Novellikyhäelmä Jonnin tapaan

//Päätinpä miekin laittaa tämmöisen lyhyen minkä olen joskus kirjoitellut. Tämän pohjalta myös olen pelannut ropen, joten Lokki on hahmona erittäin rakas. Toivottavasti pidätte. Kommentteja saa laittaa, mielellään myös parannusehdotuksia ja aukkoja tarinasta saa huomauttaa. :3 En kehtaa laittaa muita kirjotuksiani tänne x3//

Lennä kevein siivin

Lokki, hiljainen ja ujo poika istui yksin suuren tammen alla. Se kasvoi varsin kaukana hänen kodistaan, sinne hän ei nyt halunnut mennä. Hintelä poika kuljetti sormiaan ohuen ja pitkän huilun vartta pitkin mietteliäästi.
Hän tunsi purevan syystuulen paitojensa läpi kylmänä ja se sai hänet värisemään hieman.
Lokin selkää särki, eikä hän pystynyt nojaaman sen takia mihinkään. Hänen isäpuolensa ei ollut erityisen lempeä häntä kohtaan, etenkään, kun hän ei tehnyt tarpeeksi hyvää jälkeä töissään, joita hänelle annettiin.
Hän painoi päänsä surullisena polviinsa ja yritti olla nyyhkyttämättä. Hän oli jo aivan liian vanha sellaiseen, olihan hän jo kahdentoista.

Hän laski huilun kellastuvalle ruohikolle viereensä ja pyyhki itsepintaisesti esiin tulleet kyyneleet nopeasti poskiltaan.
Lokkia alkoi nyt todellakin palella. Kotona olisi lämmin takkatuli. Mutta myös vihainen isäpuoli odottamassa. Mieluummin hän menisi vasta yöllä takaisin kotiinsa, toivoen, ettei kukaan heräisi siihen.
Oikea lokki kirkui taivaalla kauempana.

Poika nosti hieman päätään ja katseli sen lentoa. Miten hienoa olisikaan olla lintu, saisi liitää vapaasti minne haluaisi.
Hän tarttui huiluun maassa ja kohotti sen huulilleen. Ennen kaikkea, hän halusi hartaasti oppia soittamaan sitä kunnolla, mutta koska hänellä ei ollut ketään opettamassa, ei hän voinut kehua edistyvänsä oikein minnekään.
Hän osasi soittaa joitakin kappaleita, ei vaikeita, mutta joitakin sellaisia, joita oli mukava kuunnella. Hän ei koskaan soittanut kotonaan, ei siellä oikein voinut, piti tehdä töitä jos mieli saada ruokaa itselleen.

Lokki aloitti haikean, surumielisen sävelmän, aluksi hiljaisena ja hieman värisevänä, mutta joka vahvistui nopeasti ja sai puhtaan soinnin. Hän sulki silmänsä ja soitti omaksi ilokseen. Hän ihaili koko sydämestään kaikkia, joilla oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusivat, kuten vaikkapa kiertelevät laulajat ja esiintyjät.
Jospa vain hänkin joskus.

Sävelmä katkesi yllättäen. Lokki yski, verenmaku nousi hänen suuhunsa ja hän nosti kätensä suunsa eteen. Ei kai taas? Tämä ajatteli peloissaan. Hän maistoi veren suussaan ja yskiessään sai sitä kädelleenkin. Hän pyyhki kätensä nurmikkoon ja vaivalloisesti nojasi puuhun.
Häntä sattui niin paljon. Hengittäminenkin.

Poika tosiaan oli laihtunut lähiaikoina paljon, hänen kylkiluunsa tuntuivat ikävästi ja hengittämisen kanssa oli ongelmia. Lisäksi yskä oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa. Eikä tämä tiennyt mistä se johtui. Eikä tiennyt kukaan muukaan, eivätkä hänen vanhempansa erityisesti välittäneetkään sitä. Olihan heillä monta lasta huolehdittavana, kahdeksan, hän mukaan lukien. Joten jos yksi, lapsista vähäpätöisin, ei oikein minkään näköinen, harmaa hiiri muihin verrattuna, ujo ja arka, ei erityisen hyödyllinenkään ja vielä sairas, menehtyisi, ei siitä varmasti suurta surua seuraisi. Kyllä hänen äitinsä varmasti surisi jonkin verran, mutta muista hän ei ollut varma. Hän ei erityisen läheinen sisarilleen ollut, hänellähän oli eri isä.

Lokki sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä yllättävän väsyneeksi ja mietti, tuntuikohan vanhuksista samalta. Kun ei enää olisi jaksanut herätä aamuisin, van mieluummin vain jatkaisi ikuista untaan.

Hän nosti huilun syliinsä. Se oli ainoa muisto mitä hänellä oli isästään, hän ei ollut koskaan nähnyt tätä, mutta oli kuullut, että hänen isänsä oli ollut taitava soittaja, eikä ainoastaan huilulla. Lisäksi tämä kuulemma oli ollut erittäin hyvä laulaja, jolla oli ollut miellyttävä ääni. Hänen äitinsä muisteli aina kahden hänen kanssaan ollessaan, miten komea hänen isänsä oli ollut ja miten taitava kaikessa.

Lokki uskoi, ettei tullut ollenkaan isäänsä. Hänellä oli vaaleat hiukset, hän oli hintelä, nyt vielä laihakin. Lisäksi hänen äänensä oli nyt vain surkean kuuloista raakkumista ja sitäkin ennen hän oli aina puhunut hiljaa ja vähän. Nyt hän puhui tuskin ollenkaan. Hänellä ei varsinaisesti ollut ystäviä, hän oli aina viihtynyt enimmäkseen yksin, eikä se häntä haitannut. Ja hän oli aina ollut liian hiljainen ja syrjäänvetäytyvä muiden lasten raisuihin leikkeihin. Oli hänellä muutama kaveri, joiden kanssa joskus oli hetken tai pari, mutta nämä kyllästyivät nopeasti hänen hiljaiseen seuraansa, että lähtivät tekemään jotain muuta.

Lokki katsoi taivasta hailakan sinisillä silmillään.
Aurinko laski hiljaa mailleen, punainen kajo värjäsi edessä siintävää merta. Kukkulan laella, jossa hän oli, aika tuntui pysähtyneen hetkeksi. Linnut olivat lopettaneet laulunsa ja vain tuuli heilutti oksia. Luonto oli nukahtamassa.
Lokki siirsi huilunsa paitansa sisään, jota se pysyi tallessa. Se oli hieman liian pitkä ja tuli vähän esiin kauluksesta.
Hän kävi makaamaan viileään maahan, hieman kippuraan asentoon.
Hän rakasti kovin tätä paikkaa, se oli aina ollut hyvä yksin olemiseen ja miettimiseen. Joskus hän kyllä kaipasi seuraa. Esimerkiksi nyt. Hän tunsi olonsa niin huonoksi, että olisi ollut mukava kuunnella vaikka jonkun toisen soittamista tai vaikka vain jotain juttelua.

Lokki sulki silmänsä ja nukahti paitaansa kääriytyneenä puun juurelle hiljenevään iltaan.

Vanha mies, lyhyt parta ja reppu selässä, käveli rinnettä ylös. Hän tiesi kuka ylhäällä oli soittanut, hänen rakas kuuntelijansa. Poika, joka aina kun hän tässä kylässä kävi kertomassa tarinoitaan, istui tiiviisti kuulemassa ne moneen kertaa ja aina vain jaksoi ihastella niitä.
Hän löysi tämän pojan nukkumasta. Tämä hengitti vaivalloisesti. Huilu pilkotti esiin paidan alta, se oli vierinyt hieman ulos. Mies nosti sen varovasti ja laittoi pojan käteen hymyillen.
Käsi puristui nyrkkiin huilun ympärille, vaikka poika nukkuikin.

Aamu valkeni hitaasti, ensimmäiset linnut heräsivät ja aloittivat laulunsa. Pieni käsi puristi huilua, poika nukkui hiljaa paikallaan.
Pieni veripisara oli tipahtanut maahan pojan huulilta ruohonkorren päälle, josta se hitaasti liukui multaan.
Lintu laskeutui pojan viereen ja kallisti päätään. Se päästi pitkän ja kauniin liverryksen.
Vanha mies, jonka sylissä pojan pää lepäsi, silitti hiukset pois tämän kasvoilta ja varovasti, hellästi nosti tämän syliinsä.
Pojan vartalo oli kevyt, kuin höyhen miehen yhä vahvoilla käsivarsilla.
Pojan käsivarsi valahti tämän rinnan päältä alas. Huilusta poika ei suostunut irrottamaan vieläkään.
Mies nosti pojan käden takaisin tämän rinnalle ja lähti kävelemään hiljalleen rinnettä alas.

Pojan kapeat huulet olivat sinertyneet yön kylmästä ja tämän vartalo oli hieman kankea. Aamun kajo sai pojan kalpean ihon näyttämään hauraalta, kuin posliinilta.

Lokki lähti lentoon laiturin nokasta ja kirkaisi. Se sai ympärilleen joukon muita lokkeja, jotka sen kanssa yhdessä kaartelivat taivaalla.
Vanha mies kohotti katseensa ja vilkaisi näitä. Hienoinen hymy nousi tämän huulille.

Poika oli lopultakin löytänyt paikkansa.