Tässä nyt olisi tämä vänän tilaama ficci ^^
Se ei ole mikään kirjallisesti niinkään lahjakas, ja virheitäkin löytyy ja ties mitä muuta. Saattaa myös omata tuon tönkköydenkin. Fin-Kendistä oli vaikea kirjoittaa, mutta toivottavasti sinä, vänä, kuitenkin kelpuutat tämän n__n
©Fin-Kend:vänä
©Teksti:Sever
~
Peltojen laidalta kuului vihellystä. Siellä käveli nuorukainen. Fin-Kend oli tämän vaeltajan nimi. Hän oli asustellut metsissä jo muutaman vuoden ja oli iältään suunnilleen 17 vuotias. Hän oli ikäisekseen hyvin roteva ja lihaksikas, mutta ei ihme, kun tämä oli elänyt vaellellen ties kuinka kauan ja sukujuurensa juontuivat intiaanikylästä.
Nyt tänä aurinkoisena aamuna tämä kuitenkin käveli peltojen laidalla, etsien itselleen jotakin syötävää. Lähellä oli kylä, Fin-Kend ei vain tiennyt mikä kylä. Luultavammin intiaanikylä sekin. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan muiden lähellä, ja siksi nuorukaista kiinnostikin suuresti kylä. Hänen kasvoillaan saattoi nähdä hivenen uteliaisuutta Tämä käveli lähemmäs ja lähemmäs kylää, kyyristyen pellon viljan sekaan, joka peitti hänet juuri sopivasti. Hän kyllä tiesi, että olisi vaarallista olla muiden heimolaisten alueella, mutta siitä Fin-Kend vähät välitti.
Hetken aikaa pellossa kyyristeltyään nuorukainen nosti hieman päätään, mutta laski sen heti takaisin melkein maahan, koska näki jotakin, jonkun. Tulevan sinne päin missä hän oli!? Hienoinen pelon väristys kulki hänen selkäpiissään, mutta hän ei viitsinyt lähteä pinkomaan minnekkään. Askeleet, ne lähestyivät hetki hetkeltä ja koko ajan tämä intiaaninuorukainen oli valmis pakenemaan minkä jaloistaan pääsi. Hengitys nopeentui hitusen verran, kun askeleiden äänet sitten pysähtyivät ja hän saattoi nähdä edessään yhden jalkaparin, jotka mitä näettävämmin – kuuluivat tyttösihmiselle.
Mustahiuksinen Fin-Kend nosti päänsä taivasta kohti, ja huomasi katsovansa suoraan jotakuta tyttöä silmiin. Tällä tytöllä oli vihreät, lähes kirkkaan vihreät silmät jotka tuikkivat kauniisti, ja pian Fin-Kend huomasi, ettei saanut silmiään irti noista tuikkivista silmistä, jotka katsoivat suoraan hänen harmahtaviin silmiin.
”Öh, päivää”, nuorukainen mutisi ja nousi siinä samaisella sekunnilla ylös ja yritti olla punastelematta. Naurun helähdys kuului tytön suunnalta.
”Kuka sinä olet?” tyttö kysyi lempeällä äänellä. Tämän tummat hiukset heiluivat kauniisti hienoisessa tuulessa, kun Fin-Kend jälleen nosti katseensa tämän vihreisiin silmiin.
”Öh, olen Fin-Kend”, nuorukainen mutisi jälleen hiljaa piirrellen samalla jalallaan kuvioita hiekkaiseen peltoon. Tyttö naurahti jälleen ja tarttui sitten Fin-Kendiä ystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:
”Minä olen Tara.”
Tyttö oli positiivinen ja kaunis persoona, Fin-Kend huomasi pitävänsä tästä tytöstä heti.
”Tule”, tyttö sanoi lempeästi ja heilautti päätään hiukset samalla hulmuten kylän suuntaan. Fin-Kend katsahti tytön ohitse kylän suuntaan, mutta pudisti sitten päätään.
”En voi, anteeksi.”
Sitten hän irroitti kätensä Taran kädestä ja katsahti tätä vielä kerran, ennen kuin sitten juoksi peltojen poikki takaisin metsään, oman pienen paikkansa luo.
Nukkumisesta ei kuitenkaan sinä yönä tullut yhtään mitään. Tuntui, kuin hän olisi koko ajan vain muistellut Taraa, tämän positiivista olemusta ja niitä vihreitä silmiä. Aivan niin, silmiä. Intiaani huokaisi syvään ja kääntyi vasemmalle kyljelleen. Hän ei koskaan ennen ollut törmännyt siihen tunteeseen, jota nyt tunsi. Pitäisikö hänen vain rohkaista itsensä ja etsiä Tara uudelleen seuraavana päivänä.
Niin Fin-Kend tekikin, hän meni uudestaan pelloille ja kulki nyt hitusen verran lähemmäksi, kuin eilen.
”Tara”, hän huudahti hiljaa, kun näki tytön taas. Taran silmät kirkastuivat ja tämä katsahti nopeasti taakseen ja juoksi sitten intiaanin luokse, hypäten melkein tämän syliin.
”Ajattelin sinua koko eilisen illan”, Tara sanoi hengästyneenä juoksusta, mutta hymy kasvoillaan sulatti Fin-Kendin sydämen. Tara oli kaunis, ihana. Ei voinut muuta sanoa.
”Niin minäkin sinua”, tämä vastasi ja veti tytön halaukseen.
Illan tullen Fin-Kendin oli aika jälleen lähteä. Hän hyvästeli Taran, luvaten palata seuraavana päivänä takaisin, häntä katsomaan. Matkallaan Fin-Kend kuitenkin huolimattomuuttaan loukkasi jalkansa ja pääsi, kuin pääsikin omalle leiripaikalleen, jossa ryhtyi haavaa hoitamaan. Kävelystä ei kuitenkaan tahtonut tulla yhtään mitään.
Päivät vierivät, Fin-Kend tuli aina vain rauhattomammaksi. Hän oli joutunut olemaan jo monen monta päivää erossa Tarasta eikä tyttö uskaltautunut peltojen ulkopuolelle, metsään.
Kun intiaaninuorukaisen jalka oli sen verran paremmassa kunnossa, että tämä pystyi jo kävelemään, niin heti tämä suuntasi peltojen luokse, etsien katseellaan Taraa. Mutta tyttöä ei näkynyt. Huoli kaiversi Fin-Kendiä, mutta hieman linkaten tämä jatkoi matkaansa kylän suuntaan, tietäen sen yhä olevan vaarallista. Fin-Kend oli nyt aivan lähellä telttoja, ja nyt hän näki Taran ja oli juuri huudahtamassa tytyön nimeä, kun tämän luokse tuli toinen, mies, joka suukotti nopeasti vihreäsilmäistä tyttöä ja käsi kädessä he lähtivät kävelemään kylän aukiolle päin.
Raivo, viha, suru. Se täytti kokonaan Fin-Kendin mielen. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hyvin hyvin pettynyt, sekä itseensä että Taraan. Hän oli rakastanut tuota vihreäsilmäistä tyttöä hyvin paljon, ja tämän hän sai vastineeksi. Fin-Kend tunsi itsensä myös samalla hyvin turhautuneeksi. Kerrankin kun hän oli luullut onnistuvansa jossakin ja oli saavuttamassa onnea ja rakkautta, niin se kaatuu kumoon kuin vanha laho ladon ovi. Onnelahjat eivät kyllä menneet tasan, eivät ollenkaan. Hän oli ensiksi menettänyt vanhempansa, sitten hän oli lähtenyt vaeltelemaan ja nyt hänen sydämensä murtui. Voisiko hänen murtunutta sydäntään mikään paikata.
Puuskahtaen nuorukainen potkaisi hiekkaa ja käänsi selkänsä kylälle, jonka lähelle hän ei kyllä menisi hetkeen. Oli parempi olla sydämeltään kova ja tunteeton. Ehkä hän sen vielä oppisi, hänestä tulisi viisas ja hyvä tietäjä.
Fin-Kend käveli kohti synkkää metsää, miettien yhä Taraa, mutta päälimmäisenä hän mietti menehtyneitä vanhempiaan. Kunpa he olisivat vielä siellä poikansa seurana. Mitä elämä toisikaan tullessaan?
Näin nuori intiaani katosi synkkään metsään, perässään henkien lähettämä tuuli, joka varejelisi nuorukaista elämänsä jokaisella matkalla.
To 22 Toukokuu 2008, 15:13