~I'm ready to lose it all

//Jonaa pyytelen. Nyt tämä olisi sitten tässä, eikun Punasarvi paikalle *hysteerinen itku jatkuu*. Hyvästi siis Elrondille.//

Oli kylmä, liiankin kylmä kesäyö. Mitään ei ollut tapahtunut pitkään aikaan, ei mitään ihmeellistä. Ei ainakaan Elrondin kohdalla. Puutarhurin elämä oli tylsää, lukuunottamatta sitä inhottavaa sisällään asuvaa paholaista. Daemon, kuinka hän vihasikaan demonia, joka sisällään asusti. Käytti tuo oan Elrondin energiastakin. Ja aina silloin, kun tämä punahiuksinen puolihaltia sitä viimeiseksi olisi toivinut, tuli esiin ja laittoi shown pystyyn, eikä Elrond enää muistanut sitä sen jälkeen, kun tämä show oli loppunut.

Nyt puutarhuri käveli tylsistyneenä Mimirin lähteelle johtavaa polkua pitkin. Demoni, se oli pysynyt hiljaa pitkän aikaa. Se aavisti jotakin, kuten Elrond itsekin. Kaikki ei ollut kohdallaan. Tuntui siltä kuin kuolinpäivä lähestyisi. Jo pelkästään tuo kylmä ja kolkko ilmakin teki sen. Mikään ei tuntunut hyvältä. Elrond, hän kieltämättä oli masentunut ja valmis heittämään henkensä hetkenä minä hyvänä. Xewinkin tämä oli jättänyt erääseen majataloon, jos joku haluaisi siitä itselleen kumppanin. Hän ei kuitenkaan pystyisi elättämään sitä ja tiedä vaikka Daemon jossain vaiheessa kävisi niinkin häijyksi ja tappaisi karvaisen ystävänsä, sitä Elrond nyt ei ainakaan halunnut!

Hän oli valmis menettämään kaiken. Ihan kaiken. Henkensä, jottei tarvitsisi sitä enää jakaa demonin kanssa. Kumpaan hän joutui kuoltuaan? Taivaaseen vai manalaan? Hän oli kaksijakoinen persoona, toinen puoli paha, toinen liiankin hyvä ja sinisilmäinen.

Eriväriset silmät tarkkailivat tyyntä Mimiriä susumielisinä. Tulisi nyt vain joku, joka ottaisi, riistäisi hänen henkensä. Sama se miten, Elrond kyllä omisti oman miekan, mutta ei pystyisi itse kuitenkaan riistämään oma henkeään. Pursi, se saapuisi pian elämänsä päähän, kunhan mies vain keksisi miten. Hän ei olisi enkeli, hän ei olisi paholainen, mikä hän sitten olisi? Ottaisivatko taivaan valkeat portit hänet vastaan, vai joutuisiko hän rikin ja hornankatkuiseen manalaan, keskelle paholaisten pirullista joukkiota. Nämä kysymykset askarruttivat miestä. Niin pitkän aikaa. Elämä, sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Ei sen jälkeen mitä hän oli tehnyt jokin aika takaperin ollessaan demonimuodossaan. Hän oli tappanut viattoman pikkutytön. Elrond ei voisi antaa sitä itselleen koskaan anteeksi, ei koskaan. Vaikka mies tiesi, ettei pystynyt olemaan järkevä ollessaan Daemon, mutta silti.

Daemon sihisi hiljaa. Sekin tuntui olevan surullinen, allapäin. Se oli sinänsä outoa, koska yleensä tämä tyytyi piinaamaan Elrondia minkä kerkesi.

Punaiset hiukset leijuivat tuulessa. Tuuli oli puhaltanut pilvet kuun edestä pois. Se oli melkein täysi, ei aivan. Taivaalla kulki pieni, vilaus vain. Tähdenlento. Elrond toivoi. Kunpa hänen toiveensa vain toteutuisi. Kunpa tämä olisi viimeinen kerta kun hän saisi tuntea tuulen, loisen sisällään.

//Ja Jonahan saapuu paikalle surumarssin tahdissa, mukanaan Punasarvi eli Valhallan melkein-virallinen pyöveli//

Yleensä Punasarvi viihtyi paremmin kaduilla tai talojen katoilla, mutta toisinaan hänet saattoi nähdä myös muualla Payonissa. Tämä oli yksi niistä öistä, päämäärätön kuljeskelu oli johdattanut hänet Mimirin lähteelle. Demonitar oli istahtanut eräälle oksalle ja oli kietonut häntänsä sen ympärille, kuin turvaköydeksi ettei vain putoaisi. Kuu oli lähes täysi ja hän sai nauttia ihanasta, suorastaan humalluttavasta voiman tunteesta. Yö oli kylmä, mutta Punasarvea se ei haitannut.

Kuudemoni oli uponnut jonnekin ajatuksiinsa, kun kuuli jonkun tulevan. Taas joku typerä uhmasi ulkonaliikkumiskieltoa ja lähti seikkailemaan vaarallisille alueille. Petomainen virne nousi demonittaren kasvoille, ehkäpä tuosta varomattomasta tulijasta saisi hetkeksi tekemistä tai jopa pientä purtavaa. Punasarven silmät näkivät pimeässä erinomaisesti ja niinpä hän saattoikin tarkkaan erottaa tulijan. Ilmeisestikin haltia, vaikka jotain tuossa miehessä oli mikä soti haltian olemusta vastaan. Kenties sen tekivät verenpunaiset hiukset, samaa sävyä kuin hänellä itsellään, kenties jokin muu tulijan olemuksessa.

Punasarven mieleen juolahti, että hänen pitäisi hankkia uudet kengät. Ne joita hän nyt piti yllään, alkoivat olla melkoisen nuhjaantuneet ja kuluisivat varmaan kohta puhki. Uudella tavalla arvioivasti demonitar tutkaili miestä, katseella joka oli vuosien saatossa harjaantunut arvioimaan tällaisia seikkoja. Kyllä tuosta saattaisi hänelle jalkineet irrota, ainahan sitä voisi kokeilla.

Mies oli pysähtynyt melkein suoraan hänen alapuolelleen ja äänettömästi Punasarvi kohottautui seisomaan oksallaan, irrotti häntänsä puun ympäriltä ja hyppäsi alas, syösten samalla liikkeellä vasemmassa kädessään pitelemänsä aseen neljä veitsimäistä terää miehen vartalon läpi sydämeen ilman sen kummempia seremonioita. Pian veriset terät taas irtosivat toisesta, jättäen jälkeensä neljä vierekkäistä reikää miehen rintaan. Demonittaren tapoihin ei kuulunut jättää henkiin ketään, jolta hän varasti jotain, eihän hän halunnut etsintäkuulutusta vaivoikseen. Niinpä tämäkin mies sai menettää henkensä vain kenkäparin tähden, ja niiden muutaman suupalan tähden jotka Punasarvi miehestä otti, ei nälkäänsä mutta herkullisen maun vuoksi.

Demonitar kiskoi nyt miehen kengät tuon jaloista ja sovitti niitä omiin jalkoihinsa, huomaten ilokseen niiden sopivan melkoisen hyvin. Vanhat saappaansa hän jätti miehen vierelle ja katosi sitten pimeään yöhön, jolla ei olisi tarjota hänelle muuta kuin yksinäisyyttä ja lisää kuolemaa. Samanlainen kuin niin monet yöt ennenkin sitä, liian monet yöt jotka hän oli viettänyt yksin itseään kovettaen, kunnes lähes kaikki tunne, ainakin kaikki lämmin tunne oli kadonnut. Jäljellä oli vain kylmää, kovaa kiveä siellä missä joskus oli sykkinyt haavoittuva sydän.

Elrond, hän ei kuunnellut ympäristöään. Oli vain paikallaan, sulki silmänsä, nuo eriväriset. Oli hitusen liian kylmä tälle haltialle. Masennus, hän ei tiennyt mistä se oikeastaan oli kasvanutkaan noin suureksi mitä se nyt oli, mutta hän ei saanut päästään sitä pientä tyttöä, jonka hän periaatteessa tappoi. Demoni, se pilasi hänen elämänsä. Hän pelkäsi itseään. Pelkäsi niitä vihanpuuskia, mitä Daemon saattoi saada. Hän oli vain ruumiinsa haltija, se joka piti koko luukasan pystyssä, mutta virallinen diktattori kyllä oli Daemon, demoni joka sisällään asui. Se katsoi mitä Elrondin piti tehdä, eikä miehellä täten ollut mitään sananvaltaa tähän.

Elrond, hän toivoi tuulen vain tappavan hänet. Kunpa joku tulisi...

Toiveensa taisi käydä toteen. Se pieni lentävä tähtönen taivaalla. Pian puusta hyppäsi tuo kova, kylmä nainen, kera hännän ja sarvien. Kuitenkaan Elrond ei pystynyt tarkentamaan näköään niin hyvin, että tämän ulkonäköön olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Veri purskahti miehen suusta, kun neljä terää iskeytyivät hänen sydämeensä. Tuohon, jossa asui kaksi henkilöä. Elrond ei äännähtänytkään, kaatui vain, aluksi polvilleen, jolloin saattoi tämän suusta erottaa äänen, joka sanoi tappajalle:
"Kiitos."

Puolihaltia kaatui kuolleena maahan. Hän lähti etsimään tietään taivaisille porteille, ei manalaan. Mies, hänen kiltti minänsä, se oli saanut paikan tuolla taivaassa, Jumalien läsnäollessa. Hänen elämän kaarensa oli päättynyt Mimirille, tuon pyhän lähteen luo. Vihdoinkin hän voisi olla onnellinen. Sielu irrottautui tuosta ruumiista, ei enää kipua, ei kärsimystä, ei tuskaa.

Kylmempi tuulenvire pyyhälsi Mimirin lähteellä. Demoni. Se oli demonin tuulahdus. Sekin oli saanut irroitettua otteensa Elrondista, ja lähti pois. Ehkä kuolisi jossain, ehkä etsisi uuden ruumiin jota kiusata, kuka ties. Kaksi sielua olivat nyt vapaita.

Kiitos siitä kuuluu tälle punahiuksiselle demonittarelle.


//Elämän kaari Elrondin kohdalla saatettiin päätökseen. Kiitos siulle Jony<33 *snif*//