Elävä tähdenlento

//Jatkopeli pelistä Minne tuuli kuljettaa (Peli pelattu Njordissa). Sugaredia kaipailen ~~//

Oli kaunis, aurinkoinen keskipäivä Payonin kaduilla. Tori-katu kuhisi elämää ja upeita esityksiä. Kauppiaat huutelivat tarjouksiaan yrittäen väkisin kaupata omia tuotteitaan. Viattomat osteijat, jotka olivat tulleet kaduille joutuivat siihen hullunmyllyyn ja päivän päätteeksi useilla oli kädet täynnä kaikenlaista tavaraa, joita he eivät edes tulleet ostamaan. Mutta osa olennoista ihasteil esityksiä, katutaiteilijoiden upeaa taiteilua, oli ilveilijöitä, nuorallatanssijoita, musikantteja ja vaikka mitä muita. Musiikki kaikui kauas ja ilo tarttui olennosta toiseen. Vaikkakin paikalla oli myös ärtyneitä työntekijöitä. Esiintyjät kerjäsivät rahaa esityksillään ja musikantit osa jopa yrittivät lumota katsojansa. Mutta paikalla oli vain yksi ainut tulennielijä.

Caliga seisoi oman suurehkon puulavansa päällä valmiina aloittamaan esityksensä. Vihreä huivimainen huppu suun edessä ja oranssit hiukset varmaankin ensikertaa auki pitkiin aikoihin hän kaiveli tavaroitaan hieman hermostuneena. Puujalka sojotti taipumattomana eteenpäin kun nainen kirosi yrittäessään kyykistyä. Lopulta hän nousi takaisin seisomaan, pyyhkäisi auki olevat hiuksensa pois silmiltään ja sytytti käsien heilautuksella käsissään olevat soihdut palamaan. Tahtomattaankin hän haroi silmillään väkijoukkoa etsien katseellaan Birshaa - sitä eilistä lääkäriä.

Mutta pitkään hän ei naista etsinyt, vaikka hetken luulikin jo nähneensä tämän. Hänen täytyisi aloittaa ennen kuin joku alkaisi protestoimaan tätä. Hän heilautti soihtujaan ja viskoi niitä ilmaan, lisäten sinne välillä suurehkoja, ylimääräisiä palloja jotka eivät polttaneet hänen käsiään edes paljaina. Caliga hymyili, jälleen sitä hänen oikeaa hymyään - vaikkakaan kukaan ei nähnyt sitä huivin alta. Mutta se oli yksi niistä hänen harvoista aidoista hymyistä. Nyt hän jopa toivoi, että Brisha olisi näkemässä.

Harha-askel puujalan päälle sai hänet kompuroimaan ja hän tipahti vasemman jalkansa polvelle, jotta ei olisi pian vatsallaan jutussa. Epätoivoisesti hän kiristeli hampaitaan jokseenkin kovan kipuaallon vallatessa jalan, joka oli melkein keskeltä kahti. Kyyneleet kirposivat silmiin, mutta hän ei antanut niiden tippua alas. Lopulta hän vain heitteli siinä lavan lattialla tulipallojaan. Hetken niin tehtyään hän sammutti soihdut, jätti ne maahan ja nousi ylös.

Ylös jälleen päästyään hän heitteli kipinöitä lasten keskuuteen ja peitti kipunsa jokseenkin hyvin. Lopuksi hän lähetti kunnon tuli-ilotulitusesityksen ilmoihin ja kumarsi yleisölleen. Sama pieni koira keräsi rahaa ja tuli takaisin Caligan luo. Caliga otti kolikot pois pienestä purkista, antoi koiralle makkaran palan ja laski tulot. Ei kovin paljoa, oli hän joskus saanut enemmänkin. Hieman surullisena hän kohautti olkiaan ja alkoi pakata tavaroitaan pieneen olkapussiinsa. Lopulta hän hypähti alas lavalta, nakkasi suuren annkosen kipulääkettä kurkkuunsa ja antoi tilaa seuraavalla katutaiteilijalle.

Caliga haroi uteliaana väkijoukkoa etsien ystäväänsä ja toivoi tämän tulleen paikalle. Oikeastaan hän olisi hieman surullinen, jos Brisha ei olisi tullut. Vaikkakin hän kaatui kesken kaiken. Mutta muuten esitys oli ollut aivan siedettävä - varmaankin. Tulennielijä laski huivinsa pois kasvoiltaan saadakseen puhdasta ilmaa ja etsiskeli paikoillaan Brishaa. Muutama rikas öykkäri tönäisi häntä eteenpäin, joten Caliga äyskähti heille jotain ja melkein liimautui lavan reunaa vasten, jottei olisi ohikulkijoiden edessä. Että nuo osasivat olla välillä inhottavia.

Nähdessään jossain aivan Brishan näköisen tytön hän heilautti kättään ja yritti pysyä vasemman jalkansa varpailla nähdäkseen tarkemmin.

"Brisha!" Caliga huudahti ja odotti saavansa tietää, oliko tuo naien edes hänen etsimänsä.

//Saa olla, tai saa olla olematta Brisha ^^//

Brisha pamautti ärtyneenä äitinsä tunkkaisen, kolmesta pienestä huoneesta koostuvan asunnon oven kiinni takanaan. Hän murahti kiukkuisena ja lähti sitten rivakoin askelin marssimaan kohti toria. Hän toivoi, että hänen paha tuulensa haihtuisi kävelymatkan aikana, muutoin hän ei olisi uudelle tuttavalleen kovinkaan mukavaa seuraa.

Hän oli joutunut kuuntelemaan jälleen kerran äitinsä valitusta ja jupinaa aamusta alkaen. Vanha nainen makasi sängynpohjalla ja valitti potevansa milloin keuhkokuumetta, milloin sikotautia ja milloin migreeniä. Brisha tiesi vallan hyvin, että äidillä oli vikaa vain päässä, mutta eihän tämä sitä tietenkään suostunut uskomaan. Niinpä hän joutui keksimään aina uusia hoitomenetelmiä äitinsä kuviteltujen vaivojen parantamiseen. Tällä kertaa vanhus oli ollut tavallista itsepäisempi, ja lopulta Brisha oli heittänyt hanskat tiskiin ja painunut ulos.

Brishan kiihkeä, vihaa tihkuva hengitys rauhoittui siinä samassa, kun hän kulki ohi satamaan vievän kujaverkoston, ja meren, suolan ja jättimäisten kalansaaliiden haju kulkeutui hänen sieraimiinsa. Tytön kasvoille palasi tuttu, hieman ilkikurinen hymy, ja hänen askeleensa muuttuivat joustavemmiksi, kepeämmiksi.

Kun hän viimein saapui kansoitetulle torikadulle, oli hän jo ehtinyt unohtaa, miksi oli ylipäätään kiukkuillut. Hän tähyili ympärilleen kaupunkilaisia kuhisevalla kadulla, mutta Caligan etsiminen joukosta oli kuin yrittäisi etsiä neulaa heinäsuovasta. Oli noustava väkijoukon yläpuolelle.

Hän etsi katseellaan jotakin, mikä voisi auttaa häntä tavoitteensa saavuttamisessa. Kohta hänen harmaat silmänsä osuivatkin erääseen savitiilirakennukseen nojaaviin, huteranoloisiin tikaspuihin. Nuori nainen kääntyi kannoillaan ja varmistettuaan, ettei kukaan katsellut häntä tuomitsevasti, lähti kiipeäämään huojuvia tikkaita. Hän pääsi ketterästi talon olkipäällysteisen katon reunaan ja kiipesi varovasti ylöspäin. Tyttö istahti kahareisin katonharjalle ja tyytyväisenä itseensä alkoi tähystellä puujalan kanssa klonkkaavaa tulennielijää.

Jonkin aikaa alaspäin tuijoteltuaan hän havaitsi katutaiteilijoiden ryhmän ja heidän haltioituneen yleisönsä. Brisha virnisti itsekseen ja yritti löytää joukosta ystävänsä. Hetken verran hän oli varma, ettei tyttö edes ollut saapunut paikalle, mutta sitten vihreällä huivilla suojautunut tulennielijä tarrasi hänen katseensa. Hänen teki mieli tervehtiä tyttöä, mutta päätti kuitenkin katsella sivusta ja antaa toisen keskittyä rauhassa siihen, mitä oli tekemässä.

Caliga käsitteli tulta todella taitavasti, ja kun tämä sitten horjahti takapuolelleen kiitos upouuden puujalkansa, Brishan sydäntä vihlaisi. Tytöllä olisi ollut potentiaalia mihin vain, tämä olisi voinut yhtä hyvin esiintyä Payonin korkeimmalle aatelille kuin sille rupusakille, joka tämän ympärillä nyt parveili. Kovinkaan moni tuskin olisi valmis palkkaamaan jalkapuolta katutaiteilijaa. Kuten ei naispuolista laivalääkäriäkään.

Caliga lopetti esityksensa kunnialla, ja Brisha päätti palata alas tätä tervehtimään. Hän ei jaksanut ryömiä takaisin tikkaidenpäähän, vaan otti vauhtia ja liukui katon reunaa pitkin, loikaten sitten muutaman metrin korkeudelta kadulle.
Hän pujotteli väenpaljouden läpi kohti esiintymislavaa, jonka liepeillä toivoi tuttavansa vielä viipyvän.

Tulennielijä löysi hänet ensin. Brishan kasvot levisivät valoisaan hymyyn, kun hän kuuli toisen huutavan nimeään.
"Hei!" nainen vastasi ja raivasi tiensä tytön luokse. "Vau, se oli vaikuttavaa. Muut olivat sinuun verrattuna amatöörejä."

Oli se Birsha. Onneksi. Tulennielijältä pääsi jokseenkin helpottunut huokaisu - nainen oli ainakin tullut paikalle. Jo se oli ilon aihe. Mutta jos hän olisi ollut huutanut täysin syyttä, olisi hän varmaankin joutunut yhä pahempiin vaikeuksiin - jota tapahtui aika usein. Lähinnä työn merkeissä mutta kuitenkin. Pari tirskuvaa tyttöä jotka olivat katselleet häntä menivät ohi ja Caligan teki jälleen näyttää heille tulen merkit, mutta piti itsensä kurissa. Se päivä oli alkanut jo aivan tarpeeksi kurjasti.

"Äh. Kiitos. Olen pahoillani tuosta kaatumisesta, ei minulle yleensä noin käy, joku pikkukakara vain yritti pilailla kustannuksellani..." Caliga lopulta havahtui takaisin todellisuuteen ja sepitti Brishalle selityksensä. Mutta eihän se ollut totta, eikä hän edes ollut vielä hakenut uutta proteesia kun oli hankkiutunu ongelmiin kipulääkekauppiaan kanssa. Kömmähdys taas oli johtunut täysin hänen omasta haparoinnistaan, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä.

Katutaiteilijaryhmä joka oli noussut hänen jälkeensä lavalle kirosi ja karjui heitä siirtymään pois edestä. Caliga siirtyi kauemmas viittoen ystäväänsä mukaansa. Tuo sama ryhmä äyskenteli hänelle aina, tuo viisikko joka esitti tulitaiteilijoita. Eivät edes osanneet luoda tulta tyhjästä. Kuitenkin hän siirtyi kuuliaisesti pois väentungoksesta ja kauemmas tuosta lavasta. Aivan kadun reunoille.

"No, saanko tarjota sinulle jotain purtavaa? Rahat jotka tienasin riittävät varmaan juuri ja juuri kahteen ateriaan täällä tori-kadulla. Eihän minulla hienoon paikkaan ole varaa mutta tässä kadulla on pari pientä kuppilaa joissa käyn", Caliga alkoi sepittää vaihtaakseen puheenaihetta toiseen. Ja oli hän kyllä suunnitellut jo jonkinlaista ruokailua kun kerran oli taas Brishaa tapaamassa. Ja rahakin varmaan riittäisi - toivottavasti.

Tulennielijä heilautti kaasin olalleen ja taiteili jälleen väkisin tekaistun hymyn naamalleen. Hän ei varmaankaan ikinä tulisi tottumaan hymyilemiseen, kun oli ollut niin kauan hymyilemättä.

//Sori, jäi lyhyeks ja tönköks ^^'//

"Vahinkoja sattuu", Brisha lohdutti ja hymyili kannustavasti. Kukaan tuskin arvostelisi Caligaa kaatumisen perusteella, olihan tämän yritettävä elää huteran puujalan kanssa. Brisha katsahti alaspäin ja huomasi, ettei toinen ollut vielä vaihtanut uutta proteesiaan.
"Etkö uskaltanut käydä hakemassa proteesiasi yksin?" Brisha virnuili leikkisästi. Hän ei olisi kyllä yhtään ihmetellyt, vaikka olisi oikeaan osunutkin. Vanha nikkari oli sekä ulkomuodoltaan että luonnoltaan varsin luotaantyöntävä. Caliga tosin ei vaikuttanut säikyltä, joten luultavasti syy oli aivan toinen.

Brisha mulkaisi kiukkuisesti meluavaa joukkoa, joka huusi heitä siirtymään eteenpäin. Hän oli jo aikaa sitten luopunut siitä harhaluulosta, että ihmiset yrittäisivät auttaa ja ymmärtää huonokuntoisia, rampoja ja sairaita. Silti hänessä kuohahti suuttumus joka kerta, kun joku kulki nokka pystyssä vanhuksen tai jalkapuolen ohi yrittämättä mitenkään helpottaa heidän oloaan. Ilmeisesti hän oli kuitenkin ainoa, joka näihin asioihin kiinnitti huomiota.

Caliga tarjosi hänelle lounasta, ja hän oli jo kieltäytyä, kun sitten muuttikin äkisti mielensä. Totuus oli, ettei hänen rahatilanteessaan ollut kehumista. Jos hän ei pian saisi töitä, hän joutuisi äitinsä elättämäksi, ja siitä vanha nainen saisi taas yhden syyn valittaa ja motkottaa. Sitäpaitsi Caliga varmasti tuntisi olonsa paremmaksi, jos saisi maksaa kiitollisuudenvelkansa näin.
"Se olisi mukavaa. Älä huoli, en minä mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Merillä on kuitenkin tyydyttävä vain laivakorppuun ja säilykkeisiin", hän naurahti.

Brisha napitti takkinsa tiukemmin ja ojensi sitten kyynärvartensa Caligalle, kuin mikäkin herrasmies. Hän halusi kuitenkin osoittaa tytölle, että piti tästä, ja ystävystyisi tämän kanssa varsin mielellään. Hän toivoi, että toinen tuntisi edes jotakin sen suuntaista.
"Mennäänkös?"

[sama täällä : <]

Caliga oli hieman nolostunut kun Brisha tajusi ettei hän tosiaan ollut käynyt vielä hakemassa uutta proteesiaan. Vaikka hänellä kyllä oli siihen pätevä syy. Mutta sekin oli hieman typerä alkaa selittää Brishalle. Oikeastaan tulennielijää karmaisi jopa itsetunto kun hän oli jättänyt senkin reissun tekemättä - sehän oikeastaan oli hänen omaa syytään miksi hänellä oli ollut niin kiire.

"Anteeksi oikeasti, ei se ollut siitä kiinni. Jouduin ongelmiin kipulääkkeiden myyjäni kanssa," Caliga lopulta kuitenkin söhersi selityksensä toiselle hieman kuitenkin nolostuneena. Ei hänelle yleensäkään niin käynyt, mutta hän oli kuitenkin veloissa lähes kaikille joilta oli ostanut lääkkeitä. No, ei nyt aivan jokaiselle mutta melkein.

Brisha suostui vihdoin hänen lounaalle meno pyyntöönsä. Hänellä oli tilaisuus vihdoin maksaa oikein velkansa - tai no, maksaa ja maksaa. Oikeastaan Caliga oli helpottunut kun tuo nainen suostui, sillä hän oli toivonutkin niin. Yleensä hän vain antoi olla jos toinen antoi jotain ilmaiseksi, mutta nyt tässä oli jotain miksi hän ei pystynyt niin tekemään. Jotain outoa, jota Caligakaan ei ollut koskaan tuntenut. Ystävyyttä.

Tulennielijä hymyili ja tarttui - jälleen kerran - toisen käsikynkkään ja sanoi:
"Mennään." Oikeastaan Caliga tunsi itsensä kovinkin avuttomaksi ja vammaiseksi kun kulki toisen käsikynkässä mutta antoi olla. Hän ei edelleenkään osannut pukea sanoiksi mitä hän tunsi tuota naista kohtaan. Jotkut pitäisivät häntä outona. Mutta ei tuo puolihaltia ollut koskaan päässyt kokemaan mitä ystävyys oli.

Tulennielijä käänsi vielän halveksivan päänsä toisiin esiintyjiin ja veti sitten ystävänsä perässään takaisin väkijoukkoon. Jokainenhan siellä töni minkä kerkesi ja yritti nähdä esityksiä. Hieman köyhemmät ihmiset parveilivat kadulla ostaen tarvittavansa pienillä rahoilla - tori-katu oli heidän pelastuksensa.

Caliga käveli reippaahkosti ystäväänsä läpi ihmisjuokon hieman epätoivoisena. Aina sama juttu, ei koskaan tuntunut pääsevän eteenpäin.
"Anteeksi, että jouduit tuon haukkumisen keskelle. Ne ovat vain kateellisia!" Tulennielijä kohta jo huikaasi Brishalle ja työnteli itsekin hieman kovakouraisesti ihmismassaa tieltään.

Lopulta hän pysähtyi ja puuskahti tukkaansa jälleen siirrellen. Heidän takanaan oli pieni, mutta mukava kuppila josta sai tosiaan halvalla ruokaa. No, tori-kadulla se oli, joten ei mitenkään kovinkaan hulppea kuitenkaan.

"Äh. Tässä olisi yksi - ei mitenkään hieno kuitenkaan."

"En minä niin tosissani ajatellutkaan", Brisha korjasi ja hymyili. Hänen teki mieli kysyä, minkälaiselta taholta Caliga lääkkeensä hankki, mutta päätti, että oli puuttunut toisen asioihin jo aivan tarpeeksi.
"Mennään yhdessä käymään, jahka vain saamme vatsamme täyteen", hän jatkoi iloiseen, rupattelevaan sävyyn.

Brisha seurasi uutta ystäväänsä ja yritti parhaansa mukaan olla törmäämättä kadulla parveilevaan massaan. Vaikka aasojen ja vaanien välinen konflikti oli kiivaimmillaan, kaupungin väki pyöri päiväsaikaan kaduilla ja kujilla aivan kuin mikään ei sitä uhkaisi. Brisha mietti, olivatko asukkaat rohkeita vai sittenkin vain tyhmiä. Harvalla näytti olevan minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta, jos jotain sattuisi tapahtumaan. Ehkä porukka luotti niin sokeasti jumaliinsa, että oli valmis luovuttamaan kohtalonsakin näiden käsiin.

Caliga johdatti hänet perille, valitellen kuppilan yksinkertaisuutta. Brishasta paikka näytti kuitenkin varsin kotoisalta, ja oviaukosta leijaileva, herkullinen ruoantuoksu sai veden kielelle.
"Näyttää hyvältä. En olekaan käynyt täällä ennen, joten saat luvan suositella minulle jotakin", Brisha sanoi astuessaan sisään. Kuppila oli kieltämättä hieman nuhjuinen mutta samaan aikaan erittäin kodikas. Nurkan tulisijassa loisti valkea ja lämpö kietoutui mukavasti tytön ympärille.

Brisha vilkuili hetken aikaa ympärilleen tunnelmallisessa ruokapaikassa. Kuten kaikki muutkin torikadun kuppilat markkinapäivinä, oli tämäkin täynnä monensorttista kulkijaa. Oikealla istui jykevän tammipöydän ääressä joukko iloisesti kuiskuttelevia ja hihitteleviä keijukaisia, hämärässä nurkassa kyyristeli hupulla kasvonsa peittänyt, tumma hahmo.
"Mihin haluat istumaan?" Brisha kysyi ajatuksissaan, tutkaillen liitutauluun rustattua ruokalistaa.

Brisha puhui suosittelemisesta. Ei Caliga osannut siositella mitään. Hänhän söi joka paikassa aina saman aterian. Mutta nyt hänen pitäisi kerrankin tsempata tämän pikku ruokailun ajan. Joka tulisi kyllä varmaankin olemaan erittäin hankalaa - toisille se ei varmaankaan olisi. Mutta tuo tulennielijä ei yksinkertaisesti ollut tottunut viemään toisia syömään. Eikä varmaan koskaan tulisi tottumaankaan. Jolle hän taas ei varmaankaan voisi mitään.

Kahvilassa oli hieman ruuhkaista joka veikin keskustelun toiseen kysymykseen. Ei siinä paikassa koskaan ollut varaa miettiä mihin haluaisi. Siellä mentiin sinne minne pääsi. Mutta Caligalla oli aina ollut yksi pöytä jossa istui. Pöytä johon kukaan muu ei koskaan tulisi varmaan istumaankaan.
"Tule. Tuolla on vakiopöytäni."
Caliga sanoi hieman irvailevasti hymyillen ja vittoi tuota naista seuraamaan.

Ja aivan kuppilan perältä löytyikin pieni pöytä. Varjossa, ruusujen koristelemana. Siinä olikin ennen istunut usein muitakin, mutta pöydässä oli pieni vika joka piti muut erossa. Jokseenkin iso reikä pöydän reunassa ja palamisjälkiä muussa pöydässä. Muistoja siitä, kun tuo puolihaltia kerran oli leikkinyt tulella hieman väärässä paikassa. Mutta oli onnistunut välttämään korvauksien maksun. Pieni virne levisi tulennielijän kasvoille tämän viittoessa toista istumaan seurakseen.

"Et tosiaan halua tietää mistä nuo ovat peräisin..." Caliga sanoi Brishalle ja ojensi toiselle ruokalistan. Tietämättä mitä tämän jälkeen sanoa. Hän oli aivan pulassa.
"En osaa suositella mitään. Syön itse aina samaa - kanankoipia ja riisiä. Mutta talo on aina suositellut vasikanlihaa puolukkakastikkeessa."
Caliga lopulta sanoi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Hän ei edelleenkään ollut tottunut hymyilemään. Ei alkuunkaan.

Brisha vastasi hymyllä, kun Caliga ohjasi hänet vakipöytäänsä. Nainen ymmärsi varsin hyvin toisen valinnan: ensikatsomalta hän ei ollut edes huomannut nurkan pimeyteen kätkeytynyttä, pientä pöytää. Luultavasti Caliga, joka ei vaikuttanut kovinkaan seuralliselta tapaukselta, nautti saadessaan istua rauhassa katseilta, täysin omissa oloissaan. Normaalisti Brisha olisi luultavasti istunut suinpäin ikkunapöytään ihmisiä tarkkailemaan, mutta nyt hän seurasi tulitaiteilijaa kiltisti. Olihan tämä hänet syömään kutsunutkin.

Brisha hivuttautui paikalleen, töytäisten vahingossa kiikkerää pöytää. Kaunis ruusumaljakko oli vähällä keikahtaa kumoon ja hajota sirpaleiksi lattialle, mutta nuoren naisen harjaantuneet refleksit ehtivät sen pelastamaan.
"Hupsis", hän naurahti Caligalle, nolostumatta vähääkään. Olihan hän jo tottunut sähläämisellään aiheuttamiensa vahinkojen paikkaamiseen.

"Taidan arvata", hän tokaisi virnistäen, kun Caliga viittasi pöydän pintaa halkoviin jälkiin, jotka kielivät ilman muuta palamisesta. "Ihme, etteivät ole antaneet sinulle porttikieltoa", hän jatkoi vitsaillen ja alkoi sitten tutkailla ruokalistaa. Tytön harmaat silmät vilistivät pitkin koukeroisia rivejä, kun hän yritti mahdollisimman nopeasti päättää, mitä tilaisi. Hän olikin helpottunut, kun Caliga avasi suunsa.
"Tekisi mieli noudattaa sinun ehdotustasi, mutta en oikein pidä riisistä", hän aloitti mietteliäästi, "joten taidan ottaa riskin ja totella taloa."

Kuin kutsusta paikalle pelmahtikin koko puhtaanvalkoisella purukalustollaan iloisesti irvistelevä tarjoilijatar.
"Mitäs neideille saisi olla?" tämä kysyi Brishalle vieraalla korostuksella. Brisha punnitsi vielä hetken kahden vaihtoehdon välillä mutta päätyi kuitenkin tilaamaan vasikanlihaa puolukoilla höystettynä. Kun Caligakin oli esittänyt tilauksensa, tarjoilijattaren hymy venyi korviin.
"Mitäs juotavaa neidit ottaisivat?" tämä jatkoi samaan, yli-innokkaaseen sävyyn kuin aiemminkin.
"Vettä", Brisha vastasi ja kääntyi sitten ystävänsä puoleen, odottaen tämän vastausta.

Kun tarjoilijatar oli saanut kaiken ylös, tämä lähti tomeran näköisenä viemään tilausta keittiölle.
"Tuollaisia asiakaspalvelun ihmeitä tarvittaisiin enemmänkin", Brisha hymähti, mielessään pari torikadun vähemmän ystävällistä kauppiasta.

Ruusumaljakko oli lähellä pudota. Tämä sai Caligan silmissä välähtämään muiston menneestä. Mutta hän piti lähes pakolla itsensä koossa. Niin tuntui tapahtuvan useasti niinä aikoina. Harhakuvat, kuvat menneisyydestä alkoivat ottaa vallan. Tuo tulennielijä ravisti hieman päätään ja nosti katseensa takaisin Brishaan. Hän vain hymyili ja esitti kuunnelleensa tuon kommentin. Kukaan ei saisi tietää hänen ongelmastaan. Ei kukaan.

Caliga päästi hieman karkeankuuloisen naurun kun tuo lääkärinainen kommentoi hänen jättämistä jäljistään pöytään. Hän oli itsekin joskus miettinyt, mutta parempi näin. Jos hänelle annettaisiin täällä porttikielto, ei hän pääsisi sisään minnekään roukapaikkaan tori-kadulla. Ja siitä kasvaisi suurehko ongelma.
"Jaa-a. He eivät voi antaa minulle porttikieltoa, koska olen silti heidän vakioasiakkaansa."
Caliga lopulta sanoi hieman huvittuneesti.

Pian tarjoilija tulikin jo kysymään heidän tilauksensa. Brisha ottaisi talon erikoista, kun ei kuulemma pitänyt riisistä. No, ei sillä paljoa väliä, kun molemmat annokset maksoivat yhtä paljon. Caligalla oli juuri sopivasti varaa niihin. Mutta ei katunut sitä, vaikkakin tuhlaisi melkein kaikki rahansa siihen. Hän oli yhä velkaa, ja velka oli maksettava.
Caliga tilasi heti Brishan jälkeen itse kanaa ja riisiä, ja juotavaksi myöskin vettä. Ei hänellä ollut varaa hienoihin juhlajuomiin, mutta jos Brishakin ottaisi vettä se ei olisi ongelma.

"Onhan tuo ihme, että täältä löytyy mukaviakin kauppiaita sen lisäksi, keneltä joudun ostamaan kipulääkkeitäni. Hänellä ei ole hajuakaan kiltteyden saloista."
Caliga sanoi Brishalle ja hymyili hieman vinosti. Ei se kyllä oikeastaan ollut ollenkaan hauskaa.

"Olet siis työtön tällä hetkellä? Toivon todella, että saat hankittua täältä jotain töitä. Toivotan onnea laivan etsintään, vaikkakin tahtoisin sinun jopa jäävän."

Tuo tulennielijä yritti pitää jonkinlaista keskysttelua yllä. Hieman väkinäisesti tosin.

"En halua kuulostaa tungettelevalta, mutta keneltä ostat lääkkeesi? Tai siis, tarkoitan, että kai ne ovat turvallisia?" Brisha kysyi huolestuneena kykenemättä hillitsemään kieltään. Hän toivoi, ettei Caliga joutunut kääntymään jonkun kujien varjoissa kyyristelevän puoskarin puoleen. Näillä kun oli tapana myydä hyödytöntä roskaa suhteettoman korkeaan hintaan. Usein kadulta ostetuista lääkkeistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta köyhän väen oli vaikea löytää helpotusta kipuihinsa muualtakaan.

"Minäkin toivon", Brisha hymähti. "En oikein viihdy maankamaralla. Payonin ilmapiiri on niin ahdistava ja eristetty."
Hän toivoi tosissaan löytävänsä pian edes lyhytaikaisen pestin, oli kyseessä sitten muutaman miehen kalastaja-alus tai kultakoristeinen kauppalaiva. Hän ei kestänyt kaupungin ummehtunutta ilmaa ja töykeitä ihmisiä.

"Entä sinä, mitä aiot tehdä seuraavaksi?" Brisha kysäisi. Samassa tuttu tarjoilijatar ilmestyikin heidän pöytänsä viereen, kestohymy kasvoillaan ja täpötäysi vesikannu sylissään.
"Näin olkaa hyvä", nainen hihkaisi kaataessaan jääkylmää vettä pöydässä istuvan kaksikon laseihin.
"Tai siis, aiotko jatkaa kaduilla esiintymistä vielä pitkäänkin?" Brisha jatkoi tarjoilijattaren poistuttua. Caligassa olisi potentiaalia vaikka mihin, ei olisi oikein, jos tämä joutuisi koko elämänsä esiintymään kadunvarsilla roskasakin joukossa.

Brisha sai jälleen uuden syyn ylistää Caligan kantapaikkaa, kun heidän tilaamansa annokset kiikutettiin pöytään muutaman minuutin kuluttua. Herkullisen tuoksuinen höyrypilvi kohosi tytön eteen lasketulta lautaselta, joka oli lastattu täyteen mureaa vasikanlihaa, kirpeää puolukkamuhennosta ja perunoita. Caligan annos näytti yhtä herkulliselta, ellei herkullisemmaltakin, ja Brisha tuli katuneeksi päätöstää vaihtaa kana vasikkaan.
"Hyvää ruokahalua", hän sanoi hymyillen ja kävi ateriansa kimppuun.

[tästä tuli lyhyt ja tyhmä. soriii]

//Älä valehtele, hyväähän tekstiä tuo oli <33//

Caliga hymähti hieman kolkosti toisen häneltä kysyessä lääkkeistä. Ei hän tiennyt niistä mitään, kunhan vain jotain lääkettä sai kipuun. No, ainakin lääkkeet olivat auttaneet eikä hän itse kokenut olevansa niihin koukussa. Mutta myyjät nyt eivät tuntuneet pitävän hänen tulennielijäammatistaan ja ostotavoistaan. Ja siihenkin oli hyvä syy. Hän nimittäin oli köyhä - joka pani hänet aina kiertelemään maksujen kanssa ja suuriin velkoihin. Eivätkä nämä myyjät tästä iptäneet.
"Älä huoli! En minä miltään puliukolta niitä osta. Tässä tori-kadulla on yksi myyjä, hyviä rohtoja hän valmistaa. MInun lompakkoni rahamäärä siinä vain kiikastaa..."

Caliga lopulta kiiruhti sanomaan löytäessään pientä epäröintiä naisen katseessa.

Tämän puhuessa omasta työstään tulennielijä houkaisi pakosti. Toiset saivat matkustaa maailman merillä. Ja tekivät kunnon töitä, töitä joista sai palkkaa ja kunnioitusta. Pelastaa ihmishenkiäkin vielä. Sellaista työtä Caliga ei ollut koskaan tehnyt. Eikä varmaan tulisi koskaan tekemäänkään. Vaitettavasti. Merelle lähtöön oli pulmana puujalka. Ei kukaan kippari ottaisi puujalkaista laivaansa matkalle.
"Tiedän varmaan miltä sinusta tuntuu. Onnea matkan ja tulevaisuuteen siulle."

Caliga hymyili näin sanoessaan. Mutta nyt hän pystyi myöntämään, ettei se ollut aito hymy. Hän tahtoisi niin kovasti Brishan mukaan maailmaa kiertämään. Mutta hän ei saisi lähteä.

"Kaduille minä varmaan jään loppuelämäkseni. Jos hyvä tuuri käy, ehkä aatelisten juhliin riistopalkalla. En minä koskaan näiltä kulmilta korkeammalle pääsisi. Minusta ei ole siihen, eikä tule koskaan olemaankaan. tahtoisin toki, mutta kukaan ei päästäisi tällaista proteesilla hoippuvaa tulennielijää mihinkään. Tulevaisuuteni tulee aina olemaan kadilla..."
Caliga vastasi naisen kysymykseen heti tarjoilijaa kiitettyään. Hänen äänensä oli hieman painunut. Ei tuntunut hyvältä puhua kaduille jäämisestä kun toinen suuntaisi pian kohti avomerta. Vaikkakin he vasta eilen olivat tavaneet toisensa. Mutta silti.

"Kiitos samoin," Caliga sanoi naisen viimeiselle lausahdukselle ja tarttui itsekin aterimiin. Nälkäkin kurni jo vatsassa.

Brishan kasvojen huolestunut kireys väistyi, kun Caliga kertoi ostavansa lääkkeensä ainakin suhteellisen luotettavalta taholta. Hän olisi valehdellut, jos olisi väittänyt olevansa kiinnostunut Caligan hyvinvoinnista vain ammatillisesta näkökulmasta. Nyt, kun tyttö oli luopunut suojamuuristaan ja uskalsi olla avoimempi, tämä oli erittäin mukavaa seuraa. Brisha oli onnellinen, että oli tavannut tämän.

Kun Caliga sitten väitti, että ei koskaan tulisi pääsemään pois katujen katveista, Brisha kohotti kulmiaan.
"Totta kai sinusta on siihen, sinusta on vaikka mihin!" hän tokaisi melko kiivaasti ja oli vähällä kaataa kukkamaljakon toiseen kertaan.
"Kuule, tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen tällä viikolla etsinyt töitä ainakin viidestä laivasta ja aina saan saman vastauksen: 'Olet nainen, ei sinusta ole mihinkään'", hän jatkoi rauhallisempaan sävyyn ja nojasi kyynärpäähänsä.
"Pitää vain jaksaa yrittää ja yrittää ja yrittää. Joskus nimittäin voi onnistaa."
Häntä ei tosiaankaan ollut onnistanut vähään aikaan mutta hän yritti silti pitää toivoa yllä. Jos jokin sellainen laiva, jossa hän olisi jo aikaisemmin saanut mahdollisuuden todistaa taitonsa, rantautuisi Payoniin, hän pääsisi miehistöön lähes varmasti. Piti vain malttaa odottaa.

Brisha tarttui haarukkaansa ja nosti ensimmäisen vasikanpalasen huulilleen. Ruoassa ei ollut mitään valittamista, päinvastoin. Ilmeisesti se oli halpaakin, ainakin sen käsityksen hän oli Caligan puheista saanut.
"Ihana saada pitkästä aikaa kunnon ruokaa", hän hymähti ja lappoi perunoita suuhunsa. Eihän hän nyt ihan vedellä ja leivällä ollut joutunut kituuttamaan, mutta koska hänen äitinsä oli töissä kaiken päivää, eikä hän ollut mikään mestarikokki, oli hänen ruokalistansa melko yksipuolinen.

Brisha keskittyi syömiseen vilkuillen kuitenkin aina sivusilmällä ympärilleen. Kun käytti sekä silmiään että korviaan, oli helppo aistia levottomuus, jonka kiltojen väliset konfliktit olivat aiheuttaneet. Kaikki pysyivät tiukasti omissa porukoissaan ja varoivat katsomasta vieraita silmiin. Muutaman metrin päästä heistä keskusteli kaksi tummanpuhuvaa mieshahmoa kiihkeästi kuiskutellen.
"En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi vain elää keskenään kiistelemättä siitä, kuka on mahtavampi", Brisha huokaisi puoliksi ajatuksissaan ja kaatoi itselleen lisää vettä.

[kiitos nyt XD]

Väkinäinen hymy nousi Caligan kasvoille Brishan sanoessa että hänestä voisi tulla vaikka mitä. Hän ei itse uskonut siihen. Koska tiesi tulevaisuutensa olevan kiinni katuesiintymisessä. Hänellä ei ollut varaa, eikä oikeastaan haluakaan muuhun. Kadut olivat hänen elämänsä ja ystävänsä. Mitään muuta hän ei tulisi saamaan eikä halunnutkaan.
"Kiitos kannustuksesta. Tiedän kyllä ihan itsekin, mutta puujalkaisena minusta ei tule ikinä mitään. Minun on vain myönnettävä se - onhan oma syyni etten enää koskaan kykene liikkumaan normaalisti tai hankkimaan kunnon työtä. Hyvä kun pystyssä pysyn."

Caliga sanoi, hieman hiljaisella äänellä tosin. Tämä oli arka aihe, joka kosketti hänen sydänalaansa monesta kohtaa. Hänen kätensä puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin, vaikka hän ei tahtonut niin käyvän. Tulennielijä peitti surunsa niin hyvin kuin osasi ja hymyili Brishalle sitä hymyä, joka oli täynnä surua.

Caliga pakotti itsensä naurahtamaan Brishan kommentille kunnon ruoasta. Eihän tämä kunnon ruokaa ollut. Vain hyvin pieni ateria halvalla, jonka yksi köyhä tulennielijäkin voisi maksaa. Eikä tuokaan annos iso ollut. Pieni itseasiassa. Mutta käypä tällaisille kadulla eläville tallaajille. Köyhille, kodittomille tallaajille. Nainen pakotti hymyn pysymään kasvoillaan, vaikka nauru oli hyytynyt jo alkuunsa.

Hän vain mumisi myöntävästi Brishalle ja tunki lisäää ruokaa suuhunsa. Siitä olikin jo aikaa kun hän oli viimeksi syönyt siinä ravintolassa. Vaikka häntä jo kanta-asiakkaaksi voisi sanoa. Valitettavasti oikeastaan. Mutta ruoka ainakin oli hänen mieleensä maukasta - mitä nyt hän oli tottunut syömään.

"Olet oikeassa. En ymmärrä miksi meidän kiltalaisten täytyy olla riidoissa? Tässä kaupungissa on aivan tarpeeksi lapsia, jotka voivat jäädä sodan alle. Eikä kukaan tahdo menettää perhettään. Ainoana ongelmana on, että meidän Vaanien on lähes turhaa hangoitella rikkaita vastaan..."
Caliga mutisi oman mielipiteen asioistaan, syöden samalla. Hän käänsi katseensa huokaisten ympärilleen. Kiltojen konflikti olisi pian kääntymässä sodaksi. Jokainen payonlainen tiesi sen. Mutta kukaan ei viitsinyt sormeaan nostaa sen estämisesti. Kuin kaikki tahtoisivat sotaa. Verta ja kyyneleitä.

//ANTEEKSI TAUKO ;___; Ja lyhyys//

Brishan teki mieli jatkaa pirteää kannustuspuhettaan, kun näki toisen kasvoista, ettei tämä ollut vakuuttunut.
"Älä viitsi! Eikä se varmasti ole sinun syytäsi", hän sanoi ja yritti hymyillä mahdollisimman valoisasti osoittaakseen, että tulevaisuus oli avoinna niin jalattomille kuin kädettömillekin. Payonin ilmapiiri ei tosin ollut sillä hetkellä omiaan valamaan uskoa tulevaan, mutta Caliga ei tuntunut pelkäävän sotaa.

Brisha oli sanomassa vielä paljon muutakin, kun huomasi toisen alakuloisen tekohymyn. Hän sulki nopeasti suunsa ja punastui kevyesti. Taas hän oli puhunut ohi suunsa ja loukannut toisen tunteita varomattomilla sanoillaan. Brisha alkoi latoa ruokaa suuhunsa kovalla vauhdilla ja yritti pureskella mahdollisimman äänekkäästi kiinnittääkseen Caligan huomion johonkin muuhun kuin hänen typeriin juttuihinsa. Selkeästi tytön menneisyyteen kuului jotakin sellaista, minkä seurauksena tämä oli menettänyt uskon elämään ja itseensä.

"Niinpä! Ensin ollaan pystypäin ja rinta rottingilla marssimassa sotaan, mutta kun kansaa tapetaan ja taloja poltetaan, paetaan häntä koipien välissä ja syytetään vastapuolta", Brisha tuhahti ja pyöräytti silmiään. Caliga oli oikeassa, Aasojen varat riittivät vaikkapa mahtavan palkka-armeijan kokoamiseen. Aateliset saivat istua linnoissaan käsiään likaamatta, kun toiset antoivat henkensä taistelukentällä. Elämä oli totisesti epäreilua.

"Minunkin täytyy varmaan päättää, kumman puolella oikein seison", Brisha sanoi hitaasti ja nojautui raukeana tuolissaan taaksepäin. Hänen lautasensa loisti tyhjänä ja puhtaana pöydällä.
"Tai no, ei se mikään vaikea valinta kyllä ole. En vain haluaisi olla mukana tässä typeryydessä", hän huokaisi ja pyyhki suupielensä hienostuneesti lautasliinaan.
"Minulle on aivan se ja sama, palvotaanko Freijaa vai Friggia tai mille ne ikinä kumartelevatkaan", hän sanoi ja naurahti kuivasti. Toivottavasti Caliga ei ollut mikään kiihkoilija, Brisha ei jaksaisi näin täyttävän aterian jälkeen puolustaa itseään tuputtajia vastaan.

[ei se mtn! kiva kun olet takaisin]

Caliga hymyili vaisusti Brishan yhä yrittäessä vakuuttaa että se ei ollut hänen syytään. Mutta se oli. Sanoi kuka tahansa, mitä tahansa. Hän oli se joka tämän piinan oli itselleen aiheuttanut. Hän olisi voinut toimia toisin.
"Jos en olisi katkaissut omaa jalkaani, minun ei tarvitsisi hoiperrella täällä eikä tarvitsisi ostaa kipulääkkeitä... Ja jos en olisi katkaissut jalkaani, olisin ehtinyt ajoissa pelastamaan äitini kuolemalta."

Caliga sanoi kylmästi. Tarkoittamatta sitä oikeastaan. Mutta hän ei jaksanut enää pitää äänensävyään hilpeänä. Koska sille ei ollut mitään syytä. Jos tuo toinen siinä pöydässä ei olisi ollut Brisha, hän olisi varmaankin hypännyt ylös tuolistaan ja juossut pois. Itkemään ainakin sadatta tuhannetta kertaa tälle asialle. Mutta näin hän ei tehnyt. Hän ei kehdannut eikä halunnut.
Menneisyyttä hän ei saisi takaisin. Hänet oli tuomittu puujalkaiseksi.

"Aasat eivät ymmärrä sitä, mitä heidän pitäisi. He eivät ymmärrä että köyhät ovat oma kansansa, aivan kuten hekin ovat omansa. Köyhilläkin on oikeus elää tässä maailmassa olivat he kauniita tai eivät. Maailma on jakautunut tahtomattammekin..."
Caliga mutisi hiljaa ja kohautti olkiaan. Jos hänellä olisi rohkeutta. Hän astuisi Aasoja vastaan, kertoisi kahdelle killalle miksi he ovat riidoissa. Ja miksi riita pitäisi lopettaa. Elämisen todellisen syyn. Mutta kukaan ei tulisi koskaan kuuntelemaan häntä. Kukaan ei ollut kuunnellut häntä tähänkään mennessä. Valitettavasti.

"Toivon että seisot meidän puolellamme, vaikka ei päätös minun käsissäni oikeastaan ole. Sinulla on sentään mahdollisuus olla olematta kummallakaan puolella."
Caliga sanoi hieman kateellisena, pieni virhe kasvoillaan. Jaksamatta kommentoida tuon naisen solvauksesta heidän jumaliaan. Hiljaa hän vain työnsi lisää ruokaansa suuhunsa.

"Ihan totta, älä viitsi syyttää itseäsi", Brisha sanoi lämpimästi ja tarttui Caligan käteen. "Vaikka olenkin sitä mieltä, että jokainen on oman onnensa seppä, kolhii elämä toisia välillä turhankin rankasti, eikä sille voi mitään. Joskus on vain luovutetta ja alistuttava siihen, ettei kykene ratkomaan kaikkia maailman ongelmia", hän jatkoi yrittäen kuulostaa viisaalta ja kokeneelta. Hänen olisi pitänyt hakea äitinsä paikalle. Tämä kun oli turhanpäiväisen valittamisen lisäksi hyvä myös laukomaan ajattomia viisauksia ja lohduttavia sanoja. Ikävä kyllä Brisha ei ollut perinyt tätä taitoa. Hän yritti kuitenkin parhaansa.

"Olet oikeassa. Aasat kulkevat nokka pystyssä pitkin katuja ja kuvittelevat olevansa paljonkin meitä muita parempia", Brisha mutisi vihaisesti ja iski haarukkansa piikit pöytään aivan kuin olisi kokeillut jotain omituista voodoo-tekniikkaa.
Eivät Aasatkaan toki yksin syypäitä sotaan olleet. Kiltojen välisten ongelmien noidankehä jatkoi pyörimistään molempien osapuolien ansiosta. Ensin vaanit tekivät jotain, aasat kostivat, ja sitten koko juttu alkoi taas alusta. Molemmat killat syyttivät toisiaan ymmärtämättä, että he kaikki olivat syypäitä konfliktiin. Kyse ei ollut enää pelkästään uskonnosta, vaan siitä, kuka sai hallita kaupunkia.

"Niin. Tai sitten kuolen rauhan aatteeni puolesta", Brisha tokaisi ja naurahti kuivasti. Hän ei olisi halunnut paeta kummankaan killan helmoihin, sillä sehän oli melkein kuin hän olisi myöntänyt killan olevan oikeassa periaatteidensa kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikomusta kuolla vielä pitkään, pitkään aikaan, joten luultavasti hänen olisi alistuttava, jos sota syttyisi.

[lyyyyhyyyyt, anteeks : <]

Caliga hymyili yhä hieman ujosti Brishalle tämän yhä inttäessä ettei se muka ollut hänen syynsä. Mutta hän itse ei katsonut toista silmiin. Hän ei voiunt, koska olisi valehdellut hymyllään. Hän ei jaksanut uskoa valoisaan tulevaisuuteen kun ei sellaista koskaan ollut koktenut. Mutta hän ei halunnut myöntää ajatuksiaan täysin tälle naiselle - vaikkakin tuo oli hänen ystävänsä.
"Se on vain niin, että en enää jaksa toivoa onnelliseen tulevaisuuteen tässä kuolleessa kaupungissa."

Caliga sanoi, tuijottaen yhä lautastaan. Lautasta josta hän oli syönyt puolet. Naisen kädet puristivat aterimia hieman turhankin lujaa. Kämmenet alkoivat tulla punaisiksi siitä puristamisesta.

"Asat toki ovat minunkinmielestäni ärsyttäviä ja nokka pystyssä kulkevia. Se on totta. Mutta olemme me Vaanitkin syypäitä - ei ole heidän syynsä että olemme köyhiä joilla ei ole varaa hienouksiin..."
Caliga yritti järkeillä, kuulostaen kylläkin älyttömän tyhmältä. Ei mitään järkeä järkeillä jos oli yhtä tyhmä kuin hän. Mutta hän sanoi sen, mitä sydämessään tunsi - eikä vain voinut sille mitään. Yksi viereisen pöydän asiakkaista katseli heihin päin hieman tuima ilme kasvoilla. Caliga melkein tunsi tuon tuijotuksen palona selässään. Ei ollut mikään ihmekään että heitä tuijotettiin noin.

"Jos jokainen ajattelisi kuten sinä, sotaa ei olisikaan..."
Caliga yritti olla hauska, naurahtikin. Mutta siinä naurahduksessa ei olut iloa - suru paistoi nykyään kaikkien tunteiden läpi. Valitettavasti. Se oli valitettavaa, kun suru paistoi jopa ystävysten välillä. Suhteet hajosivat, killat etääntyivät. Sota kosketti jokaista - jopa pienimpiä lapsia. Caliga sääli niitä, jotka joutuivat syntymään keskelle sotaa.

Brisha nyökytteli innokkaasti Caligan kertoessa näkemyksistään. Toinen oli hänen kanssaan selvästikin samoilla linjoilla.
"Varmasti on muitakin, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin me", hän aloitti hitaasti. "Ei kukaan voi oikeasti haluta sotaa, vai mitä?"
Hän ei tosin ollut itsekään niin varma sanoistaan. Olihan hän nähnyt sellaisiakin, joiden mielestä mikään ei ollut niin ihanaa kuin muiden surmaaminen. Kiltojen kannattajat olivat varmaan pahimmillaan yhtä verenhimoisia.

Brisha pohdiskelut keskeytyivät, kun rehevä tarjoilijatar tuli iloisesti hymyillen perimään maksua.
"Maistuikos?" tämä kyseli pirteästi purukalusto säkenöiden ja korjasi samalla Brishan ruokailuvälineet. Sitten sekä tarjoilijatar että nuori puolihaltia katsahtivat kysyvästi Caligaan, jonka ateria odotti yhä lautasella.
"Syötkö vielä?" tarjoilijatar uteli ja killitti tyttöä odottavasti. Brisha mietti huolestuneena, mikä oli vienyt toisen ruokahalun. Oliko hän sanonut jotain tyhmää?

"Kiitos, maistui. Paras ateria vähään aikaan", Brisha vastasi tekopirteästi tarjoilijattaren ensimmäiseen kysymykseen, lähinnä antaakseen Caligalle lisäaikaa. Kenties hän oli vain itse syönyt niin hätäisesti ja pulputtanut samalla niin paljon, ettei toinen ollut ehtinyt koskea ruokaansa. Tarjoilijattaren huomio kiinnittyikin vuorostaan Brishaan, jota tämä kiitteli kasvot loistaen kilpaa hampaiden kanssa.

[voi vitsi tästä tuli niiiiin tyhmä vuoro että moro]

//Laitan täs nyt jotain äksöniä tänne, että ei aivan jumita .''D Älä killti pahastu//

"Minäkin uskon, että meitä on tässä kaupungissa useita. Mutta kukaan ei uskalla kertoa mielipiteistään, peläten omaa kohtaloaan vastarintansa jälkeen."
Caliga sanoi yhä hieman vältellen, hän ei ollut enää kovinkaan kiinnostunut tästä aiheesta. Hän ei haluaisi että tämä päivä kääntyisi pelkkään tummien ja surullisten aiheiden jatkamiseen. Hän oli tullut tänne viettämään aikaa hyvän uuden ystävänsä kanssa. Ei puhumaan sodasta vaikka se kolkuttikin jo oven takana. Hän ei edes halunnut puuttua kiltojen väliseen sotaan. Haluaisikin itse asiassa olla killaton jos vielä heidän joukkoonsa liittyä.

Caliga ei reagoinut mietteissään ollenkaan tarjoilijan tai Brishan sanoihin. Hän vain kirjaimellisesti tuijotti tyhjyyteen. Kyllä hän tavallaan ymmärsi mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta ei reagoinut siihen. Jostain ihmeen syystä häntä ei edes nälättänyt enää. Edelliset puheet olivat saaneet hänet kuin transsiin.

Kun Caliga lopulta heräsi, hän säikähti pahasti. Häntä oli odotettu. Jokin hänessä sai hänet pomppaamaan tuolissaan, joka aiheutti varomattoman liikkeen. Pöydällä olleeseen kätene muodostui tulipallo, joka sytytti nyt koko pöydän tuleen. Tarjoilija tuntui olevan juuri sopivan hetken liian järkyttynyt reagoidakseen, joka pelastikin Brishan ja Caligan.

Caliga tarttui Birshan käteen hätäisesti ja veti tämän mukanaan, säikähtänyt ilme kasvoillaan itselläkin. Ei. Ei näin. Nythän viimeistään saisi porttikiellon tuohon ruokapaikkaan. Ja laskukin oli jäänyt maksamatta.
Ennen kuin tulennielijä oli ulkona kahvilasta, hän heitti rahat taakseen, aiheuttaen varmaan kauhean tungoksen.

"Olen pahoillani tuosta! Saan varmaan nyt sen porttikiellon..."
Caliga sepitti juostessaan Brishalle.
"Mutta nyt on parasta ottaa vain jalat alle."

[[eiku just hyvä vaan! oon ite tosi mielikuvitukseton mut en kuitenkaa jaksa pelata kauheest sellasii seurustelupelejäkään :--D]]

Brisha ei oikein ehtinyt tajuta, mitä oikein tapahtui, kun koko pöytä hänen edessään oli jo ilmiliekeissä, ja Caliga veti hänet ylös. Nainen tarttui hätäisesti takkiinsa, jonka oli tuolinselkämykselle riisunut ja ryntäsi sitten saappaankannat kopisten ystävänsä perässä ulos kahvilasta, joka oli hetkessä täyttynyt savusta ja hätääntyneiden asiakkaiden huudoista.

Brisha juoksi takki kainalossa lepattaen Caligan perässä.
"Mitä oikein tapahtui?" hän kysyi ja vilkaisi toista silmät ymmyrkäisinä. Ennen kuin ehti saada vastauksen kysymykseensä, hän äkkäsi kapean, hämärän sivukujan kahden kiviseinäisen talon välissä. Hän vaihtoi äkisti suuntaa ja riuhtaisi Caligankin mukaansa varjojen suojaan.

Nuori puolihaltia jäi hengästyneenä nojaamaan seinää vasten. Hän vilkaisi Caligaa yhä pyörällä päästään ja naurahti henkeään haukkoen. Tilanne oli tosiaan melko koominen. Toinen oli jollain ilveellä saanut pöydän lehahtamaan liekkeihin ja nyt he värjöttelivät ulkosalla vihaista ravintolanväkeä piilossa. Onneksi he olivat sentään ehtineet aterioida.
"Mitä sinä oikein teit?" Brisha kysyi toivuttuaan sadan metrin pikajuoksusta ja vilkaisi Caligaa kulmat koholla. Tyttö ei voinut olla mikään tavallinen tulennielijä, jos tämä kerran sai paikat syttymään raapaisematta tulitikkua.

Brisha veti takin niskaansa ja kurkkasi varovasti nurkan taakse. Hän veti samantien päänsä takaisin ja kääntyi Caligaan päin hieman säikähtäneenä.
"Kuule, taitaa olla parasta jatkaa pakomatkaa", hän kuiskasi ja viittoi kädellään taakseen. Ei heidän perässään sentään koko ravintolan asiakaskunta ollut, mutta hetki sitten vielä aurinkoisesti hymyillyt tarjoilijatar ja tämän lujarakenteiselta vaikuttava työnantaja ainakin.

Caliga ei ehtinyt vastata toisen kysymykseen. Hänellä oli totisesti täysi työ pysyä pystyssä proteesinsa kera. Hän puuskutti, tahtomattaankin. Ei hänellä huono kunto ollut, ei ei. Vain huono proteesi jonka hän onneksi huomenna pääsisi vaihtamaan. Ja tuo proteesi vei omistajaltaan kaiken tarmon jos halusi pysyä pystyssä pitkin katuja juostessaan.

Caliga puuskahti ja nojautui seinään vasten. Kova kirous pääsi naisen suusta tämän pudistellessa päätään. Ei ihme että juoksu oli ollut hankalaa. Proteesi oli vinossa. Tämäkään tapahtuma ei ollut ensimmäinen kerta. Hiljempaa kiroten, suurta äänä vältellen nainen kumartui. Hän tarttui proteesiinsa ja naksautti sen paikoilleen. Tuosta liikkeestä lähti ikävä ääni, mutta ei sille nyt vain enää mitään voinut. Normaaliahan tuo oli.

"Umh. Rehellisesti sanottuna, nukahdin. Ja kun heräsin, hätkähdin ja sen jälkeen tiedät mitä tapahtui. Eipä ole enää palaamista tuohon kuppilaan."
Caliga naurahti kuivasti ja kohotti sitten katseensa proteesista Birhsaan. Tuo nainen tuntui tosiaan miettivän, mitä miehiä hän oli. Kun kerran tulen sai syttymään noin vain. Tähän kysymykseen Caliga oli joutunut jo tuhansia kertoja vastaamaan.
"Pyydän sinua olemaan utelematta. En itse rehellisesti osaa sanoa syytä siihen, miksi."

Ja sitten Caliga olikin jo melkein lähdössä. Hän meinasi mennä naisen perään syvemmille kujille, mutta vinkkasi naista takaisin. Hänellä oli parempikin suunnitelma. Joka voisi Ehkä jopa toimiakin jos hyvä tuuri kävisi. Mutta hänellä ei ollut koskaan hyvää tuuria.
"Tule. Meidän on palattava tori-kadulle, jos jatkamme kujilla joudumme ennen pitkää umpikujaan."

Caliga sanoi ja viittoi naista mukaansa takaisin ihmisjoukkoon.

//Annetaanko näiden jäädä kiinni ja käymään poliisilaitoksella? ^___^//

"No, sitä sattuu", Brisha naurahti, kun toinen kertoi nukahtaneensa ja heränneensä keskellä kaaosta. Hän ei tosin oikein uskonut Caligan tarinaan. Ei tämä varsinaisesti virkeältä ollut näyttänyt, mutta eipä kyllä nukkuvaltakaan. No jaa, olihan tytöllä oikeus omiin salaisuuksiinsa. Sitäpaitsi, oli ajankohtaisempaa pohtia, miten he pääsisivät pakoon.

Brisha oli juuri sukeltanut kujan pimeyteen, kun hänet jo vedettiin takaisin aurinkoon. Caliga oli oikeassa. Hän ei juurikaan viettänyt aikaansa kaupungin keskustassa, eikä hän tuntenut sivukujia alkuunkaan. Olisi hyvinkin mahdollista, että he törmäisivät kiviseinään. Kenties he pääsisivät piiloutumaan väkijoukkoon.

Niin Brisha siis seurasi proteesin kanssa nilkuttavaa ystäväänsä kohti torikadun ihmisivilinää. Nuori nainen inhosi ahdasta väkijoukkoa, mutta otti mielellään vastaan sen tarjoaman suojan.

Katutaiteilijoiden amatöörinäytös oli vieläkin käynnissä, mikä helpotti huomattavasti nuorten maastoutumisyritystä. Kaupunkilaiset olivat kerääntyneet tiiviiksi massaksi esiintymislavan liepeille ja parveilivat kovaäänisesti papattaen ympäriinsä. Brisha pujahti erään haltiajoukon läpi varmana siitä, etteivät heidän takaa-ajajansa osaisi heitä väenpaljoudesta etsiä, mutta törmäsikin päistikkaa raavaaseen ravintolanomistajaan.
"Hupsis", Brisha mutisi ja kääntyi pikaisesti kannoillaan vain tullakseen riuhtaistuksi takaisinpäin.

[jees, sopii, kuten näkyy :--D]

Caliga tiesi kyllä, ettei Brisha uskonut hänen nukahtamiseensa. Mutta valitettavasti se oli totta. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Paitsi että tämä oli kyllä ensimmäinen kerta kun koko pöytä/esine syttyi tuleen. Tästä kyllä koituisi vielä pahasti ongelmia sekä hänelle että tuolla merimiehelle. Joka ei tosiaan ollut kovinkaan hyvä merkki. Vaan kaukana hyvistä merkeistä.

Caliga hymyili hieman. Hän oli nähtävästi todella saanut ystävän sieltä Njordista. Brisha seurasi häntä takaisin Tori-kadulle. Tuo kaksikko juoksi, tai no kinkkasi katua pitkin, väkijoukkoon. Useat ihmiset katselivat heitä nent nyrpeinä kun tuo kaksikko juoksi kuin henkensä edestä katua pitkin etelää kohti. Kohti vapautta.
Useat katuesitykset saivat tungosta aikaan, joka helpotti suuresti maastoutumista. Ainakin se toimi vähän aikaa. Mutta ei varmaankaan toimisi siihen asti, että he selviäisivät ulos siltä kadulta. Mutta yrittänyttä ei laiteta, kuten aina tavattiin sanoa. Vaikkakin he saisivat luultavasti enemmänkin syytteitä siitä, että yrittivät paeta virkavaltaa. No, se ei ollut ensimmäinen kerta Caligalle. Mutta se oli hänelle ensimmäinen kerta kumppanin kanssa.

Caliga törmäsi melkein samalla sysyllä siihen ravintolanomistajaan. Melkein jopa kaatuen, kun puujalka meinasi hänen allaan pettää. Kääntyessään taakse hän näki lisää virkavallan miehiä. Ei hyvä. Ei alkuunkaan. Birsha oltiin näemmä saatu jo kiinni. He olivat pulassa, pahassa sellaisessa.
"On aika tehdä kuuluisa katoamistemppu."
Caliga mutisi ja heitti yhden savupommeistaan maahan. Yrittäen sillä harhauttaa miehiä. Hän haparoi Brishan kättä, mutta saikin aivan väärän käden oman kätensä ympärille. Hupsis, tosiaan. Mies hänen takanaan painoi hänen tuliset kätensä lukkoon ja miehet alkoivat raahata heitä kohti virkavallan asemaa. Ei hyvä. Ei hyvä sitten ollenkaan. Oltiin tosiaan kauniimpiakin päiviä nähty.

"Tulennielijä vai? Pitää olla siis varuillaan..."
Caligaa pidellyt mies mutisi tämän korvaan, nauraa hykerrellen.

//Sori jos meni vähän yli .D//

Brisha ei suostunut millään uskomaan, että heidän pakomatkansa oli loppunut näin lyhyeen, ja yritti parhaansa mukaan rimpuilla irti miehenjärkäleen otteesta. Mies kuitenkin vain tiukensi otettaan ja painoi leveäkyntiset, karheat sormensa syvälle nuoren tytön solisluiden muodostamiin kuoppiin saaden Brishan parahtamaan. Äijää ei ilmeisesti yhtään surettanut pahoinpidellä heikkoja ja herkkiä naisparkoja, jotka olivat vain poistuneet paikalta hieman tavallista rivakammin. Caliga oli jopa maksanut heidän ateriansa.

"Päästä irti, ruma köntys", Brisha sylkäisi ja yritti lähinnä muodon vuoksi pyristellä vapaaksi. Mies nauroi julmasti ja lähti retuuttamaan häntä kohti rakennusta, jossa kaupunkin turvallisuutta ja järjestystä ylläpitävä taho majaili. Brisha mietti kuumeisesti, kumman joukoissa heidät kiinniottaneet miehet mahtoivat seisoa, aasojen vai vaanien? Vastaamalla siihen kysymykseen oikeen, he saattaisivat päästä pälkähästä nokkeluutensa avulla. Järkeily ei ollut hänen vahvin puolensa, yleensä hän toimi hetken mielijohteesta ja onnistui aikeissaan lähinnä onnensa, sitkeytensä ja uhkarohkeutensa ansiosta, mutta nyt hyvä pakosuunnitelma olisi paikallaan. Ainoa idea, joka hänelle tuli mieleen, oli tarttua miekkaan ja taistella tiensä ulos, mutta hänen miekkansa oli – niin, missä mahtoi ollakaan?

Ennen kuin Brisha ehti edes tajuta, hänet oli raahattu torikadun hulinasta sisään viileään kivirakennukseen, jonka tiiviistä ikkunoista ei juuri valoa pilkottanut. Kun viimeisenä marssinut vangitsija oli paiskannut paksun puuoven kiinni, tuntui, kuin olisi astunut toiseen aikaan ja paikkaan. Huohottavan hengityksen lisäksi kuului vain etäistä huminaa, aivan kuin olisi pitänyt simpukkaa korvallaan ja kuullut verensä kiertävän. Brisha nielaisi raskaasti ja katsahti epävarmana Caligaa, joka oli vielä tiukemmin kahlittuna kuin hän. Mitähän tästä oikein mahtoi seurata? Hänen äitinsä tappaisi hänet, jos hänet pidätettäisiin ravintolassa riehumisesta.

[anteeks ku taas vaihteeks kesti : <<3]

//Anteeksi itsellänikin kesto ^^'//

Caliga kiemurteli tuskastuneena kahden vartijan käsissä. He lähtivät retuuttamaan tuota kaksikkoa kohti tukikohtaansa - vai mikä lie se paikka nyt olisikaan. Pakenemisesta ei tulisi enää mitään. Miehiä oli monta - jokainen rotevia ja kovanaamaisia miehiä. Jotka tuskin päästäisivät heitä aivan heti menemään... Ja jos rahaa ei löytyisi, he saattaisivat joutua pahoihin ongelmiin. Paitsi että he olivat jo valmiiksi suurissa ongelmissa - mutta pahoihin ongelmiin joka tapauksessa. Tulevaisuus ei niillä näkymin vaikuttanut kovin valoisalta heille.

Caliga katui nyt suuresti sitä, että oli sotkenut Brishan tähän sotkuun mukaan. Eihän se ollut tuon kaunokaisen syytä, vaan hänen. Olihan tuon puolihaltian syy, että se pöytä oli syttynyt tuleen. Ja nyt isokokoiset miehet raahasivat heitä jonnekin, minne lie. Tulennielijä halusi korjata tilanteen, pyytää anteeksi ja maksaa itse. Päästää merenkävijä menemään, kohdata itse oma kohtalonsa. Paitsi että miehet tuntuivat pitävän myös Brishaa osallisena ravintolan pöydän tuhoutumisesta - joka ei kyllä suurikaan yllätys ollut. Mutta Caliga pitäisi itse hoitaa asia. Olihan tuo nuorukainen hommannut hänelle uuden proteesin ja auttanut häntä muutenkin. Pitäisihän tuon tulennielijän maksaa takaisin, muullakin kuin ruualla. Vaikka ei hänellä paljoa muuta ollut.

"Anteeksi."
Caliga kuiskasi Brishalle samalla kun raahautui miesten mukana eteenpäin. Hän mulkoili murhaavasti häntä pitelevää, mutta ei tietenkään saanut mitään aikaan pelkällä tuijotuksellaan. Eipä tietenkään. Pian tuo kaksikko olikin raahattu jo jonkinlaiseen kiviseen rakennukseen, pois tori-kadulta. Rehellisesti tulennielijällä ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, missä he olivat. Hyvä jos löytäisivät takaisin tämän jupakan jälkeen. No, toivoa kannatti aina elättää, vaikka se ei ollut kovinkaan suotavaa siinä tilanteessa. Lopulta heidät pysäytettiin, paikka oli kylmä ja vielä pimeäkin. Kuului vain puhinaa ja etäistä huminointia, kuin pitäisi simpukkaa korvallaan ja kuuntelisi siitä meren ääntä.

"Jaahas, jaahas. Tässäkö ne rettelöijät. Ja mitenköhän aiotte hyvittää tekonne?"
Kuului ensin vain ääni. Sitten pimeydestä astui sisään kalju, isokokoinen mies. Jonka tumma silmät mittailivat tuota kaksikkoa halveksuen alaspäin. Päällikkö, varmaankin. Aivan selvästi. Caliga mulkoili miestä murhaavasti yhä ja meinasi sylkäistä miestä kohti - mutta jättikin väliin onneksi. Hän vain tuijotti, ja avasi pian suunsa harkittuaan sanojaan hetkisen.

"Rettelöijät... Puhdas vahinko, herra hyvä. Mitäs tulennielijä ammatilleen voi? Ja mitenköhän aiotte vahingosta meitä sitten rangaista?"
Caliga kysyi viileän pistävästi antamatta itsensä suuttua.