Tähtikartta

Kuristava hiljaisuus. Aina niin eloisa katu oli hiljaisempi kuin hautausmaa konsanaan. Pimeys oli ajanut jokaisen sielun kotiinsa, vielä viimeiset jäljelle jääneet juoksivat loukkoihinsa piiloon ja varmistivat, että ovet olivat varmasti kiinni. Ei niinkään, että kaikki heistä olisivat pelänneet pimeää, oli vain hyvä hakeutua katon alle suojaan hyvissä ajoin, pimeä kun ei tunnetusti ollut mitään turvallisinta aikaa. Yö kuului demoneille, vampyyreille ja muille pimeän palvojille.
Vaan tänäänpä meillä oli erikoinen vieras tarjottavana yön pimeydellä. Pimeys itse oli kavahtanut herran olemusta niin, ettei voinut pitää tuota vankinaan tämän pidempään. Jokaisen askeleen jälkeen tuntui kuin maa olisi halunnut karata tuon miehen jalkojen alta, pimeys vetäytyä kauemmaksi ja tuuli kiertää hänen olemuksensa.
Ilta oli pilvetön, päivä oli ollut kaunis ja lämmin, mutta nyt alkoi olla jo koleaa.
Kuka tämä pelottavan oloinen mies sitten oli? Kukapa muu kuin Lelouch-Verd Armdor Kuunkierto Loki-Valtorinpoika. Mies oli onnistuntut vapautumaan vankeudestaan noin 5 vuoden kovan työn jälkeen. Liikkuminen oli vielä hiukan kankeaa ja olo oli kovin alaston ilman sarvia ja siipiä. Mies pystyi myös tuntemaan kuinka hän oli heikentynyt, arpi oli ilmestynyt silmän alle täydellisiin kasvoihin. Demoni tuhahti halveksuvaan sävyyn, hän näyttäisi vielä neuvostolle, kenen kanssa olivat tekemisissä. Armoton mies ollessaan, ei Lelouch aikonut kohdella heitä mitenkään hellällä kädellä.

Tosiaan, mitä mies oli tänne tullut toimittamaan? Ah, hänhän etsi uskollista Souraansa, joka oli luvannut itsensä Lelouchin käyttöön ja ehei, toinen ei ollut täyttänyt virkaansa lähellekkään loppua. Tämä oli vasta uuden alkua.
Missäs se Soura asuikaan silloin aikaisemmin? Aatelinen mies katseli katua. Lyhdynsytyttäjä oli hoitanut hommansa hyvin, joka paikassa näytti olevan lyhty palamassa, mutta se ei ollut asia, jota varten mies oli täällä. Sen naisen koti, asuikohan toinen vielä siinä samassa asunnossa? No tuskinpa toisella olisi ollut edes varaa tai halua muuttaa uuteen.
Lelouch käveli napakoilla askelilla määrätietoisesti eteenpäin, paikat olivat tutun näköisiä, oikealla reitillä oltiin.
Mies astetteli jalkojaan toistensa eteen ja liikkui ripeällä tahdilla tiettyä ovea kohti. Lelouch kohotti kättänsä, puristi sen nyrkkiin ja koputti puista ovea. Tämä asunto oli ilmeisesti hiukan erossa muista, erossa pahimmasta hulinasta.
Jokaisella koputus kerralla Lelouch pystyi tuntemaan erillaisen olemuksen kulkeutumaan kämmeniinsä tuon oven takaa. Kyllä, tämä ovi se oli. Tuttu tuntemus oli vallannut heikentyneen Lelouchin, kuka himosi niin kovasti kostoa.
Tämä asteli hiukan kauemmaksi ovesta, ettei saisi sitä kauniisiin kasvoihinsa iskeytymään. Nyt vain täytyisi odottaa ja toivoa, että hänen niin uskollinen Souransa olisi paikalla ja valmis palvelemaan herraansa uudestaan.

#Ja Sätkynukke tännepäin \o#

Takassa, itse kodin sydämessä sykki tulipesä, jonka yläpuolella porisi kattilallinen maukasta kasviskeittoa. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna keitoksen maistuvuudesta pystyi olemaan montaa mieltä, mutta näin rahvaalle olennolle, kuin keittäjätär oli, maistui kyllä moinen normaalipöperö. Kauha kulkeutui ottamaan tilkan lientä syvennykseen ja empimättä makuelämys löysi tiensä huulten tuntumaan. Uh, kieli meinasi aivan palaa! Värähtäen nainen pyyhkäisi suupieliään ja ojensi kätensä vesitilkan tuntumaan - johan se helpotti. Tunkkainen luukku ei ollut maailman ihanteellisin aterian nauttimispaikka, mutta se saisi kelvata. Ikkunoista ei nähnyt läpi, koska ne olivat aivan pölyn ja lian peittämät. Lattiallakin komeili yksittäisiä lehtiä ja sun muuta pikku roskaa, eikä rämän pöydän päällä oleva esiliinakaan ollut maailman hehkein näky tahroineen. Demonia suorastaan hävetti myöntää asua tällaisesta asunnossa, sillä luulisi hänen naisena pitävän huolta elinympäristöstään. Vaan minkäs teet - päivät liukuivat nopeasti ohitse töitä tehdessä, eikä aikaa siivoamiseen liiennyt niin mistään suunnalta.

Nytkin oli jo ilta ja pilvetön sellainen. Pian kuu kohoaisi taivaalle ohuena sirppinä ja tähdet seuraisivat vanavedessä uskollisesti. Sääli, että uusikuu oli jo mennyt, sillä Souraksi nimetty neitokainen olisi mielellään asettunut jonkun toisen ruumiiseen toviksi. Tämä tarvitsi muiden energiaa pysyäkseen itse voimissaan ja virkeänä. Äkkiä ulko-ovelta kantautui herkkiin korviin pistävä jyrkytys. Ruskeat silmät painuivat sirille, eikä irvistyksen poikanen liikkunut kaukana. Kuka kehtasi häiritä häntä tähän aikaan ? Jos se oli joku onneton kaupparatsu tai ruokaa kerjäävä orpo, niin saisi tuo henkilö kuulla kunniansa.
"Tullaan, tullaan."
Soura äyskäisi lähtien kohti ovea. Matkan varrella hän onnistui jopa mojauttamaan isovarpaansa ainokaiseen ehjään tuoliinsa, joka olikin sitten sen jälkeen vähemmän ehjä. Sisältä kuuluikin kiitettävän kova parahdus ja jonkinmoista töminää, mistä kukin voinee vetää omat johtopäätöksensä.

Mutta viimeinkin; Perillä! Säppi avautui sutjakkaan, eikä arkailu tuntunut olevan tunnettu sana. Tällä kertaa olisi kyllä kai kannattanut olla varovaisempi, sillä demonittaren eteen aukeava näky sai tämän silmät laajemaan lautasen kokoisiksi. Lelouch, aivan koko komeudessaan. Soura ei antanut toiselle mahdollisuutta lausua sanaakaan, koska puinen lauta oli jo läimähtänyt kiinni ennen huulten raottamiseen tuhlaantuvaa aikaa. Ei se voinut olla isäntänsä, tuohan oli vangittu pimeyteen, josta ei päässyt pois noin vain. Tosin tuntien mahtavan Lelouchen voimat, niin mikään tuskin olisi mahdotonta tuolta. Ovi aukeni taas, tällä kertaa vain raolleen, minkä jälkeen se sulkeutui uudestaan. Kyllä Herra vielä siinä seisoi, mutta eikö se ollut niin, että kolmas kerta toden sanoo ? Niinpä päätyikin takiaisdemoni rämpyttämään kitiseviä saranoitaan vielä kerta toisensa jälkeen - jolloin joka avauskerran jälkeen hän yhä vakaammin uskoi olevansa taas, kuin laululintu häkissä.

Avasiko Soura tosiaan ovensa aina noin äänekkäällä tavalla? Tai ennemminkin, saapuiko toinen ovelle jonkun sirkuksen läpi? Ei Lelouch voinut muistaa, olihan siitä 5 vuotta kulunut kun hän viimeksi oli tätä ovea kolkuttanut, eikä ollut sitäkään tehnyt edes kiitettävän montaa kertaa.
Ah, ainakin naiselliset äyskäykset olivat tutun kuuloiset, ne antoivat Lelouchille vielä viimeiset varmistukset tämän osoitteen omistajasta. Äänikin ja tapa huutaa oli niin samanlainen, ettei sitä voinut tuosta noin vain unohtaa.

Ovi aukesi rohkeasti apposen auki ja naisen hahmo ilmestyi sen takaa. Samoin tunkkainen, likainen ja pölyinen haju valtasivat Lelouchin sieraimet. Hänen teki mieli oksentaa, siitä oli vielä pidempi aika kun hän oli viettänyt aikaansa likaisissa nurkissa. Minkäs teet kun olet koko ikäsi elänyt hovissa, jossa siivottiin lähes jatkuvasti, ettei vain likaa pääsisi kertymään.
Mies päätti kuitenkin pitää itsensä arvossaan ja seisoi jykevänä itseään lyhyemmän naisen edessä. Mies ehti käydä tuon naisen olemuksen vain vilaukselta läpi. No eipä tuo ollut ainakaan lihonut, eikä nälkääkään näyttänyt näkevän, kun sopan tuoksu kiiri ovesta ulos.

Kauan ei mies sanomisiaan kerennyt miettiä, kun ovi hänen edestään oli jo sulkeutunut. Seurasi hetken hiljaisuus. Oliko miehessä jotakin hassua? Eikö toinen muistanut?
Ovi aukesi uudestaan, vain raolleen, sulkeutui, avautui, sulkeutui, avautui. Tämä sai miehen kulmat kurttuun ja ilmeen hiukan närkästyneeksi pidemmän päälle. Hän ei ollut tullut pelaamaan mitään kissa ja hiiri leikkiä tänne.
Lelouch antoi naisen avata ja sulkea ovea pariin kertaan vielä, jos toinen olisi tajunnut jättää joko sen kiinni tai auki, mutta ei. Mies laittoi jalkansa oven väliin, ennen kuin se ehti mennä kiinni. Sormet takertuivat vanhaan puuhun ja lopulta demoni riuhtaisi oven selälleen, eikä kyllä ollut lainkaan varma lähtikö se saranoiltaan, vai aiheuttiko siihen vain pieniä naarmuja.
Joka tapauksessa, ovi oli auki ja se merkitsi nyt eniten Lelouchille.

Nyt hänellä oli hetki aikaa katsoa tuota naista, ellei toinen juoksisi jo karkuun pöytänsä alle.
Ei, kyllä toinen siinä seisoisi vaikka lamaantuneena miehen katseen johdosta.
Nyt olisi aika sanoa jotain. Herranen kostutti huuliaan hiukan ja avasi suunsa tervehtiäkseen uskollista seuraajaansa.
"No hyvää iltaa vain sinullekkin, Soura."
Mies nosti pirullisen mairean hymynsä huulilleen katsoessaan tuota naista edessään. Kuun mystinen valo laskeutui suoraan Lelouchin päälle ja toi vielä hyytävää tunnelmaa kaksikon välille.
Lelouch oletti, että hänen ei tarvitsisi alkaa kertomaan mitä hän haluaisi, Soura tietäisi sen itsekkin.
"Sopiiko että astun matalaan majaasi?"
Lelouch ei asioitaan aikoisi ulkona puhua, ehei, mutta toisaalta, hän ei haluaisi tuohon likaiseen koloon astua. Näin oven suusta se ainakin näytti kovin pahalta, eikä houkutellut aatelista miestä lainkaan puoleensa.

Viimeisen kerran sulkiessaan ovea, meni Lelouch tunkemaan jalkansa sen ja karmin väliin, jottei moinen enää onnistuisi. Järkytyksestä paikalleen jymähtänyt Soura ei edes ehtinyt reagoida siihen, kun mies jo riuhtaisi kahvan kädestään tai oikeastaan koko demonittaren oven mukana niin, että tämä oli kompuroida päistikkaan herransa jalkoihin - onneksi kuitenkaan näin ei päässyt käymään. Lamaantuneena ruskeat silmät tuijottivat nuorukaista, toinen ei ollut muuttunut yhtään pimeyteen katoamisensa jälkeen. Tai oikeastaan oli - sarvet ja siivet uupuivat. Ne piirteet veivät hieman Lelouchen kammottavuutta pois, mutta takiaisdemoni ei silti halunnut antaa itselleen lupaa aliarvioida toista. Ties vaikka mies olisi vielä täysissä voimissaan.
"Ette!"
Se oli ainut rääkäisy, jonka pitkäsarvi sai kakistettua ulos suustaan. Toinen ei todellakaan saisi tulla sisälle, ei missään nimessä. Mies oli tullut viemään hänen pitkän aikaa haikailemansa vapauden, eikä Soura luopuisi siitä noin helposti kuin päästämällä entisen isäntänsä sisälle.

"Häipykää oveltani, en aio olla missään tekemisissä Teidän kanssanne."
Valkeahiuksinen sähisi vihaisen kujakatin lailla, hyvä ettei raapaissut ilmaakin aivan punasilmäisen tuulenhalkojan tuntumassa. Sitä Soura vain ei tiennyt, mistä oli saanut tällaisen rohkeuden uhmata herraa, joka voisi sormiaan napsauttamalla tehdä hirveyksiä. Hirveyksistä puheenollen, täällä haisi palaneen käry. Musta, tunkkainen haju luikerteli ilman halki pahaa aavistamattoman demonittaren sieraimiin, saaden tämän keskittymisen herpaantumaan Lelouchesta. Ruoka! Se paloi padassa!
Nuorekon oli pakko pinkaista oven edestä illallisensa luokse, joka puski kannen alta tummia pikku pilviä esille. Soura nappasi esteen pois ja sitten pöllähti, savun vuoksi takiaisdemoni vielä yskikin keuhkoja raasvalla tavalla.
"Voi ei, rakas keitokseni on pilalla.."
Sekatyöläinen pihahti ja läimäytti kämmenen otsalleen. Miksi juuri tänä iltana tuon pahuksen aatelisherran oli pakko palata!

Hyvä on, ehkä tässä piti sitten käydä näin. Kohtalo oli taas päättänyt oikutella kustannuksellaan ja aiheuttanut siinä ohella lisää ongelmia. Epäonnenkirouskin näytti pitkästä aikaa piirteitään. Syvään huokaisten nainen väänsi väkisin kasvonsa nuorukaisen puoleen.
"Jospa puhuisimme ulkona."
Vihjailu oli taitolaji, mutta uskoisi, että toisella leikkaisi älli sen verran, että tuo tajuisi nuorekon haluavan vain pois tämän hävityksen keskeltä. Ainoa ehjä tuolinsa oli mennyt rikki, ovesta puuttui sisäkahva, ruoka oli syömäkelvonta.. kaikki paha yhdellä kertaa niskaan.

Lelouch ei ollut lainkaan yllättynyt saamastaan vastauksesta. Kukapa köyhälistön asukas tahtoisi aateliston puolella asustelleen komean miehen omiin pölyisiin nurkkiinsa.
Noh, jos Lelouch ei vastauksesta ollut yllättynyt, niin samaa ei voinut sanoa sen sävystä. Soura uhkasi herraansa kuin ketä tahansa Matti Meikäläistä.
Demonin ilme pysyi tiukkana, jos hän ei olisi tuntenut Souraa paremmin, olisi tämä varmasti napannut toista niskasta ja tehnyt asiat kerralla selväksi.
Nyt hän oli hyvin huvittunut naisen eleistä, tuo ilmiselvästi tiesi kuka täällä määräsi, kunhan vain osoitti mieltään Herralleen.

Palaneen käry kiiri Lelouchenkin sieraimiin, mikä tämä löyhkä oli? Koskaan aikaisemmin ei mies ollut tätä haistanut, niin kovasti häntä oltiin hovissa suojeltu kaikelta epätäydelliseltä. Demonin olisi tehnyt mieli oksentaa, yököttää ja pidellä nenästään kiinni, mutta ei. Ego meni tässäkin tilanteessa kaiken tuon edelle. Mies seisoi jämäkkänä kuin muuri Souran ovella ja seurasi demonittaren voivottelua. Pieneen virneen oli aivan pakko kiiriä herramme huulille, hän oli vahingoniloinen. Hänen ei tarvinnut alkaa saarnaamaan Souralle tuon käytöksestä, kohtalo rankaisi toista jo valmiiksi.
Kauan ei kestänyt tämä ivaalinen virne, miehellä kun ei ollut tapana tuoda tuntemuksiaan esiin.

Nyt alkoi Sourankin äänensävy kuulostamaan miellyttävämmältä Lelouchen korvaan. Ja ehdotus oli parempi kuin hyvä. Alunperinhän mies ei ollut halunnut astella tuohon kurjaan koloon missä hänen alaisensa asui, eikä Soura halunnut Herraansa sinne. He pääsivät siis yhteisymmärrykseen!
Mies hymyili tyytyväistä hymyään Souralle ja silmätkin siristivät hiukan miellyttävästä vastauksesta.
"Sopisiko vielä, että menisimme kävelylle? Varmista, että takassa ei pala tuli. Et ehkä palaa tänne tänä yönä."
Lulu otti muutaman askeleen pois oven raosta, hän luotti siihen että Soura seuraisi häntä perässsä, toinen tuskin alkaisi uhkaamaan kohtaloaan toista kertaa.

Souran ei ehkä pitänyt uhata kohtaloaan, mutta Lelouch teki sitä koko ajan. Hänellä oli jo omat suunnitelmansa, kyllä vain. Ja kukaan muu ei niistä tiennyt vielä, kuin herra itse.

Lelouch oli ilkeä mies, suorastaan pahamaineinen häijyläinen. Sivusilmällä Soura nappasi tuon vahingoniloisen virneen, milloin valkeasuortuvaisen sisällä kuohahti. Heti epäonni oli alkanut kalvamaan häntä, kun Herra oli tullut maisemiin - olikohan tässä jokin yhtälö, jota ei vain voinut vilkaisulla ratkaista ? Ehdotus, oikeastaan enemminkin käsky kävelylle lähtemisestä sai neidon tuhahtamaan - tämä oli vain ajatellut, että he voisivat vaihtaa asiansa pihalla, minkä jälkeen demonitar palaisi takaisin kattilansa ääreen surkuttelemaan. Mutta enemminkin seuraava lauseenjatko sai epämiellyttävät ajatukset luikertelemaan Souran päässä. Kuinka niin hän ei palaisi enää tänä yönä kotiin ? Totta kai hän palaisi, eikä edes isännästä olisi miestä estämään sitä. Kuitenkin nainen nöyrtyi heittämään sangosta vettä tulen päälle, jota seurasi pieni ja uusi savumuodostelma sekä simahtava sihahdus.

Ase nojasi seinää vasten, aivan oven vieressä. Ennen ulos astumistaan katsahtikin takiaisdemoni tappovälineeseen ja sitten Lelouchen etääntyvään selkään. Nää, pärjäisi hän ilmankin, ainakin nopeat kintut auttaisivat nyt enemmän kuin koskaan, jos isäntä kävisi iljettäväksi seuralaiseksi. Ovi painautui narisivien sanaroidensa kanssa kiinni, tai ainakin se olisi kuulunut sulkeutua. Lukko aukesi joka kerta, kun Soura luuli sen naksahtaneen aloilleen. Äh! Olkoot! Kuka häneltä mitään varastaisi, sillä eihän kotonaan ollut mitään muuta kuin pölyä, roskaa, pohjaan palanutta ruokaa ja rikkonaisia esineitä. Luulisi siellä enemmin asuvan miesjoukkio, kuin talonhengettärenä pidetty naisolento.

Demonitar luikki Lelouchen rinnalle vaitonaisena. Viimeiset vuodet olivat olleet niin rauhallisia, suorastaan mukavan itseään toistavia päivästä toiseen. Nyt rutiinit oltiin riivitty hajalle miehen saapuessa jälleen luokseen, eikä paluuta menneeseen enää ollut tiedossakaan - sen Soura oli tiennyt jo ensimmäisen oven avauksen jälkeen. Hän oli juuri raottamassa huuliaan sanoakseen jotain, mutta takaa kuuluva kolahdus sai jännittyneen leidin tekemään mahtavan ilmaloikan. Oikeastaan Soura ei itsekkään ollut varma, mitä oli tapahtunut, mutta jalat olivat pompanneet tantereesta irti ja kädet kietoutuneet Lelouchen niskan taakse. Pienoinen kiljaduskin oli kantautunut suunnaltaan, katse jäänyt puolestaan möllöttämään pimeyden tyhjyystilaan.

Sydän pumppasi verta normaalia kiivaammin, eikä ote ottanut heltyäkseen ennen kuin Soura tajusi kääntää kasvonsa nuorukaisen puoleen. Niin siis, maailmassahan oli vain kaksi asiaa, joita takiaisdemoni pelkäsi: ukkonen ja kovat äänet. Pamahdukset sattuivat herkkiin kuuloelimiin ja yllättävyydeltään ne olivat aivan omaa luokkaansa. Vaikka samaahan voisi nyt sanoa oikukkaasta nuorekosta. Ruskea silmäpari vielä hetken tuijotti kohtisuoraan miestä, ennen kuin ne siristyivät ja hammasrivistön esiin tuova virne levisi kasvoilleen.
"Ah, Herrani. Minulla onkin ollut kovin ikävä Teitä! Viivyitte kovin pitkään poissa.."
Kuinka helposti arvattavaa: Soura koitti peittää säikähdyksen ja syliin ryntäämisensä typerällä valheella. Vaikka olikohan se loppujen lopuksi aivan sitä, koska vieläkään ei valkeasuortuvainen neito päästänyt irti Lelouchesta, tuskin oli edes harkinnut asiaa.

Mies oli aivan varma, että hän pääsisi mukavalle kuutamokävelylle ja sitä kautta "piilopaikkaansa" tehdäkseen asioita selväksi tuon Souran kanssa.
Eiväthän he olleet edes kamalan kauaksi kävellä, kun jostain kuului kolaus ja nuorukainen tunsi ohuet kädet kaulansa ympärillä, kevyen ruumiin roikkuvan käsivarsiensa varassa. Mikä ihme tuolle naiselle oli tullut? Lelouch ei voinut olla muuta kuin hämmentynyt, oliko tämä nyt aivan varmasti se aina-niin-kiukkuinen Soura jonka herramme tiesi?
Lelouch ei oikein tiennyt miten tähän olisi pitänyt reagoida. Kietoa kädet ympärille ja kertoa, että kaikki oli hyvin? Ei kai sentään, eihän se ollut miehen tyylistä lainkaan. Toisaalta kuka näistä monesta kasvon sävyistä oli hänen omansa? Lelouch kun veti jatkuvasti erillaista roolia, eri tilanteissa.

Toisen sanat kuullessaan Lelouchin mielen valtasi ristiriitaisuus. Vielä vähän aikaa sitten tämä nainen oli hätää kärsimässä, kun punasilmäinen demoni oli palanut ja nyt toinen oli kertomassa kuinka ikävä tuolla oli ollut. Naiset ja hormoonit, mielipiteet vaihtuvat useammin kuin sukat.
Demoni ei voinut muuta kuin henkäistä syvään ja vastahakoisesti taputtaa tuon naisen selkää. Aatelisen ei tehnyt juuri nyt mieli tarinoida poissa olostaan tai mistään muustakaan siihen liittyvästä.

"Ymmärrän toki tunteesi Soura. Mutta nyt olen saapunut takaisin. Saapunut takaisin kostamaan."

Ironinen virne kiiri Lelouchin kasvoille. Mielessään Lelouch nauroi. Ironia kutkutti häntä sisältäpäin ja jos mies olisi ollut omassa rauhassaan tai muita korkeammalla tasolla, hän olisi nauranut ääneen. Antanut maailman kuulla halveksivan naurunsa, joka pian tulisi käskemään koko tätä aluetta. Aivan, Lelouch tuhoaisi näiden ihmisten rauhaisan pikku kylän. Tuhoaisi ja tekisi siitä oman maailmansa. Mutta riittäisikö se loppujen lopuksi? Olisiko se tarpeeksi kostoksi näitä kurjia ihmisiä kohtaan? Sitä ei tiedä.

Kun Lelouch oli saanut vihdoin tuon epäsovinnaisen virneensä hillittyä, irroitti tuo huomaavaisesti Souran kädet ympäriltään suoristaen selkänsä. Hän katsoi itsevarmasti takiaisdemonia. Silmät kimmelsivät suorastaan innosta ja jännityksestä. Lelouch oli valmis tähän, hän kostaisi ja tekisi itsestään jälleen yhtenäisen.

"Meillä on vielä paljon tehtävää, Soura, ja se kaikki alkaa tästä."

Voi kuinka Lelouch saattoi muistuttaa pientä machoilevaa poikaa, mutta hän tiesi pystyvänsä tähän. Tiesi, että manipuloimalla ihmisiä tahtonsa alle, hän voisi voittaa sen itselleen, mistä oli haaveillut jo useamman vuoden. Payon kukistuisi vielä, sortuisi pahempaan sekasortoon missä se nyt oli.

Soura suoraan sanottuna kivettyi, kun Leloch laski kätensä taputtamaan hänen selkäänsä. Ilme muuttui juuri sellaiseksi, joka kieli ajatuksista; jos se et olisi sinä, vaan joku muu, niin olisit vainaa. Ja vielä nuo sanat päälle kostamisesta, uh, kuullosti raskaalta puuhalta. Jotenkin pitkäsarvinen vain aavisteli, ettei hykertävä virnekkään luvannut hyvää hänen kohdallaan, olihan neitokainen jo pitkään palvellut herraa vastentahtoisen nöyrästi. Soura oli liki orja, jolla ei ollut vapautta päättää enää tekemisistään - hänen kuuluisi elää jälleen niin kuin Lelouchelle sopi. Mies irrotti kaulassa riippuvan naisen kummallisen hienotunteisesti kuitenkin - ehkä valkoisella valheella olikin ollut paikkaavat tekijänsä.
"Meillä ?"
Soura toisti ja kallisti päätään. Tuo lause pitäisi kai tulkita, että takiaisdemonilla oli paljon fyysistä tehtävää tiedossa ja pomolla sitä aivojumppaa. Ei kuullostanut kovin tasavertaiselta jaolta. Syvään huokaisten raahautui nainen toisen perään.

"Mitä me sitten oikein olemme tekemässä, Herrani."
Se tuttu nimitys ilmestyi jälleen loppuun. Joskus kauan sitten oli nainen oppinut herroittelemaan isäntäänsä tai kutsumaan jollain muilla toisen egoa pönkittävillä nimillä tuota. Hän tiesi, että ylimykset pitivät sellaisesta, että alamaiset katsoivat heitä korkealle ylöspäin ja olivat itse ruohonjuuritasolla.
"Tiedän kyllä, että aiotte hankkia sarvenne ja siipenne takaisin."
Demonitar hymähti, ei hän aivan pölkkypää ollut, vaikka saattoikin esittää sellaista. Totta kai Lelouch halusi arvokkaat voimien lähteet hyppysiinsä eikä kärsiä enää heikkoudesta. Neuvosto oli ollut viisas riistäessään ne, vaikka perustelut olivatkin olleet surkeat.

Sinettimerkki miehen silmän alla oli jo alusta asti häirinyt Souraa. Se huokui jotain sellaista voimaa, joka sai naisen ihon kananlihalle. Oliko se hyvyyttä vai todella syvää pahuutta, jota ei normaali mieli riittänyt käsittämään ? Yskäisy. Oli mitä oli, mutta tuo merkki halusi selvästi pitää pikku pahat pimeydenolennot etäällä. Hän vielä harkitsi kysyvänsä jotain, mutta vatsanpohjasta kantautuva, todella hiljainen murina sai kädet läimähtämään vatsansa päälle. Ainoan ateriansa, armaan keittonsa jääminen väliin sai nälän vain yltymään. Hän saisi vasta huomenna ruokaa, jos silloinkaan.
Mutta ehkä tämä saisi naapuriltaan pummittu leivänkantin, sellaisen homehtuneen, jossa luikersi jo ties mitä matoja. Ajatus puistatti, mutta jotain pitäisi saada sydämen alle painamaan tai Kuolema tulisi korjaamaan demonin täysin typerästä syystä.

Voi mutta ajatustyö jos mikä vei paljon energiaa ja vaivaa! Piti suunnitella, suunnitella ja suunnitella! Valmistella kaikki ja varmistaa, että suunnitelma oli suorastaan täydellinen. Ei siihen kuka tahansa pystyisi! Tarvittaisiin mahtia ja valtaa, sitähän Lelouchella oli. Voimansa tietenkin olivat heikentyneet, mutta sehän ei haitannut menoa. Demonilla oli dominoiva luonne ja sehän auttoi tässä hommassa. Hänhän sai teetettyä kaiken fyysisen työn Souralla, vaikka olisi aivan hyvin voinut ne itsekkin tehdä. Mutta mikäs siinä jos sai toiset tekemään likaisen työn.

Soura ainakin yritti pysyä ajan tasalla herransa toimista, hyvä sinäänsä. Eipähän tarvinnut olla käskyttämässä toista jokainen hetki, kun Soura itsekkin tietäisi tavoitteet.
Siivet ja sarvet, demonin ylpeyden aihe, ne oltiin häneltä viety. Ne saataisiin takaisin, ei väliä mitä se maksaisi. Mutta tarvittaisiin valmisteluja, paljon valmisteluja. Sen tuloksena mies ei saisi vain mahtiaan takaisin, vaan hänen nimensäkkin tulisi tunnetuksi, kammotuksi, ihailluksi.
"Hankimme kannattajia Soura hyvä. Neljä ehkä riittäisi aluksi. Sitten ottaisimme selvää missä ovat siipeni sekä sarveni. En tiedä vielä, missä niitä piilotellaan, mutta vaanit ja aasat suojelevat niitä jossain. Luultavasti neuvosto on pakottanut heidät siihen hommaan, lahjonut tai uhannut."
Lelouch katsoi Souraa, nyt hiukan arvioivasti. Ei, ei toinen ollut juurikaan muuttunut viime näkemästä. Luonnekkin oli pysynyt samana, eikä kukaan muu mies ollut tullut pomottamaan toista, hyvä niin. Eipä tarvinnut alkaa mihinkään mahtitappeluun jonkun haisevan juopon kanssa.

Nyt Souran maha ilmoitti olemassa olostaan. Ai niin, Lelouchan oli suorastaan tärvellyt toisen illallisen sopivaan aikaan! Pitäisikö se hyvittää jotenkin? Ei kai sentään, eihän Lelouchen pitänyt kenellekkään ikinä korvata yhtään mitään.
Paitsi ehkä hän voisi tämän kerran, Sourahan voisi kuolla nälkään ja siitäkös vasta demoni riemastuisi, kun ainokainen alaisensa potkaisisi tyhjää.
"Mutta ensin taidamme hankkia sinulle jotain syötävää, en kyllä itsekkään pahastuisi lainkaan. Tietenkään ei ole kovin soveliasta syödä tähän aikaan, mutta jospa suomme sen tällä kertaa anteeksi."
Sitä ei tiennyt, puhuiko mies Sourasta ja hänestä itsestään vaiko sitten pelkästään hänen ylhäisyydestään yksinään, monessa persoonassa vain. Lelouchan ei poikennut ylhäisyyksistä asenteeltaan mitenkään, hän piti teitittelystä ja asemansa esiin tuomisesta tavalla tai toisella ja tässä oli yksi niistä.

Lisää kannattajia. Miksi Soura ei oikein ollut tyytyväinen ? Olisihan se mukavaa, että Lelouch saisi lisää piiskattavia ohjaksiinsa, mutta toisaalta silloin demonitar menettäisi miehen ylenpalttisen yksin huomion. Kerrankin, kun nuorekko sai olla keskipiste, vaikkakin vain työlistettävä sellainen, niin oli tämä nauttinut moisesta täysin siemauksin. Ruskeat silmät napittivatkin isäntäänsä, jonka arvioiva katsahdus ei kertonut mitään tuon ajatuksista. Niinhän se oli - Souran pitäisi tästä edes jakaa kaikki kokemansa neljään osaan.
"Oletettavasti minä hankin heidät teille."
Valkeasuortuvainen huokaisi ja painoi kätensä tiiviimmin vasten kurisevaa vatsaansa. Olisi sekin jo hiljaa, itse herrakin huomasi ongelman! Nolosti hymyillen pitkäsarvi nyökkäsi. Ruoka olisi nyt kyllä tarpeen, jos he halusivat kunnollisen hiljaisuuden vallitsevan ympärillään. Epämääräinen mourunta ei aivan sopinut siis kuvaan.

Kävely jatkui, jatkui ja jatkui vielä lisää. Ohimennen Soura oli innostunut tihrustelemaan ikkunoista sisälle, nähden myös niiden takana asuvia asukkeja. Eräässä talossa, ainoassa valossa kylpevässä huoneessa äiti luki pienelle sairastavalle pojalleen iltasatua. Kauankohan tuokin raukka pysyisi hengissä ? Vaikkei sitä välttämättä uskoisikaan, niin demonitar piti todella paljon lapsista, ainakin jos ne olisivat omia. Hän oli itse kasvanut sellaisten kasvattajien parissa, joita ei haluaisi antaa jälkipolvelleen. Töitä, raadantaa, huutoa.. ei leikkiä, rauhaa ja rakkautta - sellaista oli ollut Souran synkkä lapsuus, jonka tämä vain tahtoi unohtaa. Katkeruus puristi naisen kurkkua. Lelouch tuskin oli kokenut mitään noista, saanut vain elää helppoa elämää vaille huolia.

Pidempi suortuva kävi kutittamassa nuorekon nenän alusta, saaden tämän saman tien haukkaamaan happea. Aivastus, oikea pieni tsihahdus kuului pitkäsarven suunnalta. Voihan inhotus, pitäisi varmaan leikata kaikki hiukset saman mittaisiksi, ettei pisimmistä enää voisi olla riesaksi.
"Kuljemmeko vielä pitkänkin matkan ?"
Soura tiedusteli, häntä alkoi jo väsyttämään tämä päämärätön vaellus kohti ei-mitään. Jos naisella edes olisi aavistus mihin Lelouch tätä kuljetti, niin olisi hän voinut tarjoutua myöhemmin saapumaan paikalle. Mutta kuten jo sanottua - mistä sitä tiesi, mitä isäntänsä päässä oikein liikkui, jos edes liikkuikaan mitään. Lelouchan voisi olla jonkin asteisesti seonnut ollessaan niin kauan poissa.

Soura oli täysin oikeassa, toinen saisi etsiä nuo kannattajat. Toisaalta eihän mies voinut jättää tätä koko hommaa toiselle, ei tietenkään.
"Kyllä Soura, sinä etsit heidät, mutta minä kerron kenet haluan."
Nimeltä mies ei kertoisi, ei tuo suorastaan niin nero ollut, että osasi seuraajiensa nimet etukäteen. Hän kertoisi Souralle, millaisen demonin hän tahtoo ja tuo takiainen saisi sen etsiä. Yksinkertaista, mutta oliko työjako reilu? Ei tietenkään, mikään ei ollut liian reilua Lelouchen kanssa. Mutta se näiden olisi parempi tietää.

Lelouch ei juuri antanut mitään huomiota ympäristölleen. Ei lapselle joka sairasti, lapselle jonka kello tikitti tikittämistään ja pysähtyisi odottamattomaan aikaan. Mies pystyi kyllä aistimaan tämän kaiken elämän hänen ympärillään. Pimeässä kun et näe mitään, tuntee paremmin, aistii paljon paremmin. Lelouch oli oppinut kuuntelemaan, käyttämään sitä taitoa hyväkseen pimeydessä, siellä kun ei ollut paljoa muuta tehtävää kuin kuunnella ympäristöään ja juonia ulospääsyä.
Ne synkät ajat olivat vain ohi.

Lelouch ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut kurjuutta tai vääryyttä. Hän oli sukunsa suosikki, kaikkien palvoma jo pienenä. Ehkä lellittykin, mutta se ei ollut vaikuttanut mitenkään miehen juonittelevaan luonteeseen. Hän ei ollut ihan mikä tahansa rikas ipana, jotain monin kerroin erikoisempaa.
Mutta neuvosto oli kohdellut häntä vääryydellä, sitä nuo eivät saa anteeksi. Ei Lelouch sillä heille kostanut, että oli rikkaan suvun suosikki poika, hänellä oli oma arvostuksensa, omat tavoitteensa.

Syvät mietteet keskeytti Souran kysymys. Käveltäisiinkö vielä pitkäänkin? Voi ei, ei lainkaan enää. Vastaukseksi Soura sai pelkän hymyn, josta nyt ei osannut sanoa mitä se tarkoitti.
Lelouch kääntyi vähän syrjemmälle kujalle ja avasi puisen oven vaivatta, astellen itse ylimyksenä sisään, Soura saisi sulkea oven.
"Täällä vietämme aikamme. Niin kauan kun meitä ei kovin montaa ole ja aasoja tai vaaneja löydy oven takaa räyhäämästä."
Eihän se mikään palatsi ollut, mutta tilaa riittii kyllä aivan tarpeeksi. Asunnosta löytyi portaat ylös ovelle, Sourakin osasi varmasti aavistaa kenen huoneeseen.
Joku keittiön tapainenkin löytyi, sekä pari huonetta lisää alemmassa kerroksessa.
"No mutta, en pysty keskittymään täydellisesti vatsasi vuoksi, joten on kaiketi parempi saada jotain ruokaakin aikaiseksi."
Lelouch ilmaisi ja viittoi keittiön suuntaan. Voi mutta mitä siellä saisikaan aikaan, osaisiko Lelouch kokata mitään vai alentuisiko hän edes siihen?

Vai vielä kriteerit saataisiin ? Johan meni vaikeaksi. Silmiään vaivihkaan pyöräytellen seurasi Soura kuin uskollinen koira omistajaansa yhä vain eteenpäin. Lohduttavaa oli se, että mies oli hymyillyt hyvää lupaavaan sävyyn, eli pian taival oletettavasti päättyisi. He siirtyivät pääkadulta syrjäisemmälle kujalle, jossa odotti raskaan näköinen puuovi. Lelouch avasi sen leikiten, jättäen sulkemisen epäileväisen takiaisdemonin huoleksi. Aluksi valkeasuortuvainen ei tehnyt elettäkään astuakseen sisätiloihin, vaan tämä jäi arvioimaan asumusta ulkopuolelta. Ei hääppöisen oloinen, mutta herransa tuntien paikan ulkomuoto oli vain peiteverho, jonka kuului olla kiinnittämättä liikaa huomiota. Vasta miehen alkaessa höpöttelemään oli Souran pakko astua peremmälle, vaikka mieli karjuikin demonitarta pakenemaan niin pitkälle kuin pippuri kasvoi. Kapeat kulmat kurtistuivat, kuinka niin he viettäisivät täällä aikaansa ? Miksi nainen ei saanut olla omassa kodissaan ? Järjetöntä. 

Sormet olivat kietoutumassa takaisin kahvan ympärille, mutta kun Lelouch totesi jotain ruuasta, niin oli hänen piilotettava koko kätensä hätäisesti selkänsä taakse. Kokkaisivatko he muka yhdessä ? Saanemme nauraa. Nuorukainen ei varmasti likaisi näppejään ravintotarvikkeilla, sehän oli liian rahvasta puuhaa moiselle aateliston hienoheikille. Pitkäsarvi kipitti hissukseen pomonsa hännillä keittiöön, joka ylitti kaikki odotuksensa. Se oli mukavan pieni, mutta kotoisa ja siisti. Tunkaista pölyä tai nurkissa notkuvia roskia ei ollu laisinkaan näkökentän kantamilla. 
"Aiotteko tosiaan asuttaa alaisenne tänne, Herrani ?"
Soura varmisteli epäuskoisena. Ei kai mies sentään antaisi omaa tilaansa muille, ainakaan se ei kuullostanut yhtään Lelouchen tapaiselta toiminnalta..

Äkkiä kasvojaan vasten lämähti totuus. Siis he viettäisivät täällä aikaa niin kuin isäntä oli sanonut! Pitkän pitkä ynähdys kantautui suunnaltaan, sillä olihan juuri vapaudesta jonkin aikaa nauttinut takiaisdemoni jälleen loukussa - entistä pahemminkin. Ennen hänen ei sentään ollut tarvinnut jakaa katon alusta Lelouchen kanssa!
"Äh.. sehän tarkoittaisi, että minäkin asun täällä kansanne. Eikö olisi parempi, että pysyisin omassa kodissani ?"
Nainen otti kiinni ovenkarmista kiristyneiden kasvojen kera. Jos nuorekko saisi asua kotonaan, niin silloin nuorukainen ei koko ajan voisi vahtia Souran tekemisiä tai pompottaa tätä mielensä mukaan. Suipot korvatkin tuntuivat painuvan luimuun kuin hevosella, joka varoitteli ettei pitänyt lainkaan tilanteen selvinneestä toisesta puoliskosta. 

[[Viimeinen kappale meni hieman pipariksi, koita kestää~]]

Soura kyseenalaisti Lelouchea nyt turhaankin hänen omasta mielestään. Mitä epäselvää siinä nyt oli? Niin no, tietenkin mies saisi olla rauhassa täällä piilopaikassa, mutta sitten toisaalta jos hänellä olisi jotain asiaa, olisi helpompi koota kaikki kasaan, jos nämä asuttaisivat samaa ympäristöä. Ei sillä kyllä varmaan ollut suurta merkitystä, missä Soura yönsä viettäisi.
Ehkäpä Lelouch testaisi itseään hiukan tässä, Soura saisi olla viaton koekaniini. Saisipa nähdä, onnistuuko Lelouch saamaan toisen jäämään tähän rakennukseen.

Lelouch otti huomioon tuohon ovenkarmiin tarttumisen. Oi ei Soura, sinä et ole lähdössä yhtään minnekkään.
Demoni seisoi hetken aikaa aivan hiljaa katsoen Souraa. Hiljaisuus laskeutui raskaan verhon tavoin ja tuntui painavan hartioita. Lopulta mies kääntyi kunnolla Souran puoleen ja asteli tämän eteen. Hän toi kasvonsa suorastaan uhkaavan lähelle Souran omia, kulmat olivat koholla ja pää aavistuksen verran kallellaan.
"Hmmm? Etkö pidä tästä paikasta sitten?"
Lelouch hivutti kätensä Souran kämmentä kohti, joka puristi ovenkarmia. Hän laski kätensä toisen oman päälle ja irroitti kovin hellävaraisesti toisen otteen. Mies katsoi demonittaren kättä, kuinka pieni se olikaan hänen omaansa verrattuna. Pystyi myös huomaamaan kuinka paljon vaaleampi miehen kätönen oli, hän ei selvästikkään ollut tehnyt mitään kovinkaan raskasta työtä koko elämänsä aikana.
Katse kohosi käsistä takaisin Souran silmiin.
"Ethän sinä ole edes vilkaissut huonettasi, jonka sinua varten valmistelin."
Mies irroitti kätensä toisen omasta ja käveli kohti avoimempaa tilaa. Hän katseli seiniä, puhtaita nurkkia ja kaikkea mahdollista mitä hän oli valmistellut. Mies siirsi hiuksia kasvojensa edestä ja kääntyi takaisin alaisensa puoleen.
"Vieläkö sinä minua pelkäät? Luuletko että satuttaisin uskollisinta alaistani, joka on suorastaan osa minua? Älä ole typerä Sourani."
Mies otti hiukan loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen, kärsiväisen tästä epäluottamuksesta häntä kohtaan. Minkä hän sille mahtoi jos kaikilla oli niin vahvat ennakkoluulot demonia kohtaan.

"Uskoin että sinä jos joku minut tuntisi. Kuule, joskus minunkin kaltaiseni hallitsijat kaipaavat seuraa."
Lelouch puhui kuin mikäkin syvällinen ihminen. Hän oli kuin muka hyvin syvästi loukattukkin, hyljätty kissanpoikanen, syvällä sydämessään kärsivä jos Soura torjuisi tämän tarkoituksen.
"Mutta enhän minä voi sinua pakottaa. Ymmärrän kyllä jos haluat luovuttaa paikkasi jollekkin alempiarvoiselle."

Apua ? Mistä saisi nopeimman ja mahdollisen huomaamattoman pakoreitin ? Souran sormet puristuivat entistä tiiviimmin vasten ovenkarmia, kun isäntänsä lähti lähestymään tätä hetken pällistelyn jälkeen - toisen ajatuksia ei voinut edes tulkita mitään kautta. Seuraavaksi nainen saikin huomata nojaavansa sitä mukaan takakenonpaan, mitä lähemmäs Lelouch toi kasvojaan. Eihän tuollainen ahdistelevaisuus ollut lainkaan miehen tapaista! Pimeys taisi muuttaa itsekutakin mielenterveyttä, jos sinne joutui tai sitten demoniherra oli todellakin kärsinyt yksinäisyydessä.
"En minä sitä, tarkoitan siis, että.."
Soura hätiköi säpättämään, kun tunsi kalman kylmät näpit omillaan. Eijeijei! Hän ei halunnut hellittää turvallista otettaan, mutta Lelouchen lamaannuttava toiminta tekikin pienestä kapinallisuudestaan lopun. Ruskeat silmät laskeutuivat yhteen painautuneisiin käsiin. Tuota noin.. mitä tässä kohtaa kuuluisi tehdä ? Pitkäsarvi tahtoi eniten riuhtaista hyppysensä turvaan selkänsä taakse, mutta ei uhkarohkeuksissaankaan uskaltanut toimia niin.

Helpotuksen huokaus kuitenkin pääsi esiin, kun Lelouch viimein tyytyi päästämään irti ja käännähtämään avoimempaan alaan. Valmistellut ? Oliko isäntä valmistellut mukamas alaiselleen huonetta jo jonkin aikaa ? Se ei kuullostanut aivan normaalin työnantaja ja -tekijä-suhteen puitteita noudattavalta normilta. Käsittämätön hyvän olon tunne silti vei voiton takiaisdemonin sisällä, kun hän käänsi kasvonsa muualle. He olivat yhtä Lelouchen sanojen mukaan, mutta miksi sitten Soura pelkäsi toista yhä. Ehkä syy piilotteli sen takana, että demoniherra oli monen monta kertaa näyttänyt tulisieluiselle alaiselleen kaapin paikan mitä epämiellyttävin tavoin.

Valkeasourtuva oli juuri sanomaisillaan, ettei tosiaan tuntenut Lelouchea - ei ainakaan enää. Mutta sanat jätti kurkunpohjalle toisen lausahduksesta poimittu "alempiarvoinen". Kuka veisi Souran paikan! Sehän oli pöyristyttävää! Tajuamattaan neitokainen oli juuri astunut parhaimmillaan herransa ansaan, vaikka varovaisuus oli tähän asti näyttänyt olevan kultaa.
"Mi-mitä... oletteko korvaamassa minut jollain toisella ?"
Selvä huoli ja hätääntyneisyyys kohosi pintaan. Jos hän ei enää palvelisi Lelouchea ja toinen olisi palannut, niin tarkoittiko se yhtä kuin kuolemista ? Demonit olivat brutaalia kansaa, jotka eivät kavahtaneet läheisensä tai mitättömääkin mitättömämmän apulaisen tappoa - ei varsinkaan demoneista mahtavin Lelouch. Tässä oli yksi syy monesta, miksi Soura toista pelkäsi, niin että olkansa alkoivat värisemään.
"Eh, taisin juuri muuttaa mieleni, jos se vain sopii Teille, parahin Herrani."

Voi kuinka itseensä tyytyväinen virne nousi Lelouchen huulille kun Soura esitti kysymyksensä. Kauan hän ei voinut pitää sitä tosin, ettei toinen alkanut epäilemään. Hyvin painotetun huolettomalla äänellä Lelouch sitten avasi sanaisen arkkunsa, hieroi leukaansa ja katseli kattoa.
"Niin, kyllähän niitä surkimuksia löytyy joka nurkalta joilla voi teettää likaisen työn."
Miekkonen käännähti lauseensa jälkeen Souran puoleen, hyvin viaton hymy kasvoillaa, kumartui toisen tasolle niin että kasvojen välissä oli se muutama sentti varaa, ettei hänen täydellisen sileä, kärsimätön iho koskettanut Souran omaa.
"Sen jopa minäkin saan aikaiseksi aivan itse."
Lulu suoristautui, eikä hänen kauan tarvinnut odottaa haluttua reaktiota alaisensa suusta, johon hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Oi miten hän niin piti siitä, että sai kiusata Souraa oikein olan takaa! Se olkoon maksu siitä kaikesta toisen kiukuttelusta ja mielensä osoittamisesta.

Hiuksiaan siirtäen Lelouch tuumi ääneen mumisten jotain itsekseen, soisiko hän anteeksi Souran huonon käytöksen ja päästäisi toisen oman kattonsa alle viettämään luksusta elämää?
"Mmm, sopiikohan se? Voisin tietenkin elää itse omassa ylellisyydessäni, tai päästää sinut tänne ja antaa elää kanssani ylellisesti."
Demoni käveli pitkin asumuksen puista lattiaa ja katseli ympärilleen, kuin arvioiden taloa. Lyhyen hetken jälkeen hän soi hyvin alaspäin katsovan katseen toiseen ja hymyili sitten omahyväisesti.
"Noh, ehkäpä se sitten sopii. Ja nyt, seuraa, näytän huoneesi."
Sen kummempia odottamatta herranen käveli syvemmälle asumukseen, tietyn oven luokse ja väänsi oven auki. Ääneti ovi aukesi ammollleen ja Lelouch asteli sisään Souraa odottamatta, toinen oli varmasti ollut hänen perässään huoneeseen asti, kuinkas muuten.
"Tämä on sinun. Koska olen hyvällä tuulella tänään ja muutenkin mukava mies alaisilleni, annan sinulle täydet valtuudet tähän huoneeseen."

#Köykäinen on tämä viestini x__x' Mutta rooli-intoa herätellessä kelvatkoon#

Surkimukset ? Tuo pisti. Souran kulmat kurtistuvat kauhistuneesta kohosta suoraan ryppyyn, kun Lelouch esitti ilkeän lausahduksensa. Ei kai vain herransa vihjannut hänen olevan jonkin sortin luuseri ? Hänhän hoiti hommansa tunnollisesti tai ainakin oli hoitanut joskus silloin aiemmin - nythän asia oli totta kai eri, sillä Soura oli päässyt vapauden tuntumaan. Kasvojen ollessa liki kohdatusten, niin käänsi valkeaverikkö omiaan syrjään, tuo piinaava katse häiritsi enemmän kuin sankka parvi verenhimoisia itikoita!
"Pyydän Teitä, älkää aliarvioiko minua noin paljon."
Takiaisdemoni totesi nöyrästi ja antoi ruskean katseensa kohdata toisen oman. Tiivis katsekontakti kesti satunnaisia hetkiä, kunnes mies päätti käännähtää pois ja astella ääneen miettien pitkin lattiaa. Totta kai Lelouchen olisi suotava naisella uusi mahdollisuus, sillä muuten voisi käydä vähintään köpelösti tämän alaisen kannalta nimittäin.
"Se on täysin Teidän päätettävissänne."
Soura totesi ja niiasi pienesti. Piti olla nöyrä, jotta noinkin ylhäinen henkilö tunsi egonsa pönkittyvän vielä lisää. Kuka siis vihjaili, ettei demonitar ollut aikamoisen näppärä käänteissään ?

Ja niinhän siinä lopulta kävi, että omahyväisesti hymyillyt isäntä tuntui antavan anteeksi. Kuin koiraa kouluttaen nuorukainen käski nuorekkoa seuraamaan, ja tämähän totta kai teki työtä käskettyä. Kiltisti kannoilla kipittäen hän pääsi näkemään huoneen, joka oli laajempi kuin oma pirttinsä - ainakin vaikutti siltä. Hämärästä huolimatta pimeyden olento erotti kaikki huonekalut ja siisteyden, joka oli aivan eri luokkaa kuin hänen omansa. Lattialla ei ilmennyt pölyä, ikkunalasit olivat kirkkaat ja huoneessa virtasi mukavan vilpoisa tunnelma, koska se oli taidettu juuri tuulettaa.
Soura ei ollut eläissään ollut näin hienossa talossa.
Varoittamatta neito loikkasi uudemman kerran herransa kaulaan, mutta tällä kertaa se ei ollut pelästymisestä johtuvaa, vaan ilosta. Tuhannen kiitoksen tiimellyksessä jäi ehkä hieman epäselväksi, oliko tällainen käytös aivan puolin jos toisinkaan sallittavaa.

[[Töpö päättyykin sitten tähän, kiitoksia Sassa \o/.]]