Porsaanreikiä valepuvussa ((RYHMÄ 2, VALTIAAT))

//Mukaan kanssani odottelen: Velmu&Aida, Riki&Sever, Samandiriel&Carmildee, Shûi&Remon sekä Rymè&Sever.

Oli hyvin, hyvin kylmä syksyinen yö. Ku uukaan ei tarkalleen tiennyt, paljonko kello oli, mutta taivaalla mollotti selvästikin suuri hopeana hohtava täysikuu. Kaukaa metsän laidalta kuului susien ulkontaa ja muuta suihkinaa, eläimet olivat liikkeellä tämä yönä. Ne tiesivät, että tapahtuisi jotakin, mitä ei Payonissa ole ikinä ennen nähnyt. Ne olivat kerääntyneet metsän laidalle, osa jopa käyskenteli tiellä viattoman näköisenä.

Sattuipa metsän ohitse kävelemään hentoinen Sinisiipi. Hän käveli reippain askelin, jotka olivat pienelle keijulle hyivin suuria. Hänen sinisen pitkän mekkonsa lahje oli aivan likainen, sillä kadut olisvat kuraiset illan sadekuuron vuoksi. Hän vilkaisi sinisen läpinäkyvän huivinsa takaata, seurasiko häntä kukaan. Ei. Silti kaupungissa leijui omituinen tunnelma, jokainen tiesi, että tämä yönä tapahtuisi jotakin elämiä mullistavaa.

Sinisiipi oli sopinut ennalta Fesalierin omistajan kanssa tapaamisesta Mimirillä, hän luovuttaisi avaimet Sinisiivelle, että aasat pääsisivät kokoontumaan.
Siellä he todellakin tapasivat, Mimirin lähteellä keskellä synkkää yötä, Sinisiipi sai käsiinsä pronssisen avaimen, jonka hän sujautti rahapussiinsa vyöllään. Hän kiitti kohteliaasti ja kummatkin poistuivat omia teitään hyvin varovaisesti muistaen, että puutkin osasivat viedä viestiä eteenpäin kuhisevan syystuulen mukana.

Fesalierilla Sinisiipi avasi kartanon ovet ja astui sisään. Pian upean kartanoon ilmestyi muitakin aasoja, niin valtiaita kuin valtiattariakin.

Jokainen heistä istuutui suuren pöydän ympärille hyvin vakavan näköisinä. Mukana oli Shûi, kohtelias herrasmies, jonka kanssa Sinisiipi oli aikaisemminkin tavannut temppelissä. Myös Rymé, armeijan johtaja istui vakavan näköisenä pöydän päässä vilkuillen verkkaasti ympärilleen. Sinisiipi oli tutustunut kyseiseen mieheen juuri tässä samassa tilassa.
Muita hän ei ollut koskaan ennen päässyt tapaamaan.

Jokainen aasojen valtias nousi vuorollaan seisomaan ja esitteli itsensä kohteliaasti. Tämän tehtyään syntyi hiljaisuus. Ilmassa leijui pelokas tunnelma. Kukaan ei tienyt, mitä tulisi tapahtuvan. Keskustelu syntyi hyvin hiljalleen, kauan he olivatkin vain tuoijotelleet toisiaan.
"Olen kuullut hyvin luotettavalta taholta, että vaanit pitävät Librairessa kokoustaan, jospa lähettäisimme sinne mahdollisesti joitakin", joku huudahti pian.
Hetken keskusteltuaan valtiaat lähettivät Kellyn, Papyn ja Emërin matkaan heidän omalla suostumuksellaan - tietenkin. He ottivat vähäiset tavaransa ja poistuivat kohteliaasti.
Kaikki toivottivat onnea näille kolmelle matkalaiselle, he olivat hyvin tärkeä osa tätä suunnitelmaa.

Jos he vain saisivat selville vaanien kuviot, voitto olisi tottavie heidän. Eivät he vähäälyiset tulisi koskaan ymmärtämään, että heidän joukkoonsa on souluttautuneena muutama aasaa. Ja he eivät taatusti tietäisi myöskään sitä, missä heidän kokouksensa pidettäisiin.
Sinisiipi nosti huulilleen viinipikarin ja hörppäsi hieman. Viini oli hieman väkevää, mutta sopi täydellisesti tälläiseen tilanteeseen.
Muutaman kerran Sinisiiven mielessä juolahtivat matkaan lähteneet aasat, jos he jäisivät kiinni, miten kävisi?

Jos kaikki menisi hyvin, saattaisi syntyä sopu, mutta mahdollinen oli myös kenties soppa. Miten on?

//Tönkköä tekstiä, inspis lähti karkuun ja olen lisäksi huono tekemään aloituksia. Mutta mukaan mahdollisimman nopeasti Kittiäisen seuraksi! <3//

//Sever saapuu kahden herransa kanssa paikalle <3//

Rymé istui pöydässä, Fesalierissa jossa oli aina välillä muutenkin vieraillut. Nyt kuitenkin eräästä muusta syystä. Keijulla oli päällään arvokkaan näköinen vaatetus ja tietysi kaikki arvomerkit, joita tämä matkansa varrella oli kerännyt. Tämä huokaisi muutamaan otteeseen. Kaikki aasojen valtiaat ja valtiattaret siellä pitämässä kokousta, ja osa lähetettiinkin sitten vakoilemaan vaanien kokousta josta he olivat saaneet vihjettä.

Rymén vihreät silmät tarkkailivat seuralaisiaan, joista hän oli ainoastaan Sinisiiven tavannut ennen. Tämä toinen herra olikin hänelle tuiki tuntematon, mutta olihan hän tästä kuitenkin kuullut. Shûi, tuo kirjailija.

Kun muut sitten olivat lähteneet, niin Rymé vain piti suunsa visusti kiinni. Hänen kasvoillaan lepäili tyyni ilme ja lopulta tämä hörppäsi hieman viiniä lasistaan. Vaanit olivat todellakin niin pöljiä että tuskinpa ne edes tajusivat että heillä oli kokous samaan.

Keijuherra oli todellakin arvonsa tunteva ja nytkin hän istui mahdollisimman arvokkaasti kahden muun valtias kaartiin kuuluvan kanssa, odottaen että joku aloittaisi.

*******

Toisaalla tassutteli ilves, kera tupsukorviensa. Näytti siltä kuin tämä kissaeläin olisi tiennyt minne mennä ja mitä tämän pitäisi tehdä. Ja niinhän tämä tiesikin. Ilves hyppäsi sirosti erään suuremman oksan ylitse ja muuttui ennen alastuloaan ihmiseksi, joka pudisti hiukset kasvoiltaan. Hänen pitäisi odottaa muita, jotka olivat hänen kanssaan tulossa aasoja vakoilemaan.

Riki, tämä oli siis yksi vaanien valtias. Tupsukorvat kuuntelivat tarkasti. Hän oli lähellä Fesalieria. Kasvoillaan häilyi ilkikurinen virne. Tästä tulisi vain ihana seikkailu, uusia kokemuksia, niitä hän haki koko ajan, ja mikäs sen parempaa, jos he saisivat selville aasojen suunnitelmat.
"Ne luupäät varmaan ovat niin itseään täynnä, etteivät tajua vaanien vakoilevan heitä", Riki naurahti puoliääneen, vaikkei ketään varmaan paikalla olisikaan ja nuolaisi nopeasti huuliaan.

Rikillä oli nyt päällään tavalliset arkivaatteensa eli ruskeat, lahkeista kireät pussihousut ja vihreä hihaton paita. Hiukset olivat siististi letillä, vaikka hiukset kyllä näyttivät hieman sekaisilta edestäpäin. Niissä roikkuikin ties mitä koruja ja sulkia. Toisessa korvassa tällä oli kaksi korvakorua ja vielä partatupsu. Oikein komea nuorukainen.

Hän ei viitsinyt vielä ujuttautua sisään, vaan jäi Fesalierin pihalla olevaan puskaan odottamaan muita, kuitenkin tähyillen koko ajan agentin lailla kartanoa.

//Ja Sever aloittaa kököllä pelauksellaan. En nyt viitsinyt kauhean pitkästi laittaa, kun on kaksi hahmoa vielä pelattavana //

Kuului hiljaista sihinää, kun keltamustanahkainen käärme, luikerteli varsin nopeaan tahtiin kovaa katukiveystä vasten, pujahtaen sitten metsän suojaan, malttamatta kuitenkaan ensin olla pelästyttämättä muutamia naikkosia hengiltä.
Kaduilta kuului huudahduksia, kun räikeä käärme herätti huomiota. Kuului naisten kiljahduksia, kun he huusivat miehiään apuun, ja taas miesten sadattelua ja valituksia, kun he yrittivät peittää oman pelkonsa. Miesten onneksi, kyseinen tappajakäärme oli jo aikoja sitten ehtinyt pujahtaa lehvästön suojiin, jatkaen sitten suojaisempaa reittiä kohti Kartano Fesalieria.

Lehdet rapisivat käärmeen alla, kun tämä kiihdytti tahtiaan saavuttaakseen edellä loikkivan ilveksen, joka tietenkään ei ollut aivan sitä miltä näytti. Kyseinen ilves pomppasi ilmaan, ylitti oksan, ja muuttui ihmiseksi juuri ennen laskeutumistaan.
Käärme hidasti nyt tahtiaan sen verran, että sen eteenpäin liikehdinnästä kuului tuskin ääntäkään, kunnes se lopulta pysähtyi aivan ilvesmiehen taakse. Salaperäinen hymy myhäili käärmeen kasvoilla muutaman sekunnin, kunnes tuo samainen hymy koristi nyt naisolennon kasvoja.

Velmu Velma, vaanien valtiatar seisoi nyt ihmishahmossaan ilvesmiehen takana, joka tuskin oli vielä huomannut hänen tuloaan. Siihen Velma oli tähdännytkin, hän halusi säikäyttää toisen.
Mies kuitenkin sanoi jotain, jotakin luupäistä, jotka tuskin huomaisivat heitä vakoiltavan, taisi mies puhua itsekseen, mutta Velma päätti vastata toiselle, toinen kun sitä kaikista vähiten odotti.
"Niin kuin ei eräs toinenkaan taida huomata tulleensa vakoiluksi? Sitä en tiedä johtuneeko sekin itsekyydestä, Karvakorva", kuului Velman piikittelevä lausahdus, jota seurasi hieman kolea naurahdus. Velman katse viipyi hetken toisessa, tämän mittailessa toista katseellaan.
Sitten naisen myhäilevä katse siirtyi kohti Fesalierin kartanoa, se oli pääasiassa aasojen käytössä oleva hienosto ravintola, jossa kansa pukeutui lähes parhaimpiinsa.
Velma itse oli kiskonut ylleensä hänen suosikki mekkonsa, räikeän verenpunaisen, jonka selkä oli ronskeilematta jätetty täysin avonaiseksi.
Muutama vilkaisu vielä ympäristöön. Missä se Samandrielin ketale oikein kehtasi viipyä? Saisi tulla sitten itse sisälle, kun kerkeäisi Velma ei enää malttanut odottaa.

Hän kohdisti varmat askeleensa kartanoa kohti, astui muutamat portaat korkeista ovelle johtavista, pysähtyen kuitenkin puolitiehen luoden katseensa Rikiin, joka oli jostain syystä jäänyt muhimaan Fesalierin pihassa olevaan pusikkoon. Hienoinen hymy kohosi naisen tyynille kasvoille, ennen kuin kärkäs ääni pääsi jälleen ilmoille:
"Tuletko? Tuskin se vakoileminen sieltä puskasta onnistuu."
Velma tunsi olonsa kärsimättömäksi, neitokainen astui vielä loputkin portaat ylös, ollen nyt aivan sisäänkäynnin tasolla, hän veti syvään henkeä. "Se on menoa nyt", hän mutisi, tarttui ovisalpaan ja astui kaiken sen hienostuneen mölyn keskelle.

//Ja Aidakin saapui kökköilemään . D //

[dodi, miikin raahautuu tänne tönkköilemään pikku sitruunanaamani kanssa <3]

Syksyn kylmät yöt olivat aivan eri luokkaa kuin kesän lämpimät suviyöt, se oli ensimmäinen asia minkä Shûi pani merkille sinä päivänä. Hän ei edelleenkään pystynyt sulattamaan sitä asiaa, että syksy saapui kerta toisensa jälkeen, vaikka eihän sille tosiasialle voinut mitään. Parempi vain pitää suunsa kiinni ja kestää koko kolea vuodenaika. Laittaa sitten vaikka enemmän vaatetta päälle jos kylmä oikein iski.
Herralle itselleen se ei kuitenkaan ollut ihan heti tarpeen, sillä miehellä tuntui olevan jo muutenkin tarpeeksi vaatteita päällä. Tänäänkin haltia oli valinnut hänelle niin tavanomaisen tummanvihreän asun. Onneksi kylmä yöilma ei sentään päässyt sisätiloihin asti, se täytyi myöntää. Oli onni pitää kokousta lämpimässä Fesalierissa, vaikka Shûi ei ollutkaan järin innostunut myöhään pidettävistä kokouksista. Sanokoot muut mitä tahansa, mutta häntä ainakin rupeaisi varmaan ramaisemaan jos tämäkin tapahtuma venyisi kovin pitkäksi. -Mutta kai se oli pakko vain roikkua mukana, kun kerran Valtiaaksi kerran oltiin ryhdytty.

Shûi pyyhkäisi mustia hiuksiaan pois silmiltään, luoden hiljaisen katsauksen ympäröivään herrasväkeen. Hänellekin vain Sinisiipi oli henkilökohtaisesti tuttu, mutta muut hän pystyikin jo melkein nimeltä tietämään. Ja itseasiassa Sinisiiven ansioita olikin, että herra oli jopa muistanut saapua paikalle. Jos neito ei olisi viime tapaamisella muistuttanut asiasta, olisi hyvinkin saattanut käydä niin että mies olisi saanut toisen muistutuksen tapaamisesta vasta viime tipassa, ja sitä jos mitä Shûi inhosi.

Tunnelma tuntui hieman painostavalta ja kiusalliselta, vaikka puheensorina täyttikin huonetta. Monet siemailivat viiniä laseistaan, ja Shûikin pyöritteli pikaria kädessään, näyttäen tavallista mietteliäämmältä. Hänellä olikin paljon päässään, mutta varsinkin henkilökohtaiset ongelmat saivat odottaa omaa hetkeään. Nyt puhuttiin Payonin ja aasojen tulevaisuudesta. -Ja se kun ei ollut mikään pikkujuttu, eikä tämäkään tapaaminen mikään tavallinen sunnuntaipiknik.
Shûi loi uudemman katseen ympärilleen. Hän kuunteli toisten puheita puolella korvalla, tai ainakin yritti näyttää kiinnostuneelta. Sisimmässään hän pohti hiljaa tilannetta. Mihinkähän tulokseen he tänäänkin päätyisivät, jos mitään edes saataisiin päätettyä. Saisi vain toivoa että heidän oma vakoiluseurueensa onnistuisi, sillä siitä ei välttämättä hyvää seuraisi jos nämä jäisivät kiinni.

Äkkiä ovi aukesi. Shûi vilkaisi tulijaa kulmiensa alta. Punaiseen mekkoon pukeutunut naishenkilö, jota haltia ei ollut koskaan ennen tavannutkaan, ja tuskin sen puoleen koskaan ennen edes nähnytkään. Shûi katseli kiinnostuneena naista, odottaen mitä tuleman piti. Tässä ammatissa sitä ainakin tuli tavanneeksi koko ajan uusia persoonia.

Punasiipisen aarnikotkan jänteikäs siluetti maalautui tummana ja epämääräisenä kylmää yötaivasta vasten. Väliin tähdet välkkyivät taivaankannella tuon tasaiseen tahtiin iskevien sulkapeitteisten siipien lomitse, kun se äänettömänä halkoi ilmaa. Maasta käsin ei olisi voinut erottaa hentoa naista sen selässä.

Samandiriel oli myöhässä. Se oli jotenkin niin hänelle ominaista, myöhästellä ja saapua sovittuihin tapaamisiin ihmisille sopimattomiin aikoihin. Kalpea, yksinäisenä ja jylhänä taivaalla kelluva kuu loi hämyisiä varjoja kaupungin kaduille ja kujille. Oli syksyn kylmin yö, varmasti vielä pakastaisi. Samandiriel tärisi. Vaikka hän oli pukenut tavallisten vaatteidensa päälle samettisen, sammaleenvihreän takin, ja vaikka hän oli kotoisin pohjoisesta, hänellä oli silti kylmä, eikä se ollut ihmekkään.
Puolinymfin oranssit hiukset hulmusivat kylmässä ja syksyisessä yötuulessa, kun aarnikotka lähti hitaaseen ja äänettömään laskuun kotkan nousua muistuttavalla tavalla, kiertäen hitaasti ilmavirtausta seuraten laajaa ympyrää varmasti maata lähestyen. Talojen katot saavutettuaan tuo löi muutaman kerran voimakkaasti etuviistoon siivillään saaden vauhdinsa hidastumaan ja laskeutui pehmeästi jalkojaan joustaen kivetylle tielle, muutaman talonmitan päähän Fesalierista.

Samandiriel laskeutui liukuen alas aarnikotkan selästä, silitti kerran tuon nokantyveä ja jätti uskollisen ystävänsä kadunkulman suomiin varjoihin odottamaan.
Tuo tulisi kutsusta, jos sitä tarvittaisiin.
Spilogale kävi ensin istumaan, ja asettui sitten makuulle hyhmäiselle maalle.

Samandiriel suoristi takkinsa ryppyjä ja hameensa helman, loi viimeisen paljonpuhuvan katseensa aarnikotkaan ja lähti sitten varmoin askelin kohti Fesalieria, yrittämättäkään piiloutua. Naisen totisilla kasvoilla leikitteli väliin huolestunut, väliin itsevarmuutta uhkuva ilme.
Ainakin yksi asia oli varmaa, tämä ei ollut normaali yö.

Aasojen kokouksesta oli saatu vihiä.

Samandiriel menisi hyvin aasasta, hän oli jokseenkin rikas ja pukeutui hyvin. Hän aikoi astella suoraan sisään, mutta koska myöhässä oli, näki hän Velman kiinni Fesalierin ovenkahvassa. Tuo oli ehtinyt ensiksi. Samanaikaisesti Samandiriel vetäytyi varjoihin ja liukui seinänvieriä pitkin kohti Fesalieria, hänen täytyi vaihtaa taktiikkaa. Yllätyksekseen hän kuitenkin erotti Rikin kyykistelemässä erään pusikon takana, selin häneen. Tuokin siis oli jo täällä. Samandiriel hivuttautui tuon luokse ja loi mieheen kysyvän katseen.
Hän jäisi odottamaan.

//Anteeksi, yritin kyllä kirjoittaa lyhyesti... Enpä tainnut kovin ansiokkaasti onnistua . D //

Sinisiipi mittaili katsellaan muita valtiaita. Kaikki istuivat hiljaa. Kukaan ei vielä uskaltanut sanoa mitään, tai ainakin siltä Sinisiivestä tuntui. Keijuneito kohotti viinilasin huulilleen ja hörppäsi siitä toisen kerran juoden nyt jo hieman reilummin kuin edellisellä kerralla. Viini todellakin oli sopiva juuri tälläiseen tilanteeseen, kuten hän juuri äsken oli todennutkin jo.

Sinisiipi katseli edelleen seuralaisiaan pitäen suunsa visusti kiinni. Tunnela oli edelleenkin hieman vaivautunut, mutta silti omalla tavallaan kovin "odottavaisen" tuntuinen. Kaikkia kiinnosti, mitä tuleman pitää ja mitä ei pidä. Keijuneito risti polvensa pöydän alla saadakseen olonsa mukavaksi, illasta olisi tulossa pitkä.

Samassa ulko-ovi avautui ja sisään astui nainen. Himmeässä valaistuksessa tämän kasvojaan ei näkynyt kunnolla. Sinisiipi mittaili katseellaan hetken naista. Hän oli jättänyt ovet auki, sopimuksen mukaisesti. Olisihan se ollut melko erikoista, jos sisältä kuuluisi keskustelua ja valot olisivat päällä, mutta ovet kiinni. Keijuneito käänsi katseensa pois naisesta, oli kovin epäkohteliasta tuijottaa toisia pitkään. Silti tuli olla varuillaan ja katsoa, ettei lähettyvillä näkynyt yhtään ylimääräisiä korvia kuuntelemassa tätä kovin tärkeää keskustelua, mitä kukaan ei tosin ollut vielä aloittanut. Ehkäpä hänen pitäisi.
Mutta mitä hän sanoisi, ei hän voisi vain tervehtiä ja kysyä kuulumisia.
Ei, mitä hän voisi mennä sanomaan näin arvostetulle väelle.
Sinisilmäinen keijuneito nousi tuoliltaan seisomaan ja rikkoi hiljaisuuden.

"Hyvää iltaa", Sinisiipi sanoi melko reippaaseen ääneen niin, että kaikki saattoivat kuulla hänen tervehdyksensä. Neito tiesti kuulostaneensa typerältä, mutta jonkun tämä kokous oli kuitenkin aloitettava.
"Olemme siis saapuneet tänne keskustelemaan sotasuunnitelmista. Toivotan Teidät kaikki tervetulleeksi Fesalieriin". Tämän sanottuaan hän istuutui tuolilleen takaisin ja siirsi viinilasia kauemmas pöydän kulmalta, jos se putoaisi ja kaikki väkevä punaviisi pääsisi levähtämään ympäri pöytää. Nyt hän vain jäi odottamaan kiinnostuneena, kuka uskaltaisi avata suunsa seuraavaksi näistä kahdesta muusta henkilöstä.

//Tästedes tältä neidiltä lähtee tulemaan lyhyitä viestejä, ettei seuraavilla kirjoittajille ole niin kova vaiva lukea kaikkia pitkiä viestejä .DD//

Rymé tyytyi edelleenkin vain istumaan paikallaan, suu kiinni. Hän hörppi punaviiniä hissukseen ja vihreät, hieman tarkkailevat silmät seurisivat jokaista liikettä, jonka tämä nyt sattui huomaamaan. Keiju huokaisi muutamaan otteeseen ja vilkaisi arvioivasti Shûita, jota ei ollut ennen nähnyt, mutta oli kyllä lukenut tämän sisaresta, paikallisesta lehdestä, jota ei kyllä yleensä lukenut. Shûi kuitenkin itse näytti varsin voimakastahtoiselta ja viisaalta, ja tälläistähän kenraali olikin muutamalta taholta kuullutkin.
Sinisiiven hän tunsikin ennestään, olivathan he tavanneet samaisessa paikassa, missä nyt istuivat, kerran ennenkin.

Sinisiipi avasi suunsa ja tervehti heitä sanomalla hyvää iltaa ja aloitti sitten sanomalla että he olivat siellä keskustelemassa sotasuunnitelmista. Rymé huokaisi samaan aikaan kun Sinisiipi istuutui paikalleen.
"Minusta meidän pitäisi tehdä ainakin muutamia väijytyksiä. Sillä nuo alaravoiset saataisiin ainakin säikkymään", soturi murahti ja avasi nyt ensimmäistä kertaa suunsa. Hän pyöritti viinilasia kädessään ja jäi odottamaan mitä mieltä muut, eli kaksi muuta, olisivat mieltä.

Hetki sitten ovesta olikin astunut sisään joku, mutta Rymé ei ollut viitsinyt vaivautua katsomaan.

*******************************************

Riki istuskeli väijyksissä pusikossa, kuin kissaeläin ikään eikä ollenkaan huomannut tuota luikertelevaa matelijaa, joka väijyskellen myös tuli paikalle. Tupsukorvainen hätkähti hieman, kun kuuli takaansa äänen joka sanoi:
"Niin kuin ei eräs toinenkaan taida huomata tulleensa vakoiluksi? Sitä en tiedä johtuneeko sekin itsekyydestä, Karvakorva"
Rikin suusta pääsi murahdus. Niinpä niin, Velma oli saapunut.
"Minähän pidän kartanoa silmällä, Velmaseni", kuului lähes yhtä piikittelevä lausahdus Rikin suusta ja sitten tämä vielä naurahti perään, katsahtaen nopeasti Velmaa ja sitten taas kartanoa. Samandriel viipyi vielä jossakin. Toivottavasti ilmestyisi pian paikalle, sillä ainakin Velma oli jo menossa.
"Tuletko? Tuskin se vakoileminen sieltä puskasta onnistuu."
Riki murahti jälleen.
"Täältä ei ainakaan tulla nähdyiksi", Riki virkkoi ja jäi itsepäisesti paikalle, kun Velma lähti.

Hetkeä myöhemmin myös Samandriel ilmestyi paikalle, ja oli jo näköjään menossa kohti sisäänkäyntiä, mutta Velmapas oli todellakin ehtinyt ensin. Samandriel hivuttautui Rikin luokse joka väläytti tulleelle valtiattarelle hymyn ja käänsi sitten taas katseensa Velmaan, joka oli jo kovaa vauhtia menossa sisälle.
"Saavuit sitten vihdoin paikalle. Velma ei jaksanut enää odotella, joten mitäs me sitten teemme?" tupsukorvainen kysyi ja siirsi kellertävien silmien katseen Samandrieliin ja jäi odottamaan, mitä mieltä tämä olisi.

Tilanne ei tosiaankaan tuntunut siltä, että he olisivat ryhtymässä niinkin vakaviin puuhiin, kuin vakoileman mahdollisia sotasuunnitelmia tekeviä Aasoja. Jos huonosti kävisi, saattaisi Velma löytää itsensä vaikkapa sellistä ennen kuin yö olisi ehtinyt edes kunnolla alkaa. Mutta niinpä niin, vaikka Velma valtiatar olikin, eihän silti kovinkaan vakavasti osannut taikka sitten halunnutkaan käyttäytyä.
Neitokainen oli juuri luikerrullut mahdollisimman salakavalasti käärmehahmossaan seuraten Ilvekseksi muuttunutta Rikiä, joka oli johdattunut hänet tietämättään aivan Kartano Fesalierin juureen. Velma oli hyvin tyytyväinen, hän oikein hykerteli hiljaista iloaan sisällään. Jos hän ei olisi Rikiä seuraillut, hän ei olisi varmaan ikinä perille löytänytkään. Huonon suuntavaiston, kun omasi. Mutta sitähän hän ei muille menisi kertomaan, ei nyt, kun oli onnellisesti paikanpäällä. Ja vieläpä ennen Samandrieliäkin.

"Minähän pidän kartanoa silmällä, Velmaseni", kuului pienen murahdukseen jälkeen Rikin piikettelevä lausahdus.
Velman silmät tarkkailivat toista huvittuneina, naisen huulien lomasta karkasi pieni sihahdus, jonka jälkeen neidon huulet kohosivat johonkin virnistyken tapaiseen. Sanoilla oli aina niin mukava leikkiä, mutta Velmu Velma ei sillä hetkellä keksinyt enää mitää piikittelevää siihen asiaan. Niinpä hän kohensi vähän punaista siroa mekkoaan, joka varmasti menisi aivan Aasojen asusteista ja lähti sitten varman näköisenä astelemaan kohti kartanoa. Portaikon puolivälissä hän kuitenkin pysähtyi ja loi katseensa vielä Rikiin. Sisimmässään nuorta naista ahdisti syöksyä aasojen täyteiseen rakennukseen aivan yksikseen, mutta sekin oli taas niitä asioita, jotka peittiytät neitokaisen tyynien kasvojen taakse, ja piikittelevien sanavalintojen. Hienoinen virne oli nimittäin kohonnut Velmun kasvoille, kun hän kärkkäästi kommentoi ilvesherralle, ettei vakoilu sieltä pusikosta onnistunut. Riki päätti kommentoida vain sen verran, että sieltä ei ainakaan tullut nähdyksi. Velman kulmat kohosivat hitusen, hiljainen sihahdus pääsi jälleen ilmoilleen. Yksi hieman terävämpi hammas päätyi puremaan neidon ohuita huulia, kun hän pohti mitä sanoisi seuraavaksi. Velman pää kallistui hieman, käsi kohosi vyötärölle ja tuikkiva ovela silmäpari tuijotti herkeämättä Rikiä.
"Voi Karvakorva hyvä, ehkei nähdyksi mutta ainakin muurahaisten syömäksi." Juuri niin, eihän Velma tietenkään ollut voinut piikittelyä siihen jättää. Hänen kasvoillaan paistoi huvittunut hymy, jota seurasi naurahdus. Neidon pää kääntyi nyökkäämään Rikin takana olevaa kekoa, jossa parveili ikävän näköisiä hevosmuurahaisia. Nuo tuskin tykkäisivät Rikin kyykistelystä pesänsä vierellä.

Velman askeleet jatkuivat nyt portaikon päähän. Hänen kätensä kurottautui ovenkahvalle, pysähtyen. Hän oli kuullut jotain. Sivusilmillään hän saattoi huomata liikettä pusikossa, ja muurahaiskeon luona. Siellä missä Riki oli. Samandriel oli saapunut. Hyvä niin, Velma ei olisi jaksanut odotella naista loputtomiin. Pieni, vinohko hymynkare kohosi Velman kasvoille, kun hän käänsi päätään aivan hitusen pusikon suuntaan, iski sitten silmää Samandrielille, ja astui lopulta sisään Fesalieriin.
Velman sisällä kihisi ja kutkutti. Hän oli ottanut Vaanien johdon keskuudessa pompottelijan roolin, mutta nyt ainakaan Riki ei ollut pompoteltavaksi suostunut, vaan jäänyt kykkimään pusikkoon. Velmaa ärsytti hivenen, ja kaiken kukkuraksi hän oli yksin Aasojen kartanossa, jossa jokainen asiakas oli pukeutunut toinen toistaan koreammaksi.
Velma tuhahti, kun hänen ohitseen tanssahti kaikenmaailman laahuksiin pukeutunut nainen. Naurettava asu.
Valtiattaren, ehkä hieman käärmemäisesti kiiluvat silmät tarkaillivat nopein silmäyksin salia, löytäen sitten tyhjän pöydän seinustalta, jolla oli ikkunanäkymä pusikkoon.
Hän istuitui kyseiseen pöytään, tilasi lasillisen Fesalierin erikoista, jonkinmoista bambulikööriä.
Nainen siemaili hieman nenäänsä nyrpistellen juomaansa, hänen katseensa rekisteröi muutamaan seurueen jota olisi voinut Aasojen johdoksi epäillä. Velmunen ei kuitenkaan malttanut keskittyä hommiinsa aivan heti. Häntä kiinnosti, mitä pusikossa tapahtui. Niinpä Velma kumartui kyynerpäidensä varaan pöydälle, käänsi päänsä ulos ikkunasta, tuijottaen nyt kiilusilmillään suoraan pusikkoon yrittäen hakea kaksikon huomiota. Päätään nykimällä, ja ilme vakavana hän yritti viestittää näille, että heidän olisi tultava sisään, ei ollut reilua jättää toveriaan yksin. Neitokainen teki vielä yökkäävän eleen kohti röyhelöihin sonnustautuneita neitokaisia, ja teki sormellaan kaulan katkaisu-eleen, hän kuolisi kaikkeen siihen ällötykseen, jos kaksikko ei pian saapuisi hänen tuekseen.
Ahdistuneena Velma siinä ilmeili ikkunan kautta pusikkoon, toivoen pelastusta tästä hienosto helvetistä.

// HIEMAN JOO KUMMALLISTA TEKSTIÄ JOO : DD //

[woot, löysin hieman aikaa vastata tähän, ettei peli ihan jumitu meikän lomailujen takia : D lyhyttä voi kyllä olla nyt luvassa..]

Shûi nosti viinilasin huulilleen hörpäten siitä hiljaa ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Pikarin laskettuaan hän katseli sivusilmällä punaiseen pukeutuneen naisen matkaa tyhjään pöytään. Tämän kadotessa miehen näköpiiristä haltia heitti asian mielestään ja keskittyi taas hieman paremmin omaan seurueensa. Jostain syystä hän ei oikein pystynyt keskittymään koko touhuun täydellä panostukselle. Oli onni, ettei sitä kuitenkaan pystynyt niin helposti näkemään ulospäin, olihan Shûi aina muutenkin niin vakavan näköinen.

Pian Sinisiipi uskaltautuikin avaamaan keskustelun toivottamalla heidät tervetulleiksi paikanpäälle ja ylipäätänsä ilmoittamalla mistä oli kyse, vaikka se nyt olikin jo päivänselvä asianomaisille. No mutta olipahan hyvä että joku sentään suunsa avasi.
"Minusta meidän pitäisi tehdä ainakin muutamia väijytyksiä. Sillä nuo alaravoiset saataisiin ainakin säikkymään" Rymé tokaisi seuraavana.
Shûi epäröi hieman mielessään. Ajatus siitä, että jokin mitä hän voisi sanoa, saattoi sinetöidä monen ihmisen kohtalon. Joko pelastaa tai tappaa lukuisia elämiä. Valta oli vaarallinen ase. Shûilla kun ei muutenkaan juuri ollut kokemusta sodasta, vaikka olihan hän ihmishenkiä ennenkin riistänyt. Kokemus asiasta ei kuitenkaan tehnyt siitä yhtään sen mieluisampaa.

"He mitä luultavimmin vastaisivat iskuihin samalla mitalla" Shûi kommentoi takaisin. Vihreät silmät käväisivät toisessa valtiaassa, ja miehen äänestä pystyi päättelemään ettei hän kuitenkaan ollut kokonaan ideaa vastaan. Tekivätpä he melkein mitä tahansa, menetyksiltä ei voinut välttyä. Shûi katsahti Sinisiipeen, odottaen josko tällä olisi jotain sanomista asiaan.

//Minäkin nyt tähän pikaisesti vastaan, jottei peli minun takiani enempää jää tökkimään... Lyhyttä ja tönkköä, muttah ~ //

Samandiriel vastasi Rikin hymyyn samanmoisella, ja kääntyi sitten itsekin Velman perään katsomaan joka jo oli näkyvistä kadonnut. Tosin tuo oli jättänyt oven auki, liekö tarkoituksella, mutta siihen ei näytetty kiinnitettävän huomiota. Samandiriel tuli ajatelleeksi, ettei sisällä voinut kovin paljoa lämpimämpää olla, jos kerta ovenkim annettiin ammottaa avonaisuuttaan tällaisella säällä.
"Saavuit sitten vihdoin paikalle. Velma ei jaksanut enää odotella, joten mitäs me sitten teemme?'' Rikin sanat kuultuaan Samandirielin kasvoille kohosi kylmä virne, ja kulmiaan kohottaen hän tuolle vastasi:
''Toistaiseksi odotamme.''

Kauaa he eivät joutuneetkaan odottamaan, kun Velma jo ilmestyi erääseen ikkunaan. Tuo viittoi avoimesti heille jotka puskassa kyykkivät, ja Samandirielin teki mieli painautua maata vasten, jottei kukaan tuon viittomisten perusteella olisi heitä huomannut.
Tuo selvästi halusi heidät luokseen, Velma ei pitänyt tuollaisesta turhamaisesta koreilusta.

Samandirielin ilme oli hetken aikaa pohtiva, kun hän mittaili vuoron perään Velmaa ja Rikiä katseellaan.
Rikiä ei ainakaan hevillä saataisi menemään aatelisesta, hän itse kelpaisi jonkinlaisesta.
''Tehdään näin. Joko jäät tänne väijyksiin ja tarjoat apua jos sitä kaipaamme, tosin Spilogale on myös etäämmällä ja tulee kutsusta. Toinen vaihtoehto on se, että esität lemmikki-ilvestäni. Se tosin saattaa herättää hieman huomiota, mutta ilvekset ovat yöeläimiä, eli toisaalta niiden 'ulkoiluttaminen' tähän aikaan ei olisi niin kummallista. Lisäksi aateliset tunnetaan oudoista lemmikeistään, eikä se kauaa ylimääräistä kiinnostusta herättäisi.''
Hän oli kääntänyt puhuessaan hieman vaaraa uhmaavan katseensa Rikiin. Hänelle itselleen kelpaisivat molemmat vaihtoehdot, tosin Rikilläkin saattoi olla pari ässää hihassa. Turha heidän molempien olisi ulos jäädä, kaksi korvaparia oli aina parempi kuin yksi.

Ja vaikka ikkunan alle päästäisiin, olisi kuuluvuus heikko. Jos he menisivät sisälle, ja jos Riki pysyisi ilveksenä, voisi tuo helposti luikerrella vaikka valtiaiden syliin jos nuo eläinrakkaita sattuisivat olemaan.

Sinisiipi huokaisi helpotuksestaan, kun Rymé avasi suunsa kovin kohteliaaseen sävyyn: ""Minusta meidän pitäisi tehdä ainakin muutamia väijytyksiä. Sillä nuo alaravoiset saataisiin ainakin säikkymään" Sinisiipi nyökkäsi hyvääksyvästi ja joi hyvin pinenen kulauksen viinilasistaan. Se saattaisi olla hyvä idea. Vaanit varmastikin säikähtyisivät hieman, mutta entäpä jos he iskisivät takaisin samalla, tai vielä suuremmalla voimalla? Kun he taas iskisivät takaisin, syntyisi siitä yksi helvetti iskujen laajentuessa ja niiden päättyessä viimeinkin taistoon. Se ei kuulostanut keijuneidosta hyvältä, hän kannatti edelleenkin neuvotteluja. Jos ne eivät tepsisi, keskittäisiin jotakin muuta.

Hän oli juuri avaamassa suutaan, kun Shûi laukaisi ilmoille sanat, jotka hän oli kaiketi varastanut Sinisiiven suusta.
"He mitä luultavimmin vastaisivat iskuihin samalla mitalla." Sinisiipi nyökkäsi uudestaan vaitonaisesti ja antoi katseensa vaeltaan upean salin ikkunoissa. Ulkopuolella näytti olevan kovakin tuuli, sillä puskot ikkunoiden alla heiluivat melko tiheään tahtiin. Sinisiipi siirsi katseensa takaisin pöytään. Hänen mielessään kävivät myöskin kaikki matkaan lähteneet. Toivottavasti heillä oli kaikki hyvin.

Pöydässä oli melko hiljaista. Sinisiivestä tuntui, että sen ympärillä olisivat erinäköiset ajatukset tansahdelleet voimakkaasti, mutta kukaan vain ei uskaltanut sanoa omia aatoksiaan.
"En siltikään haluaisi minkäänlaista taistelua käytävän. Se on minusta aivan liikaa, siinä riistettäisiin elämiä kummaltakin taholta. Se olisi ehdottomasti vasta viimeinen keino ratkaista tämä kamaluus", Sinisiipi sanoi ja vilkaisi muita odottaen vastausta. Olivatko he kenties samaa mieltä, vai tyystin eri mieltä? Sinisiipi heiroi hieman kylmiä reisiään, ulkona todellakin taisi puhaltaa melko kovasti.

Hetken kuluttua hän halusi vielä lisätä:
"Minusta meidän tulisi kerätä kaikki arvoisat valtiaat ja valtiattaret kokoon ja keskustella asiasta. Tuskimpa siitä mitään tulisi, mutta kaikkihan me sentään sivistyneitä ihmisiä olemme!" Sinisiipi kohotti ääntään voimakkaasti lauseen loppupuolella saadakseen pientä itua peliin. Mutta toisaalta, vaaneilla nyt tuskin oli kunnon käytöstapoja, saatika he sitten olivat sivistyneitä. Sinisiipi kohautti harteitaan ja loi merkitsevän katseen kahteen kanssaolijaansa odottaen heidän mielipiteitään.

Ryme pyöritteli yhä edelleen käsissään viinilasia, joka oli puoliksi tyhjä, vaikkei sitä koskaan oltu täyteen kaadettukaan. Keijun ilme oli vakva, arvosteleva, kuten aina. Hän ei hymyillyt, eikä oikeastaan juuri sillä hetkellä edes katsonut toisiin, läsnäolijoihin päin. Hän oli hetki sitten todennut, että heidän pitäisi vain tehdä joitakin väijytyksiä ja kenraali melkeinpä osasi arvata mitä muut olivat mieltä, vaikkeivat oikeastaan sitä kieltäneetkään. Shûi avasi seuraavaksi suunsa ja totesi, että vaanit varmasti tekisivät samoin. Rymé nyökkäsi ja hörppäsi nopeasti viiniä, katsahtamatta kumpaankaan hetkeen, kunnes sitten jossain vaiheessa siirsi vihreiden silmien katseen Sinisiipeen joka puhui nyt.

"En siltikään haluaisi minkäänlaista taistelua käytävän. Se on minusta aivan liikaa, siinä riistettäisiin elämiä kummaltakin taholta. Se olisi ehdottomasti vasta viimeinen keino ratkaista tämä kamaluus"
Rymé tuhahti hiljaa. Ei. Vaanit eivät vain osanneet tehdä tätä toisella lailla. Ei sillä, eipä Rymékään sodan kannalla sinänsä ollut, mutta hän oli jo kokenut taistelija, eikä sota ollut hänelle uusi käsite ollenkaan.

"Minusta meidän tulisi kerätä kaikki arvoisat valtiaat ja valtiattaret kokoon ja keskustella asiasta. Tuskimpa siitä mitään tulisi, mutta kaikkihan me sentään sivistyneitä ihmisiä olemme!"
Rymé katsahti vihreillä silmillään Sinisiipeä ja sitten pudisti muutaman kerran päätään.
"Luuletteko että vaanit suostuisivat puhumaan kuin sivistyneet? Eivät. He eivät anna minkäänlaista arvoa aasoille, saatika niiden valtiaille. Siitä ei tulisi mitään", kenraali puhui voimakkaasti korostaen ja katsahti välistä myös Shûita. Rymélle kaikki kävisi mikä vain helpottaisi tilannetta mutta vaanit eivät varmaankaan suostuneet puhumaan. He eivät edes varmaan tienneet sanaa, sivistynyt.



Toisaalla taas Riki sai osakseen piikittelystä.
"Voi Karvakorva hyvä, ehkei nähdyksi mutta ainakin muurahaisten syömäksi."
Ilvesmies katsahti jalkoihinsa. Muurahaisia. Hivenen outo ilme karehti nyt valtiaan kasvoilla mutta pian tämä kuitenkin loi ivallisen katseen Velmaan.
"Mutta minähän pidän muurahaisista. Ne ovat kivoja pikku taaperoisia."
Kuitenkin Rikin sanat loppuivat ärähdykseen, kun yksi noista muurahaisista puraisi häntä. Tupsukorva loi vielä närkästyneen katseen Velmaan joka oli jo menossa ja murahtipa tämä vielä:
"Kunpa muurahaiset söisivät sinut."

Sitten Samandriel jo saapuikin paikalle ja Riki kertoi Velman menneen jo sisään ja sitten tupsukorva kysyi vielä, että mitä nämä kaksi sitten tekisivät, johon Samandriel vain vastasi, että he odottaisivat ainakin toistaiseksi. Eli ei poispääsyä muurahaisten joukosta. No, Riki ei kuitenkaan halunnut olla säälittävä pelkuri joten itsepintaisesti tuo pysyi siinä paikassa jossa alunperinkin oleskeli.

Keltaiset kissansilmät katsahtivat Velman suuntaan joka ilveili jotain ikkunassa. Riki kohotti hieman kulmiaan ja loi kysyvän katseen ikkunaa kohti ja sitten vieressään olevaa valtiatarta kohti. Mitä tuo nyt tuolla yökkäili? Tai kyllähän Riki sen tajusi, Velma ei pitänyt seurapiiriyökötyksistä. Ilvesmiehen kasvoille nousi piikittelevä virne, mutta se lakastui, kun Samandriel alkoi taas puhumaan.
''Tehdään näin. Joko jäät tänne väijyksiin ja tarjoat apua jos sitä kaipaamme, tosin Spilogale on myös etäämmällä ja tulee kutsusta. Toinen vaihtoehto on se, että esität lemmikki-ilvestäni. Se tosin saattaa herättää hieman huomiota, mutta ilvekset ovat yöeläimiä, eli toisaalta niiden 'ulkoiluttaminen' tähän aikaan ei olisi niin kummallista. Lisäksi aateliset tunnetaan oudoista lemmikeistään, eikä se kauaa ylimääräistä kiinnostusta herättäisi.''
Voitonriemuinen ilme nousi Rikin kasvoille. Seikkailuja, hienoa! Tätä valtias olikin kaivannut.
"Minusta se että esittäisin lemmikkiäsi on hyvä, minä kun en aateliselta näytä", Riki sitten naurahti ja katsahti itseään. Niin, hän ei ollut vaivautunut pistämään päälleen mitään arvokkaamman näköistä ja korvista tämän kyllä tuntisi hyvin, joskin nuo aasat olivat varmaankin niin lahopäitä, etteivät tätä edes tajuaisi.

"Mennäänkö?" Riki sitten kysyi ja virnisti. Hän niin odotti pääsyä ja uutta seikkailua. Siinä samassa tuo sulki silmänsä ja muuttui nopeasti ilvekseksi, joka oli paljon matalampi kuin äsken siinä samalla paikalla seissyt mies. Ilves naukaisi muutaman kerran ja sen silmät kiiluivat. Muutama sulka roikkui sen turkissa ja samalla myös nuo kaikki muutkin korut ja helyt, joita Rikin hiuksissa oli esiintynyt. Nyt tupsukorva jäi odottamaan milloin Samandriel lähtisi kohti kartanoa.

Velmalta pääsi syvä, helpottunut huokaus, kun hän tajusi kaksikon pusikossa äkänneen hänet, Rikin piikittelevästä virneestä huolimatta.
Hän lysähti kyllästyneen oloisena penkilleen, vilkuillen nyt vain syrjäkarein ikkunasta pusikkoon. Puuskahtaen neitokainen sysäsi tyhjennetyn lasinsa kauemmas itsestään, hyvä ettei pudonnut pöydältä alas, levittäytyi sitten penkilleen mukavammin, ristien samalla jalkansa.

Velman tummat, oikeastaan aivan mustat silmät haravoivat karskisti kartanon juhlaseurueita, pysähtyen häpeilemättä toljottamaan joitakin hivenen pidemmäksikin aikaa. Jossain pöydässä riekuttiin ja kieputtiin, nuoret aasaneidot kikattivat käppyrässä, vanhemmat illastavat Aasat taas tuijottivat paheksuvasti koreasti pukeutunutta seuruetta, joka korkeintaan nostatti Velman huulille hieman apean hymyn, kyllä hän mielellään itsekin olisi nyt jossakin juhlimassa.
Neito havahtui kuitenkin äkkiä tarkkojen korviensa napatessa varsin mielenkiintoisen virkkeen: ""Minusta meidän tulisi kerätä kaikki arvoisat valtiaat ja valtiattaret kokoon ja keskustella asiasta. Tuskinpa siitä mitään tulisi, mutta kaikkihan me sentään sivistyneitä ihmisiä olemme!" lausahduksen lausui naisääni, joka kohosi loppua kohden, kuin antaakseen lisäpuhtia sanoilleen.
Velma joutui tekemään kaikkensa pitääkseen peppunsa penkissään, sen sijaan että olisi rynnistänyt tuon naikkosen tykö hehkuttamaan ivallisesti: ´Tässä olen, jos jutella haluat. Sivistyneisyydestäni en kyllä menisi takuuseen.'
Velma kyllä osasi paremmin kuin hyvin kaikki aatelistontavat, mutta eriasia olikin se, ettei hän halunnut noudattaa niitä. Miksipä olisi halunnut.

Velma nojautui nyt kiinnostuneena pöytäänsä, tutkaillen samalla mahdollisimman vaivihkaa seuruetta, jossa tuo äskettäin puhunut naishenkilökin oleili. Siihen näytti kuuluvan kaksi mieshenkilöä naisen lisäksi. Velman kasvoilla karehti tyytyväinen, viekas, ehkä jopa käärmemäinen, mutta sitäkin tyytyväisempi hymy. Hän oli ehkä osunut naulankantaan etsintä retkellään. Fesalierin ovenkolahdus sai hänet kuitenkin hätkähtämään, vilkaisemaan kiukkuisena taakseen, ja pomppaamaan sitten ilme kirkastuneena ylös, ja rynnimään mahdollisimman arvokkaan näköisenä kohti ovea, josta oli astunut sisään Samandriel jäljessään lemmikki-ilveksensä.

"Rakas ystäväni!" hän huudahti niin teatraalisen koreasti kuin vain osasi, ja mitä tiesi Aasojen seurapiirinkin harrastavan pöyhkeillessään. Hän huitaisi määrätietoisena kirjavia hiuksiaan, pystymättä kuitenkaan estämään ratkikasta riemua välittymästä kasvoiltaan, Samandrielhan oli hänelle kuin pelastus konsanaan, tässä Aasojen turruttamassa kartanossa.
Unohtaen tyystin käytöstavat, Velma levitti käsivartensa siepatakseen Samandrielin aimo halaukseen, huomaten samassa Rikin ilveshahmossaan ystävättärensä jaloissa.
Muistaen jälleen käytöstavat Velma päättikin lavastaa tilanteen kompastumiseksi. Sivuille levitetyt käsivarret alkoivat hoippua, niin kuin tasapainottelijalla liukkaalla jäällä, samassa hän potkaisi ivallisesti virnistäen Rikiä, ikään kuin muka olisi tuohon kompastunut, ja saavutti sitten mukamas tasapainonsa, lausahtaen: "Anteeksi ystävä kallis, en olleenkaan huomannut karvakorvaista... öh, elukkaasi", Velman kasvoilla kelmeili ilkikurinen hymy, kun hän tapitti Rikiä, eikä voinut mitenkään kätkeä ivaa äänestään.
Miettien kaikenmaailmaan Aasojen kohteliaisuus eleitä, Velman mieleen muistui varsin eriskummallinen tapa, poskisuudelmat.
Niinpä Velma kumartui Samandrieliä kohti, suikkasi suukon ilmaan tämän oikean posken puolelle, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen kuiskaamalla tämän korvaan: "Taisin löytää Aasat- ", hän vaihtoi vasemmanposken puolelle, suikaten poskisuudelmansa jälleen ilmaan ja jatkaen kuiskaustaan: "Iso pöytä, vasemmalla, suoraan edessä, yksi nainen, kaksi miestä."
Sitten hän otti muutaman askeleen Samandrielistä pois päin, virnistäen tyytyväisenä. Ovelaa eikös, ja aasojen silminhän hän olisi vain ollut yltiöpäisen kohtelias seurapiirineito.
"Saanen ohjaistaa sinut pöytäämme", hän virkkoi, osoittaen rahvaanomaisesti pikkupöytää ikkunan vieressä, vaihtaen äkkiä sormella osoittelunsa hiustenpyyhkäisy-eleeksi, luoden kasvoilleen kohteliaan, sulokkaan hymyn, muutamien aasojen tarkastellessa häntä, samalla kun Velma lähti askeltamaan kohti osoittelemaansa pöytää.

//No niin sainpas raapustettua jotakin järkyttävämmän puoleista. Hittasin Saman ja Rikin sisälle kartanoon, mutta luvan kanssa siis. : DD //

Shûin katse harhaili vaivihkaa ympäristössä. Tosiaankin tunnelma oli hieman vauvautunut, ja aivan kuin kukaan ei olisi halunnut tuoda ajatuksiaan julki. Ei ainakaan herra itse, muistahan hän ei voinutkaan mennä takuuseen.
Sinisiiven avattua kuitenkin suunsa ja kerrottua mielipiteensä avoimesta sodasta ja verenvuodatuksesta sai miehen huokaisemaan hiljaa. Niinpä, harvat tappamisesta pitivät, vaikka löytyihän niitäkin.
"Aatteesi on toki jalo, mutta niin kauan kuin molemmat killat seisovat taipumattomina omien periaatteidensa takana, kuljemme kohti loppua joka ei vereltä voi välttyä." Shûi totesi ilme tavanomaisen vakavana, tuijottaen järkähtämättömänä Sinisiipeä. Miekkaan tarttuminen oli aina se viimeinen vaihtoehto, ja ellei jompikumpi sodan osapuoli luovuttaisi, moinen kohtalo todellakin odottaisi heitä.

"Minusta meidän tulisi kerätä kaikki arvoisat valtiaat ja valtiattaret kokoon ja keskustella asiasta. Tuskimpa siitä mitään tulisi, mutta kaikkihan me sentään sivistyneitä ihmisiä olemme!"

Haltia huomasi Rymén päänpudistelut ja laski itsekin katseensa väsyneenä viinilasiinsa. Syvä henkäys karkasi herran huulilta jo ties monennen kerran tämän illan aikana.
"Luuletteko että vaanit suostuisivat puhumaan kuin sivistyneet? Eivät. He eivät anna minkäänlaista arvoa aasoille, saatika niiden valtiaille. Siitä ei tulisi mitään"
Shûi nyökkäsi kenraalin sanoille. Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti juurikaan ketään vaania että olisi voinut mennä sanomaan olivatko ne ala-arvoiset oikeasti niin sivistymättömiä kuin puhuttiin. Parempi kuitenkin olettaa niin kuin turvautua toiveeseen joka saattaisi pettää heidät jos he liikaa siihen luottaisivat ja yrittäisivät sivistyneesti asiasta keskustella. Jonkin aikaa vastapuolikin ehkä pystyisi nahoissaan pysymään, mutta entäs jos tilanne karkaisi käsistä? Ties mitä vaanit keksisivät tehdä...

"Vaanille sivistys ja kunnia on yhtä tärkeä kuin aasalle rikkinäinen vaate" Shûi kommentoi selvää halveksintaa äänessään. Vaaneihin ei olisi luottamista. Selkäänpuukottamista sellaisesta touhusta olisi vain luvassa.
Mies oli hetken ajan jo lisäämässä jotain, kun railakas "Rakas ystäväni!"-huuto kiiri hänen korvaansa. Hyvin epämukavan näköinen ilme nousi haltian kasvoille, ja Shûin oli pakko vilkaista kuka moista meteliä viitsi pitää tähän aikaan illasta. Jaahas, se äskettäin saapunut neitokainen taisikin olla sitä eläväisintä sorttia.
Shûi käänsi päänsä takaisin seuralaisiinsa, muttei voinut olla tarkkailemasta sivusilmällä äskeisen naisen tohelointia puoliksi ärtyneen ja puoliksi säälivän näköinen ilme vaaleilla kasvoillaan. Että pitikin sattua juuri tälle päivälle.

Samandiriel jähmettyi järkyttynyt ilme kasvoillaan ovensuuhun Velman syöksyessä railakkaasti huutaen hänen luokseen. Hän ei todellakaan ollut odottanut tällaista vastaanottoa. Häneltä kesti tovin saada kiinni ajatuksen punaisesta langasta ja loihtia kasvoilleen ystävällinen ja iloisesta jälleennäkemisestä pakahtuva, valkoisen hammasrivin paljastava hymy. Kasvojenilmeen kurissa pitäminen oli aina ollut hänen huonoin puolensa, hänen oli äärettömän vaikeaa näytellä ilmein. Niinpä tämäkään yritys ei onnistunut aivan niin täydellisesti kuin oltaisiin toivottu, vaan epävarmuus paistoi hänen silmistään Velman aluksi ojentaessa kätensä kuin halaukseen ja alkaessa sitten huitomaan niillä kuin lentoon pyrkivä kana. Samandiriel astui yhden askeleen taaemmas kuin väistäen tuon kaatumasta päälleen, mutta neito saikin taspainonsa vakautettua Riki-parkaa potkaisemalla.

Samandiriel vilkaisi tuuhean oranssit hiukset hulmahtaen ilveshahmoista Rikiä. Hän oli päättänyt ottaa ylihemmottelevan lemmikinomistajan roolin, jolloin hänen olisi helpompi olla välittämättä tuon tutkimusretkistä; olisihan hänen pikku Rikillään oikeus tuppautua seuraan kuin seuraan, sillä hänen ilveksensä oli mitä kultaisin ja pörröisin eikä kukaan tuota voisi vihata kun huomaisi, miten hän itse tuota helli. Niimpä hän nopeasti kyykistyessään nappasi tuon otuksen kainaloonsa ja samalla ilveksen sileäkarvaista päälakea silitellessään kääntyi jälleen nuhteleva ilme kasvoillaan Velman puoleen tuon anteeksipyyntöjä kuunnellen. Hän joutui miltei heti katumaan tekoaan, koska ei ollut tullut ottaneeksi huomioon sitä seikkaa, ettei Riki mikään sylikissa ollut. Tuo oli painavampi ja kookkaampi, mutta Samandiriel päätti silti viedä esityksensä loppuun.
''Mukava nähdä teitäkin,'' hän sanoi lämpimästi hymyillen ja yrittäen parhaansa mukaan keskittyä vain ja ainoastaan Velmaan.

Samandiriel ei olisi mitenkään pystynyt arvaamaan, että tuo hänen tuntemansa Velma tunsi jotain niinkin hienoja tapoja kuin poskisuudelmat. Asian oivallettuaan hän kuitenkin nojautui vastaanottavaisena tuota kohti ja toimi itsekin tilanteen vaatimalla tavalla. Pilke ilmestyi hänen haukansilmiinsä saatuaan tietää Aasojen olinpaikan, mutta pidättäytyi katsomasta noiden suuntaan. he siis olivat sattuneet suoraan kyiden pesälle.

"Saanen ohjaistaa sinut pöytäämme", Velma sanoi kädellään erästä pikkupöytää kohden viitaten. Rikin pehmeää turkkia silitellen Samandiriel istuutui tuolilleen jääden näin selin Aasoihin ja laski ilveksen syliinsä.
''Tarjoilija!'' Samandiriel heläytti kirkkaalla äänellään ja todellakin toivoi, että tässä hienossa paikassa käytettiin tarjoilijoita. Oikeaan hän olikin osunut; hienosti pukeutuneen tarjoilijapojan pyyhältäessä kummasteleva ilme kasvoillaan heidän luokseen Samandiriel keksi äkkiä jonkin vedenpitävän syyn myöhäiselle iltaselle.
''Lady Kelvar on sairastunut. Vähäaatelinen, mutta kuuluu perhetuttuihin. Siksi kutsuin sinut tänne, heti kun tämän tiedon sain. Saattaa olla jokin niiden saastaisten Vaanien pevittämistä kulkutaudeista, ne rääsyläisethän suorastaan kylvävät ympärilleen kaiken maailman sairauksiaan. Olosuhteista johtuen hän varmaankin tuon eriskummallisen taudin sai.'' Samandiriel keksi koko henkilön omasta päästään, ja toivoi, että mainittuaan tuon olevan vähäaatelinen eivät Aasavaltiaat ihmettelisi sitä, mikseivät itse tuota henkilöä tunteneet. Hänen oli hyvin vaikea pitää äänensä huolestuneena, mutta koska noihin Aasoihin oli selin, ei hänen tarvinnut huolehtia ilmeestään.
''Noh, poika! lautasellinen lämmintä vuohenmaitoa pikku ilvekselleni!'' hän hoputti tarjoilijan tiehensä ja huokaisten kysyi Velmalta, ääni hieman dramaattisesti säröillen:
''Ladyn vanhemmat pyysivät minut tulemaan häntä katsomaan. Mutta mitä jos tauti on tarttuvaa laatua? En halua itseeni mitään rottien mätäpaiseita!'' Koko ruumista puistattava värähdys ei ollut teeskennelty. Häntä inhotti koko sydämensä pohjasta puhua Vaaneista kuin nuo todella olisivat olleet jotain mätääntyviä rottia.
''Minun ei ole nälkä. Uutinen sai vatsani aivan sekaisin,'' hän totesi surumielisesti selitteeksi sille, ettei ollut tilannut itselleen mitään. Hänellä riitti rahaa juuri ja juuri tilaamaansa maitoon, joka juuri pöytään saapuikin. Hän laski lautasen pöydänreunalle ja nosti Rikin etutassut kainaloista kohottamalla pöydälle, kuin tuo ei muka itse olisi siihen pystynyt. Hän nojautui kohti ilvestä kuin tuon korvaan leperrellen, mutta kuiskasikin sihahtaen:
''Heti tilanteen tullen hiivi noiden saastojen sekaan kuuntelemaan.''

Sinisiipi kaatoi omaan lasiinsa hieman vettä kannusta, joka nökötti yksinäisenä keskellä pöytää. Hän siirsi kannun takaisin ja odotti, että joku kommentoisi jotenkin. Häntä näytti selvästi ilmeen puolesta askarruttavan tilanne. Hänen silmänsä olivat puoliavoinna ja hän piti katsettaan pöydän reunassa hörpäten vesilasistaan muutaman kerran, ennen kuin joku aloitti puhumisen taas. Rymé ilmoitti näkökohtansa asiasta, että kaikki valtiat kerättäisiin kokoon. Sinisiipi havahtui viimein aatoksistaan ja nyökkäsi vaisusti tietämättään, miten voisi kommentoida. Juuri kun Shûi oli avaamassa suutaan sanoilleen, ravintolasalin lävitse kaikui huuto "Rakas ystäväni". Sinisiipi vilkaisi taakseen ja näki kahde hahmon antavanposkisuudelman toisilleen. Sinisiipi käänsi nopeasti päänsä takaisin, ei ollut kovin ytävällistä saapua tänne huutelemaan keskellä pimeää yötä. Mutta nuo kaksi hahmoa tuntuivat olevan aasoja, koska vaanit eivät yleensä tervehtineet tuolla lailla. Kuitenkaan Sinisiipi ei voinut luottaa mihinkään, minkä näki. Vaisusti hän kohotti lasinsa huulilleen ja joi aivan kuin ei olisi kuullutkaan mitään.

Sitten oli Shûin vuoro antaa kommenttinsa. Jälleen Sinisiipi tyytyi pelkkään nyökkäykseen, ehkäpä hän hieman yliarvioi vaanien ymmärrystä ja viisautta. Tottahan se oli, että heidän joukossaan saattaisi olla muutama viisaskin.. mutta tässähän se nähtiin. Jos he olisivat joukolla kovin viisaita, he olisivat hankkineet tiedon heidän kokoontumispaikastaan ja soluttautuneet mukaan.
Äsken melunneet ihmiset olivat nyt siirtyneet pöytään hoputtamaan tarjoilijaa, joka selvästi näytti olen kovin kiireisenä kyseisen pöydällisen takia. Sinisiipi kuuli selvästi, kuinka yksi mainitsi jonkun tarttuvan taudin. Ehkei ollut järkevää tuoda kipeää ihmistä tänne - ja varmaankin heidät oltiin tunnistettu valtiaiksi. Tai no, nuo viereisessä pöydässä istuvat aasat nyt eivät näyttäeet olevan kovinkaan tietoisia tilanteesta. Saattoivathan he killattomiakin olla. He olivat rynnänneet huutamaan heidän keskuuteensa, kukaan muu ei näyttävästi ollut ottanut sitä riskiä. Typerät ihmiset.

Sinisiipi oli laskenut päänsä.
"No, olette oikeassa. Tilanne on kerrassaan kinkkinen", hän sanoi hiljaa. Ei olisi hyvä, jos vieruspöytäliset kuulisivat heidän keskustelustaan sanaakaan. "Jos toisella osapuolella olisi edes näyttöjä siitä, että heillä on niitä järkeviäkin. Mutta ei." Sinisiipi hörppäsi lasistaan, joka oli uhkaavasti tyhjentynyt. Ennen kuin hän jatkoi, hän kaatoi lasiinsa uudestaan vettä, tällä kertaa hieman enemmän kuin edellisellä kerralla.
Tarjoilija oli päässyt lepäämään ja salissa oli nyt melko hiljaista. Hän odotti, että joku viereisen pöydän ihmisistä sanoisi jotakin, jotta hän saisi sanottua sanasensa. Pian kuitenkin kuului kamalaa astioiden kilinää, joten Sinisiipi huokaisi helpotuksesta ja jatkoi nopeasti.
"Tiedän, että minäkin saatan olla väärässä, mutta minua epäilyttää viereisen pöydän ihmiset. Ei heitä poiskaan voi täältä potkaista, mutta he kieltämättä häiritsevät hieman", Sinisiipi sanoi. Kuitenkin hän jatkoi, sillä nainen tuntui puhuvan pitkääkin juttua. "Jos emme voi keskustella, emmekä taistella, niin mitä voimme tehdä? Emme voi antaa tämän jatkua enää kauaa. Mnusta meidän tulisi tehdä päätöiksia, ainakin ennen aamua. Kansamme ei uskalla liikkua ulkona, kansamme pelkää kuollakseen jokaista, joka kulkee kaduilla hohtava ase mukanaan. Meidän pitää tehdä jotakin!" Sinisiipi yritti sanoillaan vakuuttaa, että vaihtoehtoja ei tuntunut enää olevan paljoa..

Tarjoilija oli kerännyt nolostuneena tavaransa kasaan ja siivosi nyt jälkiään. Sinisiipi yritti epätoivoisesti miettiä, miten ihmeessä tilanne saataisiin ratkaistua. Todellakin, jos toinen osapuoli olisi niin sivistynyt kuin he itsestään joskus kertovat juttujaan. Sinisiipi huokaisi väsyneenä ja pyöräytti lasia käsissään katsellen vettä sen sisällä. Se synnytti pietä väreilyä pinnassa. Jotakin tuo väreily tuntui kuvaavan erittäin upeasti tätä nykyistä tilannetta. Sinisiipi kuvitteli väreilevän lasin veden pinalle pienen aluksen. Kaksi kiltaa olivat suutuksissa toisilleen ja välillä joku yritti epätoivoisesti keikutta laivaa ja tehdä muutosta ahdinkoon. Joka kerta kuitenkin tuo keikuttaja sai ansionsa mukaan toiselta osapuolelta ja siitäpä syntyi suurempi soppa. Kukaan ei tienyt mitä tehdä, toivottavasti matkaan lähetetyt aasa-valtiaat onnistuisivat tehtävässään..

//Anteeksi kamalasti, että on kestäyt mutta (kuten varmaan tedättekin jo) olin perheen kanssa lomamatkalla Kyproksella ^^//

Niin, valtiaat voisi kerätä kokoon ja sitten sopia asioista. Mutta keiju tyytyi nyt vain pudistelemaan päätään ja kuuntelemaan tovereidensa mielipiteitä. Rymé oli käynyt monet sodat läpi ja tiesi mitä ne pahimmillaan olivat. Mutta tämä sota oli ratkaistavissa, jos kaikki voisivat vetää yhtä köyttä. Ja Rymé kyllä itsekin myönsi vihaavansa vaaneja, yli kaiken. Mutta voisi luopua moisesta ajatuksesta, jos vain sopimus rauhasta voitaisiin panna kasaan. Mikään ei ollut niin turhauttavaa kuin elää keskellä sotaa, eikä tietoakaan rauhasta. Silloin olivat kaikkien henget uhattuina, ja kaikista eniten valtiaiden ja valtiattarien, sillä hehän päättivät koko maan hallinnosta, eivät ketkään muuta.

Keijuherra pudisteli päätään, kunnes käänsi sitten vihreiden silmien katseensa siihen suuntaan josta oli kuulunut huudahdus. Niinpä niin. Joitakin aasoja, aatelisia jotka olivat riemastuksissaan nähneet toisensa, tosin tämä herätti kyllä epäilykset keijunkin päässä. Mutta hän ei näyttänyt sitä ulospäin, ei kuulunut tapoihinsa.

Hän kuunteli Sinisiiven puhumista ja istui paikoillaan aivan hiljaa. Olisi parasta saada sovittua, mutta pystyivätkö he siihen. Eivät, jos vaanit eivät suostuneet yhteistyöhön, ja mitä hän oli kuullut moisista, niin eivätpä nekään oikein pitäneet aasojen johdosta. Eli samalla kantilla molemmat killat ja niiden pääportaat. hiljaa tämä vain jäi kuuntelemaan keskustelua, nyökytellen.

"Kunhan tähän nyt jotenkin ratkaisu löytyisi ja aasat eivät kuitenkaan vajoaisi sitten vaanien tasolle", keijuherra mumisi itsekseen, mutta kuitenkin sen verran kuuluvasti että toverinsakin kuulisivat.



Riki oli muuttunut ilvekseksi ja tuhahteli nyt, kun Velma oli törmännyt tahallaan häneen. Mutta Samandriel olikin ottanut rakastavan emännän roolin ja siirtyi nyt rapsuttamaan häntä. Ja hyvä esitys se olikin. Jos Riki olisi ollut ihmismuodossaan, niin hienoinen virne olisi noussut noille kasvoille. Kissaeläin kuitenkin käveli Samandrielin kanssa pöytään, johon toinen sitten tilasikin maitoa, ilvekselleen. Ja ihanaa, esitys oli juuri täydellinen.

Kun maito saapui niin Rikin tassut nostettiin pöydälle ja kissaeläin alkoi litkimään maitoa suloisena. Kunnes sitten Samandriel kuiskasi hänelle.
''Heti tilanteen tullen hiivi noiden saastojen sekaan kuuntelemaan.''
Riki virnisti, tosin vienosti vain, sillä olisi näyttänyt ihan juntilta, jos olisi virnistänyt kunnolla, kissa kun oli.

Ja niin. Kun maito oli loppunut, niin ilves nuolaisi huuliaan ja hölkkäsi kierrellen pöydissä ja sai mukavia rapsutuksia muuan ihmisiltä ja sitten tämä kirmasinkin siihen pöytään, jossa istuivat arvon aasat.
"Mjau", tämä meni naukuen niiden luokse, oikeastaan Sinisiiven luokse ja kehräsi kuuluvasti, kuitenkin kuunnellen tarkkaan, mitä nuo sattuisivat puhumaan. Hän kuitenkin esitti todella söpöä ja rakstettavaa sylikissaa, vaikka isokokoinen olikin.

Sitten käväisi katse emännässään, tai yhdessä valtias toverissaan, Samandrielissa. Ilver jolkotti tämän luokse ja kehräsi taas tämän jaloissa ja kiersi sitten Velman puolelta, ja istuutui katsoen Samandrielia. Ihan kuin se tosiaan olisi hymyillyt, mutta ei. Se oli vain ilkikurinen virne, miten Riki pitikään seikkailuista niin kovin ja tämä sai luvan olla yksi sellainen. Suurikokoinen kissaeläin nousi ja heilutti häntäänsä ja kulki taas korvat pystyssä aasojen luokse kehräten kovaa ja korkealta. Nyt se kiinnitti huomionsa kahteen herraan, keijuun ja haltiaan ja kiersi niiden luokse, kuin olisi halunnut tulla paijattavaksi.

//Anteeksi, kamalan kökkö -.- Kirjoitin nopeasti, koska tuli kiire.//