Verenpunaisia vaahteranlehtiä

[kuka vaan, joka uskaltaa ;--D]

Kun valo sammui punatukkaisen nuorukaisen silmistä, Isiksen maidonvalkeille kasvoille nousi säteilevä hymy. Hän käänsi miekkansa terää varmistaakseen, että toinen oli varmasti hengetön. Toimenpide oli turha: vahvinkaan soturi ei selviä rintakehän läpi isketystä miekasta.
Isiksen miekka välähti aamuauringossa, kun hän veti sen nopealla liikkeellä ulos.
"Oli mukava tavata", nainen murahti hiljaa uhrinsa valahtaessa lysyyn lehtimatolle. Tummia veripisaroita oli lähes mahdoton erottaaa aamukasteisten syksyn värittämien vaahteranlehtien seasta.

Nuori soturi potkaisi ruumista ja tuhahti. Vain typerys unohti varmistaa selustansa. Mies oli kävellyt häntä vastaan, tervehtinyt ystävällisesti ja kysynyt sitten, kumpaa kiltaa hän miekkoineen edusti. Nuorukaisen koreasta ja sliipatusta ulkomuodosta oli ollut helppo päätellä, että tämä oli aatelisverta, joten Isis oli vastannut taistelevansa Aasojen rinnalla. Nuori mies oli tehnyt virheen, luottanut hänen sanaansa ja laskenut miekkansa. Ja se virhe tuli kalliiksi. Isiksen tummat silmät valaisi kuumeinen kiilto, kun hän kertasi äskeistä veritekoaan. Muukalainen oli oikeastaan ollut onnekas. Isiksen tapoihin ei kuulunut kiduttaa uhrejaan tai pitkittää heidän kärsimyksiään, mutta sodassa oli aina niitäkin, jotka nauttivat sitä enemmän, mitä kovemmin toinen huusi.

Isis pyyhki miekkansa vielä vihreänä loistavaan nurmikkoon ja istahti sitten hetki sitten murhaamansa miehen viereen. Hänellä ei ollut kiire minnekään. Yksinäinen varhaisessa vartiovuorossa tallustellut aasa makasi nyt hänen nojapuunaan, eikä kovinkaan moni eksynyt tähän kolkkaan puistoa ilman hyvää syytä. Kaupunkilaiset olivat paenneet kuka kellareihinsa, kuka kiltatilojen suojiin. Ulkosalla uskalsivat liikkua vain tyhmänrohkeat kiihkouskovaiset ja koulutetut palkkasoturit, joista jälkimmäiseen ryhmään Isiskin kuului.
"Kurja juttu, ettei sinusta ollut vastusta", nuori haltia naurahti kylmästi ja vilkaisi tyhjyyteen tuijottaviin kylmiin silmiin. Hän nuolaisi huuliaan. Hän kaipasi toimintaa. Aasat olivat julistaneet sodan, mutta milloin se alkaisi? Pelokkaat kansalaiset lukittautuivat neljän seinän sisään ja pikkukriminaalit tekivät mitättömiä tihutöitään, mutta loppujen lopuksi ilmassa oli vain jännittynyttä odotusta, ei päätöntä paniikkia.

Isis tarttui miekkaansa ja kiepautti sen kepeästi käsiinsä niin, että saattoi peilata siitä kuvajaistaan. Hänen hiuksensa olivat sotkussa ja hiestä tahmeat ja hänen kasvojaan täplitti kuivunut veri. Silti hän näytti elinvoimaiselta, kauniiltakin.

Miekan heijastavassa pinnassa vilahti häivähdys jotakin valkoista. Isis nosti salamannopeasti katseensa ja naurahti helpottuneena, kun Ravid laskeutui nokkaansa aukoen hänen olkapäälleen. Lintu oli yhtä rähjäisessä kunnossa kuin omistajansakin, mutta näytti kaikkea muuta kuin kauniilta. Ilmeisesti surkea elukka oli tapellut jonkin toisen siivekkään kanssa löytämästään raadosta, ja hävinnyt. Ravid pyrähti maassa retkottavan miehen rinnalle, mutta ennen kuin se ehti nokkaista herkkupalaansa, Isis huitaisi lintua miekallaan. Ei hän sentään niin kylmäsydäminen ollut, että antaisi lemmikkinsä ruokailla nuorukaisen sydänverellä.

//Tulen nyt Akunnallani <33//

Oli kylmä, tuulinen päivä Payonissa. Sitä se oli usein syksyn tulon aikaan. Puidet lehdet tippuivat kasoiksi Kaupungin-puiston nurmille värjäten ne ruskean ja keltaisen kirjaviksi. Syksy oli osittain kaunista aikaa, mutta kylmää ja koleaa. Eikä sodan alkaminen auttanut asiaa ollenkaan. Kun vuosia sitten oltiin leikitty lehtikasoissa iloisina ja syksystä nauttien - nyt kaikki pakenivat sotaa sisätiloihin. Kukaan ei ollut siellä pitämässä edes pientä toivonhivettä yllä. Sota alkoi tulla pakkomielteeksi useille.

Akunna käveli katse puissa pitkin puiston kapeita polkuja. Hieman kylmä, ivallinen hymy paistoi naisen kasvoilla. Häntä huvitti tämä, joka oli epätavallista. Häntä huvitti tämän maan ja kaupungin suurtuho, joka odotti edessä. Hän ei piitannut Payonista tai sen asukkaista tippaakaan. Hän välitti vain itsestään ja vauvastaan. Ei kenestäkään muusta. Ei edes Kompassista. Tästä johtuikin hänen omahyväinen asenne sortuvan kaupungin suhteen. Tämä ei tosiaan ollut hänen kaupunkinsa. Ei se paikka, jonne hän kuului.

Ruskeat lehdet kutittelivat naisen paljaita jalkoja hänen kävellessään niillä kädet taskussa. Käki kukkui siinä lähellä, puun latvassa. Ääni oli jostain syystä surullinen, melkein hiipunut. Eikä tämäkään kyllä ihme. Kukaan muu ei tuntunut kävelevän tyhjässä puistossa sillä hetkellä. Ei kukaan muu kuin hän - ja hän ei ollut ollenkaan pahastunut asiasta.

Mutta pian hän törmäsi kuolleeseen ruumiiseen, ja sen lähellä naiseen. Harmaa hiuksiseen hopeahaltiaan. Akunnan suu aukesi hetkeksi, mutta ei pitkäksi aikaa. Hänen oikea kätensä karkasi varomattomasti pulskan vatsan päälle. Vaisto suojella vauvaa tuli päälle. Vaikka hän tahtoisikin seisoa suorana tämän naisen edessä, tietäen tuon olevan tappaja. Mutta hän oli aseeton eikä voisi vaarantaa lapsensa henkeä.

Akunnan katse kävi kuolleessa miehessä, mutta kääntyi pian pois. Hän tuijotti tätä naista, silmät leiskuen vihaa ja pelkoa yhtä aikaa. Hän halusi sanoa jotain viisasta - mutta sanat jäivät kurkkuun kiinni tekemättä ääntäkään.

Lopulta hän vain kumartui tämän miehen viereen tarkistaen että tämä oli kuollut. Tietysti oli, mutta hän yritti esittää viisasta. Ainakin omasta mielestään.

"Miksi sinä noin teit?"
Akunna sai lopulta pukahdettua ulos kuivasta suustaan.

Isis kuuli lähestyvien askelten äänen jo kaukaa: lehtien kahinaa ja hiekkaisen polun rahinaa. Hän käänsi harmaan haukankatseensa tulijan suuntaan ja tuijotti silmiään räpäyttämättä niin kauan, että sai tämän näköpiiriinsä. Hän siristi silmiään valmiina ponkaisemaan pystyyn, jos lähestyvä hahmo osoittautuisi riidanhaluiseksi. Pian hän kuitenkin erotti tulijan pitkäksi naiseksi, jonka muuten hoikkaa vartta vääristi raskaudesta kielivä pyöreä vatsa. Raukka syntyisi keskelle taistelutannerta.

Isis ei irrottanut katsettaan naisesta. Hän tiesi varsin hyvin, että karhuemo oli vaarallisimmillaan pentujaan suojellessaan. Niinpä hänen tummat silmänsä seurasivat tätä tulevaa äitiä, kunnes tämä pääsi polkunsa päähän, hänen eteensä.
Isis katseli huvittuneena, kun toinen yritti punnita, oliko maassa röhnöttävä mies elävien kirjoissa. Tämä kumartui jopa tarkistamaan asian. Aivan kuin rinnassa ammottava verinen kraateri ei selvittäisi pulmaa.

"Mitä se sinua liikuttaa?" nuori soturi kysyi härnäävään sävyyn, kun toinen kuulusteli häntä. Hän tarttui miekkaansa ja pyöritteli sitä kuin olisi juuri löytänyt maailman hauskimman lelun. Ravid rääkäisi kipeän kuuloisesti hänen olkapäältään ja Isis loi lintuun suhteettoman hellän katseen. Ravid oli hänen vauvansa ja se todella kaipasi emonsa suojelua.
"Pelkäätkö, että halkaisen vatsasi?" Isis kysyi kylmästi hymyillen ja heilautti miekkaansa ilmassa kuin kokeeksi. Ei hän naiseen koskisi, mutta oli hauskaa antaa tämän kuvitella niin. Omapa oli vikansa, kun oli pistänyt nokkansa ulos turvapaikastaan. Lasta odottavien paikka ei todellakaan ollut keskellä sotaista Payonia.

Isis nousi kiireettömästi ylös ja loi arvioivan silmäyksen ruumiiseen. Mies ei ollut kovinkaan pitkä eikä raskasrakenteinen, mutta sotisopa toi helposti muutaman kymmenen kiloa lisää elopainoa. Isis puisteli tomut helmoistaan ja tarttui kokeeksi ruumiin kylmään käteen. Hän yritti siirtää ruhoa ja saikin sitä vedettyä muutaman metrin sivumpaan. Hänen tarvitsisi vain vierittää se jollain keinolla pensaiden suojaan, ja sillä hyvä. Kauan odotettu ja pelätty sota vei kaikkien huomion, eikä kellään olisi aikaa metsästää kadonneen vartiomiehen ruumista, kun uusia tuli harva se sekunti.

[<3 tnx]

Isis tuli lähemmäs, Akunna alkoi toden teolla jopa pelätä. Hän pelkäsi niin lapsensa kuin omastakin puolestaan. Miekka kädessä tätä hopeahaltia oli Akunnalle painajainen. Pelontuottaja. Jotain mitä hän ei ollut odottanut sinne tullessaan. Jotain, mitä hän ei halunnut kokea.
Hän halusi paeta. Paeta pois tämän naisen luota.

"Eipä paljoa kyllä liikutakaan..."
Akunna kuiskasi, todenmukaisesti. Ei häntä tämä mies kiinnostanut lainkaan. Se oli vain väärin, että ihmiset tappoivat toisia. Hän ei osannut perustella asiaa. Mutta se oli silti väärin riistää toisen henki omasta tahdostaan - oikeastaan perusteitta. Mutta se oli murhaajan työnkuva. Mitäs nuo luonteelleen voivat? Eivät mitään - kai.

Kun tämä nainen alkoi heilutella miekkaansa hieman ivallisesti - esitellen taitojaan Akunnan katseessa kasvoi pelko entisestään. Ei. Isis ei voisi tappaa hänen vauvaansa... Ei kukaan voisi olla niin ilkeä, tappaa lapsi ennen kuin se oli edes syntynyt. Ei kukaan voinut olla niin julma. Mutta tämä nainen voisi ehkä olla. Hänen olisi varauduttava siihen.

Akunnan yleinen rohkeus oli kaikki tipotiessään. Juuri kun hän olisi sitä epätoivoisesti kaivannut. Naisen käsi karkasi taas epävarmasti pullottavan vatsan päälle. Hän tunsi kuinka vauva jo potkaisi häntä. Kuin tuntien vaaran kaiken sen äidin massan läpi. Mutta tämä äiti sinnitteli pitääkseen äänensä ja olemuksensa vakaana. Hän ei tahtonut kuolla.

"Pyydän. Älä tee sitä syntymättömälle vauvalle..."
Akunnan ääni oli pelkkä kuiskaus. Heikko sellainen. Hän ei saanut vahvempaa ääntä ulos kurkustaan.

Isis kumartui vierittääkseen edesmenneen miespolon pensaiden katveeseen. Hän töytäisi ruumiiseen vauhtia ja katseli tyytyväisenä, kun se kieri irvokkaasti pomppien puskien juureen. Muutaman viikon päästä mies hautautuisi lehtimereen, eikä Isiksen tarvitsisi enää kantaa huolta tämän kohtalosta.

Soturi asteli takaisin pelosta vapisevan naisen luo ja katseli tätä selvästi toisen kauhusta nauttien. Äkkiarvaamatta hän sivalsi miekallaan aivan kankaan verhoaman vatsan vierestä, pitäen kuitenkin huolen, ettei vahingossakaan osuisi. Sitten hän purskahti kylmään nauruun, joka kaikui puiston jähmettyneessä hiljaisuudessa.
"Millaisena hirviönä sinä minua oikein pidät? Olenhan sentään nainen", hän tokaisi vinosti hymyillen ja nojasi miekkaansa kuin tavallista terävämpään kävelykeppiin.
"Saattaisi tosin olla armollisempaa päästää raukkaparka päiviltä nyt, kuin antaa sen syntyä tällaiseen maailmaan", hän jatkoi viitateen pensaston kätkössä piilottelevaan ruumiiseen.

"Miten olet edes saanut itsesi tuollaiseen tilaan?" hän kysyi koleasti ja katseli naisen pyöristynyttä vatsaa halveksuen. Hän oli joskus kuullut jonkun kutsuvan raskautta 'siunatuksi tilaksi', mutta hänestä mahtavassa vatsakummussa ja rääkyvässä kakarassa ei ollut mitään siunattua. Mahtoikohan kersalla olla edes isää? Sodan jaloissa se jäisi luultavasti kuitenkin isättömäksi, kaikki kunnian miehet kun marssitettiin taistelukentälle toisiaan listimään. Oli joka tapauksessa vastuutonta ryhtyä lapsentekopuuhiin tällaisena aikana. Isistä kylmäsi jo ajatuksin lapsesta. Jos hän jonkin ihmeen kautta sattuisi lasta kantamaan, hän painuisi samantein jonkun puoskaritohtorin pakeille. Hänen päämääränsä oli tulla kirjatuksi historiankirjoihin Valhallan suurimpana soturina, eikä hänen suunnitelmissaan ollut sijaa miehille saatika sitten kokonaiselle perheelle.

Akunna kavahti taakse, mutta onnekseen ei sivulleen tuon naisen miekan tieltä. Hieman horjahtaen hän otti oikealla kädellään tukea maasta jottei pyllähtäisi maahan. Hän yritti ylläpitää edes jonkinlaista itsekunniaa. Joka oli kyllä katoamassa huomattavan pian näillänäkymin. Tuo raskaana oleva nainen nielaisi, mutta huokaisi perään helpotuksesta.
Tuo nainen ei aikonutkaan tappaa häntä - vielä.

"On olemassa naispuolisiakin murhaajia..."
Akunna mutisi ja kohautti olkiaan. Tämän jälkeen hän ponkaisi itsensä ylös, hieman housujaan pudistellen. Hän katseli hieman vertaillen Isistä, mutta tuli siihen tulokseen, että ei ollut mitään vertailtavaa. Hän oli tätä kaunista naista huomattavasti ala-arvoisempi ja kamalampi näky. Ja tuokin tuntui halveksivan hänen raskautumistaan. Joka kylläkään ei ollut mikään ihme.

Isis kysyi sitten tämän jälkeen, miten hän oli tähän tilaan joutunut. Helakka puna nousi Akunnan vaaleille kasvoille vaikka hän kuinka sitä yritti peittää. Tuota kysymystä hän oli kaitsenut. Hän ei tosiaan haluaisi vastata tähän kysymykseen. Mutta miekka Isiksen kädessä pakotti häntä monenlaisiin ihmeellisiin tekoihin. Joka oli harmi. Jos Akunna viitsisi itsekin asetta mukanaan kantaa, hän ei joutuisi tällaisiin tilanteisiin. Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa mietteidensä takaa.
"Jouduin vaan sänkyyn merirosvokapteenini ja työnantajani kanssa väärään aikaan ja väärässä paikassa."

Akunna lopulta sanoi ääni hieman käheänä. Hän ei tosiaan pitänyt tästä aiheesta. Sillä tuo nainen häpesi tekoaan. Hän häpesi raskauttaan, mutta ei halunnut katkauttaa raskauttaan itse. Tämä lapsi ei sitä ansainnut. Lapsi ansaitsisi niin hyvän vampyyrikasvatuksen kuin Akunna pystyisi antamaan.

Mutta miekka pelotti häntä yhä. Lopulta hän päätti kuitenkin varmuudeksi puolustautua, omalla tavallaan. Reikäiset pupillit suurenivat hieman ja hän irvisti Isikselle. Terävät, pitkät kulmahampaat tekivät hymystä pirullisen. Vampyyrin ainoa ase, ainoa mitä se ylipäätään tarvitsi. Myrkkyhampaat, jotka tappaisivat uhkan.

"Onko todella?" Isis kysyi pilkallisesti, kun toinen teki terävän huomion murhaajien sukupuolijakaumasta.
"Juttu nyt vain on niin, että en mielelläni surmaa puolustuskyvyttömiä. Sinulla ei näytä olevan mukanasi mitään kättä pidempää, eikä sikiöstäsikään varmasti ole vastusta", hän jatkoi ja kohotti kulmiaan. Oikeastaan häntä ei juurikaan huvittanut. Hän ei halunnut tappaa viattomia sivullisia. Hän ei halunnut tappaa ketään turhaan. Sota nyt vain oli tällaista, jos hän tapasi aasan, hänen oli tartuttava miekkaan mitään kyselemättä. Hän hyväksyi sen, eihän hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa. Jos aikoo saada sen, mitä haluaa, joskus on pakko liata kätensä.

Kun tuntematon nainen paljasti, miten oli hankkiutunut raskaaksi, Isis tunsi säälin vihlaisun sydämessään tukahduttaen sen kuitenkin nopeasti. Hänellä ei ollut varaa pehmoiluun.
"Harmi", hän sanoi tylysti kykenemättä kuitenkaan täysin peittämään myötätuntoaan. Jos joku olisi onnistunut hänet raiskaamaan, makaisi tuo lurjus nyt ojanpohjalla sammakonkutu ja vesiliskot seuranaan.

Nainen näytti todella häpeävän tilaansa, mikä sai Isiksen ilmeen pehmenemään hieman. Hän ei tosiaankaan osannut kuvitella itseään äitinä mutta kykeni ainakin jollain tapaa ymmärtämään, miksi toinen halusi niin hanakasti suojella vatsansa sisällä polskivaa pikkuista.
"Sinulla kävi tuuri, kun törmäsit minuun. Usko pois, en ole lainkaan siitä julmimmasta päästä", hän totesi vinosti hymyillen.

Isis oli juuri tullut siihen johtopäätökseen, ettei naisesta ollut vaaraa. Tämä ei ollut vihainen emokarhu. Sitten tämä kuitenkin paljasti todellisen luontonsa ja väläytti teräviä kulmahampaitaan – nainen oli vampyyri. Hän horjahti ensin hämmästyneenä taaksepäin mutta kohotti sitten salamannopeasti pitkän leveäteräisen miekkansa naista kohti.
"Taisin erehtyä suhteesi", hän sihahti hampaidensa välistä ja tuijotti naista tarkkaavaisesti.

"Ei ehkä, mutta et tiedä mikä olen."
Akunna yritti sanoa tämän letkautuksensa viekkaasti. Mutta onnistui siinä surkeasti, lähes kamalasti. Hyvä kun sai vielä ääntä kurkustaan ulos, joka oli vielä sekin hankalaa. Liian hankalaa, kun hänen pitäisi puolustaa tässä asiassa itseään eikä paeta pelollisena. Vampyyrit eivät saisi kavahtaa näin. Se oli kunniaa loukkaavaa.

'Harmi', eikö tuolla naisella ollut muuta sanottavaa? Ihan kuin se olisi aivan pikkujuttu tulla äidiksi? Ei, ei tosiaan ollut. Mutta ehkä se oli vain sitä, että toinen ei ymmärtänyt. Kun varmaankin kokematon tässä asiassa oli. Tai ainakin näin Akunna ajatteli tämän kaiken jälkeen. Mutta jotain Isis tunsi kuitenkin ymmärtävän hänen tilastaan. Jotain, mutta ei paljoakaan. mutta tarpeeksi, ettei tappanut odottavaa äitiä.

"Uskon olevani aivan tarpeeksi onnellinen näin. Vaikka tuskin se kovinkaan suuri tuuri ollut näillä näkymin."
Akunna sanoi ja hymyili. Mutta ei silti osannut vielä luottaa tähän naiseen. Jokin tuossa häiritsi häntä. Jokin, joka piti hänet loitolla niin, että hän halusi varmistaa oman turvallisuutensa tässä asiassa. Ja ainoa tapa, oli näyttää todellinen minänsä. Ja hän avasi suunsa paljastaen pitkät vampyyrin verenimijä hampaansa. Ainoaksi puolustukseen.

"Älä käsitä väärin. Jokaisella on oikeus paljastaa paras puolustuksensa tappajan edessä. Kumpikaan meistä ei halua käytännössä toiselle pahaa, joten tämän voi selvittää joko helpolla, tai vaikealla tavalla. En voi kylläkään omalle luonnolleni mitään. Ymmärrä se."
Akunna sanoi Isiksen horjahtaessa ja melkein muuttaessa mieltänsä. Hän ei halunnut vuodattaa toista kuiviin, eikä myöskään taistella. Raskaana kun oli, hän ei ollut valmis siihen. Ei ollenkaan. Tappeleminen harjaantunutta murhaajaa vastaan ei voisi loppua hyvin mitenkään. Ei kummallekaan osapuolelle. Varsinkaan jos Akunna pääsisi veren hajuun ja hamuaisi toisen verta tosissaan. Hurjistunut vampyyri ei olisi varmaankaan Isiksellekään hauska olento tavata.

Isis kuunteli naista kiinnittämättä huomiota tämän sanoihin. Sen sijaan hän keskittyi tarkkailemaan tämän olemusta, yritti virittää ruumiinsa salamannopeaan reagointiin, jos toinen päättäisikin hyökätä. Kuka olisi arvannut, että pientä lasta vatsassaan kantava pelokas nainen olikin vampyyri? Ei Isis ainakaan. Hän oli ilmeisesti aliarvioinut vastaantulijan, mutta sitä virhettä hän ei tekisi toiste.

Isis punnitsi mielessään vaihtoehtoja ja tuijotti naista harmaat silmät vihaa leimuten. Hänen teki mieli todeta, että itseasiassa tämä vieras nainen oli tässä tilanteessa hyökkääjä, ei puolustaja. Hänhän oli varsin selkeästi ilmaissut, ettei aikonut vahingoittaa tätä saatika sitten tämän keskenkasvuista mukulaa.
Nuori soturi ei aikonut laskea miekkaansa, ennen kuin toinen osoittaisi jotain merkkejä vetäytymisestä. Hän ei aikonut jättää itseään verenhimoisen vampyyrin armoille. Ties mitä otus saisi päähänsä, kun ensimmäiset punaiset pisarat värjäisivät nurmikon. Kenties tuoreen ruumiin haju oli sen paikalle houkutellutkin.

"Minä olin täällä vain tekemässä työtäni, kun sinä ilmaannuit paikalle, joten syytä vain itseäsi", hän tokaisi kylmästi ja katseli naista silmät vihaisina viiruina. Hän ei varmasti antaisi toiselle sitä iloa, että luovuttaisi ja juoksisi karkuun. Päätös saattaisi maksaa Isikselle hänen henkensä, ehkä enemmänkin, mutta sen hinnan hän oli aina ollut valmis maksamaan. Olihan kauppatavarana sentään kunnia, Isiksen silmissä kallisarvoisin aarre koko tunnetussa maailmassa.

Isis tuntui arvioivan häntä. Ehkä tuo nainen olikin alkanut pelätä kun vampyyrin luonto tuli esille. Niin kyllä todella useat tekivät, ja tuollekin reaktiolle oli syynsä. Vampyyrit tosiaan saattoivat olla pirullisia. Ja verenimiöitä he nyt jokaisessa merkityksessä olivat. Ja myös Akunna tiesi sen tarpeeksi hyvin puolustautuakseen omalla voitokkaalla ylivoimallaan. Juuri tuota reaktiota hän oli tältä murhaajalta toivonut.

Mutta se viha, mikä tuon naisen silmissä sitten leiskui, oli ehkä se mikä tuon päivän piristäisi. Taistelu. Vaikkakin hän oli heistä kahdesta se, jolla ei ollut mitään kättä pidempää. Mutta ehkä merellä opitut akrobatiaan viittaavat liikkeet voisivat auttaa. Mutta hän oli silti alakynnessä. Useinkaan kynnet tai hampaat eivät paljoakaan olleet vastusta miekoille tai muille pitkän matkan taisteluvälineille. Varsinkaan jousille.

"Sitten voimme molemmat vain jatkaa. Kun neiti Murhaaja ei näemmä ole minuakaan tappamassa."
Akunna sanoi rauhallisella äänellä, ja käänsi tuolle selkänsä. Tähän taisteluun hän ei ryhtyisi. Ei, ei, ei. Ei ilman seivästään. Tämäkin olisi jo hieman liikaa yhdelle vampyyrille. He voisivat vain nyt lähteä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ainakin tuo raskaana oleva nainen tiovoi näin hartaasti. Hän halusi vain pois, pois siitä kirotusta puistosta.

"Jatkakaamem vain elämiämme omilla teillämme."
Akunna sanoi ja lähti sitten ripeästi pois. Haluamatta katsoa taakseen. Omaksi harmikseen.

//Sori. Joudun lopettamaan kun noita pelejä on niin himosti :O Oon ihan kamalan pahoillani ;___; Nautitaan vaan tosta Brishan ja Caligan pelsitä, jookos? ^^'//