~Kaksin aina kaunihimpi

//Kökkö aloitus Silmäpuolisorto Muttah Tulikukka tänne Carmin kanssa, tai siis toisinpäin . DDD//

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, eikä helteelle näkynyt olevan loppua ollenkaan. Sen kirkkaat säteet loivat kuitenkin kaupunkiin mukavan tunnelman. Lapset olivat menneet rannalle vilvoittelemaan, kuten myös jotkut aikuisetkin, mutta suurin osa oli töissä. Pitihän se elantokin jostain saada. Eläimet olivat hakeutuneet varjoon, jos vain oli suinkin mahdollista.
Kukaan ei jaksanut tuota niin pitkään jatkunutta rasittavaa kuumuutta. Vaikka talvikin tuntui rasittavalta, eikä koskaan ollut hyvä, mutta nyt luultavasti melkein jokainen toivoi, että olisi viileämpää. Sadettakaan ei ollut näkynyt pitkään aikaan.

Rymé katsahti taivaalle, joka sillä hetkellä oli lähes pilvetön ja kirkkaan sininen. Se sai miehen entistä äreämmäksi. Hänen sotilaansakin olivat olleet patalaiskoja, kuin jotkin laiskiaiset. Eivät olleet jaksaneet tehdä mitään. No, siitä sitten laiskottelusta viisi sataa punnerrusta. Voi, kyllä. Tuo mustahiuksinen keiju oli oikea orjapiiskuri. Hän ei jaksanut katsella joukkojensa laiskuutta. No, kaipa nekin oppisivat siitä jotakin.
Rymé puristi ruunikon värisen ratsunsa ohjaksia käsissään ja talutti sitä kohti Sfin-tornia, tuota aasojen tunnettua kiltatilaa. Mies murahteli itsekseen, ja oli onnellinen, ettei hänen tarvinnut olla enää vetämässä sotaharjoituksia. Miehen vihreät silmät katsoivat ympärilleen. Jossakin kaukana tuo näki taas kaupustelijoita. Niitäkin oli ihan liikaa. Tuo mulkaisi pahasti sinne suuntaan ja hypähti sitten apunaan kuitenkin hieman käyttäen siipiään, poninsa selkään ja hoputti tuon neliin. Näin hän olisi nopeammin perillä. Miksikäs lie hänet olikaan kutsuttu tornille?

Pian tuo olikin tornin luona. Hän hypähti alas ratsun selästä ja tervehti mekaanisesti nyökäten vartijaa, joka oli hänelle jo ennestään tuttu. Mies pääsi helposti sisään. Tornin luona hän antoi ratsunsa ohjakset eräälle henkilölle ja käski juottaa Eriérin ja harjata sen. Hänellä kun saattaisi mennä aikaa siellä sisällä.
Mies tarkasti että hiuksensa, jotka olivat jälleen vedetty viininpunaisella nauhalla nutturalle, sen takia, jotteivät ne häiritsisi häntä, kun hän oli harjoittamassa sotilaitaan. Miehellä oli päällään muutenkin ylväs tumma takki, jonka rinnusta koristi muutamat arvomerkit. Olihan hän aasojen sotajoukkojen kenraali ja kuvernöörikin. Viittakin miehellä tietenkin oli. Ihan vain tavallinen musta ja tietenkin tummat housut ja jaloissaan saapikkaat. Kyllähän Rymé tiesi, että musta hohkasi vielä enemmän auringonvaloa, muttei mies nyt voisi näyttäytyä missään neon kirjavissa vaatteissa keskellä kirkasta päivää.

Keiju saapui sisään torniin. Valtiaita tai valtiattaria ei näkynyt. Luultavasti hekin olivat vetäytyneet viileämpään paikkaan, joskin sisälle torniin saapuessaan herra huomasi, että hänet kyllä ympäröi mukava viileys. No, parempi niin.

//Ahah, vähän oot hauska . DDD No vastailenpas. //

Tulikukan kevyet ja vakaat askeleet kaikuivat tyhjässä käytävässä. Hän tunsi Sifin-tornin ja siihen kytköksessä olevan linnoituksen - josta tällä hetkellä oli palaamassa - kuin omat taskunsa, vaikkei Payonissa vielä ollut kovin pitkää aikaa viettänyt. Hänet oli myös miltei heti pestattu erään uuden Kaupungin-Vartija -ryhmän komentajaksi.

Tulikukka sipaisi mietteissään pitkiä, aaltoilevia hiuksiaan sivuun, pois ohuiden siipien tieltä. Siipien tyvillä oli taipumus alkaa kutiamaan, kun pitkät hiukset niitä vasten kevyesti hankasivat. Eikä hän tuota paikkaa yltänyt raapimaan. Jokin rapsutuskeppi olisi enemmän kuin tervetullut arjen apuväline.
Hän tajusi hetken kuluttua ajatustensa poukkoilevan harhailun ja keskittyi tärkeimpiin asioihin. Ei hänellä ollut aikaa ajatella joutavia, kun velvollisuudetkin oli hoidettavana.
Hän oli käynyt erään hieman korkeamman Vartijan pakeilla, tuo oli kertonut hälle yhdestä ilmoittautuneesta ehdokkaasta Dalerc'haan. Tätä vauhtia järjestöä ei koskaan saataisi kunnolla pystyyn. Harva täytti ryhmän kriteerit, ja vielä harvempi oli sellaiseen valmis.

Tulikukan askeleet muuttuivat kiivaammiksi hänen edetessään tyhjällä käytävällä töitään pohdiskellen. Hän kohensi otettaan ohutteräisestä ja -vartisesta viikatteesta. Tuo ase oli hänelle yllättävän tärkeä. Sillä hän aikoinaan oli iskenyt käden irti eräältä surmaajapetturilta.
Noita muistoja hän ei halunnut kaivella, ja ajatuksensa jälleen selvittääkseen alkoi tutkikaan linnoituksen käytäviä. Viileää hohkaavat miltei paljaat kiviseinät olivat aukottomat, yksikään ikkuna ei luonut auringonsäteitään näihin holveihin. Muutama soihtu siellä täällä ja pari kulahtanutta seinävaatetta olivat ainoat valopilkut hämärässä ja kosteassa käytävässä.
Tätä osaa linnasta käytettiin harvoin.

Edessä päin alkoi häämöttää vankat, puiset pariovet, jotka johtivat Sifin-torniin.
Parioville ehdittyään kohotti Tulikukka nopeasti kättään, osoittaen vaalean kämmenensä kohti ovien vieressä olevaa soihtua ja katsahti tuon hentona lepattavaan liekkiin silmät välkähtäen. Pieneksi hetkeksi tuo tielli voimistui ja lepatti ankarammin, kuin se olisi oikein pinnistellyt kasvaakseen.
Käytävässä oli kuitenkin liian vähän ilmaa tuota pientä liekkeä varten, ja jotta sen olisi saanut kasvamaan, olisi käytävään muodostunut tuulenpyörteitä kun tuli imi liian paljon happea itseensä.

Tulikukka laski veltosti kätensä sivulleen ja työnsi toisen raskaista pariovista auki, sulkien sen jälkeensä.
Hän joutui hetken aikaa vain seisomaan paikoillaan ja räpyttelemään silmiään pitkän hämärän jälkeen. Täällä oli ikkunoita valoa käytäville luomassa.
Hän tunnisti etäämpää häntä kohden kävelevän Rymén, itse aasojen sotajoukkojen kuvernöörin. Tuo keijuherra oli hänellekin hänen työnsä antanut.
Miehen ehättäessä hänen kohdilleen, kumarsi Tulikukka tuolle naisellisen sulokkaasti mutta silti sotilaallisen nöyrästi ja ja arvokkaasti, kuten kunnon alempiarvoiset arvokkaammilleen. Hän ei nöyryyttään tohtinut vielä tuolle ensimmäisestä jäsenestä puhua, ties miten huonon kuvan hän itsestään antaisikaan, jos olisi ilman lupaa alkanut itse kuvernööriä puhuttelemaan.

Rymé käveli eteenpäin tornissa ja kätensä kierähti kaksiteräisen kirveen kädensijalle. Hän halusi aina tarkistaa, että arvokas aseensa olisi aina tallessa. Heittopiikit nyt olivat takkinsa hihansuissa, josta ne oli helposti vedettävissä. Nopea liikkeiselle ne olivat kätevät. Ne sattuivat yleensä hämäyttämään vastustajan parahiksi ja sitten voisi vaan iskeä. Toisaalta ne taas saattoivat muutenkin täpärässä tilanteessa pelastaa hengen, kuten Rymé oli monasti nähnytkin.

Aseita mies todellakin osasi käyttää, paremmin kuin oli veljensä joskus osannut.
Rymé oli ollut pienestä pitäen muutenkin kova luonteeltaan, eikä antanut vähästä periksi. Mies kohtasi haasteen kuin haasteen, ei pelännyt kuolemaa, eikä mitään muutakaan. Paitsi pieniä hiiriä. Siksi mies ei tykännyt mennä minnekkään vanhoihin rakennuksiin, ne kun yleensä vilisivät jonkin sorttisia hiiriä. Ei rotat olleet pelottavia, mutta hiiret. No, eihän Rymé sitä kenellekkään myöntänyt, ei todellakaan. Minkälaisen kuvan sotilaat ja valtiaat ja muut saisivat hänestä.

Miehen tummat siivet heilahtelivat aina välillä laiskasti. Kieltämättä ne muistuttivat suuresti eräänlaisen perhosen siipiä. Mies kulki ylväästi pää pystyssä, ja jotenkin sotilasmaisesti. hän olikin ylväs ja oman arvonsa tunteva mies. Häntä ei niinkään menty loukkaamaan, sillä sen jälkeen saisi aika helposti armeijan peräänsä. Sotilaansa kunnioittivat suuresti kenraalia ja moni oli kunnioittanut myös hänen isäänsä. Ryméstä oli tullut isänsä jatkaja, kun isompi veli, Remiér kuoli. Ja hyvin oli kyllä tuo keiju tehtävänsä hoitanut.

Miehen olo alkoi hetki hetkeltä viilenemään aina vain enemmän tornin sisällä ollessaan. Sinne ei niinkään päässyt kuumuus. Nopeat ja vankat askeleet kaikuivat tyhjällä alueella ja tuo hetkeksi jäi pohtimaan, miksikäs hänet olikaan kutsuttu ylempiarvoisen puheille. Se ei ollut kovinkaan tärkeää, ei se ainakaan siltä vaikuttanut, mutta koskaan ei mitään sellaista pitänyt ottaa ihan leikilläkään.
Rymén silmät tarkkailivat ympärilleen tarkkaavaisesti. Kuten tuolla olikin yleensä tapana.

Hän oli pian jo lähellä ovia, jotka johtivat ulos Sifin-tornista. Mies huokaisi hiljaa ja arvokas kävelytyyli senkun vain jatkui. Hänen saapikkaidensa kannat naksuivat lattiaan ja kun tuo katsahti kunnolla eteensä, niin hänhän näki erään tutun henkilön. Tulikukan. Hän oli pestannut tuon tomeran neidin Vartija ryhmän johtajaksi. Tulikukka kumarsi Rymélle ja Rymé nyökkäsi sotilaalliseen tapaan neidolle.
"Komentaja!"
kuului keijumiehen suusta topakka lausahdus. Hienoinen hymynkare käväisi noilla muuten niin vakavilla kasvoilla.
"Onko mitään uutta Dalerc'hasta?" Rymé kysyi, pitäen vihreiden silmiensä katseen Tulikukassa. Tuossa neidossa oli sisua ja pätevyyttä. Hän ei ollut kuin muut neidot, vaan Tulikukka oli kuin luotu johtamaan jotakin sellaista kuin Dalerc'ha.

Käytävällä käveli jokin arvoinen sotilas, joka nyökkäsi sotilaallisen nöyrästi kummallekkin, kun käveli heidän ohitseen. Rymé tyytyi jälleen nyökkäämään, ja kohotti sitten katseensa jälleen Tulikukkaan. Hän odotti oikeastaan innolla kuulumisia.

//Ja sever tönköttää jälleen . D Oon vähän epähauska tyyppi .< <3//