Yö on laskeutunut.

Yö. Se oli langennut maiden ja mantujen päälle kuin mustanpuhuva verho. Kuin äiti, joka lapsensa lämpimällä peitteellä peittelee, on luontokin laskenut maaperän tummaan samettivaippaan. Ei ääntäkään, pelkkää hiljaisuutta. Öisen synkkää kavaluutta, silmien pelkäämää tummuutta. Vain jotkut rohkeat asuivat tähän synkkään aikaan, valvoivat kuten ihmiset päivällä. Yksi rohkeista kulkijoista on huuhkaja, joka aavemaisena avaa nokkansa ja päästää ilmaan kantavan huutonsa. Se ei ole saanut saalista, ei vielä. Mutta yö on pitkä ja pöllö on varma, että joku varomaton myyrä jää sen kynsiin tänäkin viileänä yönä. Aivan kuten aina ennenkin. Vielä montaakaan kertaan ei taivaan hiljainen tappaja ollut jäänyt ateriatta.

Voilan kivikylä oli hiljaa, kuin olisi nukkunut. Ehkä joskus se oli ollut näyttävä loistossaan, mutta nyt muistoksi tästä suuruudesta oli jäänyt vain lohkareita ja tuhoutuneita kylänjäämiä. Ja tälläiset olivat paikkoja, joissa demonit viihtyivät. Omassa hiljaisuudessaan, elleivät ole metsästämään lähteneet. Vamppyyrit, ihmissudet. Maailmassa oli niin paljon olentoja, joista kukaan ei tiennyt.

Mutta tänäyönä oli hiljaista. Kivipaadella istui ilmeettömän oloisena mies, jonka tumma sielutti erottui mustana vasten taivaalla loistavaa täysikuuta. Istuja oli Thor, öiden metsästäjä. Aivan kuten pöllö, hänkin vaelsi tänä synkkänä aikana toteuttaessaan kostoaan vuosi toisensa jälkeen. Mutta hänen saaliinsa eivät todellakaan ollet myyriä.
Punaiset hiukset roikkuivat hieman silmillä ja kasvojakin peittivät. Piilottivat toisen silmän yli kulkevan arvenkin. Siniset silmät katselivat lasittuneina eteenpäin, sormien liikkuessa kiven kylmällä, sileällä pinnalla. Mustaan takkiin pukeutunut mies nautti kylmyydestä ja siitä, kun hengitys nousi huuruna ilmaan.
Saattoi kuulla vain oman hengityksensä.

>mun pää ei oo vielä selvä, virheitä varmasti paljon.<

//tuppaanpa Elainen tänne : D//

Elain oli todellakin väsynyt. Majatalossa oli ollut todella vilkasta viime päivinä, eikä hän ollut ehtinyt edes nukkua kunnolla. Nyt hänellä oli vielä ollut satamassa Freijan tytärten tassiesitys ja tapojensa mukaisesti naiset olivat istuksineet iltaa kapakassa esityksensä jälkeen. Muut olivatkin vielä jääneet sinne, kun Elainen oli ollut pakko lähteä kotiin. Hänen täytyisi nyt saada mahdollisimman paljon unta ennen huomista työpäivää.

Äkkiä naisen saapas osui katukiveyksen sijaan pehmeään maahan ja hän kohotti katseensa jaloistaan ympärilleen. Oliko hän onnistunut eksymäänkin? Hieman hämmästynyt katse haravoi ympäristöä, niin hyvin kuin siinä hämäryydessä saattoi nähdä. Punatukkainen ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin epämääräisiä raunioita ja sikin sokin kasvavia puita. Hän tosiaankin oli onnistunut eksymään omassa kotikaupungissaan, jonka oli aina luullut tuntevansa hyvin.

Elain huokasi. Alkoi olla kylmäkin, hänellä oli yllään vain tanssiasunsa ja sen päälle heitetty viitta. Ja kuten kapakkatanssijattaren tyyliin kuuluikin, mekko ei ollut kovinkaan peittävä vaan paljasti melko selvästi Elainen muodokkaan vartalon. Mekon kaula-aukko oli todella avara ja helma oli vasemmalta puolelta korotettu selvästi polven yläpuolelle, vaikka se muualla roikkuikin pidempänä. Vaate oli vihreää kangasta ja helmaa kiersi punainen hapsureunus. Vyötäisillä oli lisäksi leveä punainen nauha, johon oli pistetty kaksi käyrää veistä selvästi näkyville, kuin varoitukseksi.

Yhä ympärilleen katsellessaan tanssijatar oli täysikuuta vasten näkevinään jonkun istumassa suurehkolla kivipaadella. Jos siellä oli joku, niin ehkä hän voisi neuvoa tien jonnekin sellaiselle seudulle jonka Elain tunsi. Varovaisuus ei kuitenkaan olisi pahitteeksi, niinpä naisen kädet puristuivat veitsenkahvojen ympärille hänen lähestyessään näkemäänsä. Askel askeleelta hän oli varmempi, että kivellä tosiaan istui joku.

"Osaisitteko auttaa, olen eksynyt", Elain sanoi tavoitellen kovuutta ääneensä, tähän aikaan yöstä saattaisi tosiaan kohdata lähes keitä tahansa ja nainen tahtoi antaa vaikutelman siitä ettei itse kelvannut miksikään helpoksi uhriksi. Yksi kiharainen punainen suortuva oli valahtanut neidon tummanruskeille kasvoille, mutta hän ei kohottanut kättään sipaistakseen sen pois vaan säilytti otteensa veitsien kahvoista, valmiina käyttämään niitä tarpeen vaatiessa. Eripariset silmät tuijottivat jopa hieman haastavasti tuota hahmoa, joka erottui vain siluettina taivasta vasten.

Punahiuksinen mies ei värähtänytkään pelästyksestä, sillä hän havaitsi paikalle osuneen naisen jo aiemmin, kun hänet itsensä oli paljastettu. Miehen siniset silmät katselivat hiljaisina, suortuvat tanssahtelivat öinen tuuli partnerinaan. Hän istui siellä kuin varjo, tai kuten demoni. Vaikka hän olikin kaikkea muuta. Hän odotti demoneita, mutta harmikseen joutui myöntämään, ettei paikalle osunut nainen sellainen näyttänyt olevan. Mies hieman antoi päänsä nousta ryhdikkäämmäksi. Katseli saapuvaan henkilöön ilmeettä, hymyilemättä ollenkaan, viileyden kulkiessa ruumista niin pitkää ja sorjaa pitkin.

Aluksi Thoriksi nimetty mies ei mainannut vastata toiselle. Hän käänsi päätään, katseli öiseen pimeyteen, kuin olisi luullut nähneensä jotain. Demonit ja hirviöt tunnistivat hänet, lohikäärmeetkin välttelivät. He tiesivät kuka oli tämä mies, minkä takia oli täällä. Monet paholaiset olivat kokeneet kuoleman samalla, kun tuijottivat hänen pohjtomman kylmään katseeseensa. Se oli Thorin tehtävä, hänen kostonsa.
Mies antoi sinisen katseensa laskeutua takaisin saapuneeseen naiseen, kohotti hyvin pienen hymyn huulilleen. Tuskin sitä edes hymyksi erotti, niin pieni ja hauras se oli, silmien loistaessa salaperäisyyttä.

"Ei ole järin turvallista eksyä tänne tähän aikaan." mies totesi kolkolla sävyllään, mutta rauhallisen kuuloisena. Hän ei halunnut pahaa toiselle, ei hyötynyt siitä mitenkään. Ei, ellei tuo demoniksi paljastuisi.
Arpi, joka kulki silmän ylitse, peittyi verenpunaisten suortuvien alle. Paksut hiukset koittivat alleen myös haltijankorvat piilottaa.
Mies katseli viittaan sonnustaututunna naista hiljaisena, kuin harkiten, tullako alas paadelta vai jäädäkö sinne,

"Ei ole järin turvallista eksyä tänne tähän aikaan", Elain sai vastaukseksi kivellä istujalta. Puhujan ääni paljasti hänet mieheksi ja sai samantien Elainen veren kuohahtamaan. Tietysti hänen oli pitänyt mennä väsymyksissään eksymään juuri jonkun typerän miehen nenän eteen. Ties millä asioilla tuokin täällä liikkui, tuskinpa ainakaan mistään kunniallisesta syystä istuksi kivensä päällä. Tanssijatar hieman tuhahti, ennenkuin puhui.

"Jos et huomannut, minulla on aseet ja osaan käyttääkin niitä", Elain sanoi kylmän ivallisella äänellä ja veti veitsensä vyöstään, pyöritellen niitä laiskasti käsissään. Eriväristen silmien katse oli nyt todellakin haastava, tanssijatar ei todellakaan suhtautunut miehiin suopeasti ja tämä tilanne sai hänet vielä tavallistakin pisteliäämmäksi. Mies piti itseään varmaan paljonkin parempana kun istui kivellään ja sai naureskella mielessään onnettomille heitukoille jotka eksyivät tällaisiin paikkoihin.

Tanssijatar tajusi, että hänellä oli nyt ongelma. Hän ei halunnut kysyä mieheltä minkäänlaisia ohjeita, mutta ilman apua hän saattaisi harhailla vain kauemmaksi eksyksiin. Perhekin huolestuisi, jos hän ei palaisi kotiin aamuun mennessä. Mutta neidon ylpeys ei suonut hänelle avunanelua, ei miehiltä. Niinpä hän vain seisoi siinä veitsiään pyöritellen, odottaen miehen vastausta tai muuta reaktiota. Kunpa tuo edes tulisi alas kiveltään, Elainen ei tarvitsisi katsella häntä ylöspäin ja kun kuu ei paistaisi suoraan miehen takaa voisi tanssijatar saada jonkinlaisen käsityksen miehen ulkonäöstä.


//hah, elainen eka peli ja heti tekis mieli parittaa sitä, vaikka se kuinka miesvihainen onkin xD meikähän ei koskaan oo taka-ajatusten kanssa liikkeellä xD//

> XD *naur* Thor on niin naisellinen ja hemaiseva et se sulattaa miestenvihaajatkin. Kuka tuota nyt voisi vihata? *viattomat säihkysilmät*<

Thor kohotti hieman punertavaa kulmaansa, antoi sirojen kasvojensa kallistua hieman, kuunvilon leikitellessä hiuksissa. Hän hämmentyi hieman naisen kuohahtamista, joka selvästi paistoi pistävästä äänensävystä. Mutta sen kummemmin mies ei tähän reagoinut. Antoi synkän mystisyyden kiilua sinisistä silmiltään, kasvojen ollessa rauhalliset ja levolliset.
"En toki epäile, ettet hallitsisi aseitasi." Thor lausui ilmaan kuulaan äänensä ja sormillaan pyyhkäisi pitkiä hiuksiaan hieman kasvoiltaan.
"Tähän aikaan kulkee persoonia, joita vastaan on sama, omistatko miekkoja kolmetoista vaiko yhtään."

Ehkä Thorin oli aika paljastua. Jäntevät kädet ottivat vauhtia kivipinnasta. kun puolihaltija työnsi ruumiinsa alas maahan. Kohta saattoi hän nousta täyteen pituuteensa, muutamien metrien päässä äkämystyneen oloisesta naishenkilöistä. Taivaansininen katse tarkkaili toista punaisten suortuvien ja tummien silmänalusten kätköistä. Arpi muistutti olemassaolollaan tapahtuneista asioista elämän varrella.
Toinen oli sievä. Ulkonäöllään voisi toisen kuvitella tienaavan elantonsa - röyhkeät miehet maksoivat varmasti moista pintaa nähdäkseen.

"Jos lähtisin viemään sinua kaupunkiin, työni keskeytyisi." Thor totesi, laski kätensä lantiolleen, pää hieman kallellaan katseli edelleen toista kulmansa kohottaneena. Aseita oli hänelläkin mukana - hopeasta taottu miekka lepäsi vyötäisillä, jousi ja nuolet oli otettu matkaseuraksi ja jonkinlainen vesileilikin oli ujutettu vyön solkeen roikkumaan.
Ei hän pelkkää kuuta ollut tullut katselemaan.

//siitä vaan siis Elainea sulattamaan : D//

Kivellä istuva mies kallisti hieman päätään Elainen sanojen jälkeen ja kuunvalossa hänen päässään välähti hieman jotain punaista, hiukset kenties.
"En toki epäile, ettet hallitsisi aseitasi", kuului miehen ääni tanssijattaren yläpuolelta.
"Tähän aikaan kulkee persoonia, joita vastaan on sama, omistatko miekkoja kolmetoista vaiko yhtään", mies jatkoi. Elain tyytyi taas vain tuhahtamaan. Nainen ei pahemmin uskonut demoneihin tai muihin sellaisiin, ainoat vaarat joita hän näki olivat toiset ihmiset, tai lähinnä miehet. Tanssijattaren melko mustavalkoisessa maailmassa naiset asettuivat hyvän puolelle ja miehet edustivat pahuutta, vaikka joitakin harvoja poikkeuksiakin esiintyi.

Sitten mies tulikin alas kiveltään, saaden Elainen entistä enemmän varuilleen. Jos toinen olisi tullut lähemmäksi, olisi hän saattanut joutua maistamaan veitsen terää. Tämä etäisyys oli kuitenkin tanssijattarelle riittävän pitkä ja aseet saivat jatkaa rauhallista pyörähtelyään sormien lomassa. Tämä liike oli ollut osana Elainen ystävän Ion pitämää aseenkäsittelyharjoittelua ja sillä saattoi toisinaan tehdä vaikutuksen miehiin, jotka kävivät turhan innokkaiksi. Ja tempulla saavutti myös sen päätarkoituksen, veitsien luontevan käsittelytaidon.

"Jos lähtisin viemään sinua kaupunkiin, työni keskeytyisi", nyt Elainen tasolla maassa seisova mies totesi ja selvästi tarkkaili tanssijatarta. Elainesta ainakin tuntui siltä, että mies mittasi häpeämättömästi hänen vartaloaan. Uhmakkaasti nainen tuijottikin takaisin, tarkkaillen vuorostaan miestä joka nyt oli kuun valopiirissä ja Elainenkin silmien nähtävillä. Mies oli pitkä, mutta niin oli nainenkin ja he olivatkin suunnilleen samanpituiset. Eniten tanssijatarta hämmästytti tuntemattoman jopa naismainen ulkonäkö. Ja vaikkei nainen sitä tiedostanutkaan, sai se hänet heti hieman rennommaksi. Vieläkin hän toki oli epäileväinen miestä kohtaan, muttei aivan niin paljon.

"Jospa nyt olet killittänyt tarpeeksesi", Elain tuhahti hetken kuluttua, vaikka mies kuinka naiselta näyttikin niin ei tälle toki kaikkea sallittu.
"Mitähän työtä täällä voi tehdä tähän aikaan, ei ole edes ihmisiä ryöstettäväksi", nainen jatkoi ivallisen huvittuneella äänellä. Tässä paikassa ei kyllä kunniallista työtä tehty, siitä tanssijatar oli varma. Jopa hienoinen virne nousi toiseen suupieleen, mitenköhän mies aikoi tämänkin selittää.

Nuorukaisen kulma kohosi hieman, kuiva hymähdys kuului lähes äänettömänä hyiseen ilmaan. Kauempana huutanut huuhkaja oli vaeinnut, kai sekin oli jäänyt katselemaan jännityksellä, mitä naisen ja miehen tapaaminen toisi tullessaan. Vaikka ilma olikin jännittynyt, sähköinen suorastaan, mies ei sitä ollut. Naisen negatiivinen energia ei häneen tarttunut, eikä puolihaltia tuntenut minkäänlaista epävarmuutta seisoessaan toisen edessä. Tuijottava katse olikin lähes ahdstava, koska Thor katsoi aina silmiin. Niin syvälle, kuin yrittäen sukeltaa niihin. Hän hiljaa tarkkaili toisen pieniäkin eleitä ja ilmeitä, oppi jokaisen sekunnin myötä tuntemaan toisen vähän paremmin.

Thor pyyhkäisi hiuksiaan. Suipot haltiakorvat pilkistelivät punaisten hiuksien lomasta, sormetkin miehellä olivat pitkät ja sirot. Mutta vaikka tuo herra omasikin kovin naismaisia piirteitä, ei häntä kuitenkaan kauniiksi voinut kutsua. Komeaksi, ehkä. Sehän riippui katselijasta. Mies omasi kuitenkin suoran nenän ja vahvat kasvonpiirteet.
"Haluan sen maantierosvon nähdä, joka ryöstää ohikulkijan vettä käyttäen." totesi sinisilmäinen rauhallisesti ja vilkaisi nopeasti olkansa ylitse. Hänestä tuntui, ettei hän ollut vieraan naisen kanssa ainoat paikallaolijat. Kuin varjoissa liikkuisi joku, joka katseli heitä.
Punertavahiuksinen siirsi katseensa naisen silmiin.
"Yö on kuitenkin mitä otollisin. Ja, suosittelen, ettet muuten liikahda paikaltasi."
Nuorukainen kaarsi kaulaansa, antoi lasittuneiden silmiensä tuijottaa pimeyteen, lohkareiden synkkyyteen.
"Se voittaa sinut kilpajuoksussa leikiten."

>Miksi tulee nyt näin lyhyttä tekstiä ;___;<

"Haluan sen maantierosvon nähdä, joka ryöstää ohikulkijan vettä käyttäen", mies vastasi Elainen sanoihin ja näytti sitten tutkailevan ympäristöä, kuin olisi havainnut jotain.
"Yö on kuitenkin mitä otollisin. Ja, suosittelen, ettet muuten liikahda paikaltasi", mies jatkoi ja käänsi katseensa Elainen silmiin, siniseen ja vihreään. Niinpä, luonnollisesti, nainen kääntyi ympäri nähdäkseen, mitä mies oikein tutkaili. Hän ei aikonut seistä siinä paikoillaan jos jokin uhkasi, vaikka toisaalta jos Elain olisi ajatellut hieman pidempään olisi hän saattanut epäillä tätä joksikin juoneksi. Mutta hän ei ajatellut vaan toimi ja nyt hän tuijotti ympäröivää pimeyttä veitsiään puristaen.
"Se voittaa sinut kilpajuoksussa leikiten", tanssijatar kuuli miehen sanovan, nyt selkänsä takaa.

Aluksi Elain ei havainnut mitään ja hän meinasi jo äyskäistä miehelle pari valittua sanaa toisten pelottelemisesta. Mutta sitten hänenkin silmänsä havaitsivat jotain outoa eräässä varjossa, aivan kuin se olisi ollut vielä ympäristöäänkin tummempi, kuin jokin sysimusta olisi piilotellut siellä. Elain ei toki pelkäisi taistella, mutta hän halusi tietää minkä oikein saattaisi joutua kohtaamaan. Jos siellä nyt oli jotain muutakin kuin hänen väsyneen mielensä luomia harhakuvia.

Äkkiä se tumma olento näytti suorastaan liukuvan ilman halki heitä kohti, niin suurella voimalla se ponnisti piilostaan kohti Elainea, joka seisoi sitä lähempänä. Otus liikkui ilman halki nopeasti suoraan kohti tanssijatarta. Väsymyksestä huolimatta tällä oli toki taitonsa tallella ja hän väisti sulavalla liikkeellä pois olennon kulkureitiltä.

Väistö ei kuitenkaan ollut riittävä. Elain huusi kovaan ääneen, hän nimittäin sai tuntea pistävää kipua oikeassa kädessään ja kyljessään, jotka olivat jääneet liian lähelle olennon kulkureittiä. Tanssijatar ei ehtinyt nähdä mikä niihin iski, mutta jäljet hän näki, vaikkei olisikaan halunnut. Oikean käsivarren nahka oli repeytynyt irti lähes kokonaan, vieden mukanaan myös paloja naisen lihaa. Kyljestäkin nahkaa oli lähtenyt suuri kaistale, kuten myös sitä peittäneestä mekosta. Viitastakin puolet oli lähtenyt olennon matkaan.

Elämänsä aikana Elain oli kokenut kipua vain harvoin, eniten silloin kun humalainen merimies oli hänet raiskannut. Niinpä otti todellakin koville pitää enemmät huudot kurkussa, mutta jotenkin nainen siinä onnistui. Miehen kuullen hän ei nimittäin aikonut enää huutaa tuskaansa julki. Hammasta purren neito puristi veitsiään. Oikean käden liikuttaminen kyllä sattui, mutta jotenkuten sekin vielä onnistui, ja ainakin vasen oli vielä käyttökelpoinen. Myös kylki tuntui kivuliaalta jokaisen hengenvedon myötä, mutta Elain ei suostunut ajattelemaan sitä. Mekon vihreä kangas alkoi tummua vuotavasta verestä, joka kasteli myös hänen toista kättään. Silmät leimuten vihaa ja siihen sekoittunutta kipua neito kuitenkin kääntyi jälleen ympäri kohdatakseen olennon uudemman kerran.

Khadelatór tiesi oikein hyvin, kuka heitä tuijotti varjoista. Kaksi kirkasta silmää ja raskas hengitys kertoivat miehelle, että hän oli löytänyt juuri sen, jota oli etsinyt. Mikään maailman vaarallisin tuo otus ei ollut, muta sitäkin kiusallisempi. Nopealiikkeinen ja pitkäkynsinen otus oli varsinainen piru maatiloiden läheisyydessä, jossa se mielellään kaatoi karjaa - ja voi kyllä - nautti näiden veret. Vamppyyri tuo otus ei siltikään ollut, ei niin sivistynyt ja oopinut. Ennemminkin brutaali verenimijäelukka.
Nuorukaisen katse kapeni, kun otus loikkasi piilostaan. Kuinka ollakaan, otus otti uhrikseen lähempänä olevan, kauniin naisen. Ensin toinen väisti taitavasti, mutta lopulta liukasliikkeinen tumma otus sai pidemmän köyden, survaisi kyntensä naisen ihoon kujertavaa ääntelyään pitäen.

Thor kirosi mielessään, kun kaivoi jousensa ja nuolensa esiin. Vieras nainen oli romahtanut maahan ja puolihaltia tiesi, että otus vain ottaisi vauhtia viimeiseen hyökkäykseen. Hetkeäkään odottatta, muutamalla pitkän jalkansa nopealla askeleella juoksi punahiuksinen naisen eteen, jännitti jousensa ja tähtäsi nuolen pään pimeyteen. Ja hetken päästä, varjoista, säräyksen säestämänä loikkasi esiin peto uudestaan, liikkuen nopeasti kohti parovaljakkoa. Sinisten silmien katse tarkentui ja kohta hopeiseksi valettu nuolenpää sinkosi ilman halki eteenpäin, osuen keskelle otuksen kurkkua. Siihen loppui lentoreitti, kirkuva ja valittava otus sätki maassa hopean aiheuttaman kivun vuoksi, jolloin Thor viskasi jousen olalleen. Hän matkalla kirkuvan otuksen luokse nappasi puukon vyöltään, iski jalkansa sätkivän otuksen päätä vasten ja nopealla ranteen viillolla silpaisi otuksen pään irti hartioista. Pedon elämä päättyi siihen.

Thor hetken pohdiskeltuaan palautti ryhtinsä takaisin, kun oli varmistunut, että peto oli vainaja. Sitten hän käänsi katseensa yhä maassa kyhjöttävään naiseen, joka oli saanut kunnon tällin pedolta. Puolihaltia sujautti puukon paikalleen, kulki toisen luokse, kumartui tämän puoleen.
"Ryöstettäviä täällä ei liiku." mies sanoi rauhallisesti, kääntäessään sinisen katseen toisen silmiin. "Mutta noita on riittämiin."
Thorille tuo oli vielä arkipäiväinen, helppo vastus.

Elain oli vielä maassa otuksen iskun voimasta kun hän kuuli miehen ottavan muutamia askeleita ja pysähtyvän aivan taakseen. Nainen oli kaatunut oikealle kyljelleen, eikä todellakaan tuntunut mukavalta kun paljas liha raapi maata. Niinpä hän käännähti toiselle kyljelleen, juuri parahiksi näkemään olennon seuraavan hyökkäyksen. Otuksen syöksy kuitenkin pysähtyi punahiuksisen miehen nuoleen ja lopullisesti sen taru katkesi kun mies katkaisi sen pään.

Tällä välin Elain ponnistautui pystyyn, vaikka se olikin vähän vaivalloista kun vain toiselle kädelle sai varattua kunnolla. Vaikka olento olikin vienyt mukanaan lähinnä ihoa, käteen sattui kuitenkin jos sillä mitään yritti tehdä ja samoin oli kyljen laita. Kun tanssijatar nyt näki olennon kynnet hän ei enää ihmetellyt kuinka se oli niin siististi kuorinut ihon lihan päältä. Hieman naista puistatti nähdä omaa nahkaansa otuksen veitsimäisissä kynsissä.

"Ryöstettäviä täällä ei liiku", mies sanoi kääntyen taas Elainen puoleen varmistettuaan otuksen kuolleen.
"Mutta noita on riittämiin", hän jatkoi, puhuen juuri tappamastaan olennosta. Se varmisti asian. Elain todellakin halusi pois täältä ja kaiken nöyryytyksen uhallakin hänen täytyisi pyytää apua tuolta mieheltä. Mutta ensin Elain riipi jäljellejääneen viitankappaleensa kahteen suikaleeseen. Toisen hän kietaisi kömpelösti kylkensä peitteeksi ja toisen vielä vaivalloisemmin kätensä ympärille. Ainakin ne peittäisivät paljaan lihan näkyvistä, vaikka niistä tuskin muuta hyötyä näin huonosti laitettuina olisikaan. Oikeassa kädessä olleen veitsen hän pujotti vyöhönsä, joka oli onneksi säilynyt ehjänä. Vasemmassa kädessä hän kuitenkin edelleen piti toista käyräteräistä asettaan.

"Tuskin haluat että vereni houkuttelee kaikki tuollaiset otukset paikalle, joten olisi varmaan paikallaan pitää huoli siitä että pääsen täältä pois pikimmiten", Elain sanoi miehelle, toivoen että oli antanut tälle tarpeeksi syytä avunantoon. Äänessä oli aika paljon ärtymystä, mutta se johtui lähinnä pelästymisestä. Elainelle oli tyypillistä suuttua pelästyessään sen sijaan että hän olisi vain painunut jonnekin nurkkaan itkemään.

Nainen kapusi jaloilleen, ennenkuin puolihaltia oli ehtinyt saapua täysin toisen tykö. Toinen oli niin kovin sisukas, nieleskeli varmasti kipua, koska nuorempana oli punertavahiuksinenkin saanut iskun kyseisiltä riiviöiltä. Rintakehää koristi yhä vanha arpi, kun oli sinisilmäinen erehtinyt testaamaan painintaa naudanlitkijöiden kanssa. Häviöhän siitä oli meinannut tulla, kunnes hän oli lopulta tarttunut puukkoon ja sivaltanut otusta. Vaikka nuo demonit olivat sisukkaita, nopeita ja aggressiivisia, ne kuolivat helposti aseen iskun oikein tähtääntyessä.
Mies kuunteli, kuinka tuntematon nainen lähestulkoon kiristi, että hänet olisi vietävä kaupunkiin. Hymy kaartui kapeille huulille miehen sitaistessa suortuviaan. Verta oli vähän roiskunut poskelle, nyt se levisi kun sormi vahingossa pisaraa hipaisi.

"Mitä enemmän niitä tapan, sen enemmän saan korvausta." mies totesi kuulaalla äänellään, kun silmät kiilsivät hetken kuin tähdet taivaankannella.
Hän katseli naista pää hieman kallellaan.
"Tuskin jaksat sitä matkaa kävellä edes tuossa kunnossa. Taival on pitkä ja kivinen." puheli haltia välillä ympärilleen vilkaistessaan.
Nuorukainen hallitsi vähän parannusta yrttien avulla, mutta sitä hän ei tietenkään ääneen sanonut. Pakkohan hänen oli osata, muuten olisi kuollut jo aikaa sitten tulehtuneisiin, mätiviin haavoihinsa.

Kaukana näkyi liikettä, mutta puolihaltia totesi sen pöllöksi, joka oli järkyttyneenä katsonut taistelua. Nyt lintu oli lähtenyt metsästysretkelleen, suuren muun möllöttäessä aavemaisena. Kello oli puolenyön, yö oli synkimmillään. Arpikasvo antoi huomionsa liikahtaa toiseen ja tämän haavoihin, kasvojen ollessa ilmeettömät, huulten hieman raollaan.
"Eivätkä nuo ole pahimmat, joita veresi tuoksu voi kutsua luoksemme."

"Mitä enemmän niitä tapan, sen enemmän saan korvausta", mies vastasi Elainen sanoihin.
"Tuskin jaksat sitä matkaa kävellä edes tuossa kunnossa. Taival on pitkä ja kivinen", toinen jatkoi ja sai Elainen ärtymään. Nainen ei uskonut sentään niin kauaksi kävelleensä, vaikka ei hän sitä toisaalta tiennyt varmaksi. Ja hänhän vaikka ryömisi jos ei muuten pääsisi kotiinsa.
"Naiset eivät ole aivan niin heikkoja kuin näyt kuvittelevan", Elain suorastaan kivahti miehelle.
"Jaksan kyllä kävellä vaikka kuinka pitkälle", hän vielä tuhahti. Ainakaan vielä nainen ei tuntenut varsinaista heikotusta haavojensa vuoksi, johtui se sitten adrenaliinista, ärtymyksestä tai mistä tahansa. Tokihan hän heikkenisi veren vuotaessa ulos haavoista, mutta sitä tanssijatar ei nyt osannut ajatella. Kuten yleensäkin, nopeasti kuohahtava ärtymys täytti mielen kokonaan niin ettei hän enää osannut ajatella niin järkevästi.

"Eivätkä nuo ole pahimmat, joita veresi tuoksu voi kutsua luoksemme", mies sanoi. Jotenkin Elainesta tuntui, että mies esitteli tahallaan tietouttaan tehdäkseen naisesta naurunalaisen. Sen verran nainen kuitenkin vielä osasi ajatella, että tajusi miehen varmaan olevan ihan oikeassa. Ainakaan tanssijatar itse ei tiennyt tällaisista yön olennoista hölkäsen pöläystä, lukuunottamatta vanhoja tarinoita joiden tiedot tuskin olivat kovin todenperäisiä.

"Sitä suuremmalla syyllä sinun kai pitäisi hoitaa minut pois täältä, vai oletko niin alhainen että tahdot käyttää elävää ihmistä syöttinä houkuttelemassa tänne vielä lisää otuksia", Elain sanoi kärkevästi. Kun ärtyneisyys yhdistyi yhä vallitsevaan pelkoon, ei naisesta todellakaan tullut se paras puoli esille. Elämänsä aikana tanssijatar oli kyllä oppinut käyttelemään terävää kieltään ja harvoin hän jäi sanattomaksi, varsinkaan miesten seurassa.

Elain liikahteli kärsimättömästi, yrittäen löytää asentoa jossa vahingoittuneeseen kylkeen sattuisi mahdollisimman vähän. Leukaperät olivat selvästi jännittyneet hänen puristaessaan hampaitaan yhteen. Silmiin ei kuitenkaan ollut noussut kivun tuomaa utuisuutta, vaan ne tuijottivat miestä terävinä ja valppaina. Naisen toinen jalka naputti maata odottavasti.

Thor kohotti hieman punertavaa kulmaansa ja pieni hymynkaarre kohosi hänen ohuille huulilleen. Siniset silmät katsoivat tätä ärtyisää naista perin rauhallisina, kun käsi laskeutui rauhallisesti nahkaiselle vyölle, jossa pari asetta lepäsi. Mies oli varpaista nenänpäähän asti lähestulkoon jousitettu, sillä koskaan ei voinut tietää, mistä peto seuraavaksi hyökkää.
Mutta naisen sanat heikkoudesta saivat kapean hymähdyksen karkaamaan hyiseen ilmaan. Puolihaltia laski painoa toiselle jalalleen ennenkuin avasi suunsa puhuakseen:
"Tarkoitukseni ei ollut sinua heikoksi sanoa, eikä naisia yleensäkään. Ajattelin vain itseäni tuohon tilanteeseen."
Hiussuortuvat hulmahtivat kasvoille tuulen nopeassa otteessa. "Ei ainakaan minusta pitkä kävelymatka tuntuisi mukavalta tuossa kunnossa."
Ja puolihaltiahan ei toista kantaa aikoisi!

Tanssijattaren kivahtavat sanat melkein tekivät kipeää ja viilsivät, mutteivat ihan. Tottakai miehen mieleen tulvahti muisto, jossa hän julmasti oli raastanut hengen naiselta, jota oli maailmassa eniten rakastanut - vain ja ainoastaan kostonsa ja vallan tähden. Synkkä varjo leimahtikin miehen kasvoille, ilmeen muuttuessa nopeasti lasittuneen kolkoksi. Sinisilmä yritti kuitenkin karistaa muistot päänsä sisästä.
"Missä minä muka yöni viettäisin, kun en ole rahaa saanut vielä yösijaani kerättyä?" puolihaltia kysyi, eikä vitsinpilke erottunut tekstissä synkän katseen ja sävyn vuoksi. Punertavakatseinen arpisilmä kaarsi kaulaansa hieman taaksepäin. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin, jotta saattoi paremmin viimein paljastaa ihonsa loukanneelle naiselle kalvakat kasvonsa, joita veri oli nyt hieman punertaviksi sotkenut. Kuukin tanssi loistona hänen isollaan ja hiuksillaan, haltian ylpeys erottui moitteettomasta ryhdistä.

Hetken oli hiljaista, vain kuu valaisi taivaalla kaksikkoa ja vieno tuuli kulki ilmassa. Nuorukainen tarkasteli seuralaistaan harkitsevasti ja tarkkaavaisesti, ilmeettömyys kasvoillaan yhä loistaen, suu suorana viivana.
Puolihaltia vilkaisi olkansa ylitse tyhjyyteen, sitten taas naiseen, kunnes huokaisi hiljaa.
"Meidän on lähettävä sitten nyt. Pedot heräilevät."

Elainea hieman rauhoittivat miehen jopa hitusen anteeksipyytävät sanat koskien naisten heikkoutta. Nainen veti syvään henkeä itseään rauhoittaakseen, mutta katui sitä saman tien. Hengenvedon aiheuttama liikahdus tuntui kyljessä todella ikävältä ja pieni ynähdys pääsi ilmoille, vaikka tanssijatar kuinka yrittikin olla näyttämättä kipuaan. Hetken aikaa Elain vain keskittyi hengittämään mahdollisimman pinnallisesti, jottei tuntisi enempää kipua kuin oli aivan välttämätöntä.

"Missä minä muka yöni viettäisin, kun en ole rahaa saanut vielä yösijaani kerättyä?" mies vastasi Elainen hetken kuluttua esittämiin sanoihin.
"Vanhempani omistavat majatalon, he antavat sinun kyllä yöpyä ilmaiseksi", Elain vastasi ja tällä kertaa äänessä ei ollut juurikaan ärtyisyyttä. Tämä oli ehkä niin lähellä kiitosta kuin mihin nainen pystyi, tarjota toiselle yösijaa vastineeksi avusta. Tämän suoremmin hän tuskin osaisi miestä kiittää, vaikka olikin tälle väistämättä kiitollinen jo siitä että mies oli hoidellut sen Elainen kimppuun hyökänneen olennon. Ja lisää kiitollisuutta mies ansaitsisi jos auttaisi naisen pois täältä, vaikkei tanssijatar sitä varmaan koskaan näyttäisikään.

Demoninmetsästäjä astui muutaman askeleen eteenpäin ja Elain saattoi nyt aivan selvästi erottaa tämän kasvot. Tanssijattarenkin täytyi myöntää, että mies oli komea. Siispä aika toista luokkaa kuin Elain, joka oli kyllä saanut muodokkaan vartalon mutta ei kasvonpiirteillään herättänyt erityisen suurta ihastusta. Naisen kasvot olivat vähän turhan pitkät eivätkä aivan sopusuhtaiset. Ei hän sentään ruma ollut, mutta monia kauniimpiakin naisia Payonista löysi.

"Meidän on lähettävä sitten nyt. Pedot heräilevät", mies sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Olen valmis lähtemään, kunhan sinäkin saat itsesi liikkeelle", Elain vastasi, jälleen hieman kärkevästi. Naisen puhuessa hänen vahingoittumaton kätensä oli hakeutunut kylkeä peittävälle siteelle ja hän sai huomata että veri alkoi jo vuotaa läpi. Irvistys kohosi naisen kasvoille, kun hän erehtyi koskettamaan kylkeään. Aivan pientä naarmua hän ei todellakaan ollut saanut.

Thor oli tosiaankin kiusoitellut vain toista, koska omisti kyllä oman asunnon, jossa elellä. Kunnoltaan se ei ollut suurenmoinen, eikä edes kookaskaan, mutta saattoi siellä rauhoittua ja elvätä turvassa, Kuparisiipi nimisen haukan pitäessä partiota pihassa kasvavassa tammessa. Nuorukainen kuitenkin hymyili kapeasti, kun nainen lupasi, että hän saisi vastineeksi avusta yösijan. Olipas kilttiä. Puolihaltia antoi sinisten silmiensä vilkuilla ympäristöä tarkkaavaisena, ennenkuin antoi rennon mielensä liikkua vieraan naisen suuntaan.
"Kiusoittelin vain. Kyllä minulla jonkinlainen katto pääni päälle on." lausui tuo mies tyynesti, ei lainkaan ivallisesti. Rauhallisuus ja pitkäpinnaisuus oikein huikuivat tästä hahmosta, joka niin moitteettomassa ryhdissä paikallaan oleili, punaisten hiuksien tanssiessa kuin tulien lieskat.

Mutta koska Thor nyt lupautui lähtemään, piti hän kyllä lupauksensa. Aseenkantaja nyökäytti päätään pienieleisesti, loi viimeisen vilkaisun taakseen, ennenkuin alkoi kulkea hitaasti eteenpäin. Mustan takin helmat lepattivat ilmavirrassa, hiuksetkin siirtyivät kasvoilta paljastaen viimein ruman, pitkän arven, joka kulki toista silmää pitkin.
Naisen aiheuttamat eleet kivun vuoksi eivät jääneet missään vaiheessa haukankatseiselta kulkijalta huomaamatta, kun tuo pyrki pysyttelemään naisen vierellä. Ihan senkin takia, että saisi silpaistua hengiltä mahdolliset pedot, jos ne veripäissään päättäisivät iskeä.
"Oletko varma, ettet halua minun katsovan noita haavojasi?" mies tiedusteli vielä kohteliaaseen sävyyn, kun antoi sinisyyden siirtyä tutkailemaan äkäisen neidon kasvoja.
"Joutuisi matkakin nopeammin, etkä ehtisi vuotaa kuiviin."

"Kiusoittelin vain. Kyllä minulla jonkinlainen katto pääni päälle on", mies vastasi Elainen yöpymistarjoukseen, puhuen niin tyynesti ettei edes kuohahtelevainen tanssijatar siitä ärtynyt. Se tosiaan olikin jo saavutus, Elain saattoi äkisti suutahtaa mitä pienemmistä asioista ja leppyä jo seuraavana hetkenä. Tänäkin lyhyenä aikana, jonka hän oli miehen kanssa viettänyt, hän oli ehtinyt tyyntyä jo monta kertaa mutta oli sitten suuttunut aina uudelleen, sellainen hän oli.

Elain olikin jo ehtinyt odotella, milloin mies lähtisi liikkeelle. Neito lähti kävelemään tuon perään niin nopeasti kuin vain pystyi. Kyljen siteentapainen liikahteli koko ajan hänen kävellessään ja aiheutti yhä uusia ja uusia irvistyksiä ja teräviä henkäyksiä. Yhä hänen vasen kätensä puristi kouristuksenomaisesti veitsenkahvaa, ihme ettei se ollut jo krampannut.

Kulkiessaan Elain vilkaisi välillä miestä vierellään, toivoen koko ajan ettei tämä tulisi liian lähelle ja aiheuttaisi naiselle vielä jotain kohtausta kaiken muun lisäksi. Neito ei sietänyt koskettamista kovinkaan hyvin, ei edes läheisimmiltä ihmisiltä, ja miehet saattoivat saada aikaan varsinaisen hepulin jo kävelemällä liian läheltä. Eräällä vilkaisuistaan Elain huomasi ilkeännäköisen arven, joka kulki pitkin toista silmää. Näky ei ollut mitenkään kaunis ja kertoi omalla karulla kielellään miehen menneisyydestä.

"Oletko varma, ettet halua minun katsovan noita haavojasi?" mies sanoi kohteliaasti, saaden Elainen jäykistymään. Tuo mieskö koskisi häneen? Puistatukset kulkivat pitkin neidon kehoa jo pelkästä ajatuksesta.
"Joutuisi matkakin nopeammin, etkä ehtisi vuotaa kuiviin", toinen vielä jatkoi, puhuen asiaa, sen Elain saattoi käsittää. Mutta hän ei halunnut alistua koskettavaksi, ei voinut, ei kyennyt! Hetken tunne ja järki kamppailivat naisen sisällä.

"Ehkä sinun täytyy", Elain lopulta myöntyi, mutta vastentahtoisesti.
"Mutta... ethän koske minuun enemmän kuin on pakko", hän jatkoi, epävarmalla äänellä jollaista ei usein kuullut tämän naisen suusta. Syvään hengittäen ja silmänsä sulkien neito pysähtyi.
"Ehkä parempi jos minulla ei ole veistä kädessäni", hän vielä mutisi puoliääneen. Hitaasti koukistuneet sormet irtosivat kahvan ympäriltä ja ase putosi maahan naisen jalan viereen. Elain tiesi hyvin, että saattaisi ruveta huitomaankin, eikä siitä tulisi kaunista jälkeä jos hänellä olisi veitsi kädessä. Ja vaikka hän saisikin hillittyä kätensä, aiheuttaisi toisen kosketus ainakin vaistomaisia nytkähdyksiä, kun osa neidon aivoista käskisi hänen paeta ja toinen, pienempi osa koettaisi pitää häntä aloillaan. Leukansa hän puri jo valmiiksi yhteen, estääkseen yhdistyneitä kivun ja vaistomaisen pelon ääniä karkaamasta ilmoille.

Thor laski katseensa naiseen. Tarkasteli tuon kasvoja vaiteliaana, lähes ilmeettömänäkin, huulet vain hieman raollaan. Naisen vaikea liikkuminen ei herättänyt minkäänlaista sääliä puolihaltian mielessä, tuon selvä järkyttyminen miehen ehdotuksesta ei hetkauttanut mitenkään. Mies oli oppinut pitämään tunteet ominaan, säilytti tyyneytensä hetkessä kuin hetkessä.
Punaiset hiukset hulmahtivat silmille, sormet ne tyynesti pyyhkäisivät pois tieltä. Veri oli jo kuivunut iholle suttuisen näköiseksi.
"Mutta... ethän koske minuun enemmän kuin on pakko?"
Nuorukaisen kulma kohosi hieman, sinisissä silmissä mystinen synkkyys kiilsi. Hän antoi päänsä kääntyä aavistuksen vinoon, eikä ensin kommentoinut mitenkään.

Oliko nainen kokenut jotain noin pahaa miesten takia? Oliko hänet peräti raiskattu? Mies ei voinut ajatuksissaan olla kuivasti hymähtämättä ajatukselle. Koska mitä hän teki? Demoneita tuhotessaan etsi samalla tuntematonta isäänsä, äitinsä raiskaajaa, jonka tahtoi tuhota vihantäyteisen katseensa alla. Mies ei kuitenkaan julki antanut ajatuksiaan, nyökäytti päätään vain rauhallisesti, kun sormiinsa nappasi pienen pussukan vyöltään roikkumasta.

"Pure hampaitasi yhteen." mies kuiskasi rauhallisesti, kun nosti sormillaan pois verisen kankaan, joka piti piilossaan vertavuotavan repäisyn. Katse ei värähtänytkään, otteet olivat mitä lempeimpiä kun mies otti pussukasta yrttejä. Pieniä ja voimakkaan tuoksuisia. Ripotteli niitä vertavuotavalle iholle, repäisi sitten riipaleen kangasta oman paitansa helmasta, jolla sitoi ruhjeen. Tämän jälkeen puolihaltia vielä siirtyi tutkimaan toista jäljistä - kokoajan Elainen eleistä seuraten, jos jossain vaiheessa pitäisikin väistää lentävää nyrkkiä - jolle myöskin vähän putsattuaan asetteli kasveja ja jonka peitteli valkoisella paitansa kankaalla.

"Voimme jatkaa matkaa." mies murahti, kun oli laittanut yrtit takaisin paikalleen ja palauttanut ryhtinsä moitteettomaksi.

Elain seisoi suljetuin silmin, kättään nyrkkiin puristaen ja hammasta purren, pakottaen itsensä niin liikkumattomaksi kuin suinkin, mikä tarkoitti sitä että hän jännitti vartalonsa jokaikistä lihasta. Miehen hiljaisia sanoja hän hädintuskin kuuli, niin keskittynyt hän oli kohtaamaan varmasti tulevaa pelkoaan. Ei tarvitse pelätä, ei tarvitse pelätä, nainen hoki mielessään ja liikutti huomaamattaan myös huuliaan äänettömien sanojen tahdissa. Pieni hetki ja se on ohi, oli toinen tanssijattaren päässä hakkaavista mantroista.

Kun mies irrotti kylkeä peittävän siteentapaisen, pääsi ensimmäinen äännähdys naisen huulilta ja lihakset nytkähtivät, kivusta mutta vielä enemmän pelosta. Miehen jatkaessa hoitotoimenpiteitä Elain ei voinut estää pientä vaikerrusta, joka jatkui niin kauan kuin mies haavojen parissa työskenteli. Lisäksi jokaikinen kosketus aiheutti liikahduksen, joskus rajumman vavahduksen, joskus vain pienemmän nytkähdyksen. Muutaman kerran nyrkkiin puristettu käsi liikahti vaarallisen lähelle miestä, muttei onneksi osunut.

Elainen hermot vetelivät jo viimeisiään, kun miehen ääni viimein ilmoitti homman olevan valmis.
"Voimme jatkaa matkaa", toinen murahti. Naisen silmät rävähtivät auki ja niissä oli suorastaan pakokauhuinen katse ja hengitys oli muuttunut hengästyneeksi. Suorastaan kavahtaen hän vetäytyi kauemmas miehestä ja noukki maahan pudottamansa veitsen takaisin käteensä. Ote sen sileäksi kuluneesta kahvasta rauhoitti häntä hiukan, vaikka järjetön pelko kalvoikin vielä sisuksia. Pari kertaa Elain sai vetää syvään henkeä, ennenkuin tunsi edes suunnilleen hallitsevansa itsensä.

Elain ei vieläkään kuitenkaan luottanut äänensä toimivuuteen, vaan nyökkäsi vain vastaukseksi ja lähti jatkamaan matkaa, pitäen huolellisesti jonkin verran etäisyyttä mieheen. Muutoin tanssijatar ei ollut juurikaan tietoinen ympäristöstään, hänellä oli riittävästi tekemistä sisäisen maailmansa kanssa. Punatukkainen tiesi kokemuksesta, että kestäisi kauan ennenkuin hän täysin rauhoittuisi.

Thor antoi kasvojensa säilyä niin kovin rauhallisina, kuin mikään mahti maailmassa ei häntä saisi suuttumaan tai panikoimaankaan. Hänen liikkeensä olivat sirot, kuten haltioilla kuuluikin, punaiset hiukset leimahtelivat lieskojen lailla pimeässä yössä. Siniset silmät näyttivät tummemmilta, kun kuun valo ei loistanut niihin, ei säteitään langettanut. Arpi erottui toisinaan suortuvien takaa, mutta sitten se taas katosi varjojen sekaan.
Mies ei hämmästellut liikaa naisen pelkoa, ei käyttäytynyt niin kuin se olisi erikoistakin. Odotti kärsivällisesti, että nainen oli valmis jatkamaan matkaa ja pysytteli kauempana, jottei saisi veistä sisään kylkensä. Välillä vilkaisi syrjäsilmällään, muttei lainkaan kiinnostuneen oloisena. Ennemminkin varautuneen. Kun nainen kykeni, jatkoivat he matkaa halki öisen maiseman, kun toista väsytti, he pysähtyivät hetkeksi. Mies ei lainkaan pitänyt järjestelmästä, mutta lohdutteli itseään ajattelemalla, että huomenna olisi yö uusi.

Taaskin pöllö huhuili jossain kaukana, ehkä saaliin saaneena. Thor tuski sormensa taskuunsa, veti esiin pienen nyytin. Kankaan, jonka sisään oli selvästi asetettu jotain. Sormiinsa mies poimikin pieniä yrttejä, jotka asetti kielelleen ja veti suunsa sisään piiloon. Voi kukapa uskoisi, että tässä meillä kulki selvä narkomaani? Huumaaviin kasveihin oli koulluun jäänyt, koska ne tehosivat huomattavasti paremmin kuin tämänmaan aikaiset sauhukkeet. Sinisilmäinen vilkaisi taakseen, sitten taivaalle, mutta totesi, ettei vaaraa ollut. Jospa demonit olivat kaupungin toisella laidalla, ehkä yhteisen uhrin löytäneenä.
"Onko mitään tiettyä paikkaa, jonne haluat minun vievän sinut?" punahiuksinen kysyi äkillisesti hiljaisuuden tuhoten, antaen samalla sinisen katseensa kääntyä loukkaantuneen puoleen.

Kävellessään Elain yritti olla näyttämättä väsymystään, vaikka tosiasia olikin että haava oli heikentänyt häntä. Sitkeästi hän kuitenkin tarpoi eteenpäin, kunnes lopulta vauhti oli hidastunut mateluksi. Silloin mies pysähtyi ja Elain sai tilaisuuden vetää henkeä ja kannustaa itseään jälleen seuraavaan etappiin. Mutta jokaisen lepotauon jälkeen tanssijatar sai käveltyä lyhyemmän ja lyhyemmän matkan. Haavoista oli kuitenkin vuotanut kohtalaisesti verta heikentäen Elainea. Onneksi tuota elämännestettä tuli nyt siteen lävitse enää vain tihkumalla, pian vuoto varmaan lakkaisi kokonaan, sitä hän ainakin toivoi.

Elain oli niin keskittynyt siirtämään jalkaa toisen eteen, ettei pian enää edes muistanut pelkoaan. Myöskään hän ei huomannut, kuinka toinen käytti huumaavia yrttejään. Eriparisten silmien katse oli laskeutunut maahan, vaikka sitäkään hän ei oikeastaan nähnyt. Nainen oli ollut jo valmiiksi uneliaskin ja kompuroikin välillä pikkukiviin ja muuhun roinaan, ei sentään onneksi kaatunut. Elain alkoi olla melkein jo horteessa, kun mies puhui.

"Onko mitään tiettyä paikkaa, jonne haluat minun vievän sinut?", toinen kysyi. Elain sai hetken miettiä, ennenkuin edes tajusi kysymyksen, ja vielä toinen tovi kului kun väsyneet aivot muotoilivat vastauksen.
"Kunhan viet minut jonnekin vaanialueelle, siellä osaan kyllä kulkea. Mielellään tietysti mahdollisimman lähelle Freijan siunaus -nimistä majataloa", tanssijatar vastasi. Äänessäkin kuulsi Elainen tuntema väsymys ja melkein vaistomaisesti hän sättikin itseään tämän heikkouden paljastamisesta. Vaikka näkihän sen kaikesta, että tanssijatar tosiaan oli voipunut niin haavansa vuoksi kuin muutenkin.

Elain jatkoi väsynyttä laahustustaan ja sitten tapahtui se, jota oikeastaan saattoi odottaakin. Väsyneet silmät eivät hämärässä huomanneet jotain maankohoamaa ja neito kaatua mätkähti. Ja tietysti hän onnistui lyömään kylkensäkin johonkin kiveen niin että jo melkein hyytynyt haava alkoi vuotamaan uudestaan. Muhkea ja äänekäs kirousryöppy virtasi sujuvasti Elainen huulilta tämän yrittäessä kammeta itseään yhdellä kädellään pystyyn. Vaivalloista se oli, mutta hammasta purren nainen sai itsensä jälleen huojuvien jalkojensa varaan. Tanssijatar sai otettua muutaman horjuvan askeleenkin, ennenkuin jalat pettivät.
"Pyhän Freijan kautta", neito voihkaisi. Tähänkö hän nyt jäisi istumaan ja varmaan vielä vuotaisi kuiviinkin kaiken muun hyvän lisäksi. Ryhti lysähtäneenä ja pää täynnä epätoivoisia ajatuksia Elain tuijotteli maata, kuin se voisi häntä auttaa.

Thor kuunteli Elainen vastauksen, nyökäytti sitten päätään lähinnä itsekseen. Yrtit eivät aiheuttaneet miehen ruumiissa tai mielessä kummoisiakaan muutoksia - pahempaao li, jos hän jäi ilman niitä. Ruumis oli tottunut myrkkyihin ja vieroitusoireet olivat kammottavat, mikäli puolihaltia jäisi ilman "sauhuaan". Nytkin nuorukaisen siniset silmät pysyivät täysin normaaleina, synkkinä ja mystisinä, huulien luodessa suoran viivan kalvakoille kasvoille.
Mutta matkanteko katkesi äkisti, eikä punasuortuvainen ehtinyt edes pohtia, minne hän äkäisen loukkaantuneen veisi. Tömähdys sai miehen kääntymään ja seisahtumaan oitis, tarkkailemaan toista vaiteliaana, huulet hieman raollaan. Onneksi nainen sentään osasi itse kavuta istuvalleen. Aijai, Thorhan oli ennustanut, että matkasta tulisi vaikea.

Tässä he olivat. Keskellä ei mitään, vielä matkan päässä kaupungista, pimeyden keskellä. Mies loi kaipaavan katseen kaupunkia kohden, kun samalla mielessään totesi, ettei nainen ystyisi kävelemään enempää. Verta oli menettänyt sen verran.
Siksipä puolihaltia asteli lähemmäksi toista, kyykistyi tämän puoleen. Katse tuijotti hiussuortuvien takaa.
"Kuuntele, ennenkuin sivallat minua aseellasi." mies totesi ytimekkäästi, ilmeettömänä ollessaan.
"Emme pääse tätä vauhtia perille, ei ainakaan niin että olisit yhä hengissä. Tarvitset hoitoa, yrtit eivät täysin haavoja paranna. Joten, ennenkuin menetät tajuntasi, myönnä ettet pysty kävelemään ja anna minun kantaa sinut kaupunkiin."
Miehen ääni oli tiukka, miltein käskevä, muttei aggressiivinen. Hänen ilmeestään ei voinut havaita mitään vihastumisenmerkkejä.
"En haluaisi jäädä keskelle erämaata yömyöhällä. Enkä soisi sinuakaan tänne yksin jättää ravinnoksi nälkäisille."

Elain ei uupumukseltaan edes kuullut, kuinka mies käveli lähemmäs ja kyykistyi samalle tasolle tanssijattaren kanssa.
"Kuuntele, ennenkuin sivallat minua aseellasi", mies sanoi. Elain huomasi toisen vasta tämän puhuessa ja veitsi kohosi jo vaistomaisesti muttei sentään niin paljoa että olisi iskeytynyt mieheen.
"Emme pääse tätä vauhtia perille, ei ainakaan niin että olisit yhä hengissä. Tarvitset hoitoa, yrtit eivät täysin haavoja paranna. Joten, ennenkuin menetät tajuntasi, myönnä ettet pysty kävelemään ja anna minun kantaa sinut kaupunkiin." Miehen sanat saivat todellakin kauhistuneen ilmeen Elainen kasvoille. Tuoko kantaisi hänet? Tanssijatar kykeni sietämään juuri ja juuri ystävättäriensä nopeat halaukset, kuinka sitten kävisi jos tuntematon mies rupeaisi häntä kanniskelemaan. Naisen tunnetila muistutti lähes pakokauhua eikä hän edes kuullut miehen seuraavia sanoja. Jo tavallisissa oloissa Elain olisi kauhistunut ja nyt vielä väsymys voimisti tuota järjetöntä tunnetilaa.

"Ei, ei... Kyllä minä pystyn! Ihan varmasti", Elain sanoi paniikinomaisesti ja vetäytyi samalla kauemmas miehestä, raahaten itseään maata pitkin. Veitsen nainen kohotti suojelevasti eteensä. Elain huomasi takanaan melko ison kiven ja aikansa keinoteltuaan hän onnistui jopa nostamaan itsensä vielä pystyyn, tosin lähes kaikki paino lepäsi tuon kiven päällä ja urakka oli vienyt naisen viimeisetkin voimat.
"Ihan kohta, hetki vain", Elain sanoi hätäisesti ja veti pari kertaa syvään henkeä. Varovaisesti hän hieman liikautti jalkaansa, sitten hieman enemmän. Ja taas hän sai huomata ettei pysynyt pystyssä, ei edes tuota kiveä vasten. Voihkaisten neito valui alas pitkin kiven pintaa.

"En minä voi!", Elain suorastaan parkaisi oltuaan hetken hiljaa.
"Sinä et tiedä millaista se on, kun pelkää jo toisen kosketusta. Miesten varsinkin, en voi sietää sitä", nainen jatkoi hiljaisemmin.


//Elain-parka ihan paniikissa :/ ehkä se tarttee huumeita xD//

>Thorin aineista ei heru! :'''D<

Thor oli aivan rauhallinen. Hän ei hoputtanut, vaikka ei lainkaan pitänytkään tilanteesta. Mies onnistui pitämään itsensä täysin rentoutuneena, kontrollin säilyttäneenä, vaikka nainen kuinka kapinoi, ärhenteli ja panikoi. Miehen sinisissä silmissä loisti turvallisuus, mutta samalla epäilyttävä synkkyys. Kylmyys paistoi noista taivaansinisistä pupilleista, jotka tuijottivat suoraan naisen kasvoihin, kuin hän olisi tuntenut toisen aina. Manasi mielessään toisen yrittämisiä, kun toinen näytteli, että kaikki olisi kunnossa. Lopulta nainen taisi kuitenkin itsekin ymmärtää, ettei asia ollut näin.
Puolihaltia kallisti päätään, punaisten hiuksien pudotessa silmien eteen.

"En ehkä tiedä, miltä juuri tuollainen pelko tuntuu." mies lausui tyynesti, kantavalla äänellään, joka tuntui yössä niin kotoisalta. Tähän maailmaan ei kirkas laulu sopinut, miehen kylmä henkäys oli luotu maailmaan, jossa ei valoa tai onnellisuutta tunnettu. Hän pyyhkäisi suortuviaan suipon korvansa taakse.
"Mutta minäkin tiedän, mitä pelko on. Tiedän, kuinka se lamaannuttaa sielun ja sydämen ja saa toivomaan vai pakoa."
Puolihaltian ääni oli niin tyyni, kuin meren kristallinen pinta leutona kesäpäivänä.
"Tiedän myös, ettei pelkoa voi voittaa kuin yhdellä kontsilla - katsomalla suoraan silmiin. Oikoreittiä ei ole ja tuo on mitä vaikein asia maailmassa. Mutta se on ainoa keino."

Miksi Thor alkoi näin luennoimaan? Miksei hän vain asettunut aloilleen, antanut naisen levätä ja vahtinut, ettei kukaan pistele häntä poskeen sillä aikaa? Miksei hän jatkanut matkaa, jättänyt toista siihen odottamaan kohtaloaan? Viitankantaja huokaisi ajatuksissaan, ulkoisesti tämän saattoi huomata nuorukaisen puistaessa hieman päätään.
"Lupaukseni vuoksi aion huolehtia, että pääset turvassa kotiisi." mies sanoi, kun antoi katseensa tavoittaa jälleen kärsivän ihmisen.
"Jos minun pitää huumata sinut tai jos minun on vietävä tajuntasi, minä teen sen. Kivuttominta sinulle se olisi kuitenkin täysissä ruumiin ja sielun voimissa."

"En ehkä tiedä, miltä juuri tuollainen pelko tuntuu", mies sanoi Elainelle. Etäisesti nainen pani merkille miehen suipon korvan, kun tuo veti hiuksiaan sen taakse. Tanssijatar huomasi pohtivansa, oliko toinen haltia vai mistä hän oli saanut tuollaiset korvat. Kummallista, kuinka kaiken tämän pelonkin keskellä saattoi kiinnittää huomionsa sellaisiin pikkuseikkoihin. Elain kuunteli miehen loput sanat, tuon tyyni ääni sai jopa hänet hieman rauhoittumaan ja nainen vetikin äänestä itseensä kaiken sen rauhallisuuden mitä vain siitä sai irti.

Elain ymmärsi kyllä, että mies puhui asiaa, sitä samaa asiaa mitä monet muutkin olivat hänelle puhuneet. Mutta häntä niin hirvitti ajatuskin siitä, että toinen kantaisi häntä. Jo haavan hoitaminen oli ollut riittävän inhottavaa ja nyt tämä heti perään. Suoranainen kauhu yritti nousta tanssijattaren sisällä, vaikka hän kuinka pakotti sitä piiloon ja yritti toimia vain järkensä varassa. Toisaalta häntä houkutti ajatus tajuttomuudesta, mutta toisaalta ajatus teki hänet erittäin epäluuloiseksi. Tajuttomana hän olisi täysin tuon miehen armoilla ja miehiin saattoi Elainen mielestä luottaa vain hyvin harvoin. Mutta se naisen oli pakko myöntää, että itse hän ei pääsisi liikkumaan.

"Luulen, että sinun olisi parempi sitoa minut jotenkin tai ottaa ainakin aseeni pois", Elain lopulta myöntyi, puhuen vain juuri ja juuri kuiskausta kovemmalla äänellä. Vaikka nainen olikin heikkona, alkaisi hän luultavasti reuhtoa kun mies häneen koskisi. Olisi molempien kannalta parempi, jos Elain ei voisi riehua aivan vapaasti. Kaiken lisäksi hän oli jo muutenkin niin toisen armoilla heikkoutensa vuoksi, ettei sitominen enää merkittävästi vähentäisi naisen toimintakykyä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, niin paljon kuin tämä häntä inhottikin. Pelon ja inhon tunteita nieleskellen Elain valmistautui kestämään tulevaa koettelemusta niin hyvin kuin vain saattoi.
"Ja jos tahdot välttyä huudolta, voisi suukapulakin tulla kyseeseen", nainen vielä sanoi hiljaa.

Thor aluksi ajatteli, että nainen pilaili. Ehkä siksi meinasikin hänen kapeille huulilleen kohota vino hymy, jonka mies kuitenkin tehokkaasti piti poissa. Tarkkaili toista ilmeettä, tuon lannistunutta, heikkoa olemusta, jota pelko piti niin kovin voimakkaassa otteessa. Hän ei sanonut pitkään aikaan mitään, pääasiassa siksi, ettei keksinyt yhtäkään lausahdusta kaipaavaa tokaisua. Punahiuksinen vain odotti, kuinka nainen päättelisi puheensa - lopulta varmistuen, ettei loukkaantunut vitsaillut. Hänen siis oikeasti tarvitsisi sitoa toinen sen takia, että hän kantaisi tämän kaupunkiin? Puolihaltian ilme valahti pikkuruisen asteen verran, kun tuo sulatteli ideaa. Voi hyvänen tavaton sentään..
Lopulta mies upotti kasvot käteensä. Hän pysyi siinä hetken, kunnes urahtaen antoi sormiensa liukua kasvojaan pitkin pois, silmien kohdistuessa katsomaan lepäävää.

"Suukapula on liikaa." Thor murahti viimein tuskin kuuluvasti, alkaessaan kaivaa välineitään. Hänellä oli pikkuruinen "köydenpala", jolla hän voisi sitoa toisen kädet. Se saisi kelvata. Usein Thor kustansi itselleen ratsun, jolla hän saattoi kantaa suuriakin asekuormia, mutta koska hän oli tänään jalkaisin, oli matkatavaratkin hieman rajalliset.
Haltia otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysätyä kuitenkin vielä aloilleen. Hän ei pitänyt tästä tilanteesta ollenkaan. Ehkä siksi mies nopeasti vilkaisi olkansa ylitse menosuuntaan, kuin miettien, onko tämä oikeasti tämän arvoista. Oli tai ei, punahiuksinen antoi katseensa valua takaisin naiseen, astui turhia kyselemättä tämän taakse ja kyykistyi niin, että saattoi nopein liikkein sitoa neitokaisen kädet yhteen tämän selän taakse. Näin Thor varmistaisi, ettei saisi nyrkkiä naamaansa.