Eli tässä olisi tämä lupaamani ficci vertsulle<3~ Oli kovin vaikea aloittaa tätä työtä, mutta nyt sain sitten inspiksen tehdä, kun kuului media playeristä eräs kappale, joka sai ajatukseni virtaamaan. Tästä tuli hiukka lyhyt, mutta toivottavasti se ei haittaa?
Sofiasta oli mukava kirjoittaa ja tässä tapahtuu loppupuolella hienoinen aikaharppaus. Toivottavasti vertsu pidät, lyhkäsyydestä huolimatta <33~
Teksti & Räksä © Sever
Sofia © vertsu
Laulun sanat ( tai osa niistä )© Yö ~ Oikee enkeli
~
Vaiti on,
on pimeässä aikaa itselleen.
Suunnaton,
tuska joka maalaa sydämeen.
Hän päivät raataa töissä, tekee mitä pyydetään
ja iltaisin tuo vaatii ihmeitä ei vähempää.Oli yö Payonin yllä. Verho tuntui laskeutuvan kaupungin ylle, peittäen kaiken valon toiselle puolelleen. Kadut olivat kuitenkin täynnä juopuneita ihmisiä, ja kissoja, sekä rottia. Suurin osa ihmisistä oli kuitenkin sisällä, lämpimissä asunnoissaan.
Erään talon ikkunasta katseli tyttö. Tämän vaaleanpunaisissa silmissä näkyi kaipaus. Silmät olivat lasittuneet, eikä tämä todellakaan näyttänyt onnelliselta. Kuka voisikaan olla onnellinen siinä paikassa? Jonne hänet oli kahlehdittu, kuin häkkilintu. Hän ei olisi halunnut asua siellä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Hän oli sen velkaa.
Kuitenkin ulkopuolella elämä olisi varmasti parempaa, vaikka menneisyyden haavat seuraisivat häntä joka paikkaan, oleskeli hän sitten missä hyvänsä. Tyttö pystyi vain toivomaan parasta. Hän halusi tuntea tuulen vienon puhalluksen kasvoillaan, haistaa meri-ilman, nähdä hymyileviä ihmisiä. Mutta ehkä kaikista eniten hän halusi tuntea rakkauden. Nyt työssään hän ei sitä saanut. Tämä oli vain palkollista ja kukapa huoraa olisikaan rakastanut? Ei, hän halusi tuntea kun rakkaus veti puoleensa, kun joku rakastaisi myös häntä. Hymnkare nousi noille verenpunaisille huulille. Niin, rakkaus. Tuntisiko hän sitä koskaan? Mikään ei ollut mahdotonta. Hänellä oli vielä toivo, vaikka mitään muuta ei ollutkaan. Häneltä oli riistetty vapaus, hän oli vain huora, mutta kukaan ei voisi sammuttaa hänen toivoaan.
Hän pääsi unelmissaan pois. Ehkä joku päivä myös oikeasti. Sitten hän ehkä saisi tuntea sen rakkauden, jota ei ollut koskaan tuntenut, jota ei ollut koskaan saanut osakseen.
Unelmissaan uskoo että joskus lentää pois,
kunpa höyhenensä siipiin pian liimata hän vois.Alakerran melu sai tytön havahtumaan.
”Sofia! Et ole taaskaan tienannut mitään!”, kuului ilotalon pitäjän jylisevä ääni. Tämä tarrasi pienen sanaharkan jälkeen tytön käteen ja vei alas, heitti pihalle. Sofia mätkähti tyhjälle, kiviselle kadulle. Hän oli ulkona. Poissa talosta.
Tämä nousi pystyyn ja siinä samassa kuuli askelia. Komea, tumma mies, hänen edessän. Sofian sydän tuntui lyövän aina vain kovempaa.
”Oletko kunnossa?” tuo muukalainen kysyi häneltä. Sofia nyökkäsi hymyillen. Oliko tämä vain unta? Hänen edessään seisoi nuori komea mies, joka puhui hänelle kuin tavalliselle tallaajalle.
Unelmissaan tietää et on oikee enkeli.Sofia oli valvonut jälleen koko yön. Hänen vierellään lepäili rakkaansa. Tuo tummahiuksinen soturi, joka oli hänelle, kuin pelastava enkeli. Tämä oli tullut, ottanut hänet mukaansa, ja osoittanut mitä tosirakkaus on. Sofian vaaleanpunaiset silmät katselivat tuota, jota hän rakasti niin paljon. Verenpunaisilla huulilla karehti kaunis, onnellinen hymy.
”Räksä”, tämä kuiskasi rakkaansa nimen hiljaa ja laski nopean suudelman, tämän huulille, kuitenkin yritti olla herättämättä toista.
Ei ollut vielä ihan aamu. Aamuyö oikeastaan. Lintujen laulu kantautui silti selvästi tämän vampyyrin korviin. Hän oli onnellinen. Hän oli rakastunut ja sai osakseen vastarakkautta. Hän oli päässyt pois, pois vankilastaan ja nyt hänellä oli vieressään oma, rakas, henkivartijansa, joka oli sanonut, ettei antaisi kenenkään tehdä enää pahaa hänelle, Sofialle.
Kaikki oli hyvin, paremmin, kuin koskaan ennen.
~
Ma 09 Kesä 2008, 09:54
