Yön hämäryydessä

//Scarlett tänne Sámindan kanssa!//

Joulutanssiaiset olivat ohi. Ainakin Ninellan ja Sámindan kohdalta. He olivat päättäneet jo lähteä pois. Syynä oli ollut tarpeeksi raittiin ilman puute ja lievä väsymys, joka aiheutui turhan hitaasta tanssimusiikista. Ninella piti enemmän nopeasta musiikista, vaikka sen tahdissa tanssiminen olikin hänen mielestään paljon vaikeampaa, eikä hän edes ollut siinä harjoituksesta huolimatta kovin taitava, mikä harmitti häntä suuresti. Hän olisi oikeastaan halunnut hurmata muut juhlissa olijat tanssimalla kauniisti kauniissa puvussa, mutta koska hänen tanssitaitonsa olivat mitä olivat, niin ei ollut vahingossakaan päässyt käymään.
Oli ihme, että Ninella oli päässyt lähtemään juhlista. Hän oli täysi-ikäinen, ollut jo pitkään, mutta silti vanhemmat, varsinkin äiti, määräilivät häntä yhä ja koska hän asui vielä heidän sukukartanossaan heidän kanssaan, hän ei edes kehdannut olla tottelematta. Ei hänellä ollut muutakaan paikkaa. No, vanhemmat olivat luultavasti liian juhlien lumoissa tai juoneet liikaa viiniä, kun olivat päästäneet tyttärensä lähtemään pimeään alkuyöhön ja vieläpä sellaisen ihmisen kanssa, johon hän oli tutustunut vasta sinä iltana.
Nyt Ninella oli kuitenkin Sámindan kanssa Keskus-Aukiolla, joka näytti kauniilta kuun kelmeässä valossa.
"Mennäänkö istumaan tuonne penkille?" Ninella kysyi ja osoitti puista penkkiä jonkin matkan päässä edessäpäin.

Sáminda ja Ninella olivat lähteneet juhlien tuoksinnasta ulos pihalle, tähtien tuikkeeseen ja raittiiseen ilmaan. Sáminda henkäili hymyillen ilmaa. Oli ihana olla ulkona. Musiikki ja tanssijat olivat jääneet, kun naiset astelivat keskus-aukiolla, joka oli tavallista kauniimpi näin alkuyönä.
"Mennään toki"
Sáminda vastasi Ninellan kysymykseen ja hän istuutui puiselle penkille, jälleen. Hän riisui korkokengät jalastaan, antoi varpaiden kosketella vihreää nurmea. Se tuntui kivalta.
"Onneksi pääsit lähtemään, juhlat olivat tylsät"
Sáminda naurahti ja käänsi katseensa Ninellaan.
Ninella oli mukava, ainakin näin ensivaikutelmalta, ja Sáminda toivoi että heistä kehkeytyisi hyvät ystävät, ehkä jo tämän illan aikana!

//Vähän lyhyt, anteeksiii. -.-//

Ninella istuutui penkille vasta Sámindan jälkeen, sillä hän jäi hetkeksi katselemaan tähtitaivaan kirkkautta ja sen ihmeellistä kauneutta, jota hän ei koskaan kyllästynyt ihailemaan. Jos hän olisi ollut rohkeampi, hän olisi viettänyt ulkona kaiket yöt, mutta koska näin ei ollut, tähtien tuijottelu sai jäädä vähemmälle. Toisaalta hänellä kyllä oli rohkeutta tehdä melkein mitä vain, sillä hän luotti niin lujasti jumalten suojelukseen. Häntä alkoi mietityttää, uskoiko Sáminda jumaliin, mutta ääneen hän ei halunnut kysyä asiaa, se oli hänen mielestään liian henkilökohtaista.
Nymfi seurasi Sámindan esimerkkiä ja otti hänkin korkokenkänsä pois jaloistaan. Hän ei kylläkään koskenut nurmeen, vaan hieroskeli kipeitä jalkojaan. Hän ei viihtynyt korkokengissä, vaikka oli tottunut käyttämään niitä jo pienestä pitäen.
"Onni tosiaan." Ninella vastasi Sámindan kommenttiin. "Eivät ne juhlat minunkaan mielestäni olleet kovin mukavat, kaikkea muuta!"
Hän naurahti sanojensa perään, sillä hänestä oli hauskaa jutella jonkun kanssa, joka oli samaa mieltä kuin hänkin.

Ninella istuutui myös hetken päätä Sámindan viereen.
"Todellakin", Sáminda vielä naurahti kommentiksi Ninella mietteille.
Ilta oli todella kaunis. Kauneimpia mitä Sáminda oli koskaan kokenutkaan! Ja oli ihanaa, kun sen sai viettää vielä näinkin mukavassa seurassa.
Nurmi kutitteli Sámindan jalkapohjia kun hän heilutteli niitä penkillä edes takaisin. Oli hiljaista. Sáminda yritti keksiä jotain aihetta, mistä he voisivat keskustella. Pian hän muisti miekkansa, joka nyt lojui kotona hänen sängyllään. Sámindasta tuntui, että hän oli puoliksi alaston ilman miekkaansa!
"Osaatko sinä miekkailla?"
Sáminda sitten kysyi ja käänsi katseensa Ninellaan.

Ninella kuunteli ääniä hiljaisessa illassa. Hän kuuli ruohon vaimeaa kahinaa Sámindan heilutellessa siinä jalkojaan. Hän kuuli myös vaimeaa soittoa, joka kantautui leppeän tuulen mukana joulutanssiaisista. Ilta oli ihana, suurenmoinen oikeastaan. Hänestä oli ihanaa vain istua ja antaa tuulen vilvoittaa ja puhallella hänen hiuksiaan, vaikka ne karkasivatkin hänen poskilleen taidokkaalta nutturalta. Hän huokaisi vaimeasti, tuskin kuuluvasti ja alkoi purkaa kampaustaan. Oli turha enää pitää sitä, kun se ei pysynyt siistinä.
Hän yllättyi Sámindan kysymyksestä ja pudisti päätään vastaukseksi.
"En ole edes koskaan yrittänyt," hän tokaisi ja mietti, millaista olisi pitää miekkaa kädessä ja vieläpä taistella. Se ei kävisi hänen luonteelleenkaan, joten hän tuskin koskaan tulisi edes miekkaan tarttumaan, ellei sitten vain leikillään. Tappamaan hänestä ei ainakaan olisi.

//Anteeksi, oli koeviikko viime viikolla!//

Niin, sitäpä Sáminda oli odottanutkin. Eihän ollut odottanutkaan Ninellan osaavan miekkailla, ei hän, millään pahalla siis, osannut kuvitella tuota neitiä miekka kädessään. Se ei vain sopinut Ninellan kuvaan.
Sámindalle miekka sopi paremmin kuin nyrkki silmään, olihan hän käsitellyt sitä ihan pienestä asti. Oli aloittanut puumiekalla ja siirtynyt sitten teräaseeseen. Oli miekassa veren jäljetkin kaikkien vuosien varrelta. Ei niitä saattanut nähdä, mutta Sáminda tunsi ne kaikki ikuisesti.
"Ai jaa", hän vain totesi Ninellan vastaukseen.

Musiikki kuului kaukaisuudesta. Sáminda oli iloinen, etteivät he olleet enää juhlimassa. Tosin, hän olisi kyllä mielellään tanssinut jonkun komean prinssin kanssa.
Sámindan katse hapuili siellä täällä, kunnes hänen silmäänsä iski vähän matkan päässä seisova tyyppi. Hän näytti aika hämärältä. Kuin mustamöykky, mutta Sáminda tiesi, että tuo varjossa oleva hahmo tuijotti heitä.
"Katso vasemmalle", Sáminda kuiskasi Ninellan korvaan, mutta katsoi itse vastakkaiseen suuntaan.

Ninella vilkaisi Sámindaa ja mietti samalla aikoiko tämä mahdollisesti vaatia häntä harjoittelemaan miekkailua. Taito olisi kyllä hyödyllinen, sitä ei voinut kieltää, varsinkin nyt, kun kaupungissa oli niin levotonta. Oli ihme, että hänelle ei ollut tapahtunut mitään hänen hiippaillessaan silloin tällöin kiellettyyn aikaan ulkona. Nyt hän alkoi miettiä ulkona liikkumisen vaaroja tosissaan. Hänen mielestään kamalinta olisi, jos häntä alettaisiin syytellä jostain rikoksesta, nehän sattuivat yleensä juuri yöllä. Se vaara oli kyllä hänen mielestään olematon, sillä olihan hän Aasa ja varsin rikas.
Nymfi havahtui ajatuksistaan, kun nainen hänen vieressään tokaisi lyhyen vastauksensa hänen tunnustukseensa. Hän kuuli kuitenkin hetken kuluttua taas tämän äänen, nyt tosin kuiskauksena. Sáminda kehotti häntä katsomaan vasemmalle. Hän odotti hetken, ennen kuin käänsi päätään niin, että saattoi huomaamattomasti katsoa, mitä siellä oli. Aluksi hän ei huomannut mitään, mutta pian hän hahmotti jonkin matkan päässä hahmon, joka aivan selvästi väijyi heitä. Ninella tajusi henkäisseensä syvään ja toivoi, ettei lymyilijä ollut kuullut sitä.
"Kukahan siellä oikein on?" hän kysyi ja yritti malttaa olla katsomatta enää hahmoa. "Mennäänkö kysymään?" hän vitsaili.

"En tiedä", Sáminda sanoi takaisin ja vilkaisi ohimennen hahmoa.
"Saat mennä keskenäsi!" hän naurahti Ninellan kommentille.
Ei Sámindaa pelottanut, ehei, mutta olo tuntui hiukan epävarma. Ties mitä porukkaa tähän aikaan illasta oli liikkeellä, kun lähistöllä oli vielä juhlatkin. Sehän saattoi olla joku mies, joka olisi hyvin voinut ottaa Ninellan ja Sámindan mukaansa.
Ei, Sámindaa hän ei ainakaan olisi saanut mukaansa vaikka olisi tehnyt mitä. Ja samoin Sáminda olisi puolustanut Ninellaakin.
Vaikka mistäs sitä tiesi, saattoihan tuo muukalainen olla vaikka joku eksynyt hörhö, joka olisi kysynyt tietä.
"Tule toki esiin", Sáminda sitten ryhdistäytyi huutaen tummalle hahmolle. Se alkoi astella naisia kohti.
Sámindaa ei pelottanut, mutta hän oli epävarma sen suhteen mitä tekisi, jos tuo hahmo paljastaisi puukon tai jonkun muun aseen. Tuskin hän pakoon juoksisi. Ei hänellä olisi luonnetta. Mitä varmemmin nanen jäisi uhkailemaan ja pätemään ja huitomaan muukalaisen kanssa, vaikka sitten juhlapuku päällä. Samalla hän toivoi, että Ninella olisi valmis kuitenkin hakemaan apua jos ntarve olisi.

Sáminda ilmeisesti ymmärsi Ninellan sanojen olevan vitsi, sillä tämä naurahti niille. Ninella hymyili takaisin, mutta ei todellakaan aikonut tosissaan mennä kummallisen hahmon luokse kysymään yhtään mitään. Sitä ei koskaan voinut tietää, mitä saattaisi tapahtua, kun juttelisi tähän aikaan yöstä tuntemattomille henkilöille, jotka lymyilivät varjoissa ja tuijottivat toisia.
"Entä jos se onkin joku murhaaja?" Ninella lausui ääneen päälimmäiset ajatuksensa. Jos varjoissa seisoskeleva henkilö tahtoi heille pahaa, ei sille mitään voinut, muuta kuin yrittää parhaansa mukaan puolustautua. Äärimmäisessä hädässä hänkin voisi käyttää magiaa, olihan hänellä hieman taikavoimia, vaikka hän ei niitä juurikaan käyttänyt, eikä ollut vaivautunut opetella kunnolla käyttämäänkään.
Pian hänen vieressään istuva Sáminda kehotti hahmoa astumaan esiin pimennosta. Olisi mielenkiintoista nähdä, kuka sieltä tulisi.
'Toivottavasti tuolta ei tule mikään murhaaja, en tahdo kuolla vielä,' hän ajatteli ja tuijotti silmää räpäyttämättä lähestyvää hahmoa.

Sáminda vilkaisi Ninellaa ja kohautti olkapäitään tämän kysymykselle. Niin, olisihan se voinutkin olla joku murhaaja.
"Sitten me olemme vähän pulassa", Sáminda sanoi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin tulijaan. Pulassa, todellakin... Lähistöllä ei näyttänyt olevan edes muta juhlijoita, joten avunhuutaminen hätätapauksessa olisi ollut turhaa, sillä ei sitä kukaan edes olisi kuullut musiikin läpi. Tässä tilanteessa täytyi vain toivoa parasta.
Kyllähän Sámindalla oli tulenvoimat kanssaan, mutta mikään ei korvannut sitä iänikuista miekkaa lanteella.

No, joka tapauksessa tuo hahmo oli tullut muutaman metrin päähän penkillä istuvista neideistä. Sáminda ei voinut erottaa tämän kasvoja, ne olivat hupun alla.
"Onko teillä rahaa?" kuului karhea miehen ääni hupun alta. Kuin sivusilmällään Sáminda olisi erottanut pienen välähdyksen miehen taskusta.Mies oli vetänyt sieltä jonkin esineen puoliksi esiin, mutta pimeässä Sáminda ei saattanut erottaa mikä se oli.
Sáminda käänsi hiljaa päänsä ja katseensa kohti Ninellaa. Tässä sitä nyt oltiin.

Ninella tuijotti lähesyvää hahmoa kuunnellen samalla Sámindaa, joka vastasi hänen epäilyihinsä hiljaa.
Hän tosiaan toivoi, että tulija ei olisi mikään hullu murhaaja, eikä mikään katala korsto muutenkaan. Apuakaan ei tainnut olla saatavilla, kun kaikki olivat juhlimassa.
'No, ehkä tästä vielä jotenkin selviän.' hän ajatteli ja vilkaisi Sámindaan päin. Tällä oli ainakin miekka mukanaa, joten jos tarve tulisi, tämä luultavasti taistelisi. Hän kyllä toivoi, ettei siihen tulisi mitään aihetta.

"Onko teillä rahaa?" hahmo kysyi. Ääni oli miehen ääni, mutta kasvot olivat hupun alla piilossa. Ninella arveli miehellä olevan veitsi mukanaan, sillä hän näki välähdyksen tämän taskun suunnalla. Mies siis aikoi todella ryöstää heidät.
"En kanna rahojani mukanani." Ninella vastasi, eikä ollut kovin varma oliko niin viisasta sanoa. Mieshän saattaisi tappaa hänet pelkästään siitä syystä, kun tiesi, ettei hänellä ollut mitään.

"En kanna rahojani mukanani." Ninella vastasi, ja Sáminda löi mielessään kätensä otsaansa. Mitä tahansa muuta, mutta tuota ei olisi kannattanut paljastaa. Nyt tuo hahmo ainakin keksisi hyvän syyn vähän kurmuuttaa meitä. Sáminda huokaisi mielessään muttei ehtinyt ajatella enempää.

"Toivottavasti kaverillasi on", miehen möreä ääni sanoi Ninellalle.
Nyt mies katsoi Sámindaan. Sámindalla oli muutama hely mukanaan mutta tiesi etteivät ne hyödyttäisi mitään.
"Öm.." Sáminda mutisi ja yritti keksiä jotain fiksua.
"Oooonn muutama hilu mutta eivät ne sinua auta, enkä minä niitä sinulle annakaan", hän jatkoi. Voi, olisi kannattanut myös nuo sanat jättää pois, sillä eivät nuo olleet yhtään sen fiksumpia sanoja kuin Ninella oli paljastanut.
Sáminda vilkaisi Ninellaa ja sitten taas miestä.

"Meidän taitaa olla aika poistua", Sáminda sanoi hymyilemättä Ninellalle.

//Olen poissa ensi viikon perjantaihin//

Ninellan hölmön vastauksen jälkeen mies kääntyi Sámindan puoleen, toivoen tällä olevan rahaa tarjolla. Toisella nuorella naisella oli kuin olikin jotakin, muutama hely vain, joista ei kuulemma olisi kuitenkaan miehelle mitään apua. Ninellan mielestä naisen sanat eivät olleet juuri sen viisaammat, kuin hänenkään sanansa. Mies saisi nyt varmasti päähänsä tappaa heidät molemmat siihen paikkaan, eikä kukaan tulisi heitä auttamaan, joulutanssiaisten takia.
Nymfi oli vähällä kirkaista, mutta malttoi mielensä. Jos olisi heidän kohtalonsa kuolla nyt, niin tulisi tapahtumaan. Jos taas he saisivat vielä elää, he sitten eläisivät, kunnes jumalat päättäisivät toisin.

"Mennään vain." Ninella vastasi omasta mielestään omituisen tyynesti naisen sanoihin. Hän vilkaisi Sámindaa ja huomasi, ettei tämä hymyillyt lainkaan. Naiselle tämä oli siis yritys paeta. Se kävi hyvin Ninellallekin, eihän hän halunnut kuitenkaan vielä kuolla.