Tihkusade ja harmaa usva

// Eli Kittyh tänne kera merimiehensä . D Anteeksi, ettei peli ole tuossa haluamassasi aluksessa, mutta ajattelin tämänkin käyvän kerta tuo Meripihkanklaani ei enää ole pystyssä. Jos näin ei käy, niin voin toki pelin toiseen osioon siirtää.. . D//

Hämärät laiturit kurottivat aavemaisina pitkiä ja laihoja tukitolppiaan tyrskyävälle merelle. Niiden väleihin jätetyt veneet ja laivat kolisivat tasaisesti laitureita ja toisiaan vasten aikaansaaden hiljaisena kantautuvan kolkkeen, joka kaikui satamassa. Kauemmas rannasta jätetyt suuremmat kauppalaivat huojuivat hiljaa myräkänalussa tyrskyävällä merellä. Niiden paljaat mastot huojuivat kolkkoina synkkää taivasta vasten ja niiden käärityt purjeet häilyivät puolinäkymättöminä ujelluksessa. Taivas oli synkkä ja täynnä tummia, repaleisia pilviä. Hatara ja ohut tihkusadeverho peitti näkymän ja sai sataman kivetyn pinnan kosteaksi. Laivat natisivat liitoksissaan voimakkaan aallon iskiessä niitä vasten ja saaden laiturit vavahtamaan huomaamattomasti.
Musta kissa juoksi sataman poikki. Sen märänkiiltävä turkki heijasti hämärää valoa, joka oli lähtöisin erään venepajan vierelle tökätystä soihdusta, jota painavan harmaa, myrskyä enteilevä sää ei vielä ollut saanut tukahdutettua.

Candra, koko elämänsä merillä viettänyt, nykyään myrkyttäjänä toimiva nuori nainen, asteli itsevarmoin ja keinuvin askelin esiin pienen soihdun luomaan lämpimään valopiiriin lähimmän kadun nurkilta norkoilemasta. Hän huitaisi korpinmustat ja märkinä kiiltävät hiuksensa selälleen ja nojasi kätensä lantioilleen ja tutki aprikoiva ilme kasvoillaan laitureita. Hän ei pitänyt tätä koiranilmaa laisinkaan kurjana ja masentavana; hänestä se loi mahdollisuuksia ja uusia ovia, joista pujahtaa. Ketään ihmisolentoa ei satamassa näkynyt, ei vahtia laivoja vartomassa tahi sotilaita partiollaan. Kukaan ei olettanut mitään vakavaa sattuvan näin yleisellä paikalla, saatika tällaisella ilmalla.
Candran paljaat käsivarret ja jalat olivat kananlihalla ja hänen huulensa sinersivät. Tuo kylmyys ei näkynyt hänen vihreistä silmistään, joiden palava katse suuntautui päättäväisenä tuohon soihtuun; hän otti muutaman askeleen sitä kohti, nappasi sen nopeasti telineestään kuin pitkäkyntinen hiiri joka nappaa juuston hiirenloukusta, ja itsekseen vihellellen hän lähti kulkemaan kohti erästä satamassa keinuvista laivoista. Hänen käyntinsä oli huojuvaa ja tokkuraista, kuin hän olisi ollut pienessä hiprakassa.

Hän pysähtyi erään laiturin puoleen väliin, kookkaan laivan kohdalle. Candra silmäili tuota alusta palava ilme kasvoillaan. Laiva merkitsi hänelle vapautta ja onnea, sen hän tosin oli tajunnut liian myöhään. Hän kaivoi toisella kädellä lyhyen hameensa salataskusta lyhyen hiilenpätkän ja kipusi tottuneesti ankkuriköyttä pitkin laivan kannelle soihtua hampaidensa välissä pitäen. Hän silmäili laivan kantta määrätietoisesti. Tihkusade loi sen pinnalle pienten, kannesta kimpoilevien pisaroiden muodostaman kelmun. Edes avautuva meri aaltoili voimakkaasti, ja taakse jäänyttä satamaa verhosi hitaasti mutta varmasti paksuuntuva usvavaippa.

Candra kävi hetken maisemista ja vapauden tunteesta nautiskeltuaan kontilleen maahan, sammutti soihdun ja sysäten sen yhä savuavana sivumpaan hän otti hiilen kömpelösti oikeaan käteensä ja alkoi tuhertaa kannelle epämääräisiä tikku-ukkoja tekemässä ties mitä epäsopivaa. Aijemmin laivaa katseltuaan hän oli huomannut sen kyljissä samantyylisiä taiteellisia mielipiteenilmauksia, räikein maalein töhrystettyjä leppäkerttuja sun muita. Kultaturvalla oli siis muitakin piirittäjiä hänen lisäkseen.
Candra ei ollut niitä taiteellisimpia ihmisiä, ja hän joutui todellakin uurastamaan saadakseen hiilen tarttumaan märkään puuhun. Toden sanoakseen täytyi myöntää, ettei hän pitkiin aikoihin ollut nähnyt minkään tekemänsä eteen yhtä kovasti töitä kuin nyt, ja päämääränähän oli ainoastaan kiinnittää kuulun merirosvon huomio häneen. Hän joutui useasti kohottelemaan otsahuiksiaan silmiensä edestä ja haromaan niskaan ja kasvoihin kiinni liimautuvia, pitkiä hiuksia irti ihostaan. Hän ei tuntunut välittävän siitä, että kontillaan ollessaan hänen lyhyen hameensa helma kohosi todellakin liian ylös. Hän ei siitä välittänyt, ja vaikka olisikin, olisi hän olettanut, ettei kukaan hänen taaksensa tällaisessa paikassa ja tällaisella hetkellä sattuisi.

Meri vaahtosi vihaisena satamassa nostaen aaltojen vaahtopäät laitureiden päälle kostuttaen puut ja muuttaen ne vaarallisen liukkaiksi. Aurinko oli painunut pileen jo aikoja sitten, ilmat olivat alkaneet viiletä Loppu-Kesän aikana uhkaavasti kohti syksyä ja eläimet olivat alkaneet etsiä talvisia varostojaan kasaan selviytyäkseen syksyn. Suuret laivat huojuivat satamassa ja suuret mastot saattoivat välillä kellahtaa vaarallisestikin kumoon tietämättään, että seuraava keinahdus saattaisi olla viimeisensä.

Eräällä pienellä ja yksinäisellä laiturilla saattoi selvästi nähdä, jos oikein tarkasti katsoi, erään merimiehen tekevän hommiaan kaameasta ilmasta huolimatta. Hän pyyhkäisi välillä tummalta ja märältä iholtaan vettä, sekä siihen sekoittuneita hikipisaroita. Námorník tähysti tummilla ruskeilla silmillään keikkuvia laivoja satamassa. Pian hän ja muutama muu merimies katselisi jonkun uppoamista kyynelhelmi silmässä. Pari kertaa suuri Nirnaeh-Mír keinahti pelottavan vaakatasossa, mutta sai joka kerta kerättyä voimansa. Námoríkin mielessä kävi, josko hän voisi käydä kiinnittämässä kuuluisan kapteeni Kultaturvan suuren ja upean laivan laituriin kiinni tiukemmin.

Námorník ei ollut koskaan ennen käynyt tuossa suuressa laivassa, häntä oli kielletty menemästä sinne. Sen kannella luki kaikkia kaameita hävyttömyyksiä Jumalista sekä muista ihmisistä. Voisiko hän tehdä poikkeuksen ja käydä hakemassa kannelta muutamisen narua ja sitoa laivan tiukemmin tukeviin laiturin pylväisiin?
Hätä ei lue lakia, ajatteli tuo nuori merimies ja lähti juosten kohti suurta laivaa. Muutamisen samalaa jyrähti kauempana, toivottavasti he eivät joutuisi aivan myrskyn silmään, tälläinenkin sademäärä ja tuuli riittivät aivan hyvin.

Námorník heitti olellaan olevan köyden kannelle ja siihen kiinnitetty kolmion muotoinen "pää" aukesi ja jäi kiinni laivan reunaan. Nuori samooja tarkisti vielä, että naru oli varmasti tiukasti ylhäällä kiinni ja lähti kapuamaan narua pitkin kohti laivan suurta ja märkää kantta.
Hän riippui huojuvan narunsa kanssa vasten tuulta. Sade pisteli pojan paljaita jalkoja sekä kasvoja. Viimeinkin hän sai tukevan otteen laivan laidasta ja hyppäsi kannelle hieman ponnisteltuaan.

Mitään ajattelematta hän heitti "kolmiopäänsä" alas laivan kannelta. Sade oli hieman tyyntynyt ja tuuli hieman laantunut, mutta siltikin alus keikkui voimakkaasti tuulessa huojuen. Námorník nosti kätensä silmiensä suojaksi ja tähtsi taivaalle, se oli aivan sakea. Sumusta ja usvasta. Hänellä ei ollut enempää aikaa jäädä ihailemaan maisemia, sillä äkkiä laiva keinahti rajusti. Nopeasti näppärä poika nosti käsiinsä kaksi narua ja sitoi sillä kaksi tiukkaa merimiessolmua kahteen eri paikkaan ja heitti narut alas. Seuraavaksi hän juoksi toiselle puolelle ja toimitti saman rituaalin. Mutta kun hän oli alkamassa laskeutumaan, hän huomasi jotakin epätavallista tapahtuvan. Laivan kannelle oli juuri kiipeämässä samalta puolelta, mistä hän oli ajatellut laskea, nainen. Námorník ei nähnyt naisen kasvonpiirteitä tai ulkonäköä kovinkaan laajasti. Hän oli märkä ja pitkä hiuksinen. Aivan kuin noita, ajatus tulvahti valloittavasti Námorníkin ajatuksiin. Jospa nainen on paholainen.

Nopeasti hän poistui raunalta ja juoksi mahdollisimman hiljaa laivan ruroin taakse piiloon ja jäi sieltä t'ähystämään, mitä aika toisi mukanaan.
Nainen kapusi kannelle ja varmisi, ettei kukaan näkisi häntä. Hän kyykistyi maahan Tekikö hän joitakin kirouksia? Hän liikutteli kättään nopeasti, siinä oli jotakin. Mustaa. Jokin taikasauvan tyylinen
Námorník kyykistyi myös itse ja alkoi rukoillaa Vollaa. Hetken kyykisteltyään hän nousi ylös ja katseli naisen puuhia. Hän oli saanut aikaan suuren tumman jäljen kannelle. Hänhän sotki alusta!

Ennen kuin Námorník huomasikaan, hän oli ehtinyt hiipiä naisen taakse ja katseli hänen touhujaan. Nainen mutisi ja hymisi jotakin omaa. Hetken kuultuaan jurputusta merirosvo kapteenin laivasta, Námorník kosketti rauhallisesti oikealla kädellään hänen olkapäätään..

Candra pudotti hiilenpätkänsä sivummalle ja käsiään yhteen läpsäyttäen hiilen niistä puhditaakseen ihasteli luomustaan. Tikku-ukot olivat varsin köykäisiä ja suttuisia, mutta Candra itse oli mitä ylpein tekeleistään. Laihat söhryt esittivät ilman muuta häntä ja itse kapteeni Kultaturpaa.
Candra oli juuri nousemassa etsiäkseen jotain muuta mitä sotkea, kun tunsi kosketuksen laihalla olkapäällään. Hän nousi vikkelästi ja käännähti märät hiukset selkäänsä vasten läpsähtäen kohti tuota miestä, joka ei edes ollut häntä paljoa pidempi. Candra mittaili tuota tuumivasti katseellaan ja samalla käsiään tuon paitaan pyyhkien tokaisi:
''Mitä tuollainen merileijona tekee ulkona tähän aikaan yöstä? Vaikutat melko sylikissalta, sinun kuuluisi loikoilla lämpimän takkatulen ääressä liuta rääkyviä kakaroita jaloissasi pyörimässä!'' Candra kohotti keikistellen toista kulmaansa ja laski kädet lantiolleen varaten painonsa kokonaan toiselle jalalle.




Kostea ja yhä vain voimistuva tuuli riepotti pakattuja purjeita. Tummat ja tiiviit pilvet peittivät taivaan kuin pumpulilla tukittu hiirenkolo. Satama oli miltei täysin pimeä ja usvan verhoama.
Pauhaava meri jatkui niin kauas, kunnes paksu usva peitti sen näkyvistä. Yksinäinen lokki kamppaili kiivaasti puhuria vastaan hieman edempänä ulapalla, kunnes kiivas tuulenpuuska tuohon tarrautui ja veti kirkuvan lokin pyöritykseensä.

Candra nosti mietteliäästi toisen käden etusormensa suulleen ja päätään kallistaen siristi mietteissään silmiään. Vai mitäasiaa tuolla miehellä Kultaturvan alukselle oli? Oliko tuo merikarju kenties hänen kilpailijansa? Jos niin olisi, ei tuo pitkälle selviäisi.
''Vai oletko kenties--'', hän ehti aloittaa, kun laiva äkisti kallistui yllättävän rajusti tavallista voimakkaamman aallon iskiessä kyntensä yli laivan kaiteen. Pärskyvä aalto iski Candraan hänen takaansa ja hän heilahti tuota miestä kohti. Kaatuessaan hän koetti tarrata kiinni tuon vaatteisiin, yrittäen saada tuon alleen laskuaan pehmentämään.


TÄSSÄ KUVA CANDRAN PIIRTÄMISTÄ TIKKU-UKOISTA . D :

Námorník katseli suhruista laivan kantta. Pienet tikku-ukot olivat kovinkin huvittavan näköisiä. Toisaalta, pienikin sademäärä ajaisi hiilet pois ja suuri työ menisi täysin hukkaan. Mutta onneksi, hiilen pätkällä piirretyt ukot olivat melko epätavallisia kuuluisan kapteenin laivan kannella.

Äkkiä maassa kyykistellyt nainen nousi seisomaan tunnettuaan Námorníkin kosketuksen. Hän mittaili katseellaan poikaa pistävällä katseellaan. Námolle tuli ahdistunut olo, mutta hän ei näyttänyt sitä. No, olihan hän lyhyt ja nuori merimieheksi, mutta se ei häntä haitannut. Hän rakasti merta sydämensä pohjasta.
Nainen kuitenkin avasi suusta: 'Mitä tuollainen merileijona tekee ulkona tähän aikaan yöstä? Vaikutat melko sylikissalta, sinun kuuluisi loikoilla lämpimän takkatulen ääressä liuta rääkyviä kakaroita jaloissasi pyörimässä!''

Námon piti hermonsa kurissa, ei hän halunnut alkaa haastamaan riitaa. Huomaamattomasti hän silti tarkisti, oliko hänen aseensa mukana. Lyhyt bô-sauva keikkui hänen selässään valmiina taistoon, jos sellainen syttyisi.
"Kehtaatkin ilkkua. Täällä eivät aivan kaikki tee ylitöitä laivoilla kamalassa koiranilmassa sateen ja pimeän syysilman armoilla. Ja minullahan ei yhtään pikkuista pentua kotonani minua odota, minä elän yksin, meri on menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni." Námornìk irvisi huomaamattomasti Candralle, joka katseli irvaillen tuota vain 160 senttiä pitkää 17 vuotiasta poikaa, joka tekee aikuisten töitä huolimatta rankasta säästä.

Samassa suuri aalto pyyhkäisi kannen halki. Se yllätti Candran, joka horjahti uhkaavasti kohti Námornìkiä. Nainen ojensi kätensä tarttuakseen pojan vaatteisiin. Námo ehti juuri ja juuri väistää, mutta ei hän voisi jättää kyseistä neitiä meren syövereiden armoille. Nopeasti hän kaappasi käsiinsä sauvansa selästään ja ojensi sen aallon mukana menevälle naiselle. Aalto vei uhkaavasti naista kohti toista laitaa, voimakkaana se oli päättänyt vetäistä viattoman ihmisen mukanaan. Vai oliko sittenkään?

//Tönkköä..//

Candra tarkkasi silmissään keskittynyt katse jokaista miehenalun liikettä hänen piikittelevien sanojensa jälkeen. Hän oli tottunut rajuun merenkäyntiin ja todennäköisemmin hän pysyikin pystyssä keinuvalla laivankannella kuin tasaisella maalla. Hän oli syntynyt laivalla, ja elänyt miltei koko tähänastisen elämänsä merirosvolaivalla.
Oli ollut virhe astua maihin. Hänen oli ikävä merta, myrskyisiä öitä ja rommin turruttamia, utuisia iltoja. Hän haikaili kaihoisasti värikkäiden auringonlaskujen ja lämpimien aamujen perään, joita tuskin enää tulisi saamaan takaisin. Hän oli päättänyt kääntää elämäänsä uudemman sivun, ja vaikka hän kuinka olisi selannut kirjan jo luettuja sivuja, ei hän olisi saanut mennyttä takaisin.

Candran toinen kulma kohosi aavistuksen tietäväiseen virneeseen, kun hän oli näkevinään, miten kloppi tarkisti oudon aseensa olevan mukanaan.

"Kehtaatkin ilkkua. Täällä eivät aivan kaikki tee ylitöitä laivoilla kamalassa koiranilmassa sateen ja pimeän syysilman armoilla. Ja minullahan ei yhtään pikkuista pentua kotonani minua odota, minä elän yksin, meri on menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni'', häntä reilusti lyhyempi merimiehenalku uhosi irvistäen. Candra naurahti huvittuneesti. Tuollainen untuvikko ei tiennyt merestä mitään, sopisi ehkä korkeintaan kansipojaksi.
Ylitöissä vai? Merkillinen työ kerrassaan, hiiviskellä muiden laivoilla muka ''töitä hoitamassa''. Candran suu kääntyi ovelaan mutruun ja hän oli aloittamassa jotain vähintään yhtä pistävää sanottavaa kuin viime kerralla, kun leiva keinahti rajusti ja voimakas aalto iski päin hänen selkäänsä.

Candra yritti tarttua pikku merileijoaan, mutta tuo väisti. Aalto jatkoi matkaansa laivan kannen poikki. Candra tunsi, miten puisen kannen hiomattomat puutikut kaivautuivat hänen nahkaansa hiersivät hänen kylkeään, kun hän ajelehti avuttomana ilmaa haukkoen kohti laivan toista laitaa. Pärskeiden seasta hän erotti pojan ojentaman sauvan pään, ja muutaman kerran sitä kohden huidottuaan sai siitä otteen ja sai kammettua itsensä polvilleen. Hän kyhjötti siinä hetken vihreät silmät suurina ja korpinmustat hiukset kasvoille ja kaulalle liimautuneena, ennenkuin nousi varovasti seisomaan irrottaen otteensa tuon sauvasta. Hän haroi kurkkuaan kakoen litimärät hiukset kasvoiltaan, hieraisi poskeaan ja vaatteitaan hajamielisesti suoristettuaan vei oikean kätensä kyljelleen. Sitä aristi hieman, muttei sen vakavampaa. Myöhemmin hän nyppisi tikut irti, tai jos ei jaksaisi sitä tehdä, niin mätä kyllä ajaisi aikanaan ne pois hänen nahastaan.

Candra silmäili hetken aikaa vaahtoavaa merta, ravisti sitten itseään kuin mikäkin koira loi sitten terävän katseensa merikarhuun, kuin olisi yllättänyt tuon pahanteosta. Hiuksiaan sormeillen hän lipaisi huuliaan ja kohotti kulmiaan. Olisi parempi sanoa jotain tuota ennen, jottei untuvikko kerkeäisi lotkauttamaan mitään kärkästä hänen näytöksestään.

''Olisit varmasti halunnut olla asemessani, voisit silloin tällä hetkellä tehdä lähempää tuttavuutta rakkaan elämänkumppanisi meren kanssa'', hän sanoi kuivan huvittuneesti ja astui äkisti tuota lähemmäs, tökäten sormellaan tuon rintaa.
''Pelle. Et tunne merta, ja silti puhut siitä kuin se olisi renkisi. Merta ei voi kahlita'', hän totesi kylmästi ja vakavoituneesti, jopa halveksivasti, kohottautuen sitten täyteen pituuteensa.
Mokoma mukula.

Námornìk tuijotti naista murhaavasti. Miten tämä todellakaan ei viitsinyt kiittää häntä. Tai ei hänen tarvinutkaan, kyllä hän olisi ominkin päin selvinnyt. Nainen oli tietty erityisen hyvää pataa meren kanssa. Jos aalto olisi ollut voimakkaampi, olisi aninen saattanut huuhtoutua. Lähimmälle laiturille olisi ollut kovinkin pitkä matka, joten tuossa aallokossa nainen olisi hyvinkin voinut heittää vievinsä menemään. No, silloinhan tuosta olisi tullut osa merta. Kyllähän hän rakasti merta, kuin omaa veljeään. Mutta niin taisi tehdä tuo toinenkin? Oliko tästä kinastelusta kenties syntymässä jonkinlainen 'minä rakastan merta enemmän kuin mitään muuta'-kiistely. Toivottavasti ei. Námornìk ei ollut koskaan ollut kovin nokkela suustaan, jos nainen laukoisi jonkin pahan lausahduksen, ei hänen pieni sanavarastonsa riittäisi vastaamaan sanoihin.

Ja niin kävikin. Hetken kuivateltuaan merinoitaa muistuttava nainen avasi suunsa ''Olisit varmasti halunnut olla asemessani, voisit silloin tällä hetkellä tehdä lähempää tuttavuutta rakkaan elämänkumppanisi meren kanssa.'' Námornìk piti suunsa kiinni. Nainen lähestyi häntä muutamalla askeleella ja tökkäisi perämiestä kovakouraisesti rintaan. Luuliko toinen todellakin olevansa jotakin? Hetken ajan perämies tunsi naisen löyhkäävän hengityksen kasvoillaan, niin likelle hän oli tullut häntä tökkäisemään. Poika tarttui kovakouraisesti käteen ja väänsi sen rintansa lähettyviltä pois.

''Pelle. Et tunne merta, ja silti puhut siitä kuin se olisi renkisi. Merta ei voi kahlita.'' Naisen äänessä saattoi havaita selvästi halveksunnan. Juuri tätä Námornìk olikin pelännyt. Nainen sanoisi jotakin, mihin hän ei keksisi yhtä piikittelevää vastausta. Hän päätti silti yrittää.
"Jaa, ehkäpä sinä olet sitä mieltä. Jos minä en olisi auttanut, olisit sinä voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi aaltojen villiin syleilyyn. Kiitä onneasi." Hän tiesi kuulostaneelta ennätyksellisen typerältä. Mitä muuta hän voisi sanoa, toinen näytti osaavan erinäköisiä sanasarjoja, joita ei voinut kumota hänen typeillä sanoillaan. Námornìk mietti kuumeisesti, mitä voisi sanoa. Merinoita oli taatustikin ehtinyt suunnitella sanojaan jo kauan ennen niiden lausumista, mitä hän voisi muka sanoa?

"Ehkäpä juuri sinun kannattaisi todella hypätä laivan kannen ylitse. Niin ollen voisit kaveeralta kuohujen kanssa koko loppuelämäsi. Sinä ja meri olette niin samanlaisia, miksi ette vaikka samanties yhdistäisi linjojanne ja soluttautuisi yhteen. Ruumiisi katoaisi muutamassa päivässä kalojen ja pienliöiden suihin. Mutta sinä olisit ikuisesti vapaa." Námornìk oli ylpeä sanoistaan. Se oli enintä, mitä hänen sanavarastostaan saattoi löytyä. Kovinkaan kauaa hän ei ollut Payonissa oleillut, he puhuivat tyystin erilaisesti kuin hänen perheensä vuorilla. He olivat sentään keskustelleet haltiakielellä, täällä puhuttiin hänen äidinkieleensä verrattuna pelkkää sontaa.

Sade oli yltynyt kovasti. Pisarat pistelivät pojan kasvoja. Ukkonen jyrähti likeellä, kannelle tulisi pian tukalat oltavat. Mutta hänhän ei poistuisi ennen tuota typerää naista, joka luuli todellakin olevansa jotakin. Hänen typerät tikkuukkonsa, hävyttömät kuvat, olivat huuhtoutuneet muidenkin hiilipiirrustusten mukana pois mereen. Tietysti meri ja laiva olivat tyystin eri asioita, mutta ne kuuluivat silti toisilleen. Tahtoiko toinen mukamas olla kunnon merimies, mutta samalla sotkea laivojen kansia lapsellisilla kuvillaan, joita vain nuoret piirtelevät silloille ja tunneleiden seinämille.

Candran halveksuntaa salamoiva katse ei värähtänytkään tuon merikarjunnulikan vääntäessä rajusti hänen kättään. Hän kuitenkin vaivihkaa kokeili miekkansa olevan yhä paikoillaan. Samaisella pyyhkäisyllä hän myös sattui hipaisemaan hamettaan jolloin saattoi sormenpäillään tuntea salataskussa sijaitsevan pienen lasipullon, joka sisälsi voimakasta happoa. Hän ei olisi laisinkaan epäröinyt tappaa tuota koppavaa nulikkaa, jos tuo olisi hänen päällensä käynyt. Lisäksi hän olisi voinut kehitellä tekojensa syyksi jotain itse keksittyä, mikä herättäisi vain mainetta ja kunniaa häntä itseään kohtaan: koltiainen olisi saattanut kivuta laivalle hulluudenhöperyydessään aikeinaan se kaapata, ja voi, kuinka onnekkaasti Candra olikaan sattun paikalle juuri sillä hetkellä! Siitä ei olisi epäilystäkään, etteikö Kultaturpa olisi niellyt tällaista syöttiä. Ja hän pääsisi jälleen uiskentelemaan tuon suosioon.

"Jaa, ehkäpä sinä olet sitä mieltä. Jos minä en olisi auttanut, olisit sinä voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi aaltojen villiin syleilyyn. Kiitä onneasi." Candra kurtisti muka pohtivasti kulmiaan ja suuntasi jälleen vihreiden silmiensä katseen häntä lyhyempään nuorukaiseen.
''Sanavalintojesi puolesta tuon olisi voinut tulkita niin, että kuvittelit tuon äsköisen 'urotekosi' olleen meren kahlitsemista?'' hän antoi sanojensa kysyvän ilkkuvan sävyn hiipua, ja antoi ilmeensä muuttua ovelasta kylmän vakavaan.
''Ja kuka sanoi, että olin pyytänyt apuasi?'' hänen äänensä oli kalsea ja kasvot huokuivat haastamista. Kädet lanteilleen nojaten hän alkoi tähystellä kohti satamaa, kuin ei olisi koko viikarista edes välittänyt.

"Ehkäpä juuri sinun kannattaisi todella hypätä laivan kannen ylitse. Niin ollen voisit kaveeralta kuohujen kanssa koko loppuelämäsi. Sinä ja meri olette niin samanlaisia, miksi ette vaikka samanties yhdistäisi linjojanne ja soluttautuisi yhteen. Ruumiisi katoaisi muutamassa päivässä kalojen ja pienliöiden suihin. Mutta sinä olisit ikuisesti vapaa." Topakka merimiehenalku näytti olevan ylpeä puhumisistaan. Candra ei voinut olla nauramatta. Mieshän puhui kuin lapsi! Tai sitähän tuo vielä näytti olevankin.
''Noin hyvää ideaa ei voi keksiä kukaan muu kuin nero itse!'' hän huudahti pilailevan ivallisesti ja loihti hetkeksi kasvoilleen haltioituneen hymyn.
''Olisin hyvin innokas kuulemaan lisää näitä mahtavia neronleimauksiasi, tuoko sana 'masto' mieleesi mitään? Tarjoaisin toki sinulle oluen poikineen, mutta et taida vielä olla juomaiässä'', hän sanoi ikään kuin säälien ja käänsi halveksivasti tuolle selkänsä, haluten selvittää, käyttäisikö tuo tilannetta hyödykseen. Jokainen sana ropisi hänen suustaan kuin vihmovat sadepisarat, hän ei niitä sen enempää pohtinut tai miettinyt etu- kuin jälkikäteenkään. Tuuli ulvoi yhä ja kiersi usvamaista tihkusadeverhoaan kosteuttaan kiiltävien mastojen ympärille. Aallot iskivät epätahtiin laivan kylkeen saaden sen kallistelemaan rajusti, mutta Candra oli kuin kotonaan. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta yöilmaa. Hän oli syntynyt laivalla, ja varttunut laivalla. Meri oli hänen elämänsä. Hän kunnioitti ja pelkäsi sitä, kuten asiaan kuului jos tahtoi seilata onnistuneesti. Hän kaipasi haikeudella niitä aikoja, kun hän vielä ryösteli rannikoita ja valtasi kauppalaivoja. Silloin hänen laivaansa ja miehistöään pelättiin. Ja hän oli osa sitä. Hän katui sydämensä pohjasta sitä, että oli antanut tämän kaiken valua läpi sormiensa kuin kasa kuivaa hiekkaa. Vain muistojen ja tunteiden murut olivat jääneet.

Nainen ei näyttänyt olevan kovinkaan onnellinen siitä, että Námornik oli tämän pelastanut. Hän vain jatkoi typerää ivailuaan, eikö hän ollutkin jo aikuinen? Aikuiset eivät yleensä sepittäneet typeriä asioitaan. Ja vielä kun toinen lähti ilkkumaan, että hänen todellinen aikeensa olikin vain ollut suorittaa kunnollinen urotyö. Námornìkin huulilta karkasi naurahdus. Niinköhän todellakin luuli? Ehkä hän oli vielä nuori ja uusi näillä seuduilla, mutta sentään mikään pikkukakara hän ei enää ollut. Eipä hän vielä aikuinenkaan ollut, mutta tälläistä piikittelyä hän ei jaksaisi enää.
Kun tuo vielä kysyi, oliko pyytänyt apua, Námonìk päätti ottaa tilanteen haltuunsa eikä antaisi toisen enää pompotella. Väsyneen näköisenä hä kohautti harteitaan.

Seuraavasa hetkessä toinen kuitenkin oli purskahtanut häikäilemättömään nauruun hänen seuraaville sanoilleen tämän lennähtämisestään aaltoihin. Hänen katseesta saattoi päätellä, että tuo todellakin piti häntä aivan pikkupenskana.
''Noin hyvää ideaa ei voi keksiä kukaan muu kuin nero itse!'' hän sanoi äänessään selvä pilailu. Hän vielä loi kasvoilleen typerän hymyn. Nuori merimies tyytyi hymyilemään.
Toinen näytti selvästikin pitävän hauskaa hänen kustannuksellaan ja ehdottikin seuraavaksi yhteistä oluthetkeä. Kuitenkin tämä vielä lisäsi, että eihän nuori merimies ollut vielä juoma iässä.
"No, hyvä että sinulla on hauskaa", perämies paukautti ja katseli, kun toinen käänsi selkänsä. Nyt olisi varmastikin järkevää tehdä jotakin, mikä kertoisi toisella hänestä. Osoittaisi, ettei hän ole mikään penska enää.

Kuitenkin hän jätti asian seuraaville minuuteille. Toinen näytti selvästi nauttivat tuosta hetkestä, joten Námornìkkin pysäytti kaikki liikkeensä. Hän sulki silmänsä hetkeksi aikaa. Sydän tykytti hänen sisällään villisti,olisi väärin jumalia kohtaan tappaa toinen. Sitä hän ei todellakaan voisi tehdä. Etenkään kun toisella ei ollut juuri asetta kädessään. Todellisuudessa naisen refleksit olivat huomattavasti paremmat kuin hänen, joten hän varmaankin vain saisi tikarista sydämeensä. Tällöin sen hiljaista pauketta ei enää kuuluisi koskaan. Nuorukainen huokaisi ja avasi suunsa aloittaen puhumaan rauhalliseen sävyyn.
"Minä kannatan seilauskisaa. Saat valita aluksen." Tokihan hän tiesi jälleen kuulostavansa typerältä, muttei antaisi toiselle mahdollisuutta nujertaa häntä. Nyt piti pitää pää kylmänä ja näyttää, kuka hän todellisuudessa oli.
"Kerran Suuren Usvan lähettyville ja käännös. Usva siellä on niin sakeaa, että varmasti osaamme kummatkin kääntyä oikeassa kohdassa takaisin päin. Kuten varmaankin tiedät, neiti täydellinen." Jälleen kerran sanojensa jälkeen poika jäi katumaan, miksi häne piti päästää suustaan typeriä sanoja ulos toisen korviin?

Námornìk osoitti kauempana näkyvää Meri-Enkeliä.
"Saat ottaa tuon tai tämän", valitse vapaasti. Námornìk jäi odottamaan toisen vastausta. Jos tämä ei suostuisi olisi oletettavaa että toinen olisi luovuttanut..

[Kai se käy, että voimme lainata Meri-Enkeliä pelissämme? : DD
Keksin tälläisen typerän jatkon, mutta muutakaan ei tullut mieleen.]