En ole mikään kovinkaan taiteellinen ihminen, mutta halusin tänne jotakin silti väkrätä.
Jos jotakuta kiinnostaa lukea, niin edesmenneen kissani, Kitin elämäkerta on lyhyesti tässä: ("löytäjän"/ensimmäisen omistajan nimi muutettu)
KITI ~ ELÄVÄ LEGENDA
Kiti, tuo laiha ja pieni kissanpentu, makasi maassa puolikuolleena. Kukaan ei tiedä, miksi, mutta näin asia oli. Ihmiset kulkivat ohitse luoden halveksivia katseita häneen. Mutta hän ei voinut liikkua. Jokaiseen paikkaan koski ja nälkä kouraisi vatsassa. Kiti oli elänyt kaduilla koko elämänsä, joka oli vasta kestänyt noin kaksi vuotta. Nyt se sitten päättyisi.
Jukka nosti Kitin syliinsä ja katseli sitä ruipeloa kissaa. Sille voisi vielä taatusti tehdä jotakin. Hän lähti nopeasti autoonsa takaisin ja ajoi pieneen mökkiinsä kaupungin laidalla. Jukka asetteli Kitin kauniisti pehmeälle tyynylle makaamaan ja peitteli hänet lämpimällä huovalla.
Kiti heräsi. Olo oli tokkurainen. Jostakin kuului astioiden kilinää ja pian keittiöstä saapuikin lyhyt, mutta ystävällisen näköinen mies kädessään pala kinkkua ja maitoa. Kiti söi kernaasti ruokansa ja ymmärsi, että oli saapunut hyvään paikkaan.
Päivät vierivät. Kitistä ja Jukasta tulivat läheisiä ystäviä. He nukkuivat samassa sängyssä ja söivät samaa ruokaa pöydässä. Mutta entäpä se naapurin komea kolli? Se lihava könsikäs oli valloittanut Kitin sydämen kokonaan ja pian huomattiin, että Kiti odotti pentuja.
Jälleenkin vierähti muutamisen kuukautta ja pian koitti synnytyksen aika. Kiti sai muutama pentua, joista jokainen selvisi hengissä. Oli tyttökissoja ja poikakissoja. Jokainen näytti niin kauniilta. Yksi niistä, hieman pyöreähkö Murre lähti eräänä iltapäivänä meidän mukaamme kotiin. Se oli niin pikkuinen ja suloinen. Jukasta oli tullut hyvä ystävämme äidin ja Jukan yhteisen työn kautta.
Mutta sattuipa kerran niin, että Jukka lähti pariksi viikoksi lomailemaan ja toi Kitin meille hoitoon. Ensimmäiset päivät olivat aika pelottavia, koko elämä oli kääntynyt yhdessä päivässä. Uudet kasvot, uudet tavat ja uudet paikat. Kuitenkin Kiti ymmärsi pian, että kaikki oli hyvin ja kotiutui suureen taloomme mieluisesti.
Kaksi viikkoa vierähti kovin nopeasti. Jukan olisi pitänyt tulla hakemaan Kitiä, mutta ehdotti, että tämä jäisi vielä vähäksi aikaa. Tämä 'vähäksi aikaa' muuttui ensin päiväksi, viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi ja pian huomasimmekin, että ei ollut kukaan tullut Kitiä hakemaan. Kiti jäi asumaan meille. Hän osasi kaikenlaisia temppuja; avata ikkunoita ja ovia, hyppiä mielettömiä loikkia ja olla erittäin myötätuntoinen ja ystävällinen.
Entäpä sitten, kun meille saapui se koira? Aluksi Kiti oli peloissaan, mikä se oli, mitä se teki täällä. Kasvattaja oli arvellut, että koira ja kissat ystävävystyisivät helposti, mutta toisin kävi. Kiti ja Murre liikkuivat muualla talossa aina vain silloin, kun koira oli lenkillä. Mutta se ei elämää kovinkaan paljoa haitannut.
Kitin kunto huononi. Sen selkään nousi pieni pahkura, kasvain tai rasvapatti, kuka tietää. Ajattelimme, että jos sen vie lääkärille Kiti leikattaisiin. Mutta hänhän saattaisi kuolla leikkauksessa. Äiti ajatteli vähän, että mitä jos lopetettaisiin Kiti. Se oli elänyt kovan elämän ja oli jo kovin vanha.
Kunnes kerran, vuoden 2007 vuoden syksyllä Kiti alkoi himoita ulos. Se raapi ovia ja yritti avata ikkunoita, jotka oli suljettu visusti langalla. Se ei päässyt pois, vaikka sen täytyi.
Oli 25.8, koulut alkaisivat parin viikon päästä. Minä ja siskoni Afre oltiin kahdestaan kotona kesälomalla. Aamulla lähdin viemään Kitille ja Murrelle ruokaa, mutta Kitiä ei löytynyt mistään. Etsin kaikkialta, kunnes ymmärsin: yhden lukitun ikkunan "varmistusnaru" oli katki ja ikkuna oli auki juuri sen verran, että siitä Kiti mahtuisi.
Ajattelimme, että kyllä se sieltä palaa, kuten aina ennenkin on tullut. Tunnit muuttuivat päiviksi ja päivät viikoiksi. Ei Kitiä näkynyt ei.
Ei meidän tarvinnut varata aikaa nukutuspiikille, Kiti tiesi, että sen aika koittaisi pian ja lähtenyt, jättänyt laumansa. Niinhän ne kissat tekevät. Elävät laumoissa, kunnes lähtevät, etteivät haaskalinnut tai muut eläimet saapuisi lauman reviirille.
Kiti tiesi sen ja oli lähtenyt, keinolla millä hyvänsä rauhassa kuolemaan pois, omille teilleen. Nyt hän on tuolla jossain aivan muualla, korkealla taivaissa katselemassa, miten minä katselen hänen kuvaansa iltaisin. Joskus tiedän, kuinka Kiti on siinä lähellä, ihan lähellä katselemassa ja kuuntelemassa, vaikka en häntä silmilläni näe, korvillani kuule, käsilläni tunne tai nenälläni haista.
Tunnen sen sydämessäni.
In memoriam, Kiti Isabella.
Pe 16 Toukokuu 2008, 20:08
