Vaarallisilla vesillä

[Deaa ja Armosta tänne kaipailisin. Aloitus on vähän... hassu, mutta toivottavasti saat siitä jotain irti. : <]

Brisha oli liikkeellä poikkeuksellisen naisellisessa asussa, mistä johtuen hän tunsi olonsa myös poikkeuksellisen epävarmaksi. Vaikka olikin varreltaan muodokas, oli hän jo niin tottunut kulkemaan yksinkertaisissa työhousuissa ja kuluneessa takissa, ettei olisi millään uskonut minkään hameen tapaisenkaan häntä pukevan.
Siinä hän nyt kuitenkin loikoili, punaruskeat hiukset laskevan auringon valossa kimallellen ja kerrankin vapaina olkapäille laskeutuen, yllään ohut, luonnonvalkoinen paitamekko.

Syy hänen tyttömäiseen ulkomuotoonsa ei ollut koreilunhalussa, vaan siinä, ettei hän ollut jaksanut pukeutua. Hän oli saapunut Mimirin viisaudenlähteelle myöhään illalla, tuntia ennen auringonlaskua, sillä oli tiennyt, että saisi olla rauhassa. Hän ei ollut tullut hakemaan viisautta tai vastauksia mieltään vaivaaviin kysymyksiin, vaan hakemaan helpotusta tuskalliseen kuumuuteen. Jos joku olisi nähnyt hänet pulikoimassa arvostetussa viisaudenlähteessä, olisi hänet luultavasti pidätetty samantien. Brisha ei kuitenkaan uskonut loukkaavansa jumalia lähteessä kylpemällä, jos jumalia ylipäätään oli olemassa. Luultavasti nekin kärsivät armottomasta helteestä.

Brisha laskeutui selälleen pehmeälle, keväänvihreälle ruohomatolle ja sulki silmänsä. Lähdettä reunustavan metsikön takaa, kaupungista, kuului etäistä hälinää, mutta hän sulki korvansa häiritseviltä ääniltä. Tyttö veti käsivartensa päänsä alle tyynyksi ja hetken kuluttua vaipui kevyeen uneen.

Huppu peitti matkalaisen kasvot, vain kookas nenä pilkisti esiin hupun varjoista. Tyytymätön tuhahdus paljasti paljon tämän pitkän miehen luonteesta, elämä oli turhaa samoin edessä olevan lähteen tuoma "viisaus". Armos vakaasti uskoi, että suurin osa viisaudesta haettiin opiskelemalla ja lukemalla siihen perehtyviä kirjoja. Tosin viisautta sai ripauksen syntyessään, mutta ihmisen tulisi kasvattaa sitä määrää huomattavasti elämänsä aikana. Muuten elämä olisi täysin merkityksetöntä! Miten kukaan voisi saada viisautta jostain kirotusta lähteestä? Olihan kivisiipi usein halunnut lähteä selvittämään tätä, mutta oli kasannut itselleen kiitettävän määrän muita askareita, jolloin tämä tutkimus oli jäänyt myöhemmäksi. Nyt hänellä kuitenkin oli aikaa - niin hän itse väitti.
Kädet kaartuivat pudottamaan hupun harteille ja paljastamaan silmänsä auringolle, joka näytti yhtä mystiseltä ja oranssilta, kuin miehen silmät.

Reunustan metsästä kohosi ominainen tuoksu, joka sekottautui auringon viimeisten säteiden lomassa huumaavaksi tuoksuksi. Vaikka Armos itse juuri kokenut asioita kauniiksi, tuoksu ja näky saivat hänet monestakin syystä vakuuttuneeksi. Hän tulkitsi itsensä hymyilevän tai miksikä voisi kutsua hymyä noilla ilmeettömillä kasvoilla. Irvistystäkö? Auringon reunat näyttivät olevan tulessa ja sen takana levittäytyi punertava taivas. Mikäli hän ei olisi lukenut koko elämäänsä mm. luonnontiedettä, olisi alkemisti voinut vannoa, että taivas syttyisi pian tuleen. Mutta ilmiö oli tavallinen...sehän toistui jokaisen illan alkutunteina!
Kaupunki saisi varmasti nauttia kauniista päivistä myös jatkossa, sillä olihan päivien lämpötila nousussa. Siltikin myöhään yöllä ilma kävi kiristävän viileäksi ja siihen valmistautuessaan mies oli käyttänyt huolellisesti aikaa. Vihreän viitan alla lepäsi paksu liivi ja kaulassa roikkui lurppakorvalle itselleen välttämätön, punainen ja ennen kaikkea lämmin huivi.
Mahtaisiko muutaman askeleen päässä oleva neito selvitä illasta noinkin vähissä vaatteissa?
Häneen olivat osuneet Armoksen silmät, jotka tutkailivat häntä vienoisesti arvioiden. Siinähän makasi nurmella joksenkin kaunis neito, mutta mies itse ei katsellut tätä sillä silmällä. Useimpien tiedossa oli, ettei hänen himojaan herättänyt useimmatkaa naiset - eivätkä kyllä miehetkään, vaikka jotkut kehtasivat moistakin väittää. Sai nähdä, kuka siinäkin tehtävässä onnistuisi.
Tutkivin elein hän jättäytyi niille sijoilleen, katsellen sivusilmällä taivasta ja arvioiden nopeasti kylmenevää säätä. Sääli sinäänsä, että noinkin herttaisen näköinen neitokainen kokisi niinkin ilkeän herätyksen, kuin kylmyyden. Mutta Armos ei häntä hennonnut herättää ja mainita asiasta, ei toki! Olisi suorastaan töykeää alkaa tökkimään viatonta naista, joten kivisiiven elemmäinen yskäy oli ainoa herätyksen omainen teko. Sai nähdä, mahtoiko neito siihen havahtua.

Brisha ei ehtinyt kauaakaan auringossa lekottelemaan, kun jo hätkähti hereille. Hän kuuli etäistä kahinaa, joka kieli jonkun lähestyvän lähdettä ruohikon läpi. Hän käänsi aavistuksen verran päätään nähdäkseen tulijasta edes vilauksen. Pian hänen näkökenttäänsä ilmestyikin pitkä, viittaan verhoutunut muukalainen. Miehellä ei ollut ensinäkemältä mukanaan mitään kättä pidempää, eikä tämä muutenkaan näyttänyt vaaralliselta. Siispä Brisha sulki silmänsä ja jäi odottamaan, että kulkija häipyisi.

Jännitys oli juuri purkautunut nuoren naisen lihaksista, ja hän oli jälleen nukahtamassa, kun hänen tajuntaansa tunkeutui häiritsevä yskäisy. Brisha raotti ärtyneenä tuuheiden ripsien kehystämiä silmiään. Kun hän huomasi, että tuntematon mies oli yhä paikalla, hän sai jäseniinsä liikettä. Neitokainen ponkaisi istualleen ja veti selän taakse valahtaneet kiharaiset hiuksensa vartalonsa peitoksi, punastuen kevyesti. Vaikka hän oli tottunutkin elämään miesten keskellä kuukausien mittaisilla merimatkoilla, ei hän nyt voinut kuvitellakaan loikkivansa ympäriinsä moisessa yöasua muistuttavassa kankaanriekaleessa. Hän nappasi kuluneen nahkatakkinsa, jonka oli laskostanut siististi viereensä nurmelle, ja veti sen tiukasti ympärilleen. Pukeuduttuaan hän käänsi katseensa mieheen, joka oli kehdannut ilmaantua häiritsemään hänen lepohetkeään.

Brishan pistävä tuijotus tarkasteli toista kylmän analyyttisesti. Miehen silmiinpistävä laihuus, sotkuiset hiukset ja nuhjuiset vaatteet kielivät joko köyhyydestä tai raskaasta työstä. Silmät, joiden oranssia sävyä laskeva aurinko korosti, kiinnittivät Brishan huomion seuraavaksi. Miehen silmät olivat oikeastaan aika kauniit ja niiden kultainen kiilto toi ylväyttä tämän ulkoasuun.

Nuori puolihaltia nosti punaisen ja keltaisen sävyin maalatulle taivaalle. Muutaman tunnin kuluttua kultaisen hämärän tilalle vaihtuisi sysimusta pimeys, ja kilttien pikkutyttöjen olisi aika painua unten maille.
"Kaunista, vai mitä?" hiljaisuudesta tuskaantunut Brisha hymähti hetken kuluttua, viitaten pilvien lomassa hehkuvaan aurinkoon.

Sanoillaan mies ei ollut herättänyt häntä, mutta selvästi hänen tulonsa paikalle oli havahduttanut neidon levollisesta unestaan. Katse pysyi tiukasti yläilmoissa, hänelle ei ollut luvallista kohdata juuri heränneen naisen silmien katsetta. Näkyhän olisi ollut kaunis, mutta hänelle riitti vain ympäristön äänet. Ääniin kietoutui tuo maagisen hiljainen ääni, hiuskutrien valuminen raskaina yli olkien - sitä ääntä hän rakasti. Tuskin kenestäkään naisesta lähti yhtä kaunista ääntä ja mieshän tunsi ne kaikki äänet hyvin.
Siltikin hän yhä pysyi vaiti, eikä avannut sanojensa nauhaa, ennen kuin nainen itse oli sanonut jotain. Vasta silloin Armos uskalsi myös kohdata tämän silmästä silmään ja katseli näkemistään tarkoin.

"Kaunista? En menisi vannomaan...", mies tokaisi nopeasti, katseen kiemurrellessa yhä naisen vartalolla. Mikäli olisi kilttimpää valehdella, kivisiipi ei olisi tarkoittanut sanoillaan taivasta. Mutta siltikin hän kohdisti sanansa naiseen - tämä oli kaunis, mutta miehelle itselleen... Välttääkseen enempää möläyttelyä, herra päätti vilkaista ensiksi merkitsevästi taivaalle ja palauttaa katseensa sitten taas naisen silmiin.
"Kaikki sanovat päivän kauneimman hetken olevan viimeinen tunti ennen yötä. Kuitenkin, yön alku ja loppu - ne ovat kauniimpia. Harvat vain eivät tiedä sitä.". Harmaatukka työskenteli enemmäkseen yöllä, joten oli tottunut näkemään enemmän kuuta, kuin aurinkoa. Tietyllä tavalla hän pelkäsi aurinkoa - se valaisi ja paljasti liikaa asioita. Autuas kirkkaus toi mitä parhaiten esille hänen kasvojensa vasemmalla puolella olevan ihottuman tuoman punan. Käsi kävi koskettamassa hupun syvyyksissä lepäävää, rokonarpista kohtaa nopeasti, kuin varmistaakseen, että se pysyi vielä pimeyden peitossa.
"Useimmat ovat jo käyneet levolle niihin aikoihin, jolloin kuu on kauneimmillan. Se on sääli...", hän lisäsi, tuhahdellen sen pettymyksen takia. Kaiketi tämäkin neito oli jo vaipunut rikkoutumattomaan uneensa, kun alkemisti itse vaelsi halki Payonin. Käyden läpi omia mietteitään. Siitä kai hänen vihamielinen asenteensa kumpusi, muilla ei ollut paljoa samoja kokemuksia yhdessä hänen kanssaan. Olikohan neito koskaan nähnyt kuuta kauneimmillaan? Hetkeä, jolloin se hohdon lankeaa kasvoille...ja valaisee jopa halki mustien pilvien.
Sitä hän ei hennonnut kysyä, sillä tajusi jo nyt heittäytyneensä liian tuttavalliseksi, mikä oli harvinaista häneltä.

Mies katseli kiinteästi taivaalle, mikä antoi Brishalle tilaisuuden tarkastella tämän profiilia kaikessa rauhassa. Hän ei ollut mikään erityisen hyvä ihmistuntija, joten ei hän osannut toisen ulkomuodosta mitään psykologisia päätelmiä tehdä, mutta mies näytti joka tapauksessa karkeudestaan huolimatta miellyttävältä. Luultavasti tämä olisi ollut varsin komea kylvynraikkaana, puhtaassa vaateparressa ja hiukset suittuna.

Brisha kohotti yllättyneenä kulmiaan, kun toinen avasi suunsa väittäen, ettei kultainen auringonlasku miellyttänyt. Hänen vartaloaan mies sen sijaan katsoi hieman turhankin intensiivisesti, ja neitokainen muuttikin asentoaan vaivaantuneena. Olihan toki imartelevaa, jos joku viitsi hänen suuntaansa toisenkin kerran vilkaista, mutta joka tapauksessa moinen oli hivenen ahdistavaa.
Toinen ei kuitenkaan esittänyt mitään ikäviä huomautuksia, joten Brishan kasvojen ilme pehmeni.
"Taidat olla oikeassa", hän totesi ja taivutti niskaansa nähdäkseen auringon viimeiset säteet. Kohtapuolin taivaalle kiipeäisi kuitenkin kuu, jonka aavemainen kalpeus veti hyvinkin vertoja auringolle. Brishan mieli matkasi täysikuun valossa kylpevälle laivankannelle, jonka reunalta saattoi ihailla meren poikki ulottuvaa kuunsiltaa.

"Näinä aikoina tosin taitaa olla viisastakin sulkeutua sisätiloihin iltahämärän aikaan", nuori nainen sanoi hetken kuluttua kokeilevasti. Hän ei pelännyt joutuvansa osallistumaan kiltojen väliseen kahakkaan, vaikka muutaman kerran niin oli ehtinyt käydäkin, mutta ei hän silti tuntisi oloaan turvalliseksi, jos hänen seuraansa liittynyt muukalainen olisikin jommankumman ryhmän kiihkokannattaja.

Brisha risti paljaat säärensä ja siloitteli pörröisiä hiuksiaan. Hetki sitten hän olisi ollut valmis vaipumaan syvään uneen mutta nyt hänen olonsa oli täysin virkeä. Toivottavasti tuntematon oli puheliaalla tuulella, muussa tapauksessa Brishan olisi kehitettävä itselleen tekemistä.

Nainen aloitti puheensa ja Armoksen tuuheat kulmat kurtistuivat. Yllättävää kyllä, tämä reaktio oli positiivinen, vaikka ilme vaikuttikin enemmän kiusaantuneelta, kuin vihamieliseltä. Neitonenhan myönsi miehen olleen oikeassa sanojensa suhteen - ehkei hän ollutkaan aivan tyhjäpäinen!
"Se riippuu siitä, mitä itse pelkää tapahtuvan iltahämärän aikoihin. Minulla ei ole mitään pelättävää, joten en pelkoni turvin lukkiudu sisälle kovinkana usein.", mies vastasi määrätietoisesti, vilkaisten naista. Kenties tämä mahtoi pelätä kiltoja ja niiden kannattajia, mutta kivisiipi oli killaton ja ylpeä siitä. Hänestä oli turhaa tuntea niin suurta vihaa jotain yhteisöä kohtaan niinkin mitättömistä syistä.
Hänelle oli aivan sama, kumpi kilta olisi vahvempi tai vaikutusvaltaisempi - se ei vaikuttanut hänen elämäänsä millään lailla.

"Mikäli te pelkäätte iltaa, en suosittelisi teidän käyvän nukkumaan näinkin avaralla paikalla. Varsinkin ilman seuraa...". Armos jatkoi, katsoen merkitsevästi sivulla päin kohoavaa metsää.
"Tuollahan asustaa maailman pahimpia olentoja, jotka hiippailevat tänne yön turvin!". Ääni totesi huvittuneesti. Hän tosiaankaan ei pelännyt paljoa mitään, mutta olisi nauttinut suuresti, mikäli olisi onnistunut sanoillaan luomaan muutaman vilun väristyksen kulkemaan naisen selkärankaa pitkin. Pimeyden olennoilla hän tarkoitti enemmänkin verenhimoisia murhamiehiä, mutta kaikilla oli oma näkemyksensä näistä "olennoista".
Voisihan hänkin kuulua jonkun mielenkuvaan esittämään pimeyden olentoa - hänhän oli demoni. Ei kaikista vahvin tai voimakkain, mutta kuitenkin demoni ja sellaisena tulisi pysymään. Taikauskoiset kavahtivat näitä otuksia..ilman mitään sen suurempaa kokemusta näistä.

Brisha kohotti kulmiaan huvittuneena toisen höpinöille pimeydessä piileskelevistä olennoista. Mikäli tämä tarkoitti kauriinvasoja ja huuhkajia, saattoi tämä olla oikeassakin, mutta Brisha ei uskonut minkään uhkaavan itseään metsän suunnalta. Itseasiassa, sinne hän luultavasti ensimmäisenä suuntaisi, jos sattuisi tarvitsemaan pakopaikkaa.
"Mikä saa sinut uskomaan, että pelkään jotakin?" Brisha kysyi vaivautumatta puhuttelemaan muukalaista kovinkaan muodollisesti. Tuskinpa tämä loukkaantuisi.

Kuin vahvistaakseen sanojaan siitä, ettei pelännyt mitään eikä ketään, tyttö otti taas mukavamman asennon ruohomatolle ja kääntyi kyljelleen.
"Jos olet niin huolissasi minusta, voit toki jäädä seuraksi", hän tokaisi puoliksi leikillään. Ilmeisesti mies ei ollut tullut suorittamaan jotain mystisiä rituaaleja lähteen ääreen, kai tämä olisi hänet muuten jo häätänyt. Olihan ilmiselvää, ettei puolihaltia ollut tullut paikalle jumalia palvomaan.

Brisha kääntyi selälleen nähdäkseen vielä kerran taivaan vaaleanpunaisen häivähdyksen, ennen kuin sen peittyisi tummansiniseen hämärän harsoon. Hän tunsi ihonsa nousevan kananlihalle, syynä tosin eivät olleet metsän salaperäiset asukit, vaan auringon mukana laskeva lämpötila. Hän olisi voinut hyvinkin lähteä kotiin, mutta jokin tuntemattomassa miehessä sai hänet jäämään. Kenties hän halusi näyttää tälle, ettei suinkaan ollut aikeissa kiirehtiä neljän seinän sisälle turvaan.

Nainen selvästi ei ollut ottanut miehen vastausta kovin tosissaan. Mutta siitä kivisiipi itse vähät välitti. Nuoret naiset tuppasivat pelkäämään usein lähes kaikkea, kaikkea mitä ei voinut edes kunnolla nähdä. He pelkäsivät ukkosta, yötä, jopa joskus omia tunteitaan ja pienen pientä itikkaa! Sellaista Armos itse ei pelännyt - ehei, hänhän oli mies! Miesten ei suvaittu pelkäävän ja jotkin naiset pelkäsivät heidänkin edestään. Olisi siis selvää, miksi naiset olivat yhteiskunnan riippakiviä tiettyjen miesten mielestä, mutta niihin alkemisti ei voinut sanoa kuuluvansa.
"Eivätkö nuoret neidot luonnollisesti pelkää jotain?", hän vastasi kysymyksen omaisesti. Kenties se kuului neitojen luonteeseen - säntäillä sinne tänne kiljuen. Mutta mahtoiko harmaatukan seuralainen olla samaa maata?

Kädet nousivat hupun luo ja vetivät hupun nopeasti alas. Alkoi tulla pimeää ja silloin Armos itse kehtasi paljastaa kalpeat kasvonsa, jopa neidollekkin.
"Eikö se olisi säätyjen vastaista? Saada nyt yksin mies seuralaiseksi tälläisenä yönä...?". Mies totesi lähes mielissään. Voi kuinka turmiollista, jos tämä neitonen olisi korkeassa asemassa olevan perheen vesa. Häntä voisi sanoa silloin

Muukalaisen kysymys sai Brishan kurtistamaan närkästyneenä kulmiaan. Moiset stereotyyppiset käsitykset siitä, minkälaisia naiset olivat tai minkälaisia heidän pitäisi olla, saivat tytön kiukustumaan. Samanlaisia ennakkoluuloja hän joutui kohtaamaan jatkuvasti työssään. Joidenkin oli vaikea uskoa, että nuori nainen jaksoi työskennellä siinä missä miehetkin ja hoitaa työnsä kaiken lisäksi vielä paremminkin.
"Pitäisikö minun sitten pelätä sinua vain koska satut olemaan demoni?" hän esitti vastakysymyksen ärhäkkään sävyyn. Oikeastaan hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota ihmiseksi olettamansa miehen todelliseen luontoon ennen kuin vasta nyt. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään syytä juosta karkuun, tiesihän hän, etteivät kivisiivet olleet mitään murhanhimoisia paholaisia.

Kun muukalainen sitten epäili, ettei tämän olisi sopivaa jäädä paikalle, Brisha naurahti kolkosti. Mies oli osunut lähelle totuutta, mutta sitä tämä ei saisi tietää. Jos nuori nainen ei olisi lentänyt pihalle isänsä sukulaisten hoivista, olisi hänellä nytkin luultavasti mukanaan muutama seuraneito esiliinana. Nyt hän kuului alimpaan säätyyn, tavalliseen kansaan, jolla ei ollut varaa eikä aikaa koreilla sametissa ja silkissä.
"No, jos pelkäät noin kovasti asemasi puolesta, en voi sinua pakottaakaan", Brisha tokaisi huvittuneena, kasvoillaan kuitenkin puoliksi tahaton ilme, joka pyysi miestä jäämään. Ehkä kivisiipi olikin joku poikkeuksellisen vaikutusvaltainen yksilö, joka ei missään nimessä halunnut tulla nähdyksi jonkun Brishan kaltaisen roskasakin edustajan kanssa.

Ilman viileys hipoi taivaan tummentuvia reunoja, sekä miehen selkää koleilla sormillaan. Tuskastunut ilme kertoi sen, kun katse harhautui vasten tummenevia reunuksia. Samalla nainen oli tunnistanut hänet demoniksi, vaikkakin kivisiiveksi nimeytyminen ei herättänyt hänessä suurta pelkoa. Niin, kieltämättä - laji oli varsin harmiton. Käsivarteen kiinnittyneellä kivikerrostumallaan hän ei saanut paljoa vahinkoa aikaan, mutta luontainen vaisto olikin puolustautua ja paeta nopeasti pois paikalta, mikäli siihen mahdollisuus tuli!
"Olenko maininnut itseni pelonkohteeksi teidän silmissänne?". Ääni vastaili synkästi.
"Teita piinaavat paljon suuremmat pelot, sen minä kyllä tiedän.". Tämän jälkeen lurppakorva hiljentyi jälleen hetkeksi, sillä tiesi neidon kyllä keksivät jotain sanottavaa asiaan. Tämähän suorastaan suojeli omaa kunniaansa, jota taas herra yritti itse välttää. Vielä hänen tekonsa eivät olleet sen arvoisia, vaan matelivat vielä pohjaliejussa. Seuralainen tiesi paikkansa, mutta Armos itse vielä etsi sitä kiihkeästi...ja toisinaan vähemmän kiihkeästi.

"Asemani tuskin on teidän omaa asemaanne ylhäisempi!", mies totesi tietävästi. Pelkkä vilkaisu paljasti, ettei nainen kuulunut hienohelmojen joukkoon - hän oli turhan suora sanoiltaan kuuluakseen siihen sakkiin.
Kenties hänestä olisi voinut kuoriutua kaunis seurapiirien kunnioitettu kaunotar, mutta suurimmaksi osin se osa oli katkeruuden täyttämä tehtävä. Tehtävä, jolloin sormilla piti pyöritellä rikkaita nuorukaisia ja entistäkin epämiellyttävämpiä, irstaita vanhoja herroja. Pelkkä moisen tehtävän ajattelu puistatti häntä.
"Pakottamisen mahdollisuuteenkin tekin voisitte turvautua, huono puoli on se, etten ehkä tottelisi.".

Brisha nauroi jo toistamiseen, kun mies kehui tietävänsä, että häntä vaivasivat paljon piskuisia demoneja suuremmat pelot. Mitähän muukalainen oikein kuvitteli tietävänsä? Tällä hetkellä Brisha pelkäsi eniten sitä, että joutuisi jäämään Payoniin koko loppuelämäkseen, ja se tuntui varsin epätodennäköiseltä. Hän ei pelännyt salamurhaajia eikä lähestyvää sotaa. Ilmeisesti niin ei tehnyt myöskään tämä kivisiipi, ei kai toinen muuten olisi yksinään ulkosalla liikuskellut enää hämärän aikaan.
"Pelkään, että jäädyn takapuolestani tähän kiinni, jos en nyt nouse ylös", Brisha tokaisi ja ponkaisikin pystyyn. Heti kun aurinko oli väistynyt pilviverhon tieltä ja lakannut lämmittämästä maankamaraa, oli kylmä hiipinyt ruohomaton läpi myös Brishan iholle. Syksy lähestyi.

Nuori nainen veti aikansa eläneen nahkatakin tiukemmin ylleen ja kietoi käsivartensa ympärilleen.
Muukalainen vastasi taas saivarrellen hänen kommenttiinsa, ja tällä kertaa Brisha kohotti kulmiaan ennemminkin närkästyneenä kuin huvittuneena. Yrittikö toinen saada hänet lähtemään ärsyttämällä häntä ensin aikansa?
"Tapoihini ei kuulu pakottaa tuntemattomia miehiä liittymään seuraani, jos sitä epäilit", Brisha totesi hieman koleasti. Miksi toinen ei voinut yksinkertaisesti vain suostua pitämään hänelle seuraa tai sitten painua matkoihinsa? Toisaalta, olihan tämäkin edes jonkinasteista keskustelua, ja piti Brishan ajatukset erossa kylmyydestä ja tylsyydestä.

Brisha työnsi työn karheuttamat kätensä syvälle takin taskuihin ja asteli lähemmäs lähteen rauhattomasti välkehtivää pintaa. Hän kyykistyi rantapenkereelle ja katseli hetken vääristynyttä kuvajaistaan. Hän kokeili veden lämpötilaa sormillaan ja sävähti, kun hyinen kylmyys raivasi tiensä hänen selkäydintään pitkin aivoihin.

Yhtä nopeasti kuin nainen ponkaisi ylös, Armoksen katse kiersi lähiympäristön varjoihin maalautuneet puut. Seuralainen ei näyttänyt vakuuttuneelta, ehkäpä mies oli osunut sanojensa kohdalla väärin. Mutta sehän ei kivisiipeä itseään haitannut, joka mieluusti olisi kasannut pystyyn kunnollisen väittelyn. Naiset olivat naisia, eivätkä he edes itse tienneet mitä samaa sukupuolta edustavien päässä liikkui. Kaikki nämä olivat yksilöitä,
eivätkä liioin turhan vakavasti otettavia.
Silmät siirtyivät seuraamaan naisen jokaista liikettä - nyt herra pystyi näkemään tämän jopa luonnollisessa mitassaan. Hänen silmissään neito ei ollut järin pitkä, mutta kaikkai piirteet kertoivat elämän kohdelleen häntä hyvin. Toisille tämä elämä ei näyttänyt aina niin valoisalta, kuten miehelle itselleen.

Askeleet johtivat lähteen äärelle, Armoksen katsellessa kyykistyvää naista hiljaa.
"Kuinka helpottavaa kuulla, ettei minulla ole mitään velvotteita teitä koskien.". Sen hän kykeni vielä sanomaan, kun omat jalat lähtivät kantamaan tätä naista kohti. Hyvin harvoin mies näki oman kuvajaisensa mistään. Peili roikkui yhä hänen huoneensa seinällä, mutta vuosien saatossa siihen ei oltu luotu yhtään vihaista tai iloista katsetta. Mikäli tilanne olisi ollut toinen, Armos olisi tieten tahtoen välttänyt näkemästä omia kasvojaan, mutta tummentuva taivas osasi peittää pahimmat piirteet piiloon.
"Pidättekö näkemästänne?". Mumina kuului matalana, kun silmät kohtasivat kaksoisolentonsa päilyvän vedenpinnalla hämmästelevinä. Ilme tuijotti tuota niinkin samankaltaista ilmettä tarkasti, noita kasvoja hän ei ollut vilkuillut moneen vuoteen.
Käsi kurkottui pyyhkäisemään toista poskea, tahtoen tuntea tämän todelliseksi.

Brisha säikähti, kun yhtäkkiä hänen kuvajaisensa viereen ilmestyi toinenkin väreilevä hahmo. Hän oli vähällä molskahtaa järveen mutta sai viime hetkellä otteen toisen hihasta.
"Et viitsisi säikäytellä puolustuskyvytöntä nuorta neitoa", nainen mutisi ivallisesti palautettuaan tasapainonsa. Hän oli todellakin puolustuskyvytön nuori neito, sillä hän ei ollut saanut hankittua uutta miekkaa hautuumaalle taannoin jääneen tilalle. Olisi kenties parasta kiirehtiä aseenhankintaa, sillä tulevina kuukausina se saattaisi olla tarpeenkin.

Brisha katseli mietteliäänä välkehtivää järvenpintaa ja siihen piirtyvää tummaa metsää. Jaksaisikohan hän istua paikallaan niin kauan, että näkisi myös kuun, tuon keskiyön ihmeen, jonka näkemistä hänen seuralaisensakin ilmeisesti odotti?
Brisha kohotti yllättyneenä katseensa, kun toinen avasi suunsa. Hän tuijotti hetken miestä pohtien, mitä tämä oikein mahtoi tarkoittaa, ja vilkaisi sitten veden peiliä. Tarkoittiko mies omaa kuvajaistaan? Brisha katsahti taas muukalaista, joka näytti tosissaan siltä, kuin ei olisi omaa kuvaansa koskaan nähnytkään.
"Sinulla on kauniit silmät", Brisha vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen hieman typerän kuuloisena. "Kai minä pidän", hän jatkoi, vaikka ei ollut vieläkään varma, mitä toinen oli loppujen lopuksi tarkoittanut. "Jokainen on omalla tavallaan kaunis", hän sanoi lopulta toistellen konemaisesti äitinsä viisauksia. Hän ei henkilökohtaisesti allekirjoittanut väitettä, mutta ainakin se kuulosti hyvältä.

Aiheuttipa miehen sanat paljon tuhoa, nainenhan miltein lensi jo veteen hänen ilmestyttyään tämän viereen. Sääli sinäänsä, ettei neitonen veden väreilyyn sukeltanut - kuutamouinnithan olivat suosittuja, eikö?
Peittääkseen lievän huvittuneisuutensa jo pelkästä ajatuksesta nähdä nainen pärskimässä viisauden kuuluisan lähteen pinnalla. Mahtaisivat nuo vanhat ja taikauskolla itsensä pilanneet eukot alkaa rukoilemaan kadotettujen sielujen puolesta, kun nyt alhainen nainen joutui veden vangiksi. Pahemassa tapauksessa nainen voisi "imeä" itseensä kaiken tuon piilotetun viisauden ja kuinkas kaikkien heidän silloin kävisi? Voisihan olla, että nainen saisi lopetettua tuon kiltojen välisen, järjettömän sodan. Sodan, jossa oli kysymys vain halusta päästä näyttämään niin voimakkaalta ja niin aikuiselta yhdessä aseiden kanssa. Eihän siinä oltu koskaan ajateltu niitä lukuisia muita ihmisiä, jotka siitä kärsivät...kuten mies itse.

"Kauniit?", Armos toisti hämmentyneenä. Koskaan kukaan ei ollut kehunut hänessä mitään kauniiksi...vaikka hän nuoruudessaan olikin ollut kaunis. Harmaatukka oli tuntunut silkiltä ja jopa hänen silmissään oli palanut elämisen vahva halu. Tuolloin hän oli ollut voimakas, mutta nyt hän ei ollut enää mitään. Totuuksia neito puhui parhaiten, sen kivisiipi itse huomasi. Vaikka epäilikin myöntäessään pitävänsä herran silmistä, mahtoiko sanoa tuon pelkästä kohteliaisuudestaan?
"Kauneus riippuu siitä, miten jokainen itse kauneuden määrittelee!", lurppakorva vastasi hymähtäen vaisusti kaksikon kuvajaisille.
"Esimerkiksi jotkut näkevät nuo hiuksesi todella kauniina.". Ääni sai pehmeämmän painon, kun miehen sormet hipaisivat hennosti naisen vapaina roikkuvia kutreja.
"Jopa minäkin voisin pitää niitä kauniina.".

Brisha katsahti kysyvästi viereensä ilmestynyttä miestä, kun tämä hämmästyi hänen sanoistaan niin kovin. Kenties kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin kommentoinut tämän erikoisen värisiä silmiä. Brishasta ne olivat todella kauniit, ainakin jos vertasi hänen omiin silmiinsä, joiden väri muistutti enemmän kuralätäkköä kuin auringonlaskun kultaa. Silmät olivat sielun peili, kenties muukalainenkin osoittautui loppujen lopuksi kultaiseksi persoonaksi.

Kun toinen sitten vastasi kohteliaisuuteen väittämällä Brishan hiuksia kauniiksi, oli hänen vuoronsa hämmentyä.
"Kiitos", nainen änkytti punastuneena ja puisteli päätään saaden punertavat kiharat tanssimaan kuin puunlehvät tuulessa.
"Olen kyllä useasti harkinnut leikkaavani ne", hän jatkoi ja naurahti epäröiden. Hän oli tosiaan muutamaan otteeseen seisonut miekka kädessään ja miettinyt, miten helposti pääsisi eroon raskaasta kuontalostaan. Jostain syystä, kenties turhamaisuuttaan, hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut hiuksiaan katkoa. Hiukset olivat naisen kruunu, kuului yksi hänen äitinsä suurista viisauksista.

"Olen Brisha", nainen sanoi hetken kuluttua katkaisten hiljaisuuden. Hänellä ei ollut ollut aikomusta esittäytyä tuikituntemattomalle miehelle, mutta halusi tietää, minkälaista nimeä hänen hiuksiaan kauniina pitävä muukalainen kantoi.

Oliko Armoksesta todellakin kuoriutunut hellyyttävä ja lämmin persoona esiin vai oliko tämä kaikki vain vilppiä? Tavallaan kyllä ja taas tavallaan ei. Mies osasi olla ymmärtävä, inhimillinen ja ennen kaikkea halukas keskustelemaan. Mutta aivan toinen asia oli, milloin lurppakorva tahtoi käyttää näitä ominaisuuksiaan. Tyynesti hän saattoi sulkea ja avaa kuortaan niin tiuhaan tahtiin, ettei edes itse pysynyt perässä. Lopulta hän saattoi vaipua pidemmäksi hetkeksi kiusalliseen hiljaisuuteen, ihan vain huvin vuoksi.
Kuitenkin nyt hän katseli vain neitoa, joka puhui hiuksistaan...lievästi punastuen. Hymähdys vavisutti vienon hymyn pois kasvoilta, hän oli onnistunut herättämään edes jotain positiivisia tunteita häntä kohtaan!
"En usko...", herra mumisi hiljaa, kun nainen arvuutteli leikkaamisen ajatuksella.

Esittäytyminen tulikin lopulta molemmille osapuolille ajankohtaiseksi, kun seuralainen itse teki aloitteen kertomalla nimensä. Kuullessaan nimen 'Brisha', kivisiipi soi tälle pienen nyökkäyksen tervehtimisen kohteliaaksi eleeksi.
"Kiitettävän asiallinen nimi moiselle neidolle.". Ääni kommentoi lopulta, miehen suoristaessa hieman itseään.
"Tällä tiedolla tuskin mitään teet, mutta olen Armos...".

Brisha hymyili hieman tarpeettoman leveästi, kun mies esittäytyi Armoksesta. Hänestä tuntui, että nyt hän pystyi edes hieman paremmin ymmärtämään ja luottamaan tähän koirankorvaiseen demoniin.
"Eihän sitä koskaan tiedä, miten elämä kuljettaa", Brisha mutisi olkiaan kohauttaen, kun toinen arveli, mitä hän tämän nimellä ylipäätään tekisi.

Hetken mielijohteesta Brisha upotti paljaat jalkansa hyiseen veteen ja sulki silmänsä, kun jäiset tikarit painuivat hänen ihonsa alle. Pian hän kuitenkin tottui kylmyyteen, tai kenties hänen säärensä vain puutuivat. Joka tapauksessa hän alkoi potkia jaloillaan veden alla kuin uimaan opetellessa. Hän tunsi kieroa tyydytystä rikkoessaan kuuluisan lähteen tyvenen pinnan. Kunpa vain joku kiihkouskovainen hullu olisi ollut tapahtumaan todistamassa.

"Teetkö useinkin kuutamokävelyitä näillä main?" Brisha uteli hetken kuluttua. Hän ei ollut vielä saanut selville, oliko toinen tullut lähteelle viisautta ammentamaan vai ei, mutta eiköhän hän sen tämän pyhänhäväistyksen jälkeen saisi selville.

Neidon mutinaan kivisiipi tyytyi vastaamaan jäykällä nyökkäyksellä. Oli aivan turha lörpötellä sen enempää, sillä näinä päivinähän siitä saattoi joutua tilille mitä ikävimmillä tavalla! Varovaisuuteen mies ei järin halunnut turvautua, vaikka katse kääntyikin heidän taaksensa tarkistaakseen, ettei kukaan epäilystä herättävä hahmo liikkuisi heidän huomaamattaan lähettyvillä.
Veden loiske tuntui rikkovan jälleen alkuillan hiljaisuutta, kalpean kuun ripotellessa ensimmäisiä valonsäteitään leikittelemään veden rikkoutuvalle pinnalle. Suupieli nyki Armoksen suuta ylöspäin, viisaus ei näyttänyt täyttävän nuorta naista, vaikka hän olikin jo kosketuksissa veden kanssa. Mitä nähtävämmin koko taru vaikutti olevan epätoivoisten tarinankertojien pajunköyttä - lurppakorva oli oikeassa!
Mieli voivotteli tätä huonoa ajankohtaa. Parempi neidon olisi tehdä tuo päiväsaikaan, jolloin joukko vanhoja eukkoja vaeltelisi lähteen lähettyvillä. Tulisipa näille naisille kiire, kun he näkisivät neidon vavisuttavan lähteen pintaa ja tekemässä legendasta humpuukkia yhdellä kertaa.

"Vain, jos ilta itse suo kävelyn mahdolliseksi!". Ääni vastasi rauhallisesti. Mikään muu ei häntä pysäyttänyt, ei edes kiltojen omat pikkuruiset puolustajat, jotka pitivät kaupunkilaisia tiukasti silmällä. Alkemistia he eivät saaneet nalkkiin, vaikka kuinka yrittivät! Häntä kukaan ei näyttänyt saavan kiinni ja ennen kaikkea, kukaan ei voinut estää herran aikomuksia. Mikäli hän tahtoi haukata koleaa ilmaa, silloin hän vain lähti tuulettumaan, eikä kellään ollut vastaan sanomista.
"Entä te? Viivyttekö usein yksi täällä, vaikka teitä jo kaivattaisiin kotiin?".

Brisha polskutteli jalkojaan jäätävässä vedessä kuin pieni delfiininpoikanen. Hänen teki mieli roiskaista oikein kunnolla, niin että herrasmiesmäisen kohtelias demoni hänen vieressään kastuisi ja joutuisi luopumaan pinnallisesta ystävällisyydestään. Luultavasti toinen puhui kauniin sanankääntein vain siksi, että hän sattui olemaan nuori nainen, jonka kanssa käytössäännöt velvoittivat keskustelemaan siveellisesti.

Brisha purskahti rehelliseen nauruun, kun toinen ehdotti, että häntä mahdettaisiin kaivata jo kotiin. Mies oli harvinaisen oikeassa, hänen äitinsä oli varmastikin kuolla tylsyyteen, kun paikalla ei ollut ketään, jolle nalkuttaa. Eikä Brisha itsekään kaivannut kotiin. Kuten hän oli jo moneen kertaan itsesäälin pohjamudissa rypiessään itselleen toitottanut, hän oli kyllästynyt Payoniin, ja halusi äkkiä muurien toiselle puolen. Ikävä kyllä onni ei ollut vielä suosinut, hänen täytyisi elää äitinsä armoilla vielä viikkokausia.
"Kuljen vähän missä milloinkin. Olen aika levoton sielu, en mitään mietiskelevää tyyppiä. Ehkä tulinkin alitajuisesti hakemaan täältä mielenrauhaa tai jotakin", hän mietti ääneen ja virnisti itsekseen.

Armos itse olisi todellakin ymmärtänyt nuo kauhut, mitä nuori neiti sai kokea asuessaan äitinsä kanssa. Toisaalta mies itse oli asunut suurimman osan elämästään opiskelusta intoutuneen tädin kanssa, joka vahti, että poika opiskeli ahkerasti. Päämäärä oli kunniallinen tädillä, elämä taasen ei. Mutta olihan jotain hyötyäkin kehkeytynyt asiasta, nyt hän oli viisas ja tahtoi olla mukana mullistamassa maailmaa jollain tapaa. Ilme valpastui, kun demoni itse tajusi eläneensä koko elämänsä yhdessä naisten kanssa. Mahtoiko talossa olla koskaan muita miehiä? Eipä kai...ja ehkäpä hyvä niin. Ainakin käytöstavat pysyivät ihailtavan säädyllisinä tällä lukutoukkien kasvatilla! Kaapu painautui tiukemmin langan laihan vartalon ympärille ja koukkunokka katsahti arvioivasti yhä uudemman kerran ylöspäin.
"Keskiyö saapuu pian...", Armos totesi pohdiskelevana. Paikka saattaisi alkaa pian kuhisemaan kiltojen eri jäseniä. Nämähän yrittivät keksiä jos jonkinmoisia kepposia toisilleen - lähde olisi erinomainen kokouspaikka. Mikäli kiltojen omissa tiloissa ei ollut tarpeeksi "turvallista".

"Pelkään pahoin, että minun on lähdettävä! Katsokaas, eräs ystäväiseni saattaa jo alkaa epäilemään jotain, jos viivyn liian pitkään kävelylläni.". Herra vetäisi napakasti hupun päänsä päälle, silmien jääden katselemaan neitoa kahden lyhdyn tavoin pimeästä. Osittain lurppakorva tunsi velvollisuudekseen jättää naisen yksin, olihan hän häirinnyt tämän rauhaa jo riittävästi. Omakin mieli jo huusi omaa rauhaa, kun ajan kanssa kamppailtiin. Noh, olihan tässä edessä jo ripeä tepastelumatka kotiin, jotta kiltalaisilta vältyttäisiin.
"Enempää en häiritse, näkemiin...".
Siihen jäivät herran sanat, käden hipaistessa nopeasti Brishan olkapäätä. Kädenliike olisi voinut hyvin kaataa naisen oikopäätä veteen, mikäli tasa-paino olisi silloisella hetkellä huono. Mutta sen enempää mies ei hiiskunut ajatuksistaan, halusiko naisen kaatuvan veteen vai ei. Joka tapauksessa nämä olivat hänen hyvästinsä, kun u-käännöksen tehdessään pitkä ja tumma hahmo lähti lampsimaan pitkin ruohokenttää.

[[ Minun on nyt vedettävä Armos pois pelistä, mutta suuret, suuret kiitokset mukavasta pelistä~! n_____n ]]