Kyyneleet valuvat kosteina poskilleni.
Tuntuu että sen kuolema on minun syytäni.
Se oli jo vanha.
Juoksutin sitä veljeni kanssa.
Se oli väärin. Vasta nyt ymmärrän sen.
Omatuntooni pistää kun ajattelen asiaa.
Aluksi itkin hillittömänä sängyssäni.
Tämä on pahempaa.
En itke, mutta tunnen jotain mikä on hirveämpää kuin suru.
Sitä tunnetta ei voi kuvailla sanoin.
Se pitää itse tuntea.
Se on jokin...
Katumuksen ja surun välinen sekoitus.
Kaikkea.
Kuten jo sanoin, sitä ei voi kuvata sanoin.
Siksi en pysty selittämään.
Haluaisin pyytää siltä anteeksi.
Tiedän että se ymmärtäisi.
Vaikka ei olekaan ihminen.
Noin kaksi päivää sen kuoleman jälkeen,
näin sateenkaaren.
Taivaskin oli oudon oranssi.
Tiesin että se oli merkki.
Minulla oli lupa päästää irti,
ja lupa tietää että se on noussut taivaaseen.
Tiedän että en pysty koskaan päästämään irti, vaikka käsky oli jo tullut.
~Arkon muistolle.
Ti 03 Kesä 2008, 14:58