Menneisyyden välähdyksiä (HP-Fic, Au/Romance/Humor K-13)

Ikäraja: K-13 (?)
Paritukset: Lily/James
Genre: AU/Romace/Humor
Tekijänoikeudet: Kaikki, joita ette tunnista J.K. Rowlingin luomiksi hahmoiksi, kuuluu minulle. En aio käyttää tätä kaupallisiin tai vastaaviin tarkoituksiin.
Sisältää: Lilyn muistelmia ja ”nykyhetkeä”.
Kirjoittajan terkut: Elikkä tämä on ensimmäinen HP-ficcini, vuoden 2007 aikana kirjoitettu ja ollut Vuotiksessa esillä. Ensimmäisen osan teksti voi olla vähän hassun oloista, vaikka sitä hiukan muokkailinkin, mutta pistettäköön se kokemattomuuden piikkiin.
Well, enjoy ja palautetta saa toki laitella. : D
ps. en jaksanut ihan kaikkea tarkastaa ja korjailla, joten anteeksi mahdolliset virheet.


Hän syntyi 13.8.1960 tasan kello 13.00.
Tytöllä oli punaiset hiukset ja todella vihreät silmät, jotka sädehtien katselivat vauvapedistä avautuvaa kattonäkymää.
Nyt tuo tyttövauva tuijotti suoraan tummiin, suorastaan mustilta näyttäviin silmiin.
Niistä silmistä paistoi ihmetys ja jokin pelon sekoittama vahva tunne.
”Äiti! Kakara on hereillä!” silmien omistaja kiljui ja tömisteli pois huoneesta.
Hetken kuluttua kuului korkokenkien kopinaa ja ohuen viitan kahinaa.
Samassa luisevat kädet tarttuivat tyttövauvaan ja nostivat hänet ilmaan.
”Onhan se äidin pieni punapääkin hereillä”, vaaleahiuksinen, vähän siamilaista kissaa ulkonäöltään muistuttava nainen leperteli ja painoi tytön olkaansa vasten.
”Pikkuisella on varmasti kova nälkä”, nainen kuiskutteli ja kantoi vauvan viereiseen makuuhuoneeseen.
Nämä olivat Lily Katherine Mustan ensimmäiset hetket näiden, joskus kurjienkin, tähtien alla.

Lily istui puutarhakeinussa Evansien takapihalla.
Hän tökki punaisen kenkänsä kärjellä keinun lautoja.
Kuinka hänet oli voitu valita Tylypahkaan? Eihän hän osannut taikoa, hän oli vain tavallinen 11-vuotias tyttö, tavallisesta perheestä.
”Lily!” kuului kimakka ääni talosta.
”Niin Petunia?” Lily huusi vastaukseksi.
”Sisälle, äiti ja isä tahtovat jutella kanssasi!” Petunia tiedotti ja ilmaantui ovelle valkopohjainen kukkamekko päällään. Hiuksensa Lilyn sisar oli kähertänyt vallattomiksi kiharoiksi ja huulilleen sipaissut punaa.
”Selvä. Mihin sinä olet menossa?” Lily kysyi hymyillen.
”Viettämään Emilyn syntymäpäivää, menemme elokuviin,” Petunia kertoi, heilautti kättään ja hyppeli ulos portista.
Petunian kadottua Lily nousi keinusta ja asteli olohuoneeseen.
Mark ja Claudia Evans istuivat sohvalla melko vakavina.
”Mitä on tapahtunut?” Lily huolestui ja istui tuolille ristien jalkansa.
Evansit katsoivat toisiaan ja Mark aloitti:
”Itse asiassa. Sinä.. Katsos kun.. Sinut on kutsuttu sinne Tyly.. Mikä se nyt oli?”
”Tylypahka”, Lily avusti.
”Aivan niin. Sinut on siis kutsuttu sinne Tylypahkaan ja ihmettelet varmasti mistä se johtuu. Me olemme aina tienneet että näin saattaisi käydä, mutta silti tämä on vaikeaa..” Mark kierteli ja sulki hitaasti silmänsä.
Claudia vilkaisi miestään ja jatkoi tämän aloittamaa asiaa: ”Katsos, rakas. Me olemme sinun äitisi ja isäsi… Mutta emme biologisesti.”
Lilyn leuka loksahti ja hän valahti kalpeaksi.
”Syntyjäsi olet Lily Katherine Musta, erään hyvin, hyvin vanhan velho… velhosuvun kuopus. Sinut annettiin adoptoitavaksi kun olit alle 1-vuotias. Tarkkaa syytä emme tiedä, mutta ehkä jotain paljastuu tästä kirjeestä”, Claudia lopetti ja ojensi kellastuneen kirjekuoren, jonka päälle oli vihreällä musteella kirjoitettu Lilyn oikea nimi; Lily Katherine Musta.
Lily otti kirjeen vastaan vapisevin käsin.
”Petunia ei tiedä, että et ole hänen biologinen siskonsa, eikä vielä edes sitä, että pääsit Tylypahkaan”, Mark murahti.
”Ja meidän mielestämme hänen ei edes tarvitsisi tietää adoptiosta, se voisi olla hänelle liian kova pala”, Claudia huolehti.
Lily nyökkäsi tuijottaen kirjettä.
”Voit mennä lukemaan sen ihan rauhassa”, Mark ehdotti.
Lily nyökkäsi ja poistui yläkertaan omaan huoneeseensa.

Hän istui sängylleen ja taitteli kirjeen auki.

”Rakas tyttäreni, Lily Katherine Musta,
sinut jouduttiin antamaan adoptoitavaksi 13.6.1961, tasan kymmenen kuukautta syntymäsi jälkeen.
Olen hyvin pahoillani, tyttäreni. En olisi missään nimessä tahtonut luopua sinusta, mutta minun oli pakko.
Tein nimittäin hirvittävän väärin miestäni kohtaan, vietin illan erään toisen miehen kanssa ja sen seurauksena aloin odottaa sinua.
Pitäisihän minun tietää, että kaikella tapahtuvalla on syynsä ja seurauksensa, mutta silloin en ajatellut.
Uskottelin miehelleni, että olet meidän rakkautemme hedelmä. Aluksi hän uskoikin, mutta lopulta hän sai selville, ettei ollut pystynyt enää saamaan lapsia ja leiskuvan punaiset hiuksesikin puhuivat kertomustani vastaan.
Pakotettuna kerroin hänelle kaiken.
Onnekseni hän on hyvin ymmärtäväinen ja lupasi unohtaa koko asian, jos antaisimme sinut adoptoitavaksi, olihan meillä jo kolme ihanaa lasta.
Katkerin mielin suostuin mieheni pyyntöön ja niin me annoimme sinut adoptoitavaksi, erääseen jästilaitokseen.
En tiedä mihin päädyit, mutta toivottavasti voit hyvin ja saat tämän kirjeen.
Tiedä aina, että rakastin sinua yhtä paljon kuin muita lapsiani, kolmea sisarpuoltasi Bellatrixia, Andromedaa ja Narcissaa.
Voi hyvin rakkaani, äläkä muistele meitä pahalla.
Elä elämäsi iloisena ja onnellisena.
Rakkaudella Druella Musta (os. Rosier)”

Lily tuijotti kirjettä käsissään. Tavallaan hän ymmärsi biologista äitiään ja tavallaan ei. Hän itse ei koskaan voisi luopua lapsestaan, ei vaikka häntä kiristettäisiin ja uhkailtaisiin.
Hänen huomaamattaan yksinäinen kyynel vieri hänen poskelleen.
Hän niiskautti nenäänsä ja pyyhkäisi kyyneleen pois.
Pah, en edes tuntenut häntä. Miksi siis ajatellakaan häntä?
Lily nousi seisomaan, talletti kirjeen laatikkoonsa ja meni alakertaan.
Hän asteli reippaasti portaita alas ja hymyili.
Oikeastaan on parempi näin. Minä rakastan heitä ja he rakastavat minua.
”Äiti, otan omenan ja menen ulos”, Lily ilmoitti.
”Selvä on, kultaseni”, Claudia huusi olohuoneesta.
Lily kuuli Markin rykäisevän ja pysähtyi. Hetken kuluttua Mark kysyikin: ”Onko kaikki hyvin?”
”On on, isä”, Lily vastasi ja astui olohuoneeseen.
Mark katsoi Lilyä silmiin ja sanoi: ”Hyvä niin, tiedäthän että me rakastamme sinua aivan yhtä paljon kuin Petuniaa?”
”Voi isä. Totta kai tiedän sen, minäkin rakastan teitä ihan hirveästi”, Lily niiskautti ja syöksähti halaamaan isäänsä.
”Tyttökulta...” Mark mutisi Lilyn hiuksiin ja rutisti tytärtään lujasti.
”Voi teitä”, Claudia hymähti, nousi ylös ja liittyi halaukseen.

”Anteeksi, missä täällä on.. öö.. Vuotava Noidankattila?” Lily kysyi eräältä vanhalta naiselta.
Nainen tuijotti Lilyä vihaisen kummastuneena ja ärähti: ”Mitä sinä höpötät? Eikö teillä nykynuorilla ole järkevämpää tekemistä, kuin häiritä vanhuksia höpöttämällä tuollaisia. Ei sellaista paikkaa ole olemassakaan, mene tiehesi nyt.”
Lily tuijotti naista typertyneenä ja kohautti sitten olkapäitään loittonevalle naiselle.
”Olipas hän äkäinen”, Mark totesi.
”Niinpä, mutta kai hänellä oli vain huono päivä”, sanoi Lily, joka halusi uskoa kaikista hyvää.
”No, tuo mies näyttää tarpeeksi omituiselta tietääkseen siitä”, Mark huomasi ja osoitti luumunpunainen kaapu päällään kävelevää miestä.
”Selvä, kysyn häneltä. HEI HERRA! Anteeksi, tietäisitteköhän missä on Vuotava Noidankattila?” Lily seisahtui miehen eteen ja katseli miestä odottavana.
”Voi, tottahan toki. Seuratkaapa minua, näytän ilomielin tien sinne, seuratkaa, seuratkaa”, valkopartainen mies hoki ja viittoi kädellään kohti erästä nuhjuisen näköistä pubia.
Mies lähti astelemaan sitä kohti ja Lily sekä Mark seurasivat perässä.
Mies opasti heidät sisälle pubiin ja huudahti: ”Tom! Hei vaan. Tässä on Tylypahkan ekaluokkalainen... Minkä sanoitkaan nimeksesi?”
”En sanonut sitä vielä, mutta se on Lily Evans”, Lily esitteli.
”Ah, aivan. Niin, Lily Evans!” mies kailotti.
”Päivää vain”, kyyryselkäinen mies tervehti baaritiskin takaa.
”Kuinkahan mahdamme päästä… Viistokujalle?” Lily kysyi.
”Oh, aivan niin. Seuratkaa, seuratkaa. Nimeni on muuten William Potter”, mies kertoi ja näytti tietä Vuotavan Noidankattilan läpi takapihalle.
Muurin edessä hän kaivoi kaapunsa taskusta taikasauvan ja napautteli sillä muurin tiiliä.
Tiilet alkoivat liikkua ja avasivat näkymän mukulakivetylle kujalle, Viistokujalle.
Lily henkäisi nähdessään erilaisia puoteja ja useita kaapuihin pukeutuneita ihmisiä.
”Osaatteko sanoa…” Mark aloitti, mutta mies ehti ensin: ”Ehdotan, että menette ensin Irvetaan, velhopankkiin, vaihtamaan jästirahojanne kaljuunoiksi.”
”Mihin päin siis?” Mark kysyi.
”Tuota kujaa suoraan ja oikealla näkyy suuri, valkoinen rakennus, tunnistatte sen kyllä”, mies opasti.
”Kiitos paljon”, Lily niiasi ja lähti isänsä kanssa taivaltamaan kujaa eteenpäin.
”Säilä & Imupaperi... Ollivanders – hienoimpia taikasauvoja vuodesta 381 eKr… Hienot huispausvarusteet”, Lily luki värikkäistä kylteistä ja näyteikkunoista, hyppien innosta, tietämättä minne silmänsä suuntaisi, niin paljon kaikkea nähtävää oli.
”Irveta”, Mark henkäisi ja osoitti suurta, hohtavan valkoista rakennusta.
”Vau”, Lily huokaisi ja unohti hyppimisen.
Mark alkoi kaivaa rahapussiaan esiin, kun he astelivat portaita ylös Irvetan portaita.
Kirjavaan pukuun sonnustautunut lyhyt, pukinpartainen, pitkäsorminen ja – jalkainen mies kumarsi kun he astuivat sisään. Lily silmäili heidän edessään kohoavia hopeisia pariovia ja hänen silmänsä tapasivat oviin kaiverretun tekstin:
Käy sisään, vieras, mutta ole tarkka,
muistathan mikä on ahneuden palkka.
Sillä aina, jos ottaa omaa toisen,
saa kalliisti maksaa teon moisen.
Jos siis hamuat alta näiden lattiain
aarretta, joka ei omasi ole lain,
rosvo, kuuntele varoituksen sanaa:
sua jokin muukin kuin aarre odottaa.

Kylmät väreet hiipivät Lilyn selkään ja hän puisti päätään väristen.
”Oho, katso isä”, Lily sanoi ja osoitti aulassa parveilevia maahisia.
”Herranen aika, en ole eläissäni tällaista nähnyt”, Mark henkäisi.
”Rahanvaihto”, Lily luki erään tiskin takana istuvan maahisen yläpuolelta.
Mark siirsi katseensa sinne ja asteli maahisen eteen.
”Päivää, meidän pitäisi vaihtaa nämä..” Mark ilmoitti ja laski kasan kolikoita ja seteleitä tiskille.
”Jaha. Katsotaan”, maahinen sanoi ja poimi rahat pitkillä sormillaan.
Mark vilkaisi Lilyä, jonka vihreät silmät katselivat uteliaina ympärilleen.
”Viisisataa kaljuunaa, viisikymmentä sirppiä ja kaksikymmentäyhdeksän sulmua, olkaa hyvä”, maahinen kertoi ja ojensi nahkapussin Markille.
Mark raotti pussia ja hämmästeli: ”Julmetun kokoisia. Mikä näistä on mikä?”
”Kultaiset ovat kaljuunoita, hopeiset sirppejä ja pronssiset sulmuja”, maahinen kertoi ja jatkoi, ”kaljuunaan mahtuu seitsemäntoista sirppiä ja sirppiin kaksikymmentäyhdeksän sulmua.”
”Selvä. Kiitoksia erittäin paljon. Lily, jatketaan matkaa”, Mark kehotti ja asteli takaisin Viistokujalle Lily kannoillaan.

”Kultaseni”, Lily säpsähti, kun joku kuiskasi hänen korvaansa käheällä äänellään ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Lily painoi kätensä kuiskaajan kädelle ja hymyili onnellisena.
”Mitä sinä mietit noin tarkkaan?” kuiskaaja tahtoi tietää.
Lily kääntyi ympäri ja katsoi komeita kasvoja, joita kehystivät mustat, kurittoman pörröiset hiukset.
”James”, Lily henkäisi käheän onnellisella äänellä, ”mietin ensimmäisiä hetkiäni velhomaailmassa.”
Jamesiksi kutsuttu mies virnisti, nosti Lilyn käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseen.
”Ei mietitä menneitä, nyt tässä olemme vain me kaksi”, James kuiskasi ja laski Lilyn selälleen sängylle.
Sinä yönä sai alkunsa eräs myöhemmin hyvin kuuluisaksi tullut poikalapsi.

”Onko tässä vapaata?” Lily kysyi samalla, kun raotti erään vaunuosaston ovea.
Vaaleahiuksinen tyttö kohotti katseensa ja nyökkäsi.
Lily raahasi matka-arkkunsa osastoon, nosti arkun hyllylle ja istui tyttöä vastapäätä.
Tyttö tuijotti Lilyn hiuksia ja huokaisi: ”Olen aina halunnut punaiset hiukset.”
Lily hymyili ja vastasi: ”Minä olisin kyllä mieluummin mustahiuksinen.”
Tyttö naurahti ja esitteli itsensä: ”Mary-Annie Hamilton, puoliverinen, toivon mukaan tuleva Rohkelikko.”
”Lily Evans, jästi.” Lily paljasti, hymyillen hiukan apeasti muistaessaan oikean syntyperänsä.
”Oi, et tietenkään ole jästi, olet vain jästisyntyinen noita. Ja muuten, voit kutsua minua vain Annieksi”, Annie kehotti virnistäen.
Lilykin hymyili ja katseli ympärilleen.
Annie oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Muistutat äitini kaukaista serkkua, Mollya.”
”Ai”, Lily mumisi hiukan vaivautuneena.
”Hei, voisin muuten kertoa sinulle jotain tuvista”, Annie ehdotti innoissaan.
Lily ei ehtinyt vastata mitään, sillä vaunuosaston ohi juoksi kovalla tohinalla kaksi poikaa, molemmat mustatukkaisia ja toisella silmälasit.
”Oi! Siinä menivät James Potter ja Sirius Musta”, Annie henkäisi jatkaen, ”silmälasipäinen oli James. Luulisin että hän on varma Rohkelikko, mutta Siriuksen sukutaustan tuntien hän voi päätyä Luihuiseen. En kyllä usko, sillä Sirius on niin mukava, mutta minkäpä velho suvulleen mahtaa.”
Lily oli muljauttanut silmiään Siriuksen sukunimen kohdalla ja hänen sydämensä oli sykkinyt hyvinkin kiivaasti, mutta hän yritti olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Annien puheista päätellen jokainen velhomaailmassa kasvanut tiesi lähes jokaisen muun velhomaailmassa kasvaneen nimen ja ainakin osittain sukutaustaakin.
”Niin, ne tuvat. Kertoisitko minulle niistä?” Lily pyysi.
Annie käänsi katseensa käytävältä Lilyyn ja nyökytteli innoissaan.
”Rohkelikko on paras, sinne menevät kaikki rohkeimmat. Luihuiset ovat Rohkelikkojen vihamiehiä. Luihuiseen menevät kaikki surkimukset eli pimeästä kiinnostuneet. Vaikka eivät kyllä kaikki Luihuisen jäsenet ole pimeyden velhoja, mutta kuitenkin”, Annie teki oksentamista muistuttavan eleen ja jatkoi, ”Puuskupuhiin menevät kaikki työmyyrät ja Korpinkynteen kaikki älykkäät.”
Lily nyökkäili ja toivoi: ”Olisinpa Rohkelikko.”
”Sen saat tietää Tylypahkassa. Meidät pistetään jonkinlaiseen kokeeseen kai. Serkkuni Jerry kertoi vaikka mitä juttuja, mutta tiedä sitten onko niihin uskomista”, Annie sanoi kohautellen olkapäitään.
”Kerro jotain”, Lily kehotti.
”No voinhan minä kertoa”, Annie myöntyi ja alkoi jakaa kuulemaansa.

”Pitääkö meidän nousta noihin?” Lily parkaisi Annielle.
Annie katseli rannalla makaavia veneitä.
”Luulisin... Kuunnellaan ja katsotaan mitä muut tekevät”, Annie kuiskasi.
”Noniin, kaikki veneisiin. Kolme tahi neljä yhteen. Älkääkä pudotko, jättiläiskalmari voi olla nälkäinen”, kuului riistanvartijan jylisevä ääni.
Ensimmäisinä veneisiin säntäsivät ne kaksi mustatukkaista poikaa, James ja Sirius. Pian heidän jälkeensä veneet olivat täyttyneet muistakin oppilaista.
Lilyn ja Annien kanssa samaan veneeseen nousi rotan näköinen poika, joka jyrsi kynsiään ja katseli pelokkaana ympärilleen puhua pukahtamatta sanaakaan. Veneet lähtivät liikkeelle.
”Pysykää veneissä, älkääkä kurotelko järvelle!” riistanvartija komensi, nähdessään Siriuksen roikottavan kättään veneen ulkopuolella, sivellen veden pintaa.
Veneet lipuivat iltahämärässä järven selkää pitkin.
”Kohta näette Tylypahkan”, riistanvartija ilmoitti.
”Oih”, Lily henkäisi samassa.
Anniekin tuijotti mykistyneenä eteensä.
Tylypahka oli vaikuttava näky pienten ekaluokkalaisten silmissä.
Jopa jatkuvasti melunneet James ja Sirius hiljenivät katselemaan tuota mahtavaa linnaa.
Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa veneet lipuivat rantaan ja riistanvartija komensi heidät parijonoon ja ohjasi heidät tuiman naisen eteen.
”Hyvää iltaa, uudet ensiluokkalaiset. Minä olen professori McGarmiwa ja ohjaan teidät odottamaan lajittelua. Olkaa hyvät ja seuratkaa siistissä parijonossa”, McGarmiwa kehotti ja johdatti heidät eteisaulan halki pieneen kamariin, josta johti toinen ovi todennäköisesti jonkinlaiseen saliin.
Tuon oven takaa kuului kolinaa ja puheensorinaa. McGarmiwa poistui oven kautta ja osa oppilaista näki välähdyksen kirkkaasti valaistusta salista. Ekaluokkalaiset puhkesivat meteliin.
James Potter ja Sirius Musta viihdyttivät toisia mitä erilaisimmilla arvailuilla siitä, mitä tuleman piti. Sirius kertoi juuri, että ehkä heidät laitettaisiin roikkumaan johonkin pää alaspäin ja ensimmäiset luovuttajat kuuluisivat tietysti Luihuisia, kun professori McGarmiwa palasi ja hiljaisuus laskeutui sillä sekunnilla. Hän puhkesi puhumaan: ”Seuraatte minua saliin, salissa luen nimenne ja kun kuulette oman nimenne, tulette istumaan jakkaralle edessäni ja laitatte hatun päähänne”, McGarmiwa kertoi.
”Mitä? Eikö meitä laitetakaan riippumaan pää alaspäin?” Sirius älähti.
”Ja pah, kuka semmoista on puhunut?” McGarmiwa tiukkasi.
”Ei kai kukaan”, James vastasi nopeasti ja tönäisi Siriusta kyynärpäällään.
”Hyvä on, nyt kuitenkin seuraatte minua”, McGarmiwa kehotti ja johdatti heidät saliin.
Salissa oli neljä pitkää pöytää ja heidän takanaan viides, jossa istuivat opettajat.
Nuo neljä pitkää pöytää salissa olivat tupapöytiä. Tupapöydissä istuvat vanhat oppilaat tuijottivat ensin uteliaina uusia ensiluokkalaisia ja sen jälkeen hattua.
Ekaluokkalaisetkin käänsivät katseensa hattuun ja samassa se puhkesi laulamaan:

Mä ehkä vanha olen
kauan kestänyt vaan
silti päätän sulle tuvan oikean
sinne kuulut, siellä opit uutta
löydät ystävät uudet
jalot, rehdit, älykkäät, ovelat
kaikkia ehkä jopa kuudet
Puuskupuhista löydät kaikki
ahkerat, maltilliset, rehdit
tiedot, taidot opit kanssaan
heidän, ihan rauhassa ehdit
Korpinkynnessä kaikki päät
terävät, ei älykkyyttä puutu
tunneilla loistaa, kaiken tietää
ei heille opettajat suutu
Rohkelikko on rohkea ja jalo
ei ystäväänsä pulaan jätä,
asiat oppii tai ei,
rohkea on veikko tämä
Luihuinen olet sä,
jos ovela oot ja pimeä kiinnostaa
tuvassa opit tiedot ja taidot tarpeelliset
se susta velhon mahtavan jalostaa
Rohkeasti vaan
aseta päähäsi mut
mä kyllä tiedän jo
mihin lajittelen sut.

Hattu vaikeni ja McGarmiwa aloitti: ”Bordeo Willy.”
Se hiiren näköinen poika hiipi jakkaralle ja ehti tuskin asettaa
hatun korvilleen kun se jo huusi: ”Korpinkynsi!”
Poika juoksi hymyillen, taputusten saattelemana Korpinkynnen pöytään.
Lajittelu eteni hiljalleen.
”Evans Lily,” kuului yhtäkkiä ja Lily asteli jännittyneenä jakkaralle, asetti hatun päähänsä ja odotti.
”Hmm.. Pärjäisit Luihuisessa mutta... voiton vie ROHKELIKKO!” viimeisen sanan hattu huusi koko salille.
Lily laski hatun takaisin ja riensi silmät säteillen Rohkelikon pöytään aplodien kera.

”Lily, olen kotona”, kaikui ääni eteisestä keskeyttäen Lilyn muistelmat.
”Rakas”, Lily vastasi ja kiirehti vastaanottamaan miestään.
Hän suukotti Jamesia ja hymyili onnellisena.
”James, on aika kertoa sinulle eräs asia”, Lily myhäili.
”Kerrohan”, James kehotti ja painoi suukon Lilyn huulille.
”Me saamme lapsen”, Lily kertoi nauraen.
”Vau. Siitä lapsesta tuleekin jotain erikoista ja kuuluisaa”, James nauroi ja nosti Lilyn syliinsä, pyörittäen tätä ilmassa.
”Rakkaani, kalleimpani. Mitä tekisinkään ilman sinua?” James kuiskasi, laski Lilyn alas ja painoi tiukasti rintaansa vasten.
”En todellakaan tiedä”, Lily vastasi ja painoi päänsä Jamesin kaulakuoppaan.

Ensimmäinen syyslukukausi kului kuin siivillä, ensin totuteltiin uusiin asioihin ja sitten jo opiskeltiin täyttä päätä.
Lily piti erityisesti muodonmuutoksista ja pimeyden voimilta suojautumisesta.
Minerva McGarmiwa oli tiukka, mutta oikeudenmukainen opettaja ja Lily oli erityisen hyvissä väleissä hänen kanssaan. Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Richard Wood, taas oli pullea, hyväntuulinen ja oikein mukava. Oppilaat pitivät Woodista paljon. Ehkä minttupastilleilla, joita Wood tarjoili oppilailleen aina oppituntien alussa, oli jotain tekemistä sen kanssa.
Sirius Musta ja James Potter aiheuttivat melkoista päänvaivaa opettajille, he keksivät mitä ihmeellisimpiä kepposia ja kujeita. Heidän kanssaan nähtiin usein myös Remus Lupin ja Peter Piskuilan. Näistä neljästä Remus oli se fiksuin ja yritti välillä hillitä Siriusta ja Jamesta, usein kuitenkaan onnistumatta siinä. Peter taas oli pelokas, hyvin rottamainen poika ja liikkui muiden kolmen kanssa usein vain sen takia, etteivät muut olisi kiusanneet häntä.

Joulu lähestyi hurjaa vauhtia ja joululomalla linnaan jäävien oli jo pitänyt ilmoittautua.
Lily oli lähdössä kotiinsa viettämään Joulua ja häntä pelotti Petunian suhtautuminen asiaan.
Petunialle oli kerrottu hänen Tylypahkaan lähdöstään vasta, kun Lily oli jo ollut valmis lähtemään King’s Crossille. Petunian kasvoilta oli paistanut avoin kateellisuus ja voimakas viha.
”Lily”, Annie huhuili, palauttaen Lilyn jälleen maanpinnalle.
Lily ravisti päätään ja katsoi Annieta kysyvästi: ”Niin?”
”Olit ihan muissa maailmoissa… Mutta, haluaisitko toisen näistä huiveista?” Annie kysyi ja esitteli kahta eriväristä silkkihuivia.
”Oi, ovatpa ne kauniita. Miksi sinä minulle tahdot toisen antaa?” Lily ihmetteli.
Annie hymyili hiukan epävarmasti ja kertoi: ”Ajattelin, että nämä voisivat olla eräänlainen ystävyytemme merkki. Vähän kuin ystävyyshuivit, tai jotain…”
”Hyvä idea!” Lily kiljaisi ja virnisti, ”voin ottaa tuon vihreän. Se sopii silmiini, eikä ole ristiriidassa hiusteni kanssa, toisin kuin tuo vaaleanpunainen.”
”Niin minä vähän ajattelinkin”, Annie hymyili ja sitaisi huivin kaulaansa.
Lilykin sitoi huivin kaulaansa hymyillen ja katseli sitten kuvaansa pienestä taskupeilistä.
Yhtäkkiä kuului kimakka kiljunta oleskeluhuoneesta. Lily ja Annie katsoivat toisiaan kummissaan ja kiiruhtivat sitten makuusalista oleskeluhuoneeseen.
”Mitä IHMETTÄ täällä tapahtuu?” he kuulivat Miranda Armstrongin, viidesluokkalaisen valvojaoppilaan huutavan.
”HAUSKAA JOULUA!” Sirius huusi innoissaan ja heitteli enkeliksi puettua menninkäistä ilmassa, punaisen ja vihreän paperisilpun keskellä. James oli kivunnut poikien makuusaliportaikon ylimmälle tasanteelle ja heitteli sieltä paperisilppua. Remus loitsi koko ajan lisää silppua Jamesille heiteltäväksi ja Peter puki toista menninkäistä tontuksi.
”Herranjumala… Siivoatte oleskeluhuoneen nyt heti tuosta sotkusta ja palautatte menninkäiset sinne mistä olette hakeneetkin! Täällä pitää olla puhdasta, ennen kuin professori McGarmiwa saapuu paikalle. Ja tietäkääkin, jos hän näkee tämän sotkun, syytän siitä ainoastaan teitä”, Miranda
uhkasi ja heilautti sormeaan syyttävästi kohti poikia.
Sirius näytti Mirandalle kieltään ja James huusi porrastasanteelta: ”Ilonpilaaja!”
Miranda kohautti harteitaan ja asteli takaisin makuusaliin, josta oli tullutkin.
Sirius huokaisi.
”Kai se on sitten pakko”, Remus ehdotti varovasti.
”No, niin kai se on. Mutta ei vielä!” James huudahti virnistäen ja tiputteli lisää paperisilppua oleskeluhuoneeseen.
”Kaikki mukaan”, Sirius nauroi ja viittoili kädellään kohti portaikoille kerääntyneitä oppilaita.
Annie kiljaisi ja kipitti Siriuksen viereen, kurottelemaan käsiään kohti silppua.
Lily kamppaili hetken itsensä kanssa ja meni sitten Annien seuraksi.
Pian kaikki olivat riehaantuneet hyppimään ja pomppimaan oleskeluhuonetta pitkin, paperisilpun leijaillessa ylhäältä lattiaa kohti.
Miranda ja muutama muu valvojaoppilas oli jo useampaan kertaan käynyt käskemässä heitä siivoamaan, mutta eivät he siitä välittäneet.
Pian ilo kuitenkin katkesi, kun oleskeluhuoneen ovi aukesi ja kuului vihainen ääni:
”Mitä Merlinin nimessä täällä tapahtuu?”
Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki kääntyivät katsomaan oviaukkoon, jossa seisoi vihainen Minerva McGarmiwa kädet lanteillaan.
”Ööö…” Sirius mutisi.
”No, alkakaa kertoa nyt!” McGarmiwa komensi.
Kaikki kääntyivät katsomaan tuota nelikkoa, joista Remus avasi ensimmäisenä suunsa:
”Juhlimme vain… Joulun saapumista, professori.”
”Sotkemalla oleskeluhuoneen näin pahasti? Oletteko ajatelleet siivotakin sen vielä?” McGarmiwa tiedusteli vihaisesti.
”Itse asiassa…” James aloitti.
”Totta kai, professori”, Remus kiirehti sanomaan.
McGarmiwa käänsi terävän katseensa Jamesista Remukseen ja tiuskaisi: ”No, alkakaa siivota sitten. Muut menevät makuusaleihinsa. Ja te neljä”, McGarmiwa osoitti Jamesia, Siriusta, Remusta ja Peteriä, ”viisi pistettä pois. Jokaiselta.”
Sen sanottuaan McGarmiwa kääntyi ja kopisutteli tiehensä.
”Plääh, tylsää”, Sirius mutisi, mutta alkoi kuitenkin siivota oleskeluhuonetta yhdessä kolmen muun kanssa. Muut oppilaat, Lily ja Annie joukossaan, palasivat makuusaleihinsa.

”Äiti, isä!” Lily kiljaisi laiturilla 9 ja ¾ ja heilutteli kättään ilmassa.
”Lily!” Claudiakin kiljaisi ja säntäsi halaamaan tytärtään.
Mark saapui hiukan Claudian jälkeen Lilyn viereen ja tarttui tämän matka-arkkuun.
”Mennäänpä sitten”, Mark kehotti perheen naisia.
Lily vilkuili pitkin laituria, heilautti kättään Annielle ja kysyi sitten kummastuneena: ”Missä Petunia on?”
Claudia vilkaisi epäröiden Markia ja sanoi sitten epävarmasti: ”Hän ei… tahtonut tulla mukaan. Hän odottaa kyllä kotona.”
”No, kuinka on mennyt? Kerro kaikki”, Mark uteli innoissaan, kuin pikkupoika.
Lily aloitti kertomisen ihan kotoa lähdöstä asti ja jatkoi kertomistaan koko kotimatkan ajan.

”Juhuu, Petunia! Siskosi täällä”, Lily huuteli innoissaan portaisiin.
Hän kuunteli, odottaen Petunian juoksevan jostain ja kirkuen halaavan häntä, mutta tätä ei vain kuulunut eikä näkynyt. Lily vilkaisi ihmeissään vanhempiaan, riisui pikaisesti ulkovaatteensa ja juoksi yläkertaan. Hän katseli käytävää ja huomasi Petunian huoneen oven olevan suljettuna.
Hän koputti oveen ja odotti vastausta, mutta turhaan.
Lily kohotti kulmaansa yllättyneenä ja astui lupaa saamatta huoneeseen. Hän näki Petunian makaavan sängyllä ja katselevan kattoon.
”Petunia?” Lily kysyi kokeilevasti.
Petunia käänsi katseensa ovelle ja mulkaisi Lilyä, sitten hän katseli jälleen kattoon.
Lily hiipi istumaan Petunian sängylle ja katseli silmät kiinni makaavaa sisartaan.
”Petunia? Mikä nyt?” Lily uteli epäröiden.
Petunia avasi silmänsä ja tiuskaisi: ”Mietihän sitä.”
Lily tuijotti Petuniaa kulmakarvat koholla, odottaen tämän jatkavan.
”Äiti ja isä ovat niin innoissaan kun perheessä on noita. Mitä minä sitten tässä perheessä teen? En yhtään mitään”, Petunia lateli myrkyllisellä äänensävyllä.
Lily tuijotti Petuniaa mykistyneenä, kohautti olkapäitään ja lähti alakertaan.
’’Äiti, mikä Petuniaa vaivaa?’’ Lily kysyi.
Claudia vilkaisi Lilyä pilkkoessaan kurkkua ja huokaisi: ”Hän on vain kateellinen, kun sinä olet noitakoulussa, mutta hän ei. Ja ehkä me Markin kanssa olemme olleet hiukan liian innostuneita asiasta, joten Petuniasta tuntuu pahalta.”
”Ei sinun siitä kannata potea omantunnontuskia, Petunia on murrosiässä”, Mark hymähti nojatuolista, jossa istui lukemassa päivän lehteä.
”No, eipä kai”, Lily päätti, nappasi palan kurkkua mukaansa ja meni sitten huoneeseensa purkamaan matka-arkkuaan.

”Lily, missä näkymättömyysviittani on?” kuului tuskastunut ääni vaatekaapin uumenista, ”Lily, kuuletko?”
Lily havahtui muistelmistaan ja puuskahti väsyneenä: ”Se on juuri siellä, minne sen itse viimeksi jätit.”
”Auttoi ihan hirveästi”, kuului sarkastinen vastaus.
Lily huokaisi. Huoh, miehet, hän ajatteli.
Hän katseli kattoa maatessaan sängyllä. Päässä jyskytti ja lievää oksetustakin tuntui.
James oli kokonaan vaatekaapissa ja etsi viittaansa.
Yhtäkkiä kuului olohuoneesta poksahdus ja siinä samassa oli James ylhäällä.
”Au!” James karjaisi. Lily käänsi katseensa ja näki Jamesin pitelevän päätään.
Lily tirskahti.
”Älä naura, tämä sattuu”, James sanoi mulkaisten Lilyä, ”Anturajalka tuli. Me lähdemme nyt. Pärjäile.”
James silitti Lilyn isoa vatsaa ja katosi olohuoneeseen, josta hetken kuluttua kuului kaksi peräkkäistä poksahdusta.

Lilyn ensimmäiset Tylypahkan vuodet kuluivat niin nopeasti, ettei niistä oikeastaan jäänyt mitään mieleen. Lily oli kolmanteen lukuvuoteen asti hiukkasen ihastunut Jamesiin, mutta tästä alkoi huispausjoukkueeseen pääsemisen jälkeen kehittyä hyvinkin ylimieliseltä ja turhamaiselta vaikuttava nuori mies.
Sirius, James, Remus ja Peter piristivät opiskelijoiden ankeita päiviä, samalla kauhistuttaen opettajia, mitä erikoisimmilla kepposilla.
Sirius ja James olivat jälki-istunnoissa lähes joka viikko.
Neljäntenä vuonna James oli jo niin ylimielisen oloinen, että Lilyn tunteet tätä kohtaan katosivat kokonaan. Annie taas riutui rakkaudesta Siriukseen, tuloksetta.
Toisaalla James tuntui huomioivan Lilyn yhä useammin kuin ennen, mutta Lily jätti Annien vihjailut ihastumisesta huomiotta. James totta tosiaan yritti tehdä vaikutusta esittelemällä laajaa kirous- ja manausvalikoimaansa muun muassa kiroamalla Severus Kalkaros – nimisen pojan aina, kun tämä osui lähettyville.

Viides lukuvuosi oli rankka V. I. P -tutkintojen vuoksi.
Lily ja Annie yrittivät opiskella ahkerasti saadakseen hyvät arvosanat ja päästäkseen haluamiinsa ammatteihin. Lily olikin aina ollut taitava, vain tähtitiede tuotti hankaluuksia.
Annie taas oli kohtalaisen taitava, vahvimmillaan taikaolentojen hoidossa, yrttitiedossa ja taikajuomissa.
Viidennen vuoden aikana James ehdotteli Lilylle treffejä aina kun vain sai tilaisuuden.
James kumppaneineen tuntui ärtyvän aina vain pahemmiksi, Lilyltä pamahti pinna monta kertaa.

Pimeyden voimilta suojautumisen tutkinnon jälkeen Lily ja Annie muiden rohkelikon tyttöjen kanssa lähtivät salista rupatellen tutkinnosta ja suuntasivat askeleensa järven rannalle nauttimaan ihanasti lämmittävästä auringosta ja vilvoittavasta vedestä.
Lily riisui kenkänsä ja sukkansa ja työnsi sitten varpaansa ihanasti viilentävään veteen.
Muut seurasivat naureskellen Lilyn esimerkkiä.
”Lily, katso”, Annie tönäisi Lilyä kylkeen ja osoitti pyökkiä viistosti takaoikealla.
”Pah, mitä noista?” Lily tuhahti ja siristi silmiään.
”Remus on aika suloinen”, hihitti Alice Longbottom.
Muutkin yltyivät keskustelemaan tuon nelikon kiinnostavuudesta.
Lily tuhahti jälleen ja käänsi katseensa järvelle.
”Lily…” Annie kuiskasi kun Alice jo henkäisi: ”Ne tappelee.”
Lily käänsi taas katseensa pyökkiä kohti ja huomasi Kalkaroksen rähmällään maassa.
Lilyn silmät kaventuivat inhosta, kun hän näki Kalkaroksen yrittävän nousta ylös onnistumatta siinä. ”Hemmetin Potter”, Lily tiuskaisi ja nousi ylös, suunnaten vihaisesti kohti taistelukenttää.
”Lily, mitä sinä…” Annie aloitti, mutta Lily oli jo kaukana.
”Antakaa hänen OLLA!” Lily kiljui. Mustatukkaiset pojat kääntyivät katsomaan, keskeyttäen Kalkaroksen suunpesun.
”Mitä kuuluu Evans?” James kysyi haroen hiuksiaan.
”Anna hänen olla”, Lily tiuskaisi, ”mitä hän on sinulle tehnyt?”
”No”, James aloitti pitäen tauon, ”enemmänkin tässä rassaa se, että hän on olemassa, jos ymmärrät mitä tarkoitan…”
Osa katselemaan kerääntyneistä nauroi. Lily vilkaisi heitä vihaisesti ja tuijotti sitten taas Jamesia silmät viiruina. ”Luulet olevasi hauska, Potter”, Lily tokaisi kylmällä äänensävyllä ja jatkoi, ”mutta olet pelkkä röyhkeä ja päsmäröivä jalkarätti. Anna hänen olla.”
”Annan, jos sinä lähdet kanssani ulos”, James yritti, ”suostu nyt… Lähde ulos minun kanssani, niin sauvani ei enää milloinkaan osoita vanhaa kunnon Ruikulia.”
”Minä en lähtisi sinun kanssasi ulos, vaikka joutuisin valitsemaan sinut tai jättiläiskalmarin”, Lily vannoi.
”Huono tuuri, Sarvihaara”, Sirius esitti osanottonsa, kääntyi ja huudahti: ”Hoi!”
Mutta samassa Jamesin poskeen jo ilmestyi avohaava, jonka Kalkaroksen loitsu oli aiheuttanut.
Jameskin kääntyi, valo välähti ja Kalkaros roikkui ylösalaisin ilmassa.
Lily pidätti ulos pyrkivää naurunpyrskähdystä ja komensi: ”Päästä hänet alas!”
”Totta kai”, James suostui ja heilautti sauvaansa, jolloin Kalkaros tipahti maahan yhtenä kehon ja kaavun mylläkkänä. Kalkaros pyrki ylös sauva ojossa, mutta jäykistyi lankuksi Siriuksen kokovartalolukkoloitsun voimasta.
”ANNA HÄNEN OLLA!” Lily kiljui ja osoitti Jamesia sauvallaan.
”Ah, Evans, älä pakota minua noitumaan sinua”, James sanoi.
”Ota sitten kirous pois hänestä!” Lily vastasi tiukasti.
James huokaisi ja vapautti Kalkaroksen kirouksesta.
”Ole hyvä”, James mutisi, kun Kalkaros kömpi ylös.
”Sinulla kävi tuuri, Ruikuli, kun Evans sattui paikalle – ” James aloitti, mutta Kalkaros äyskäisi: ”Minä en kaipaa hänenlaistensa saastaisten kuraveristen apua!”
Lily säpsähti. ”Selvä. Vastedes en vaivaudu. Ja sinuna minä pesisin housuni, Ruikuli”, Lily tokaisi.
”Pyydä Evansilta anteeksi!” James karjui, uhkaillen Kalkarosta sauvallaan.
”Minä en halua, että sinä käsket hänen pyytää anteeksi”, Lily huusi Jamesille, veti henkeä ja jatkoi: ”Olet itse yhtä paha kuin hän.”
James tyrmistyi.
”Mitä? Minä en IKINÄ sano sinua – tiedät-kai-miksi!” hän huusi.
”Sotket tukkaasi, koska luulet että on makeeta näyttää siltä kuin olisi juuri noussut luudanvarrelta, leveilet typerällä siepilläsi, kuljeskelet pitkin käytäviä ja noidut kaikki, jotka vähänkin käy hermoille, ihan vain koska pystyt – minua ihmetyttää, että luudanvartesi jaksaa ollenkaan nousta maasta kun paksu pääsi on kyydissä. Sinä KUVOTAT minua.” Lily purki tuntojaan, käännähti kannoillaan ja riensi linnaa kohti.
”Evans! Hei, EVANS!” hän kuuli Jamesin huutavan, mutta ei katsonut taakseen.

Lily suuntasi suoraan oleskeluhuoneeseen ja puhisi vihaisena.
Että James osasikin olla ärsyttävä, hän sitten vihasi Jamesia koko sydämestään.
Mutta toisaalta taas hän vihasi Kalkarosta paljon enemmän.
Miksi elämän piti olla näin vaikeaa, kuinka hän voisi vihata sekä Jamesia että Kalkarosta, kun James kuitenkin näistä taisi olla se kiltimpi.
Silti hän vihasi Jamesia.