Tämä oli Nightylle lupaamani ficci<33~
Nyt tuli kauhea inspis puuska ja niinpä päätin käyttää sen hyväkseni. Yuri on hyvin mielenkiintoinen hahmo ja hänestä oli todella mukava kirjoittaa. Päätin sitten kirjoittaa siitä kun mies huomaa tytön olevan demoni.
Olen itsekin melko tyytyväinen tähän työhön ja todellakin tykkäsin kirjoittaa Yurista. Hieman lyhkänen tästäkin taisi tulla. Ja tuo viimeinen lause. Sen lainasin eräästä toisesta tarinastani<3~
Toivottavasti pidät <33~
Yuri © Nighty
Teksti © Sever
~
Kaduilla saattoi nähdä hämrällä liikuskelua. Vain varjoissa. Varkaita, muita surmaajia. Nuo yönolennot, demonit. Niiden aika koitti vasta auringon laskettua mailleen. Pimeyden suoma turva ja sen huuma, se sai kaikki nuo rötöstelijät henkiin. Kukaan ei ollut turvassa yöllä. Aina piti varoa selustaa, kukaan ei uskaltautunut pimeän tullen ulos.
Rahvaiden murhamiesten ja varkaiden joukossa saattoi nähdä myös jotakin outoa, tai ei joidenkin mielestä niinkään outoa. Tyttö, ei edes yli kymmentä vuotta vanha. Päällepäin tämän kasvoja ei näkynyt, koska ne oli hupulla peitetty. Mustat, suorat hiukset olivat ponnarilla takana, jos huppu olisi ollut alhaalla. Tytön silmät olivat hivenen poissaolevat, mutta tämä tarkasteli kyllä koko ajan ympäristöään ja kohdettaan.
Talo. Kaunis ja siistin oloinen. Ei minkään köyhimyksen talo. Tyttö pomppi sirosti varjoissa. Ääntäkään ei kuulunut. Tämä hypähti ikkunalaudalle ja katsahti hämärään huoneeseen. Ei ketään. Kaikki arvaamattomat uhrit nukkumassa. Hyvä niin. Tyttö hyppäsi sisään ja kaiveli ääneti laatikoita. Ja aivan kuin tämä oli arvellutkin, niistä löytyi kauniita hopeasormuksia ja kaulaketjuja, sekä silkkipussillinen rahaa.
Hiljaa kuin hiiri tyttö työnsi kaikki löytämänsä esineet taskuunsa pussin kera ja kuin varjo tämä katosi taas, kuin tuhka tuuleen. Asukkaita odottaisi aamulla epämiellyttävä yllätys, mutta se ei ollut tämän tytön huoli, ei. Se oli hänen työtään.
”Olet jo kotona, Yuri” miehen matala ääni kuului huoneesta.
”Kyllä”, tytön hentoinen ääni vastasi ja tämä käveli sirosti miehen luo.
”Mitä sinä tällä kertaa sait kasaan?” mies kysyi ja Yuriksi kutsuttu tyttö tyhjensi taskunsa ja hymyili hiukan. Hänen mielestään se oli oikein kattava löytö, vaikka olihan hän suurempiakin ryöstöjä toki tehnyt, muttei ihan hiljakkoin.
Mies hymyili myös ja pörrötti tytön hiuksia.
”Hyvä tyttö. Menehän nyt nukkumaan”, mies sanoi lempeästi ja laittoi äsken suultaan ottamansa piipun takaisin suulleen ja alkoi jälleen sauhuttelemaan.
”Hyvää yötä”, Yuri vielä huudahti huoneensa ovelta ja sai vastaukseksi hyvän yön toivotukset hänkin.
Yurin huone oli pieni, mutta silti kodikas ja tyttö piti siellä asumisesta. Nurkassa oli pieni, sievä sänky ja pieni kaapisto oli täytetty tytön muutamilla löydöillä ja vaatteilla, joita ei kauhean paljon ollutkaan. Yuri riisui takkinsa pois ja sieltä alta paljastui kivisen näköiset siivet. Todellisuudessahan tyttö olikin demoni, mutta mies ei tiennyt sitä. Yuri pelkäsi kertoa sitä, sillä kaikki halveksuivat ja pelkäsivät demoneita, hän pelkäsi että myös tämä mies, jonka luota orpo tyttönen oli paikan saanut.
Tyttö istahti sängylleen ja kaatui siitä sitten kyljelleen, katsoen harmailla silmillään seinää, jota pitkin kiipesi hämähäkki. Sillä oli pitkä taival edessään jotta se olisi katonrajassa. Yurillakin oli elämä edessään. Hän ei vain ollut osannut ottaa siitä kiinni. Hänen perheensä, kaikki, olivat kuolleet. Vain hän oli jäänyt eloon, pieni Yuri. Neljävuotias demonilapsi. Yksin kaduilla ihmisten haukuttavana. Oliko mitään toivoa tulevaisuudesta?
Pieni kyynel vierähti tytön poskelle. Hän ei halunnut muistella menneisyyttään, jonka hän muisti liiankin helposti. Hän yritti unohtaa sen, ja ajatella tulevaisuutta, mutta silti menneisyyden haamut tulivat kummittelemaan hänen mieleensä väkisinkin.
”Yuri, minulla on sinulle asiaa”, äkkiä kuului tuon miehen ääni. Askeleet. Ne lähenivät Yurin huonetta. Tyttö ponnahti pystyyn ja otti nopeasti käsiinsä takkinsa, mutta liian myöhään. Ovi oli jo avautunut ja miehen siniset silmät katsoivat suoraan häneen.
”Mikä sinä oikein olet?” miehen karheaksi muuttunut ääni kysyi. Tämän silmät loistivat ehkä hivenen pelkoa, mutta myös vihaa. Yuri pelkäsi yhtäkkiä tuota miestä.
”En salli demoneita talossani, he aiheuttavat vain harmia! Sinä pieni likainen tytönhupakko!” mies karjahti ja Yuri sävähti hitusen. Hän ei saanut sanoja suustaan, kun mies jo veti tikarinsa esiin. Tikari oli vielä kaiken kukkuraksi suhteellisen pitkä ja terävä, sillä mies oli teroittanut sitä vasta jokin aika sitten.
”Nyt sinä kuolet!”
Mies ampaisi tyttöä kohti, mutta sirompana ja pienenpänä tämä livisti miehen jalkojen välistä.
”Et pääse karkuun!” mies ärjyi ja kääntyi Yurin perään. Tyttö olisi muuten ollutkin pian ulko-ovella,
mutta tyttö rukka liukastui liinaan joka oli lattialle unohtunut. Mies saikin sitten kiinni tytön, mutta ennen kuin tämä kerkesi upottaa tikarinsa Yurin kurkkuun, niin tyttö nousi ja nosti kätensä ja antoi kivisen siiven viiltää miehen kurkun auki. Tämä kaatui lattialle krohisten ja sinisten silmien ilme tummeni.
Pieni demoni tyttö käveli tämän luokse ja kyyristyi miehen lähelle, painaen kohta noiden elottomien silmien luomet kiinni.
”Anteeksi”, Yuri nyyhkytti, eikä voinut peittää kyyneliään, jotka pian valuivat noroina tytön poskille. Kaikesta huolimatta hän oli oppinut pitämään tästä miehestä, joka oli suonut hänelle kodin ja oppilapsen paikan. Ja nyt. Hän makasi kuolleena puisella lattialla, pieni kivisiipi vierellään. Miehen elottomasta ruumiista sielu oli karannut uusien tuulien mukaan. Jäi vain tuo kuori, joka oli vaurioittunut.
Yuri oli taas yksin. Ilman kotia. Hän oli syyllistynyt tappoon, surmaan. Hän ei saanut päästään mielikuvaa miehestä, joka oli kurkku auki kaatunut maahan. Joka oli ollut hänen opettajansa. Yuri, tuo pieni kivisiipi. Hän tallusti nuhjuisena Payonin katuja pitkin, aina hämärän tullen varasti jotakin. Se oli hänen elämänsä. Taakka jota hän joutui kantamaan. Voisiko sitä keventää mitenkään.? Olemalla auttava toisia kanssakäyjiä kohtaan. Parantaja. Se Yurista tulisi. Tytön ilme kirkastui hivenen verran. Hän jotenkin haluaisi hyvittää tekonsa, mutta sitä ennen hän veisi ostamansa kynttilän opettajansa haudalle ja pyytäisi vielä kerran:
”Anteeksi.”
Oli tulossa talvi. Yuri käveli kohti Enkelten Nousua syksyn viimeisten lehtien peittämällä polulla.
~
To 29 Toukokuu 2008, 18:46