Riippuu mistä roikkuu

( Arya tänne siis~ )

Sormet pitelivät ohjaksista kiinni, kivisiiven matkatessa jälleen "lainaamallaan" hevosella eteenpäin. Kaupungin komet portit kohosivat edessä päin. Suunnitelma päästä porteista saamatta vihaisia mulkaisuja eteensä vaikutti nyt mahdottomalta. Hohtava kuu kohosi viistossa, valon valaistessa porttien vieressä seivovat kaksi vartijaa, joiden ilmettä ei voinut kuvailla ihmisystävälliseksi. Kieltämättä miestä itseäänkin olisi harmittanut seisoa kylmenevänä iltana ulkona, portteihin tylsistyneenä nojaten. Mutta pahan virheen tuokin kaksikko tekisi, jos alkaisivat uikuttaa kivisiivelle tämän ripeästä poistumisesta Payonista.
Armos oli tärkeällä tehtävällä - omasta mielestään! Hänen tulisi matkata seuraavaan meren syleilyssä uinuvaan kaupunkiin hakemaan täydennystä tyhjentyneisiin kaappeihinsa. Payonin kaltaisesta viattomasta kaupungista sai huonoa tavaraa, joten onnea oli täytynyt lähte kokeilemaan muualle. Matka kestäisi korkeintaan muutaman päivän, mutta vartijat saattaisivat halutessaan käännyttää miehen kokonaan takaisin. Useinhan outoja heppuja tahtoi haapuilla kaupunkiin ja ulos sieltä, mutta nämä miehet selvästi osasivat pitää päänsä.
Sivuille kallistuvan hevosen selässä lurppakorva itse alkoi venytellä käsiään. Mahtaisi olla parempi odottaa auringon ensimmäisiä kajastuksia, jolloin hän ei luonut itselleen tietämättään liian epäilyttävää kuvaa. Siltikin halu veti porttien toiselle puolelle. Miten helppoa hänen olisikaan ollut luikahtaa vartijoiden huomaamatta ulos, jos hän olisi suostutellut alakerran juipin juoksemaan sekopäisesti vartijoiden ohi. Tai vielä parempaa - juossut alasti vartijoiden ohi! Salamana nämä vartijat olisivat lähteneet sen typerän miehen perään ja Armos itse olisi voinut miltein kieriä porteista ulos.
Ajatus loi tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys loi matalan hymähdyksen kivisiiven huulilta. Todellisuudessa hänellä vain ei ollut juippia vierellään valmiina toimimaan, vaan hän joutui yhä tyytymään odotteluun.

Porttien läheisyydessä oli muutamia pitkänmallisia taloja, joiden kivetykselle harmaatukka lähti nyt suunnistamaan. Nopeasti hän laskeutui hevosen selästä ja talutti tämän odottamaan. Tämänkin hevosen hän oli lainannut erään kapakan ulkopuolelta, kuten aina. Hieman levoton ruunikko mulkoili takaisin vartijoille, jotka itse taas vilkuilivat kivetyksellä istuvaa herraa oudoksuen. Alkemisti nyrpisti arvostelevasti kookasta nenäänsä, miten moiset moukat kehtasivatkaan silmäillä häntä. Eiväthän nämä tienneet, että itse arvoisa nero istui juuri heidän edessään.
Samaa eivät näyttäneet tietävän muutama ohitse kulkeva työläinen, jotka myös vilkaisivat maassa istuvaan mieheen. Otsan suuri suoni alkoi kohoilla, sormet alkoivat naputella hermostuneina ohjaksia hyppysissään.
"Mitä mulkkaat, hyödytön pentu!?!", Armos ärähti. Ohitse kulkeva nuorukainen sai osakseen miehen jakamatonta huomiota, joka sattui kävelemään ohitse.
Siinä miehen mietteet jäivät ja hän jäi katselemaan pakoon juoksevaa poikaa.

//Sorgen, tulen peliin mukaan Neofelikselläni ^^'//

Kaupungin kolme valtavaa, vankan näköistä porttia kohosivat Payonin rajojen merkiksi. Oli yö, kuu valaisi heikosti hopeisena maassa seisovia kansalaisia. Niin monet halusivat niistä porteista ulos tai sisään, mutta vartijat olivat tarkkoja. Vain hyvin harvat pääsivät ulos ilman erillistä lupaa ja karkaaminen oli lähes mahdotonta. Mutta kyllä niitäkin oli joskus tullut. Portit avautuivat vain harvoin ja niitä tunnuttiin vartioivan joskus hieman liiankin tarkasti. Mutta kai sitä oli pakko katsoa, että ketkä tulevat ja ketkä lähtevät. Eräs mies seisoi hievahtamatta paikoillaan vain tuijottaen portteja, oikeastaan syyttä.

Neofelis työnsi kädet taskuihinsa ja huokaisi syvään. Toivotonta. Hän ei ikinä pääsisi tuosta läpi, ei päivällä eikä yöllä. Varsinkaan jalalla jolla ei pystynyt juoksemaan missään tämän sanan tarkoituksessa. Vasenta jalkaa kolotti jälleen. Useat olennot hänen ympärillään tuijottelivat hänen tatuointejaan, joilla olikeastaan olikin syynsä olla hänen ihossaan. Mutta mies ei tuntunut hievahtavankaan.

Itse asiassa hän oli seisonut siinä jo neljä tuntia tekemättä yhtään mitään. Nälkä kurnaisi jo vatsassa mutta hän oli tottunut siihen monien vuosien jälkeen. Se ei enää tuntunut lähes miltään. syvä huokaus pääsi lopulta mieheltä ja hänen oli aivan pakko koukistaa jalkojaan jotta ne eivät jäykistyisi aivan kokonaan. Polvet naksahtivat kun hän koukisti niitä. Eikä sekään oikeastaan ollut mikään ihme.

Aika siitä läheltä kuului kun joku mies ärähteli pikkupojalle. Yleensä Neodelis ei olisi reagoinut, mutta hänen olisi pakko päästä jälleen liikkeelle. Ehkä tuo mies saisi hänet ulos portista.

Hevosen selässä istuva mies oli kivisiipi, yksi demonin alalajin edustajista. Miehellä oli luppaiset korvat ja harmaa tukka, rotevaltakin näytti.

Pieni hymy kohosi väkisin Neofeliksen kasvoille ja hän nilkutti miehen hevosen vierelle katsoen tätä uteliaana. Jostain syystä hän vain tuntui tietävän ettei ollut siinä ainoa joka pyrki ulos kaupungista. Ei tosiaan.

"Sinähän tahdot ulos kaupungista, eikö niin? Miten oisi pieni yhteistyö?" Neofelis kysyi hieman liian imartelevasti ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Tuosta miehestä voisi tosiaan olla apua. Mutta jos hän olisi väärässä eikä tuo tahtonut ulos kaupungista - kirotulla haltialla olisi suuri ongelma edessään.

Kivisiipi ei selvästi ollut vain yksinäinen susi tässä illassa, joka tahtoi päästä ulos Payonin porteista. Huomio kiinnittyi nopeasti sivulle päin, kaukana juoksevan pojan kadotessa pimentyneeseen iltaan.
"Yhteistyö kanssasi?", Armos toisti kuulemansa kylmästi. Hän oudoksui valtavasti tämän nuoren klopin ilmaantumista luokseen, tarjoten omaa apuaan tuntemattomalle matkalaiselle. Yhtä oudoksuvia olivat ne katseet, joilla lurppakorva nuorukaista katseli - kysyen samalla mielessään; mitä hittoa? Siltikin olisi täysi sääli päästää poika noinkin helpolla lähtemään, tämähän oli astunut itse suoraan suden suuhun. Ja koska toinen oli ensiksi kysynyt kysymyksen, oli alkemistilla itsellään valtuus kysyä muutama, vastausta vaille oleva kysymys.
"Miksi ihmeessä kuvittelet minun haluavan pois kaupungista? Eikö tavallinen tallaaja saisi ihastella Payonin keskiyötä tahtomatta lähteä kaupungista?". Kysymykset lennähtivät ilmaan terävinä, vaikka eihän harmaatukka ollut itse vastannut ensimmäiseen kysymykseen. Oli totta, että hän yritti päästä lähtemään, mutta kyseinen heppu voisi yhtä hyvin toimia vartioiden leivissä ja passittaa hänet nauttimaan niukkaa ja kurjaa aamiaista Payoni selliin. Oli parempi olla luottamatta kehenkään ja nuoren mutkaton olemus häiritsi näkyvästi Armosta itseään.
Kannattiko olla uskalias ja luottaa tuntemattomaan? Kloppi voisi todellakin laittaa heidät kulkemaan pitkin vapauden pitkää polkua tai järjestää lurppakorvan keskelle väijytystä, häijyjen mulkoilijoiden mätkiessä hänet tajuttomaksi.

Mies punnitsi vaihtoehtoja, sivusilmällä katsellen tuimia vartioita. Hän yritti nähdä, muuttuiko näiden reaktio, kun nuorukainen oleili matkalaisen seurassa. Mutta vaikka niin hän olisi toivonut käyvän, nuo happamat naamat eivät vääntyneet mihinkään merkitsevään suuntaan - sääli sinäänsä. Kuitenkaan näin helposti hän ei aikonut heittää elämäänsä nuorukaisen käsiin, vaan odotti hiljaa tämän omaa vastausta.
Mikäli vastaus olisi hänen sanojensa arvoinen, voisi kivisiipi harkita asiaa uudemman kerran ja hyvällä onnella jopa suostua sen enempää valittamatta!

[[Eip haittaa~! Anteeksi lyhyt vastaukseni ]]

Tuo mies kielsi tulleensa paikalle vain maisemia katsomaan. Mutta Neofelis tiesi kyllä, ainakin melkein varmasti että mies valehteli. Tai ehkä se oli vain sitä, että hän toivoi asian olevan niin. Mutta se ei välttämättä ollut. Mutta tuon miehen asenn viittasi jossain määrin valehteluun... Tämä tatuoitu mies kyllä tiesi, milloin joku valehteli. Mutta jostain syystä hän ei ollut varma tämän tyypin kanssa.

"Minä kyllä tunnistan miehen, joka tahtoo pois kun näen sellaisen. Ja paras uskoa. Väittäisin jopa että et varmaankaan pääsisi läpi ilman jonkun apua," Neofelis kurtisti hieman kulmiaan ja kääntyi taas portteja päin. "Vain harvoja tunnetaan päässeen tuosta läpi - ja sinä tiedät sen."

Mies kääntyi takaisin tuon luppakorvaiseen mieheen päin kulmat yhä kurtussa. Hän yritti päätellä, voisiko tuohon mieheen luottaa vai pitäisikö hänen vain juosta menemään tuosta vain. Molemmat vaihtoehdot olivat hieman ristiriitaisia. Neofelis avasi taas suunsa, mutta ei hetkeen sanonut mitään, koska ei osannut sanoa mitään. Lopulta hän kuitenkin pukahti:
"Jos olen väärässä, etkä kaipaa apua, sano se."

Mies alkoi kävellä hitaasti taaksepäin, mutta katse yhä tuossa miehessä. Jos Armos vastaisi kieltävästi, hän pinkoisi pakoon. Vaikkakin se olisi hankalaa sillä jalalla. Mutta olihan hän silti jotenkin joka pinteestä päässyt pakenemaan. Jotenkin. Mutta paikalla oli nyt kymmeniä muitakin vartioita. Aivan liiankin paljon.

Mutta hän halusi pois siitä kaupungista. Ainakin hetkeksi. Mutta toisaalta hän ei ollut ajatellut lainkaan, miten sitten lopulta pääsisi takaisin. Joka tulisi myös olemaan pitemmän päälle ongelma. Eihän hän lopullisesti oikeastaan ollut vielä lähdössä. Ainakaan hän ei ollut ajatellut niin. Mutta kovinkaan moni lähtenyt ei ollut palannut takaisin.

Neofelis karisti kuin pakosta nämä ajatukset mielestään ja kohotti yhä hitaasti paeten kulmiaan tuolle miehelle. Odottaen hieman hermostuneena vastausta.

Nuorukainen näytti käyvän kova kovaa vastaan. Vaikka noilta ilmeettömiltä kasvoilta ei noussut esiin sen merkitsevämpää ilmettä, Armos ihaili omalta osaltaan sitä. Hän ei ainakaan luovuttanut helpolla, mutta olisiko mies itsekkään valmis luovuttamaan? Olkapäät kohosivat hitaasti taivasta kohti, otteen päästäessä ne irti - valumaan paikoilleen. Siltikin, ehkä tuntematon oli löytänyt taikasanat.
"Tietenkin tiedän. Mutta minulla on myös mahdollisuuksia päästä omin neuvoin pois.", kivisiipi vastasi takaisin, sivusilmällä katsellen uudelleen porteille päin. Korstot olivat lähteneet liikehtimään eri suuntiin, alkaen kysellä paikalla olevilta näiden aikeita. Tietenkään moni ei myöntänyt tahtovansa päästä ulos Payonista, mutta eihän alkemistilla itsellään ollut vaikeuksia kertoa haluaan päästä hiiteen täältä.
Hänhän oli killaton, mutta vartijoille oli aivan sama, mihin kiltaan kuului tai mihin uskoi. He olivat asemansa takia niskanpäällä ja eivät kohdelleet muita kunnioituksen kanssa.

"Mihin luulet meneväsi?". Ääni särähti pohdiskelevana, kun nuorukainen lähti valumaan pois.Kysymystä hän ei esittänyt siksi, että olisi kaivannut sen enempää tämä apua kuin aiemmin. Vartijoita lähti jälleen hajaantumaan eri suuntiin, mutta tämähän köpöttelisi pian suoraan jonkun verenhimoisen vartijan syliin - ja Armos ei tahtonut tulla hakemaan tätä moisen roiston kynsistä.
"Näin alkuun haluaisin kuulla omat ajatuksesi, miten päästä ulos? Mutta se ei takaa haluani liittyä suunnitelmaasi. Mutta näin ajan tappamiseksi - kerro!".
Kämmen liikahti sivulle, näin herra teki epämääräisen liikkeen. Liikeen kuului olla kutsuva, mutta miten joku yhtä itsepäinen ja ylpeä kuin Armos voisi pyytää jotakuta suoraan tulemaan luokseen?

Armos näytti olevan kovinkin varma ulos ja takaisin pääsystään. Mutta niin oli Neofelis. Ja hänellä myös oli suunnitelma, ei kovin siisti kylläkään. No, ainakin he molemmat tiesivät sen vaarat, mihin nyt olivat ryhtymässä. Jos he jäisivät kiinni, he olisivat suurissa vaikeuksissa. Vankilaan pääsy ei olisi mikään ihmeellinen näky siinä vaiheessa. Monet näiltä porteilta olivatkin sinne päätyneet - ja monet kuolleet kiinni jäätyään. Ainoa vaihtoehto tuolla parivaljakolla oli päästä läpi. Kummallakin heillä oli varmasti jotain menetettävää. Mutta voisiko tuohon mieheen tuolla ratsullansa luottaa? Ei varmaankaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Pian Armos jo pysäyttikin jo paikalta vetäytyvän Neofeliksen. Eli tuo mies oli suostumassa yhteistyöhön - ainakin jossain määrin. Ehkä siitä ei tulisi mitään. Mutta olihan Neofeliksellä kuitenkin onnettomuudet puolellaan. Ainakin osittain.

"Ulos pääseminen? Jokseenkin helppoa. Käymme kuristamassa yhden vankkurinajajan tuosta lähistöltä, varastamme ylitysluvan ja hankimme itsemme ulos. Jos et ole valmis taistelemaan paostasi - unohda. Saatamme tosiaan joutua vaikeuksiin tätä yrittäessämme. Jos et osaa taistella, huido vain nyrkeilläsi. Noilla on miekat, mutta meillä on viekkautemme jos jäämme kiinni. Jos Saamme kärryt, toinen meistä voi pysyä kaavun alla piilossa jos tulee ongelmia. Se voit olla ihan hyvin sinä jos jänistää..."

Neofelis kertoi näin oman ajatuksensa. Valmiina juoksemaan jos tuo alkaisi pian kettuilemaan hänen kanssaan.

Kivisiipi pysyi täysin vaiti, kuunnellen liikkumattomana tulevan "rikoskumppaninsa" suunnitelmaa, joka vaikuttikin miehen omaksi järkytykseksi sopivalta. Tosin siinä oli yksi tietty kohta, jonka kuullessaan suuri koukkunenä taipui nyrpistykseen - vankkuriajajan kuristaminen.
"Eikö olisi siistimpää vain tainnuttaa kyseinen ajajan? Vai tahdotko tieten tahtoen tahrata kätesi viattomaan vereen ja näin saada ongelmia perääsi?", alkemisti kysyi. Ketään Armos ei suostunut tappamaan, mikäli kyseinen tappo antaisi joillekkin muille enemmän etuoikeuksia ja palvelisi näiden tarkoitusta enemmän. Nyt kuristaminen näytti tuovan hänen tatuoidulle seuralaiselleen enemmän onnea kuin hänelle itselleen.
Mikäli kaksikko olisi murhannut ajajan ja olisi livahtamassa ulos porteista, kiinni jäämisen riski kasvaisi ja samaten pidempi vankilareissu. Vartijoiden silmissä tuskin loisti kunnian kajastus, jos vaunuista löydettäisiin kuristettu ruumis - tämä olisi pahin mahdollinen riskitekijä heidän pakenemiselleen.
"Kaiken sivistyksen nimissä vaadin, että homma hoidetaan siististi - kai tajua, siististi! Ei yhtään enempää veren runsasta ja tarpeetonta roisketta...! Ja voi kyllä...osaan pitää huolta itsestäni, enkä tarvitse nuorta kloppia suojakilvekseni!".

Sanat tämän huonosta kyvystä puolustaa itseään saivat lurppakorvan värähtämään inhosta, hän ei pitänyt toisen terävästä kielestä, joka osoitti hänen silmissään turhaa määrää itsevarmuutta. Pitkä ja hoikka keho kohosi takaisin ylös ja lähti nykimään kaakkiaan sivulle, piiloon vartijoiden vahtivan silmän alta. Näin Armos siis oli 'suostunut' Neofeliksen suunnitelmaan tehdä yhteistyötä, mutta asiasta ei mainittu sen enempään miehen puolelta. Ei tietenkään mainittu! Mikä ylpeyden romahdus, jos harmaatukka olisi joutunut myöntämään haluavansa nuorukaisen apua - ei ikinä!
Keskitieltä herra siirtyi nopeasti pois, varjoisten sivujen antaessa paremmin suojaa. Kädet kiepuattivat suitset nopeasti katosta kannattelevan ohueen pylvään ympäri, näin hevonen ei pääsisi karkaamaan heti ja kaksikko sai rauhassa aikaa tutkailla mahdollisia vaunuja.
"Joten...haluatko tehdä likaisen työn, herra tunteeton murhaaja?", Armos arvuutteli, vilkuillen keskitien halki kulkevia, yksinäisiä matkalaisia ja muutamaa vaunua silmällä pitäen. Siitähän nuorukainen saisi valita mieleisensä tai toimia miten itse halusi.
"Minä pidän kyllä vahtia...!". Ääni ei ollut maailman vakuuttavin ja välttämättä edes alkemisti itse ei olisi luottanut omaan sanaansa todellisen hädän keskellä. Mutta mitä hävittävää klopilla oli...muuta, kuin vapaus?
Siltikin vaihtoehtoja ei ollut paljoa ja toinen itse oli kehitellyt suunnitelman - kivisiipi antoi tälle vain vapaat kädet ja omat slmänsä vahdin pitämiseksi vartijoiden varalta.

Phyh. Miksi he eivät voisi paria kaulaa katkaista? Ja eikö se muka ollut siistiä puuhaa. Puukottaminen oli sitä epäsiistiä ja rumaa. Kuristamisessa ei jäänyt edes kädet likaisiksi ja oikein tehtynä ei edes jäänyt kiinni. Tästä tulee mieleen, että oisiko tuo toinen mies sittenkin huijari? Tai ehkä vain aasa, tai joku vastaava. Mutta eihän Neofeliskään voinut ehkä olettaa kaikkien tahtovan tehdä murhia, kuten hän. Ja ehkä hänen pitäisi pitää suunsa kiinni, jottei hän vain paljastaisi itseään kovinkaan radikaalilla tavalla. Siitä voisi syntyä ongelmia. Eli paras vain pitää suunsa kiinni tappopuuhista.
Hyvä on, hyvä on! Ei tappamisia..."
Neofelis lopulta murhati. Hieman katkerana. Juuri kun hän oli luullut pääsevänsä kuristuspuuhiin. Ei ollut reilua tämä tällainen tappamisen syrjintä.

Ja kun Armos siirtyi varjoihin, myös Neofelis hiipi hieman horjuen vasemman jalan päällä varjojen suojiin. Kauemmas portista, ettei vartijat nyt aivan heti heitä saisi kiinni. Miehen vielä uudemmasta kommentista tämä mies ei piitannut. Hän ei enää jaksanut vaivautua vastaamaan. Olkoon nyt sitten niin, että he eivät tappopuuhiin ryhtyisi. Tämän kerran. Vaikkakin hän oli jo itse murhaajaksi itsensä paljastanut. Mutta ei nyt sille enää mitään voinut. Elämä oli elämää. Kunhan nyt he vain pääsisivät ulos portista. Sitten Neofelis voisi murhatakin tämän toisen.

Sitten, kuitenkin Armoksen vahdin alaisena hän hymähti ja lähti kohti yhtä vankkuria. Sanaakaan hän ei sanonut. Tuo vankkuri oli yksin siinä lähellä. sen kuljettaja nukkui syvään kuorsaten penkillä ja kantamisena oli iso kasa heinää. Kukaan ei edes kuulisi kun tuo mies tainnuttuisi tähän. Nukkumassa kuin oli. Hyvä jos pukahtaa ehtisi. Hyvä siis näin.
Neofelis hiipi hiljaa tämän vakuurin luo, vaikkakin yhä nilkuttaen ja kohotti puukeppiään päänsä päälle. Kääntämättä edes päätään hän oli jo pian lyönyt ajurin tainnuksiin. Kepillään. Hänen teki kovin mieli tappaa tuo mies, mutta jätti väliin tällä kertaa. Ehkä se oli parempi näin.

Neofelis tarkasti miehen tilan ja kääntyi sitten Armokseen päin hieman ivallisesti hymyillen.
"Tahdotko ajaa vai piileskellä?"

Miehen silmät loivat viimeisen katseen urheaan ratsuunsa, joka oli kantanut hänet tänne asti. Kenties tämä hevonen ei ansaitsisi moista loppua - jäädä kokonaan vartijoiden armoille. Mutta Armos luotti siihen, että ahneet vartijat kyllä korjaisivat elikon omiin hoteisiinsa, mikäli kukaan ei sitä kaipailisi. Ja kivisiipi itse tuskin palaisi. Olisi aivan liian uhkarohkeaa alkaa raahata hevosta kaksikon mukana. Harmaatukka oli nähnyt, kuinka tiukasti korstot olivat häntä mulkoilleet ja varmasti tunnistaisivat hevosen, eivätkä päästäisi heitä kulkemaan. Vartijat varmasti huomaisivat tämän viittaveikon kulkevan yllättäen kärryillä, kun vain hetki sitten hevonen oli toiminut ratsuna.
Eikä Armos ollut valmis laskemaan sen varaan henkeään, kun tuohon muukalaiseenkin luottaminen teki kovaa hänen ylpeydelleen selviytyä kaikesta yksin. Ilman nuorumpaa seuralaista kertomassa, mitä piti tehdä ja miten.

Klopille hän ei vastannut mitään - olihan se jo selvää, että mies astuisi ohjiin. Kuinka kunniattomana hän Armosta oikein piti? Lurppakorva oli antanut tatuoidun kumppaninsa tehdä kaiken, eikä hän halunnut jäädä paitsi jännityksen tiheästä tunnelmasta. Hän tahtoi katsoa jokaista portilla olevaa vartijaa tiukasti silmiin ja antaa huulten kerrota hentoisi valheita.
Yhtän sen enempää mies ei suostunut aikailemaan - hänen oli päästävä ulos Payonista hyvissä ajoin. Nopeasti herra asteli Neofeliksen viereen, vilkaisten sivusilmällä entistä ajajaa. Sentään tämä oli hengissä, se yllätti koukkunenän. Tämä olisi voinut miltein vannoa, että nuorukainen olisi antanut todella tappavan iskun ohjasten pitelijälle, mutta näin oli parempi.
"Meidän täytyy siirtää hänet...!". Syvä ääni sanoi ja alkemistin kädet työntyivät tarttumaan tainnutetun ajajan käsivarsiin. Ajuri oli lyhyeempi kuin kivisiipi itse, mutta omisti kiitettävästi massaa vyötärön ympärillä, joten oli kovan työn takana saada vedettyä kyseinen mies pois ohjaksista.
Armos raahasi miehen lähelle hevosta, varjot peittivät näin rikoksen uhrin. Ennen siirtymistään takaisin mies viimeisteli työntä ja nappasi ajurin housujen taskusta ryppyisen ylitysluvan, jotta enempää ongelmia kaksikolle ei tulisi. Samalla ulos pääsemisen mahdollisuus alkoi häämöttää yhä vain selvempänä kaukana horisontissa, porttien takana,

Yksin demoniei halunnut viedä rooliaan läpi, vaan istuitui ohjaksiin. Tarkoituksella hän jätti viereensä tilaa ja vetäisi kasvojansa peittävän hupun pois. Näin hän pljasti todelliset kasvonsa, mutta vähät väliti siitä. Käskevä ääni kääntyi Neofelikseen päin; "Istu viereeni ja näytä heille tämä!".
Sanojensa lopuksi Armoksen käsi työntyi eteenpäin, pidellen ylityslupaa. Toinen saisi sen taakakseen, kun hän kannusti kärryjä vetävän, vanhan konin liikkeelle.