Melonit tiskillä

//Otsikko nyt on mikä on, koita kestää . DD JONA siis tänne. Jatkopeli Säpinöihin . D//

Ulkona oli jo hämärää. Satamaan saapuva, saattoi huomata auringon viime säteet horisontissa, sekä purppuraiseksi maalautuneen taivaan kannen. Mutta tänne, kylmälle, hämärälle kadulle, Tori-Kadun päähän se ei näkynyt.
Syksynkin saattoi jo haistaa ilmassa. Muutama, hieman kärsivän oloinen puu, oli istutettu koristamaan nykyään sodan takia autioitunutta Tori-Katua. Tosin puut vain havisivat epämiellyttävästi tuulessa, ja niiden lehtien ruskeaksi muuttunut sävy, laski varjoja Kultarinnan mielentilalle.

Tuuli ulvahti pariin kertaan, melkein napaten Kultarinnan mustan, mutta sitäkin tyylikkäämmän hatun. Kaksin käsin neito tarttui päähineeseensä, painaen sen yhä syvemmälle päähänsä, pidellen siitä kuitenkin jatkuvasti varmuuden vuoksi kiinni. Hän pälyili muutaman kerran epäilevästi ympärilleen. Tori-Kadulla, eikä muillakaan kujilla näkynyt ristin sielua.
Monet siis käyttäytyivät huomattavasti fiksummin, kun hän ja Goljat.
Tuulen napattavaksi karkasi kärkäs tuhahdus Kultarinnan huulien lomasta, tämän karkottaessa ajatukset mielestään.

Käsi nousi hetkeksi suulle, kun hän tajusi päästäneensä niinkin pienen äännähdyksen. Hän tunsi olonsa hyvin levottomaksi kaduilla, varsinkin tähän aikaan, taistelutaidoistaan huolimatta. Hän pyrki erityiseen varovaisuuteen, hän ei halunnut olla salamurhien seuraava uhri.

Keijuvampyyrineidon pää kääntyi satamaan vievälle tielle, samoin kuin askeleetkin. Hetkeäkään miettimättä Kultarinta astui talojen varjojen alle kävelemään, peittyen näin näkyvistä lähes kokonaan mustan pukunsa ansiosta. Hieman valoisamman osan polusta, johon nouseva kuun valo välillä loi valoaan, hän jätti Goljatin tallattavaksi.
Miehen päästäessä suustaan hiljaisia vihellyksiä, kohdistui Kultarinnan lähes myrkynvihreiden silmien katse ärsyyntyneenä varjoista mieheen. Tosin varjot saattoivat hyvinkin peittää katseen niin hyvin, ettei mies sitä huomannut, ellei tarkka ollut.
Kultarinta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tunsi olonsa hyvin turvattomaksi, ja Goljatin viheltelyt vain lietsoivat hänen kammoaan siitä, että joku hirvittävä aasasoturi paikantaisi heidät ja ja...

Kultarinnan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, hyvä ettei se pompannut rinnasta ulos. Jossain risahti oksa, ja neitokainen jähmettyi kauhuissaan aloilleen, nojautuen seinää vasten paniikin omana. Hetken päästä kuunvaloiselle kaistaleelle sipsutteli pieni, karvainen otus. Orava, pureskellen suussaan jo homeentunutta käpyä, josta syksy oli tehnyt selvää.
Kultarinta rauhoittui hieman, uskalsi jälleen liikkua eteenpäin, ja kirota, sitä että käyttäytyi kuin vauhkoontunut aasi, kun Goljat taas näytti siltä, kuin kävelisi uimarannalla, keskellä kirkasta päivää, vilkuillen välillä ympärilleen, jos sattuisi näkemään jotakin kiinnostavaa... xD

He olivat kävelleet nyt jonkin aikaa, ilman keskeytyksiä. Jännitys kasvoi Kultarinnan sisässä heidän lähestyessään satamaa. Pian he saapuivat sinne kulmauksesta, joka oli täynnä pieniä talon rähjiä, joiden ikkunat oli laudoitettu kiinni. Satamassa jokainen alus seisoi rauhallisen näköisenä laiturillaan. Taivaanrannassa näkyi yhä häivähdys purppuraa, mikä kohotti Kultarinnan kasvoille pikkuriikkisen hymyn.
Täydellisen hiljaisuuden rikkoi erään kapakan kynnyksellä kinasteleva juoppopari, jotka heidät huomatessaan osoittivat erityistä kiinnostusta, osoittelemalla heitä rahvaanomaisesti punkeroilla etusormillaan.

Toinen juopoista kampesi itsensä huojuvasti pystyyn, toinen seurasi perässä huojumatta. Yhä etusormillaan osoitellen nämä kaksi juopposetää tavoittivat heidät, ja tunkivat verestävien silmiensä, ahnaat, ja läpitunkevat katseensa Kultarinnan poveen.
"On tyttösellä kyllä kauniat posketh!" kaljuuntuva juoppolalli huudahti, katse kuitenkin jossain ihan muualla kuin Kultarinnan kauniissa poskissa. Ja täten saattoi Kultarintakin olla aivan varma, että mies tuskin hänen kauniita poskiaan edes tarkoitti, vaikka niille olikin muutama sekunti sitten kohonnut oikein suloinen, helakka puna.
Kultarinnan kulmat rypistyivät hivenen, hän ei löytänyt sopivia sanoja tähän arveluttavaan tilanteeseen, ja pelkäsi, että jos jotain puhuisi, niin hän paljastaisi olinpaikkansa niille aasojenmurhamielille. Tosin juopot sen taisivat tehdä hänen puolestaan. Toinen mainituista juopoista otti ja räkäisi maahan suoraan heidän jalkojensa juureen.
Räkäinen nauru alkoi, eikä sille tuntunut tulevan loppua, verestävien silmien katsekin tuntui lukittuneen sinne, minne Kultarinta sen vähiten halusi.

// JOO OKEI EN VASTAA TEKSTIN SISÄLLÖSTÄ JOKA ON TÖNKKÖÄ JA KARMEETA JA TIES MITÄ ! JA ARGH . DD //

//ja Jonahan ei voi jättää tulematta, Goljat voisi vaikka suuttua : D//


Goljatin huomio ei hänen kävellessään ollut juurikaan kiinnittynyt Kultarintaan, eihän hän tuon suunnalta odottanut mitään uhkaa. Sen sijaan mies tarkkaili valppaasti muuta ympäristöään, vaikka näyttikin ulospäin melkoisen rennolta. Näin ollen Kultarinnan ärtynyt katse ei lainkaan tavoittanut barbaarin huomiota, mikä olikin ehkä parempi ainakin miehen mielialan kannalta. Goljat myös tiesi hyvin, että saattoi jo pelkällä ulkonäöllään karkottaa puolet mahdollisista uhkaajista.

Kultarinnan jähmettyessä kauhistuneena seinää vasten Goljatin viheltely lakkasi ja hän katseli entistä tarkemmin ympärilleen, etsien syytä toisen pelästymiseen. Mutta oravan tullessa esiin saattoi barbaarin kasvoille kohota pienenpieni hymy, joka kyllä katosi pian miehen jatkaessa jälleen hiljaisen vislailunsa säestämää kävelyään. Vislailukin kuitenkin lakkasi heidän viimein saapuessaan varsinaiselle satama-alueelle, barbaarin kokeman mukaan tämä oli koko kaupungin vaarallisinta aluetta. Ote nuijan varresta kiristyi hieman, mutta muutoin olemus oli vieläkin rento. Rentous tarkoitti itsevarmuutta ja itsevarmuus oli toinen hyvä keino karkottaa typeryksiä, jotka tahtoivat koetella onneaan taistelussa.

Kapakan edustalla kiistelevä juoppopari sai Goljatilta osakseen vain halveksuvan katseen. Onnettomia ihmisraunioita, muuta nuo juopot eivät barbaarin mielestä olleet. Ja kun miekkoset vielä vaivautuivat tallustamaan heidän luokseen, osoitellen heitä tutisevilla etusormillaan, laski Goljatin heitä kohtaan tuntema "arvostus" roimasti miinuksen puolelle.

Valitettavasti, siis juoppolallien kannalta valitettavasti, miekkoset eivät tajunneet jättää touhua tähän vaan näkivät parhaaksi sönköttää Kultarinnalle jotain tämän kauniista poskista. Ja vaikka Goljat toisinaan hieman hidas olikin, tajusi hänkin tästä tilanteesta että posket eivät miekkosia erityisemmin kiinnostaneet. Tavallisesti niin rauhallinen barbaari alkoi hiiltyä, noinhan ei hänen Kultarintaansa kohdeltaisi! Varoittava murahdus karkasi miekkosen kurkusta ja hän astui askeleen lähemmäksi juoppoja.

Nyt noilla humalaisilla olisi ollut vielä jonkin sortin mahdollisuus pelastaa nahkansa. Mutta tuon järkevän siirron sijaan toinen heistä meni räkäisemään Goljatin ja Kultarinnan jalkojen juureen, vähän turhankin lähelle barbaarin paljasta jalkaa. Tuota seurasi vielä inhottavaa naurua ja häpeämätöntä tuijottelua, eikä miekkosilla ollut enää toivoakaan.

Itsekseen ärähdellen ja murahdellen Goljat astui aivan juoppojen eteen ja nyt nuokin hiljenivät, kohottaen jopa pelokkuutta ilmaisevat katseensa ylös lihaksikkaan jättiläisen kasvoihin ja salamoiviin silmiin. Sen pidemmittä puheitta barbaari antoi nuijansa kolahtaa maahan, nappasi miekkosia kiinni rinnuksista ja kolautti noiden päät yhteen, mikä simahduttikin miekkoset täydellisesti. Velttoja miekkosia yhä otteessaan pidellen barbaari kääntyi Kultarinnan puoleen.

"Heitänkö nämä mereen, murranko heidän luunsa, tyydynkö mukiloimaan heidät uuteen uskoon vai mitä tahdot näille tehtävän?" Goljat kysyi Kultarinnalta, äänellä jota olisi voinut käyttää myös leppoisaan keskusteluun vaatevalinnoista. Mitä tahansa Kultarinta tahtoikin noille röyhkimyksille tehtävän, sen barbaari kyllä hoitaisi. Oma oli syynsä kun olivat ruvenneet häiriköimään vääriä kulkijoita.


//ja tuo teksti oli hyvää ja hienoa ja ties mitä muuta mahtavaa ^__^//

Kultarinta puri ärtyneenä hampaitaan yhteen, hänen silmänsä olivat laajentuneet kahdeksi palloksi, sillä samaisella hetkellä kun toinen juoppolalleista päätti sylkäistä aivan heidän jalkojensa juureen. Siinä vaiheessa keijuvampyrineito saattoi arvata sen jäävän noiden juoppojen viimeiseksi teoksi. Goljat tuskin katsoisi heitä kovinkaan hyvillään.

Kun juoppolallit tajusivat mahdollisen hengenlähtönsä, muuttui heidän himokkaan ivallinen katseensa erittäin palvovaksi Goljatia kohtaan. He päättivät pelastautua huudahtamalla, tai enemminkin ulisemalla, jotain sellaista, joka tepsi useimpiin, mutta Goljattiin ei missään tapauksessa.
"Veljeni on merirosvo, ja taitava sellainen. Hän nirhii teidät, jos koskette meihin sormenpäällennekään!"
Tässä vaiheessa Kultarinnan kurkusta pulpahti heleä nauruntyrskähdys, hän kyllä tiesi miten Goljat merirosvoihin suhtautuisi. Tuskinpa heidän sukulaisiaankaan katsoi hyvällä.
Juopot hiljenivät äkkiä paniikissaan, ja sitten se oli menoa. Goljat nappasi kiinni miesten rinnuksesta ja kalautti kaksikon päät yhteen, niin että nämä menettivät hetkessä tajuntansa.

Vaikka Kultarinta olikin aikamoinen keimaileva muotidiiva, hän ei kuitenkaan hypähtänyt kirkuen ilmaan nähdessään kaksi tajutonta miestä, niin kuin moni muu hänenlaisensa olisi tehnyt. Kultarinta oli sentään merirosvo, ja tottunut kaikenmaailman tappeluihin, vaikka mieluiten jättikin likaiset työt Goljatille.
"Heitänkö nämä mereen, murranko heidän luunsa, tyydynkö mukiloimaan heidät uuteen uskoon vai mitä tahdot näille tehtävän?", Goljat kysyi häneltä erittäin leppoisalla äänellä, johon Kultarinta päätti vastata aivan yhtä leppoisasti, hienoinen vino hymynkare kuitenkin kasvojaan koristamassa.

"Kaiverra heiltä silmät päästä, niin syötän ne Sesilialle", hän naurahti, mutta hänen äänessään oli sitä tiettyä vakavuutta, ettei hän pelleillyt. Hän tosiaan halusi nähdä Sesilian ilmeen, kun hän syöttäisi tälle silmämunia.
"Ja tuon tikarin", Kultarinta osoitti toisen juopon taskusta pilkistävää asetta. "Puhdista se ja anna minulle. Ei koskaan tiedä, vaikka tarvitsisin sitä tänä iltana. Ruumille saat sitten tehdä mitä ikinä lystäät, kunhan katsot, että he saavat arvoisensa kohtelun", Kultarinnan ääni oli muuttunut maireaksi, niin kuin hänen hymynsäkin. Keijuvampyyri puristi mustaa takkiaan tiukemmin ympärilleen, istahti tien kiveyksen reunalle, totta kai ensin pyyhkäistyään sen puhtaaksi, jääden siihen sitten katselemaan, kun Goljat ryhtyisi hommiin, joissa Kultarinta uskoi kestävän sen verran kauan, että istuminen kyllä tekisi poikaa.

//Jotain kaameaa taas Jonan loistavan tekstin rinnalle. D//

Humalaisten ulina merirosvoista ei todellakaan ollut se paras keino puolustautua, kun Goljatia vastaan oltiin asettumassa. Päin vastoin, se antoi barbaarille lisäsyyn näyttää kaapin paikka noille kahdelle eikä hän kyllä pahemmin hillinnyt itseään mäjäyttäessään noiden kahden juoppolallin päät yhteen. Leppoisasti mies sitten kysyi Kultarinnalta, mitä kaksikolle oikein pitäisi tehdä ja nyökkäsi myöntävästi toisen annettua ohjeensa. Pieni ilkeämielinen virnistys nousi myös Goljatin kasvoille hänen ajatellessa Sesilian ilmettä.

Barbaari aloitti tehtävänsä rusauttamalla miekkosten niskat nurin ja päättämällä näin heidän maallisen taivalluksensa. Toiseltakin juopolta löytyi jonkinlainen tikarintapainen, paljon huonompi kuin se, jonka Kultarinta oli halunnut itselleen. Tuolla Goljat kuitenkin hoiti Kultarinnan antaman tehtävän ja sujautti saaliinsa toisen juopon rahapussiin, tietysti otettuaan siitä rahat ensin itselleen parempaan talteen. Turha niitä oli tänne jättää kenen tahansa otettavaksi, kun hän oli ensin tehnyt likaisen työn.

Vai että pitäisi juoppojen saada arvoisensa kohtelu... No, se oli yksinkertaista. Goljat tyytyi kuskaamaan ruumiit erääseen lian ja loskan täyttämään ojaan, parempaa paikkaa nuo juopot eivät kyllä ansainneet. Kultarinnan pyytämän tikarin mies kuitenkin pelasti ajoissa ja jynssäsi sen mahdollisimman puhtaaksi housunlahkeeseensa, ei hänellä nyt parempaakaan rättiä ollut saatavilla. Ainakin ase nyt puhdistui, vaikka lahkeeseen jäikin ikävä tahra.

"Tässä", Goljat sanoi ja ojensi Kultarinnalle nyt melkoisen puhtaana kiiltelevää tikaria ja silmämunapussia, venytellen sitten hieman käsiään ja rusauttaen niveliään. Barbaari nosti maahan kalahtaneen nuijansa takaisin käteensä, pyöräytti asetta kevyesti ilmassa pari kertaa ja laski sen sitten takaisin olkapäätään vasten.
"Jatketaanko matkaa?" mies kysyi Kultarinnalta, katsahtaen tuota kysyvästi sinivihreillä silmillään. Hän kulki tässä nyt täysin tuon naisen johdateltavana, kun ei edes tiennyt minne he olivat menossa. Vaikka jos hän olisikin tiennyt, olisi hän kyllä silti kulkenut Kultarinnan johdateltavana.


//vaihdapas nyt noiden adjektiivien paikkaa keskenään niin muistuttaa enemmän totuutta : D//

Kultarinta istui sillä kylmällä katukiveyksellä. Hänen huulensa olivat kiristyneet yhdeksi vakavaksi viivaksi, kun hän päätään hivenen kallistaen seuraili Goljatin touhuja. Kun barbaarimies aloitti silmien kaivertamisen päästä, ei Kultarinta voinut olla myöntämättä, että jokin läikähti hänen sisällään, ja sai tuntemaan hienoista oksetusta. Kuitenkaan tuo ei merirosvokeijun tyynillä kasvoilla näkynyt.

Kun työ oli valmis, Goljat päätti viskata ruumiit lian ja loskan täyttämään ojaan. Pieni hymähdys karkasi Kultarinnan huulilta. Tosiaan, mikään muu paikka ei olisi ollut tarpeeksi sopiva, noin alhaisille olennoille.
Kylmä pohjantuuli puhalsi muutamaan kerran tavallista kovempaa, niin että Kultarinnan oli jälleen pakko tarttua hattuunsa pitääksen sen aloillaan. Pohjantuuli, se toi hänen mieleensä lorun kuolemanjumalatar Hellistä, jumalattaresta, josta uskovaiset sillä hetkellä kiihkoilivat. Väittivät eripuran ja sodan kiltojen välillä olevan Hellin kosto heille, payonilaisille, jotka olivat kohdelleet jumalatarta kaltoin.

Goljat ojensi hänelle tikarin, puhdistettuna, niin kuin hän oli pyytänytkin. Tyytyväisenä Kultarinta nyökkäsi, ja sujautti sen mustan takkinsa suurehkoon sivutaskuun.
Goljat pyöräytti nuijaansa ilmassa muutamisen kertaa, laskien sen sitten takaisin olkapäälleen, ja kysyen jatkaisivatko he matkaa. Kultarinta nyökkäsi jälleen. Hän oli uppoutunut aivan ajatuksiinsa. Ripeästi nainen nousi katukiveykseltä jälleen seisomaan, pohjantuulen puhaltaessa kylmästi, nainen puristi takkiaan vielä tiukemmin kiinni, lähtien sitten mahdollisimman arvokkaan näköisenä kulkemaan eteenpäin pitkin tyhjää satamaa, jossa laivat keinuivat toisiaan vasten, tuuli vinhui hiljaa korvaan, mutta aaltojen pauhu peitti sen pian.

Jos joku olisi nähnyt Kultarinnan silloin, ei hän ikinä olisi voinut uskoa neitiä merirosvoksi. Niin hienolta, hän siinä kaikessa ylevyydessään ja arvokkuudessaan, nokka pystyssä näytti.
Pitkät ripeät askeleet, aaltojen pauhu lakkasi hetkeksi, ja ainut mikä kuului oli Kultarinnan korkojen kopina ja huuhkajan huhuilu. Sitten aallot ottivat jälleen paikkansa mölyntuottajina.
He ohittivat muutaman kovaäänisen kapakan, joissa väkeä näytti käyvän sodasta huolimatta. Sitten he saapuivat satamakadun kulmaan, jossa aivan reunassa sijaitsi yksi sataman huonolaatuisimista ja ränsistyneimmistä kapakoista. Sen vieressä oli kolmenverran talonrätisköjä, joissa ihmisiä asui kolmeen kerrokseen asti. Payonin köyhäimmistö joutui asuimaan monikerroksissa taloissa, jakaen asumuksensa jonkun muun kanssa.

Kultarinnan suu mutristui hieman, ja kulmat kurtistuivat. Hän mittaili taloja hetken katseellaan, ja käännähti sitten avuttomana Goljattiin päin.
"Pakko myöntää, mutta en ole varma missä näistä taloista Sesilia asuu. Minulle sanottiin vain, että Itsepäinen Aasi- kapakan vieressä olevassa talossa, jossa on vihreät ikkunanreunukset, mutta näissä kaikissahan on!"
Keijuvampyyri pudisteli avuttomana päätään. Hän tuhahti muutamaan kertaan ja katsoi sitten vakana Goljattiin.

"Kaipa meidän täytyy tutkia jokainen talo lävitse. Suijuisi varmaan nopeammin jos hajaannutaan?"

//Ää, omituista tekstii taas. D //

Kultarinnan johdolla he jatkoivat matkaa, jättäen pian nuhjuisen kapakan ja ojassa makaavat juoppolallit taakseen. Kapakoista ja juoppolalleista ei kyllä päästy, näinäkin uhkaavina aikoina juottoloissa jaksettiin istua remuten iltaa. Tai kenties juuri näinä aikoina kaupunkilaisilla oli tarvetta hukuttaa huolensa ja pelkonsa edes hetkeksi halpaan viinaan, kaupungissa tuskin oli ketään jota uhkaava sota ei olisi jollain tapaa koskettanut. Pelko levitti uhkaavia lonkeroitaan varsinkin pimeän aikaan ja yritti se ottaa otteen Goljatistakin, tosin melko huonolla menestyksellä. Barbaari oli liiankin tottunut siihen, että vain harvat uskalsivat käydä häntä vastaan, pelottihan hänen jyhkeä ulkomuotonsa monia.

Hetken käveltyään he saapuivat satamakadun kulmaukseen, jossa nökötti eräs sataman pahimmista räkälöistä sekä muutamia köyhien asuinrakennuksia.
"Pakko myöntää, mutta en ole varma missä näistä taloista Sesilia asuu. Minulle sanottiin vain, että Itsepäinen Aasi- kapakan vieressä olevassa talossa, jossa on vihreät ikkunanreunukset, mutta näissä kaikissahan on!" Kultarinta sanoi ja katsoi Goljatia avuttoman näköisenä. Barbaari käänsi katseensa tutkimaan taloja, hän ei ollut todellakaan hyvä ratkaisemaan tällaisia ongelmia. Tämän miehen voima oli kuitenkin lihaksissa, ei ajattelussa.

"Kaipa meidän täytyy tutkia jokainen talo lävitse. Suijuisi varmaan nopeammin jos hajaannutaan?" keijuvampyyri ehdotti.
"Kunhan pidät huolen itsestäsi", oranssihiuksinen barbaari vannotti Kultarintaa ja astui sitten sisään ensimmäiseen taloon. Sen kummemmin käytöstavoista välittämättä mies availi huoneistojen ovia, saaden osakseen useita äkäisiä katseita ja kiukkuisia sanoja, ainakin niistä asunnoista, joissa vielä asuttiin. Moni huoneisto oli kuitenkin tyhjillään, ihmiset olivat siirtyneet turvallisempiin paikkoihin.

Huokaisten barbaari läimäytti viimeisen huoneiston oven kiinni ylimmässä kerroksessa ja lähti tallustelemaan takaisin alas, tuntien ihollaan ihmisten ovenraoista luomat vihaiset katseet, vaikkei niistä näkyvämmin välittänytkään. Ilmeisesti Sesilia ei asunut ainakaan tässä talossa, tai sitten hän ei sattunut olemaan kotona. Goljat aloitti taas hiljaisen viheltelynsä, mutta lopetti sen pian kun tunsi jonkin lätsähtävän päähänsä. Nopeasti mies käänsi katseensa ylös ja laski sen yhtä nopeasti, kun useat mädät kasvikset ja muut vastaavat sinkoutuivat talon ikkunoista. Väki ei todellakaan ollut tainnut pitää barbaarin tunkeilusta.

Pommitusta paeten Goljat juoksi seuraavan talon ovelle suojaan, tietämättä lainkaan oliko Kultarinta jo käynyt tässä talossa tai oliko hän löytänyt Sesilian. Huokaisten barbaari asettui ovisyvennykseen seisomaan ja odottamaan Kultarintaa, nähdäkseen kuinka tälle oli käynyt ja pitäisikö vierailla vielä yhdessä talossa. Odotellessaan oranssihiuksinen kaapi moskat itsestään niin hyvin kuin saattoi. Toisin kuin saattoi luulla, barbaari oli kuitenkin melkoisen tyyni. Goljatin ärsyttämiseen tarvittiin paljon enemmän kuin kuormallinen mätiä vihanneksia.


//Aida, valehtelu ja itsensä vähättely on pahoja tapoja : D//

Kultarinta pureskeli happamana huultaan. Hänen edessään oli suuri arvoitus: Missä Sesilia piileskeli? Ja arvoituksia neitokainen vihasi, hän kun oli tottunut saamaan lähes kaiken suoralta kädeltä.
Äkämystyneenä pihisten keijuvampyyrineito tajusi, että hänen ja Goljatin oli hajaannuttava, ja tutkittava jokainen talonrääsy jos mielivät löytää Sesilian ennen kuin päivä vaihtui toiseen. Niinpä hän lausui ehdotuksensa myös ääneen. Goljat vannotti häntä pitämään huolta itsestään, johon Kultarinta nyökkäsi varman oloisena, vaikka sydän puskikin hänen rintaansa sellaisella tempolla että hyvä kun neito ei ollut saanut vielä sydänkohtausta. Harvoin Kultarinta pelkäsi, mutta omituiset kauhutarinat yöllisistä salamurhaajista ja nämä sotajulistuksen jälkeiset kylmät, pimeät yöt tekivät hänet levottomaksi, jopa pelokkaaksi, vaikkei hän sitä halunnutkaan myöntää. Ja hajaantuminen, kulkeminen pimeissä, nuhjuisissa röttelöissä, juuri sellaisissa joissa hän saattoi kuvitella kurjien salamurhaajien asustavan ilman Goljatin turvaa, tuntuikin nyt yhtäkkiä itsemurhalta. Kultarinnan jalat tutisivat hieman hänen kuvitellessaan tätä kaikkea. Siinä samassa hän käännähti ympäri, hypähtäen siihen paikkaan missä oletti Goljatin olevan, tarttuakseen tämän käsipuoleen ja hokeakseen kuinka typerä idea mokoma hajaantuminen olikaan, kun hän huomasi miehen jo kadonneen noudattamaan hajaantumisen käskyä.

Kultarinnan rinnassa läikähti, ja epätoivo pyrki vääristämään hänen siroja kasvojaan. Puristautuen takkiinsa yhä tiukemmin hän päätti niellä pelkonsa, hyvin heikosti kylläkin, ja astui erääseen talon rätisköön sen kummemmin koputtelematta.
Vampyyrikeijukainen hiippaili pitkin narisevaa lahoa lattiaa, pitkät hampaansa kalistensa purukalustonsa sisässä, ja ihon noustessa pikkuhiljaa kananlihalle. Hän availi huoneistojen ovia verkkaaseen tahtiin, todeten että ainoat elolliset olennot jotka niissä tekivät pesää olivat homesienet. Väristen Kultarinta nousi toiseen kerrokseen, tutkien huoneistoja, kauhun kutitellessa kantapäitä. Viimeinkin Kultarinta saattoi kavuta ylimpään, ja viimeisimpään kerrokseen.
Hänen korvissaan kaikui ällöttävä narskuva kitinä, joka melkein lamautti hänet, eikä neito ollut edes varma oliko hän kuvitellut koko äänen.

Käsi kiiri jo eltaantuneelle ovenkahvalle, puristui tutisten sen ympärille, samalla kuin kosketus päästi inhon värähtelemään pitkin Kultarinnan hentoa kehoa. Hän yökkäsi, kokosi itsensä, ja avasi narisevan oven, jonka narina yltyi vain säestämään huoneesta kuuluvaa narskuvaa kitinää, joka oli lähtöisin lattialla kieriskelevästä olennosta, joka näytti lähes yhtä huonokuntoiselta ja homeiselta, kuin koko rakennuskin. Hänen vaatteensa olivat pölyn tahrimat, ja näytti kuin homesienet olisivat ottaneet ne kasvupaikakseen. Olennon haaroja koristi märkä läiskä, jonka nähtyään Kultarinta saattoi myös haistaa pistävän virtsan tuoksun, nenän vetäytyessä samalla mutrulle, jotta haju hälvenisi.
Henkilön hiukset olivat silkkaa hamppua, harmaanruskeaa haituvaa, joka oli takussa, pölyssä, ja sen näköinen että pienikin tuulahdus voisi lennättää hiukset tämän päästä.
Mutta pahin olivat olennon kasvot, arpiset, syyläiset, kuin merirokon saastuttamat. Silmät olivat syvällä kuopissaan, joita reunustivat mustanvihreät silmäpussit. Huulet olivat lohkeilleet, ja niiden haavoihin oli kuivunut ruosteen värinen veri.
Ja narskuva kitinä, se oli kaamea. Olento kitisi ja valitti kieriskellessään lattialla, ja narskutteli hampaitaan minkä kerkisi.
Kultarinnan silmät olivat pyöristyneet kahdeksi isoksi palloksi ja lamaantuneet täysin tuijottamaan olentoa, joka havahtui pian valituksestaan, köyristyi konttaus asentoon, ja lähti ryömimään lattiaa pitkin laahaus äänen säestämänä, jota Kultarinta ei kylläkään kuullut hullunlailla pamppailevan sydämensä alta.
Hänen kätensä puristui jännittyneenä yhä tiukemmin avonaisen oven homeiseen ovenkahvaan, kun kumara nuhjuinen hahmo lähestyi, irvisti, paljastaen samalla torahampaansa, ja melkeinpä ratkenneella nahkavyöllään olleen kuluneen, lommoisen tikarin.
Ei ollut epäilystäkään etteikö kyseinen hahmo olisi ollut vampyyri, vampyyri joka ei ollut saanut juodakseen pitkään, pitkään aikaan.
Kultarinnan vatsassa, murahti ja se teki kuperkeikkaa. Neitokainen päästi otteensa ovenkahvasta, pamautti oven kumaran hahmon nenän edestä kiinni, ehtien kuitenkin haistaa tämän eltaantuneen hengityksen, lähtien sitten hoippumaan portaita alaspäin tuntien voivansa pahoin. Oven takaa kuului kamala kirkuna ja valitus, samalla kun kynnet painuivat raapimaan ovea. Kultarinnan oli pakko päästä pois, hoippuen ja vaappuen hän juoksi portaita alas, kuullen kuitenkin tutun äänen säikähtäneen huudahduksen yläkerrasta: "Isoäiti, ei kai sattunut?" Se oli Sesilian ääni, hän oli kuin olikin löytänyt oikean rakennuksen, nyt hänen olisi vain löydettävä Goljat ja kerrottava tällekin.

Rakennuksen ulkoovi syöksähti auki, kun Kultarinta lennähti ovesta ulos rinnus kohoillen vilkkaasta hengityksestä, ja kasvot pakokauhun vääristämänä. Saman rakennuksen ovikynnyksellä hän äkkäsi Goljatin, rynnisti tätä kohti, mädän hedelmän kuitenkin tavoittaessa hänet ensin. Kyseinen pilaantunut omena mäjähti suoraan Kultarinnan otsaan, joka kalpeni silmin nähden siinä kaikessa kalpeudessaan, jonka pakokauhu ja pelko oli jo ehtinyt aiemmin rakennuksessa tehdä. Jalat pettivät hänen altaan, kun hän lysähti tiedottomana maahan siinä kaikessa järkytyksessään. Hän oli pyörtynyt. Pimeää, pimeää. Hän näki vain pimeää, sitä mitä hän pelkäsi eniten tämän sodanaikana. Pimeys ympäröi hänet.

//Noniin anteeksi Jona, en oikee vieny tätä kauheesti eteenpäin ku eksyin kuvailemaan kaikkee ällöttävää ja joutavaa ja Kultarinnan pelkoja . DD Kamalaa tekstiä jälleen siis. //

Goljat oli juuri kiskomassa hedelmien jämiä hiuksistaan, kun Kultarinta ryntäsi paikalle. Hän oli tullut juuri siitä talosta, jonka oviaukkoon barbaari oli paennut lenteleviä jätteitä.
"Mitä on tapahtunut?" mies kysyi huolestuneena nähdessään keijuvampyyrin kauhistuneisuuden. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä mätä omena mäjähti hänen otsaansa ja samassa hän kaatui pyörtyneenä maahan. Nyt Goljat vasta huolestuikin ja hän kumartui nopeasti naisen puoleen. Toinen näytti kalpealta, niin kovin kalpealta. Veri saattaisi nyt tehdä hyvää keijuvampyyrille, mutta tajuttomana nainen saattaisi pian tukehtua siihen. Muutoin mies olisi epäröimättä voinut uhrata omaa elämännestettään Kultarinnan virvoittamiseen.

Goljat kohotti Kultarinnan hellästi ja siipiä varoen käsivarsilleen, nuijan roikkuessa nahkahihnastaan hänen ranteessaan. Naisen ei todellakaan sopinut jäädä makaamaan tänne ulos, kylmälle kadulle makaamaan, vilustuisi vielä. Ties vaikka lisää jätteitäkin olisi vielä sadellut hänen päälleen, vaikka onneksi äkämystynyt väki oli tainnut jo lopettaa pommituksen. Näinä aikoina kun ei kuitenkaan sopinut tuhlata mitään vähänkään syömäkelpoista, varsinkaan täällä köyhien vaanien parissa.

Barbaari potkaisi lahoa ovea ja sai sen halkeamaan kahtia, puoliskojen rysähtäessä sisään ja nostattaessa ilmaan sankan pölypilven. Aivan tuollaista käsittelyä hän ei ollut aikonut ovelle antaa, mutta ainakin siitä pääsi nyt sisään. Goljat odotti kuitenkin hetken pölypilven laskeutumista, eihän Kultarintaa sopisi kantaa tuollaista ilmaa hengittämään.

Lopulta sisälle päästyään mies aloitti taas samanlaisen tutkimustyön kun edellisessä talossa, eri syystä tosin. Nyt hän etsi tarpeeksi siistiä huoneistoa, johon saisi Kultarinnan lepäämään. Mikä tahansa nuhjuinen koppero ei suinkaan sopisi tuolle neidolle, vaikka tavallisista vaatimuksista jouduttaisiin ehdottomasti tinkimään. Ylimmästä kerroksesta löytyi lopulta edes suhteellisen kelvollinen huoneisto, ainakin sänky näytti pehmeältä eikä asunto ollut niin törkyinen kuin useimmat täällä.

Lempeästi Goljat laski Kultarinnan vuoteelle, asetellen tämän mahdollisimman mukavaan asentoon. Otsaan jääneet omenanjämät mies pyyhkäisi pois ja jäi hetkeksi katselemaan keijuvampyyria. Näky oli kovin kaunis, kuten aina se sai barbaarin sydämen läpättämään. Oli Kultarinnan pyörtymisessä edes yksi hyvä puoli, Goljat saattoi rauhassa tarkkailla noita piirteitä, joita niin rakasti. Mitenkään muutoin mies ei tilannetta aikonut hyödyntää, ei suinkaan! Hän ei alentuisi moiseen.

Nyt pitäisi löytää jotain, jolla herätellä Kultarintaa. Etsivä katse kiersi pienessä huoneessa, mutta samassa Goljat kuuli naapurihuoneesta jotain, joka sai hänet lamautumaan.
"Sesilia, menehän katsomaan mitä meteliä tuolta viereisestä huoneesta oikein kuului", vanhuuttaan nariseva naisääni sanoi, äänen kuuluessa vaimeana seinän läpi.
"Kyllä, isoäiti", vastasi nuorempi ääni, jonka Goljat tunnisti Sesiliaksi. Äänestä oli kuultavissa jonkin verran vastahakoisuutta, ehkä Sesilia ei pitänyt isoäitinsä pompottelusta tai kenties hän hieman pelkäsi, mitä tulisi kohtaamaan.

Kultarinta pitäisi tosiaan saada pian hereille, hän ei varmasti haluaisi Sesilian näkevän häntä pyörtyneenä. Katse, jonka liikkeen viereisen huoneiston sananvaihto oli keskeyttänyt, jatkoi huoneen haravointia. Nyt silmiin osui lattialle asetettu kippo, joka oli puolillaan vettä. Ilmeisesti katto vuoti siitä kohtaa ja kippo oli asetettu keräämään läpi valuvaa sadevettä. Goljat kastoi kaapista löytämänsä suhteellisen puhtaan rätin viileään veteen ja siveli tuolla rätillä Kultarinnan kasvoja, toivoen naisen heräävän pian.


//Aida, mitä mie oon sanonu tuosta valehtelusta... : D//

Kultarinta ei nähnyt mitään, häntä ympäröi pelkkä mustuus. Mutta hän tiedosti jotakin, jonkin tunteen, ja tunne oli vahva ja voittamaton. Kyseinen tunne sai hänen tiedottoman ruumiinsa tärisemään, ja jotenkin hyvin etäisesti Kultarinta havaitsi kyseisen tunteen peloksi.
Karmeat, rappeutuneet, vanhusnaisen kasvot leijailivat pelottavina hänen päänsä sisällä, muistuttaen Kultarintaa yhä uudelleen talossa piilevästä vaarasta.

Jos Kultarinta olisi ollut hereillä, hän ei olisi missään nimessä palannut taloon. Mutta hän ei ollut hereillä, joten hän joutui sinne, Goljatin kuljettamana. Ja tuossa karmeassa paikassa herääminen, se vasta olisikin shokki nipottavalla keijuvampyyrille.
Keijuvampyyrille. Niin, olihan hän itsekin vampyyri, miksi hän sitten pelkäsi niin kovasti sitä talossa lymyävää vanhus vampyyriä?
Vastaus alkoi herkeämättä soida hänen päänsä sisässä.
Se toinen oli ollut niin likainen, saastainen, ruma, jopa näytti kuoleelta, mädäntyneeltäkin ehkä? Ja vaikka Kultarinta oli tajuton, saattoi hän astia kylmätväreet selkäpiissään. Häntä puistatti.


Yllättäen hän aisti jotain kosteaa. Ensimmäinen mitä hän saattoi tuntea, oli kun hänen siro nenänsä vääntäytyi nirpalleen. Kulmat rypistyivät ärtyneinä, hänestä tuntui siltä kuin hänen naamansa olisi hierottu jollain kosteantahmaisella merisienellä.
Neitokainen siristi hieman silmiään ja ähkäisi kuunvalon osuessa hänen silmiinsä, kaisteleena repaleisen ikkunanraosta.
Hän hieraisi kädellään otsaansa, kohottautui istualleen, ja vilkaisi hämmentyneenä ympärilleen.
Koko huone pyöri keijuvampyyrin päässä yhtenä jätemyllynä. Kesti hetki, ennen kuin asiat terävöityivät, ja Kultarinta saattoi erottaa jokaisen pikkuruisen homesienen huoneensa seinillä.
Nenä pysyi yhä nirpallaan, hänen suunsa loksahti auki, sillä Kultarinta oli juuri aloittamassa paasaamisen Goljatille siitä, että miten tämä oli saattanut hieroa hänen kasvojaan moisella kostealla rievulla, jota tämän talon asukit käyttivät varmastikin jalkarättinään, kunnes pelko valtasi jälleen neidon.
Se otus, se piileskeli tässä samassa talossa, kuin hän.
Kultarinta ei voinut estää kehoaan tutisemasta, vaikka Goljat olikin siinä aivan hänen lähellään, suojelisi häntä varmasti kaikilta
mahdollisilta pedoilta. Oli vähällä, etteivät Kultarinnan hampaat lyöneet loukkua.

Sitten tapahtui jotain hälyttävää. Lattialankut alkoivat narahtelemaan oven takana, joku oli tulossa. Hän tuijotti lamaantuneena ovelle, jonka kahva oli nyt painunut alas. Sen jälkeen ovea tempaistiin, mutta se ei auennut, taisi olla jumissa.
Mutta se joku ei selvästikään aikonut luovuttaa, tempoi ovea minkä kerkesi.
Pakokauhu valtasi Kultarinnan täysin, hän hypähti miettimättä pystyyn, pyörrytyksen tunteen vallatessa hänet, oli vähällä ettei hän kaatunut suoraan nurkassa köllättävälle homeiselle puulaatikolle. Huoneen vasempaa seinää vasten nyhjötti ränsistynyt kaappi. Päässä yhä huipaten Kultarinta sai hoiputtua itsensä kaapin luokse, hivuttautui ovenvastaiselle puolelle, käpertyen sen suojiin niin pieneksi, kuin vain saattoi.
"Minä väijyn täällä! Ajattelin, että sinä varmaan haluat olla mielummin suoranhyökkäyksen kohteena", hän sopersi Goljatille, yrittäen näyttää mahdollisimman vakuuttavalta, jalkojensa tutinan kuitenkin ikävästi pilaten koko vakuuttavavuuden. Mutta eihän Kultarinta missään nimessä voinut tunnustaa, ettei hänen aito tarkoitusperänsä suinkaan ollut väijyminen, vaan piileskely.
Hänen pelkonsa hävetti häntä. Harvoin hän antoi minkään pelotella itseään näin, mutta sota-aika, pimeys, mädäntyneet olennot ja homesienet olivat liikaa tällaiselle hienohelmalle.

Ovi tempaistiin auki, Kultarinta puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja sulki silmänsä voimatta estää huulien lomasta pääsevää niiskahdusta. Homehtunut vampyyrinrahjus hyökkäisi pian hänen kimppuunsa. Vai eikö sittenkään? Tuttuäännähdys sai hänet raottamaan silmiään, ja kurkkaamaan huomaamattomasti kaapin takaa. Oven raosta oli työntynyt tuttu, Sesilian utelias pää, jonka suu oli vääntynyt hieman säikähtäneeseen ilmeeseen.
"Isoäiti! Tä-täällä on jättiläinen!" hän parkaisi, tuijottaen silmät levällään Goljattia.
Isoäidin epäuskoinen käkättävä nauru kantautui käytävän poikki huoneeseen, inhottavana ja narisevana.
"Tarkoitan jättimäisiä lihaksia", Sesilia korjasi ääni värähdellen, saaden itsensä kuulostamaan kuitenkin varsin viisaalta. Joka oli yksi niistä taidoista, joita Kultarinta hänessä vihasi.
Kultarinnan sydämenlyönnit olivat juuri ehtineet asettua, kun hän kuuli oven takaiselta käytävältä ryömintä-ääntä.
"Kultaseni!" Rääkäisi isoäiti, käkättäen sitten hetken ennen kuin jatkoi: "Minun on nälkä, pidättele ateriaani hetkinen".
Oli vähällä ettei Kultarinnan sydän pompannut kurkkuun asti, kun oviaukosta ryömi sisään mädäntynyt, inhottavin ihmishahmo, jonka Kultarinta oli ikinä nähnyt. Hitaasti ja vaivalloisesti se kohottautui seisomaan, sen selkä oli kyömyinen ja kyyryssä, pitkät keltaiset hampaat pujahtivat esiin, ja ainut minkä se katseellaan rekisteröi oli Goljat. Se näytti ihan syövän katseellaan itseensä voimaa. Aikaisemmin Kultarinta ei ollut uskonut, että moinen rahjus mahtaisi mitään Goljattia vastaan, mutta nyt se näytti sen kuin voimistuvan.

Pelästynyt hengenveto, se pääsi hieman liian äänekkäästi Kultarinnan suusta, sillä samassa Sesilian isoäidin ruokaajanoavat silmät olivat kääntyneet kaapin takana kyhjöttävään Kultarintaan.
"Kukas se meillä siellä on?"
Vampyyrin ääni oli käheä ja nariseva, mutta se jos mikä oli kohmettaa Kultarinnan kauhusta.
Yrittäen kuitenkin kaikin mahdollisin tavoin näyttää Goljatin silmissä kaapintakana ovelalta väijyjältä, kuin pelkurilta piileskelijältä, hän astui kokonaan esiin kaapin takaa, tiedostaen kokoajan Sesilian isoäidin nälkäisen katseen, hän lausui:
"Väijymässähän minä", mutta hän ei saanut ääneensä yhtään varmuutta, joten ei ollut ihmekään, kun vampyyrinvanhus naurahti ivallisesti, tai niin Kultarinta sen rääkynän tulkitsi.
"Iltapalalta sinä minulle näytät", hän rääkäisi ja nosti sitten käppyräisen sormensa osoittamaan Goljattia: "Ja tuo tuossa, jälkiruoka. Ole kiitollinen tyttö, sinut syödään ensiksi, sinun ei tarvitte katsella kun miehes syödään. Osaan olla armollinen"
Vampyyrivanhuksen pää kallistui, ja se aloitti jälleen rasittavan narisevan naurunsa. Yhtäkkiä se näytti terästöityvän, kokoavan itsensä, ja siinä samassa se syöksähti ihmeellisellä nopeudella kohti kiljuvaa Kultarintaa, tarraten sätkivää neitoa kiinni tämän olkapäistä.

//No ainakin nyt on surkeeta ja tönkköstä tekstiä! Anteeks ku on kestäny . D D //

Kun Kultarinta sitten heräsi tajuttomuudestaan, saattoi Goljatin kasvoilta lukea selvää helpotusta. Tärinän vavisuttaessa keijuvampyyrin kehoa Goljat arveli, että naisella oli kylmä.
"Tarvitsetko lämmikettä", barbaari kysyi huolehtivaisena ja kohotti sängyllä lepäävää hiutunutta peittoa, valmiina peittelemään Kultarinnan sillä. Samassa miehen huomio kääntyi kuitenkin ovelle hänenkin kuullessa narinan ja sitä seuranneen oven tempomisen. Goljat ei kuitenkaan yllättynyt saatika pelästynyt, olihan hän kuullut miten Sesilia oli käsketty tänne. Valitettavasti vain miehen mieleen ei sattunut juolahtamaan, että tiedon olisi voinut kertoa Kultarinnallekin.

"Minä väijyn täällä! Ajattelin, että sinä varmaan haluat olla mielummin suoranhyökkäyksen kohteena", Goljat kuuli Kultarinnan sopertelevan äänen takaansa ja käänsi sinivihreät silmänsä keijuvampyyria kohden, tajuten vasta nyt toisen olevan peloissaan. Barbaari oli kuitenkin jo oppinut tuntemaan tuon naisen, joten hän saattoi helposti nähdä Kultarinnan pelonpeittely-yritysten läpi. Tyynenä mies nyökkäsi keijuvampyyrille ja otti nuijan takaisin käteensä, lähinnä Kultarintaa rauhoittaakseen. Aseeseensa nojaillen Goljat kääntyi takaisin ovea kohden, vihellellen jälleen hiljaiseen ääneen.

Sesilian ilmestyessä Goljatin ilme ei värähtänytkään, Sesilia sen sijaan näytti suorastaan järkyttyneeltä.
"Isoäiti! Tä-täällä on jättiläinen!" nainen parkaisi.
"Tarkoitan jättimäisiä lihaksia", Sesilia korjasi nopeasti, suurikokoisen barbaarin silmäillessä naista arvioivasti. Sesilia oli kovin hento rakenteeltaan eikä muutoinkaan näyttänyt taistelutaitoiselta tai -haluiselta. Niinpä Goljatin asento muuttui vielä hieman rennommaksi ja ilme tyynemmäksi, jokainen lihas tuntui henkivän tyyntä itsevarmuutta. Tuo tyyneys ja miehen suuri koko riittivät usein lannistamaan suurimman osan niistä, jotka tahtoivat uhata häntä tai hänen rakasta Kultarintaansa.

Kuullessaan käytävältä Sesilian isoäidin rääyntää Goljat kuitenkin valpastui ja ote nuijasta parantui. Vai että luuli tuo käytävässä lähestyvä käheä-ääninen otus löytävänsä täältä itselleen aterian? Siinä hän olisi todellakin väärässä, Kultarintaan nyt ei ainakaan koskettaisi Goljatin ollessa paikalla eikä barbaari itsekään ollut valmis tarjoutumaan vapaaehtoiseksi ateriaksi.

Kun otus sitten kömpi esiin käytävältä, nyrpistyivät Goljatin kasvot inhoavaan ilmeeseen. Mies ei kyennyt tajuamaan, mikä hänen vastaansa oikein oli tullut, eihän barbaari ollut kuitenkaan kovinkaan perehtynyt vampyyreihin. Mutta oli mikä oli, ei käppyräinen vanhus näyttänyt kovinkaan vaarallisesta. Sen Goljatiin luoma tuijotus tuntui kuitenkin barbaarista jotensakin epämukavalta, hän itse olisi saattanut katsoa samoin herkullista kyljystä.

Samassa vanhus huomasi Kultarinnan ja heidän käymänsä sananvaihdon aikana Goljat hivuttauvui lähemmäksi keijuvampyyria, valmiina suojelemaan tätä. Kuitenkin otus syöksähti hämmästyttävällä nopeudella kohti Kultarintaa ja ehti jo saada otteen kiljuvan keijuvampyyrin olkapäästä. Oranssihiuksisen barbaarin hämmästystä kesti vain hetken, sitten nuija jo viuhahti ja työnsi vanhuksen vasten seinää. Isku ei kuitenkaan ollut kovinkaan voimakas, Goljat ei ollut voinut käyttää nuijaansa kunnolla pelätessään satuttavansa samalla Kultarintaa.

"Peräänny kauemmaksi", barbaari mutisi melko hiljaa Kultarinnalle ja painoi sätkivää ja kirouksia sihisevää vanhusta tiukemmin vasten seinää. Nyt Goljat huomasi myös kurttuisen otuksen suusta pilkistävät terävät hampaat ja alkoi vähitellen aavistella, että otus oli vampyyri. Ei kai vain Kultarinnasta, suloisesta ja kauniista Kultarinnasta tulisi yhtä järkyttävä näky vanhetessaan? Järkyttävä ajatus iskeytyi barbaarin mieleen ja tyrmistys sai hänet hieman hellittämään otetta nuijastaan. Kuinka Kultarinta voisi ikinä selvitä sellaisesta järkytyksestä?

Vampyyri huomasi Goljatin epäröinnin ja koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen nuijan otteesta. Vanhus hypähti eteenpäin, kohden barbaaria, mutta sai samassa vastaansa miehen kivikovan nyrkin. Isku lennätti vampyyria taaksepäin ja sai sen painamaan kätensä kovia kokeneille kasvoilleen, silmien pyöristyessä vihasta ja tyrmistyneisyydestä.
"Sinä... Sinä katkaisit minun hampaani!" vampyyri sanoi ruikuttavalla äänellä ja osoitti Goljatia syyttävästi tutisevalla sormellaan. Barbaari ei kuitenkaan jaksanut välittää vanhuksen uikutuksesta, sen sijaan hän käveli vampyyrin eteen ja tarttui sitä niskasta.

Jos vanhus olikin äsken ollut maaninen hyökätessään Kultarinnan ja neidon tarjoaman veren kimppuun, niin nyt vampyyrin vastasi silmitön raivo Goljatia kohtaan. Se laukoi suustaan mitä kaameampia kirouksia ja loukkauksia, raapi barbaaria kynsillään, sätki ja potki, kiljui ja rääkyi. Kaikesta tuosta välittämättä Goljat jatkoi vanhuksen retuuttamista ja heitti tuon sitten samaan vaatekaappiin, jossa Kultarinta oli piilotellut vain hetki sitten. Vampyyri pökertyi hieman iskun voimasta, juuri sen verran että ei kyennyt pakenemaan tai vastustelemaan kun Goljat käänsi kaapin etupuolen seinää vasten. Eipähän olisi tuostakaan rumiluksesta ihan heti haittaa, tuolta vampyyri ei pääsisi ulos ilman apua, vaikka kuinka riehuisi.

Äkkiä Goljat tunsi jonkin iskeytyvän takaraivoonsa ja oli barbaarin vuoro menettää tajuntansa. Miehen ja vanhan vampyyrin taistellessa Sesilia oli etsinyt käteensä pitkävartisen paistinpannun ja oli nyt tilaisuutensa saatuaan pamauttanut sillä Goljatia. Niinpä mies valahti nyt tajuttomana lattialle, yltä päältä vampyyrin aiheuttamien naarmujen peittämänä ja viimeisenä ajatuksenaan huoli Kultarinnasta, jota hän ei nyt voisikaan suojella.


//En taida sanoa enää mitään, jos et usko kuitenkaan : D//

Kultarinnan silmät olivat pyöristyneet ammolleen kauhusta, kun ällöttävä, kurpsahtanut vanha vampyyri oli yllättävällä nopeudella singahtanut häntä kohti ja tarrannut kiinni Kultarinnan hennoista olkapäistä, saaden neitokaisen kirkumaan ja sätkimään minkä kerkesi. Vanhuksen eltaantunut haju ryöppysi sisään Kultarinnan nenäonteloihin, saaden neidon nenän nyrpistymään, ja Kultarinnan itsensäkin yökkäämään. Onneksi hänen pelastuksensa ei ollut kaukana, Goljat iski nuijallaan vampyyrin seinää vasten, saaden Kultarinnan huojahtamaan helpotuksesta, ja siirtymään kauemmaksi mieluusti Goljatin käskyä mukaillen.

Inho värähteli neidon sisässä. Tuo tahmainen, likainen otus, oli koskenut hänen, Kultarinnan, tunnetun ja arvostetun näyttelijättären, sekä merirosvottaren kalliisiin ja virheettömiin olkapäihin. Mikä häväistys! Kultarinta saattoi yhä haistaa vampyyrin eltaantuneen hajun, joka tuntui tarttuneen häneen itseensäkin ja kun hän katsahti olkapäihinsä, oli hänen kalliin takkinsa kangas repeytynyt niistä kohdin, sillä vampyyri oli olkapäihin tarratessaan raastanut olkapäät kannibaalikynsiensä syleilyyn. Olkapäihin oli täten myös naarmuttunut kurjat haavat, joista alkoi pikkuhiljaa tihkua kirkkaan punaista verta, ja voi, että niitä kirveli! Kultarinta vain saattoi kauhistella niitä kaikkia pöpöjä, mitä hänen haavansa olivat vetäneet sisäänsä vampyyrin kynsien alta, jotka olivat olleet täynnä jotain ruskeaa mönjää. Se oli varmaa, että hänen haavansa tulivat tulehtumaan, ja näin sota-aikaan, ei edes kunnon lääkkeitä ollut saatavilla.

Kultarinta motkotti aina kaikista saamistaan haavoistaan Goljatille, joka tietenkin alkoi heti paapomaan häntä, ja hoitamaan ruhjeitaan kuntoon. Mutta se ei tehnyt Kultarinnasta mammanpoikaa, sillä tähän asti hän oli kestänyt haavansa urheasti itkemättä, huulta purren ja nokka pystyssä. Sillä Kultarinnalle maine ja kunnia olivat tärkeitä asioita, joiden vuoksi hän kätki pelkonsa, ja pidätteli kyyneleitä, sillä ne eivät sopineet lujaluonteisen ja arvostetun merirosvon kuvaan. Mutta nyt, Kultarinnalla oli ensi kertaa tippa linssissä. Mutta minkäs sille mahtoi, tilanne oli aivan erilainen, kuin ennen. Sota-aika teki hänestä tosiaan pelokkaamman ja hauraamman.
Kaikessa siinä itsesäälissään, jonka aikana Kultarinta ehti surkutella haavojaan, ryysyyntynyttä ja likaista olemustaan, sekä hajua jonka eltaantunut vampyyri oli tartuttanut, Kultarinta ei ollut pysynyt oikein ajan tasalla tappelun kulussa.

Humahdus, ja kopsahdus, ja siinä, hänen edessään likaisella, vanhalla lattialla makasi Goljat, Kultarinnan turva ja suoja, henkilö, joka oli antanut Kultarinnan pelokkaaseen mieleen selviytymisen kipinän. Mutta nyt ne kaikki ajatukset ja toiveet voitosta murenivat. Kultarinnan kasvot valtasi aluksi hämmennys, kun hän kohtasi Sesilian uhittelevan katseen, joka kieli yllättävästä itsevarmuudesta. Kaipa neito ajatteli, että kyllähän Kultarinnan tappelussa voittaisi, kun oli jo voittanut roolin viennissäkin.
Katseen käväistessä lattialla makaavassa Goljatissa, jonka keho oli naarmuilla vampyyrin jäljiltä, järkytys vaihtui lohduttomaksi suruksi. Oliko voittamaton Goljat kuollut? Kyyneltulva, joka oli aikaisemmin vuotanut Kultarinnan itsesäälin paimentamana, aloitti uudelleen neidon kapeiden poskien kostuttamisen, laikuttamisen punertavammaksi. Mitä hän tekisi ilman Goljattia?

Sesilia, oli kuitenkin päättänyt ryhtyä tilanteen herraksi, aloittamalla Kultarinnan nimittelemisen kaikilla mahdollisilla haukkumasanoilla jotka vain tiesi, nyhveröstä hupakkoon. Hämmennys, joka oli äskettäin vaihtunut pohjattomaksi suruksi, vaihtui nyt yhtä nopeasti silkaksi vihaksi. Sesilia, oli syypää Goljatin kuolemaan. Kultarinnan silmät kaventuivat, suun vetäytyessä yhdeksi suoraksi viivaksi. Neidon kasvot olivat synkät, mutta niissä näkyi päättäväisyyttä. Sesilian keho jännittyi, taisi neito aistia, ettei Kultarinta sittenkään antautuisi taistelutta.
Hetken tuijottelun jälkeen Sesilia teki aloitteen hyppäämällä Kultarintaa kohden, ja kaatamalla tämän lattiaa vasten ja yrittäen hakata tämän päätä lattiaan. Kultarinta rimpuili ja potki toista, siinä he kieriskelivät lattialla hakaten toistensa päitä vuoronperään lattiaan ja repien toisiaan hiuksista minkä kerkesivät, kummankin kirkaisten kauhusta aina silloin, kun hiustuppo irtosi päänahasta, nyrkkien iskut kestettiin kuitenkin äänettä.
Muutaman kerran oli Kultarinta jo ehtinyt saada Sesilian hennoista rystysistä naamaansa. Hän saattoi tuntea nenänsä vuotavan, ja taisi olla neidon huulikin kaikessa rytäkässä auennut, hän saattoi aivan maistaa veren kitkerän maun suussaan. Mutta eipä paremmin ollut Sesiliankaan laita, neidon toinen silmä oli pahemman kerran turvoksissa.

Vihdoin saattoi Kultarinta tuntea pääsevänsä todella yliotteeseen painaessa selvästi tappelun uuvuttaman, huohottavan, mutta uhmakkaan Sesialian maata vasten. Toisella ei kuitenkaan ollut enää voimia pyristellä vastaan. Keijuvampyyrineidon kasvoille oli kohonnut voitokas virnistys, kun hän lausui hyvästejä aina niin vihaamalleen Sesilialle.
Niin, hyvästejä. Kultarinnalla oli nälkä, kova nälkä. Hän oli vain puoliksi vampyyri, joten hän tarvitsi verta vain harvoin. Mutta viime aikoina, hän oli ollut pidättyväinen. Eikä hän muutenkaan sota-aikoina, oikein uskaltautunut pimeällä ulos saalistus retkilleen. Mutta nyt, hän oli löytänyt saalin ja kukistanut sen. Nälkä jyysti hänen rintaansa, sillä Kultarinta saattoi haistaa veren Sesilian avonaisista haavoista, jotka oikein muistuttivat häntä siitä, kuinka ihanaa oli syödä, ja tuntea itsensä sitten kylläiseksi.
Sesilian uhmakas ilme muuttui kauhistuneeksi, kun Kultarinta lopulta painoi terävät hampaansa tämän kaulalle, ja joi, joi itsensä kylläiseksi.


Oli kulunut jo pitkä tovi. Kultarinnan mieli oli aivan sekaisen, tyystin sekaisin. Hän oli shokissa, eikä kyennyt itkemään, taikka liikkumaan, ei oikeastaan tuntemaan mitään. Hän oli ajan saatossa hilautunut Goljatin "ruumiin" viereen, ristinyt miehen kädet vatsansa päälle, niin kuin vainajille tehtiin, ja pehmustanut tämän pään alustan, jotta Goljat saisi levätä rauhassa, miehen kämmenen sisälle Kultarinta oli asettanut yhden rakkaimmista sormuksistaan, Payonin hautajaisseremoniassa vainajalle kuului luovuttaa jokin itselle tärkeä esine, muistoksi itsestään sielulle tuonpuoleiseen.
Kultarinta itse oli asettunut makuulle vainajansa vierelle, hänen silmänsä olivat punaiset, siitä kaikesta itkusta mitä hän oli itkenyt, kun luuli Goljatin kuolleen. Hänen kasvoillaan oli lukuisia verta vuotavia ruhjeita, joita Kultarinta ei ollut jaksanut hoitaa, ja Kultarinnan hampaatkin kimalsivat verestä, mutteivät siksi, että häneen olisi sattunut, vaan siksi että hän aterioinut. Ja sekin seikka, oli aikaisemmin saanut Kultarinnan itkemään kauhusta. Mitä hän oli tehnyt? Ja olkapäissä, niissä jyskytti hirvittävä, kuumottava kipu.

Kultarinta tunsi itsensä hyvin pieneksi ja olemattomaksi, ja tyhjäksi, maatessaan siinä kuolleeksi luulemansa Goljatin vieressä. Hän oli likainen, ja haisi, kiitos sen vanhan vampyyrin. Hänen aina niin kiiltävät ja kauniit hiuksensa olivat sekaisin, ja takussa, ja Sesilia oli repinyt niistä tuppoja irti. Hänen täyteläiset huulensa olivat haavoilla, ja vuosivat verta. Niin, kuin hänen siro, söpö nenännipukkansakin. Hänen vaatteensa olivat nyhjääntyneet huoneiston pölystä, ja hänen koko ruumiinsa tärisi yhä shokista ja järkytyksestä. Kultarinta tunsi ensi kertaa olevansa todella alhaalla. Kurja raukka parka, avuton ja likainen. Hän tunsi olevansa kaikkea sitä, mitä oli aina halveksinut ja vihannut, ja se sattui. Sai hänen henkensä salpautumaan ahdistuksesta, ja hänen oli vaikea hengittää. Ja Kultarinta toivoi, toivoi todella, että tukehtuisi kaikkeen siihen ahdistukseensa ja hengittämäänsä pölyyn, jotta pääsisi pois tästä kaikesta kurjuudestaan, ja silloin hän pääsisi myös Goljatin luokse.
Ja kuin hänen rukouksiinsa olisi vastattu, Kultarinnan kädet puristuivat hänen kurkulleen, neidon kehon kipristyessä kokoon, kun tämä haukkoi henkeään. Hengenahdistus. Sellaisen kurimuksen neito oli tällä kertaa saanut kimppuunsa.

//Innostuin vähän kirjottaan . DD Voi Kultarintaa, se luuli, et Goljat kuoli : << //

Goljatin mieli oli vaipunut painostavaan pimeyteen, meren syvimpään kohtaan, jossa veden paino esti ajatuksia liikkumasta ja jonne auringon valo ei ulottunut mieltä herättelemään. Kaikki oli vain pimeää, pimeää, pimeää. Tai paremmin sanottuna ei ollut mitään, tietoisuus oli täysin poissa pelistä, kolkattu pois raiteiltaan. Pään sisällä uurastettiin ahkerasti, jotta kaikki osaset saataisiin taas paikoilleen.

Lopulta kunnostus alettiin saada valmiiksi ja aloitettiin nousu kohden pintaa. Paino alkoi hellittää mielen päältä, valo kutitella sen laitamia. Silmäluomet, tonnien painoiset, liikkuivat kuin valaat syvyyksissä, hitaasti mutta varmasti. Katto heilahteli sijoiltaan ja barbaari pysytteli vielä visusti vaaka-asennossa, uskaltamatta nousta pystyyn nähdessään moisen karusellin.

Vähitellen kuva alkoi tarkentua ja mielen herääminen toi muassaan myös takaraivossa jyskyttävän päänsäryn. Irvistäen Goljat kohotti kätensä päätään vasten ja pudotti samalla vahingossa Kultarinnan hänen käsiinsä laittaman sormuksen lattialle. Vasta tuo kolahdus sai barbaarin täysin tietoiseksi ympäristöstään ja kääntämään katseensa muuallekin kuin kattoon. Aivan niin, hän oli pyörtynyt... Mitä oli mahtanut tapahtua hänen tajuttomuutensa aikana?

Kun katse viimein tavoitti Kultarinnan räjähtäneen olemuksen, ponnahti Goljat samassa istualleen, mitä toiselle oikein oli sattunut? Barbaari sai katua äkkinäistä liikettään saman tien, huone tuntui jälleen lähtevän villiin piirileikkiin hänen silmissään ja mies joutui sulkemaan silmänsä hetkeksi ja pidättelemään pahoinvointiaan. Takaraivossa takoivat yhä tuhannet vasarat, jotka tuntuivat tekevän mielen turraksi.
"Mi-mitä oikein tapahtui?" oranssihiuksinen kysyi, sammaltaen kuin lähes sammumispisteessä oleva juoppo, suu ei suostunut tottelemaan mielen horjuvia käskyjä.

Yhä kumollaan olevasta kaapista kuului kuminaa ja kähiseviä huutoja.
"Sesilia! Mitä siellä oikein tapahtuu? Auta minut ulos täältä! Sesilia!" Ainakin jokin oli siis sujunut kuten pitikin, vampyyri oli pysynyt teljettynä. Goljat avasi nyt viimein silmänsä, jotka oli joutunut sulkemaan pyörrytyksen vuoksi ja nyt hän näki myös maassa makaavan Sesilian ja saattoi arvata, mitä oli tapahtunut. Voi miksi, miksi Kultarinta-parka oli joutunut jäämään aivan yksin, ilman Goljatin tukea? Mutta itsesyytöstensä ohella barbaari tunsi myös pienoista ylpeyttä Kultarinnasta, toinen oli ilmeisestikin taistellut ankarasti ja voittanut.

"Olen niin pahoillani siitä, etten voinutkaan suojella sinua", Goljat sanoi katuvaisena ja painoi katseensa maahan. Hän oli mennyt hylkäämään Kultarinnan, se oli sellainen teko, jota hän ei helposti antaisi itselleen anteeksi.
"Jos olemme nyt tehneet sen mitä pitääkin, meidän pitäisi varmaan palata. Minun täytyy hoitaa nuo sinun haavasi", barbaari jatkoi hetken kuluttua hiljaa, yhä selvästi alla päin. Ketä muuta kuin itseään mies olisi syyttänyt Kultarinnan kovista kokemuksista.

Yhä maassa kiertelevä katse osui sormukseen, jonka Goljat oli vahingossa pudottanut herätessään.
"Älä toki unohda tätä", mies huolehti ja ojensi poimimansa sormuksen Kultarinnalle. Hän tiesi kyllä, kuinka rakas koru oli keijuvampyyrille, ja oli varma, ettei toinen halunnut hukata sitä.