Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan

// Mukaan saa tulla, pitääkin : )//

Mitättömän pienet pisarat kasvoivat kokoaan liittymällä toisiinsa, saaden aikaan sen, että yksi puiden lehdistä toisensa jälkeen joutui taipumaan, painumaan alaspäin. Pienestä paisui isoa, niinhän se aina oli ollut ja tuli olemaankin. Tihku hyväili lempeästi metsää Mimirin lähteen ympärillä, salakavalana taka-ajatuksenaan alistaa se vaikutusvaltaansa. Sekään ei arvannut, että loppupeleissä tuo sade oli vain hyödyksi. Vihreä sai uutta voimaa pysyä vihreänä, luoda uutta vihreää.

Tihku ei tullutkaan aivan yllätyksenä. Sää oli enteillyt sitä jo pitkään. Monet viime päivät olivat yhtä harmaata synkkyyttä, kaukaiset ja vähän läheisemmätkin harsopilvet olivat värjänneet taivaan likaisen harmaaksi, kurja sitä oli ollut katsoa. Linnut olivat lennelleet matalalla monina viimepäivinä. Ylipäätänsä koko kaupunki oli sitä alistuneena odottanut ja kun se vihdoin saapui.. - Mikä pettymys ! Sen suurempaa pettymystä ei tosiaan olisi voinnut tuottaa. Pitkään jatkunut kuivuus olisi odottanut edes mahtipontista päätettä, mutta vaivainen tihkusade.

Rexrothille ei kuitenkaan loppujen lopuksi merkinnyt mitään se minkä sorttinen sade oli, kunhan se vaan toi luonnolle sen tarvitseman voiman. Teki ikävää katsoa, kuin uudet vastapuhjenneet versot joutuivat jo kärsimään, kun ei ollut vettä jolla itseään virvoittaa. Hän oli oppinut lähelle luontoa ja kasvanut sen kanssa, joten oli kai luonnollista, ettei hän halunnut nähdä sen kärsivän. Tuona päivänä hän oikeastaan olikin eksynyt Mimirin lähteen metsään juuri siitä syystä, että sai vihdoin nähdä luonnon virkoavan. Näkihän sen, kuinka kasvit nauttivat sateesta, huolimatta siitä että joutuivat hetkellisesti alistetuiksi.

Miehen tummat silmät tarkkailivat ympäristöään eloisina, kiinnostuneina osoittaen kantajansa täyttä sielun-ja ruumiin voimaa. Rexroth olikin voimissaan, samoin kun luonto ympärillään hänkin tunsi itsensä virkoavan.
Huolimatta siitä, että hänellä ei niinkään ollut edes vilpoisa olo, hän kietoi päällystakkia tiukemmin ympärilleen. Mies oli osannut aavistella sadetta, hän osasi tulkita luonnonmerkkejä. Siksi hän olikin vaivautunut edes kerran pukeutumaan tavalla, jota kutsuttiin säädylliseksi. Harva tihku ei päässyt tunkeutumaan miehen vapaana selänkaarella heilahtelevien hiusten sekään, vaan jäi kuultelemaan läpikuultavina, mutta hivenen sameina pieninä pisaroina sattuman varaisesti valittuihin kohtiin, jonnekkin päin suortuvia. Rex heilautti pienellä päänliikkeellä hiukset lepäämään rinnalle eteensä että hänkin sai tarkkailla tätä utuisen kristallin syntymistä.

Huomaamattaan hän oli tullut jo astelleeksi Mimirin lähteen aukiolle. Lähde sijaitsi keskellä viisaana ja vanhana. Ketään ei näkynyt eksyneen sinnepäin tuona tihkuisena päivänä, aukio oli täysin vailla sinne kuuluvia viisauden etsijöitä. Useimmiten Rex vain naureskeli niille hölmöille, jotka uskoivat lähteen veden todellakin olevan jotenkin erityisen puhdistavaa, tai viisautta antavaa, mutta tuona hetkenä hänen ajatuksissaan seilasi nopeasti miete siitä, että häntä ei ainakaan viisaudella oltu pilattu ja että ketään ei ollut lähimaillakaan.

Mies kiersi katseellaan vielä kerran ympäristönsä läpi, vain havaitakseen, että ketään ei näkynyt. Vasta sitten hän uskaltautui astumaan ne askeleet Mimirin lähteen aukiolla, joita hän koskaan ei ollut ottanut. Sitten hän vielä kerran vilkaisi ympärilleen, ennen kuin uskaltautui kumartumaan. Hän teki kämmenistään kupin ja laski sen alas rikkoen vihdoin lähteen pinnan, joka tihkun ansiosta ei ollut kirkas, vaan samea. Sitten Rex nosti sen huulilleen ja ryysti. Ei tapahtunut mitään, minkäänlaista viisastumisen tunnetta ei tuntunut. Mistä mies kieltämättä pettyi, jossain sielunsa sopukassa hänkin oli uskonut siihe taruun. Ehkäpä se sitten vaikutti vain vähitellen. Ei se voinnut olla vain tarua!

Jossain metsän suunnalla räsähti, Rex suoristautui ja perääntyi nopeasti lähteen luota kuin olisi yllätetty pahanteosta. Sitten hän jäi kuuntelemaan hetken paikoilleen, ei mitään. Hän hymyili tyytyväisesti ja siirsi katseensa takaisin lähteeseen. Mitä Rex ei aiemmin ollut huomannut, oli se, että lähteen ympärille oli noussut sumua, joka sai lähteen näyttämään lähes yliluonnolliselta, maineensa mukaiselta. Mies oli loksauttaa suunsa auki, mutta jätti sen sitten sikseen, kun kuuli metsästä tihkunpehmentämän mutta silti selvän räsähdyksen. Taaskaan ei mitään. Metsä oli autio kuin autio metsä .DD

Rexroth hymähti, epäluulo oli nousemassa turhan pintaan. Silloin hänen mielessään käväisi muisto lapsena kuullusta sananlaskusta Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan Se oli kuin jonkinlainen valaistumisen tunne, samanlainen kuin mitä hän oli odottanut veden juomista seuraavan.
Hänen täytyi kokeilla !
"Vastaatko?" Hän huudahti.
Ääni oli kovempi, kuin oli tarkoitus. Vaikka sananlasku sanoikin niin, niin Rex yllättyi kun metsä hänelle vastasi, vastasi, vastasi. Matala voimakas huudahdus jäi kaikumaan metsään, muuttuen sitten hennommaksi ja hennommaksi, mitä enemmän se oli jo toistunut.

// Tungen täällä kaikkialle, aina ja ikuisesti. ; ) //

Dorá katseli taivaalle. Pilvet olivat mustat, ulkona satoikin jo vettä. Dorán housut liimautuivat pitkin ihoa. Hyi hitto. Dorá ajatteli täristen. Hänellä ei ollut muutakaan tekemistä kuin kuljeskella pitkin Payonia. Hän ei kaivannut Kymmenen Varjon jäsenien seuraa juuri nyt, hän kaipasi rauhaa.

Dorán mielessä hiipui kuitenkin viha. Jos matkalla olisi tullut haltioita vastaan, Dorá olisi tappanut heidät välittömästi. Useasti oli kyllä käynyt niin, että joku kaupungin vartijoista oli saapunut paikalle kun Dorá oli kähisemässä jollekin ohikulkijalle. Hän oli päässyt juuri ja juuri pakoon, oli todellinen ihme kun vartija ei ehtinyt ampua nuolta häneen.
Vaikkei kukaan tuntenutkaan Kymmenen Varjon jäseniä, kaikki silti halusivat kaapata murhaajan.

Dorá hymyili ilkeästi. Hymynkare oli ensimmäinen koko viikkona, vaikkei se ollutkaan kiltti hymy.
Dorá huomasi saapuneensa Mimirin viisauden lähteelle vievälle tielle.
"Vastaatko?" Joku huusi. Tahtomattaankin Dorá hätkähti hieman.

Hymyn kare hiipi kuitenkin sen jälkeen Dorán kasvoille. Hän tiesi mitä tekisi. Hän päätti leikkiä Mimirin viisauden lähteen kummitusta.
"Vastaanhan minä, jos noin tahdot." Dorá sanoi kuiskaten. Hän muunsi hieman ääntään, hennommaksi kuin se oikeasti oli.

"Vastaatko?"

Rexroth jäi silmät ummistaen kuuntelemaan kaikua hauraan tihkusateen laskeutuessa pehmeänä metsään. Kun viimeinenkin kaiku oli jo kuollut, kun kukaan ei enää vastannut uskaltautui Rex avaamaan silmänsä ja levittämään kasvoilleen pienen hymyn, vain kohdatakseen toisenkin vastauksen.
"Vastaanhan minä, jos noin tahdot."
Se oli vain hento kuiskaus, mutta sai Rexin vavahtamaan säikähtäneenä muutamia askeleita taaksepäin lähes kompastuen itsepäisesti maantyvestä itseään tunkevaan kurttuiseen vanhaan juuren käppyrään.

Aikaisemmin olivat silmät ummistuneet, nyt ne olivat selällään. Miehen käsi hakeutui nopeasti pienen toverimiekan kahvalle ja pian hän oli jo vetäissyt sen huotrasta, niin että metalli kalahti. Jokainen lihas ja jokainen jänne, kaikki oli hetkessä varuillaan. Sitä seurasi huulilta karannut naurahdus, vaivainen naisen ääni sai hänet noin vain säikähtämään. Joku ilmeisesti vain leikki hänen kanssaan, mikäs siinä, mikäli siitä sai nautintoa. Hän oli valmis leikkiin, samoin kuin kaikkeen muuhunkin.

"Väärin,väärin,väärin." Matala miehen ääni päivitteli tarpeeksi äänekkäästi, niin että se varmasti kantautui myös hänen tuntemattomalle seuralaiselleen.
"Todellakin väärin.. Metsän pitäisi vastata niinkuin sinne huudetaan, ei niinkuin se itse tahtoo." Rex tokaisi syyttävästi, mutta arvellessaan kuitenkin olevansa turvassa näköyhteydeltä, kohotti huvittuneen hymyn huulilleen.

Hädin tuskin hän uskaltautui painamaan miekan takaisin huotraan ääneti.
Varovaisesti hän otti muutamia askeleita eteenpäin, astuen huolellisesti sen juuren käppyrän yli, johon hän äsken oli ollut lähellä kompuroida. Herra nosti kätensä puun oksalle ja hilasi itsensä istumaan sen päälle huolimatta siitä että oksa oli sateesta liukas. Tyytyväisenä hän heilutteli jalkojaan ilmassa ja tähysti metsään, olipas hän taas ollut vitsikäs.

Dorá asteli mitään sanomattomana esiin, luoden mieheen mahdollisimman ujon vaikutelman. Mies situi oksalla, heilutellen jalkojaan.
"Kuulitko sinäkin äsken jotain?" Dorá kysyi mieheltä hennolla äänellä. "Minä ainakin uskon että se tuli lähteestä, taikauskoni on näes erittäin vahva." Hän jatkoi.

Aamu oli jo alkanut valjeta. Pielvet olivat vielä hennon vaaleanpunaiset, ja ilma oli viileä. Se aika päivästä, oli Dorán suosikki. Kaikki oli raikasta ja niin.. hyvää. Se oli pakko myöntää. Ihme etteivät ihmiset siihen vuorokauden aikaan halailleet toisiaan, ihme ettei Dorákin ollut koskaan tehnyt niin.

Nainen asteli ääneti esiin Rexin näkökenttään, joka ulottui varsin laajalle sieltä puusta katsottuna. Ilmeisesti oli mieleen jo painunut se ettei miestä suinkaan tullut niin helposti huijaamaan. Herra hymyili itsetyytyväisesti heilutellen edelleen jalkojaan. Hyvinmuodostuneet jalkalihakset pääsivät esille, siinä naisen edessä heiluessaan, housun lahkeet oli kääritty polviin.
Rex siirsi sekä ajatuksensa, että katseensa takaisin naiseen, josta hän oli heti ensi näkemältä saannut kovin ujon vaikutelman. Tosin siitä oli vain hetki, ensivaikutelmiin ei pitänyt luottaa..

"Kuulitko sinäkin äsken jotain?" Hän kysäisi hennosti. Rex pudisti päätään mukamas hämmästyneenä. Mies oli jo päättänyt että ohitti valheyrityksen kädenheilautuksella, ei hän niin hyväuskoinen ollut, kuin miltä näytti. Asia oli kuitenkin ehkäpä toisin päin, hän ei näyttänyt hyvä uskoiselta, vaikka sitä olikin, mutta tuossa tilanteessa hän sentään päätti pitää pintansa, ihan helposti hän ei langennut uskomaan valheita, varsinkaan naisen suusta. Olisi ollut häpeällistä toimia tavalla, jota nainen häneltä odotti.

"Vähään aikaan ei ole ainakaan minuun korviini kantautunut mitään." Hän tokaisi olkiaan kohautellen, mikä oi kovin vaikeaa siinä oksalla istuessa, kun täytyi vielä estää itseään luiskahtamasta alas.
"Tosin aikaisemmin olen kuulut juttua muun muassa harhaluuloista" Rex jatkoi vielä ilkikurisesti virnistellen, hän ei aikonut kompastua valheeseen edelleenkään.

Mies siirsi katseensa puiden latvoilta kohoavaan taivanrantaan, joka yhä rusotti auringonnousun jäljiltä. Jonkinmatkaa kun noustiin ylöspäin oli kaikki kuitenkin yhtä harmaata, tosin väliin mahtui vaalanpunaisia pilvilinnojakin. Niin tuttu sanonta, mutta ensimmäinen kerta, kun Rexroth sai sanalle kirjaimellista vastinetta, hän oli odottanut sen olevan vain sanonta. Palelsi hivenen, mies nosti toisen kätensä oksan ympäriltä ja kurotti sitä kietomaan takkia paremmin vartalon ympärille. Lyhyt tuulenpuuska värisytti sateenkostuttamia lehti, saaden ne tiputtamaan helminä kiiltelevät pisarat maahan, jonka synkkään ruskeaan ne sitten imeytyivät. Tihku alkoi tehdä loppujaan, pisaroita putoili yhä harvemmin, tosin puolet isompina.

Dorá katsoi hetkisen aikaa maahan, ja myönsi sitten ilkikurisesti virnistäen:"Arvasit että se olin minä. Useasti ihmiset menevät lankaan minun huijausyrityksistäni, mutta sinä oli poikkeus." Dorá sanoi ja laski päätään hienoiseen kumarrukseen. "Saanen kysyä nimeänne?" Dorá sanoi hymyillen ja iski silmää.

Joskus hän oli päättänyt olla viaton, joskus pelottava, joskus surullinen. Eri henkilöille eri rooleja... Tänään hän on päättänyt esittäytyä hauskalla mutta kuitenkin sisäänvetäytyneellä tavalla, salanimellä Layla.
Eri henkilöt, eri roolit. Näyttelijäksihän minun olisi pitänyt ruveta, eikä murhaajaksi. Dorá ajatteli hiljaa mielessään.

// Voi vatunvattu. Ensimmäinen kerta ku näin kävi. Kaikki tekstit katos just ku oli saannu viestin valmiiks. Yritän nyt jotain söhrätä, mut tasosta ei sit minkäänlaista puhetta. //

Neidon katse oli suunnattu alas, sadepisaroiden kostuttaamaan kuraan. Oli varmaankin kauniit näkymät. Tuokion kuluttua kasvoja levisi valaisemaan ilkikurinen virne. "Arvasit että se olin minä. Useasti ihmiset menevät lankaan minun huijausyrityksistäni, mutta sinä olit poikkeus." Hän myönsi, laskien päätään hienoiseen kumarrukseen, joka oli kuin kopio pikkunilkiltä, mutta kuitenkin omanlaisensa. Se oli hyvä se, Rex ei tosiaan kaivannut pikkunilkin naisversiota. Sanottiinhan että naiset olivat moninkertaisesti pahempia kuin miehet, jos vain tahtoivat. Minkälainen olisi siis ollut pikkunilkin naisversio ? Sitä Ei Rex varmaankaan tahtonut tietää. Jonkinlainen aavistus siitä kuitenkin oli. Seurapiirineidit osuivat varmaankin aika lähelle. Niiden ilmeettömät kasvot, mutta silmistä kuvastuva inho. Pienet sirot eleet, jotka osoittivat ettei häntä haluttu seuraan. Eikä hän siihen myöskään halunnut.

Herra nyökkäsi hymyillen ja kohensi ryhtiään pidellen edelleen tukevasti kiinni oksasta molemmin käsin. Häntä ei niin helposti huijattukkaan, silloin hän tuskin olisi ollut kaupungin vartijoiden toisessa ryhmässä. Sinne ei heikkopäisillä ollut osaa. Ylpeä sai olla itsestään, jos siihen hommaan oli päässyt.

"Saanen kysyä nimeänne?" Neito kysäisi hymyillen ja kehtasipa vielä vinkata silmäänsäkkin. Rex painoi päänsä uudemman kerran nyökkäykseen. Toki vain, kyllä nimeä sopi kysäistä. Silmää mies ei kuitenkaan yltynyt vinkkailemaan, varsinkin kun oli hyvin tietoinen puuttuvasta taidostaan. Jäyhät intiaanin kasvot tuskin venyivät mihinkään muuhun kuin leveään virneeseen, jota hän oli harjoittanut jo pojankoltiaisesta saakka.
"Rexroth, kutsu toki Rexiksi."

"Suostuuko neito enää paljastamaan nimeään, kun on paljastanut jo epärehellisyyteen taipuvan luonteensa ?" Intiaani kysäisi hakien pettyneen miehen vakavaa äänensävyä. Se tuotti hankaluuksia, kun huulet olivat jo ennaltaan leveässä virneessä. Ei hän tahtonut taivastella.
Edes se että hän oli juuri joutunut pilkan teon kohteeksi, ei paljastunut hänen olemuksestaan. Kai se vain oli joutanut ohi korvien, tai sitten herra vain sattui olemaan niin tyytyväinen vastaiskuunsa, ettei ehtinyt miettimään sen syvällisemmin tapahtunutta.

Kepeästi hän heilautti itsensä alas oksalta ja tömähti naisen eteen pehmeästi, joustaen polvista vaimentaen samalla jalkapohjiin kohdistuneen iskun. Vartalon hallitseminen oli jotain minkä intiaani taisi oikein hyvin. Vaikka hänellä oli massaa ja kokoa, hän oli ketterä kuin orava, luihu kuin kettu, kun sitä vain tarvittiin. Pikkupojasta saakka hän oli oppinut repimään täyden hyödyn terveestä vartalosta, jopa oli vaatinut siltä liikoja. Silloin siis kun ei temppuillut aseidensa kanssa, niiden suhteen hän ainakin vaati itseltään liikoja. Se oli selvää, kuka hullu muka olisi osoittanut Rexin lailla rakkautta ja huolenpitoa elottomille massankappaleille ?

Dorá jäykistyi sekunniksi, mutta muuten pysyi aivan tyynenä. Jos nyt tyrin, Kymmenen Varjon jäsenet tappavat minut paljain käsin. Hän ajatteli. "Noo, ehkä en ole semmoinen 'kunnollinen' niinkuin Aasojen jäsenien pitäisi olla, mutta mitään hämärätouhuja en puuhaa. Tuskimpa kovin moni Aasa semmoiseen ryhtyisi. Nimeni on muuten Rose." Dorá sanoi, kummeksuen hieman Rexin suorasukaista tyyliä.