Tuntemattomia metallinpätkiä ja kultaisia parransänkiä

//Aidaa : DD Kutsuilen inua tänne Kultaturpasi kanssa. Ota vaan aikasi viestin lähettelysi kanssa ^^ Annetaan kapteenien taistelun alkaa//

Payonissa oli jo yö, täysikuu valaisi hopeisena, mutta himmeinä tyhjiä katuja. Satama Njordissa valtavat ja vähän pienemmätkin alukset keinuivat öisten aaltojen iskiessä niihin ja ranta kastui yhä uudestaan aaltojen myötä. Yhden sataman suurimman aluksen hytistä kajasti yhä himmeä valo laiturille. Laiva oli Hopealuoti, kuulun merirosvon omistama purjealus. Laivan kolme korkeaa mastoa kohosivat korkeuksiin ja nokassa oleva susi irvisteli vastaantulijoille. Kapteeni itse oli antanut miehistölle vapaapäivän jotta saisi aikaa ajatella asioita. Hytissä paloi pieni öljylamppu valaisten lähes ainoastaan suuren pöydän huoneen keskellä. Puisen pöydän reunalla istui pieni albiino mangusti joka naposteli naksuttelevaa ääntä pitäen pähkinöitään. Otus oli Pura, laivan kapteenin suloinen lemmikkieläin. Hopeinen kompassi viuhutti nuoliaan valtavan Valhallan kartan päällä. Ja itse kapteeni istui valtavassa tuolissaan pöydän takana.

Kompassi istui turhautuneena päätään pidellen pöydän takana. Hänen hiuksensa olivat auki, varmaan ensi kertaa vuosiin. Ja sekin oli vain, koska hän ei ollut viitsinyt laittaa niitä kiinni kiireissään. Hattu sojotti vinossa miehen päässä ja takki oli nostettu tuolin selkänojalle ja hänellä oli päällään nyt vain ruskea, kevyt pitkähihainen. Mustat silmäpussit kertoivat syvästä väsymyksestä, eihän hän ollut nukkunut ollenkaan viime yönä.

Mies löi rystysensä pöytään niin että siinä ollut mustepullo ja kynä tärisivät uhkaavasti. Häntä kismitti aivan liian moni asia. Eikä tutkimus Kultaturvan suhteen ollut edistynyt lähes lainkaan. Kultarinta oli antanut vihjeitä, mutta ei sekään ollut auttanut kun merirosvolla oli muutakin puuhaa kuin ravata kapakoissa. Hänen oli löydettävä tuo mies jollain muulla tavoin. Mutta se oli jo käymässä työlääksi niinä aikoina. Pura hätkähti ja tiputti pähkinänsä maahan pöydän tärähtäessä. Tämän jälkeen hän tuijotti hetken isäntäänsä ja puikahti sitten pähkinöitään hakemaan. Mies vain tuijotti karttaa silmät jo hieman punaisina ja puuskutti ärtymystään. Hän tarvitsi jotain, mihin purkaa kiukkunsa.

Mutta siellä ei ollut ketään. Ei ketään jolle puhua, tai huutaa. Mutta ei hänellä kylläkään ollut kovinkaan suurta oikeutta huutaa miehistölleen, vaikka sitä vähä väliä tekikin. Se oli sangen harmillista Kompassin mielestä. Oikeastaan, jos hän ei tarvitsisi miehistöä matkoillaan hän varmaankin heittäisi kaikki yli laidan jotta saisi olla rauhassa. Mutta se olisi murha, eikä hänellä ollut varaa joutua vankilaan, ainakaan vielä.

Hajamielisesti, yhä karttaa tutkien mies letitti hiuksensa taas kiinni, tiukalle letille. Oikeastaan hän näytti silloin paljon järkevämmältä ja rutkasti enemmän merirosvolta. Mies suoristi myös hattunsa, joka oli lopulta melkein putoamassa hänen päästään. Takkia hän ei kuitenkaan laittanut päälle. Olihan hän kuitenkin sisätiloissa. Tuhahdus pääsi jälleen tarkoittamattomana miehen suusta.

Mutta hän tiesi, että joku oli tulossa. Hän oli varma siitä. Jotenkin vaistoissaan hän tiesi sen, ehkä se oli joku tuntematon merirosvon vaisto. Sitä hän ei kylläkään ollut koskaan ennen vielä tuntenut. Mutta se oli siellä ja hän tiesi että jotain ratkaisevaa tapahtuisi sinä iltana. Odotuksen ja jännityksen tuntu meinasi hiipiä miehen mieleen, mutta hän karisti sen pois.

Kompassi nousi ylös ja haukotteli pitkästi. Väsymys alkoi jo painaa miehen silmiä, mutta hän piti ne melkein pakosta auki. Pura hyppäsi isäntänsä olalle ja katsoi miestä kasvoihin. Mutta merirosvo itse oli liimannut katseensa ikkunaan. Hän katsoi suoraa merelle pienestä ikkunasta, joka oli myös huoneen ainoa. Kompassi käveli sen äärelle ja katsoi siitä ulos.

Täysikuu kimalsi vedessä kuvajaisena ja Kultaturvan suuri alus näkyi kauempana. Myös muut veneet olivat hiljaisina, vain joku köyhä kalastaja aukoi verkkojaan laiturilla. Oli lähes pilkkopimeää, mutta ei aivan. Sillä olihan täysikuu valaisemassa tietä. Ikkunassa istuva mies hieraisi väsyneitä kasvojaan ja hymähti kolkosti.

”Hän on tulossa, minä tiedän sen.” Kompassi kuiskasi Puralle ja hymyili hieman vinosti. Lopulta hän puhkesi ilkeään, matalaääniseen nauruun. Miehen lemmikki tuijotti isäntäänsä silmät suurina ja pakeni pian huoneen suurelle pöydälle. Se nauru ei ollut kaunista kuultavaa. Se oli sekoitus pelosta, ivasta, voitonriemusta ja ilosta. Ei kovinkaan kaunis yhdistelmä.

Hän kuitenkin lopetti naurunsa hyvin pian. Sillä hän ei oikeastaan keksinyt syytä nauraa. Olikohan siinä edes paljoakaan järkeä? Ei kai. Mutta eihän Kompassi siitä ollenkaan välittänyt. Pääasia että hän oli jokseenkin pirteällä päällä odotellessaan. Hän kuitenkin jäi ikkunaan taustanaan lemmikkinsä rapistelu.

//ARY MITÄ HEMMETTIÄ, SÄ OOT JKIRJOTTANU IHA HEMO PITKÄSTI : DD<3 Oli pakko tulla vasrtaa heti.DD Sori kirjotusvirheet en nyt jhaksa korjaa jku väsyttää//

Satamassa oli varsin lämpöinen yö. Välillä vilpoinen tuuli pyyhkäisi kylmettävästi Kultaturvan upean miehekkäitä, ja erityisen erityisen komeita kasvoja. Tällöin miehen vakaassa ilmeessä tapahtui pieni muutos, hän rypisti pienesti kulmiaan ja värähti. Siinä se sitten olikin. Ajatuksissaan miehen katse siirtyi hetkeksi taivaalla möllöttävään täysikuuhun, sitten omaan alukseensa ja vielä takaisin rannalle.

Niin aijemmin illalla Kultaturpa oli törmännyt satamassa kahteen hassuun naiseen, jotka olivat jostain kumman syystä tunnistaneet hänet melkein heti merirosvoksi, vielä Kultaturvaksi itsekseen. Totta kai, kuka nyt ei niin komeaa merirosvokapteenia kuin hän, tuntisi.

Hän pyyhkäisi pienen ailehtivan hymynkareen kera muistot näistä naikkosista mennessään. Uudet tuttavuudet olivat aina mukavia, mutta nyt ei ollut aikaa miettiä ensitapaamisia. Sen sijaan hän kaivoi taskustaan hieman rypistyneen pergamentti rullan, joka oli tíetysti mitä kalleinta materiaalia. Kultarinta kun sen oli hänelle lähettänyt, ja tämä kun oli mitä turhamaisimpia henkilöitä päällä maan. Silmäpuolisorto

´Satama Njord - Hopealuoti. Aluksen kapteeni, törttöilee omituisen rautaputken kanssa, ja haluaa haasta sinut. Kyse luultavasti aarteestasi. Ajattelin, että sinun olisi hyvä tietää siitä..

Minulla on muuten mennyt hyvin. Goljat on oikein uskollinen apulainen, ja osaa lakata loistavasti kynsiä.. Viime kuussa, tienasin teatterinäytöksestäni maltaita. Ostin muutamia uusia pukuja joulutanssiaisia varten. Kamalan kallista nykyään! Yksi niistä on satíininpunaista kangasta, toinen oli oliivinvihreä... viideskymmenes oli kullansävyä.. ´

Kultaturpa silmäili kilometrin mittaisen tekstin nopeasti läpi. Antoi huuliensa lomasta sihahtaa sanan "Hopealuoti", ja rypisti pergamentin palansa takaisin taskuunsa. Oli siitä siskokullastakin välillä hyötyä kaikkine turhanpäiväisyyksineen.
He olivat aina niin piilovihaisia keskenään. Mutta välittivät toisistaan kumminkin, ainakin jos antoi heidän välistensä kirjeiden kertoa asiasta...
Kultaturpa huoahti hiljaa ja alkoi tähyillä varovasti ympärilleen satamassa. Hopealuoti, missä lie mahtoikaan se olla? Kultaturpa kun ei ollut kaikista kärsivällisintä sorttia, hän tuskin jaksaisi etsiskellä sitä kovinkaan kauan.

Onneksi pian hänen silmiinsä sattui alus, jota hän ei ollut aikaisemmin nähnyt satamassa. Uusi, upea alus. Joka taisi olla hänen omaa alustaan vieläpä vastapäätä. Hienoinen virne kohosi tämän upean ja uljaan piraattikapteenin komeille kasvoille kun hän otti pari hiipivää askelta kohti tuota alusta. Hopealuoti! Se se oli! Se sen oli pakko olla!
Varovasti Kultaturpa hiippaili kohti alusta. Hänen kätensä eksyi lantiolle tunnustelemaan miekan tuppea, yhähän se siellä oli, varmassa tallessa, ja valmiina jos vaikka tuo ihme merirosvokapteeni rupeaisi riehumaan sillä Kultarinnan mainitsemalla metalliputkella.
Mielikuva sai Kultaturvan vain virnistelemään huvittuneesti. Metalliputkia ja pah! Häntähän ei moisilla laudalta lyötäisi!

Hän oli nyt saapunut kuulomatkan etäisyydelle aluksesta. Aluksen yhdessä ikkunassa tuikki valo, Kultaturpa oli näkevinään hahmon siluetin ikkunassa. Tuon oli pakko olla aluksen kapteeni. Se, jonka hän tulisi tänään hastaamaan. Äkkiä Kultaturpa painoi mieleensä hytin sijainnin ja painautui nopeasti aluksen kylkeä vasten, jottei ikkunasta tiiraileva kapteeni voisi häntä havaita, ellei omistaisi alaspäin käyristyvää pitkää kaukoputkea, ja keksisi juuri sillä hetkellä käyttää sitä.

Hiljalleen Kultaturpa hilasi itsensä aluksen kannelle. Hän oli hyvin varovainen hiippari, eikä päästänyt ääntäkään kiivetessään laivan ankkuriköyttä pitkin ylös. Kultaturpa oli hyvin tyytyväinen omaan oveluuteensa.

Aluksen kannella mies pysähtyi miettimään. Missä kapteenin hytti olikaan sijainnut? Hetken miettimisen jälkeen Kultaturpa ainakin luuli muistavansa, ja laskeutui alas laivan kannelta, laivan sisätiloihin, jossa valtasi hyttien ovien tulva. Ellei Kultaturpa ollut sokea.
Pitkän hapuilemisen jälkeen, ja luutakomeroihin hyökkäilyn, avasi Kultaturpa viimein kylmän viileänä kapteenin hytin oven.
Pahansuopa virne oli kohonnut hänen siroille kasvoilleen, kun hän tuijotti toisen kapteenin selkää, huoneen toisessa päässä, ikkunan luona.

Hän rykäisi kovaan ääneen, jotta henkilö varmasti huomaisi hänen tulonsa. Sitten hän kumarsi kohteliaasti syvään.
"Kultaturpa olen mä. Kuitenkin teille arvon pyrkyri, olen Kapteeni Kultaturpa", hän lausui erittäin pirullisen kohteliaasti, naurahtaen sitten maireasti perään kuin merirosvo ikään.
Pian hän suoristi kroppansa ja nousi jälleen täyteen mittaansa, tuijottaen hieman arvioivasti merirosvoa, ja sitten tämän hartialla kiikkuvaa omituista otusta, joka sai Kultaturvan suun nykimään naurusta. Kohteliaana miehenä hän ei kuitenkaan päästänyt naurun äännähdystäkään. Sen sijaan hän vain hyppäsi Kompassin työpöydän päälle. Otti komian poseeraus asennon, siten että valot varmasti osuivat hänen komeisiin kasvoihinsa ja lausui.
"Kukas olikaan kukkulan kuningas tänään?"

//TEKSTI ON NYT MITÄ ON : D D//

//PALLOHYMIÖ :O Mut säkin kirjotit ihan hemopitkästi. Haha, pelivenytysten kisa :''D//

Yhä ikkunassa seisova merirosvokapteeni tuijotteli ulos yhä odottaen. Pian hän oli silti tarkalla vasemmalla silmällään havainnut liikettä. Joku oli tulossa kohti hänen laivaansa. Vaikkakin tuo mies piti huolen että liikkui varjoissa, Kompassi erotti liikkeen silti. Tulijan täytyi olla kultaturpa. Hän tunsi sen luissaan - se oli jotain jota voisi kait kutsua merirosvon vaistoksi.

Ovi kävi. Hetkeen Kompassi ei kääntynyt ympäri, vaikka olikin lähes täysin varma siitä, että tiesi kuka tulija oli. Kultaturpa - hän tiesi sen jo ennen kuin tämä edes kuulutti asiansa ääneen. Aluksi koko aluksen kapteenin oikeastaan teki mieli purskahtaa nauruun, mutta piti arvokkuutensa ja jätti naurut vähemmälle. Hän kääntyi ympäri vasta tuon miehen kuuluttaessa jotain outoa kukkulan kuninkaana.

Kultaturvan näkeminen omalla työpöydällään poseerausasennossa, kuunvalossa oli tosiaan hieman huvittava näky. Varsinkin kun mies oli selvästi jo kunnian himoinen ja varma voitosta - jos edes ymmärsi mitä oli tullut tekemään. Miehen mustat, jokseenkin pitkät hiukset ja kullanvärsinen parta olivat suurinpiirtein juuri sitä mitä Kompassi oli odottanutkin. Mutta että mies hyppäisi hänen pöydälleen ja alkaisi puhua kukkulan kuninkaista - sitä hän ei ollut aivan odottanut.

Ivallinen hymähdys pääsi tahtomattaankin yhä lattialla seisovan miehen suusta. Mitäs hän luonteelleen mahtoi, oli tuo nyt kenelle tahansa jokseenkin outo näky. Kohta sieltä tuli myös toinen hymähdys, joka tuli siksi että hän pidätteli nauruaan. Nauruun purskahtaminen oli aivan hiuskarvan päässä siitä tilanteesta.

Mutta Hopealuodin kapteeni piti suunsa kurissa. Hän nappasi takkinsa tuolin selkänojalta ja otti myös pistoolin pöydältä. Arvatenkin myöskään Kultaturvalla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, mikä tuo metallinen esine oli - mutta sehän oli vain etua Kompassille. Kait. Mutta edellisten sanojen perusteella myös tuo mies oli kova hemmo. Kun Kompassikin oli jälleen täysin pukeutunut hän hypähti itsekin pöydän päälle ja tuijotti tuota miestä suoraan tämän ruskeisiin silmiin.

"Et ainakaan sinä - Kultaturve", Kompassi sanoi ivallisesti päin tuon miehen naamaa ja päästi kasvoilleen ilkeän hymyn. Aivan tyypillistä siltä mieheltä. Pura sähisi hampaat irvessä Kultaturvalle, kuin valmiina repimään hänet kappaleiksi. Mutta ei sekään tekisi yhtään mitään ennen kuin saisi isännältään käskyn.

Kompassi vei vasemman kätensä miekankahvalleen valmiina vetämään sen tarvittaessa ulos. Hän oli valmis taistelemaan saadakseen tuon niin kuulun aarteen tuolta mieheltä vaikka mitä tapahtuisi. Sitähän hän oli niin kauan odottanut - että pääsisi taistelemaan kasvokkain Kultaturvan kanssa. Vaikkakin hän ei aivan ollut odottanut tuon tyylistä sisään tuloa.

Ainoana ongelmana ilmeni, ettei Kompassilla ollut ketään selkänsä takana varmistamassa. Eikä Kultaturpa sittenkin olisi voinut tulla huomenna kun Hopealuodilla olisi ollut täysi miehistö paikalla? Eikä ollut mikään ihme ettei hän ollut selvästi kuullut miehen tuloa kannelle. Jos miehistö olisi ollut paikalla tuo mies olisi varmaankin köysissä tuossa lattialla. Mutta niin ei ollut, vaan he seisoivat kasvokkain kompassin työpöydällä. Kirjaimellisesti itse Valhallan kartan päällä.

"Tiedätkö, miksi minä olen etsinyt sinua ympäri tätä kirottua kaupunkia? Siskosi on muuten yksi omahyväinen sika." Kompassi sanoi kuin ohimennen, kuitenkin jotta aloittaisi jonkinlaista toimintaa siihen touhuun. Eivät he nyt koko yötä siinä voineet seistä mitään sanomatta.

//Tuli aikas TÖNKKÖÄ : DD Mut koitas kestää//

"Et ainakaan sinä Kultaturve", sai Kultaturpa kuulla vastustajansa suusta, hänen kulmansa kohosivat kysyvästi, samalla kun huvittunut virne kohosi miehen nuorille kasvoille.
"Älä ole niin varma - Homopassi", Kultaturpa lutkautti viheliään kommenttinsa kohotellen ärsyttävästi kulmiaan, purskahtaen sitten remakkaan nauruun.
Homopassi! Homopassi! Kuinka kekseliästä! Kuinka upeaa! Kuinka fantastisen upeasti lutkautettua! Käsi eksyi hivelemään kultaista parransänkeä. Mairea hymy koristi edelleen miehen kasvoja. Niin, hänhän oli nero. Neroista neroin, ja sanatappeluissa kekseliän. Upein ja itsevarmin yhdistelmä ikinä.

Omituinen otus Homopassin olkapäällä rupesi sähisemään. Kultaturpa vetäisi kasvoilleen hieman yllättyneen ilmeen, katsoessaan tuota otusta, ja lausuessaan sitten: "Tsot, tsot, noin ei kohdella vieraita." Kultaturvan käsi käväisi nopeasti silittämässä otusken karvaista päätä, hän kyllä osasi käsitellä eläimiä, jopa tuollaisia pieni kokoisia apinoita.
Sitten hän kaivoi taskustaan baananin, ja kuori sen puoleen väliin.
"Haluaako herra Abu banaania?"
Samassa hän olikin jo ojentanut ystävällisesti hymyillen banaaninsa pikkuapinalle. Eläimistä Kultaturpa kyllä piti. Varsinkin apinoista, nehän liittyivät niin kovin banaaneihin, joita hän rakasti.

Hän käänsi vihdoin herttaisen katseensa Homopassiin, ja samassa miehen katse oli jälleen tuima ja viheliäinen.
"Tiedän kyllä, kuinka apinat lahjotaan!", hän naurahti, ja katseli sitten arvioivasti Homopassia, kaivaen lopulta taskustaan vielä yhden banaanin, kuori sen puolilleen, taittoi sen päästä vielä pienen makupalan suloiselle Abulle, haukkasi sitten itsekin vähäsen banaanistaan, ja antoi kasvoilleen nousta oikein nautinnollisen ilmeen. "Mmm, fantastista!"
Äkkiä Kultaturpa tuijottikin jälleen Homopassia.
"Anteeksi, melkein unohdin teidät! Haluaakohan herra gorillakin osansa?" Sanoja seurasi vihellys, Kultaturvan ote banaanista heltyi ja se lämähti maahan Homopassin kenkien päälle,.

Viekas virne koristi Kultaturvan kasvoja. Homopassi luultavasti moisesta suuttuisi, mutta Abu, se olisi ikihyvillään! Kaksi banaania yhdellä kertaa, se varmasti korjaisi banaanin gorillansa jalkojen juuresta. Kultaturpaa hymyilytti. Hänkin hankkisi joskus tuollaisen miniapinan, niin käytännöllisen kokoinenkin.

Homopassin käsi taisi sillä hetkellä olla miekankahvalla. Kultaturpa itse ei nähnyt tarvetta vielä tarttua omaan miekkaansa.
"Tiedätkö, miksi minä olen etsinyt sinua ympäri tätä kirottua kaupunkia? Siskosi on muuten yksi omahyväinen sika." näin lausui Homopassi seuraavan lauseensa, jolloin Kultaturvan virne vain kasvoi, ja kulmat sen kuin kohosivat.

"Omahyväinen kyllä, olette oikeassa. Mutta sika, siinä lienette erehtyneen, ainoat siat jotka koskaan olen nähnyt, lienevät jalassanne", Kultaturpa naurahti ivallisesti, ja laski katseensa Homopassin aamutossuihin, joihin oli kirjailtu huolillisesti sianpäät. (ANTEEKS OLI PAKKO : DD EI TUU TOISTUU )
"Komeita otuksia nämä, siat", hän lausui vielä viheliäisesti, ja antoi ilmeensä sitten hakea vakavampaa sävyä.
"Niin, tosiaan, kuulemani mukaan haluatte ryövätä mahdottomasti löydettävän arteeni, jota on mahdoton ryövätä? Olenko kuullut oikein?" komea merirosvo kysäisi, naputellen toisella kengän kärjellään heidän allaan olevaa pöytää. Ja hänen kenkiään ei koristanut suinkaan siat, sen sijaan banaanit.

//HIHI: D VASTASIN. TÄS ON SIT KAUHEESTI KIRJ.VIRHEIT, KU EN JAKSANU KORJAA . D//

//KOSTO ELÄÄ JA LUJAA TULEE :''DDD//

Homopassi? Homopassi...? Kompassin päässä nyki kovaa otsasuoni tämän yrittäessä rauhoittua. Hän laski ensin hitaasti kymmeneen mielessään, mutta se ei tuntunut auttavan missään mielessä. Hänen täytyi ottaa tilanne haltuunsa, hän ei hyväksynyt tulla nolatuksi. Merirosvo narskutteli hetken hampaitaan ja avasi lopulta suunsa:
"Paraskin puhuja - senkin Multaturpa!"
Kompassi huusi takaisin aivan päin tuon naamaa.

Banaaneja? Mitä ihmettä. Kultaturpa oli selvästikin saanut silmiinsä Puran. Eikä siitä tosiaan ollut tullut kaunista jälkeä. Ei sitten ollenkaan. Kun tuo mies oli päässyt jo syöttelemään Hänen lemmikilleen banaania Kompassi otti Puraa niskasta kiinni ja siirsi kauemmas. Kukaan ei saanut alkaa leperrellä hänen lemmikilleen.

Mutta se, mitä tuo piru teki seuraavaksi. Se meni jo kirjaimellisesti yli äyräiden. Miksi hemmetissä hänen oli ollut pakko laittaa juuri nuo aamutohvelit sinä iltana jalkaan. Kompassi ei päästänyt itseään punastumaan, vaan piti naamansa väkisin peruslukemilla. Ja onneksi hattu peitti sen sykkivän otsasuonen.

"Ei kiitos - herra Mökyapina," Kompassi sanoi aivan rauhallisesti. Ja kumartui nopeasti ottamaan sen tuhrautuneen tohvelin jalastaan. Muutaman sekunnin murto-osan sisällä hän teki jotain hyvin, hyvin ilkeää -

Kompassi iski banaanit suoraan päin tuon miehen pärstää. Tohveli tippui maahan ja Kompassi oli jopa ylpeä itseensä. No, eihän merirosvo nyt muutenkaan luonteelleen mitään voinut. Mutta ainakin hän oli antanutt täydellä mitalla takaisin. Pilkkaus hänen hienoja tohveleitaan kohtaan oli mennyt suoraan sydömeen.

"Olet kuullut täysin oikein. Ja sinulla onkin nyt jotain vastassa joka myös sen tulee saamaan", Kompassi sanoi heitettyään toisenkin tohvelinsa jonnekin. Ja hän olikin jo paljain jaloin siinä jo likaantuneela pöydällä. Hän hymähti hieman kolkosti ja veti pistomiekkansa tupestaan. luodin hän oli aikonut jättää viimeiseen iskuun kun oli pusertanut kaikki tiedot ulos tuosta miehestä.

Hän työnsi miekkansa tuon miehen leuan alle otettuaan askeleen taakse saadakseen sen heidän väliin. Hän kohotti hieman kulmiaan ja päästi vinon hymyn kasvoilleen. Siitä tulisi aivan satavarmasti hauskaa. Harmi vain, ettei miehistö ollut näkemässä kun hän löi banaaneja toisen naamaan. Eikä hän katunut sitä lainkaan.

//Sori, jäi lyhyeks ;____;//

//Hohhoijhjaa kylläpäs nyt väsymys iski, yrit'n kuiten,in vcastailla jotenkuten, kityen nyt kirjoitusasutambi voi päätellä. kiitsua. //

"Paraskin puhuja - senkin Multaturpa!" huudahti kapteeni Homopassi, sellaisella äänellä, ettei Kultaturpa voinut tulkita sitä kuin kiivastumiseksi. Hänen kasvoilleen kohosi erittäin huvittunut hymy, kun hän tuota Homopassi kapteenia tarkkaili.
"Totta, puhujista parhain olen toki, kiitos kovasti kehuista, arvon kapteeni Homopassi. Arvostan sanojanne suuresti, voi olla että kirjaan ne jopa rakkaaseen päiväkirjaani!" näin hymähti herra Kultaturpa oikein sarkastisella äänellä, josta suorastaan tihkui huvittuneisuutta.

Kultaurvan lepertelyt tuon suloisen miniapinan kanssa jäivät karvaasti kesken, kun Homopassi nappasi lemmikkiään niskasta kiinni ja siirsi kauemmas. Vai niin, taisi haluta apajille itse herra Homopassi Gorilla. No, mikä ettei, kyllähän Kultaturvalla banaaneja riitti.
Haukuttuaan ensin banaanin kärjestä palasen (mikä makunautinto), hän pudotti sen sitten itse Gorillan sikamaisílle aamutossuille. Sitähän tuo Homopassi oli varmasti kerjännytkin, ja halunnut.

JA MIKÄ OLI KULtATURVAN PALKINTO, KUN HÄN OLI KILTISTI LUOVUTTANUT HERRA GORILLALLE RAKKAAN MAUKKAAN BANAANINSA?!? ENSIN HÄNTÄ HAUKUTTIIN HERRA MÖKYAPINAKSI, JOPA MÖLYAPINAKSI HAUKKUMINEN OLISI MENNYT LÄPI SORMIEN, MUTTA ETTÄ MÖKYAPINA! KULTATURPA SAATTOI VAIN POHTIA MIKÄS KUMMA KAMMOTUS SEKIN OLI. SITTEN HÄNELLÄ PÄLKÄHTI! MÖKYAPINA! TODENTOTTA! KYLLÄHÄN HÄN TIESI MIKÄ SE OLI! JOTAIN YLTIÖPÄISEN KOMEAA JA UPEAA! TIETYSTI, MÖKYAPINA, OLI TITTELI, TITTELI KOKO MAAILMAN KOMEIMMALLE MIEHELLE. SAMA KUIN MISS UNIVERSUM, MUTTA VAIN MIEHELLE! KOMPASSI OLIKIN VAIN KEHUNUT HÄNTÄ!

RIEMUISSAAN KILJAHTAEN KULTATURPA LOIKKASI ROIKKUMAAN HOMOPASSIN KAULAAN, RUTISTAEN TÄTÄ OIKEIN OLAN TAKAA. "KIITOS! KIITOS! KIITOS!"
JONKUSEN SUUKONKI MUISKAUTTI TOVERILLISESTI TOISEN POSKELLE!
"KIITOS! KIITOS KUN KEHUIT YLEVÄÄ JA KOMEAA OLEMUSTANI! TIETYSTI TIESIN OLEVANI KOMEA JA KAIKKEA... MUTTA ETTÄ MÖKYAPINA! HERRA UNIVERSUMI! OH LA LAA! OLEN OTETTU!"

SITTEN KUN KULTATIURPA VIHDOIN IRROTTAUTUI HOMOPASSISTA, SAI HÄN KOKEA JOTAIN UUTTA. BANAANIT LENSIVÄT HÄNEN KAUNIILLE KASVOILLEEN, HOMOPASSIN TOIMESTA. MUTTA SILLÄ HETKELLÄ, KUN HÄNEN KOMEUTTAAN OLI JUURI KEHUTTU, MIKÄÄN EI VOINUT HERRAA LOUKATA. ILOINEN HYMY VAIN KOHOSI KULTATURVAN KASVOILLE, NAURUNPYRÄHDYS KARKASI MIEHEN SUUSTA, JA HÄN LÄIMÄYTTI TOVERILLESESTI HOMOPASSIA OLALLE.
"VAI ETTÄ BANAANISOTAA! EN OLEKAAN PITKÄÄN AIKAAN ALKANUT! HYVÄ IDEA KUOMASENI!" HÄN HOHOTTI, IRRTOTTI BANAANIN NAAMALTAAN, JA HEITTI NE VUOROSTAAN HOMOPASSIN NAAMALLE, KIRMATEN SITTEN SUOJAAN PÖYDÄN TAAKSE, NAURESKELLEN.

BANAANISOTA SITTEN OLIKIN MUKAVAA! HÄN SAATTOI KUULLA HOMOPASSIN SELITTÄVÄN JOTAIN SEN SUUNTAISTA´, ETTÄ TÄMÄ TOSIAANKIN LÖYTÄISI HÄNEN AARTEENSA. KULTATURPA ANTOI SANOJEN MENNÄ OHITSE OLANKOHAUTUKSELLA, JA HOHOTTELI YHÄ PÖYDÄN TAKANA ODOTTAEN SEURAAVAA ISKUA. BANAANISOTAA! HÄN OLI JO KAUAN ODOTTANUT YSTÄVÄÄ, JOKA OLISI SAMALLA AALTOPITUUDELLA KUIN HÄN ITSE.

//Mä melkein pyörin yhä lattial ton sun viestin kaa : DD Muutama kirjotusvirha sinne tänne mutta voi eläämä ku meil menee lujaa : DD//

Kompassi tajusi itsekin aivan liian myöhään sanoneensa väärin. Hänen oli pitänyt sanoa Mölyapina, ei Mökyapina. Mutta virhe oli jo tehty. Mutta se, mitä tuo hullu mies seuraavaksi teki... Se oli jotain niin typerää ja hullua, että Kompassi meinasi tippua pöydältä. Tuo mies - mikä-lie-Mölyapina-olikaan - hyppäsi suoraan hänen syliinsä. Kiitellen häntä! Kompassi meinasi sanoa jotain, mutta jätti sanomatta. Kun tuo friikki lopulta irrottautui hänestä - hän vain suoristi takkinsa. Kultaturpa oli näytätnyt itsensä koko merirosvojen joukosta tyhmimmäksi. No, oikeastaan ei Kompassillakaan olisi ollut oikeutta sanoa tuohon mitään.

Kompassi ei viitsinyt edes ajatella, mitä tuo mies luuli Mökyapinan olevan. Hän ei edes halunnut tietää, sillä se oli varmasti jotain idioottimaista. Kuten se koko homma mitä he olivat tekemässä. Kompassi lopulta avasi suunsa, saatuaan jälleen nerokkaan lauseen kielensä päälle:
"Friikki ja friikille sopiva nimi, miten somaa."
Kompassi sanoi irvaillen ja tuijotti miestä. Pian tämän jälkeen hän olikin jo tuhrannut tuon oudon miehen naaman banaaniin...

... Mutta ei saanut siitäkään Kulaturpaa häiriintymään. Pikemminkin villiintymään yhä pahemmin. Joka oli hyvin, hyvin outoa siinä tilanteessa. Tuolta merirosvolta tuntui olevan itsekontrolli täysin hukassa. Siis Täysin hukassa, kokonaan. Kompassi vain tuijotti hetken tuota miestä kummissaan. Mutta se, mitä tuo toinen teki seuraavaksi...

...Kompassi heitti ärtyneenä tuon mössöytyneen banaanin naamastaan ja yritti pidätellä itseään. Mitä tuota friikkiä oikein vaivasi, oliko tuolla järkeä enää ollenkaan? Banaanisotaa? Mitä ihmettä se oli. Jotain, mistä tuo yhä pöydälle j''nyt mies ei tosiaan tahtonut tietää mitä se oli. Koska se ei kuulostanut ollenkaan järkevältä, vaan tyhmältä peliltä mitä tuo friikki itsekseen harrasti. Banaanejen kera vielä kaiken lisäksi. Miksei vaikka omenoita? Niistä ainakin Kompassi pitäisi.

Kultaturpa pakeni pöydän taakse piiloon. Kompassi pyöritteli silmiään ärtyneenä ja yritti pitää ylpeytensä mahdollisimman korkealla. Vaikka pöydänkin päällä. Mutta ei ainakaan pöydän takana piilossa banaanisotaa leikkkien. Kyllä merirosvoillakin täytyi jonkinlaista kunnioitusta olla. Kuvitella, että tuollainen huithapeli edes kutsui itseään merirosvokapteeniksi. Yksi häpeä merirosvokunnalle tuo friikki oli. Ei mitään muuta.

Kyllästyttyään lopultakin tuon hullun miehen hölmöilyyn yhä pöydällä seisova mies vain huoahti. Otti takin sisätaskustaan pistoolinsa ja latasi sen. Hetken hän sitä katseli tyytyväisenä ja lopulta osoitti sillä tuota miestä kalloon. Hän oli saanut totaallisesti tarpeekseen. Nyt hän vain tahtoi sen saakelin aarteen, minkä takia he ylipäätänsä siellä olivat tavanneet. Ja siksi hän ylipäätänsä oli Valhallassa, eikä muilla vesillä. Lopulta Kompassi kuitenkin avasi suunsa:
"No niin. Friikki. Ala tajuta miten tämä leikki nyt menee - enkä tosiaankaan ala leikkiä kanssasi menee. Et varmaankaan tiedä mikä tämä on, mutta saat tuta sen kallossasi pian jos et ala selventää päätäsi. Jos liikautan vähänkin sormeani, kuolet. Kässäätkö nyt miten leikki menee?
Näytät missä aarteesi on, tai tapan sinut."

Kompassi sanoi ja painoi etusormeaan hieman tiukemmalle. Ei hän kyllä tuota hullua miestä vielä ollut tappamassa, mutta lähellä oli. Jos tuo Kultaturva vielä jatkaisi naurettavia leikkejään hän saattaisi tappaa miehen jo ennen kuin he ehtisivät edes sinne mustahaltioiden saarelle asti. Joka oli pian aika todennäköistä. Mutta hän alkoi tosiaan käydä jo kärsimättömäksi.

// Ei hitsi, kun sain taas inspiksen tähän peliin : DD D //

"Friikki ja fiikille sopi nimi, miten somaa", näin lausui Homopassi, arvostellen Kultaturvan uutta titteliä, Mökyapinaa.
Kultaturpa kurtisti hieman kulmiaan. Friikki? Friikki?
Mitähän sekin mahtoi tarkoittaa? Varmaan jotakin kummalista sipearian kieltä, mitä Kultaturpa ei koskaan kovinkaan taidokkaasti ollut osannut käsittää. Hämillään hän jäi hetkeksi pohtimaan Friikki- sanan eri merkityksiä, päätyen lopulta siihen, että se taisikin olla engelsmannien kieltä, ja juontaa juurensa sanasta free, frii, vapaa. Friikki tarkoitti silloin varmasti VAPAATA MIESTÄ ! : D
Ja tottahan toki, Kultaturpa oli vapaa kuin mikä! Kylläpä Homopassi oli jälleen kerran oikeassa! Aluksi kehunut häntä komeaksi, ja nyt vapaaksi! Upeaa! Kultaturpahan melkein piti tästä uudesta ystävästään!

Ja mitä? Banaanisotaa! Kuinka loistavaa, Homopassi halusi leikkiä hänen kanssaan banaanisotaa, mitä parempaa leikkiä, herra Kultaturpa ei tiennytkään! Tästäpä tulisi hupaisa päivä! Oikein ratkiriemukas, Kultaturpa oli siitä aivan varma! Banaanisotaa!

Siinä samassa hän oli viskannut banaanin takaisin Homopassin naamalle, ja rynnännyt hohotellen pöydäntaakse piilon, jotta Homopassi ei saisi täysosumaa banaaneillaan häneen.
Ja banaanisota oli tietysti leikki, jossa Kultaturpa oli aivan ykkönen. Homopassi tuskin päihittäisi häntä lempileikissään!

"No niin. Friikki. Ala tajuta miten tämä leikki nyt menee - enkä tosiaankaan ala leikkiä kanssasi menee. Et varmaankaan tiedä mikä tämä on, mutta saat tuta sen kallossasi pian jos et ala selventää päätäsi. Jos liikautan vähänkin sormeani, kuolet. Kässäätkö nyt miten leikki menee?
Näytät missä aarteesi on, tai tapan sinut."
Näin Kultaturpa sai kuulla Homopassin sanovan! Kuinka keksiliästä! He voisivat leikkiä banaanisotaansa, huudellen toisilleen leikkiin sopivia termejä ihan vitsillä vain! Kuten ´tapan sinut hohhoohooO!´

Kultaturpa ihan hykerteli innosta, kurkistaessaan varovasti pöydän takaa Homopassia, jonka kädessä oli jokin ihme metalliesine. Hetkinen! Mikä se oikein oli? Kultaturvan kesti hetki, ennen kuin hän tajusi mikä se oli!
Rautabanaani! <333 Kuinka ihastuttava! Niitä tosiaankin oli olemassa! Kultaturpa saisi leikkiä banaanisotaa rautabanaanilla, ihastuttavaa! Homopassi kyllä nyt ylitti itsensä.

Valtaisalla loikalla Kultaturpa oli hypännyt Homopassin eteen, suuri virne kasvoillaan, hän väänsi rautabanaanin tämän kädestä, hypähti hieman kauemmas, ja viskasi sen sitten suoraan Homopassin naamaan, naureskellen!
"Rautabanaani sotaa! Hohhoohooo!"

Hytin ovi pamahti kiinni, kun Kultaturpa oli rynnistänyt käytävään. "Etpäs löydäkään minua Homopassi Simpanssi!"
hän kiljahti ja rynnisti muutamat portaat alas ruumaan ja asettui sitten portaiden alle piillon.

Kultaturvan banaanisotaleikin säännöt olivat yksinkertaiset, ensin vastustajaa heitettiin banaanilla, ja sitten juostiin piilon, jottei toinen vain saisi heitettyä itseä banaanilla.
Kun toinen oli vihdoin löytänyt toisen, ja saanut banaanillaan osuman, juoksisi nyt tämä piiloon, ja odottaisi että toinen saisi heitettyä häntä banaanilla. Ja leikkihän ei loppunut ennen kuin toinen luovutti. Eräänlainen kestävyysleikki siis.

Kultaturpa kyyhötti nyt nauruaan pidetällen ruuman portaiden alla, odotellen Homopassia ja rautabanaania. Hän niin rakasti omakeksimää leikkiään!

// HIHIHIH : DDDDDDDDDDDD RAUTABAnAANI //

//VOI ETTÄ MEIDÄN HAHMOT ON TYHMIÄ XDDDDDDD Syytän sit jos tulee tönkköö, sitä et mul oli äsken viel kaheksan peliä vastattavana >.
Eikö niinkuin tyhmempää merirosvoa voinut löytää? Näin tuo toinen merirosvo silloin ajatteli. Ja ei edes uskaltanut ajatella myöskään, mitä tuo outo mies ajatteli sanasta friikki. Valhalla oli sitten kerrassaan outo maa. Ja siellä oli kerrassaan kieroutuneita - outoja ihmisiä. Jos niitä nyt edes himisiksi pystyi luokittelemaan - täysiä sekopäitä nuo olivat. Ja näyttivät olevan vielä ylpeitäkin siitä.

Mutta se, että tuo idiootti ei osannut erottaa vaaraa leikistä... Ei kukaan voinut olla noin hölmö. Tai - no - näytti olevan. Mikä ihmeen tautabanaani? Pistooli ei edes ollut piirunkaan verran banaanin muotoinen. Ei lähellekään. Mutta rautabanaani! Edes Kultarinta ei ollut ollut noin typerä. Jos sisko oli muutenkin jo tyhmä, tuo mies oli täysin idiootti. Nojaa... Ei kyllä Kompassillakaan siihen suuren suurta vastaväitettä ollut sanomista. Ei hänelläkään älytaidoista kovin suuria mahdollisuuksia kehuskelemaan ollut. Mutta ainakaan hän ei pitänyt pistoolia rautabanaania.

Saadessaan sitten oman pistoolinsa nenään - rautabanaaniksi kutsuttuna Kompassi alkoi lopultakin menettää järkeänsä tuon friikin kanssa. Järjen käyttökin olisi ollut sallittua. No, ainakin hän sai aseensa takaisin - eikä tuo outo häpeäpilkku sitä itsellään pitänyt. Eikä liipasimen painaminenkaan tuossa tilanteessa tosiaan ollut kaukana kun Kompassi työnsi aseen takaisin takkiinsa, pyyhkäisi nenästään valuvan veren pois ja kokosi taas ajatuksiaan. Kaikkea sitä maailmassa nykyään näki.

Tuon kultasänkisen miehen rynnistettyä ulos Kompassi seisoi vielä hetken paikoillaan. Oikeastaan, miksi hän edes lähtisi perään? Hänellä ei ollut mitään järkevää syytä siihen. Miksi lähteä yhden hullun perään? Aarre. Se oli ainoa houkute syyksi lähteä perään. Hän tarvitsi sen aarteen. Nyt oli enää turha kääntää selkänsä ja selittää miehistölle, että reissu oli ollut turha. Ei ollut enää mahdollisuutta kääntyä takaisin.

Pian myös tuo merirosvo avasi oven jälleen ja astui laivansa käytävään. Koko laivassa oli vain kaksi paikkaa, mihin Kultaturpa voisi piiloutua. Keittiö ja ruuma. Muualle edes tuo idiootti ei menisi piiloutumaan. Jos sillä olisi edes hiven järkeä päässä.

Kompassi asteli ensin keittiön ohi. Siellä ei ollut ketään. Hän oli jo muutenkin kyllästynyt leikkiin joten hän ei jaksanut edes miekkaansa esiin vetää. Banaanisotaa? Ei järjen häivää siinäkään typerässä leikissä. Kultaturpa oli kuin kakara joka leikke piilosta. Ei mitään muuta. Mutta banaanien heitteli alkoi jo käymään kovasti tuonkin miehen kaaliin. Keittiössä ei ollut ketään. Kompassi laittoi myöskin merkille, että neiti Maapähkinä ei ollut kunnolla siivonnut jälkiään lähtiessään. Siitä pitäisi sanoa sille kokille heti tuon illan jälkeen. Kun tämä oli hoidettu.

Tämän jälkeen tuo mies käveli kohti ruumaa, mutta jäi portaiden juureen seisomaan. Alas hän ei menisi. Ruumassa oli vain vanhoja tuokia ja jotain riisiä. Ja kyllähän tuo idioottikin sieltä pian ylös tulisi - pakkohan sen oli tulla sieltä ylös joskus. Kompassi veti miekkansa huotrastaan ja jäi siihen odottamaan.

Kultaturpa lorveksi nauruaan pidetellen ruuman portaiden alla. Banaanisota! Mikä legendaarisen upea leikki! Sormi suussa, mies hihitteli portaiden alapäässä. Yleensä niin hillitty ja komea merirosvo oli muuttunut täysin.

Sinne hän sitten jäi, eikä suostunut tulemaan ylös. Kultaturpa kun niin rakasti piiloaan.


//Oho en jaksanu kirjottaa enempää, jos jää aikaa, parantelen ; D//