Tähtien takana tapaamme taasen (tarina Ion vanhemmista)

Tällaisia seurueita sai harvemmin nähdä Payonin kaduilla, edes näin karnevaalien aikaan. Joukko epätavallisen lyhyitä ja selvästi aseistautuneita nuoria miehiä ja naisia käveli pitkin katua keskenään iloisesti jutellen, saaden kaikki vastaantulijat siirtymään kadun toiselle puolelle. Kaikki kyllä tiesivät, että kulkijat olivat valkyyrejä, olentoja jotka olivat tunnettuja paitsi pituuden puutteestaan myös taistelutaidoistaan. Sellaisia ei siis kannattanut ruveta ärsyttämään.
Lisen oli yksi joukossa kulkevista valkyyrioista. Neidon kullanvaaleat hiukset oli sidottu selkään pitkälle palmikolle ja uteliaat siniset silmät tarkkailivat valppaasti ympäristöä täyteläisten huulien rajaaman suun laukoessa koko ajan enemmän tai vähemmän nokkelia kommentteja. Hänen puhuessaan siro käsi hipelöi lähes jatkuvasti kultaisia korvarenkaita tai sitten se lepäsi vyöltä pilkistävällä veitsenkahvalla. Veitsiä saattoikin nähdä useampia, pari vyötäisillä ja pari saappaanvarsissa, ja saattoi olla varma että niitä löytyisi vielä lisääkin tarpeen niin vaatiessa.
Aivan kaikki kaupunkilaiset eivät kuitenkaan viitsineet väistää valkyyrijoukkoa. Yksi mies asettui aivan tarkoituksellisesti heidän tiellensä ja etummaisten joukossa kulkeva Lisen pysähtyi ja mittaili miestä arvioivalla katseella. Ei kovin pitkä, vaikka olikin alle puolitoistametristä Liseniä selvästi pidempi. Mustat hiukset sojottivat oman tahtonsa mukaan kuin harjakset ja päivettyneitä kasvoja peitti karhea parransänki. Ilme oli yhtä aikaa huvittuneen ilkikurinen ja jopa lapsekkaan uhmakas.
”Näyttää täältä arkajalkojen joukosta löytyvän joku selkärankainenkin”, Lisen sanoi hieman huvittuneesti seistessään tuota tummaa miestä vastapäätä.
”Eihän muualta tulleiden pöyhkeilijöiden voi antaa vallata koko katua”, mies vastasi olkapäitään kohottaen, muttei voinut estää pientä virnistystä nousemasta kasvoilleen.
”Ei sinulta ainakaan itsevarmuutta puutu, mutta onko sinulla mitään sen perusteeksi”, valkyyrianeito naurahti kulmiaan kohottaen ja samassa hänen veitsensä kolahti miehen miekkaa vasten, liike jonka Lisen oli aloittanut ja jonka toinen taitavasti torjui. Nopeasti muut valkyyrit muodostivat piirin kaksikon ympärille.
Pienet veitset ja raskas miekka kolahtelivat toisiaan vasten, taistelijat liikkuivat ja pyörähtelivät eivätkä epäröineet yrittää potkua tai lyöntiä jos sellaiseen vain sattui tilaisuus. Molempien kasvoilta näki, että he nauttivat tästä. Mutta varmaksi ei voinut sanoa, kuinka suuri osa tuosta oli vakavaa taistelua ja kuinka paljon mukana oli pelkkää huvittelua.
Hetken aikaa Lisenin kasvoilta saattoi erottaa voitonriemuisen ilmeen, kun hänen veitsensä lopulta pysähtyi miehen rintaa vasten, sydämen kohdalle. Pian tunne kuitenkin haihtui, kun valkyyria huomasi tuntevansa miekan kylmän terän kaulallaan. Jonkin aikaa he vain seisoivat pysähtyneinä, aseiden värähtämättä milliäkään paikoiltaan. Lopulta Lisen laukaisi tilanteen vetäytymällä notkeasti toisen miekan ulottuvilta ja pistämällä veitsensä takaisin vyöhön.
”Ei hullumpaa – lämmittelyksi”, kultahiuksinen sanoi virnistäen.
”Toisinaan leikkiminenkin on ihan mukavaa”, mies vastasi ja työnsi hänkin miekan tuppeensa.
”Niin, onhan se ymmärrettävää että ihminen ei voi saavuttaa samaa tasoa kuin valkyyria ja joutuu siksi tyytymään leikkimiseen”, Lisen totesi yrittäen pitää kasvonsa vakavina. Sitkeä hymy pilkisteli kuitenkin nuoren naisen kasvoille. Hän ei tiennyt varmasti toisen olevan ihminen, mutta siltä se mitä todennäköisimmin vaikutti.
”Mieluummin rajansa tunteva ihminen kuin leuhka valkyyri”, mies heitti vastaan, mikä ei ehkä ollut se kaikkein viisain veto kun oli yli kymmenpäisen valkyyrijoukon ympäröimänä. Hänestä ei kuitenkaan nähnyt tippaakaan epäröintiä tai huolestuneisuutta, ainoastaan jatkuvaa huvittuneisuutta. Yllättävän samankaltaisen ilmeen saattoi nähdä myös Lisenin kasvoilla.
”Mieluummin kaunis valkyyria kuin rähjäinen ihminen”, sinisilmäinen neito sanoi ja katsahti melko vihjaavasti edessään seisovaa miestä, jonka ulkoasu ei kyllä ollut siitä siisteimmästä päästä.
”Ehkä kauneus sopii naisille paremmin”, kuului olkien kohautuksen ja ainaisen virneen säestämä vastaus.
”Haluaisitko näyttää minulle kaupunkia”, Lisen sanoi yllättäen ja sai jopa tuon mustahiuksisen miehen hetkeksi hämmästymään äkillisellä aiheenvaihdoksella. Valkyyria saattoi kuulla ystäviensä hämmästynyttä mutinaa ympäriltään muttei välittänyt siitä, katseli vain miestä kasvoillaan suloinen ja jopa viaton ilme, ilme jolla hän oli oppinut saamaan haluamansa. Loppujen lopuksi harvat saattoivat vastustaa noita viattomia ja kauniita kasvoja pyytävine silmineen, kun neito tuolle päälle sattui. Valkyyreille tyypillinen maanittelutaito oli hänellä erityisen hyvin hallussa, vaikka mieluummin hän yleensä suostutteli muita käyttämättä tuota valkyyrien erikoislahjaa, silloin sai tosiaan käyttää omia aivojaan eikä mitään magiaa.
”Enköhän minä voi”, mies sanoi taas harteitaan kohauttaen, toivuttuaan hämmästyksestään.
”Nähdään huomenna Kaupungin-Porteilla pari tuntia keskipäivän jälkeen”, Lisen sanoi ystävilleen, jotka jäivät hämmästyneinä tuijottamaan miehen kanssa väkijoukkoon katoavan neidon perään. Kyllähän kultahiuksinen usein teki kaikenlaista, mutta että lähteä juhlimaan karnevaaleja tuiki tuntemattoman ihmismiehen kanssa... Eivät he kuitenkaan voineet mitään tehdä, kokemuksesta kaikki tiesivät että Lisenin päätä oli turha ruveta kääntämään. Ja olihan neito kuitenkin aikuinen ja osasi yleensä pitää huolen itsestään.
Pian mies esitteli itsensä Rauliksi ja paljastui myös että hän oli tunnettu palkkamurhaaja, muuhun työhön kun ei ollut koskaan oppinut. Lisenin ja Raulin ilta kului lähes jatkuvan pilke silmäkulmassa esitetyn piikittelyn merkeissä ja karnevaalihumusta nauttiessa. Myöhemmin he päätyivät hörppimään olutta erääseen majataloon ja puhelivat kaikenlaista myöhään yöhön, raahautuen huoneisiinsa nukkumaan vasta auringonnousun aikoihin.
Seuraavana päivänä melko krapulainen mutta siitä huolimatta melko iloinen Lisen tuli portille tapaamaan ystäviään, kuten oli luvannut.
”Missä sinä olet ollut, ehdimme jo huolestua”, Nerowyn, Lisenin läheisin ystävätär, huudahti hänet nähdessään. Kultahiuksinen valkyyria oli nimittäin myöhästynyt sovitusta tapaamisajasta lähes tunnilla.
”Nukuin pommiin”, Lisen vastasi ja kuittasi asian olankohautuksella. Eipä tuo mikään ihme ollut sen valossa että hän oli valvonut todellakin koko yön.
”No nyt sentään päästään lähtemään”, Gerdon sanoi ja lähti astelemaan kohti porttia, muun joukon seuratessa. Kaupungin-Vartijatkaan tuskin olisivat niin virkaintoisia, että yrittäisivät estää kymmenpäistä valkyyrijoukkoa. Tai jos yrittäisivät, eivät kyllä onnistuisi.
”Sanokaa vanhemmilleni terveisiä ja hyvää matkaa”, Lisen huikkasi heidän peräänsä, saaden muut pysähtymään ja käännähtämään taas tuota omapäistä valkyyrianeitoa kohden.
”Aiotko... aiotko sinä jäädä tänne?” Nerowyn kysyi ja tuijotti kultahiuksista epäuskoisena.
”Sen ihmisenkö takia?” Nyt äänessä oli Mergen, nuori mies jota uutinen järkytti ehkä vielä enemmän kuin muita.
”Aion jäädä, mutta en hänen takiaan. Haluan vain kokeilla jotain uutta”, Lisen totesi ja kaikki kyllä tajusivat että nimenomaan sen miehen takia hän halusi jäädä.
”Millä sinä oikein elätät itsesi, yksin ilman rahaa, ilman ystäviä, ilman perhettä”, Nerowyn sanoi. Hän oli aina saanut olla hillitsemässä Liseniä tämän huimapäisten päähänpistojen takia, mutta tämä oli kyllä kaiken huippu. Ylhäisestä perheestä peräisin oleva työhön tottumaton valkyyrianeito aikoi muuttaa lähes rahattomana tuntemattomaan kaupunkiin, ihmismiehen takia? Ei kuulostanut hyvältä, ei ainakaan Nerowynin korviin.
Nerowyn ei kuitenkaan saanut vastaukseksi muuta kuin huolettoman olankohautuksen.
”Edes sinä et voi tehdä jotain näin hullua”, hän yritti vielä vedota ystäväänsä.
”Voin ja teen”, Lisen tyytyi sanomaan tyynesti ja päättäväisesti, niin päättäväisesti, että Nerowyn oli vain harvoin nähnyt ystäväänsä tuollaisena. Kun kultahiuksinen oli tuolla tuulella, ei hänen päätään kääntänyt kertakaikkiaan mikään.
”Parempi antaa hänen jäädä, emme voi enää mitään”, Nerowyn luovutti huokaisten. Turha taistella vastaan, jos ei voinut muuttaa asioita, niin väärältä kuin luovuttaminen saattoikin tuntua. Muut katsoivat hämmästyneinä Nerowyniä, aikoiko tuo tavallisesti niin järkevä nainen antaa ystävänsä tehdä moisia hullutuksia?
”Pidä huoli itsestäsi”, Nerowyn sanoi ja halasi rakasta, rakasta ystäväänsä.
”Minä pidän. Kerro... äidille ja isälle, etteivät suotta huolehdi”, Lisen vastasi hiljaa, joutuen nieleskelemään kurkkuunsa yllättäen noussutta palaa. Ei hän tosissaan uskonut, että vanhemmat eivät huolehtisi, vaikka hän kuinka aikuinen jo olikin. Mutta kultahiuksisen mielestä nyt oli oikea hetki irrottautua, siirtyä omilleen.
Lopulta Lisen irrotti itsensä Nerowynin halauksesta, kohotti kasvoilleen melko hauraan hymyn ja hyvästeli yksitellen kaikki joukon jäsenet, tärkeimmät ystävänsä.
”Minun tulee teitä kaikkia ikävä”, valkyyrianeito sanoi vielä kaikille yhteisesti ja käännähti sitten pois, lähtien nopeasti askeltamaan väkijoukon sekaan. Jäähyväiset olivat aina niin riipaisevia, niitä ei voinut pitkittää enää enempää kuin oli pakko. Mutta vaikka haikeus asuikin Lisenin mielessä, tunsi hän kuitenkin enemmän kutkuttavaa jännitystä kaiken edessä olevan vuoksi. Viimeinkin hän voisi kutsua itseään aikuiseksi ja itsenäiseksi.
”Lisen!” joku huusi neidon takana, pian hän tunnisti puhujan Mergeniksi. Hetkeksi neito vielä käännähti katsomaan taakseen, mutta vain heilauttaakseen kättään viimeiseksi hyvästiksi. Kultaiset rannerenkaat välähtivät auringossa ja pian lyhyt neito oli jo kadonnut väkijoukkoon.
”Olkoot jumalat kanssasi”, Nerowyn sanoi hiljaa katsellessaan ystävänsä katoamista. Muuta hän ei enää voinut Lisenin hyväksi tehdä.

Lisenin uusi elämä Payonissa oli tosiaankin erilaista kuin se, mitä hän oli elänyt vanhempiensa hoivissa. Perhe oli ollut rikas ja palvelijat olivat yleensä hoitaneet jokapäiväiset askareet. Mutta Lisen ei pelännyt ruumiillistakaan työntekoa, olihan hän kuitenkin taistellut koko ikänsä. Lähes rahatton valkyyria saikin hankittua töitä tarjoilijana eräässä majatalossa ja paikan pitäjää vähän suostuteltuaan hän sai vielä itselleen majapaikankin. Ei paikka mitään luksustasoa ollut, mutta ainakin hänellä oli katto päänsä päällä ja säännölliset tulot, vaikkeivät ne mitään huippuluokkaa olleet.
Lisen ja Raul tapailivat toisiaan niin usein kuin vain töiltään ehtivät ja tutustuivat toisiinsa koko ajan paremmin, itse asiassa niin hyvin että saivat huomata rakastavansa toisiaan. Kultahiuksinen valkyyria sai huomata, ettei todellakaan joutunut katumaan päätöstään jäädä Payoniin. Toki hän edelleen kaipasi ystäviään ja perhettään, mutta tuo mies, tuo ihmismies oli vienyt täysin hänen sydämensä, eikä hän enää tahtonut erota Raulista. Suloinen rakkaus oli kuin nektaria Lisenille, saaden neidon kukoistamaan.
Eräänä päivänä onnellinen neitonen oli pyyhkimässä majatalon pöytiä, ajatellen vain koko ajan Raulia. Hymy kareili neidon kasvoilla ja ajatuksissaan hän hinkkasi yhtä ainoata pöydän kohtaa ties kuinka monetta kertaa. Aamu oli vasta varhainen eikä asiakkaita juurikaan näkynyt.
Ovi kuitenkin aukesi ja sisään astui pariskunta, jonka kaltaisia harvoin tässä majatalossa nähtiin. Ylväät ryhdit, upeat vaatteet ja käskevät ilmeet kertoivat, että kyse ei todellakaan ollut mistään tavallisista tallaajista. Tulijat olivat Lisenin vanhemmat Cathryn ja Alexin, jotka olivat tulleet Payoniin etsimään tytärtään.
”Lisen, meidän täytyy puhua”, Cathryn sanoi äänellä, joka kenties päällisin puolin kuulosti silkoiselta mutta jonka sisään oli verhottu uhkaavaa terästä. Lisen veti syvään henkeä ja suoristi huomaamattaan lyhyen vartensa. Nyt hänenkin ilmeensä oli vakava ja ennenkaikkea se oli päättäväinen. Neito tiesi kyllä, mitä vanhemmat halusivat, ja hän tiesi myös, mitä itse halusi.
Lisen johdatti vanhempansa omaan pieneen huoneeseensa ja siellä kolmikko viipyikin pitkään. Jos joku olisi kuunnellut oven takana, olisi hän saanut kuulla painokkaita puheenvuoroja ja paikoitellen kohoavia ääniä.
”Elät nähdäksesi hänen kuolevan ja kenties elät nähdäksesi lastesikin kuolevan ajan murtamina. Se murtaisi sinut”
”Olen jo täysi-ikäinen ja osaan huolehtia asioistani. Ja minä todella rakastan häntä”
”Altistat itsesi liian suurille vaaroille asumalla vieraassa kaupungissa ainoana tuttavanasi palkkamurhaaja”
Keskustelu sinkoili kauan, mutta lopulta Lisenin vanhemmat poistuivat. Cathrynin ilmettä ei voinut tulkita, Alexin näytti kenties hieman surulliselta. Huoneeseen jäi, tahtojen taistelun voittajana, Lisen, taskussaan huomattavasti entisestä tukevoitunut rahapussi. Kun vanhemmat eivät voineet taivuttaa tytärtään palaamaan turvalliseen kotiin, olivat he ainakin halunneet pitää huolta Lisenin taloudellisesta selviytymisestä. Neidolla olikin jo suunnitelmia noiden rahojen varalle, muttei kenties aivan sellaisia kuin hänen vanhempansa olivat odottaneet.

Pieni, mutta sievä kivitalo, jota ympäröi pienenpieni nurmikaistale ja vastamaalattu valkoinen aita, nökötti muiden enemmän tai vähemmän kaltaistensa seurassa. Talon edessä kadulla seisoi onnellisen näköinen pariskunta, vastanaineet. Mustahiuksinen mies, lyhyestä parista se pidempi, painoi lempeän suudelman kultahiuksisen naisen huulille. Vielä vähän aikaa sitten he olivat seisseet Odinin temppeleissä yksinkertaisessa hääseremoniassa, jota olivat olleet todistamassa vain muutamat parin läheisimmät ystävät.
”En vain voi uskoa, että sain kesytettyä sinunlaiseni naisen”, Raul sanoi lempeästi vieressään seisovalle naiselle, pilke silmäkulmassaan.
”Et sinä minua ole kesyttänyt, älä luulekaan. Minähän se sinut pyydystin”, Lisen vastasi miehelle virnistäen, suukottaen nyt vuorostaan tuota. Niin, edes tällaisena päivänä he eivät voineet olla kiusoittelematta toisiaan. Mutta molemmat vain nauttivat siitä, nauttivat saadessaan tasaveroista vastusta nokkelalle - tai toisinaan vähemmän nokkelalle – kielenkäytölleen.
Tämän parin mittapuulla leppoisaksi luokiteltava keskustelu jatkui lähes taukoamatta heidän astuessaan sisään portista ja avatessaan yhdessä oven. Tämän talon eteen molemmat olivat tehneet lujasti töitä, vaikka suuri osa tarvittavista rahoista olikin tullut Lisenin vanhemmilta, noiden sitä tietämättä. Ilman niitä rahoja kuitenkin melko huonosti tienaavien vaanien olisi ollut lähes mahdotonta saada näin hyvää taloa.
Tässä talossaan Lisen ja Raul saivat useita vuosia elää onnellista rakastuneen avioparin elämää. Vaanien puolelle asettuminen ja Raulin ammatti kyllä toivat heille omat ongelmansa, mutta taistelutaitoiselle parille ne eivät olleet ylivoimaisia. Ainakin Lisenin onnea kuitenkin varjosti se, etteivät he saaneet lapsia. Raulin lohdutuksesta valkyyria tunsi itsensä jotenkin vajaaksi ja epäkelvoksi, kun ei kyennyt antaa elämää uudelle olennolle.
Lopulta Lisen jo luopui toivosta saada lapsia, mutta silloin se viimein tapahtui, kultahiuksinen sai huomata olevansa raskaana. Parille syntyi lapsi, kaunis tyttö joka oli perinyt äitinsä kauniit sinisilmät ja sirot piirteet, joihin oli sekoittunut myös hänen isänsä näköä. Jo syntyessään lapsella oli musta hiustupsu, joka ei kuitenkaan ollut samanlaista karkeaa harjasta kuin Raulilla.
”Voi raukkaa, perinyt äitinsä silmät”, Raul sanoi muka kovinkin surullisena katsellessaan kehdossaan jokeltelevaa lasta, pidellen Liseniä lempeästi syleilyssään.
”Kunhan ei sentään sortuisi samanlaiseen mieheen kuin äitinsä sortui”, Lisen vastasi virnistäen, painaen päänsä miehen olkaa vasten ja kietoen myöskin kätensä toisen ympäri.
”Jos hän on yhtään äitinsä kaltainen, tekee hän jonain päivänä jonkun miehen äärettömän onnelliseksi”, mustahiuksinen palkkamurhaaja sanoi hiljaa, kerrankin vakavasti. Valkyyrian siniset silmät kääntyivät kohtaamaan toisen tummien silmien lempeän katseen, suloinen hymy täytti nuo kasvot, samanlainen hymy kuin se, jolla hänen tyttärensä myöhemmin tulisi hurmaamaan. Huulet painuivat huulia vasten, käsi upposi hiusten sekaan.
”Onko sinun pakko mennä töihin tänään?” Lisen kysyi mieheltä hiljaa.
”Kyllä minun täytyy, entistä enemmän sinun ja lapsen vuoksi. Mutta olen kysellyt eräältä mieheltä ja minulla olisi mahdollisuuksia saada uusi työ, sellainen jossa en olisi vaarassa koko ajan”, Raul vastasi hänkin hiljaa. Hän oli ryhtynyt palkkamurhaajaksi, koska ei ollut muutakaan osannut, mutta nyt hän pelkäsi, että ennenaikainen kuolema voisi erottaa hänet perheestään. Palkkamurhaus ei kuitenkaan ollut se turvallisin ansaintikeino.

Tältä keikaltaan Raul ei kuitenkaan palannut. Lisen huolestui, kun ei kuullut sanaakaan miehestä, mitä kauheimmat epäilykset muotoutuivat hänen mielessään. Varmuuden hän sai vasta kuullessaan, että aasat aikoivat teloittaa joitakin kiinni saamiaan rikollisia ja Raul oli heidän joukossaan. Aluksi tieto lamaannutti valkyyrianeidon, mutta sitten hän päätti tehdä kaiken voitavansa miehen pelastamiseksi. Lisen jätti tyttärensä naapurinsa hoiviin ja lähti itse teloituspaikalle, vakaana aikomuksenaan pelastaa rakkaansa henki.
Raulin katse haravoi paikalle kokoontunutta väkijoukkoa, etsien tiettyjä kasvoja siitä verenhimoisesta ihmismerestä. Ja viimein hän löysi etsimänsä ja näki heti mitä toinen aikoi, tunsihan hän rakastamansa naisen niin hyvin. Lisenin päättäväinen ilme sai surumielisen rakastavan hymyn kohoamaan kuolemaantuomitun palkkamurhaajan sänkisille kasvoille.
”Ei”, mies muodosti sanan äänettömästi huulillaan ja pudisti päätään. Lisen ei saisi nyt tapattaa itseään, ei hänen vuokseen. Raul veti kasvoilleen rauhallisen, jopa tyynen ilmeen vakuuttaakseen toisen katseyhteyden kestäessä. Valkyyrian ilme muuttui ensin hämmästyneeksi, sitten uhmaavaksi, mutta lopulta surullisen ahdistuneeksi. Nainen oli ymmärtänyt, halusi tai ei.
Rauhoittelevaa ja rakastavaa hymyään hymyillen Raul katseli rakastamaansa valkyyriaa niin kauan kuin vielä saattoi. Vaikkei mies yleensä jumalista piitannut, nyt hän esitti syvältä mielensä syövereistä kumpuavan äänettömän rukouksen noille kuolevaisten kohtaloja ohjaaville olennoille. Ei omasta puolestaan, vaan Lisenin ja lapsen puolesta.
Huputetun pyövelin raskas käsi laskeutui Raulin olalle ja käänsi miehen kovakouraisesti kohti mestauspölkkyä. Itsensä tyyneksi pakottaen palkkamurhaaja laski päänsä kylmää kivipintaa vasten ja sulki silmänsä. Viimeisenä hän näki mielessään kauniin, vaaleahiuksisen naisen, joka piti sylissään pientä lasta.
Lisen ei suljettujen silmiensä takaa nähnyt kirveen laskeutumista, mutta kuuli kyllä sen iskeytyvän lopulta kovaa kiveä vasten. Nainen ei kuitenkaan tuntenut surua, vain avutonta vihaa. Miksi, oi miksi noiden aasojen piti luulla voivansa määrätä myös vaanien asioista? Vihan jälkeen myöhemmin tuli surun aika, yksinäisten öiden pimeinä tunteina jolloin seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja yksin kannettava taakka painoi liian raskaana.
Vähitellen tuo lamauttava suru kuitenkin jalostui kauniiksi kaipaukseksi. Lisenillä oli vielä elämää elettävänään ja ennen kaikkea hänellä oli tytär kasvatettavanaan. Suloinen tytär, joka sai kaiken äidiltään liikenevän rakkauden, muttei kuitenkaan tullut pilalle hemmotelluksi, eihän Lisenillä ollut varaakaan moiseen. Valkyyria elätti itsensä ja tyttärensä siivurina ja muissa hanttihommissa, kun raha oli oikein tiukassa hän osallistui järjestettyihin katutaisteluihin joista saattoi voittaa isot rahat.

”Hyvä Io, vielä vähän korkeammalle!” Lisen kannusti tytärtään. Kahdeksanvuotiaaksi pienikokoinen tyttö potkaisi uudestaan, venyen nyt vielä hieman korkeammalle ja sai äidiltään ilahtuneet aplodit. Kultaiset hiukset lehahtaen valkyyria nappasi lapsen syliinsä ja pyöräytti tuota ilmassa, jolloin mustahiuksisen tytön suusta purkautui ilahtunut nauru, houkutellen äidin nauramaan kanssaan. Lisenin elämän valo, joka oli pitänyt hänet tolpillaan, saanut hänet ponnistelemaan aina uutta päivää kohden vaikka kuinka synkältä oli näyttänyt.
”Minulla on sinulle pieni yllätys”, valkyyria sanoi hieman salaperäisesti hymyillen laskettuaan Ion takaisin maahan. Innostus syttyi tytön kasvoille kun hän odotti, mitä äiti oikein aikoi.
”Tättärätättärätättärätää.... Ta-daa!”esille ilmestyivät pienet veitset, kuin Ion käteen tehdyt. Innostuneena tyttö otti aseet käsiinsä ja tutki niitä, kokeili niiden tasapainotusta kuten äiti oli opettanut ja teki sitten joitakin harjoitusliikkeitä, hymyilevän Lisenin katsellessa vierestä tyttärensä touhuja. Valkyyria kun oli, Lisen oli opettanut Ioa taistelemaan jo pienestä pitäen. Eihän sitä sitäpaitsi koskaan tiennyt, kuinka kauan hän olisi täällä tyttärensä turvana.
Hetken Ion liikkeitä katseltuaan Lisen nousi seisomaan ja veti omat veitsensä esiin, harjoitellen itse ja antaen tyttärensä oppia samalla. Uteliaat sinisilmät seurasivatkin äidin jokaista liikettä ja pieni vartalo toisti niitä niin hyvin kuin saattoi, välillä toistoista seurasi Lisenin kehuja, välillä lempeästi annettuja korjauksia. Äidin kasvoilla pysytteli pieni hymy, tytär näytti vakavan keskittyneeltä.

Lisenin kasvoilla oli vakavan keskittynyt ilme, veitset liikkuivat osaavasti hänen käsissään ja vartalo liikkui kuin luotuna tähän. Ja niinhän se oikeastaan olikin. Taistelutaidot olivat kultahiuksisella verissä, olihan hän valkyyria.
Nainen ei mielellään taistellut tällä tavoin, jotakuta tuntematonta vastaan, mutta viime aikoina raha oli ollut tiukalla ja jostain sitä täytyi saada. Jotkut kun maksoivat päästäkseen näkemään toisten taistelevan elämästään ja kuolemastaan. Eikä Lisen kestänyt nähdä tytärtään nälkäisenä ja resuisena, vaikkei Io koskaan valittanutkaan. Tyttö kesti mukisematta kaikki köyhyyden tuomat vaivat, mutta Lisenin mielestä tuo olisi ansainnut jotain paljon parempaa.
Lisenin vastustaja oli taitava, mutta ei vaikuttanut tarpeeksi taitavalta, kultahiuksinen oli hallinnut lähes tulkoon koko ottelua. Ja nyt näytti siltä, että oli lopullisen iskun aika. Ei hän halunnut tappaa tuota tuntematonta, ei ollut koskaan edes nähnyt tuota aikaisemmin. Mutta hänen oli pakko.
Jokin iskeytyi valkyyrian selkään ja Lisen nytkähti, lyyhistyi sitten polvilleen. Joku katsojista ei selvästikään halunnut hänen voittavan. Vaivalloisesti kultahiuksinen veti henkeä ja heitti veitsen taakseen, sinne mistä uskoi iskun tulleen. Huudosta päätellen ase osui, eri asia sitten oliko vastaanottaja oikea. Nainen yritti saada itsensä nousemaan, yritti edes vetää henkeä. Ei hän voisi jättää Ioa yksin, tyttöhän oli vasta kymmenen. Ei hän saisi kuolla tähän.
Viimeinen henkäys.
”Raul”

Oi <33 Oli sitten surullinen ja koskettava tarina <3 Harmittavaa, että Ion vanhemmat kuolivat molemmat.. Kauniisti kirjoitettu, enkä löytänyt paljon virheitäkään, en yhtään. Oli helppoa saada selvää tapahtumista, ja kirjoitit oikein sujuvasti <3 jatkakthan kirjoittamista? Lupaathan?
Mutta jokatapauksessa oli ihana tarina <33

Kiitokset kovasti kommenteista ja kehuista Casmi <3 Ja siitä nyt ei oo pelkoa että meikä kirjottamisen lopettas, kun siitä niin paljon pidän ^__^ Ainakin Iosta on jo tulossa tarinaa tästä pätkästä eteenpäin : D