kuin siivet olisivat kasvaneet selkääni.

Noniin joo. Yritetään. : D

Halusin pois. Kauas pois. Tuntui kuin minusta ei olisi enää mitään jäljellä,
kun rakkaimpani oli kuollut. Ystäväni. Kuin toinen puoliskoni. Hän oli kuin toinen minä. Tiesin että hänkin ajatteli niin. Jossain taivaassa. Teki mieli itkeä. Mutten pystynyt. Halusin että minulle annettaisiin merkki. Merkki, jotta voisin päästää irti. Mietin mitä kauheuksia olin hänelle tehnyt, kaiken itsekkyyteni takia. En ollut ehtinyt pyytää anteeksi. Kunnolla. Vaikka meillä olikin maaginen yhteys toisiimme. En siltikään voinut kertoa että olen pahoillani. Ehkä hän luulee vieläkin etten edes halua pyytää anteeksi.
Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Yritän päästää irti hänestä. Mutten voi. Kuuntelen musiikkia jota kuuntelimme aina yhdessä. Nauroimme, ja hoilasimme naurun seassa hiljaisia sävelmiä, tai sitten tanssittavia hittejä. Olimme samanlaisia. Mikään ei voinut meitä erottaa. Halusin itsekin kuolla. Silloin olisin ainakin päässyt hänen luokseen. Purin häneen aina iloni ja suruni. Joskus tuntui että hän hyljeksi minua ja nauroi minulle. Mutta silti meitä ei voinut erottaa mitään. Ystävyyden voima on ihmeellistä. Kun kerran on löytänyt semmoisen henkilön, ei voi enää päästää irti hänestä. Luulin että olin jo löytänyt semmoisen ihmisen. Mutta oikeasti katsoin vain ulkokuorta, enkä tarkastellut hänen sisintään lainkaan. Hän petti minut, toisin kuin tiedän nyt, ettei paras ystäväni olisi pettänyt minua ikinä.
On niin paljon asioita, joita en hänelle ehtinyt kertoa. Salaisuuksia, valheita, inhottavia totuuksia, joita en edes itse halunnut kuulla. Sieluni on käpristynyt kokoon. Kukaan muu ei välittänyt minusta, oikeasti. Tuntui kuin olisin ollut vain nukke monien käsissä, ja kun nukesta ja varsinkin sen omistajasta tuli vanhempi, nukke visakttiin roskakoriin.
Näin minulle ei olisi käynyt ikinä, mutta enää en voi olla aivan varma. Koska ystäväni on kuollut. Se on tosiasia, jota ei voi vältellä ikuisuuksiin. Olimme molemmat outoja. Fanitimme ties mitä kummallisimpia asioita, mitä voi kuvitella. Mutta sitä ei enää ole. Tiedän että hänkin jossain taivaassa ajattelee näin. Varmasti. Monia selkkauksia, ja kinoja, on vielä selvittämättä meidän välillämme. Vaikka ystävyytemme olikin rikkumaton, tunsin silti oloni lapselliseksi ja toiseksi häne seurassaan. Siitä olen kuitenkin edelleen vähän vihainen hänelle. Oikeastaan enemmänkin kuin vain vähän vihainen. Hänellä oli meikkiä. En tajua miksi. Olemme vielä kuitenkin suhteellisen nuoria. Vaikkakin. Kyllähän sen ymmärtää. Halutaan olla isoja. Kauniita. Poikia. Nam.
Miksi? Miksi? Vaikka suren, olen silti myös vihainen. Eli en osaa päättä, mitä oikein teen. Halusin lentää hänen luokseen.

Yhtäkkiä tuntui, kuin siivet olisivat kasveneet selkääni.