olikin kävelemässä kujalla, jonka varrella hänen talonsa nökötti. Kujalla oli hiljaista, kaikki muut olivat ymmärrettävästä syystä sisällä. Sinne hänkin päätti mennä, kun ei oikein muutakaan osannut tehdä. Voisihan hän vaikka vain olla ja haaveilla. Tai vaikka sitten siivota.
Takun talo oli kujan toisessa päässä ja hän käveli vasta aivan alkupuolella. Hänellä oli runsaasti aikaa kävellä kotiin. Ei hänellä ollut koko päivänä muuta ollutkaan kuin aikaa. Hän voisi vaikka jäädä kadun reunaan istuskelemaan, olihan siellä mukava suuri kivikin. Ja sinne mies askeleensa suuntasikin. Hän kapusi kivelle ja istuutui siihen, eikä edes miettinyt mitään erikoisempaa.

//Saanko tulla mukaan? Kun näin hahmosi olevan Takku, innostuin hetkessä . DD//

Oli melko pimeä ilta. Aurinko ei saanut tungettua säteitään kovinkaan monesta paksujen, harmaiden pilvien välistä. Ilta ei todellakaan ollut otollinen pienelle kävelyretkelle. Kuitenkin tarkkasilmäisimmät saattoivat nähdä noin kymmenen vuotiaan hyvin pitkän pojan astelevan usvasta katuja pitkin silmäillen kauppojen lasivitriinejä. Jos ikää olisi pidännyt ruveta arvailemaan, olisi joku saattanut hyvinkin veikata pojan olevan lähes täysi-ikäinen pituutensa ja piirteidensä takia. Pojan vaalat hiukset hulmusivat melko voimakkaassa tuulesta, joka tuntui selvästikin olevan pohjoistuuli. Kukaan kovin järkevä ei lähtenyt tälläisellä pimeällä ilmalla käymään kävelyretkellä katselemassa ikkunoita. Mutta Navire ei ollutkaan järkevä.

Puolivampyyri oli lähtent käymään katselemassa kauppoja, sillä hänen tulisi saada jostakin jonkinlaista ruokaa täksi päiväksi. Tänään hän ei ollut syönyt muutakuin kaksi vaivaista etanaa, jotka hän oli löytänyt sataman lähettyviltä ollessaan Hopealuodin luona katselemassa isänsä touhuja vakiopiilostaan. Äiti oli kokkaillut typeriä aterioitaan kaiken päivää. Miksi hän ei päässyt mukaan livalla, tai miksi hänet oli ylipäätensä hylätty yksin tähän maailmaan heti synnyttyään.

Ajateltuaan näitä ajatuksia Navire huokaisi. Jos olisi kuunnellut tarkasti, olisi saattanut kuulla pienen pihahduksen. Sellaisen poika päästi, kun häntä raivostutti jokin. Samassa hänet keskeytti jonkinnäköinen hyräily. Navire pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, uhkasiko joku häntä asella. Kuinka kaukainen ääni todellisuudessa oli? Tässä sumussa ei ähnyt kovinkaan paljoa minnekään suuntaan.

Muutaman kerran pyörähdettyään hän ymmärsi, että ääni oli kuulunut melko läheltä. Jostakin tienposkesta kenties? Hän astui varovasti kohti melko suurta kiveä tienposkessa. Sama kivi oli seisonut aina riesana keskellä tienposkea. Aina pienempänä hän oli tykännyt istua sen päällä ja leikkiä merirosvokapteenia ystäviensä kanssa. Mutta ei enää. Ne ajat olivat jääneet jo kauas menneisyyteen. Hänen oli oltava nykyään kuin aikuinen. Kenellekään hän ei saanut kertoa olevansa vasta kymmenen kieppeillä..

Samassa kiveltä kuului hieman rapinaa. Oliko siellä todellakin joku?

Takku ei ollut ehtinyt istua kivellä pitkään, kun hän kuuli askelten lähestyvän tietä pitkin.
'Kukahan siellä mahtaa olla?' hän mietti ja arveli, että se oli vain jokin vaaraton kulkija matkalla kotiinsa. Ainakin hän tajusi, että liikkeellä oli vain yksi henkilö, sillä hän kuuli vain yksien askelten äänen rapinaa.

Mies liikahti kiven päällä nähdäkseen paremmin, mutta oli kuitenkin väärällä puolella kiveä, joten hänen oli siirryttävä kokonaan pois paikaltaan nähdäkseen, kuka alhaalla liikkui.
Hän hivuttautui varovasti, mutta ei niin äänettömästi toiselle puolelle isoa kiveä ja katsahti alas.

Hän ei aluksi erottanut sumun takia kunnolla mitään, mutta sitten hänen katseensa tavoitti hahmon, joka lähestyi kiveä. Henkilö oli ilmeisesti kuullut, kun hän liikkui kivellä ja tahtoi nyt tietää, kuka täällä oli. Takku pysyi paikoillaan. Hän ei aikonut mennä alas, kun ei tiennyt kuka tuo oikein oli. Jos se vaikka olikin joku pahantahtoinen ryökäle.
"Hei, sinä siellä! Kuka oikein olet?" hän huudahti samalla, kun hänen kätensä hakeutui miekankahvalle.

Námornìk kuuli jonkinmoista rahinaa. Mutta puhetta ei kuulunut, vaikka hän kuinka yritti korvillaan kuunnella mahdollisimman tarkasti. Rahina voimistui. Kivi oli niin korkea, että Námornìk joutui nostamaan päätään huomattavasti nähdäkseen kivelle. Poika kuuli jonkin ajan kuluttua kysymyksen.
"Hei, sinä siellä! Kuka oikein olet?" Ääni taisi olla miehen. Námornì`k ei vastannut hetkeen.
"Argon perämies täällä vain", hän vastasi ja hymyili perään, mutta tietystikään toinen ei nähnyt hänen jokseenkin ivallista hymyä tässä pimeydessä. Namornìk kosketti kädellään kiveä ja kaappasi selästään taistelusauvansa. Varmuuden vuoksi vain..

Nuori animaagi astui taaksepäin kuultuaan lisää rapinaa ja huusi takaisin: "Kuka sinä siellä sitten olet?" Ääni oli vakava eikä siitä erottanut yhtään pelkoa, ei värinää eikä hiljaisuutta. Perämiestä ei pelottanut. Ja ainahan hän voisi muuntautua pantteriksi ja lähteä livohkaan. Mutta se olisi vaihteoehdoista viimeisin, ei hän pelkurilta tahtonut näyttää, ei.

//Anteeksi, todella, todella lyhyttä -.-//

Takku odotteli korvat höröllään vastausta kysymykseensä, kuka paikalla oli.
"Argon perämies täällä vain" kuului ääni kiven lähistöltä ja pian sen jälkeen Takku oli kuulevinaan, kuinka tuo joku loittoni hiukan kivestä.
"Kuka sinä siellä sitten olet?" Sama ääni kysyi. Ääni oli miehen ääni, sen Takku tajusi oitis. Ja vieläpä toinen merimies.
"Merimieshän minäkin olen, en kyllä ole Argolla töissä." Takku vastasi kysymykseen ja mietti, pitäisikö hänen kenties mennä alas, vai jatkaisiko toinen matkaansa samantien.

Takku kuitenkin teki pian päätöksensä ja hyppäsi ketterästi alas kiveltä, käsi tukevasti miekankahvalla. Koskaan ei voinut tietää, ei ainakaan näinä aikoina, oliko joku henkilö vaaraton vai ei.
Mies kuitenkin luotti onneensa, eikä se ollut muutamaan vuoteen häntä pettänytkään. Ei sen jälkeen, kun myrsky vei hänen vanhempansa.

Alhaalla Takku-Tukka otti pari reipasta askellusta ja saapui tien puolelle kiveä. Alas hän oli tullut takakautta, ettei olisi hypännyt suoraan Argolaisen eteen ja vahingossa saanut surmaansa ennen kuin ehti tehdä mitään.
"Onpa taas sumuinen sää." Takku puheli ja lähestyi hahmoa, joka näytti olevan häntä nuorempi miehen alku.

//Ei tuo nyt niin lyhyt ollut! Eikä minua lyhyet viestit haittaa, kun niitä tulee itsekin kirjoiteltua liikaa.//

"Merimieshän minäkin olen, en kyllä ole Argolla töissä", kuului vastaus melkoisen nopeasti. Navire kohotti katsettaan ja yritti nähdä jotakin sumuisessa yössä. Jaahas, toinen merimies. Mielenkiintoista.. Todellisuudessa hän ei edes ollut merimies, nimi vain oli ensimmäinen hänen ystävistään, jonka hän muisti.
Samassa alkoi kuitenkin kuulua rahinaa, kun mies alkoi laskeutumaan kiveltä. Kuului kova TUM! kun hänen jalkansa iskeytyivät korkealta kiveltä maahan. Tuntui aivan, kuin oltaisiin vielä pikkulapsia. Leikkimässä piiloa suuren kiven ympärillä. Navire odotti kärvsivällisesti toisen saapumista etupuolelle. Hän kohotti keppi-aseensa varmuudeksi, sillä jos toinen ei tulisikaan rauhanomaisin aikein. Mutta eipähän tuota miestä hän millään tappaa voisi. Hänellä oli kädessään vain mokoma keppi, sillä hän ei toista muhennokseksi iskisi.

"Onpa taas sumuinen sää", kuului samalla äänellä kuin äskeinen esittelykierros.
"Se on kyllä totta", hän sanoi ja katseli miehen hahmoa. Mies oli melkoisen pitkä ja lihaksikas, jos he painimatsiin ilmoittautuisivat, he kuuluisivat varmasti samaan luokkaan. Itseasiassa heidän yhdennäköisyytensä oli huomattava. Miehen hiukset olivat takkuiset ja pörröiset, aivan kuten hänenkin omansa. Kuitenkin toinen oli häntä muutaman vuoden selvästikin vanhempi. Jossakin kahdenkymmenen vuoden paikkeilla hän varmasti oli. Hetken silmäiltyään miestä hän laski kepin maahan, mutta laski sen silti sopivan lähelle, jotta voisi sen nopeasti kaapata käsiinsä. Koska todellista asetta hänellä ei ole. Ei ole koskaan ollutkaan.

"Todellisuudessa olen Navire", poika ojensi kätensä, "koskaan ei voi olla liian varma toisen henkiköllisyydestä. Enkä ole merimieskään", hän hymyili ja toivoi, että toinen ymmärtäisi hänen pienen hätävaleensa.

"Se on kyllä totta" Takku sai tokaisuunsa vastauksen. Hän pysähtyi turvallisen matkan päähän pojasta, ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka toinen ei kovin vaaralliselta vaikuttanutkaan. Poika oli selvästi häntä jonkin verran nuorempi, mutta kuitenkin näytti olevan melko voimakas rakenteeltaan.

"Todellisuudessa olen Navire", nuori mies ojensi kätensä, "koskaan ei voi olla liian varma toisen henkiköllisyydestä. Enkä ole merimieskään"
Takku tuhahti, mutta ojensi kuitenkin kätensä ja virnisti. "Minä olen Takku. Ja olen oikeastikin merimies."
häntä ei toisen pieni huijaus paljoa haitannut, eihän nyt kuitenkaan ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Ainahan sitä välillä täytyi hieman huijata, jos aikoi pärjätä.

Takku vilkuili poikaa ja tajusi vasta nyt ottaa kätensä pois miekan kahvalta. Hänellä ei ollut mitään aikomuksia hyökätä toisen kimppuun, kun ei mitään syytä ainakaan vielä ollut ilmaantunut. Ja jos poika aikoikin hyökätä, ei tämä olisi aikaillut, vaan olisi jo tehnyt jotain.
"Mikä sinut ajaa ulos tällaisella ilmalla?" Takku-Tukka kysäisi ja mietti samalla asiaa omalta kohdaltaan. Vastaus nyt oli aivan selvä. Hän halusi raitista ilmaa, eikä keksinyt muutakaan tekemistä.

//Anteeksi lyhyys -.-//

"Mikä sinut ajaa ulos tällaisella ilmalla?" Takku kysyi Navirelta. Navire vain kohautti harteitaan ja sanoi sitten: "Jaa-a.. Kukakohan tietäisi? Olen pyörinyt kaduilla kahdeksanvuotiaasta lähtien mukanani pienoinen kärpänen", hän hymyili ja kääntyi niin, että toinen saattoi nähdä hänen korvassaan nukkuvan pienen, mutta melko lihavan kärpäsen.
"Sen nimi on Tifa", Navire lisäsi nopeasti perään. Kyseinen kärpänen oli kuulunut hänen elämäänsä hyvin, hyvin kauan. Kukaan ei käsittänyt, miten Navire oli saanut kärpäsen niin tärkeäksi ystäväkseen, se vain oli yksinkertaisesti osa häntä.

"Entäpä sinä?" Navire kysyi. "Miksi olet ulkona tässä säässä, joka ei todellakaan oli mikään mieluisa ja järkevä pelkälle kävelyretkelle!" Navire jätti teitittelyn kokonaan pois, sillä toinenkaan ei näyttänyt välittävän kyseisistä kohteliasuuksista. No, kukaan hänen tapaamistaan ystävistä ei ollut teititellyt häntä. Olihan hän vasta joidenkin mielestä pelkkä mukula. Omasta mielestään hän oli ehkä fyysisesti vain 10 vuotta, mutta henkisesti liki puolet enemmän. Yksin hän eli kaduilla ilman suojaa, kotia, rakkaimpia. Vain seuranaan pienoinen kärpänen korvakäytävässään.

"No, saanko kysyä - Takku -, missä olet ajatellut viettää yösi? Kuulutko katujen kuningattaren hoivaan vai onko sinulla kenties lähettyvillä suuri upea kartano?" Navire kysyi äänessään pieni halvaksunta hänen puhuessaan kartanosta. Mutta tottahan se oli. Kartanoissa asuivat vain ne kaikki rikkaat kroisokset, joilla oli rahaa vaikka muille jakaa. Mutta kun eivät he jakaneet.
Navire oli onnellinen, ettei Taku ymmärtänyt hänen olevan Kompassin poika. Vain yksi hänen kavereistaan oli tienyt tämän, mutta hänkin oli kuollut 7 vuotiaana ruokamyrkytykseen. Eli kukaan ei tällä hetkellä tiennyt mitään hänen sukutaulustaan , lukuunottamatta häntä itseään.

"Jaa-a.. Kukakohan tietäisi? Olen pyörinyt kaduilla kahdeksanvuotiaasta lähtien mukanani pienoinen kärpänen" Poika vastasi Takun kysymykseen.
'Kärpänen?' Takku ei ollut ikinä kuullut moisesta. Kuka muka kantoi kärpästä mukanaan? Hän ei ainakaan kantaisi. Tai no, olisihan hän pienenä pojan viikarina voinut niin tehdä, mutta ei nyt enää aikuisena.
Hänen oli kuitenkin pakko uskoa toisen sanat, kun tämä vielä näytti kärpäsen, joka oli hänen korvassaan. Se jos mikä oli Takku-Tukan mielestä omituista. Kärpänen korvassa! Jos se olisi ollut edes purkissa, niin asia olisi ollut paljon ymmärrettävämpi.

"Eihän tämä mikään kovin mukava sää ole." Takku selitti. "Kovin montaa en olekaan tänään ulkona sinun lisäksesi nähnyt. Ja minä en tee mitään erikoista. Teki vain mieli tulla ulos ja hengittää raikasta ilmaa ja haistella meren tuoksuja."
Pieni hiljaisuus lankesi heidän välilleen ja sitten Navire taas esitti kysymyksen:
"No, saanko kysyä - Takku -, missä olet ajatellut viettää yösi? Kuulutko katujen kuningattaren hoivaan vai onko sinulla kenties lähettyvillä suuri upea kartano?"
Takku puisti päätään ja tuhahti.
"En kyllä asu missään kartanossa, mutta on minulla kuitenkin oma talo. Se on aivan vaatimaton vanha kalastajan mökki tuossa lähellä, tämän saman kadun varrella."

[Anteeksi! Minulta pääsi tämä unohtumaan ihan kokonaan.. Vasta kun näin "Paikalla olevat käyttäjät: Sibby" tuli mieleen tämä peli..]
Ja juoni-ideoita voitaisiin sumplia YKSÄRILLÄ?]

Takku vastasi Naviren kysymykseen melkoisen nopeasti. Hänellä oli kuulemma pieni kalastajamökki jossakin kylän laitamilla. Navire tyytyi pieneen nyökkäykseen.
"Minä olen koko elämäni asunut kaduilla. Tosin, elämäni ei vielä kovin pitkä ole edes", nuorukainen toisi äskeisen sanomansa ja virnisti onnellisesti. Vasta kymmenen kieppeillä hän oli, mutta onneksi hän oli pitkä ja hänelle oli murrosikä saapunut varhain. Todellisuudessa hän oli aina ollut pitkä, se oli hyvä puoli hänessä. Suurin osa kaupunkilaisista, joiden kanssa oli keskustellut, oli uskonut hänen olevan viisi vuotta todellista ikää vanhempi. Mutta parempi niin. Pakkohan hänen oli olla hieman kypsempi, kaduilla eläminen ei ollut laisinkaan niin helppoa kuin moni saattoi kuvitella.

Navire kohautti leppoisasti olkiaan.
"Millainen kotisi on?" Navire tiedusteli ja hymähti sitten. Koti. Sitä hänellä ei ollut, jos mukaan ei laskettu erään kuppilan takakujaa, josta hän saattoi löytää päivän ruokansa. Hän ei kuitenkaan keskittynyt Takun vastaukseen vaan sanoi heti tämän lopetettuaan lauseensa: "Lähtisitkö vähän pyörimään? Siis kaupungilla? Voitaisiin käydä rannalla ja niin edespäin", hän ehdotti ja vinkkasi vasemmalla silmällään niin, että vinkkausta tuskin erottikaan pimeydessä. Usva oli ympäröinyt heidät lähes kokonaan, ympärillä ei tuntunut olevan mitään muuta kuin sumua ja pimeyttä.

Takku sai sanoihinsa vastaukseksi vain nyökkäyksen. Toinen ei kommentoinut sen kummemmin hänen kalastajanmökkiään, eli asia ei tainnut oikeastaan kiinnostaa poikaa.
"Minä olen koko elämäni asunut kaduilla. Tosin, elämäni ei vielä kovin pitkä ole edes" poika sanoi virnistäen ja sai Takunkin naurahtamaan sanoilleen.
"Kuinka vanha sitten olet? Et sinä niin kovin nuorelta näytä." Takku kommentoi ja katsoi poikaa kysyvästi kulmiensa alta. Tosin, jos poika oli kasvanut ja elänyt kadulla koko ikänsä, se oli varmasti vaikuttanut ainakin tämän käyttäytymiseen ja saanut tämän siksi luultavasti ikäistään vanhemman oloiseksi.
"Millainen kotisi on?" poika kysyi Takulta ja takku virnisti.
"Se on hyvin pieni ja vaatimaton mökki. Siinä on vain keittiö ja makuuhuone, ei sen kummempi. Mutta yksin kun elelen, niin en sen enempää tilaa tarvitsekaan." Mies selitti ja vilkaisi samalla ympärilleen. Sumu ei ollut juurikaan hälvennyt, eikä oikein nähnyt kunnolla kuin muutaman metrin päähän.
"Lähtisitkö vähän pyörimään? Siis kaupungilla? Voitaisiin käydä rannalla ja niin edespäin" Navire kysyi.
Takku nyökkäsi. "Mennään vain." hän vastasi ja vilkaisi poikaa.
"Saat mennä edellä, minulle on aivan sama mihin päin lähdetään."

Takku kysyi hänen ikäänsä. Hetken mietittyään, mitä vastaisi hän vastasi.
"Olen riittävän vanha huolehtimaan itsestäni", hän sanoi salaperäisesti ja vilkuili ympärilleen. Hitaasti hän kuottautui Takun lähelle ja supatti, "olen liian nuori elämään yksin ilman perhettä." Se oli totta, hän oli elänyt kaduilla aivan pikkuisesta lähtien, kuten hän oli kertonutkin Takulle. Hänet oli hyljätty pienenä ja hänen menneisyydessään oli liikaa kertomista kuunteleville korville. Useat sitä kyselivät, vaan joka kerta hän joutui tyystin valehtelemaan todellista saapumistaan Payoniin. Mukamas saapunut sotaa karkuun lähimmällä laivalla. Mutta todellisuus oli huomattavasti mutkikkaampi.

Takku kertoi pienestä majastaan, kuulosti hyvinkin tyypilliseltä kodilta vaanille. Jos Takku edes kuului johonkin kiltaan, toisin kuin hän. Navire nyökkäsi miehen talokuvaukseen ja kysyikin heti kävelyreissua kaupungille. Takku suostui muitta mutkitta, mutta pyysi, että Navire voisi kulkea edellä. Tokihan se kävisi. navire nyökkäsi pimeydessä ja lähti kävelemään samaa katua pitkin, mitä oli saapunutkin. Kävelymatka alkoi hiljaisesti, kunnes yössä kajahti korvia huumaava kiljunnan ääni.

"Kuulitko tuon?" Navire kysyi nopeasti ja yritti siristellä silmiään nähdäkseen paremmin pimeydessä. Hän kääntyi kohti kohti Takkua.
"Kuulitko äskeisen?" Navire kysyi uudestaan, kunnes huomasi syyn, miksi huuto oli kiirinyt ympäri kyliä. heidän edessään aukeni näkymä, mitä ei aivan joka päivä nähnyt..

[Saat nyt sitten keksiä mitä siellä on.. tuli tönkköä ja jälleen kerran lyhyttä..]

Poika suostui heti Takun ehdotukseen kävellä edellä. Takku lähti kävelemään samaa tietä, jota pitkin oli vasta hetki sitten kuullut pojan astelevan kivelle päin. Sumu oli jo hälvennyt, mutta ei siitä paljoa ollut apua, kun ilta oli jo muuttunut niin pimeäksi muutenkin.
Pimeydestä oli kyllä näinä aikoina hyötyä, sen Takku tiesi ja olikin heidän kävelyretkensä takia lähes kiitollinen siitä ettei eteen kunnolla nähnyt.
He lähestyivät kaupungin keskustaa ja samalla valo tuntui lisääntyvän. Nyt näki taas eteensäkin ja jopa hiukan kauemmaksikin. Oli omituista, että kaupungissa oli niin valoisaa. Tai no, aasojen soihdut ja taloissa palavat valot varmaankin olivat siihen syyllisiä, mutta Takku ei jaksanut nyt välittää moisista asioista. Hänen ajatuksensa olivat taas karanneet mereen ja laivoihin, joita hän niin paljon rakasti.
Takun ajatukset keskeytyivät, kun edestä päin kuului yllättäen kiljuntaa, joka rikkoi kaupungissa vallinneen hiljaisuuden. Jotain oli nyt pielessä, eikä ehkä olisi turvallista enää jatkaa matkaa.
"Kuulinhan minä." Takku vastasi pojan kysymykseen ja pysähtyi katselemaan tarkemmin, ennen kuin jatkaisi eteenpäin.
Pian hänen silmänsä erottivat edessä päin joukon aasasotureita, jotka seisoivat piirissä, keskellään nuori nainen, joka oli varmasti ollut kiljunnan lähteenä. Aasat olivat niin keskittyneitä naisen kuulusteluun, etteivät olleet huomanneet Takun ja Naviren tuloa.
"Mitä me nyt teemme?" Takku kysyi, valmiina syöksymään aasojen kimppuun ja samalla varmaan kuolemaan, pelastaakseen hädässä olevan neidon.

//Tuli aika kökköä, sorry.//

Navire huomasi naisen maassa soturien piirittämänä. Tämän silmistä valui norossa kyyneliä ja hänen vaatteensa olivat kastuneet märiksi. Pitkät, melko sotkuiset hiukset olivat silmillä, mutta näytti, että tämä kärsi kovin. Nainen piteli vatsaansa, hän oli varmastikin raskaana. Navire huokaisi. Mitä tilanteessa voisi tehdä? Ainakin poistua kadulta, sillä heidät saattoi hyvinkin sekoittaa vaaneihin. Navire asteli hiljaa pois kadulta läheisen pusikon luokse ja kyykistyi sen taakse. Hän vetäisi Takun mukanaan ja nosti sormensa huulilleen.
"Nainen on oletettavasti raskaana oleva vaani, autetaanko?" Navire oli toki vasta kymmenen vuoden vanha ja saattoi siten vaikuttaa että hän yksinkertaisesti tahtoi leikkiä soturia ja vähän tapella isojen poikien kanssa. Mutta todellisuudessa hän oli elänyt kaduilla vuosia ja oli täten kypsempi kuin moni muu häntä vanhempi ihminen.

Navire kohotti katseensa juuri puskasta nähdäkseen, kuinka yksi sotureista oli astelut naisen eteen ja piteli tämän kättä puristuksessa ilmassa. Mies oli kyykistynyt naisen viereen ja kysyi erittäin tiukkaan sävyyn jotakin. Kun nainen ei vastannut, mies huitaisi kädellään naista poskelle ja kantava äiti lysähti pitkäkseen maahan eikä enää näyttänyt pääsevän ylös.
Navire käänsi katseensa, lipa nainen hyvä tai paha, häntä oli autettava. Poika tarttui läheiseen keppiin ja ehti sännätä sotilaiden kimppuun, ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Tästä saattoi juur huomata, miten äkkipikaisia päätöksiä nuori poika joskus lähti tekemään surutta. Toivottavasti hän olsii vielä vapaana ja hngissä huomenna..

Poika mäktäisi yhtä viidestä sotilaasta takaapäin niin, että tämä kaatui. Nopeasti Navire heitti keppinsä menemään ja nosti soturin miekan käsiinsä. Kaksi soturia lähestyi häntä uhkaavin askelein vaihainen ilme kasvoillaan ja miekat ojennettuina suoriksi kohti häntä. Uhkarohkeasti hän kuitenkin nosti aseensa ja paukautti aasojen soturia miekkaan. Kuului kilahdus ja miekat kohtasivat sumuisessa yössä. Muutaman kerran Navire väisi nokkelasti soturin liikkeet, mutta sai äkkiä käsivarteensa ikävästä vuotavan avohaavan. Hän ei välittänyt vaaan jatkoi sähläämistä miekkansa kanssa.

Navire viittoi naista poistumaan aukiolta, tämä otti vinkistä vaarin ja nousi. Hän kuitenkin potkaisi yllättäen läheistä Naviren kanssa tappelevaa soturia. Mies kaatui ja nainen tarttui tämän miekkaan tappaen soturin kääntämällä miekkaa tämän selässä. Ivallisesti hymyillen hän jatkoi taistelua Naviren rinnalla, heillä tuntui menevän hyvin yhteen. vaikkakin heitä oli kaksi kolmea vastaan.. Samassa kuitenkin Navire kuuli takaantaan marssia, ja pian hän seisoikin edessään 10 uuttaa soturia..

//Lyhyttä/tönkköä -.- Jälleen -.-//

Takku tuijotti vielä paikallaan, kuinka nainen kärsi sotureiden edessä. Nyt hän huomasi myös, että nainen odotti lasta. Miestä alkoi nyt todella suututtaa miesten törkeys ja uskomaton typeryys. Hän olisi syöksynyt heti auttamaan naista, ellei Navire olisi kiskaissut häntä vähän matkan päässä olevaan pusikkoon, joka esti aasoja näkemästä, että paikalla oli yleisöäkin. Viivytys sai Takun harkitsemaan, kannattiko mennä aasojen kimppuun vai ei. Heitä saattoi olla tulossa lisää tai jo ollakin jossain piilossa, valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi.
”En oikein tiedä, kannattaako meidän mennä.” Takku aloitti, mutta sai samassa hän tajusi, että oli jo liian myöhäistä pysytellä poissa aasojen silmistä. Navire oli jo syöksähtänyt esiin pensaikosta ja hyökännyt aasojen kimppuun, taistelleen noin nuoreksi hyvin taitavasti.

Takku-Tukka odotti hetken ja veti miekkansa jo valmiiksi esiin tupesta. Hän menisi totta kai myös auttamaan tuota naista ja Navirea. Miehen lähestyessä taistelua, nainenkin, raskaudestaan huolimatta, osallistui ja tappoi jo yhden aasoista, vieden samalla tämän miekan ja jatkaessaan urheasti taistelemista. Naisella kyllä oli syy taistella noita hirveitä sotilaita vastaan, olivathan he juuri itse olleet naisparan kimpussa. Ja lisäksi naisella oli varmasti toivo hyvästä elämästä lapselleen.

Nyt Takkukin otti osaa taisteluun, huomatakseen samalla, että miehiä oli tullut paikalle lisää, liian suuri joukko.
”Me emme selviä tästä kolmisin!” hän huudahti miekkojen kalskeen yli Navirelle ja naiselle, joka yhä jatkoi miekkailua.
”Ette todellakaan.” huudahti eräs aasasotilaista, joka loikkasi Takun eteen ja sivalsi häntä miekalla olkapäähän. Takku tunsi terän viiltävän ihonsa rikki ja hän hyökkäsi itse miestä päin ja osui tätä kylkeen, saaden aikaan varmaankin vain naarmun. Hän ei tosissaan aikonut tappaa ketään, hän ei halunnut. Hän toivoi heidän nyt selviävän tilanteesta muulla keinolla, tappamatta enää ainoatakaan sotilasta.

//Tuo ei kyllä ole lyhyttä eikä tönkköä nähnytkään!//

Navire naurahti onnellisena, kun Takku hypääsi kuvioihin mukaan. Heillä kummallakin oli etuna se, etteivät he olleet yhtä isoja hujoppeja kuin sotilaat. Nainen näytti maiskivan miekkansa kanssa sinne tänne, muutaman kerran Navire joutui itse väistymään, ettei häneen osuisi.
Navire ei ollut tappanut vielä ketään, tainnuttanut muutaman. Ei sen enempää. Tuntui kuitenkin siltä, että sotilaat lisääntyvät jatkuvasti.

"Me emme selviä tästä kolmisin", Takku huudahti taistelun keskeltä. Navire laski hetkeksi aseensa nähdäkseen juuri, kuinka eräs sotilaista huitaisi Takkua olkapäähän. Kuitenkaan ei näyttänyt siltä, että olisi tapahtunut jotakin vakavampaa, sillä muutaman hetken päästä sotilasta oli osunut Takun terkkä viilto kylkeen. Mies kyyristyi hieman ja vei kätensä vaiston varaisesti haavalleen. Tämän enempää Navire ei ehtinyt nähdä, sillä hänen kimppuunsa kävi toinen mies heiluttaen miekkaansa taidokkaasti. Navire nujautti tätä taistelun tuoksinassa keskelle naamaa, joten tämä perääntyi nenäänsä pidellen.

Navire käytti tilanteen hyväkseen ja siirtyi sivummalle. Tilanne oli toivoton. Raskaana oleva nainen oli mätkäissyt jo monta miestä kuoliaaksi. Kuitenkaan Navire ei ehtinyt koskaan varoittaa tuota hänen takaantaan juoksevasta sotilaasta. Navire katseli sivusta, kuinka mies tunki miekkansa naisen vatsaan. Hän hörähti ja potkaisi naisen kumoon. Lisäksi hän vielä sanoi tuolle jotakin, mutta Navire tiesi, että nyt ei ollut sanoille aikaa.
"Peräännytään!" hän huusi Takulle. Sotilaat näyttivät huomanneen käskyn ja lopettivat kaiken liikkeensä. Navire odotti, että Takku tulisi hänen luokseen. Tämän olkapäässä oli ammottava haava, vasta nyt Navire näki sen kunnolla.

Sotilaat näyttivät myöskin siltä, että aikoisivat lähteä. He vilkaisivat vielä kahteen taistelijaan ja lähtivät sitten hakemaan kuolleita ystäviään. Sotilaiden päämäärä oli oletettavasti ollut tappaa tuo nainen. Myötätuntoinen Navire laski miekkansa maahan ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Reippaasti hän käveli kuolevan naisen luokse ja nosti tämän istumaan käsivarsilleen. Maa oli veressä.
"Pelastakaa....lapsi", nainen supatti hiljaa, ennen kuin henkäisi viimeisen kerran.
"Takku, autatko minua?" Navire kysyi äänellä, jollaista hän ei olisi uskonut päästävänsä. Se oli särkynyt, kuten tuon vaanin sydän.

Samassa Navirelle nousi mieleen hänen syntymänsä. Hän ja tuo vauva vatsassa olivat hyvin samanlaisia. Perämies nosti nopeasti pienen miekan maasta ja varmisti vielä, että nainen oli varmasti heittänyt henkensä jo.
Navire iski tikarin varovasti naisen vatsaan ja sivalsi sen auki. Siellä se oli, kohdussa näytti olevan lapsi. Se oli kääntynyt jo ylösalaisin, synnytys oli varmasti ollut aluillaan. Rauhallisin elein animaagi tarttui lapseen ja kääri tämän verisen ruumiin syliinsä. Epäonnekseen hän huomasi, että lapsi oli myöskin tainut kuolla tuossa iskussa.

Muutama kyynel vierähti urhoollisen taistelijan silmiin, kun hän laski lapsen kylmälle kivetykselle. Nopeasti hän vilkaisi Takkuun. Hänen teki mieli saada verta. Sitä hän ei ollut saanut aikoihin. Naviren silmät katselivat kahta elotonta ruumista, kun hän työnsi hampaansa varovaisesti pienikokoisen naisen sisään. Lämmin veri tuntui hyvältä, hänen janonsa sammui. Puolivampyyrinä hänen verentarpeensa ei ollut niin suuri, mutta sitä häen oli saatava joskus.
Juotuaan rauhassa, hän nosti naisen elottoman ruumiin käsivarsilleen ja kantoi tämän tien sivuun lahtikasan ylle. Naisen ruumiin viereen hän kantoi tuon pienen lapsen ja katseli heitä hetken. Tuonkin vauvan elämä oli päättynyt aivan liian nopeasti..

Takku yritti parhaansa mukaan olla tappamatta ketään ja sai kärsiä siitä omassa nahassaan, tuntiessaan jälleen miekan viiltävän ihoaan, tällä kertaa osuma ei kyllä saanut aikaiseksi kuin naarmun, mutta silti sekin kirpaisi. Hänen olkapäästään vuoti jo verta, joten hän toivoi heidän saavan jostakin odottamatonta apua, ennen kuin kenellekään heistä kolmesta ehtisi käydä pahemmin. Takku vilkaisi Naviren suuntaan, joka taisteli yhä ja sitten hän käänsi katseensa naiseen, juuri nähdäkseen, kuinka tämä lyyhistyi maahan saatuaan maistaa miekan terää, paljon pahemmin kuin Takku.

"Peräännytään!" kuului Naviren huuto ja Takku havaitsi, että aasasotilaatkin kuulivat käskyn ja alkoivat poistua paikalta. Heitä ei ilmeisesti kiinnostanut tappaa häntä tai Navirea, ei enää, kun nainen oli poissa kuvioista.
’Mitähän tuo nainen oli tehnyt ansaitakseen moisen kohtalon?’ Takku mietti astellessaan kohti Navirea ja pannessaan miekkansa tuppeen, kun sitä ei enää näyttänyt tarvittavan. Hän riensi toisen vierelle, kun tämä kumartui naisen ääreen.

"Pelastakaa....lapsi" nainen henkäisi vielä, ennen kuin Takku oli ehtinyt kumartua hänkin alas. Nainen oli jo menehtynyt, mutta vielä oli toivoa pelastaa lapsi.
"Takku, autatko minua?" Navire kysyi, kuulostaen aivan erilaiselta kuin aiemmin. Takku nyökkäsi. Häntä kosketti naisen kurja kohtalo niin paljon, ettei hän kyennyt puhumaan lainkaan. Hän antoi kyynelten valua silmistään ja antoi vihan aasoja kohtaan väistyä surun tieltä, jota hän tunsi tuota naista kohtaan, jota ei edes tuntenut. Oli niin väärin, että toinen oli tapettu niin julmasti. Mitä tämä nainen muka oli noille kurjille aasoille tehnyt?

Nyt Takku katsoi vain vierestä, kun Navire avasi miekalla naisen vatsan. Takku käänsi katseensa pois. Hän ei pystynyt katsomaan, mitä toinen teki. Siksi häneltä jäi myös näkemättä, kuinka Navire joi naisen verta.
Takku havahtui vasta, kun tajusi Naviren liikkuvan ja kantavan naisen pois. Hän huokaisi ja nousi ylös maasta.
”Miten he saattoivat tehdä noin!” hän huudahti ja potkaisi maassa makaavaa aasan ruumista. ”Tekisi mieli juosta perään ja kostaa moinen katala temppu!”

”Miten he saattoivat tehdä noin!” Takku huusi Navirelle. Hän ehti juuri parahiksi kääntyä nähdäkseen, miten toinen potkaisi läheisen maassa makaavan aasasotilaan ruumista. ”Tekisi mieli juosta perään ja kostaa moinen katala temppu!”
Navire huokaisi myöskin ja potkaisi omalta osaltaan tiellä lojuvaa pientä kiveä syrjemmälle. Tuo nainen oli mahtanut olla erittäin tärkeä, tai ainakin häntä kovisteltiin siihen malliin. Navire ei tiennyt, oliko hän tehnyt oikein vai väärin lähtiessään tuota poloista auttamaan. Koskaan ei hänellä ollut ketään, kuka olisi voinut opettaa oikean ja väärän eron. Mutta niin se oli varmasti monella muullakin.

"Niin, no ehkä tämä oli suunniteltu tapahtuvaksi näin. Ehkä tuon naisen ei ollut tarkoitus enää elää kauempaa, ehkä hän oli vain tehnyt oman osansa ja päästettiin nyt pois tästä julmasta maailmasta", Naviren ääni särkyi loppua kohden. Hän oli kovin tunteikas, vaikka olikin vasta nuori poika, jonka ei edes kuulunut tietää kuolemasta tai tuskasta mitään. Mutta epäonnekseen nuo kummatkin käsitteet olivat hänelle turhankin tuttuja.
Hän kohotti kämmenensä ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan kämmenselkäänsä. Hän oli vihainen pitkästä aikaa elämässään, hän oli todella vihainen. Edes lasta ei oltu säästetty. Mitä nuo miehet olivat ajatelleet tehdessään kaiken tämän? Navire suoristautui ja kohensi ryhtinsä suoraksi.

"Meille jokaiselle on oma suunnitelma, varmaankin, ja uskon että tuon naisen elämänkirjaan oli kirjoitettu näihin kohtiin 'kuolema', samoin kuin pienelle vauvalle tämän vatsassa." Puolivampyyri ei ymmärtänyt, miksi hän näin oli kiintynyt tuohon naiseen ja tämän lapseen. Maailmassa kuoli joka sekuntti ihmisiä, Valhallassakin kuoli niitä jatkuvasti. Mutta silti tuo kuolema jotenkin kosketti häntä. Ajatella, että tuo vauva vatsassa olisi saattanut olla vaikka seuraava vuosisadan keksijä! Mutta tuollaisia asioita eivät jääneet pohtimaan ne, joiden oli määrä tappaa ja vuodattaa verta ihmisiltä. Jotkut pitivät vampyyreja ilkeinä, häikäilemättöminä olioina, jotka imivät lapset kuiviin heidän omasta verestään. Pötyä..

Navire kääntyi takaisin Takun puoleen. Tämäm kasvot olivat selvästikin vääristyneet vihasta, kuten hänen omatkin kasvonsa.
"Muistan, että taisit mainita olevasi merimies. Oletkos lähdössä suureen merirosvokokoukseen?" hän tiedusteli siirtääkseen aiheen muualle, kuin kuolleisiin lapsiin, "luin siitä jostakin mainoksesta." Navire olisi itse tahtonut lähteä mukaan kokoukseen, mutta oli päättänyt jättää väliin. Jos hän tapaisi siellä isänsä tai äitinsä, ei mikään voisi estää häntä hyökkäämästä kimppuun ja raatelemasta näitä kahta henkihieveriin. Sillä jos hän jossakin tapaisi Kompassin tai kokki-Akunnan.. Heille ei kävisi varmastikaan hyvin. Navire havahtui aatoksistaan kuullakseen Takun vastauksen kysymykseen.

"Selvä, niin ajattelinkin", Navire hymyili. Hän oli arvannutkin, että merimies lähtisi kolleegojaan tapaamaan.
Puolivampyyri lähti kävelemään katua pitkin. Hän ei tahtonut enää vilkaista taakse päin, ei enää koskaan. Hän tahtoi päästä mahdollisimman pian kotiin, tai no, minne kotiin? Ei ollut silti hyvä oleilla suurilla teille, sotilaista saattaisi tulla lisää kostamaan heille naisen verityöt.
Kovakouraisesti Navire tarttui Takun paidan hihaan ja vetäisi tämän sivutielle, joka varmaankin oikaisisi suuremmalle päätielle.
Yö alkoi olla erittäin pimeä, kaikkia katulamppuja ei oltu käyty sytyttämässä, valoa pienelle sivukadulle toi vain suuri kuu taivaalla.

[Voidaan varmaan alkaa pikkuhiljaa lopettelemaan? Jos käy..? Ellei sinulla sitten ole jotakin ässää hihassasi . DD]

Takku asteli pää painuksissa toisen perässä, eikä tajunnut puoliakaan siitä, mitä tämä puhui. Hän kuitenkin nyökkäili ja mumisi jotain epäselvää ilmaistakseen olevansa yhä paikalla ja tajuavansa, että Navire jotain puhui. Hän oli nyt niin keskittynyt pohtimaan, kuka tuo nainen oli ja mitä tämä oli tehnyt ansaitakseen moisen kamalan kohtalon, jollaista Takku itse ei toivonut kenellekään, ei edes noille murhaajille, kun tarkemmin asiaa mietti. Hän ei ollut kostonhimoinen, eikä muutenkaan pitänyt minkäänlaisesta väkivallasta. Hän oli siitä huolimatta merirosvo, mitä ei ehkä olisi niin helppo uskoa, kun näki kuinka hän toimi ja yritti aina parhaansa mukaan estää riitoja syntymästä, ainakin itsensä ja muiden välille.

Hän hätkähti ajatuksistaan, kun kuuli sanan merirosvokokous. Takku sai helpotuksekseen muuta ajateltavaa, kuin naisen kuoleman ja taistelut ja oman heikkoutensa inhota tappeluita. Tosin hän itse ei pitänyt asiaa minään heikkoutena, vaan vahvuutena. Muiden mielipiteistä hän ei niin varma ollutkaan, paitsi merirosvojen. Heidän silmissään hän oli varmasti aivan väärässä ammatissa ja ei sopinut lainkaan heidän joukkoonsa. Usein mies mietti itsekin, mikä sai hänet olemaan merisorvo. Ei ainakaan tappeleminen tai muu sellainen. Ehkä se oli vain jonkin sortin kunnioitusta isän menestystä ja muistoa kohtaan?

"Tottakai menen." Takku sai vastattua kysymykseen ja alkoi miettiä, mitä tuo kokous toisi tullessaan. Pääsisikö hän kenties tähystäjäksi johonkin laivaan sen sijaan, että joutuisi yhä jatkamaan soutajan töitä mitään sanomattomalla laivalla, joka ei edes menestynyt rosvoilussa kovinkaan hyvin. Takku uskoi itse kuitenkin kelpaavansa mille tahansa laivalle, olihan hän kasvanut kapteeni Hopeasilmän aluksella ja siten saanut kokemusta monenlaisista meristä, joilla he olivat seilailleet.

//Minulla ei tosiaan ole mitään ideaa. On ollut inspis tosi hukassa nyt kun aloitin uuden koulun :(//

Navire hymähti. Aamu alkaisi pian varmasti sarastamaan. Hitaasti hän kohottautui koko pituuteensa.
"Minun tulee varmaankin lähteä etsimään jostakin itselleni aamupalaa, kun torin kaupat aukenevat. Aamulla on paras aika ruokajahdille. Ja lisäksi voisin jostakin etsiä itselleni verta. Tarvitsen nimittäin molempia." Navire lisäsi viimeisen lauseen siltä varalta, ettei toinen tiennyt hänen olevan puolivampyyri.
"Oli erittäin mukava tutustua sinuun. Toivottavasti tapaamme pian uudestaan", poika lisäsi vielä ja jätti Takun seisomaan paikalleen.

Hän kääntyi läheisen kulman taakse ja heilautti kättään vielä tuolle miehelle. Heissä oli kieltämättä paljon samanlaisia piirteitä..
Kadottuaan näkyvistä hän suuntasi tiensä torille. Jostakin jos saisi vain kähvellettyä muutaman kananmunan ja leivän.. Kananmunat hän heittäisi tietty Hopealuodin kylkeen, leivän hän söisi itse..

[Selvä, lopettelin pelin nyt tähän viestiin ^^
Ja lopetus oli todella lyhyt,
mutta kieltämättä minulla on melkoinen kiire..]

Takku jäi hetkeksi taas ajattelemaan tulevaa kokousta ja melkein hätkähti, kun tajusikin, ettei ollut yksin. Hänestä oli tullut hirveän hajamielinen. Se johtui varmasti eräästä kauniista tytöstä, jonka hän oli tavannut, mikään muu ei voinut saada häntä olemaan niin varomaton. Naviren hymähdys oli saanut hänet havahtumaan, joten hän käänsi pikaisesti katseensa poikaan, olettaen, että tämä aikoisi sanoa jotakin.
"Niin." Takku-Tukka tokaisi, ajatustensa karatessa jälleen tuohon tyttöön, joka oli karannut hänen luotaan niin äkkiä. "Aamu on paras aika kaikelle. Minä rakastan aamuja, varsinkin satamassa."
Takku ei edes tajunnut, että toinen mainitsi tarvitsevansa verta. Hän vain nyökkäsi ja hymyili.
"Juu, oli hauska tutustua, Navire." Takku vastasi ja pakotti ajatuksensa takaisin siihen hetkeen. "Minäkin toivon, että tapaamme vielä ja uskonkin niin."
Mies katseli pojan perään, kun tämä lähti kävelemään pois hänen luotaan. Pojan heilauttaessa hänelle vielä kättään, hän heilautti takaisin ja lähti sitten hänkin kulkemaan poispäin, kohti omaa kotiaan. Hän aikoi kuitenkin poiketa vielä satamassa, ihan vain katsomassa merta.

//Jeps. Kiitoksia vain seurasta :)//