Aina siihen päivään asti, kunnes kuolen

Oli hiljaisen synkkää. Tuuli leikitteli hiuksissa ja sen luoma aavistuksen viileä viima sai nuoren neidon parantamaan olillaan levänneen viitan asentoa. Punaiset hiukset liittyivät tuulen tanssitukseen, mutta niissä olevat puuhelmet eivät antaneet parivaljakolle kauaa yhteistä aikaa. Lievästi auringossa päivittynyt käsi kosketti kuoleman kylmää kivipaatta, hipelöiden sitä sormenpäillään vain hetken ajan. Thorin taistelu -kenttä ? Täällä oltiin joskus käytyä monia mittelöitä menneisyyden tuiskeessa ja ties kuinka moni oli vastaavasti voittanut tai hävinnyt oman henkensä. Hänen sukunsa oli täynnä rauhaa rakastavia sotureita, aasoja, jotka eivät suvainneet varastelun ja kunnianmurhien jatkaa taivaltaan Payonin muurien sisäpuolella. Toisinaan vihreäsilmäinenkin olisi halunnut olla yksi heistä, mutta sukupuolensa rajoitti toiveelleen selvät rajat. Tämä oli nainen, jonka kuului vain näyttää ja kuullostaa nätiltä. Hän ei saisi todellisuudessa kulkea yksin ulkona, seurustella rahvaiden kanssa tai edes kaataa teekuppia puhtaan valkealla pöytäliinalle.

Elämä oli sanalla sanoen puuduttavaa. Kaikki ne etiketit ja velvoitteet, jotka asetettiin elämäänsä, söivät nuorekkoa pikku hiljaa sisältäpäin. Prosessi oli hidas, mutta varma - aluksi punapäältä riistettiin oikeus nähdä isäänsä niin usein kuin ennen, mitä seurasi taas hänen erottamisensa ystävättäristään mitä katalimmin keinoin. Parhaat ystävänsä olivat olleet aatelissukuisia, mutta killaatomia, toisin sanottuna epäuskollisia jumalille. Lanciaksi ristitty nainen ei itsekkään pahemmin välittänyt pilvenhattaroiden välissä asustavisya olennoista, tuskin edes uskoi niihin. Tämä vain esitti perheelleen, näytteli, jotta ei menettäisi heitä samalla tavalla kuin Lukelle -puoliserkulle oli käynnyt. Toisen lähtö oli ollut tuon oma päätös, mutta ei arvostettu Punapyökin suku ollut sitä siltikään katsonut suopein silmin. Suku oli menettänyt valtaperillisen.

Nyt olivat vain he - Lancia ja täysiserkkunsa Leiknir. Poika oli nuorin vesa Punapyökeistä, mutta varmasti kolmipäisestä serkkulaumasta se villein ja arvaamattomin. Myös ylhäisyys oli noussut 16 -vuotiaan kakaran päähän vuoden jälkeen, kun vanhin heistä oli lähtenyt. Punapäinen neitokainen oli pysynyt nöyrästi omana itsenään vuosi vuodelta, vaikka hän todellisuudessa kaipasikin paljon erilaisia asioita sisällyttämään päiviään. Nuorekko jatkoi matkaa, asteli hameensa helma maata viistäen taistelukentän ympäri. Ihme, kun ketään ei ollut vielä sattunut vastaan, jotenkin se olisi ollut toisaalta helpottavaakin yksinäisyyttää kammoksuvalle Lancialle. Ahdistuneesti huokaisten, heitti tämä katseensa orpoja silmäyksiä ympärilleen. Ei ketään, ei siis todellakaan ketään. Olisi kai vain parasta palata kotiin ennen kuin vanhempansa huomaisivat pidentyneen kävelyretkensä ja lähettäisivät aikuisikään varttuneen leidin perään pari palvelijaa, jotka väkipakolla repisivät hänet kartanolle.

[[Tänne Pipsua kaipailisin~.]]

>tadaa~<

Mustan oriin korskunta kuullosti likipitäen aavemaiselta. Valkoinen sakka pursusi sen suusta, sierainten laajentuessa laajimmilleen, hehkuessa punertavina. Mustat jouhet olivat paksut ja liehuivat ilmavirran kosketuksessa, samaten vuohisissa komeilevat paksut vuohiskarvat. Hevonen, joka ravasi korkein ja voimakkain askelin, oli totisesti uljas näky. Se erottui heti vaunuja kiskovien kopukoiden joukosta, jotka olivat usein notkoselkäisiä ja sameakatseisia. Sotilaiden jalostamana syntynyt musta oli kaikkea muuta. Sen silmänvalkuaiset muljahtelivat, kaulan lihakset värähtelivät. Häntäänäkin oritta kantoi kuin voitonlippua, lipuessaan voimakkain liikkein eteenpäin ratsastajansa ohjastamaan suuntaan. Taitoa vaatikin tällaisen tulisen luontokappaleen ohjastaminen ja hallitseminen - selässä istuva, huppupäinen henkilö olikin saanut tehdä paljon töitä opettaakseen raisusta eläimestä hyödyllisen käyttöolennon.

Ratsastaja seisautti oriin, kun he olivat lopultakin päässeet perille taistelukentälle. Huppuun piiloutunut oli kuullut tästä paikasta nauttiessaan lounasta läheisessä kapakassa. Vanhat äijät olivat höhötelleet muistellessaan menneitä kamppailuja kentän sisäpuolella. Tietenkin salakuuntelijan uteliaisuus oli herännyt, sillä omasihan hänkin varsin värikkään menneisyyden sotilaiden leivissä. Niiden loppuminen oli ollut kuin isku miekalla vatsaan, mutta hyvin hän oli pärjännyt päästyään yli. Yksinäinen kulkija kaipasi kuitenkin sitä, kun saattoi tarttua aseeseensa, heilauttaa sitä ilmassda ja tuntea sen voiman. Saman voiman, kuin mitä oli tuntenut aikoinaan sivaltaessaan hengen vastustajaltaan.

Ratsastaja laskeutui korskuvan hevosensa selästä ja otti ohjakset kaulalta. Sitten kohotti hän sormensa ja vetäisi kasvojaan verhonneen hupun alas - paljastaen näin sirot, mutta ilmeettömät naisenkasvonsa, joista kaksi ruskeaa silmää tuijottivat hiljaa punertavien hiussuortuvien kehystäessä niitä. Nainen katsahti ympärilleen, hymähtikin kuivasti ja alkoi taluttaa hevostaan kentän sisäpuolelle. Hän ei enään ottaisi riskiä, että joku yrittäisi viedä elikon mennessään.
Valerie, se oli naisen nimi. Hän sitoi mustan oriin paikoilleen ja tarttui satulassa lepäävään pitkään hilpuriinsa. Puisen keihään varressa oli tappavaksi muotoiltu, metallinen terä, joka kiilsi pienessä valossa. Kun aseen ylpeä kantaja hupun olkapäiltään riisuttuaan kääntyä ympäri kera hilpurinsa, tajusi hän, ettei ollut paikalla yksin. Maisemissa oli myös kaunis, nuori nainen, joka näytti siltä, ettei tosiaankaan kuulunut tämän sotarikkaan historian omistavan paikan tiloihin. Valerie kohotti hieman kapeaa kulmaansa, alkaessaan lähestyä toista.

Lancia oli parhaillaan kääntymässä ympäri, kunnes kuuli hevosen kavioiden kopsetta. Ensimmäisenä mieleensä juolahti kuva jo tänne kerenneistä palvelijoista, jotka olivat saaneet kartanon huonoimmat ratsut matkan nopeuttamiseksi. Se kyllä olisi taas tarkoittanut vähintään kolmea hevosta, sillä eihän näin ylhäistä henkilö kuin punapää oli, voinut kävelyttää, jos muilla olisi hevoset takamuksensa alla. Vihreäkatse kierähtikin olkansa ylitse arvelevana, iskeytyen sitemmin häntä lähestyvään hahmoon upean eläimensä kanssa. Mikä hevonen! Aivan ihana yksilö suorastaan! Pikku tyttömäinen into valtasi koko naisen sydämen ja suloinen hymy kipusi kasvoilleen. Jos tämä olisi vain ollut tästä pari vuotta nuorempi, niin arvonsa olisi laskenut siihen, että hän olisi kirmannut paijailemaan suurta Mustaa omistajasta piittaamatta. Ai niin, se omistaja tosiaan käveli tuossa vieressä ja tuolla näytti olevan jokin kummallinen ase hyppysissään. Ase! Niinkö Lancia oli katsonut ? Odin kautta, kuinka pieni epäonninen pölkkypää punasuortuva saattoikaan olla!

Nahoissaan kiemurrellen peruutti aatelinen askeleen, jos parikin taaksepäin ja oli kaatua heti ensimmäiseen isompaan kivenmurikkaan takanaan. Turha panikoiminen oli ottaa jälleen Lancian mielestä vallan ja saikin kuvitelmille lennokkaat siivet alleen. Jos hän ei aivan hakoteille päättelisi, niin tuo tulokas oli vaani - vihollinen siis. Heikäläisethän olivat hieman raaempaa ja jurompaa kansaa, köyhiä ja työläisiä. Tai ainakin näin äiti oli heitä pienelle tyttärelleen kuvaillut, kun iltasaduista oli jäänyt puute. Lapsia oli hyvä pelotella ihmisillä, joita he eivät edes tunteneet. Pieni pää hamppasi tietoa kuin rikki mennyt saapas sadesäällä vettä, eikä epäilyksiä herännyt ennen niiden saamatta siihen kunnon aihetta. Tunnetusti nuorekko oli varsin helppo käännyttää omalle puolelleen ja se näkyi nytkin tämän pelokkaasta katseesta.

Mitä isä ja äiti olivat sanoneet, kun tällainen tilanne sattui kohdalle ? Mitä isoäiti tai muu sukunsa olisivat tehnyt ? Tuhannet vaihtoehdot loikkivat aatelissukuisen nuppissa, kun hän yritti parhaansa mukaan pitää kielensä kurissa. Vieraille ei saanut puhua! Se se oli ollut! Nainen puri alahuultaan, ettei vallan posahtaisia siihen paikkaan - oikeastaan kauaakaan ei tarvinnut odottaa, että äänensä tuli kaikkien paikallaolijoiden kuultaviin:
"Ei, ei! Turvaetäisyys!"
Ja mitä tahansa Lancia olikaan mölöyttänyt, niin se nolostutti häntä jo nyt. Kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi ja kätensä läimähtivät suunsa eteen. Turvaetäisyys ? Mistä sekin oli tullut ? Eihän täällä mitään etäisyyksiä mittailtu, kuinka lähellä muukalainen häntä saisi olla.
"Tai siis tarkoitan, että.. ääh... Oletteko Te paha.. eikun!"
Lisää sössöttämistä, ja puna sen kuin syveni. Noh, ainakaan Punapyökki ei ollut enää yksin taistelukentän vierustalla.

Valerien silmät olivat tyynet, mutta siltikin hieman varautuneet. Naista oli sotilaspiireissä joskus vitsinä kutsuttu "Tiikerisilmäksi2. Miehet puhuivat, että aivan kuten raidallinen, suuri kissapeto, tuijotti Valerie samanlaisella katseella ennenkaikkea vastustajaansa. Silmissä loisti uhmakkuus, tieto siitä, että hän oli korkeammalla kuin yksikään hänen jalkoihinsa langennut. Voima ja rohkeus, mutta myös raakuus. Nainen saattaisi hymyillä samalla, kun urhin veri roiskui hänen silmilleen. Hän saattoi naurahtaa ja vitsailla, kun potkaisi tappamansa miehen pään ojaan kuin jalkapallon. Niin, näin julmasti sotilaat puhuivat. Eikä Valerie välittänyt siitä. Oli hän kuinka tiikerimäinen tahansa, hänet oli kuitenkin potkaistu pellolle asuinsijaltaan. Vaikka hän taistelu koko elämä panttinaan!
Tiikeriä taas kukaan ei hätistäisi tämän omasta viidakosta.

Valerie pysähtyi kuin seinään, kun tuntematon tyttö rääkäisi turvaetäisyydestä. Naisen kulma kohosi aavistuksen, eikä tuo oikein tiennyt, mitä ajatella. Noinko toisella oli tapa huutaa jokaiselle vastaantulevalle? Punahiuksinen kallisti hieman päätään, kasvot varsin ilmeettömän oloisina. Koska ase oli niin pitkä, saattoi Valerie laskea varren terättömän osan maahan kuin kevälykepin, pidellä sitä näin pystyssä, taivaan suuntaan osoittamassa. Valerie kuunteli hiljaa, kuinka vieras alkoi takerrella sanoissaan ja katseli, kuinka tämän poskilla helottava puna vain syveni. Tämä saikin vinon hymyn nousemaan naisen huulille, ruskeiden silmien mennessä hieman sirrilleen parin sekunnin ajaksi, sotilattaren miettiessä, millaiseen hulluun on oikein törmännyt.

"Ihan rauhassa." Valerie lopulta totesi rauhallisesti, hymyn säilyessä pikkuriikkisenä kasvoillaan. Hän otti yhden askeleen eteenpäin, vilkaisi sitten olkansa ylitse Serkania kohden. Orihevonen tuijotti emäntänsä perään korvat höröllään ja välillä kokeilevasti vetäisi päätään, muttei sen kummemmin teutaroinut joutuessaan paikallaan odottamaan.
Nainen sen sijaan antoi mielenkiintonsa siirtyä takaisin nättiin naamaan.
"En tullut tänne sinua teurastamaan." hän totesi, antoi mielenkiintonsa siirtyä tyhjään taistelukenttään ja jopa ohitti nuoremman tytön tyynesti. Käveli muutaman metrin etäisyydeltä tämän ohitse, asettui sitten seisomaan paikalleen selkä suunnattuna vierasta kohden. Valerie ei käytöstavoista juurikaan välittänyt.

Käveli ohi. Toinen vain käveli ohitseen ja sanoi, ettei ollut tullut tänne Lancian päätä hakemaan ? Vihersilmät räpsähtivät pari kertaa hämmästyksestä, tämä kun oli ollut jo aivan varma, että pian päättäisi päivänsä tuon jännittävän aseen kautta. Mutta aatelitar ei valittanut - ei missään nimessä. Hänellä oli elämässään vielä niin paljon koettavaa, että olisi ollut suorastaan sääli, jos Kuolema olisi korjannut tämän ennen aikojaan. Punapyökki käännähti ympäri, jotta pystyi näkemään muukalaisen paremmin. Nuori nainen niinkuin hänkin, pidempi ja rutkasti kauniimpi surkeista hyntteistään huolimatta. Vieraan vieressä seisoi komea orii rauhassa, aivan kuin transsissa omistajansa lumousvoiman vuoksi. Puna nuorekon poskilta alkoi himmentymään, kun tämä samalla rohkeni avata suunsa uudelleen.
"Anteeksi, en minä sitä toki tarkoittanut."
Jo osasi nolottaa. Kaikkea sitä piti mennä hätäpäissään pulpauttelemaan suustaan - tästäkin sopasta pian loikkaisi iso sammakko mulkosilmineen, jos aasatar ei osaisi pitää kieltään kurissa.

Katse siirtyi tuntemattoman tallaajan selästä teräaseeseen, jonka vertaista hän ei ollut ikänään nähnyt. Se oli kuin keihäs, jossa kepin päässä törrötti nuoli, mutta ei sitten toisaalta lähellekkään sitä. Ase näytti myös pyövelin kirveeltä etäisesti, joten mikä se sitten oli olevinaan ? Ja kuinka olakkaan ei Lancia malttanut olla kysymättä:
"Jos kerta ette tulleet nirhaamaan minua, niin saanko kysyä mitä täällä teette ?"
Hän astui uhkarohkean askeleen eteenpäin, eikä silmiinsä palannut lapsen omainen into ollut enää tyrehtymässä. Se kuin puski kaikkien käytöstapojen ja iän tuoman kunniantunnon alta esille, eikä lapsenmielisyydellä ollut sen jälkeen edes hetkeä aikaa suoda muulle tilaa.
"Tai siis.. ette kai Te ole vaani, ettehän ?"
Lancia ehätti vielä korjaamaan töksähtelevän kysymyksensä toiselle, joka ei sen mukaan ollut yhtään parempi. Kätensä olivat löytäneet toisensa ja sormensa menivät kaltaistensa lomitse. Yksi sideharson suikale roikkui orvosti leveän hihansa suusta, mutta pelko koko käärröksen purkautumisesta oli turha.

Lancia tarkisti kuuloaan niin paljon, kuin ihminen siihen kykeni. Missään ei kuulunut laukka-askelia tai ylimääräisten hevosten korskuntaa. Hyvä. Nyt juuri neitokainen oli saanut sen kaipaamansa juttuseuran tai ainakin kuvitteli saavansa, jos toinen osoittautuisi piirunkaan vertaa sellaiseksi persoonaksi, jonka kanssa uskaltautuisi jakamaan ajatuksiaan. Kärsivällisesti ja toiveikkaana punapää seisoi paikallaan odotuksen intoa täynnä, pianhan hän varmasti saisi kaikki vastaukset kysymyksiinsä, joiden epätahtisuus olisi aatelispiirien silmiä sumentavaa. Monikaan Punapyökin suvun edustaja ei nyt myöntäisi olevansa sukua tälle hömelölle nuorelle ja ihmekkös tuo, kun Lancian käytöstä joutui katsomaan päivästä toiseen.

Valerie tuntui ignooraavan tytönhupakon täysin, kuin hän olisi ollut täällä vain hetken ja sitten kadonnut ilmaan. Naisen katse tuijotti vain asetta hänen sormissaan. Sen puinen varsi tuntui tutulta ja turvalliselta, teräosan kiilto kodikkaalta ja varmalta. Ruskeat silmät loistivat rauhallisuutta, kun hän voimakkaat käsivartensa nosti suoraan ylös taivasta kohden, pidellen keihästään lujasti, muttei puristaen.
Ase tuntui painavalta.
Nainen alkoi rauhallisin sormin liikkein pyörittää asettaan. Ympäri, ensin hitaasti, lopulta yhä nopeammin. Sormet liikkuivat nopeasti ja tottuneesti, kasvot eivät värähtäneetkään. Paino ja aseen pituus olivat tulleet vuosien varrella tutuiksi.

Juuri silloin, kun unohdettu tyttö lähestyi Valerieta uudelleen, heilautti nainen ruumistaan eteenpäin. Jalat ponkaisivat tottuneesti eteenpäin, kasvojen ilme kiristyi hieman. Pyörintä yläpuolella loppui, sormet puristuivat aseen puiseen pintaan, mutta vain hetkeksi. Kun ruumis heilahti eteenpäin, otti asetta pitelevä käsi voimaa takaapäin, lennähti eteen ja sillä hetkellä, kun se oli ojennettuna eteenpäin, irtosivat sormet tiukasta otteesta. Ase kiisi ilman halki kuin keihäs tai tappava salama, iskeytyen terä edellä maahan metrien päässä heittäjästä.
Sittemmin nainen suoristautui, pyyhkäisi paljastavan vaatteensa kylkiä. Pitkä letti heilahti kevyesti kun Valerie käänsi päätään nähdäkseen kysymyksellä lähestyneeseen tyttöön. Mokomakin kakara, niin Valerie ajatteli. Takelteli sanoissaan.

"Jos olisin vihollisesi, olisit menettänyt kielesi jo aikaa sitten." nainen napautti kylmästi ja suorasti, kääntäessään katseensa takaisin aseeseensa. Kädet lepäsivät hetken lantioilla, kun nainen tuntui miettivän, hakisiko rakkaan ystävänsä luokseen hiekasta törröttämästä samantien pois. Hän päätti kuitenkin vastata ensin.
"Minun menoni, tekoni tai aikomukseni eivät kuulu sinulle, tyttö."
Valerie vilkaisi ruskeilla silmillään nopeasti vieraaseen, ennenkuin lähti kävelemään selkä toisen suuntaan yhä käännettynä eteenpäin, hakiakseen teräaseensa takaisin luokseen.

Iäh, kuvitteliko Lancia vain, vai oliko tuo ase lipsahtunut todella taitavan käsittelijänsä käsistä ? Tai sitten tuo oli ollut aivan tahallista, yritys pelotella muutenkin valmiiksi kakeltelevaa nuorta hieman lisää. Ainakin se oli selvää, että pari harmaata suortuvaa aatelitar oli saada, kun terä iskeytyi pitkän pyörittelyn jälkeen voimalla maahan. Sideharsoiset kädet nousivat nypelöimään toisiaan sujahtamalla vastakkaisiin hihoihin. Tuohan oli aivan sanoin kuvaamattoman mahtavaa! Voi kumpa hänkin osaisi käsitellä jotain asetta, ei tarvitsisi aina pälyillä omaa selustaansa, vaan voisi jopa pitää siitä itse huolen. Kuka tahansa ei kävisi aatelittaren kimppuun, jolla olisi hyppysissään tappavaa voimaa. Sääli vain, että aasojen piireissä tuskin katsottaisiin hyvällä, jos yksi nainen heistä olisi keksinyt tällä kertaa tällaisen tempauksen.

Ja niin, Lancia oli menettää kielensä muullakin tavoin, kuin pelkästään sillä, että olisi ollut tuntemattoman teränaisen vihollinen. Hän oli itse nielaista sen innon kasvaessa silmin nähtävästi. Toinen oli todella viileä tapaus, ihailtava tyyppi.
"Aa-aa, niin tietenkin, pahoitteluni."
Vihreä katse siirtyi jälleen jalkoihin, paria pikku kiveäkin neitokainen potkaisi. Olihan se ollut tyhmää kysyä, mitä aikuinen nainen oikein toimitti taistelukentillä - eihän sellainen edes kuulunut aasalle. Hän vaan oli itse kovin tottunut siihen, että joku seurasi menemisiään ja tulemisiaan, joten kai siksi noinkin hölmistyttävä lause oli päässyt pulpahtamaan ruman rupikonnan tavoin suustaan.

Hetken punaverikkö malttoi pitää suunsa, ennen kuin oli pakahtua uusiin kysymyksiinsä.
"Mikä tuo aseenne on, en ole nähnyt sellaista ennen."
Jotenkin nuorekosta tuntui, että hän ei ollut aivan ensimmäinen, joka kysyi toisen aseen taustaperää. Tuollainen varmasti pisti monen silmiin enemmän kuin yhden vaivaisen kartanon kasvatin uusi olkaliina. Tällä kertaa tämä myös toivoi hieman ystävällisempää vastausta, ei mitään jäätävää murahdusta.

Valerie lähti tallustamaan rauhallisin liikkein seensa luokse, jonka hän sitten nostikin maasta kuin äiti lapsensa. Ehkei sentään niin tärkeä kapistus hänelle ollut, mutta likipitäen kuitenkin. Hän oli saanut sen tärkeältä henkilöltä tärkeää tehtävää varten. Ja aseen kanssa hän oli poistunut kodistaan, kun tehtävän antaja oli nähnyt Valerien sopimattomaksi seurueeseensa. Tämän asian vuoksi nainen kantoi ehkä ikuisesti kaunaa entiselle esikuvalleen, muttei voinut silti väittää rakastavansa toista yhä. Hänen rakkautensa ei ollut koskaan sellaista, kun isän ja tyttären välillä kuului olla - ei edes sellaista, mitä kaksi hyvänpäiväntuttua tunsivat toisiaan kohtaan. Hänen rakkautensa, kiintymyksensä oli niin vaikeaa, ettei sitä osannut kuvata. Se ei ollut kunnioitusta, ei arvostusta tai ihailua.
Vaan mitä, sitä ei kukaan tosiaan kuvailla osaa.

Punahiuksinen kääntyi tytön puoleen, kun tuo esitti viimeisimmän kysymyksensä. Jo nuoremman ilme kertoi, ettei vastaukseksi kelpaisi mikä tahansa lotkaisu, jolla tehdä toinen hiljaiseksi. Valerie kohotti hieman kulmaansa, muttei antanut ilmeensä värähtääkään muuten. Sen sijaan hän lähti askeltamaan lähemmäs, asettaan yhä kantaen, kunnes seisahtui vain muutaman askeleen päähän toisesta. Aseen puinen pää iskeytyi nojaamaan maata vasten, terän osoittaessa kohti taivasta sinistä.
"En itseasiassa tiedä sille nimeä", Valerie lausahti ja antoi katseensa kulkea ylpeänä pitkin puista vartta, joka päättyi rautaisaan terään, jolla saattoi silpoa pään kenen tahansa ruumiista.
"Hilpariksi jotkut kutsuvat, toiset teräkeihääksi."
Ruskeat silmät liikahtivat tarkastelemaan taas nuorempaa tyttöä. Miten joku saattoi olla noin utelias?

Nuoremman koko keho nytkähti, kun nainen tuli hänen eteensä ja aseen varsi iskeytyi vasten tannerta. Jopas toinen oli pitkä, kun näin lähelle oli päässyt tihrustamaan - eikä tappovälinekkään luonut itsestään sen lyhkäisempää kuvaa. Lancian silmät myös nousivat puisesta varresta kohti hyvin hoidettua terää, vau, tällaiseen ei aateliston hovissa törmättykkään!
"Hilpuri kuullostaa helpommalta muistaa."
Punasuortuvainen totesi hymyssä suin. Mukavaa, että toinen viimeinkin kykeni edes hieman kiinnittämään häneen huomiota ja vastaamaan kysymyksiinsä aikuismaisen asianmukaisesti. Olihan toinen aikuinen nainen, niinkuin hänkin - vaikka pituutensa ja nuorten kasvojensa vuoksi Lanciaa usein erehdyttiin luulemaan nuoremmaksi, kuin olikaan.
"Olette hyvä käsittelemäänkin asettanne."
Vielä tämä lisäsi ja heilautti kädellään pidemmän suortuvakimpun olkansa taakse.

Mutta aikahan aivan riensi! Lancian ei edes kuuluisi olla täällä, ei varsinkiin kenenkään tuntemattoman aseenkäyttäjän seurassa. Harmistunut katse putkahti oitis tämän tajutessaan vihreisiin silmiinsä ja suupielet vääntyivät alaspäin.
"Oi, mutta minun täytynee poistua. Olen jo liikkunut liian pitkää yksin ulkona."
Tuo saattoi kuullostaa vanhemman korviin oudolta, mutta totuushan se oli - ei aateliston vesa yksin ulkona saisi olla. Ties kuka vielä ryöstäisi tai niittaisi pään pois harteilta.
"Näkemiin siis, nämä olivat oikein miellyttävät hetket seurassanne."
Kädet kohosivat sydämen yläpuolelle vakuuteluksi. Vaikka hänellä olisi ollut vaikka mitä kysymyksiä jäljellä, niin ne saisivat jäädä toiseen kertaan - mikäli he tapaisivat uudestaan ja toinen vielä muistaisi tämän pikku hörhön. Vielä viimeinen hymynaaman vilahdus ja punaverikkö kääntyi kannoilleen. Kotiin olisi vielä pitkä matka.

[[Kiitoksia tästä pelistä~<3.]]

>Kiituksia~<

Valerie kuunteli tyttösen sanat, muttei nähnyt vaivaa vastatakseen niihin. Korkeintaan hymähti lyhyesti, antoi kulmansa kohota ja ruskeiden silmiensä tutkiskella tyttöä. Niin tai näin, sanokoot kukin miten asetta halusi.
Hienohelma näkyi tekevän lähtöä, mikä sopi Valerielle vallan mainiosti. Hän voisi hetken harjoitella omillaan, ennenkuin kapuaisi Serkanin selkään; ori jo tuijottikin happamasti, sillä paikallaan nököttäminen ei kuulunut hevosen lempipuuhiin.
"Hyvästi siis", Valerie lausahti lähtevälle tytölle, käänsi selkänsä tälle ja jatkoi pienen hetken harjoituksiaan. Asetta ei koskaan voinut käsitellä liikaa, jokainen hetki oli oivaa harjoitusta. Pian kuitenkin hänkin kapusi takaisin mustan orittansa selkään, lähti ratsastamaan kohti uusia seikkailuja - päinvastaiseen suuntaan, johon tuntemattomaksi jäänyt tyttö oli kadonnut.