Lainsuojaton

//Täällä taas seuraaviin koneongelmiin saakka.//

Ookami hymyili Savannahille, joka oli ottanut lihat hänen kädestään. Ookami nyökkäsi Savannahin kommentille muiden olentojen ruokatottumuksista ja totesi:''Yleensä minä ja Kuura syömme ehkä kerran päivässä, jos silloinkaan, riippuu paljonko ruokaa meille on tarjolla, mutta kaipa siitä pitää nauttia, jos voi syödä useammin kuin kerran päivässä.
Ja sinä puhut normaaleista olennoista. Teet minusta ihan liian suuren railon itsesi ja muiden välille tuolla tavoin. Kukaan ei ole normaali. Kaikki yksilöt niinkuin lajitkin ovat erillaisia. Niin ihmissudet, kuin haltiatkin tai ihmiset. Me olemme kaikki osa luonnon suurat kiertokulkua, jossa jokaisella on oma tarkoituksensa.'' Ookami totesi.
''Ääh minähän alan näin puhuessani kuulostaa niiltä hemmetin viisastelijoilta. Keitäs ne nyt olikaan. Ainiin filoseja tai jotain vastaavaa. Kuuntelelin kerran yhtä piene hetken ja meinasin nukahtaa.'' Ookami höpötti.
Kuullessaan Savannahin kysymyksen Ookami aloitti taas höpötyksen:''Ai unohdinko minä esittäytyä. Olen Ookami. Rikkaiden ja liian ylpeiden ylimysten kauhu ja lompakon keventäjä. Ja niin olen myös mitä taitavin huilumusikantti. Entä mikäs sinun nimesi ol.ikaan?''

//Yritä toki saada koneesi kuntoon . DD//

Savannahin kasvoille karkasi hymy Ookamin ensimmäisistä sanoista, ja pysyi lähestulkoon loppuun asti tämän puhuessa. Jostain syystä häntä huvitti kovasti tämä keskustelu. Vaikka se oli kyllä omalta taholtaan hyvin surullinen ja vakavamielinen. Mutta ihmissuden näkökulmasta tämän susitytön lausumat sanat olivat huvittavia. Jollain oudolla tavalla, jota muut eivät varmaankaan tulisi koskaan ymmärtämään.
"Ihmissusi voi selvitä syömättä jopa viikon jos kerran saa kunnon liha-annoksen. Itse en lihaa syö, mutta selviän helposti muutamankin päivän."
Savannah sanoi. Ja piti tämän jälkeen lyhyen tauon, epäröiden. Mitä hän voisi tuohon sanoa. Hänellä oli nimittäin aika kriittinen ja omalla tavallaan raakakin käsitys edelliseen sanomaansa.
"Ehkä jokainen on normaali. Mutta jokaisess asuu myös oma petonsa, sisässä mitä kukaan ei haluaisi pinnalle nostaa. Me ihmissudet olemme sen kuitenkin nostaneet. Olemme raakalaisia jotka vievät useilta eläimiltä henkemme ja olemme valmiita loppumattomaan sotaan saadaksemme maamme takaisin. Me emme ole normaaleita. Olemme hirviöitä normaalien seuraan piiloutuneita."
Savannah sanoi hiljaa, mutta vakavalla äänellä. Hänen silmänsäkin jo kertoivat, ettei hän vitsaillut. Ei lainkaan, hän todella tarkoitti sitä, mitä äsken oli suustaan päästänyt.
"Hauska tutustua. Olen itsekin huilisti kaduilta, varasteluja en tosin harrasta. Nimeni on Savannah."
Savannah sanoi hymyillen ja naukkasi toisen palan valtavaan sudenkitaansa.

//Juu yritetäänhän tuota, mutta nyt kone on korjauksessa, enkä tiiä milloin se palailee. Olen nytkin yhen tutun koneella.//

Ookami huokaisi kuullessaan Savannahin vastauksen. ''Olet siis Savannah. Kaunis nimi. Sinua alkaa ehkä pikkuhiljaa ärsyttää, kun kokoajan korjaan sanomiasi ja väitän vastaan, mutten voi sille mitään. Ja joudun tekemään sen sitä paitsi taas.
Olet oikeassa siinä, että jokaisella on oma sisäinen petonsa ja niin sanottu pimeä puolensa.
Mutta siinä olet väärässä, että te ihmissudet eroatta muista lajeista sen takia, että tapatte ja käytte sotaa. Mistähän luulet lihan rikkaiden pitopöytiin päätyvän tai mistä tulevat ne turkikset. Ne on saatu tappamalla. Tiedän, että on olemassa monia, jotka tappavat huvikseen.
Ja niin ettehän te ihmissudet ainoita ole jotka sotivat. Nytkin on mailmassa käynnissä varmaan satoja sotia. Eivätkä läheskään puolet niistä ole ihmissusien. Nytkin tässä kaupungissa riehuu sota, jossa monet menehtyvät. Ja tämä sota syttyi kiltojen välillä. Monet joutuvat tappamaan nykyään, että selviävät. Joillekkin se on elinehto.
Ja sisäisistä pedoista sen verran, että en vaistoa nytkään sinusta mitään petoa. Joko sisäinen petosi on tosi kesy tai se ei ole pinnassa. Veikkaan jälkimmäistä vaihtehtoa. Riippuu omista valinnoista päästääkö sen pintaan ja antaako sen pysyä pinnalla. Kaikilla tämä peto ei ole paha juttu, mutta joillakin se voi aiheuttaa suurtakin tuhoa. Niin kuin kerran...'' Ookami päätti saarnansa ja hänen silmissään näkyi menneisyyden aiheuttamaa tuskaa.

//Toivottavasti saatte pian korjattua ^___^//

Oli jälleen Savannahin vuoro huokaista. Hän haluaisi vakuuttaa väärin Ookamin ajatukset. Mutta he kumpikin olivat omalta taholtaan oikeassa - hän ei vaan osannut sanoa, kumpi oli enemmän oikeassa. Tämä keskustelu alkoi tosiaan käydä hieman liiankin kiusalliseksi molempien osapuolien kannalta. Ja molemmat tuntuivat siitä äkkiä eroon haluavan päästä.
"Me emme ole himisiä, emmekä me ole eläimiäkään. Olemme pelkästään petoja, joita ei voi kuun aikaan pysäyttämään. Kyllä, olen itse jonkin sortin vegetaristi, mutta peto minä olen kuitenkin. Vaikka kuinka monet ovat minulle sanoneet, että en ole - en voi siltikään kieltää sitä mikä minä olen. Ihmissusi."
Savannah sanoi ja huokaisi syvään. Taas tätä jaarittelua, hän tosiaan alkoi kuulostaa joltain filosofoialta joka ei osannut lopettaa. Ehkä hänen vain pitäisi antaa olla. Otettuaan uuden ison palan lihastaan hän jatkoi puhettaan, yhä vakavammalla äänellä.
"Tiedän kyllä, että maailmassa on melkein kaikkialla sotia. Pieniä sotia, ja niitä jotka ratkaisevat kohtaloita. Täällä on alkamassa pian Valhallan historian suurin sota, ellei kaksi kiltaa lopultakin löydä aseet maahan ja käydä yhdessä sotaan kaltaisiani vastaan. Se ehkä tuhoaisi oman syntyperäni, mutta pelastaisi enemmän kuin tuhoaisi, ja olisi ainoa tapa syökseä maa pois loputtomasta verilöylystä."
Tämän jälkeen Savannah piti tauon. Hän muisti nähneensä seuraavassa kohdassa jotain kaukaa menneisyydestä. Ehkä heillä olisi jotain yhteistä. Mutta kukaan ei voisi paeta sitä, miksi oli syntynyt.
"Minun petoni uinuu jossain, se ei ole tullut esille vuosiin. Minun pitäisi olla ylpeä siitä, mutta en voi. Kannan yhä kaunaa omalle lajilleni joka minut hylkäsi. Mutta olen silti kuten he. Pidän itseäni kuin... Vääristymänä, jonain miksi minä en syntynyt. Olen itse syöksemässä omaa lajiani lopultakin sukupuuttoon, tietämättä miten siinä lopulta käy. Ehkä kuolen itse, häpeällisenä sutena joka ei uskonut omaan itseensä. Mutta omalla tavallani en halua olla toisenlainen. Vaikka tiedän, että jossain... Jossain sisimmässäni on peto joka pääsee joku päivä vielä irti."
Savannah oli aikomassa kysyä sitten mikä Ookamin historiassa painoi tämän sydäntä, mutta jokin keskeytti hänet. Vartijat olivat äkänneet sataman. Hitot. Savannah viittoi Ookamia olemaan hijlaa ja tulemaan perässä. Ihmissusi napapsi patonkinsa ja lihat käsiinsä, ja hyppäsi sen laatikon sisään, minkä päällä oli äsken istunut. Nainen piti kantta ylhäällä, jotta Ookami pääsisi sisään.
"He löysivät minut."
Savannah sanoi hieman ärtyneenä ja kohautti olkiaan.

//I hope so.//

Ookamikin oli huomannut vartijat. Hän katseli Savannahin nopeaa piiloutumista ja lakkasi sitten nojaamasta laivan partaaseen ja käveli toiselle puolelle kantta. Hän näki vartijat laiturilla ja ajatteli nopeasti. Se oli yksi Ookamin parhaista puolista, hän pystyi ajattelemaan nopeasti tilanteessa kuin tilanteessa.
''Iltaa hyvät herrat.'' Ookami hihkaisi ällistyneille vartijoille, joita oli kahdeksan kapaletta. Jos syttyisi tappelu Ookami tiesi voittavansa, varsinkin, jos Savannah ja Kuura avittaisivat häntä, mutta hän toivoi ettei taistelua syntyisi, sillä se voisi johtaa tappoon. Vartijan tappamisesta saisi naamansa etsintäkuulutukseen, misrtä ei seuraisi kuin ongelmia.

//Sori ei ollu aikaa kirjottaa pitempää.//

Ookamin toivottaessa iltoja noille saapuneille pitkä kirous pääsi laatikon tuntumasta. Savannah tuhahti hieman itsekseen ennen kuin nousi ylöslaatikosta. Samat miehet nuo toki olivat jotka häntä olivat alunperinkin lähteneet jahtaamaan. Ketkäs muut. Mutta siellä oli kaksi uuttakin miestä, askeleiden äänten perusteella ainakin.
Mustiin pukeutuneet, hieman ninjoilta näyttävät miehet katsoivat hetken suu auki ihmissutta. Savannah tiesi noiden tuijottavan, jokainen teki niin eikä mikään ihme. Hän oli omassa tiedossaan melkein ainoa ihmissusi koko saamarin kaupungissa. Mutta nyt voisi käyttää vielä hyväksi miesten ihmettelemistä.
"Tapaamme jälleen."
Savannah sanoi tyynesti, otti atraimen taas käsiinsä ja sylkäisi kannelle. Tänä iltana tuntui tapahtuvan kaikkea mahdollista epätoivottua. Paitsi että hän tapasi edes jollain tavalla kaltaisensa, vaikka tuo ei ymärtänyt sitä, mikä hän todellisuudessa oli.
Mutta äskeiset puheet sisäisestä pedosta olivat sytyttäneet tuon uinuneen pedon ihmissuden sydämessä. Jokin, joka heräsi tuon lihan taivaallisesta tuoksusta ja mausta. Se, jota Savannah oli hengellään pidätellyt poissa ajatuksistaan oli palannut. Suojelemaan häntä noilta vartijoilta, mutta syöksemään suurempiin vaikeuksiin.
Ilman suurempaakaan varoitusta tuo susi oli jo loikannut eteenpäin paikoiltaan ja hypännyt ensimmäisen ihmisen kimppuun. Vihaa uhkuen. Kuin kaikki ihmissusien viha ja kärsimys olisi palautunut hänen muistiinsa. Savannah upotti kitansa ensimmäisen miehen olkapäähän. Onnekseen hän ei ollut hypännyt tyhjyyteen, vaikka olikin kuullut miesten olinpaikat korvillaan. Tuo sotilas huusi minkä kerkesi, mutta putosi pian tajuttomana maahan.
Nyt hurjistunut ihmissusi seisoi verta suupielistää pyyhkien siinä, vartijoiden ympäröimänä valmiina hyökkäämään kaikkien kimppuun.

//Sori, hankin vähän äksöniä tähänkin peliin ^___^//

//Mitäpä tuosta hauskaahan tästä tulee.//

Yllättäen Ookami kuuli meteliä takaansa, Savannahin piilon suunnalta. Ja Savannah'han se siellä taisteli muutaman mustapukuisen sotilaan kanssa, eikä ollenkaan muistuttanut sitä rauhallista ihmissutta, jonka kanssa Ookami oli äskettäin keskustellut elämän arvoista.
Kuura haukkui tyttä kurkkua ja Ookami huokaisi. ''Se siitä rauhan omaisesta ratkaisusta sitten.'' Ookami singosi tikarin erään miehen rintaan, joka oli yrittänyt Savannahin kimppuun takaapäin ja kääntyi sitten laiturilla seisovien sotilaiden puoleen. Nämä olivat nähtävästi päättäneet tulla laivan kannelle kuultuaan metelin. ''Kuura hyökkää!'' Ookami huudahti käskevästi ja keskittyi.
Ookami tiesi Savannahin ja Kuuran pystyvän pitämään puoliaan ainakin hetken näitä sotilaita vastaan ja sen hetken Ookami käyttäisi muuttumiseen.
Oli täysikuu ja se helpotti muuttumista huomattavasti. Ookami keskittyi ajattelemaan susihahmoaan ja tunsi muutoksen alkavan. Hetken päästä Ookami oli kadonnut ja tämän paikalla seisoi yön musta susi, jonka ainoat väriläikät olivat keltaiset silmät, kiiltävät terävän valkoiset hampaat ja kirkkaan punainen viiru keskellä otsaa.
Mustan suden rinnasta kohosi syvä murina sen rynnistäessä sotilaiden kimppuun. Suden vietit olivat saaneet Ookamin täysin valtaansa ja hän nautti taistelusta. Tämä oli hänen pimeä puolensa, jonka Ookami yleensä monien onneksi hyvin hallitsi, eikä hän nytkään antautunut täysin susi puolensa haluille, muttahän ei voinut olla nauttimatta veren mausta suussaan. Taistelun meteli ja huuma täyttivät Ookamin pään. Tänä yönä loistaisi verenpunainen täysikuu.

//Tää on muuten eka pelii ikin, joka tulee kolmannelle sivulle x''D Jatketaan vaan samaa rataa//

Kaikki Ookamin sanat takaapäin hukkuivat ihmissuden pään sisään. Tuo kyllä kuuli ne, mutta ei reagoinut. Joku uusi voima, piilenyt voima oli ottanut tässä vallan. Eikä se tosiaan ollut kovin hyvä juttu tietää. Ihmissusi oli päästänyt pedon irti, eikä tiennyt osaisiko estää sitä aiheuttamasta lopullista verilöylyä. Eikä tiennyt, voisiko pidätellä itseään tappamasta juuri äsken tapaamaansa kaksikkoa.
Pian kuitenkin Savannahin nenään kantautui vielä kolmannen suden haju. Eikä se ollut yhden miehistä susi. Ookami oli siis... Animaagi? ai ainakin jotain siihen suuntaan. Mutta nainenhan oli puhunut jotain, että olisi hieman hänen kaltaisensa, mutta ei kuitenkaan. No, tämäpä oli outoa. Kolme sutta taistelemassa kahdeksaa miestä vastaan.
Yksi mies oli kylläkin jo hypännyt laidan yli pakon ja kaksi kuollut ihmissuden hampaisiin. Ja jotkut jo varmaan tuon Kuuran ja Ookamin. Ihme kyllä, mutta vaikutti siltä etät heillä olisi ollut ylivoima siinä puuhassa. Vaikka ei oikeastaan ollutkaan. ehkä heillä oli ollut vain voimakas yllätysetu. Joka oli hyvinkin mahdollista - tuskin nämä olivat odottaneet kolmea verta hamuavaa sutta kimppuunsa etsiessään yhtä varasta.
Savannah kääntyi kuulon perusteella jälleen ympäri ja hyppäsi seuraavan ihmisen päälle. Upottane hampaansa tämän huutavaan kurkkuun. Onneksi hänellä ihmissusisuus ei levinnyt kovin helposti pureman kautta. Ja hän vielä oli tappamassa nämä miehet, joka ei levittänyt asiaa. Parempi näin, tosiaan.

//Sori tönkköys kerrassaaan ;_____;//

Minun tekstini taas on hieman sekavaa. Lähden tästä huomenna taas maailmalle hortoomaan ja palaan sunnuntaina. Seuraavan viikon jälkeen seuraakin kolmen viikon tauko.//

Verta, verta oli kaikkialla, mutta se ei ollut Ookamin omaa. Hän kuuli tuskanhuutoja ja nautti niistä. Samalla hän pelkäsi. Pelkäsi sitä mitä tapahtuisi, jos hän menettäisi hallinnan. Susi hänen sisällään vaati vapautta. Niinkuin kerran ennenkin ja silloin hän oli antanut sille luvan. Luvan tappaa.
Yllättäen Ookamin korvat havaitsivat uusia ääniä. Hän havahtui hetkeksi tappamisen, taistelun ja ajatusten luomasta huumastaan ja keskittyi hetkeksi. Sotilaita oli tulossa lisää. Ja lisäjoukkoihin kuului vähintään kymmenisen kappaletta lisää sotilaita. Ja ne sotilaat olivat levänneitä, virkeitä ja valmiina taistoon, kun taas he olivat jo riuhtoneet tauotta jonkin aikaa. He alkaisivat pian väsyä ja he häviäisivät jos sotilaita tulisi vielä lisää.
Nyt tarvittiin Ookamin huilua, mutta hän oli liian väsynyt soittamaan. Sitä paitsi hänet ehdittäisi tappaa, jos hän rupeaisi muuttumaan takaisin. Hänet tapettaisiin siinä lyhyessä ajassa, jonka muuttuminen vaati. Savannah näytti uppoutuneen täysin taistelun melskeeseen ja jopa nauttivan siitä. Ihmissusi ystävämme taisi olla oikeassa puhuessaan siitä, että tappaminen oli hänellä verissä. Niin tosiaan näytti olevan, toisin kuin Ookamilla.
Alun huuman haihduttua ja Ookamin yrittäessä hallita verenhimoaan, hän alkoi hahmottaa todellisuuden. He olisivat vielä hetken voitolla, kunnes lisäjoukot saapuisivat. Ookami pakottautui jatkamaan taistelua ja mietti ankarasti toimintasuunnitelmaa. Heidän pitäisi yrittää paeta, mutta miten Savannah suhtautuisi suunnitelmaan. Estäisikö ihmissuden ylpeys tai taistelusta johtuva nautinto tätä pakenemasta? Kuuntelisiko ihmissusi edes Ookamia vai pitäisikö tämä häntä yhtenä vihollisistaan verenhimon sokaisemana?
Ookami lähti raivaamaan polkuaan taistelun siimeksessä Savannahia kohti. Hän ei voisi susimuodossa puhua, mutta olihan hänen jotenkin varoitettava ihmissutta, joka riehui, kuin piru sotilaiden keskellä ja joka kaikesta huolimatta oli onnistunut voittamaan Ookamin ystävyyden.

//Njuu, kyl mä jaksan ootella ^___^//

Veri roiskui päin tuon villiintyneen ihmissuden naamaa. Sen valtava kita apinautui yhä useamman kerran muiden olentojen nahkaan. Saanen tuntea sitä, mitä hän ei ollut koskaan tehnyt. Maistaa verta. Olla se miksi hän oli syntynyt. Ja se tuntui hyvältä, ainakin näin alkuaatteen mukaan. Mutta oliko se oikein?
Mutta yksi pelko meinasi saada tuon suden jähmettymään. Mitä jos hn ei pystyis lopettamaan? Mitä jos hän vain tappaisi saman tien Ookamin ja tämän oman lemmikkisuden. Ja mitä jos hän tämän jälkeen ryntäisi kaupunkiin raatelemaan viattomia. Joka oli tosiaan pelottava ajatus joka voisi koitua tuhottoman monen viatotman ja muidenkin kuolemaksi. Tätä Savannah ei ollut ajatellut, mutta nyt oli pikkuisen liian myöhäistä regoida tähän.
Savannah kääntyi iskeäkseen takanaan olevaa ukkoa, kun havaitsi lisäjoukkoja lähellä satamaa. Kirottua, kirottua tosiaan. Ihmissusi havaitsi Ookamin lähestyvän häntä kauempaa, hieman varoen. Näyttikö hän niin verenhimoiselta tosiaan, ettei pystyisi lopettamaan. Ehkä se oli totta. Tämä pitäisi lopettaa ennen kuin verenhimo saisi vallan hänestä, ennen kuin hän tappaisi ainoat ystävänsä.
Ihmissusi löi vasemmalla kädellään seuraavan ukon maahan ja yritti selvittää päätään. Lisäjoukkoja. Hän ei voisi jäädä sinne tappamaan niitä. Hänen pitäisi taistella himojaan vastaan. Hän ei ollut peto, vaan kuten muut. Nyt pitäisi vain päästä pois sieltä, tai ainakin pakoon. Vaikka tuskin he pitkällekäään pötkisi alukselta, mutta yrittänyttä ei koskaan tulisi laittaa.
Savannah raahasi tiensä tuon suden luo, oman vaistonsa ja kuulonsa varaisesti. No, tokihan hän omanlaisensa hajustakin tunnistaisi. Pian tuo ihmissusi saavutti tämän, hieman huohottaen vaikka olikin aivan tarpeeksi kunnossa. Hänhän tuossa oli ollut se joka toisia oli verenhimoisena tappanut.
"Lähdetään, emme pärjää näille."
Savannah huudahti Ookamille pyörähtäen ympäri, haistellen ilmaa. Miettien pakotietä, löytämättä sitä.

Ookami huokaisi helpotuksesta kuullessaan Savannahin sanat. Tämä oli siis äskeisestä riehunnasta huolimatta järjissään, eikä vain verenhimon alistama peto. Toisaalta olihan hänkin osallistunut riehumiseen yhtälailla.
Vaikka he kummatkin ymmärsivät pakenemisen tärkeyden hengen säilymisen kannalta, ei missään tuntunut olevan pakotietä. Kaikkialla näkyi vain vartijoita, joiden lukumäärä näytti kokoajan kasvavan uhkaavasti. Jos he eivät pian löytäisi pakotietä, tästä tulisi verilöyly, joka päättyisi huonosti heidän osaltaan.
Ookami jatkoi vartijoiden raatelemista, mutta pysytteli kokoajan lähellä Savannahia. Ookami mietti voisivatko he yrittää raivata tietään kohti laivan reunaa ja sukeltaa sen jälkeen sen yli aaltoihin. Ajatus ei välttämättä ollut hullumpi.
Yllättäen Ookami jähmettyi. Hänen eteensä osunut vartija oli vielä nuori poika tuskin neljäätoista vanhempi. Pojalla oli päällään liian suuri sotisopa ja tärisevässä kädessä tämä piteli pitkää veistä. Poika pelkäsi.
Ookamin mieleen nousi aikojen takaa kuva toisesta nuoresta pelosta tärisevästä pojasta. Kuva oli pienestä puisesta talosta. Lattialla oli ollut ruumiita. Mies oli kohottanut veitsen pojan ylle ja iskenyt sen alas päättäen pojan huudon lyhyeen. Ookami muisti oman kipunsa, voimattomuutensa, tuskansa ja raivonsa. Tuo vartija hänen edessään oli lapsi. Hän ei voinut tappaa lapsia.
Ookami maksoi huomionsa herpaantumisesta kalliisti. Suunnaton kipu iskeytyi mustan suden olkapäähän ja Ookami huomasi vanhemman miehen iskeneen pojan veistä muistuttavan veitsen Ookamin olkapäähän. Ookamissa piilevä susi pelasti hänen henkensä päästämällä irti vihansa. Siitä huolimatta Ookami oli haavoittunut, eikä hän kestäisi tätä menoa kauankaan.
Ookami haukkoi henkeään kivusta ja jähmettyi äkkiä. Voi ei, einyt...Ookami ajatteli tuskaisena. Hänen muodonmuutoksensa oli alkanut purkautumaan. Muutoksen aikana Ookami ei pystynyt toimimaan lähes ollenkaan. Hän olisi helppo saalis. Ookami päästi kaamean ulinan ja painautui vieressään olevaa seinää vasten.

Savannah alkoi kauhistua. Hän luotti vain kumppaninsa näköaistiin. Tämän hälinän keskellä hänen haju- ja kuuloaististaan ei ollut hyötyä. miesten huudot ja veren haju tukki hänen aistinsa. Joka taas velloi sitä, että hänellä ei ollut enään mitään tietoa, missä oli laita ja missä lisää miehiä. Ookamin täytyisi nyt vaan havaita joku pakotie, jonka pitäisi pelastaa heidän henkensä. Jollain tavalla, oli se sitten meri tai ei.
Yhä epätoivoisesti miehiä kolkkaillen ja tappaen Savannah kiitti, ettei nähnyt. Hän kerran oli saanut katsella omilla silmillään kuolleiden miehien kasvoja. Vastustajien kauhunhuutoon vääristyneiträ viimeisiä ilmeitä ja taisteluun pakotettuja nuorukaisia. Tässä tilanteessa hän ei olisi varmaan kestänyt, jos näitä olisi enää joutunut katsomaan. Tässäkin joukossa oli varaan nuorukaisia, jotka pelkäsivät. Niitä, jotka eivät ansainneet tulla tapetuksi ihmissuden käsistä. Mutta tuolla kolmikolla ei ollut enää minkäänlaista valinnanvaraa. Nyt olisi paettava, kävi miten kävi.
Mutta pian hänen sieraimeensa tunkeutui jotain, mitä hän ei halunnut uskoa. Toisen suden hajua. Ookamin veren hajua. Tuo oli jostain syystä jähmettynyt. Kaukaa kuului enää yhden suden askeleita ja huutoja. Ja sekin oli Kuuran, ei Ookamin.
Savannah kirosi ja hyppäsi sinne, sokkona, missä oli viimeksi havainnut Ookamin seisovan. Hypäten suden yli hän iskeytyi päin miestä ja poikaa. Poikaa. Ihmissusi oli ollut oikeassa arvellessaan myös nuorukaisten joutuneen sine. Ei hyvä juttu. Mutta ei siksi kannattanut tapattaa itseään. Sokea haparoi kädellään sutta, kunnes sai hipaistua tämän karvaa.
"Nouse! Perhana! Meidän täytyy päästä pois täältä nyt heti! Pyydän, nouse ylös!"
Savannah huusi maassa olevalle Ookamille, joka äänien perusteessa oli menettämäisillään susimuotoaan. JOs to ei pian tästä virkistyisi, heidän kävisi vielä kalpaten. Savannah kääntyi ja iski miehiä maahan, yrittäen pitää nuo poissa Ookamin lähettyviltä. Pelaten aikaa.

Ookami tunsi ilmavirran kasvoillaan ja kohottaen tuskaisena katseensa hän huomasi Savannahin hypänneen hänen eteensä. Suojaamaan häntä, Ookami tajusi. Hän taisi nyt jäädä henkensä velkaa Savannahille. Ookami kuitenkin tiesi, ettei Savannah suurista voimistaan ja luontaisista tappajanvaistoistaan huolimatta pystyisi pidättelemään noita miehiä loitolla.
Ookami tunsi olevansa lähes kokonaan jo haltia-muodossaan. Vielä hetki, niin hän voisi liittyä takaisin taisteluun, vaikka olikin haavoittunut. Ookami yritti olla piittaamatta haavasta ja tiesi pystyvänsä pitämään puoliaan siitäkin huolimatta.
Ookamin mieleen putkahti, että oli sinänsä ihme ettei laivan miehistö ollut huomioinut taistelua, sillä yleensä laivalle jäi aina parista muutamaan vartiomiestä.
Ookamin katse pyyhki laivan kantta ja mietti. Hänen pitäisi olla tässä hyvä. Pakoteiden löytämisessä siis, sillä sitä oli tullut harrastettua usein. Hän ja Kuura olivat paenneet milloin mitäkin. Ei siksi, että he olisivat olleet pelkureita vaan siksi, että heitä nyt ei vaan sattunut huvittamaan ratkaista asiaa tappelulla ja joskus pako kuten nyt sattui olemaan ainoa vaihtoehto, jossa tällä hetkellä sattui olemaan järkeä.
Ookami huomasi jonkun pienen hökkelin laivan kannella. Toki hän oli sen aikaisemminkin huomannut, mutta nyt hän kiinnitti siihen kaiken huomionsa. Mökin tai minkä lien katto oli tyhjä, eikä se edes ollut kovin korkealla. Jos katolle pääsisi, voisi sieltä tarpeeksi pitkällä loikalla päätyä mereen. Ja sukeltaa nuolien ulottumiin ja sen jälkeen pystyisi uida pois ja pakoon.
Nyt Ookami oli jälleen kokonaan haltia. Hän nappasi käsiinsä pitkät veitset ja kääntyi Savannahin puoleen. ''Savannah yritä taistella tietäsi keulaa kohti äkkiä.'' Ookami huusi, mutta sotki huutoonsa suden murinaa, niin etteivät sotilaat ymmärtäisi sitä.
Ookami päästi kimeän vislauksen, jolloin Kuura heti riensi hänen rinnalleen. Ookami alkoi raivata tietään kohti keulaa, muttei enää pystynyt tappelemaan samalla tempolla kuin äsken. Olkapään haava hidasti häntä ikävästi.

//Miten olisi jatkopeli jonnekin muualle, jos nuo pakenee? ^^ Vai tahdotko musta eroon ja lopetetaan tähän pian//

Savannah pystyi aistimaan jo nenänsäkin kautta että Ookami olisi pian taas normaalissa muodossaan. Joka toivottavasti tarkoitti sitä, että tämä pystyisi taas nousemaan jaloilleen ja taistelemaan henkensä puolesta. Tai, no, se oli kyllä onneksi aika todennäköinen ajatus jos siltä kantilta ajatteli. Tai ehkä se oli pelkkä toivon ripe.
Savannah iski atraimellaan ja upotti kynsiään ja kitaansa yhä useamman miehen lihaan. Hän odotti. Yksinkertaisesti hänellä ei ollut montaa valinnan varaa. Oli hyvin todennäköistä että Ookami lähtisi yksin pakoon ja jättäisi hänet siihen, mutta ei tuolla ihmissudella ollut vaihtoehtoja. Hän ei itse pystynyt auttamaan pakoreitin etsimisessä - syy yksi oli, että hänen piti suojella vielä muuttuvaa Ookamia, toinen syy oli se että häneltä auttamattomasti puuttui yksi tärkeimmistä aisteista. Jos Ookami pettäisi hänet, hän kuolisi. Mutta ei voisi sille mitään.
Myös Savannah tunsi jo hikipisaroiden valuvan hitaasti hänen valkeaa turkkiaan pitkin. Ja otteet hidastuivat joka hetkellä. Hän ei ollut enää yhtää varma, kuinka kauan pystyisi pitämään tätä taistelua yllä. Jos Ookami ei aikonut pettää häntä, olisi paras että he löytäisivät pakotien mahdollisimman pian. Ja tuo animaagin tapainenkin oli jo haavoittunut. Jos pakotietä ei olisi, tämä ei tulisi enää kestämään kauaa.
'Savannah yritä taistella tietäsi keulaa kohti äkkiä.' Kuului tuo Ookamin pelastava huuto. Savannah teki äkkikäännöksen, meinaten jopa menettää tasapainonsa. Oli heillä sentään jonkin verran toivoa, jos hyvä tuuri kävisi. Mutta missä päin oli keula...?
Ookamin askeleet ja meren läheinen tuoksu tuotti sen ongelman. Savannah oli noussut laivaan sen keulasta, eli juuri sinne suuntaan mihin Ookami oli nyt menossa. Ihmissusi rynni hakaten tieltään atraimellaan kaikki jotka uskalsivat sille tulla ja tappoi tiensä kohti keulaa. Onneksi hän sentään osasi uida.
"Minne nyt? Perhana, toinen meistä on yhä sokea..." Savannah sanoi hieman kiroten ja käänsi suden päänsä siihen suuntaan, missä Ookami kuului jo tulevan. "Keulasta mereen vai?"

//Olisi tosi kivaa pelata jatkossakin, vaikka kohta tulee kolmen viikon pakollinen tauko koneella oloon. Kun tää peli loppuu voisitko sä laittaa alotuksen jonnekkin, niin mä vastailen, heti kun koneelle taas pääsen.//

Ookami kuuli Savannahin huudon ja mietti. Niin toinen heistä tosiaan oli sokea. Ookami pohti miten voisi yrittää ohjata Savannahia samalla, kun taisteli. Heidän täytyi päästä pakoon. Ookami ei aikonut kuolla tälle hemmetin laivalle.
Ja vähintä mitä hän voisi Savannahille tehdä oli se, että hän auttaisi tämän pakoon. Olihan tuo ihmissusi pelastanut hänen henkensä ja kaiken lisäksi tämän tiedoista voisi viellä olla hyötyä, jos muut ihmissudet hyökkäisivät Payoniin.
Sokeiden pitäisi pystyä seuraamaan ääntä. Ookami päästi korvia särkevän ulinan. Hän huusi taas Savannahille sillä samalla murinan täytteisellä äänellä. ''Tänneppäin! Keulan lähettyvillä on pieni hökkelin tapainen. Sen katto on vielä tyhjä ja vapaa sotilaista. Hyppäämällä sieltä pääsee mereen. Seuraa minua. Meillä kummallakaan ei ole oikeutta kuolla tänne!''
Ookami niitti sotilaita tieltään, Kuura rinnallaan. Hän pysähtyi hetkeksi taistelemaan pakoilleen ja päästi uuden ulinan antaakseen Savannahille jotain, mitä tämä voisi seurata. Ookami odotti Savannahia niin, että heitä eristävä välimatka pieneni sopivasta. Siinä odotellessaan Ookami sai jälleen veitsestä kylkeensä, mutta hän ei jaksanut, saatikka voinut välittää siitä jos tahtoi säilyä hengissä.
Ookami lähti jälleen liikkeelle ja huomasi hökkelin tapaisen olevan lähempänä, kuin hän luuli. Paha vain hänen ja mökin välissä sattui vain olemaan paljolti sotilaita, jotka paloivat halusta tappaa tai ottaa hänet vangiksi, tappaakseen hänet myöhemmin. Sehän ei Ookamille kävisi ollenkaan. ''Enää pikku ponnistus ja sitten...'' Ookami mutisi itsekseen. Hän yritti taistellessaan olla välittämättä sotilaiden iästä, sillä surullisen moni sotilaista oli nuoria, vielä lähes lapsia.
Ookami saavutti hökkelin. Hän jännitti kehonsa ja kiepautti itsensä voltilla hökkelin katolle. Kuura pääsi sinne tynnyrin päältä
loikkaamalla. ''Savannah tännepäin. Tännepäin!'' Ookami karjui ja viskeli veitsiään sotilaiden joukkoon. Ookami valmistautui auttamaan Savannahin hökkelin katolle, kun tämä pääsisi tarpeeksi lähelle.

//Tehkäämme siis näin ^^//

Ookamin ulina sai Savannahin toivon taas nousemaan. Tuo siis aikoi todella auttaa heidät molemmat pakoon. Ja kaupungin ehkä ainoan ihmissuden tiedoista olisi varmaan myös tuolle hyötyä. Henki hengestä, tieto ruoasta. Tai miten lie se tässä tilanteessa menikään. Mutta pointin tajusi melkein jokainen tässäkin tilanteessa.
"Sopii minulle." Savannah mutisi kuullessaan Ookamin ohjeet ja iski seuraavan uhrin kuolleeksi kannelle. Että nuo sitten osasivat olla rasittavia. Kerrassaan - ei hetken rauhaa. Ihmissusi rämpi taistellen tiensä sinne, minne Ookami häntä viittoi äänellään. Se oli hieman outoa, kyllä. Mutta ainoa mahdollisuus selvitä siitä petollisesta tilanteesta.
Susi sai itsekin pahan nirhaman poskeensa, mutta ei ehtinyt piitata siitä iskiessään kostoksi atraimen tuon iskijän läpi. He molemmat tuntuivat näemmä etenevän juuri sopivan nopeasti tätä menoa. Kumpa vain se pieni hökkeli olisi pian edessä että he pääsisivät pakoon. Vaikka selviäminen sokeana uintireissulta olikin jarvinaista. Mutta samalla ainoa keino selvitä tästä.
Havaitessaan Ookamin huudon, Savannah juoksi seivästellen muita matkallaan kohti tuota hökkeliä. Jalat meinasivat kompastella pökertyneiden ja kuolleiden miesten kehoihin, mutta hän pääsi lopulta. Ihmissusi ponkaisi itsensä pitkään hyppyyn ja saavutti lopulta sen katon. Vaikkakin niin, että joutui pusertamaan itsensä käsivoimilla ylös. Mutta päällä he olivat kuitenkin.
Äänien perusteella miehet olivat jo turhankin lähellä. Ei ollut aikaa jäädä pähkäilemään. Ei edes miettimään, kuinka syvää siinä oli - tai kuinka lähellä rantaa keula oli.
"Hypätään, ne tulevat!" Savannah huudahti Ookamille ja jätti vastauksen antamatta kun hyppäsi pää edellä veteen. Saavuttaen sen pian. Vesi oli kylmää. Jäätävän kylmää. Susi haukkoi raskaasti henkeä ilmaa kaivaten ja odotti pimeydessään, että Ookami saapuisi veteen itsekin.

Ookami nyökäytti päätään kuullessaan Savannahin toteaman asian. Hän katsoi kuinka ihmissusi iskeytyi pää edellä aaltojen sekaan, muttei heti hypännytkään perässä. Hän kääntyi hetkeksi takaisin sotilaita katsoakseen.
He kaikki vastasivat hänen katseeseensa. Verta, verta oli kaikkialla. Niin sotilaiden kuin hänen itsensäkkin. Moni oli kuollut tänään turhaan ja Ookami oli joutunut haaskaamaan hyviä heittoveitsiä noihin sotilaisiin, joista osa oli vain nuoria miehiä. Nuoria miehiä, lähes lapsia, jotka eivät edes ehkä olleet halunneet tähän taisteluun. Nuo kaikki katsoivat häntä mielipuolisen pelokkaina, mutta tulivat kohti häntä, aivan kuin eivät olisi saaneet tarpeekseen.
Ookami nauroi tilanteen mielipuolisuudelle ja kohotti hetken mielijohteesta veren tahrimat kasvonsa kohti täysikuuta. Punainen usva Ookamin silmissä värjäsi kuunkin punaiseksi. Hän ulvoi kuin susi. Sitten Ookamin astui taaksepäin. Askel vei hänet reunan yli. Kuura hyppäsi emäntänsä perään. Ookami katseli hurmoksellisena veren punaista kuuta, iskeytyessään jalat edellä aaltojen syleilyyn.
Vesi oli kylmää. Juuri veden kylmyys herätti Ookamin äskeisestä oudosta hurmostilasta. Hän vaistosi Savannahin lähellään. Ookamilta pääsi hysteerinen nauru, joka ei johtunut hauskuudesta. Se johtui vain ja ainoastaan siitä helpotuksesta, että äskeinen verenpunainen uni oli ohi.
''Me päästiin sieltä. Me päästiin sieltä Savannah. Tule, seuraa minua. Rantaan on ehkä jotain viisikymmentä- kuusikymmentä metriä. Emmeköhän me sen matkan jaksa uida. Seuraa vain minun uinnistani kuuluvaa loiskuntaa.'' Ookami totesi hampaat kalisten veden kylmyydestä.
Suolainen merivesi kirvelsi ikävästi haavoissa, mutta Ookami ei nyt miettinyt niitä vaan rantaan pääsyä. Niinpä hän lähti hiljaa uimaan yön pimeyteen.

//Sä siis päätät seuraavan pelipaikan. Vie tämä kaksikko jonnekkin niin minä tulen perässä, kun kerkiän.//