come what may

[liikaa moulin rougea xD mutta severiä siis tänne päin, tseh tseh~ <3]

Odottaminen osasi olla joskus hyvinkin vaikeaa puuhaa, vaikka kyse olisikin vain lyhyestä ajasta. Reth ei ainakaan kestänyt odottaa. Miten Shûin ilmoittavat muutaman päivää pystyivätkin tuntumaan niin pitkiltä?
Kevyeen aamutakkiin pukeutunut haltianeito katseli kartanonsa yläkerran ikkunasta ulos murheellisen näköisenä Keskus-Aukiota. Otsa painettuna vasten kylmää lasia hän henkäisi sen pintaan huuruisen alueen piirtäen siihen vaaleilla sormenpäillään päämäärättömästi.

Punaiset silmät tähyilivät hiljaisina ulos etsien katseellaan juuri sitä erästä herrasmiestä, jota ei kuitenkaan vieläkään näkynyt. Hän oli luvannut tulla. Reth hoki ajatusta päässään yhä uudestaan. Tyttö ei pystynyt edes ajattelemaan, mitä tapahtuisi jos Aegnor syystä tahi toisesta jättäisikin tulematta. Se olisi liian kova isku hänelle. Shûikaan ei ollut vielä saapunut. Veli kun oli alkanut viipyä Rethin asunnolla yhä enemmän, ja jopa siirtänyt osittain työhuoneensa yhteen tyhjistä huoneista. Tuntui että mies käytti omaa asentoaan enää vain nukkumiseen.

"Neiti..." kuului ääni Rethin takaa. Harmaahiuksinen käännähti hiljaa äänen suuntaan, katsoen kysyvästi vaatimattoman näköistä palvelijatarta, joka osoitti pikkupöydälle katettua teetarjoilua. Reth nyökkäsi hiljaa, kiittäen sitten kohteliaasti. Verkkaisin askelin hän laahusti teekupin ääreen kuin unissakävelijä, hörpäten kuumaa yrttiteetä.
"Tuleeko veljenne tänään aikaisin?" palvelijatar tiedusteli, saaden vastaukseksi vain määrittämättömän muminan mistä ei voinut päätellä oliko se myöntävä vai kieltävä vastaus. Rethin ajatukset harhailisivat varmaan muissa maailmoissa niin kauan kunnes Aegnor saapuisi.

Haltianeidon silmät arvostelivat puolihuolellisesti monia suurelle sängylle aseteltuja mekkoja ja asuja, joista hänen pitäisi valita jotakin päällepantavaa. Pieni huokaisu karkasi Rethin huulilta. Kaikki tuntui niin välinpitämättömältä kun Aegnor ei ollut siellä. Shûistakaan ei kuulunut vielä tähän aikaan aamusta mitään. Tyttö olisi vain halunnut hautautua peittonsa sisään ja herätä vasta kun hänen Prinssi Rohkeansa saapuisi.

[örhm, mielikuvituksetonta ja tönkötintä x_x]

//Ja sever pöllähtää paikalle herransa kanssa<3~//

Aegnor käveli edestakaisin omassa talossaan. Hän oli saanut selville tämän harmaahiuksisen osoitteen, mutta jotenkin häntä jännitti kohdata Shûi taas. Reth. Hänet tämä puolihaltia kyllä halusi nähdä, palavasti, mutta pelkäsi kuitenkin jossain sisällään, ettei tämän veli antaisikaan heille siunaustaan ja Aegnor ei näkisi enää koskaan Rethiä. Kuitenkin hänen olisi pakko mennä. Hän oli luvannut ja lupaukset pidettiin.

Tämä katsahti hopeisilla silmillään Neamia, joka nukkui omassa korissaan. Harmaa karvapallero oli niin tyytyväinen elämäänsä. Kissanpäivät, kunpa ihmisten ja muidenkin rotujen elämä olisi helpompaa, mutta ei. Kaikesta sai niin sotkuista, että. Aegnor huokaisi hiljaa ja katsahti pelistä omaa kuvaansa, samalla kun letitti pähkinänruskeita hiuksiaan. Hänen pitäisi mennä, ihan vain Rethinkin takia. Pitäisi vain katsoa, miten asiat tulisivat sujumaan, toivottavasti vain hyvin päin.

Puolihaltialla oli päällään hieman paremman näköiset vaatteet, siistit housut ja paita, sekä saappaat. Hopeasilmäinen katsahti joustaan ja viinikoteloa jousensa vierellä. Tokkopa hän niitä tarvitsisi. Mies päätti jättää ne kotiin. Huuliharppunsa tuo kuitenkin sujautti taskuunsa, sitä saattaisi tarvita vaikka matkalla. Hän voisi rauhoittaa mieltään soittamalla hieman. Vielä ruskeahiuksinen katsahti kissaa, joka nukkui korissaan, ennen kuin avasi oven ja käveli ulos, tuoksutellen raikasta ilmaa. Nyt menoksi.

Matkalla hän vielä tarkisti muistilapusta, mikä osoite oli. Hän oli saanut sen joltakin arvokkaamman oloiselta rouvashenkilöltä, jonka kantamukset Aegnor oli vastapalvelukseksi tarjoutunut kantamaan tämän kotiin. Kauhea perfektionisti oli rouva ollut.
Aegnor hymähti hiljaa muistellessaan tapahtumaa, mutta ei voinut syrjäyttää Rethiä ja tämän veljeä omista ajatuksistaan, ei sitten millään. Rethiä hän ei halunnutkaan sysätä pois, eikä välttämättä Shûitakaan, mutta silti hän jossain sisällään pelkäsi koko ajan ettei Shûi hyväksyisi häntä.

Puolihaltia kaivoi taskustaan huuliharpun ja alkoi soittaa sitä kävellessään. Hän sai osakseen katseita, mutta niistä ei tämä jaksanut välittää ollenkaan. Hän jatkoi soittamista eikä hän soittanut kenellekkään muulle, kuin vain yhdelle henkilölle, joka hänen ajatuksissaan oli pyörinyt. Tuolle harmaahiuksiselle neidolle, jota rakasti enemmän kuin elämäänsä.

Pian tuo talo näkyi. Osoitteen mukaan se oli se, jonka edessä hän nyt seisoi. Soittamista hän ei kuitenkaan vielä lopettanut, ei ennen kuin kappale loppuisi. Hän jatkoi kappaleen loppuun saakka, ja vasta sitten työnsi huuliharpun takaisin taskuunsa. Tämä katsahti taloa ja puri samalla huultaan. Hän kokosi itsensä nopeasti ja asteli oven eteen ja koputti siihen. No niin.

//tuo mitään mielikuvituksetonta ollut ollenkaan <33~//

Reth oli edelleen hautautunut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ensin edes tajunnut ulkoa kuuluvaa hiljaista soittoa. Tyttö tuijotti unelmiinsa uppoutuneena sängyllä lojuvia vaatteita, tuoksutellen teetään kuin mitään kiirettä ei maailmassa koskaan olisi ollutkaan. -Ja kuullessaan ikkunan läpi huuliharpun äänen, ei hän pienenä hölmönä haltiana älynnyt että se jota hän koko ajan oli odottanutkin, oli oikeasti saapunut.
'Tuokin soitto kuulostaa niin hänen soittamaltaan...' Reth vain ajatteli, eikä tiennyt kuinka oikeassa hän olikaan.

Hetkeä myöhemmin alakerrassa eräs neidin palvelijattarista saapui koputuksen kuultuaan avaamaan Aegnorille ovea. Mustahiuksinen, hillityn näköinen neito suoristi nopeasti pitkää hamettaan ja korjasi tiukkaa nutturaansa ennen kuin tarttui kahvaan vetäen sen auki sisäänpäin. Hetken aikaa palvelijattaren kasvoilla näkyi selvä hämmennys tämän huomatessa kuka tulija oli. Tyttönen kun oli niin odottanut tapaavansa Shûin kuten aina ennenkin.
"Ah! Teitä onkin jo odotettu!" palvelijatar sai sanottua korjattuaan hämmentyneen ilmeensä.
"Tulkaa peremmälle odottamaan niin käyn ilmoittamassa tulostanne neidille" neito jatkoi ja viittoi miestä astumaan peremmälle suureen valkoiseksi maalattuun eteissaliin, jonka kummallakin sivustalla oli kaksi suurta ovea joiden väleissä komeili taitavasti maalattuja tauluja Rethin vanhemmista ja isovanhemmista.

Ohjattuaan vieraan sisään palvelijatar nousi eteisen päässä olevat koristeelliset kierreportaan ylös jättäen Aegnorin odottamaan alakertaan.
"Neiti, odottamanne vieras on saapunut" tyttö ilmoitti Rethille avatessaan tämän oven. Haltiaparka tunsi sydämensä hyppäävän yllätyksestä kurkkuun, sillä vaikka hän oli odottanut Aegnoria joka minuutin, tuli tämä silti yllättäen.
"Herranjumala! Ja minulla ei ole edes vaatteita vielä ylläni!" tyttö parahti ja singahti sänkyään kohti sellaisella vauhdilla että teepöytäkin kaatui rymisten. Reth pyysi hätäisesti anteeksi palvelijattarelta ja veti nopeasti päälleen ensimmäisen vaatteen joka käteen sattui, ja se sattuikin olemaan harmaansininen leninki jonka helmaa koristivat valkoisiksi maalatut linnut. Palvelijatar katseli hymy huulillaan kuinka tyttö suorastaan laukkasi ulos huoneesta ennen kuin alkoi siivota teen vuoksi lainehtivaa lattiaa.

Reth kipitti pitkät portaat niin kovaa kuin pystyi, ja oli mennä jopa nurin pitäessään moista kiirettä niinkin vaarallisessa paikassa.
"Aegnor! Sinä tulit!" tyttö huudahti silminnähden ilahtuneena laskeutuessaan viimeiset askelmat, ja hiljentäessään viimein vauhtiaan.

Aegnor oli vihdoin päässyt Rethin kartanon ovelle. Hieman hermostunut herra oli, muttei antanut sen näkyä. Hän keräsi itsensä ja koputti ja sai hetken aikaa odottaa kunnes tultiin avamaaan. Avaaja oli siistin ja hillityn näköinen neito, joka kylläkin puolihaltian mielestä näytti hieman äimistyneeltä. Aegnor oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen jotain, mutta tämä palvelusneiti ehti ensin.
"Ah! Teitä onkin jo odotettu!"
Aegnor nyökkäsi ja kun neiti avasi suunsa taas ja totesi, että hän tulisi peremmälle, ja neiti kävisi ilmoittamassa hänen tulostaan. Aegnor nyökkäsi ja astui sisään kauniiseen taloon. Hän oli ennen asustellut tälläisessa ylhäisyydessä, joten tämä ei ollut hänelle uutta. Koristeellinen talo olikin ja kaunis.

Aegnor seisoi odottamassa ja katseli samalla tauluja ja hopeisten silmien katse muutenkin kierteli kaikessa, minkä tämä nyt sattui näkemään. Ainakin nuo taulut jotka seinillä roikkuivat olivat hienoa tekoa ja niihin tämän ruskeahiuksisen katse sittemmin kiinnittyikin. Kuitenkin ajatuksiin tulvahtivat myös Reth ja tämän veli. Nyt hän olisi siellä, missä hänen pitikin olla. Hänen oli määrä tavata Shûi, mikä tosiaan hieman hermostutti tätä. No kaipa siitäkin selvittäisiin.

Kuitenkin kohta Aegnor kuuli askeleiden ääniä ja äänen. Tuon aina yhtä suloisen ja ihanan äänen, jonka hän oli halunnutkin kuulla ja jota hän ei koskaan voisi unohtaa, ei koskaan.
"Aegnor! Sinä tulit!"
Hymy koristi nyt taas puolihaltian kasvoja ja tämä otti muutaman askeleen lähemmäs harmaahiuksista ja katsoi tätä. Niin kaunis.
"Lupauksethan pitä pitää", tämä sanoi hymyillen ja antoi hopeisten silmiensä jälleen tuikkia vain ja ainoastaan Rethille.
"...ja sinä, olet niin kaunis, kuten aina", Aegnor sitten totesi hieman hiljempaa ja olisi niin mielellään vain vetänyt toisen halaukseen ja silittänyt tämän hiuksia, mutta kuitenkaan ei viitsinyt. Hän kuitenkin piti kasvoillaan kauniin hymynsä.

"Kaunis talo sinulla. Ketkä ovat noissa maalauksissa?" Aegnor sitten totesi ja jatkoi lausahdustaan kysymällä tauluista. Hän ei ollut huomannut missään nimiä, tai sitten hän oli vain sokea. Katse siirtyi jälleen tauluista kauniiseen Rethiin. Tällä oli päällään todella sievä mekko, eikä Aegnor voinut olla hymyilemättä katsoessaan tuota neitoa.

"Missä veljesi muuten on?" Aegnor hetken päästä kysyi ja kohotti hieman kulmiaan, kysyvästi. Hän oli luullut, että Shûi olisi heti haukkana paikalla, kyselemässä ja utelemassa kaikesta, mutta väärin olivat Aegnorin luulot taas menneet.

[möyh, anteeksi kun olen näin pahasti jumitellut, mutta pääsinpä taas nyt sitten vastailemaan : D]

Reth tunsi sydämensä hyppivän kuin viimeistä päivää nähdessään rakkaansa kauan kaivatun hymyn. Miten hän olikaan kaivannut sitä... Vaikka viime tapaamisesta nyt ei ollutkaan niin pitkä aika, mutta odottavalle se tuntui ikuisuudelta.
"Lupauksethan pitä pitää"
Reth nyökkäsi. Hänen teki mieli itkeä, onnesta. Hänen odotuksensa ei ollut mennyt hukkaan, kuten muutamat palvelustytöistä olivat arvelleet. -Mutta mistäpä he olisivat voineet Aegnoria tuntea kun eivät koskaan olleet nähneet miten ihana mies olikaan.
"...ja sinä, olet niin kaunis, kuten aina" toinen lisäsi.
Pieni punastus nousi Rethin kasvoille, ja hän hymähti.
"Kiitos..." tyttö sopersi ujostellen. Hän oli edelleen hyvin herkkä kohteliaisuuksille, ja tulisi varmaan aina olemaankin.

Mielessään Reth odotti toisen vetävän hänet hellään syleilyyn, sillä nyt hänestä itsestään tuntui, että hän oli aivan liian kaino moiseen, vaikka he olivatkin melkein kahdestaan hänen omassa asunnossaan. Haltianeito kuitenkin pystyi kuitenkin arvaamaan, että pelko Shûista esti miestä koskemasta häneen. Viisas veto, vaikkakin täysin turha Rethin mielestä.

"Kiitoksia, tauluissa ovat vanhempani ja isovanhempani" tyttö sanoi iloisesti ja katsahti itsekin tauluihin. Nyt kun Aegnor mainitsi asian, neidon täytyi myöntää että hänellä oli ikävä heitä. Hetkeksi hän jäikin tuijottamaan äitinsä kuvaa hieman haikea ilme kasvoillaan, kunnes muisti missä oli ja palasi takaisin maanpinnalle. Reth loi katseensa Aegnoriin, huomaten tämän katselevan häntä hymyillen. Tyttö häkeltyi hieman saamastaan huomiosta ja suuntasi punaiset silmänsä maahan, ottaen kuitenkin muutaman askeleen lähemmäs miestä.
"Missä veljesi muuten on?"
"En tiedä, hän ei ole vielä saapunut" Reth sanoi hiljaa, nostamatta katsettaan.
"Meillä on hetki aikaa toisillemme ennen kuin hän tulee" tyttö lisäsi ja painoi päänsä varovaisesti Aegnorin rintaa vasten, kuin tarjoten itseään syleiltäväksi. Posket punaisina Reth odotti miehen reaktiota.

Aegnor hymyili Rethille, joka oli ilmestynyt hänen eteensä. Tuota kaunista näkyä oli mies niin kovin kaivannut. Koskaan ennen hän ei ollut kaivannut mitään muuta niin paljon kuin nyt tätä harmaahiuksista neitokaista, joka oli vienyt puolihaltian sydämen mennessään. Mies oli niin onnellinen, mutta silti koko ajan varuillaan, jos tämän veli sattuisi pöllähtämään paikalle. Hän olisi niin halunnut vain vetää toisen syleilyynsä, mutta jokin piti häntä otteessaan. Shûi.

Kun Aegnor sitten kysyi ketkä olivat nuo henkilöt tauluissa, niin saipa hän pian vastauksenkin. Vanhemmat ja isovanhemmat. Niin tietysti. Aegnor katsoi tauluja hymyillen ja etsi koko ajan yhtäläisyyksiä näistä jotka voisi sitten yhdistää Rethiin. Kuitenkin katse siirtyi vaistomaisesti takaisin Rethiin, eihän tästä voinut silmiä erossakaan pitää. Eihän heidän viime tapaamisestaan nyt kovin pitkää aikaa ollut kulunut mutta silti se oli tuntunut pitkältä. Liian pitkältä ajalta. Ja nyt voisi vain toivoa parasta Shûin osalta. Toinen kuitenkin oli varmasti pitämässä sisarestaan kiinni kynsin ja hampain, tai mistä sitä tiesi? Nämä olivat vain epämääräisiä ajatuksia tulevasta. Mutta Aegnor ei edes halunnut ajatella tulevaisuuttaan ilman Rethiä, ei. Se olisi kamalaa, kamalaa olla yksin, ilman tätä harmaahiuksista neitoa.

Kun Aegnor oli kysellyt, että missä veljensä oikein onkaan, niin Reth vastasi, ettei tämä ollut vielä saapunut. Hetki sitä vastausta ennen tämä oli ottanut muutaman askeleen lähemmäs miestä ja totesi sitten:
"Meillä on hetki aikaa toisillemme ennen kuin hän tulee"
Aegnor punehtui hänkin hieman poskiltaan, Rethin huomaamatta kuitenkin, kun tämä oli painanut päänsä Aegnorin rintaa vasten. Puolihaltia oli hivenen hämmentynyt, siitä syystä, koska pelkäsi Shûin rymistelevän sisään millä hetkellä hyvänsä. Mutta kuitenkin hänen sydämensä oli eri mieltä kuin järki.

Mies kiersi toisen kätensä harmaahiuksisen ympäri, vetäen toisen lähelle itseään ja toisen vei neidon hiusten lomaan. Niin, kuinka paljon hän olikaan tätä kaivannut.
"...olen kaivannut sinua kovasti", Aegnor sitten kuiskasi toiselle ja sulki hetkeksi hopeiset silmänsä. Hän oli koko ajan vain toivonut näkevänsä uudelleen tämän neidon, hän oli odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Onneksi hän oli saanut selville osoitteen, muuten kaikki olisi ainakin ollut hukkaan heitettyä.
Puolihaltia avasi silmänsä ja huokaisi hiljaa, ja silitti hetken aikaa vielä Rethin hiuksia, kunnes sitten vei kätensä tämän leuan alle kohottaen siten tämän kasvoja. Huulet painautuivat lempeään suudelmaan Rethin huulia vasten. Hän halusi että Reth todellakin tietäisi hänen rakastavan tätä niin paljon, ettei sitä voinut sanoin kuvata kunnolla.

"Rakastan sinua", Aegnor kuitenkin sitten totesi jälkeenpäin, ja hymyili jälleen harmaahiuksiselle. Hopeiset silmät tuikkivat kauniisti, mutta silti mies koko ajan jännitti Shûin näkemistä jollain tapaa.

Reth tunsi kuinka sydän hakkasi yhä lujempaa hänen odotellessaan mitä toinen tekisi. Hän tunsi Aegnorin epäröinnin, eikä ihmekään. Shûilla oli paljon mainetta ja vaikutusvaltaa, varsinkin nyt kun mies oli ylennetty vielä Valtiaaksi. Ei tarvinnut olla mikään järjen jättiläinen tajutakseen ettei ylimystä miellyttänyt ajatus antaa sisartaan alempiarvoisille. -Ja vaikka veli suostuisikin moiseen, voisivat vastassa vielä olla tytön vanhemmat, jotka eivät tienneet asiasta vielä kyllä yhtään mitään. Ja mikäli Shûi asiasta sai päättää, he eivät saisikaan tietää ennen kuin olisi pakko. Ruhtinaat kun vielä vähemmän pitäisivät jos joku viihdyttäjän ammatin omaava riiaisi heidän kallisarvoista tytärtään.

Tuntiessaan viimein kaipaamansa kosketuksen Rethin sydän hypähti ilosta kuin keväinen varsa kukkaniityllä. Tyttö painautui lähemmäs miestä antautuen täysin tämän syleiltäväksi. Jokainen silitys hiuksissa oli kuin auringon lämmin hyväily, vieden neidon mukanaan toisiin maailmoihin.
"...olen kaivannut sinua kovasti"
Aegnorin sanat saivat Rethin tarrautumaan mieheen kuin vaimo joka hyvästelee sotaan lähtevän rakkaansa.
"Niin minäkin sinua" harmaapää kuiskasi hiljaa. Kunpa Aegnor todella vain tietäisi kuinka paljon.
Miehen nostaessa Rethin leukaa tyttö katsoi suoraan tämän hopeisiin silmiin tietäen millainen taistelu heillä voisi olla edessään. Kaikki oli niin epävarmaa, sillä vaikka Shûi osasi olla omistushaluinen ja tyytyä vain kaikkein parhainpaan, Reth tiesi kuinka vaikeaa tälle oli sanoa ei sisarelleen, ja että sisimmässään Shûikin ymmärsi häntä edes hieman.

Haltianeito sulki punaiset silmänsä, vastaten pehmeillä huulillaan Aegnorin suudelmaan. Mitä väliä sillä oli vaikka he olivatkin tunteneet niin lyhyen ajan? Reth oli kerrankin saanut tilaisuuden rakastaa jotakuta niin kuin nainen voi vain miestä rakastaa, ja hän ei aikonut heittää mahdollisuuttaan hukkaan. Hän oli uponnut Aegnorin lumoon kuin pohjattomaan lampeen, eikä hänellä ollut toivoakaan päästä pois. -Eikä hän olisi halunnutkaan. Kaikki mitä hän halusi, oli Aegnor. Vain ja ainoastaan.
"Rakastan sinua" mies sanoi, Rethin nostaessa kätensä silittämään tämän kasvoja katse lukittuna toisen kauniisiin silmiin.
"Niin minäkin sinua" tyttö lausui uudemman kerran, suloisen hymyn noustessa tämän kasvoille.
"Menisimmekö huoneeseeni odottamaan?" Reth ehdotti nyökäten päällään portaitten suuntaan. Hän kun ei haluaisi, että ensimmäinen asia jonka Shûi sisään tullessaan näkisi olisivat he kaksi, kuhertelemassa.

[muh, tää saattaa nyt olla viimonen vastailuni vähään aikaan, kun tuntuu olevan niin kiireistä just ennen koulun alkua kun pitäisi vielä vaikka missä käydä lomailemassa xD että koetas kestää muru :3]

Aegnor oli onnessaan saadessaan vihdoin taas tuntea lähellään tämän kaipaamansa harmaahiuksisen neidon. Mitään muuta hän ei ollut ajatellut sinä aikana, kun hän ei ollut nähnyt rakastamaansa neitoa, kuin Rethiä. Ainoastaan ja vain tätä, tosin tämän veli oli pakostikin aina poksahtanut mieliin, kun oli ajatukset tupsahtaneet maan pinnalle. Niin, Shûi. mitähän mieltä tämä nyt olisi? Saattoi vain toivoa parasta ja niinhän Aegnor toivoikin, enemmän kuin mitään muuta, että veli hyväksyisi heidät, hänet sellaisenaan. Hän toivoi, toivoi niin paljon.

Suudelma. Niin. Sillä hän halusi sanoa Rethille, kuinka paljon toista rakastikaan. Hän rakasti harmaahiuksista koko sydämestään ja olisi valmis vaikka antamaan henkensä tämän vuoksi. Mutta hän ei haluaisi kadottaa tätä rakkautta minnekkään. Hän ei luopuisi helpolla taistelusta, jossa hän voisi saada elämän tämän harmaahiuksisen rinnalla mutta taas toisaalta, hän saattaisi joutua eroon toisesta kokonaan. Mutta sitä hän ei halunnut nyt ajatella. Piti ajatella optimistisesti, kuten aina ennenkin, mutta nyt aina välillä hän ei vain ollut pystynyt, kun realistisuus painoi esiin pakostikin. Kuitenkin kaikki voisi päättyä todella ihanasti, ja sitähän nyt sopikin toivoa, eikä ajatella mitenkään pessimistisesti.

Ja taas tuo rakkaudentunnustus, kaksi sanaa, mutta siltikään ne eivät varmaan koskaan tulisi kuihtumaan. Ei ainakaan Aegnorin puolelta. Rethin käsi nousi silittämään miehen kasvoja ja kosketus. Se oli jotain niin ihanaa. Katse oli kiinnitetty kokonaan tämän neidon silmiin. Kuin niihin olisi voinut upota. Eikä Aegnor halunnutkaan nousta pois noiden punaisten silmien syvyyksistä.
"Niin minäkin sinua"
Rakkaus, molemminpuolista se oli. Aegnorin mieleen nousi se päivä, jolloin he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet, kun hän oli ollut soittamassa kadulla. Sitten Reth oli saapunut paikalle, ja sen jälkeen neitonen olikin vallannut Aegnorin mielen kokonaan. Tämä oli ottanut hänen sydämensä mukaansa, ja onneksi he olivat tanssiaisissa toisensa löytäneet, vaikkeivät ne loppuneetkaan mitenkään ihanalla tavalla, kun Shûi saapui paikalle. Mutta nyt oli mahdollisuus sentään puhua tämän veljen kanssa eikä vain peitellä asiaa. Ja Aegnor oli valmis tekemään ihan mitä vain, kunhan vain saisi pysyä Rethin rinnalla.

"Menisimmekö huoneeseeni odottamaan?"
Aegnor nyökkäsi hymyillen lempeästi ja katsahti sitten ulko-ovea päin, kuin odottaen, ehkä jollakin tavalla peläten, Shûin astuvan sisään. Aegnor piti rethin kädestä kiinni ja seurasi tätä sinne minne harmaahiuksinen tätä johdattaisi.
"Luulin että veljesi olisi täällä aina vartioimassa, kun minä tulisin", Aegnor sitten hetken päästä totesi katsellen hopeisilla silmillään ympärilleen ja katsahti sitten Rehiä.

//Yritän kestää n__n<3 Ja hyvää lomailua toki <33//

[nonni, remonska raahautuu tännekin ettei totuus ihan unohtuisi : D]

Pieni onnen aalto pyyhkäisi Rethin sydämen yli Aegnorin vastatessa myöntävästi tytön pyyntöön siirtyä tämän huoneeseen odottamaan. Äkkiä hän tunsi olonsa jotenkin vain niin positiiviseksi ja toiveikkaaksi. Miehen vilkaistessa ovelle neito ei voinut olla arvaamatta toisen ajatuksia, sillä se piinasi häntä itseäänkin. Hetkeksi vaaleille kasvoille kuitenkin ilmestyi päättäväinen ilme, silmien katsoessa lujasti Aegnorin poispäin kääntyneitä kasvoja. Hän ei antaisi Shûin satuttaa tätä hänelle nyt jo niin rakasta miestä. Ei sitten millään tavalla. Hän suojelisi heitä ja heidän suhdettaan, vaikkei tiennytkään miten. Reth kyllä keksisi keinon, jos veli ei nyt lämpenisi Aegnorille.

Haltianeito kätki päättäväisyytensä pian suloisen hymyn suojiin ja lähti johdattamaan toista portaita ylös toiseen kerrokseen.
"Luulin että veljesi olisi täällä aina vartioimassa, kun minä tulisin" Reth kuuli miehen lausuvan perässään. Hymy tytön huulilla vakavoitui hieman, aivan kuin puhuttaisiin asiasta mistä neito ei haluaisi niin kovin keskutella.
"Niin..." Reth aloitti hivenen pahoittelevaan sävyyn.
"Nyt kun hänestä tehtiin Valtias, hän on aina niin kiireinen koska ei halua kenenkään pettyvän häneen. Minulla on ollut hieman yksinäistä..." tyttö lisäsi ja katsahti Aegnoriin hymyillen surullisesti. Hänen silmistään selvästi näki, ettei viimeinen ollut valetta.

Portaat ylös päästyään Reth johdatti Aegnorin pienen käytävän päähän, valkoiseksi maalatusta puisesta ovesta sisään avaraan huoneeseen. Keskellä huonetta oli suuri sänky, ja huonetta reunustivat pienen teepöydän lisäksi pehmeä sohva, kirjoituspöytä ja vaatekaappi jonka sisällöstä olisi ollut vaikka muille jakaa. Reth totesi ilokseen palvelijattaren saaneen lattialle kaatuneen tee-onnettomuuden siivottua, eikä jäljellä ollut enää kuin paha muisto vain.
Tyttö viittoi miestä astumaan peremmälle, sulkien sitten oven heidän takanaan. Hän ehti juuri parahiksi näkemään Aegnorille oven avanneen palvelijattaren ilmeen ennen kuin ovi narahti kokonaan kiinni. Se oli samaan aikaan sekä hyvin yllättynyt että hivenen huolestuneen näköinen.
Reth ei voinut estää huvittunutta hymyä nousemasta kasvoilleen.

Aegnor seurasi Rethiä koko ajan, eikä poikennut yhtään missään välissä. Hän katseli ympärilleen. Kaunis oli talo, todellakin, ja niin oli kaunis sen asukkikin. Aegnorhan oli itse joskus nuorempana asunut kartanossa, kunnes oli sitten äitinsä mukaan hylännyt tämän ja kauniit hovin tavat muuttamalla pois isänsä tykö ja nyt eleli sitten omassa vaatimattomassa asunnossaan ja soitteli aina päivisin ihmisille. Mutta se oli hänen elämäänsä se, eikä hän katunut valintaansa yhtään. Hän oli suorastaan kiitollinen sille, että oli valinnut tämän tien, eikä sitä toista. Tosin silloin hänellä olisi ollut ehkä paremmat mahdollisuudet voittaa Shûin kunnioitus, mutta jos hän yhä kuuluisi aasoihin ja kuuluisi äitinsä hoviin, niin hän ei olisi välttämättä iki päivänä edes tavannut Rethiä.

Kun Aegnor sitten eräässä vaiheessa totesi, että oli luullut toisen veljen olevan vartioimassa Rethiä siellä, niin aloitti jokseenkin pahoittelevasti, mutta jatkoi sitten:
"Nyt kun hänestä tehtiin Valtias, hän on aina niin kiireinen koska ei halua kenenkään pettyvän häneen. Minulla on ollut hieman yksinäistä..."
Ja jostain Aegnor näki, että tämä, mitä toinen oli sanonut oli totta. Se oli varmaan tytön silmistä. Utuinen hymy koreili nyt taas Aegnorin kasvoilla, kuin piristääkseen tätä harmaahiuksista.
"Minullakin on ollut kieltämättä yksinäistä", Aegnor sitten sanoi vilpittömästi ja tottahan sekin kaikki oli. Vaikka kaduilla olikin kulkenut väkeä ja olihan hän soittanutkin jonkin aikaa siinä, niin silti hän oli tuntenut olonsa tyhjäksi ja yksinäiseksi.
"...ja sitten minulla oli ikävä sinua."
Tämä loi hopeisten silmien katseen toiseen jälleen ja hymyili, niin kauniisti ja rauhallisesti. Aegnorin koko olemus huokui onnellisuutta puolin ja toisin, mutta tarkkanäköinen saattoi kyllä huomata, että tämä pelkäsikin. Pelkäsi sitä, että Shûi putkahtaisi yhtäkkiä paikalle ja käskisi hänen olemaan erossa Rethistä koko loppuelämänsä ja kauheampaa ei voisi mikään enää sen jälkeen olla.

Kun he pääsivät sitten portaat ylös ja erään huoneen ovesta sisään, mikä oli mitä ilmeisimmin Rethin oma, kaunis huone. Sitten Aegnor kumarsi pienesti palvelustytölle joka meni ja sulki oven takanaan. Aegnor ei enää huomannut tämän ilmettä, mutta kiinnitti sitä vastoin huomionsa taas Rethiin, joka hymyili hitusen huvittuneesti.
"Mikä noin kaunokaistani hymyilyttää?" pähkinänruskeahiuksinen totesi, hänkin hymyillen. Hopeiset silmät ja niiden katse kiertelivät huoneessa. Se oli avara ja hyvin kauniisti sisustettu. Aegnor palautti samalla mieleen oman huoneensa hovin aikoina. Sekin oli ollut avara, ja se oli ollut sisustettu viininpunaisella ja ruskealla, sekä kullalla ja hopealla. Siellä oli ollut tamminen vaatekaappi ja pyökistä valmistettu kirjoituspöytä. Kaikki melkoisen tummaa, mutta silti Aegnor oli pitänyt sen sisustuksesta.

Huomaamattaan oli mies kävellyt ikkunan luokse ja kun tämä palasi ajatuksistaan takaisin niin katse kääntyi automaattisesti takaisin Rethiin, ja pieni pahoitteleva hymy karehti noilla kasvoilla.
"Anteeksi uppouduin omiin ajatuksiini", mies sitten totesi anteeksipyytävästi, hymyn kuitenkaan lakastumatta. Hän käveli harmaahiuksisen luokse ja sipaisi nopeasti jälleen muutamaa hiussuortuvaa, ja katsoi suoraan noihin punaisiin silmiin. Hän oli onnellinen, kun vain sai olla tämän neidon lähellä.

Reth oli todellakin onnekas. Hän oli onnekkain haltioiden lapsista. Mikään ei ollut tytön mielestä sen taivaallisempaa kuin rakastaa Aegnoria. -Mutta vielä sen lisäksi, mies rakasti häntä takaisin. Tuntui kuin häntä olisi hemmoteltu. Eihän hän ollut tehnyt mitään ansaitakseen moista onnea.
Reth hymyili rohkaistuneesti. Aegnorin myötätunto ja avoimuus lämmitti hänen sydäntään enemmän kuin takkatuli syksyn kylmyydessä. Häntä todellakin hemmoteltiin.

"Mikä noin kaunokaistani hymyilyttää?" Tyttö kuuli toisen kysyvän heidän päästyään Rethin huoneeseen pakoon mahdollisia yllättäviä isoveljiä. Harmaahiuksinen katsahti mieheen, huvittunut hymy edelleen kasvoillaan.
"Palvelijani ilme" Reth totesi lyhyesti. Neito oli jo jatkamassa lausettaan, kun huomasi Aegnorin harhailevan ikkunan luokse. Haltianeito sulki suunsa ja hymähti hiljaa, katsoen miestä rakastava ilme omilla kasvoillaan.
"Anteeksi uppouduin omiin ajatuksiini" Aegnor pahoitteli palattuaan taas maan pinnalle. Reth naurahti suloisesti, mutta ei ollut tippaakaan vihainen.
"Huomasin" neiti sanoi hymyillen lempeästi miehen kävellessä luokse, nauttien toisen kosketuksesta hiuksissa.

"Kuten olin sanomassa..." Reth aloitti jälleen palaten äskeiseen aiheeseen.
"Hänen ilmeensä kertoi, ettei raukka oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Rynniäkö Shûin luokse raportoimaan että olen yksin kanssasi omassa huoneessani vai jättää asia huomioimatta." tyttö kertoi napittaen vuorostaan Aegnoria suoraan silmiin.
"Hän ei luota joko sinuun tai sitten minuun" Reth lisäsi vielä punastuen varsin huomattavasti. Harmaahiuksinen laski katseensa maahan, pystymättä katsomaan enää toista silmiin. Pienetkin vihjaukset sukupuolisesta kanssakäymisestä saivat Rethin niin nolostuneeksi, että jopa suipot korvatkin olivat päitään myöten punaiset. Raukka kun oli asemastaan johtuen vielä niin viaton näissä asioissa. Eihän hän ollut edes suudellut ketään ennen Aegnorin tapaamista.

Ei sillä etteikö tämä puhtoinen häkissä elänyt siveä olento olisi ehkä salaa sisimmissään halunnut 'yhden asian johtavan toiseen', mutta niin kauan kuin Shûi seisoisi heidän kahden välissä, he leikkisivät vaarallisilla vesillä.

Aegnor katseli hopeisilla silmillään huonetta, mutta jumittui sitten ikkunan luokse katselemaan, kunnes palasi maan päälle ja käveli sitten hivenen pahoitteleva ilme kasvoillaan Rethin luokse ja sipaisi tuon hiuksia. Toisen hymy oli vain niin kaunista nähtävää, siihen ei voinut kuin upota, kuten mereen, syvään mereen, josta ei olisi pääsyä enää pinnalle. Jonne haluaisi tukehtua, jäädä ikuisiksi ajoiksi. Hopeiset silmät eivät irrottaneet katsettaan tästä harmaahiuksisesta, miten tämä voisi? Jo ensimmäisestä silmäyksestä, oli tuo ruskeahiuksinen ihaillut Rethiä. Toinen oli ollut jollain tavalla niin mystinen, ihastuttava persoona. Suloinen kuin kevään ensimmäinen kukkanen, joka paljastuu kuolleen ruohon seasta. Onhan toinen vielä yhäkin Aegnorin silmissä se päivänsäde joka paistaa taivaalla aina, ja valaisee hänen polkuaan ja saa hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi ja että hän todellakin on osa jotakin, ehkä jotain hyvin suurta. Hän haluaisi pitää tämän harmaahiuksisen ainiaan vierellään, aina. Ei koskaan unohtaa noita suloisia kasvoja ja kaunista hymyä, jonka toinen hänelle soi.

Hymy. Se pysytteli miehenkin kasvoilla, kun tämä katseli toista, ja kuunteli samalla, hieman hymähtäen toisen kertomukselle palvelijattaresta. Ja katseet kohtasivat.
"Hän ei luota joko sinuun tai sitten minuun"
Niin. Eihän hänkään ehkä Shûin asemassa luottaisi mihinkään kadulla kuljeskelevaan mieheen, puolihaltiaan, joka oli ennen kuulunut aasoihin, mutta oli halunnut syrjäyttää nämä aatelisen tavat omasta elämästään. Ne olivat menneen talven lumia. Nyt hän oli killaton, ei kuulunut mihinkään, ehkä kaupungin pohjasakkaa, sitä jonka kaikki killalliset talloisivat alleen. Hänellä ei ollut mitään kiinnostusta oikeastaan liittyäkään kiltaan. Ja ehkä hän olisi nyt kuitenkin edes lievästi kunnioitettavampana Rethin veljen silmissä, kun hän ei sentään kuulunut vaaneihin.

Reth oli laskenut katseensa maahan. Aegnorin pää kallistui hieman toista olkapäätä kohden, ja hopeasilmäinen katsoi toista, joka oli punastunut näettävästi. Kaunis hymy suli puolihaltian kasvoille. Toinen todellakin oli suloinen.
"Toivoisin...." Aegnor aloitti ja vei kätensä harmaahiuksisen leuan alle, nostaen tuon kasvoja hieman ylemmäs jotta näki tämän kasvot ja katsoi hopeisilla silmillään suoraan noihin punertaviin silmiin.
"...että hän hyväksyisi minut ja luottaisi minuun."
Katse kertoi paljon. Tämä oli jokseenkin rohkaiseva, samanlainen kuin silloin joulutanssiaisissa. Mutta sieltä paljastui myös rauhallisuus, ja rakkaus toiseen, luottamuskin.
"Ja että ainakin sinä voisit luottaa minuun", hymy koristi yhä puolihaltian kasvoja. Käsi siirtyi silittämään toisen hiuksia ja toinen käsi veti neitoa lähemmäs itseään. Miksi rakkaus ei voinut olla yksinkertaisempaa? Mutta ehkä juuri siksi se olikin niin humalluttavaa, hehän olivat nytkin leikkimässä tulella. Aegnor painoi kuitenkin huulensa toisen huulia vasten, vaikka tämän veli olisikin rynnännyt sisään samaisella sekuntilla. Hän halusi vielä näyttää kunnolla rakkautensa tätä harmaahiuksista kohtaan. Hän tulisi seisomaan aina Rethin vierellä, jos tämä vain soisi hänelle sen tilaisuuden.

[hehee, mie en enää meinannu löytää tät topikkii ku ylläpitö oli näköjään laittanu koko paikan aikamoiseen remonttiin xD siinä sitten hyppelin kui päätön kana osiosta osioon 8D]

"Toivoisin...." mies sanoi.
Reth yritti viimeiseen asti katsella poispäin, vaikka toinen nostikin hänen leukaansa ylöspäin vain nähdäkseen tämän silmät. Viimein hänkään ei voinut olla katsomatta Aegnoria suoraan tämän hopeisiin silmiin. Näky sai tytön punastumaan vain entistä enemmän.
"...että hän hyväksyisi minut ja luottaisi minuun." toinen jatkoi.
Haltianeito yritti hymyillä, mutta se tuntui jostain syystä äärettömän vaikealta, nyt kun hän muutenkin oli jo korviaan myöten tomaatin värinen. Reth oli varma että hän näytti mitä luultavimmin hyvin huvittavalta. Kuitenkin rakkaus joka paistoi puolihaltian kasvoilta sai harmaahiuksiselta melkein jalat alta. Voi miten hänen olisi vain tehnyt mieli pomppia tasajalkaa kuin pikkulapsi ja rynnätä kadulle halaamaan jokaista vastaantulijaa vain sen takia, että hän oli niin onnellinen, niin onnekas.

"Ja että ainakin sinä voisit luottaa minuun"
Rethin teki mieli moittia miestä moisesta. Hänhän luottaisi vaikka henkensä Aegnorin käsiin. Hänen luottamuksensa oli syvä kuin pohjaton kuilu, osaksi kyllä sen takia, ettei hän ollut vielä koskaan tullut petetyksi, ainakaan kovin pahasti. Shûin kerran peruuttama kävelyretki puistoon ei vielä oikein riittänyt synnyttämään hirveää epäluuloa jokaista elävää olentoa kohtaan.
Neito oli juuri aikeissa ilmaista tuntemuksiaan toiselle kun mies ehti ensin. Aegnorin lempeä silitys ja läheisyys sai kaikki moittimuksen aiheet katoamaan Rethin ajatuksista yhtä nopeasti kuin tuuli.
Ja paras oli vasta tulossa.. Hiljaa Reth sulki silmänsä antautuen täysin siihen toiseen maailmaan johon hän ajautui joka kerta kun he suutelivat. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. -Ainakin heidän osaltaan. Muu maailma jatkoi kulkuaan, mutta sillä hetkellä he kaksi elivät ja hengittivät vain toisilleen. Kaiken tämän rutiininomaisen elämisen keskeltä häkissä elänyt Rethkin oli löytänyt jotain tarkoitusta elämälleen, ja se oli Aegnor.

Vain hetkeä myöhemmin ovelta kuului jämäkkä koputus. Säikähtäneenä tyttö irtautui miehen syleilystä ja sipsutti hermostuneena ovelle, avaten sen hameenhelmaansa puristaen. Ja kukapa muukaan oven takana seisoikaan kuin hyvin happaman näköinen Shûi, muutama tärkeän näköinen paperi sylissään ja yksi Rethin palvelijattarista takanaan.
"Shûi...!" Reth hengähti yllättyneenä ja yritti luoda kasvoilleen hymyä. Mustahiuksinen soi sisarelleen nopean hymyn, kohdistaen sitten jääkylmän katseensa Aegnoriin.
"Kuulinkin että olit jo tullut. Toivottavasti en häirinnyt mitään?" mies sanoi tapittaen vihreillä silmillään myrkyllisesti puolihaltiaa, eikä hänen jälkimmäinen kysymyksensä jostain syystä kuulostanut kysymykseltä. -Enemmänkin uhkaukselta.

//Enpä miekään oikein ja tässä nyt tämä uusi pelitys, kun foorumi söi vanhan x____x//


Aegnor katsoi ympärilleen, ja sitten Rethiä, tuota neitoa jota todellakin rakasti täydestä sydämestään, niin että se varmaan sattuisi, jos hän joutuisi olla kauan erossa toisesta. Sekin otti sydämestä, se pelko että Shûi ei hyväksyisi häntä sisarensa elämään. Huoli paistoi silmistäkin, ja tarkkanäköinen sen pystyi huomatakin. Kuitenkin hän halusi nyt unohtaa kaikki huolet kokonaan. Keskittyä vain siihen hetkeen, että hän sai olla kahdestaan tämän kauniin harmaahiuksisen kanssa. Mitään muuta hän ei tarvinnut. Niin, ja kaikki sanat mitä hän lausui ilmoille. Hän tosiaan toivoi, että tämän Rethin veli pystyisi hyväksymään hänet, vaikkei hän ollutkaan aatelinen, tai no olihan hän aatelissuvusta lähtöisin, mutta mitään asiaa tuolla ei varmaan enää äitinsä hoviin ollutkaan. Eikä hän kyllä sitä halunnutkaan. Tosin tokkopa vaanitkaan vanhaa aasaa riveihinsä halusivat, tai ehkä toki sodan aikoina, mutta killalleen kaikista lojaalimmat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä. Niinpä oli Aegnor jäänyt killattomaksi. Payonin pohjasakkaa, joka ei kuulunut minnekkään. Paitsi nyt, hän tunsi vihdoin pitkän ajan jälkeen kuuluvansa johonkin, tai ainakin tämä toivoi kuuluvansa. Hän toivoi, että kuuluisi tämän yhden ja ainoan neitosen elämään. Hän halusi kuulua omalta osaltaan siihen, vaikka sitten maailman loppuun saakka ja siitäkin edemmäs. Mikään ei voisi heitä erottaa, ei edes kuolema. Paitsi yksi voisi, ehkä. Shûi. Ainakin toinen voisi pahimmalla mahdollisella tavalla vaikeuttaa asioita. Ja sitä Aegnor ei haluaisi, ei todellakaan. Ehkä kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos hän kuuluisi yhä äitinsä hoviin, mutta kun ei. Ja ehkä hän ei silloin olisikaan edes tavannut Rethiä. Asioilla oli niin monta puolta. Kaikesta piti ajatella sekä hyvät että huonot puolet. Kohtalo oli määrännyt näin käyvän, ja toivottavasti kohtalo antaisi heille kahdelle tilaisuuden saada toisensa.

Ja kun tuo sitten sanoi viimeisen lausahduksensa, niin se päättyi suudelmaan. Tuohon joka halusi ilmoittaa jälleen kerran siitä rakkaudesta, joka oli syvä kuin merien syvät haudat. Aegnor ei edes tahtonut nousta sieltä, vaan aina vain tuntea tuon neitosen huulet omiaan vasten. Se oli humalluttava tunne. Se oli ihana ja jotenkin niin harmonine kohtaus, ja vielä tällä hetkellä kiellettyä. Niin, oliko kielletty vielä tällä hetkellä oikea sana heidän suhteelleen? Shûin mielestä mitä luultavammin oli. Ja Aegnor toivoi, että voisi vapaasti olla Rethin, tuon harmaahiuksisen kanssa. Ilman, että mikään Shûi aina ryntäisi paikalle nykimään sisarensa pois. No, ehkä tässäkin piti ajatella asiaa veljen kannalta. Toinen oli varmasti ollut melkoisen järkyttynyt nähdessään sisarensa joulutanssiaisissa jonkun epämääräisen miekkosen syleilyssä. Aegnor ei itse osannut kuvitella itseään siihen tilanteeseen, Shûin paikalle, eikä välttämättä edes halunnutkaan. Hän halusi vain Rethin, millään muulla ei enää olisi väliä. Ei hänen hengellään, ei millään. Hän voisi antaa elämänsäkin jos olisi pakko.

Kuitenkin pian jämäkkä koputus kantautui oven suunnalta. Hieman Aegnor säpsähti ja Reth irrottautui hänestä. Mies korjasi hiuksensa paremmin, ja kääntyi selin oveen päin. Hän ei haluaisi heti kohdata tuon veljen katsetta, joka siellä mitä ennättävämmin varmaan olisikin. Ja kukas muukaan, arvaukset osoittautuivat oikeiksi, kun Reth lausui veljensä nimen. Huokaisu käväisi Aegnorin huulilta, kai hänen olisi käännyttävä, vaikkei mies mielellään sitä tehnytkään. Väkinäinen hymy täytti nuo komeat kasvot, kun tämä kohtasi Shûin vihreät silmät ja myrkyllisen katseen. Kun tuo sitten lausahti oman kommenttinsa väliin, niin hopeiset silmät katsoivat toista yhtä tyyneinä kuten aina.
"Ei, ette keskeyttäneet mitään. Anteeksi, tulin tosiaan hieman etuajassa, luulin että olisitte itse täällä odottamassa jo", Aegnorin ääni oli yhtä tyyni mitä katsekin, tosin äänensävy kävi kylmemmäksi aina vain loppua kohden eikä tainnut mies itsekään sitä huomata. Häntä vain jotenkin ärsytti ja pelotti samaan aikaan. Hän loi katseen Rethiin, kuin voimaa anoen.
"Oletteko miettineet asioita yhtään näin sodan keskellä, kuuluttehan toki valtiaskaartiin", Aegnor jälleen lausahti ilmoille, tarkoituksenaan saada asia heti pois alta. Hän ei jaksaisi alkaa kyhjöttämään epätietoisuudessa kovinkaan pitkää aikaa ja sen kyllä näki silmistäänkin. Tosin tuo vain toivoi, ettei Shûi huomaisi asiaa.

[jaahas, meillähän on täällä nälkäinen foorumi xD]

Reth tunsi olonsa voimattomaksi noiden kahden rakastamansa miehen välissä. Toinen halusi hänen omakseen, toinen vain suojella ja taata parhaimman mahdollisen tulevaisuuden. Tuntui hirveältä tietää, että hän oli syypää siihen miksi nuo kaksi yrittivät varmasti nitistää toisiaan katseillaan. -Ainakin Shûi. Jos katse tosiaan voisi tappaa, Aegnor-parka olisi mitä luultavimmin enää pelkkä savuava kasa vain. Rethin teki mieli takoa veljensä kalloon hieman empatiaa ja ymmärrystä.
Aegnorin katseen huomatessaan neito yritti hymyillä rohkaisevasti, kuitenkaan onnistumatta siinä. Anteeksipyytävän näköisenä hän kuitenkin palasi miehen rinnalle ja tarttui varovaisesti tämän käteen, puristaen sitä hellästi. Tämän enempää hänkään ei oikein pystyisi tekemään.

Shûi taas nyrpisti ilmettään yhä enemmän nähdessään siskonsa tarttuvan tuon toisen miehen käteen. Hiljaa tuhahtaen hän loi taas haastavan katseensa hopeisiin silmiin.
"Oletteko miettineet asioita yhtään näin sodan keskellä, kuuluttehan toki valtiaskaartiin" Aegnor tiedusteli, Shûin katsahtaessa hetkeksi ikkunasta ulos, aivan kuin puheenaihe olisi hänelle vain yksi aihe kaikkien muiden kiireiden keskellä.
"Olenhan minä hieman pohdiskellut" hän sanoi vakavana, eikä viitsinyt paljastaa että ajatus noista kahdesta yhdessä piinasi häntä joka hetki, ja jopa vieraili hänen unissaankin. Ei kulunut kymmentä minuuttiakaan ettei hänen kauniille kasvoilleen olisi ilmestynyt huolen aiheuttamaa ryppyä otsalle herran ajatusten taas kerran karatessa siskonsa perään. Ei ollut mikään pikkuasia kun oli kyseessä hänen rakkain sukulaisensa.

"Ennen kuin voin kuitenkaan mitään paljastaa, minun täytyy puhua kanssasi tarkemmin, kahden kesken" mustahiuksinen sanoi.
Rethin suloisille kasvoille ilmestyi huolestunut ilme, sillä hän ei pitänyt siitä miten hänet suljettiin tilanteesta pois.
"Sinä sulohapseni jäät kiltisti huoneeseesi odottamaan" Shûi käski sisartaan, jonka myrtynyt ilme kertoi selvästi, ettei moinen järjestely ollut neidille mieleen.
"Ja sinä taas vuorostasi seuraat minua" isoveli sanoi osoittaen sanansa tällä kertaa Aegnorille. Sen enempää puhelematta Shûi kääntyi ovella ja käveli rauhallista tahtia viereiseen huoneeseen, jonne hän oli tilapäisen työhuoneensa perustanut. Hän ei vilkaissut taakseen kävelikö miekkonen kuuliaisesti perässä, vaan odotti näin tapahtuvan automaattisesti jos toinen todellakin oli tosissaan Rethin suhteen.
Työhuonetta reunustivat kirjahyllyt joista vielä puolet ammottivat tyhjyyttään. Lattialla makasi muutama laatikollinen kirjoja jotka vielä odottivat pääsyään hyllyille. Keskellä huonetta oli tumma, puinen kirjoituspöytä jonka päällä oli semmoinen papereiden ja muun roinan sekamelska, että olisi voinut luulla pyörremyrskyn eksyneen sen keskelle.

Kylmän rauhallisesti Shûi käveli pöydän luo istuen sen ääreen suurelle puiselle tuolille, alkaen hieman järjestellä papereitaan parempaan järjestykseen, aivan kuin ei tietäisi edes Aegnorin olevan olemassakaan.