Highway to Hell

//Nannnanaa. Miradelin tappamiseen luotu peli. Casmí with Armida tänne ja ei mielellään muita häiritsemään ^____^//

Kylmä pohjoistuuli ravisutti Payonia. Puun lehdet riepoutuivat irti oksistaan ja ueat hatut lentelivät kaduilla. Oli vasta myöhäinen ilta, vaikka kylmyys lähenteli jo pakkaslaskelmia. Oli siis kirjaimellisesti jäätävän kylmä. Auringon viimeiset säteet katosivat pikkuhiljaa taivaanrantaan pimentäen lopulta kadut melkein kokonaan. Kuu ei nousisi vielä hetkeen, onneksi.
Odinin temppelit. Kuuluisiakin yrittivät olla. Neljään rakennukseen haetut. Killoittain vieläpä, vaikka kumpikaan kilta ei niitä ansaitsisi. Jumalat olivat oman kaupunkinsa hylänneet ja valtiaat loistonsa hukanneet. Monetkaan eivät enää käyneet siellä ruokilemassa, kuten ennen oli tehty. Usko oli alkanut hiipua kaupungissa.

Miradel asteli hieman koppavin askelin kohti noita temppeleitä. Sirpit kalahtelivat vasten naisen vahvalihaksisia reisiä nirhauttaen jokainen kerta uuden naarmun. Tuon keijun hiukset tanssivat ilmassa ja niiden epätoivoinen omistaja yritti pitää niitä väkisin pois silmitään - turhaa. Vain lyhyellä paidalla liikkuvana hän tärisi, muttei myöntänyt kylmäänsä itselleen.

Syy, miksi tuo niin kaunis nainen oli Odininlla - oli tuntematon. Nainen ei sitä itsekään osannut sanoa, oli vain tullut. Ehkä jokin osa sielusta halajasi sinne katsomaan mitä kaupungista on tullut. Miettiä, mitä tehdä sen hyväksi. Miradel ei vain osannut lukea itseään. Suurin osa hänestä halusi tulla tänne etsimään uusia uhreja. Aasoja jotka eivät tahtoisi sotaa - aasoja jotka voisi tappaa siltä seisomalta. Mutta oikeastaan hänelle kävisi kuka vain. Vaikka siivooja temppeleiltä. Taponhimo oli kasvanut uhrien puutteessa ja hän kaipasi työtään takaisin.

Tuo keiju laskosti heikosti siipensä ja istahti huoahtaen toisen aasojen temppelin seinää vasten. Kukaan ei ollut siellä, hänellä ei olisi töitä. Ainakaan vielä. Miradel irrotti sirppinsä maahan vieressään ja koukisti jalkansa jotta saattoi kiertää kätensä niiden ympäri. Jopa hänellä oli hieman taka-ajatuksia tästä sodasta. Olikohan sittenkään niin hyvä ajatus käydä sotaan, itse tappaen omia kiltalaisiaan?

Ajatukset siitä, oliko sota sittenkään oikea ratkaisu olivat painaneet MIradelin mieltä jo kauan. Mutta hän oli edelleen vahvasti sitä mieltä ettei hänen kannata töistään lopua. Hänet on tällaiseksi luotu ja hän tällaisena myös kuolisi. Sota ei ollut hänen asiansa, ainakaan osalta kädeltä. Mutta hän tappoi itse niitä, jotka olivat hänen puoloellaan sodassa... Tämä ristiriitasi asioita kovasti. Miradel ei vain osannut päättää puoltansa, kummalla seistä.

Syvä huokaus pääsi naisen suusta ja tämä pudisti hiljaa päätään. Ehkä tämä oli syy, miksi hän oli tullut tänne. Hän halusi selvittää ajatuksensa ja päättää puolensa. Taikka hän tapaisi jonkun joka täytyisi tappaa. Kummin päin vain kävisi.

//Sori lyhyys ;____; Pitää lähte töihin xDD//

Yössä, pikemminkin illassa saattoi kuulla päättäväiset, mutta epävarmat askeleet. Se, kuka juuri silloin oli kävelemässä oli Armida. Neiti, joka ei liikkumiskiellosta piitannut. Naisen askeleilla ei ollut päämäärää, mutta hän tiesi sen, että ei kannattaisi haastaa riitaa. Ei ainakaan hirvittävästi. Kun hänen tämänhetkisessä kunnossansa ei ollut paljon kehumisen varaa. Sen siitä saa kun liikkuu ilman takkia viileissä öissä. Armida oli saanut pahan nuhaan, joten askeltan lomassa saattoi kuulla yskimistä. Pian askeleet nopenivat, ja ne saattoi kulla yhä voimakkaammin. Kaduilla lehdet lentelivät, mutta eihän neitinen siitä piitannut. Muutamat humalaiset huutelivat hänen peräänsä, sekä imartelevia, että rivoja kommentteja. Mutta Armidan ei tarvinnut pelätä, ei ollenkaan. Olihan hänellä hänen oma rakas tikarinsa, mikä ei ole koskaan pettänyt. Ainakaan toistaiseksi. Armida loi miehiin murhaavan katseen. Miehet hiljenivät. He taisivat tunnistaa tämän neidin. Armin jatkaessa kulkuaan, olivat huudot jo hukkuneet tuulen. Rauha oli jälleen maassa, ainakin hänen osaltansa.

Askeleet jatkoivat yhä päättäväistä menoansa. Yhä nopeammin. Armidan silmät liikkuivat nopeasti kun hän tarkkaili ympäristöänsä. Tuuli riepotteli puita, yhä. Ikäänkuin syksy ei ikinä loppuisi. Aina vain tätä samaa.
Armidan huulet olivat aivan mustat ja neitinen tärisi välillä. Kylmyys oli iskenyt pahasti. Hän saisi vielä tästä keuhkokuumeen, taikka jotain yhtä hirveätä. Miksi aina hänen onnelansa? Hän heilautti kiharansa selän taakse. Katseelansa hän etsi nyt suojaa, paikkaa missä levätä ja odottaa kelin laantumista. Paikkaa minne kaikki olisivat tervetulleita. Riippumatta killasta, taikka ammatista. Paikkaa joka olisi aivoin, aina.

Yhtäkkiä Armida muisti paikan, taikka se vain iski mieleen kuin salama. Odinin temppelit. Sinne hänkin pääsisi sisään, ja siellä oli lämmintä. Toivottavasti oli. Niin hän ainakin toivoi. Hän suuntasi askeleensa kohti temppeliä. Sitä arvostettua paikkaa. Tuuli puhalsi kylmästi ja se sai Armidan nopentamaan askeliansa yhä. Pian hän jo juoksikin. Hengästyneenä Armida saapui temppelin ovelle. Hän työnsi oven auki ja huomasi olevansa aasojen puolella. No, sama se. Hän ajatteli ja asteli sissän katsellen paikkoja.

Koko temppelissä oli hänen lisäksensä vain yksi ihminen. Pikemminkin keiju.
Armida käveli temppelin toisen seinän luokse ja istahti maahan tarkastellen tuota keijua. Tämä oli hyvin, hyvin siro. Jalat olivat pitkät, mutta kauniit. Luut hyvin muodostuneet ja kauniit. Nainen oli hyvin laiha, mutta laihuus oikeastaan sopikin hänelle. Hänen kätensä olivat myös laihat. Naisen ihonväri oli vaalea, lähes valkoinen. Naisella oli kauniit turkoosinvihreät silmät. Ne näyttivät hieman isoilta, mutta ne olivat kuitenkin hyvin kauniit. Tällä oli kauniit kiharat hiukset.
Kokonaisuudeltaan nainen näytti kauniilta, mutta silti jokin hänessä epäilytti Armidaa.

Armida käänsi nopeasti katseensa pois naisesta ennekuin tämä huomaisi hänen tuijjotuksensa. Hän piti käsivarsistansa kiinni ja hytisi hieman kylmästä. Onneksi temppelissä oli edes hieman lämpimämpi. Pian hänen olisi kuitenkin lähdettävä. Armida katseli ympärillensä tätä loistokasta salia, mutta jokin vaikutti olevan pielessä. Mutta hän ei saanut päähänsä mikä. Tunnelma oli hieman kireäkin. Joku tuntematon nainen astui juuri sisään, kun Armida yskäisi. Tämä nainen tuijotti ensin keijua hetken ja käänsi sitten katseensa Armidaan.

Armida mietti mikä naista niin paljon hirvitti keijussa. Naisen katse oli pelokas, ja muuttui yhä pelokkaammaksi kun tämä huomasi Armidan. Armida vilkutti naiselle omahyväisesti ja valmistautui ottamaan puukkonsa. Nainen seisoi jähmettyneenä keskellä temppeliä. Armida otti tikarinsa ja heitti sen naista kohti. Tämä yritti väistää, mutta liian myöhään. Nainen makasi kuolleena maassa. Armida käveli tämän luokse ja vetäisi tikarinsa irti tämän rinnasta.

Armi tuijotti naista hiljaisesti, mutta pian tämän katse jo kääntyikin hymyyn, omahyväiseen hymyyn.

//Älä pliis jatkossa Casmí autohittaa toista hahmoa vastoin tämän luonnetta . DD Ja Miradel on kyllä itsekin murhaaja ettei tämä toisia itse pelkäisi xDD Sori jos muokkaan vähän//

Pian hänen eteensä, toiselle puolelle temppeleitä ilmestyi ruskeahiuksinen, kaunis nainen. Paljon kauniimpi kuin tuo nainen itse. Haltiakin vielä, jolla kauniit - mutta tuijottavat silmät. Tuon naisen tuijotus alkoi väkisinkin käydä keijun hermoille. Hän ei pitänyt tuijottelemisesta ollenkaan.

Hän halusi tappaa tuon naisen. Tappaa murskaamalla tuon luut ommilla sirpeillään. Mutta hän ei voinut. Joku painoi Miradelia taakse. Joku syvällä tämän sydämessä esti häntä tappamasta tätä naista. Mahdollisesti kohtalo, tai sitten vain itsetunto äskeisten ajatusten jälkeen. Mutta tämä keiju ei tiennyt, kumpi. Ja juuri tuo ajatus auttoi häntä kuolemaan. Jättämään reagoimatta tärkeimmällä hetkellä. Se petollinen, pirullinen hetki jona hänen elämänsä päättyi.

Tuntui kuin kaikki olisi hidastunut silloin kun tikari lensi. Huuto pääsi Miradelin suusta juuri ennen sen osumista, mutta nainen oli kuin liimautunut temppelin seinää vasten. Nyt hän tiesi, miltä se tuntui kun hän itse oli niin monia surmannut. Keiju sulki silmänsä, ehkä jopa haluten tätä loppua. Tämä oli hänen kohtalonsa.
Kun tikari iskeytyi häneen, hän ei enää tuntenut mitään. Sekunnin verran kipua, sitten se oli ohi. Hän kaatui kuolleena maahan, tuntien vielä kun veri alkoi valua hänen leukaansa pitkin.

Hän näki enkeleitä. Muutaman. Mutta ne eivät olleet enkeleitä, vaan punapukuisia piruja. Jotain, mitä hän ei ollut toivonut. Matkalippuja Helvettiin. Mutta näin hän kuoli, tikari rinnassaan oman reaktionsa takia. Nähden viimeisenä tuon naisen ilkikurisen hymyn.

[quote="Casmíra"] Joku tuntematon nainen astui juuri sisään, kun Armida yskäisi.[quote]

Tuon naisen Armida tappoi, sen mikä astu sisään.

//JUU ARY ON SOKEA JA TIETÄÄ SEN XDDDDDDDDDDDDD
Mutta Ary ei jaksa muokata. Eikä sinunkaan tarvitse. Sinne meni se näin pikaisesti jos ei haittaa ^___^ *Nauraa salassa omalle mokalleen*

Okei, kirjotan kyllä nyt yhden ropetuksen viel : D Et ei saa lukottaa vielä.

Armida vilkaisi tuota keijua vielä. Tämäkin näytti huomanneen sen, mitä Armida oli tehnyt. Nyt keijun kasvoilla oli ehkä hieman sen tyylinen ilme, että veitkö minun uhrini. Armida irvisti. Ja sitten puhdisti tikarinsa, valmiina heittämään sen uudelleen. Tikari lensi jälleen ilman halki, ja nyt kuoli keiju. Armida vetäisi puukon keijun rinnasta ja hymyili ilkikurisesti. Sen jälkeen hän katsahti ympärilleen. salissa lojui jo kaksi ruumista, molemmat hänen tappamiansa. Armida nielaisi ja lähti astelemaan kohti ovea. Tämä tyttö häipyisi nyt, totta vie. armida suuntasi ripeät askeleensa ovelle, mutta jokin muutti tytön mielen. Hän palasi ensin naisen luokse, jonka tappoi ensin. Armida raahasi ruumiin nurkkaan ja katsahti sitten keijun suuntaan. Hänen katseensa tarkasteli keijua, mutta lopulta hän päätti jättää keijun siihen. Armida kaivoi taskustansa sillkisen nenäliina (Joka oli puhdas) ja avasi sen kokonaan. Avatun nenäliinan hän asetti keijun kasvoille. Tämän kaiken jälkeen Armida asteli ovelle. Yskäisi kerran ja mietti omaa käytöstänsä. Hän oli murhannut kaksi viatonta, ja nyt hän poistuu paikalta. Nainen avasi oven, vilkaisi taakseen ja katosi yöhön.

//Kiitos hyvin lyhyestä ropesta XD <3 //