Iilimadot vesihommissa

//Eli jatkoa Maaoravat kevätpuuhissa pelille . DD JONA tänne! //

Anarin suureksi hämmästykseksi Kobol osoittautui aikamoiseksi Tarzaniksi.
Mies tosiaankin suunnisti kohti kukkulaa, ja lähti vieläpä kipuamaan sen jyrkkää jyrkännettä ylös, retuuttaen Anaria olkapäällään, joka taas oli sisimmässään erittäin tyytyväinen siihen, että joku hoiti raskaat hommat hänen puolestaan.
Taisi hän olla aika Jane, riippuessaan vain siinä olkapäällä, mitäänsanomattoman näköisenä.

Jo jokseenkin hengästynyt Kobol, krhhm, siis Tarzan kapusi yllättävän sulavasti ylöspäin rinnettä, kunnes hänen saappaansa juuttui jonkin sortin risukkoon.
Eipä tainnut saapas olla miehelle kovin tärkeä, sillä se jäi pian yksinään takavasemmalle nököttämään. Tai oikeastaan, ei yksinään, sillä oli nyt useita kitiseviä oravia seuranaan.

Onneksi saapas piti oravien mielenkiintoa, jopa peräti reilut kolme sekuntia yllä, sitten ne jo kipittivät liiankin sulavasti rinnettä ylöspäin heidän perässään. Anar ei olisi silloin mistään hinnasta halunnut nähdä omaa, järkyttynyttä ilmettään.

Lopulta he olivat kuitenkin jo kukkulan huipulla, jolta Anar saattoi jopa Mimirin lähteenkin tähystää. Harmi vain, että rinne jyrkkeni nyt alaspäin, ja se olisi jopa Tarzanille hankalaa kavuta alas ilman kaatuiluja. Ja mikäli Tarzan kaatuilisi, se merkitsi myös sitä, että Anar lentäisi jonnekin piikkipuskaan tämän olkapäältä, ja raivohullut oravat saisivat hänet kiinni ja söisivät iltapalaksi!
Vai mitä nuo oravat edes heistä halusivat?
Anarilla ei ollut nyt aikaa miettiä sitä.

Pian lähtikin yllättävän poukkoileva ja liukastelava kyyti alas rinnettä, joka päättyi suoraan Mimirin lähteeseen. Anar pääsi viimein pois olkapäältä, hänen helpotuksekseen he olivat asettuneen sellaiseen kohtaan lähdettä, että hänen jalkansa ylsivät pohjaan suht. helposti. Vesi oli kaiken sen hikisen oravien karkumatkan jälkeen erittäin virkistävää, mutta iltakin oli jo varsin lähellä, joten Anar tiesi hyvin, että kun hän viimein lähteestä nousisi, hän jäätyisi kuoliaaksi.
“Usko pois, olkapäälläsi riippuminen ei varmasti ollut yhtä karmiva kokemus, kuin joutua tappajaoravien raatelemaksi”, hän totesi naurahtaen, ja antaen katseensa sitten etsiä noita oravia, jotka paraikaa saapuivat lähteelle, saarsivat heidät, mutteivät uskaltautuneet veteen asti.
“Siinä pahat missä mainitaan. Ihmeen viisaita oravia, kun tajusivat meidät saartaakin. Saa nähdä kuinka kauan saamme täälläkin virua.”
Anarin äänessä oli tilkka huvittuneisuutta, mutta naurahdus joka hänen lausettaan seurasi oli kolkko. Voihan noita oravia.

Kobolin kohottaessa jalkansa vedestä, ja tarkastellakseen siihen aiheutuneita vahinkoja, Anarin silmät olivat pullahtaa päästä.
“Näyttää kivuliaalta”, hän huokaisi, ja tunsi itsensä onnenpekaksi, kun oli joutunut kärsimään vain poukkoilevasta kyydityksestä. Jossain määrin hän sääli Kobolia.
Kaikki vain oravien takia.

Mimirin lähteessä kellui kaiken maailmaan moskaa, ruohoa, katkenneita puiden oksia.
Yhden tällaisen oksan Anar poimi itselleen, muistaessaan lupauksensa, ja halutessaan Kobolia nyt hieman piristää.
Hän kohotti oksan oikein korkealle ja lausui sitten, kuin mikäkin kuningatar:
“Arvon Kobol, minulla on kunnia täten löydä teidät parhaimmaksi Tarzaniksi, mitä Payon sisällään kantaa”, sitten hän laski oksan hienostuneesti miehen olalle ja virnisti.
“No, kuinka valoisalta tämän hetkinen tilanteemme näyttää, Tarzan?”

//Tarzan . D//

“Arvon Kobol, minulla on kunnia täten lyödä teidät parhaimmaksi Tarzaniksi, mitä Payon sisällään kantaa”, Anar sanoi virnistäen, käyttäen jotain oksaa Kobolin Tarzaniksi lyömiseen. Pienenpieni virnistys kohosi myös intiaanin kasvoille.
“No, kuinka valoisalta tämän hetkinen tilanteemme näyttää, Tarzan?”, Anar sitten kysyi.

"Valitettavasti kaikki Payonin apinat taitavat olla tälläkin hetkellä sataman kapakoissa, joten niistä ei ainakaan ole apua", Kobol totesi pitäen ilmeensä vakavana. Sitten hän kohotti hetkeksi katseensa taivaalle.
"Mutta kyllähän se vielä jonkin aikaa näyttäisi olevan valoisaa", intiaani jatkoi pohdintaansa. Vaikkei Kobol siltä kenties aluksi vaikuttanutkaan, hänellä oli kyllä huumorintajua. Se vain peittyi helposti intiaanin hieman varautuneen ulkokuoren alle.

Kobol sattui vilkaisemaan alas veteen ja näki jotain mustaa kuhisemassa jaloissaan. Vaistomaisesti hän liikahti kauemmaksi, mutta musta massa seurasi perässä. Hetken ihmeteltyään intiaani tajusi, että hänen jalkansa oli täynnä vuotavan veren houkuttelemia iilimatoja.

Puoliääneen intiaani kirosi tulikivenkatkuisesti. Miten hän nyt pääsisi eroon noista iilimadoista, kun nuo kirotut oravat vieläkin vahtasivat heitä rannalla. Tuollainen lauma iilimatoja saisi jo pahaa jälkeä aikaan hänen jalkaansa. Samantien olisin voinut jättää jalkani noiden oravien armoille, Kobol ajatteli ärtyneenä.

Äkkiä miehen mieleen juolahti ajatus. Kenties se ei ollut kaikkein järkevin sellainen, mutta intiaani alkoi olla niin turhautunut näihin hulluihin kaupunkilaiselukoihin että jotain oli pakko tehdä, edes pienen helpotuksen aikaansaamiseksi.

Niinpä Kobol kahlasi lähemmäksi rantaa ja ojensi varovaisesti iilimatojen peittämää jalkaansa kohti oravia. Silmät kiiluen pörröturkkiset otukset hyökkäsivät jalan kimppuun. Nopeasti intiaani vetikin jalkansa takaisin turvaan, pois oravien ulottuvilta.

Kobolin onneksi hänen temppunsa oli onnistunut. Lähes kaikki iilimadot olivat kohdanneet kohtalonsa oravien hyökkäyksessä, mutta intiaanin jalka ei ollut vahingoittunut enää enempää. Jälleen yhdellä jalalla tasapainoillen Kobol noukki loputkin mustista lieroista irti jalastaan ja kietoi sen ympärille sitten muutamia suuria lehtiä, jotka kelluivat vedessä. Eivätpä iilimadot enää voisi pureutua kiinni hänen kovia kokeneeseen jalkaansa.

Sitten intiaani taas käänsi hiljaisen huomionsa kohti oravia, jotka piirittivät Mimirin lähdettä yhä äkäisesti säksättäen.
"Ei sinulla olisi ideoita?", Kobol kysäisi Anarilta. Ainakaan intiaani itse ei voinut keksiä, miten he oikein pääsisivät lopullisesti eroon oravista.

"Valitettavasti kaikki Payonin apinat taitavat olla tälläkin hetkellä sataman kapakoissa, joten niistä ei ainakaan ole apua", lausahti Kobol hetken päästä, saaden Anarin naurahtamaan, ja tietysti pohtimaan näitä apinoita. Millaisia moiset mahtaisivat olla? Ainut kuva, jonka neito saattoi mieleensä näistä apinoista muodostaa oli suuri kaljamahainen mies, joka kittasi kurkkuunsa useamman oluttuopillisen kuin olisi hyväksi.

Intiaani miehen vielä mainitessa, että kyllä vielä jonkin aikaa taitaisi valoisaa olla, kohotettuaan ensiksi katseensa taivaalle, Anar hymähti pienesti, saaden silmänsä jopa hienoisesti tuikkimaan. Hovissa, jossa hän eli, ei paljon aikaa tuhlattu edes pienimuotoiseen vitsailuun, mikä oli sinänsä harmi, sillä Anar niin suuresti vitsejä rakasti, kadulla eläessään hän kun oli jo ehtinyt niin tottua niihin.

Joten ei ollut ihme, kun Kobolin vitsi, häntä kummasti piristikin, se kun oli ensimmäinen huumorillinen osoitus häntä kohtaan sitten kahteen vuoteen.
Hänen mielensä olisi tehnyt vääntyä kerälle, ja hekotella oikein kunnolla, muttei suinkaan tehnyt niin, Kobolhan olisi pitänyt häntä aivan hulluna.

Anarin katse seurasi intiaanin katsetta lähteen pohjaan, jossa jotakin mustaa kuhisi miehen jalan ympärillä. Anarin suusta pääsi ohut älähdys, kun hän hyppäsi hieman kauemmas. Iilmadot eivät kuitenkaan olleet hänestä kovin kiinnostuneita, Kobolhan se oli, joka verta vuosi.
“Tämä tästä vielä puuttuikin!” hän huudahti, ja seurasi katseellaan Kobolia, joka nyt syötti iilimatoja oraville, suoraan tarjottimeltaan, eli jalastaan.
Ohut hymynkare kohosi neidon kasvoille, itse hän ei olisi ikimaailmassa onnistunut keksimään jotain noin viisasta, saati sitten uskaltanut toteuttaa sitä. Noh, Kobolhan se tässä se Tarzan oli, ei hän.

Kun iilimadoista oli päästy, saattoi Anar taas huokaista helpotuksesta.
"Ei sinulla olisi ideoita?", Kobol vielä kysäisi tarkoittaen tietysti oravapulmaa, kysys sai neidon katsahtamaan oraviin ja värähtämään. Yhä ne jaksoivat säksättää siinä lähteen ympärille. Pieni kikatus pääsi yllättäen neidon suusta, kun hän upotti itsensä lähteen veteen niin, että hän oli enää vedenpinnalla vain leuasta ylöspäin.
“Olethan kuullut huhun, että tästä lähteestä juova saisi ikuisen viisauden? Voisimme ottaa sen paikkansapitävyydestä juuri nyt selvää! Ehkä saamme sitten suuressa viisaudessamme vielä vastauksen oravapulmaammekin, jopa ennen yötä!” hän hihitti ja upotti itsensä sitten kokonaan veteen, hörpäten samalla hieman tuota likaista vettä, joka kuitenkin oli yllättävän puhdasta, lähes taianomaisen.
Sitten hänen päänsä pilkisti jälleen vedenpinnalle, silmät tuikkivat intoa ja huvittuneisuutta. “No, näytänkö viisaammalta?”

“Olethan kuullut huhun, että tästä lähteestä juova saisi ikuisen viisauden? Voisimme ottaa sen paikkansapitävyydestä juuri nyt selvää! Ehkä saamme sitten suuressa viisaudessamme vielä vastauksen oravapulmaammekin, jopa ennen yötä!”, Anar hihitti Kobolin kysyttyä tältä ideoita oravapulman ratkaisemiseen. Hieman intiaania alkoi epäilyttää naisen mielenterveys, kun tämä yhtäkkiä rupesi tuolla lailla hihittelemään. Äkkiä nainen upottikin itsensä kokonaan likaiseen veteen ja taisi hörpätäkin sitä, mitä Kobol ei kyllä olisi tehnyt kuin ehkä äärimmäisessä hädässä, niin likaiselta vesi näytti.

Sitten Anarin vettävaluva pää pulpahtikin takaisin pinnalle.
“No, näytänkö viisaammalta?”, nainen kysyi. Arvioiden Kobol tarkasteli neitoa. Vaaleat hiukset olivat läpimärät ja joitakin suortuvia oli liimautunut Anarin kasvoille. Lisäksi tämän hiuksiin oli tarttunut jos jonkinmoista roskaa lähteen pinnasta. Vaatteetkin olivat kastuneet täysin ja näyttivät muutenkin kärsineiltä.

"Se riippunee siitä miten viisas määritellään", Kobol tyytyi sanomaan diplomaattisesti. Ei hän viitsinyt suoraan sanoa että hänen mielestään Anar näytti nyt oikeastaan aika tyhmältä.

Oravia tarkkaillessaan Kobol huomasi, että ne alkoivat muuttua melko levottomiksi. Aivan kuin niiden aggressiivisuuden tilalle olisi tullut huolta, kenties jopa pelkoa. Tämä sai intiaanin entistä enemmän varuilleen, mikä ikinä oravia häiritsikin, tulisi varmasti häiritsemään heitä paljon enemmän. Kuin yhteisestä päätöksestä oravat lähtivät äkkiä vipeltämään pois lähteen laidoilta, kadoten pian näkyvistä. Intiaani viritti aistinsa äärimmilleen, jotta saisi selville mikä oravat oikein oli pelottanut. Samalla hänen huolensa kasvoi kasvamistaan, näkyen nyt jopa hänen kasvoiltaan.

Ensiksi Kobol kuuli karjuntaa. Nopeasti hän käänsi katseensa äänen suuntaan. Kun äänen aiheuttaneet eläimet tulivat näkyviin, ei Kobol voinut uskoa silmiään. Intiaani ei sitä tiennyt, mutta lämpimiltä mailta tullut sirkus oli juuri leiriytynyt Payoniin ja tuonut muassaan eksoottisia eläimiä. Näiden joukossa oli kymmenen leijonaa. Kymmenen leijonaa, jotka nyt olivat karanneet ja lähestyivät Mimirin lähdettä.
"Voi pyhät jumalat", pääsi Kobolin suusta.


// älä kysy mistä nuokin vedin xDD //

"Se riippunee siitä miten viisas määritellään", Kobol lausui jokseenkin diplomaattisesti, saaden Anarin mielialan hivenen laskemaan.
Neito tyytyi tunnustelemaan päätään, jonne jostain syystä oli kaiken maailman roskia eksynyt, likainenhan lampi olikin, vaikka sen vesi kyllä oli yllättävän puhdasta.
“Olihan niillä kaikilla entisajan profeetoillakin risuja päässään, sehän oli ikään kuin viisaudenmerkki”, hän naurahti kuivasti, antoi katseensa kiertää lähteen reunoilla säksättelevissä oravissa, joiden viha ei näyttänyt laantuvan sitten millään.

“Hyvä on..”, hän huokaisi, alkaen sitten vähitellen sukia roskia hiuksistaan.
“..tuskinpa minä kovin viisaalta sittenkään näytän.”
Muutama mädäntynyt puunlehti tarttui hänen vaaleista hiuksistaan hän sormiinsa, pääsi älähdys, ja samassa neito jo viskasikin nuo mädäntyneet lehdet takaisin veteen, jonka pinnalle ne jäivät hetkeksi kellumaan, ennen kuin iilimadot pistivät ne poskeensa.
Neito huokaisi, kaivoi päästään loputkin roskat, ja asetteli jopa muutamia hiuksiaan siistimmin. Hän oli juuri hymyilemässä, ja kysymässä ´Parempi?´, kun hänkin havaitsi oravien levottomuuden. Yllättäen ne olivat kadonneet lähteen reunoilta, ja vipelsivät täyttä laukkaa tiehensä. Yllättynyt ilme valtasi Anar- neidon kasvot, olivatko he päässeet oravista näin helpolla, vai kuuluiko tähänkin jotain ikäviä seurauksia?

Ja totta kai siihen kuului niitä ikäviä seurauksia. Kuului kaameaa karjuntaa, joka nostatti hädän Anarían kasvoille, hän katsahti äkkiä Koboliin, josta oli tullut hänen ihailema Tarzaninsa. Ja Tarzanhan peittosi taruissa pedon kuin pedon, oli se sitten leijona taikka norsu.
"Voi pyhät jumalat", pääsi Kobolin suusta, kun kymmenen leijonaa ilmestyi näköpiiriin. Anar haukkoi yllättyneenä henkeään. ”Sanos muuta. Se on sitten menoa, Tarzan”, hän huudahti hieman säikähtäneenä, saaden jotenkin kummassa huvittuneisuuttakin ääneensä. Tilanne oli niin luonnoton. Leijonia!

Hitaasti Anar hivuttautui ihmemies Tarzanin taakse suojaan. Siellä hän sitten värjötteli, toivoen että Kobolilla olisi jokin ihmeellinen idea jälleen mielessään.
Anarin pienen päähän, ei meinannut mahtua sillä hädän hetkellä mitään.
Vai mahtuiko sittenkin, oliko Mimirin lähde tehnyt tytöstä tosiaan viisaan?
”Leijonat, ne pelkäävät tulta!” hän huudahti, äänensä vaimetessa loppua kohden. Keskellä lähdettä tuskin mitään tulta saisi aikaan.

”Jos haavoitamme leijonia, niiden veri houkuttelee iilimadot, jotka syövät ne meidän puolestamme”, neidolla välähti viimein hieman hölmö tuuma, mutta tässä hädässä se olikin ainut sellainen, joka heidät saattaisi pelastaa. Yksi leijonista karjaisi, ja kahlasi veteen, aikoen kai uida pian heidän luokseen. Anar tarrasi kiinni Kobolista, leijonia, kuinka kamalaa!

//Kobol on Anarin Tarzan, saa hoitaa likaiset hommat xD//

”Leijonat, ne pelkäävät tulta!”, Anar huudahti. Tuli todellakin olisi hyvä vaihtoehto, mutta keskellä lampea sitä ei saisi sytytettyä. Lisäksi se olisi hankala hallittava eikä ainakaan Kobol halunnut aiheuttaa koko puiston tai peräti kaupungin muuttumista tuhkaksi.

Anarin seuraavaksi ehdottaman iilimatotaktiikan toimivuutta Kobol pääsikin kokeilemaan kun veteen kahlannut leijona tuli intiaanin sapelin ulottuville. Yhdellä viillolla intiaani sivalsi kissapetoa kuonoon ja toiseen etujalkaan saaden sen karjahtamaan kivusta. Sitten mies vetäytyi heti hieman kauemmaksi, sillä haavoitettu peto saattaisi ruveta hyvinkin ärtyisäksi. Perääntyessään Kobol vahingossa törmäsi päin Anaria, joka piilotteli miehen takana. Nopeasti mies murahti anteeksipyynnön ja keskittyi vahtimaan leijonien liikkeitä.

Heidän onnekseen haavoitettu leijona päätti perääntyä hyökkäämisen sijaan ja toisetkin kissapedot kävivät varovaisemmiksi nähtyään toverinsa kohtalon. Iilimadot hyökkäsivät heti kiinni leijonan haavoihin, mutta niistä ei näyttänyt aiheutuvan sille juurikaan vahinkoa. Äkäisesti murahdellen leijona nousi takaisin rannalle ja hankkiutui eroon jalassaan roikkuvista iilimadoista. Häntäänsä puolelta toiselle piiskaten eläin tarkkaili heitä, Kobolin tarkkaillessa vuorostaan sitä ja muuta laumaa.

"Jos nuo hyökkäävät yhtä aikaa, olemme liian suojattomia tässä", Kobol mutisi puoliksi itsekseen. Kuumeisesti ratkaisua etsien intiaani haravoi katseellaan lähteen ympäristöä. Pian se osuikin heidän takanaan kohoavaan vanhaan, kyhmyiseen puuhun. Miehen tietämän mukaan leijonat eivät kiivenneet kovin hyvin ja ainakin puussa olisi helpompi puolustautua kuin tässä keskellä lähdettä.

"Älä juokse, vaan kävele rauhallisesti tuon takanamme olevan puun luo ja kiipeä sinne. Jos juokset, leijonat saattavat luulla että olet pakeneva saalis ja voivat hyökätä", Kobol sanoi Anarille ja lähti itsekin rauhallisesti vetäytymään kauemmas koko ajan tarkkailemistaan pedoista. Heidän liikkuessaan kauemmas tulivat leijonat vastaavasti lähemmäs, joten etäisyys pysyi koko ajan samana.


//tein tän taas melkein kokonaan -yllätys yllätys- tt:n tunnilla xD//

Anar kyhjötti puput pöksyissään Kobolin takana. Koskaan hän ei ollut varmaankaan tällaista pelkoa tuntenut, tai no, hänen miehensä kyllä kävi aika hyvin petomaisesta leijonasta, joten ehkäpä hän sittenkin oli.
Hiljaa mielessään Anar kirosi sitä, että oli jättänyt voodoo-nukkensa kotiin, muutenhan hän olisi voinut aiheuttaa leijonilla enemmän kuin tarpeeksi kipua. Jossain mielensä perukoissa hän nauroi synkästi. (Joo, en tiiä mistä tää tuli : D D)

Yksi leijonista kahlasi veteen ja lähestyi heitä. Selvästikin Kobol päätti kokeilla Anarin ehdottamaa iilimatotaktiikka, ja sivalsi haavoja leijonaan, joka ulvahti aika pahasti.
Iilimadot kiinnittyivät eläimen haavoihin, mutta eivät saaneet siinä sen enempää pahaa aikaan. Pelästynyt eläin kuitenkin peruutti rannalla, siinä samassa kun Kobol peruutti kohti Anaria.

Sitten jaeltiinkin jo neuvoja. Kobol ehdotti takana sojoittavaan puuhun kiipeämistä, mitä Anar piti oikein hyvänä ajatuksena.
Leijonat tuskin osaisivat kiivetä. Niinpä hän liikkui rauhallisesti puun luokse, Kobolin neuvojen mukaan, kapusi sinne kuin mikäkin alkuasukas konsanaan, ja Kobol tuli perässä.

Nyt he kyyhöttivät turvallisesti puussa, joka oli heidän oma pikku linnansa. Valitettavasti linnoihin aina hyökkää vihollisarmeija, ja niin kävi nytkin! Kukapa olisi arvannut, että Valhallan leijonat olivat kuuluisia muhkeista loikistaan XD
He olivat kuin hyppyrottia konsanaan! Ja niinpä leijonista kaikken suurin taivutti rohkeasti takajalkansa, ja loikkasi kevyesti puuhun, saaden sen hieman huojumaan. Leijona oli nyt vain muutamaa oksaa heitä alempana. Muut leijonat jäivät piiriin puun alle, etteivät he varmasti pääsisi sieltä alas hyppäämään.

Puput kykkivät yhä vapisevan Anarin housuissa, joka ei kuitenkaan hätätilanteessa aivan neuvottomaksi jäänyt. Hän nimittäin keksi valtavan liaanin, joka johti muutamaa oksaa ylempänä heidän puustaan toiseen puuhun, lähteen toiselle laidalle.

Ohuella etusormellaan hän osoitti tuota mahtavaa liaania Kobolille, huudahtaen: "Nyt voisivat olla Tarzan-taitosi paikallaan!"

//ÄLÄ EDES KYSY MISTÄ KEKSIN HYPPIVÄT LEIJONAT JA
TARZAN-LIAANIT ! AIDA PARKA ON JÄLLEEN KERRAN NÄHNYT PAHOJA UNIA : > : D //

Anarin kavuttua puuhun myös Kobol seurasi perässä. Sapeliaan intiaani piti kuitenkin koko ajan kädessään, jos leijonat päättäisivät hyökätä. Yhdellä kädellä kiipeäminen oli melko vaivalloista, mutta puu oli onneksi kyhmyinen ja sen matalalla roikkuville oksille oli loppujen lopuksi helppo kiivetä. Mies ei kavunnut kovin korkealle, jotta voisi torjua leijonat jos ne päättäisivät yrittää puuhun. Kobol ripustautui puuhun roikkuen siinä melkein pää alaspäin ja oli valmis estämään leijonien kiipeämisyritykset.

Eräs leijonista uskaltautuikin hieman kohottautumaan puun runkoa vasten, mutta vetäytyi nopeasti kauemmaksi tuntiessaan intiaanin sapelin terän kuonossaan. Ärtyisästi murahtaen peto palasi takaisin paikalleen piiriin jonka leijonat olivat muodostaneet puun ympärille.

Kobolin leijonantorjuntataktiikka olisi saattanutkin toimia, ellei eräs Valhallan leijonien erikoispiirre olisi tullut ilmi. Muhkealla loikalla leijonista suurin hyppäsi eräälle puun mahtavista oksista, joka hieman notkahtaen kesti kissapedon painon. Temppu sai intiaanin kiroamaan itseään, oliko heidän todellakin pitänyt kiivetä juuri siihen puuhun jonka oksat olivat riittävän leveitä leijonillekin.

Koska intiaani oli jäänyt Anaria alemmaksi, oli leijona nyt samalla korkeudella miehen kanssa. Onneksi se sentään oli toisella puolella puuta eikä pääsisi ihan heti Koboliin käsiksi.
"Nyt voisivat olla Tarzan-taitosi paikallaan!", Anar huudahti jossain Kobolin yläpuolella. Hetkeksi intiaani kohotti katseensa ja näkikin sitten liaanin, jota neito osoitti. Mies ei kuitenkaan ehtinyt sen pidempään ihmetellä mitä liaani oikein siellä puussa teki. Puuhun hypännyt leijona oli nimittäin käyttänyt hyväkseen Kobolin huomion hetkellistä herpaantumista ja sen kynnet iskivät kipeästi miehen oikeaan kylkeen. Intiaani yllättyi niin pahoin että pudotti sapelinsa maahan.

Kiroustulva virtasi Kobolin suusta, kun hän tajusi mitä oikein oli tehnyt. Nythän he olisivat aivan suojattomia. Intiaani vääntäytyi oksallaan takaisin pystyasentoon, eipä hänen enää kannattaisi roikottaa itseään alhaalla. Hieman miehen kylkeä jomotti, kynnet olivat iskeytyneet melko syvälle paksusta nahkapaidasta huolimatta. Eivät haavat juurikaan intiaania haitanneet, eniten häntä huoletti se että ne voisivat tulehtua helposti. Se ei kuitenkaan ollut Kobolin päällimmäinen huolenaihe.

Kun sapeli ei enää hidastanut, intiaani kipusi nopeasti samalle oksalle Anarin kanssa. Liaanin mies otti käteensä ja kokeili hieman sen kestävyyttä. Ainakin se vaikutti lujalta, eikä heillä nyt ollut muitakaan vaihtoehtoja. Tähän puuhun leijonat pääsisivät liian helposti.

"Pidä lujasti kiinni", Kobol kehotti Anaria. Kätensä intiaani pujotti ensin naisen ympäri ja sitten tiukasti kiinni liaaniin. Huuto pääsi miehen suusta heidän lähtiessään kiitämään ilman halki kohti toista puuta, jonka pienet oksat kantaisivat varmaan heidän painonsa mutteivät onneksi sallisi leijonien kiipeämistä. Niin Kobol ainakin toivoi.


//tarzaaan! xD//

Puuhun hypännyt, pihisevä ja puhiseva leijona, sai Anarin melkeinpä tutisemaan kauhusta, kuin pikku vauva.
Leijonia, täällä, Valhalassa! Ei ikimaailmassa!
Neitokainen ei vieläkään voinut käsittää asiaa todeksi. Tämä oli vuoden shokki, kauhu, kammotus, joka jäisi kummittelemaan hänen uniinsa neidon lyhyeksi loppuelämäksi, tai pahimmassa tapauksessa koituisi hänen kohtalokseen heti paikalla, tällä hetkellä, sillä sekunnilla.
Anar ei osannut kuin tapittaa puusta roikkuvaa liaania, ja kimittää, että nyt olisivat Kobolin Tarzanin-taidot paikallaan!

KLONKS! Jotakin putosi sukkelasti maahan. Anarían katse nuokahti alaspäin esineen mukana, niin että hän oli itsekin huojahtaa puusta, kymmenen puuta raapivan leijonan joukkoon. Nopeasti oli Anaría kuitenkin saanut tasapainonsa takaisin, neidon katse käväisi vielä nopeasti maahan pudonneessa esineessä, jota leijonat innokkaasti nuuhkivat. Sapeli. Kobolin sapelli. KLUNKS! Tällä kertaa mitään ei pudonnut maahan, ääni taisi pikemminkin kuulua neidon kurkusta, kuin maahan kopsahelevista esineistä.

Vihdoinkin Kobol oli päässyt kiipeämään samalle tasolle puuta kuin Anar, tosin leijona oli ehtinyt raapaisemaan häntä. Hetken neidon katseessa viipyi huolestunut sävy, joka unohtui kuitenkin hetkessä Kobolin tarratessa sekä hänestä, että liaanista kiinni, ja huudahtaen: "Pidä lujasti kiinni"
"Ei muuten tullut mieleenkään", Anar naurahti hieman synkeästi, vaikkei hetki välttämättä ollut kaikkein soveliain keskustelujen aloituksille.

Kobol päästi karmean karjaisun samalla, kun liaani kiisi kohti ohuempaa puuta. Anar yhtyi karjaisun kiljaisulla.
Vihdoin he saavuttivat kapean puun, joka kesti heidän painonsa hyvin, muttei vaikuttanut siltä että se kestäisi leijonia.
Sillä hetkellä Anar roikkui nyt jossain ihme asennossa puunoksalla, johon liaani oli heidät törmäysvauhdissaan viskannut. Ai, sitä tuskaa ja huh, sitä helpotusta. Leijonat olivat nyt kaukana! Vai olivatko?

Äskeisen puun juurelle pesiytyneet leijonat olivat päättäneet vaihtaa pesäpuuta. Pomppien ja juoksien he saavuttivat ohuen ohutta nuorta koivua, jossa Anar ja Kobol killuivat.
Leijonista suuri kokoisin ulisi yhä vanhan puun oksalla uskaltamatta tulla alas.
Se nosti pienen hymyn neidon huulille, joka kuitenkin hukkui kauhunilmeeseen, toisten leijonien saapuessa heidän puunsa juurelle, ja alkaen pomppia sitä vasten.

Anar käpertyi oksalleen niin pieneksi keräksi kuin suinkin saattoi, jotteivat leijonien karvaiset käpälät yltäisi häneen millään ilveellä.
Sitten tapahtui pahin, yksi leijonista ponnisti aimo loikkaan kohti puuta. Oksa petti sen alla, mutta taidokas sirkusleijona kiersi käpälänsä ohuen puunrungon ympäri ja jäi siten roikkumaan puuhun, joka alkoi pikku hiljaa uhkaavasti huojua.
He olivat tosiaan valinneet puun, joka ei kestänyt yhdenkään ylimääräisen leijonan painoa.
Yhä useampi leijona innostui loikkimaan huojuvaa puuta vasten, joka ei enää ollutkaan huojuva, vaan kaatuva.

Anar oli edelleen käpertyneenä oksallaan, kuolema paistoi hänen kasvoiltaan. Hän oli jo menettänyt uskonsa pelastumiseen, kun hän tunsi puun kaartuvan voimakkaasti oikealle, tietäen että kohta se pamahtaisi voimalla maahan, niin että hän jäisi sen alle, leijonilla kuorrutettuna.

//Vihdoin sain vastattuu : DD Anteeks ku on kestänyt! //

Jotenkin he pääsivät huudon saattelemalla ilmalennollaan siihen toiseen puuhun, joka hieman huojahti kahden ihmisen painosta. Kobol ehti jo mielessään huokaista helpotuksesta, täällä he voisivat sentään jotenkin pysyä hengissä, elleivät leijonat sitten keksisi näännyttää heitä nälkään. Vaikka se tuskin oli mikään paras tapa hankkia ruokaa, kuka nyt haluaisi syödä ruokaa joka oli pelkkää luuta ja nahkaa?

Yhden leijonan hypätessä kohti puuta Kobol tuhahti, kuvitteliko se otus tosiaan pystyvänsä kiipeämään tähän puuhun? Oksa katkesi pedon alta, mutta taitavasti se kuitenkin jäi tassujensa varaan puuhun roikkumaan, äimistyttäen intiaania tällä taidolla. Hieman häntä alkoi jo epäilyttää olivatko nuo olennot leijonia lainkaan kun ne tuntuivat pystyvän niin epäleijonamaisiin temppuihin.

Heidän turvapaikkansa huojahteli leijonan painosta ja siitäkös muut kissapedot innostuivat loikkimaan puuta vasten, jolloin se alkoi uhkaavasti taipua kohti maata aivan kaatumaisillaan. Intiaanin toiveikkuus laski puun mukana, kuolisiko hän tosiaankin täällä, hullussa kaupungissa leijonien ruokana. Miehen ilme saattoi pysyä tyynenä jopa tämän uhkaavan kuoleman edessä, mutta mielessään hän rukoili jatkuvasti jumalia, ei niin itsensä vuoksi kuin rakkaan Pääskysensä vuoksi. Hän ei voisi kuolla nyt ja pettää naiselle antamaansa lupausta hakea hänet luokseen Payoniin jonain päivänä.

Jostain kuuluva NAPSahdus herätti Kobolin rukouksistaan ja hän huomasi leijonien kääntäneen päänsä kuin narun vetäminä siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.
"Rrriviin järrrjesty!" joku käski ja leijonat jättivät heti puun rauhaan ja asettuivat seisomaan säntilliseen riviin koivun edustalle. Kun eläimet eivät enää olleet painamassa puuta alaspäin, ponnahti se vauhdilla takaisin pystyyn ja Kobol melkein putosi alas tuon äkillisen nytkähdyksen voimasta. Tasapainonsa saavutettuaan intiaani käänsi taas huomionsa leijoniin ja ennenkaikkea siihen tuntemattomaan, joka eläimiä oli komentanut.

Hämmästyksekseen Kobol sai nähdä alhaalla maassa mitä lyhyimmän ja pyöreimmän, suorastaan pallomaisen miekkosen, jonka kasvoja hallitsivat muhkeat mustat viikset joiden kärjet oli taivutettu hienostuneesti ylöspäin. Päässään miehellä oli ainakin puoli metriä korkea silinterimäinen hattu ja kädessäään hän piti napsahtavan äänen aiheuttanutta pitkää nahkaruoskaa.

"Aseento!" mies komensi matalalla, suorastaan jylisevällä äänellä ja leijonat ottivat heti uljaan seisoma-asennon. Jämäköin askelin mies kierteli leijonien ympärillä, napsauttaen ruoskallaan jokaista eläintä joka ei hänen mielestään seissyt riittävän ryhdikkäästi. Silmiään uskomatta Kobol katseli tätä show'ta, tämä päivähän meni vain hullummaksi ja hullummaksi. Mutta pakko hänen oli olla hereillä, siitä todistivat kivistävät jalka ja kylki, jotka olivat vahingoittuneet päivän tiimellyksessä.

Anaría oli käpertynyt melkeinpä luonnottaman pieneksi keräksi oksalleen. Hän tärisi hieman, ja hänen silmänsä olivat painuneet tiukasti kiinni, tuoden hänen tummia ripsiään yhä enemmän esiin. Hän odotti ja odotti runneltuvansa puun ja leijonien alle. Hän odotti kipua, joka olisi varmasti sellainen jota vastaavaa hän ei ollut koskaan lyhyen elämänsä aikana kokenut. Ja jokseenkin, hänestä silti tuntui, että hän oli jo valmis kohtaamaan sen. Olihan Anar joutunut varttumaan monia nuoria nopeammin, ja hänellä oli jo nyt oma elämänsä jalustalla, kun taas monilla hänen ikätovereillaan ei tapahtuisi vastaavaa vielä moneen vuoteen.
Siltikin, Anar oli omalla tavallaan hölmö, ja epätoivoinen, kun ei keksinyt muuta ratkaisua hätäänsä, kuin rutistua kuoliaaksi.

Jos joku ohikulkija olisi kääntänyt katseensa vain ohimennen puuhuun, olisi hän varmasti nähnyt siellä vain tärisevän simpanssin. Joka todellasuudessa oli kuitenkin luonnottomaan kerään käpertynyt Anar.
Neidon sydän hakkasi yhä kovempaa, hän tunsi lopun olevan joka sekunti lähempänä. Hänen korvansa olivat lakanneet kuulemasta mitään, mitä alapuolella tapahtui, hän oli niin vajonnut kauhuunsa, ja shokkiinsa.

Niinpä oli täysi yllätys, kun puu sitten singahtikin aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin sen oli pitänyt, ja Anar lensi kuin pesäpallo puusta, joka sillä hetkellä toimi mailana erääseen satunnaiseen pusikkoon.
Anarin kerämuodostelmasta ei siis ollut poikinutkaan mitään hyvää, ellei sitten voimakas ilmalento.

Kuului ikävä rasahdus, jota saatteli kirkaisu, karjaisu, ja parkaisu. Neito makasi jalat harallaan pusikossa, hän ei tuntenut käsiään, eikä siksi ollut varma missä ne edes olivat! Niskaa kolotti ikävästi, mutta kaikista eniten Anaria sattui vatsaan.
Hänen vauvansa. Se ei välttämättä ollut yhtä kestävä, kuin Anar itse. Hetkellisesti neito haukkoi kauhuissaan henkeä.
Hän ei tajunnut tilanteesta sillä hetkellä mitään, eikä edes kyennyt nousemaan pusikosta, koska ei löytänyt raajojaan, saati sitten saanut niitä koottua.

Hän ei edes huomannut ympärillään loikkivia, säikähtäneitä leijonia, (jotka olivat tietysti pillastuneet Anarin puskalennosta ja kiljaisuista, ja parkunasta), saati sitten komentoja huutelevaa leijonankesyttäjää, jonka ulkomuoto oli mitä kummallisin.
Sillä hetkellä Anar ei nähnyt oikein mitään. Tai ehkä sittenkin tähtiä.

//Joo outo rooli multa : DD Hehhehe. //

Kobol ei itseasiassa edes heti huomannut, että Anar oli lentänyt alas puusta, niin hämmästyneenä hän tuijotti leijonia ja paikalla saapunutta leijonankesyttäjää. Mutta kun leijonat pillastuivat, intiaani tajusi jopa kääntää katseensa alapuolellaan esitettävästä show'sta ja sai huomata Anarin lennähtäneen puusta erääseen puskaan. Nainen ei näyttänyt liikkuvan ja tuo huolestutti miestä kovin, oliko toinen loukannut itsensä pahastikin ilmalentonsa aikana? Kobol tunsi olevansa vastuussa Anarista, hän katsoisi epäonnistuneensa jos nainen nyt olisi vahingoittunut. Ja epäonnistuminen taas aiheuttaisi aikamoista hallaa miehen kunniantunnolle.

Varovaisesti intiaani laskeutui vähän alemmas, tarkkaillen kuitenkin jatkuvasti leijonien tekemisiä. Pallomainen miekkonen alkoi näköjään saada eläimiä rauhoittumaan terävillä käskyillä ja vielä terävämmillä ruoskan heilautuksilla. Kobol katsoi tuota touhua jo melko epäileväisenä, eihän ollut oikein aiheuttaa turhaa kipua eläimille, ei edes noille leijonille. Mutta sitten hän tajusi, että kesyttäjä taisi vain husia ilmaa ruoskallaan. Ja ehkä parempi niin, jos hän tosiaan olisi osunut leijoniin niin kuka tiesi miten eläimet siitä olisivat suuttuneet.

"Silkkitassu, nouda tuo nainen tänne!" leijonankesyttäjä komensi erästä petoa. Miehen aikeena oli vain tarkastaa Anarin kunto ja hän luotti siihen, että Silkkitassu toisi naisen hänen luokseen niin varoen ettei nainen vahingoittuisi. Kobol ei kuitenkaan tuota tiennyt, pelkäsi vain mitä tuo omituinen mies nyt oikein aikoi tehdä.
"Sinä siellä puussa, tule alas!" hattumies yllättäen komensi Kobolia. Ennen kuin edes tajusi, mitä oli tekemässä, intiaani huomasi seisovansa taas maan kamaralla. Tuon miehen ääni oli niin käskevä ja arvovaltainen, että Kobol oli totellut miestä suorastaan automaattisesti.

Kun nyt oli maassa, Kobol asteli hieman vahingoittunutta jalkaansa aristellen noukkimaan sapelinsa. Miehen kasvoilta saattoi yhä erottaa hieman hämmentyneen ilmeen, hän ei todellakaan tiennyt miten nyt olisi pitänyt toimia. Sapeli oli rennossa otteessa miehen kädessä, ei aivan valmiusasennossa mutta valmiina nousemaan siihen tarpeen vaatiessa.
"Tule tänne, ei noita tarvitse pelätä", leijonankesyttäjä sanoi ja tottakai Kobol astelikin ripeästi miehen eteen, osittain käskevän äänensävyn vuoksi, mutta pääasiassa siksi että tahtoi näyttää ettei todellakaan pelännyt. Ei hän mikään häpeällinen pelkuri ollut.

"Sinäkö aiheutit nuo haavat Kultaharjalle?" leijonankesyttäjä kysyi, äänellä josta ei voinut lainkaan lukea miehen tunteita. Ilmeetkin peittyivät vähän turhan hyvin muhkeiden viiksien taakse. Kädellään mies osoitti leijonaa, jonka kuonoa Kobol oli viiltänyt sapelillaan seistessään vielä keskellä Mimirin lähdettä.
"Itsepuolustukseksi", intiaani tyytyi vastaamaan, puhuen hänkin värittömällä äänellä.
"Itsepuolustukseksi?! Itsepuolustukseksi, sinä sanot?! Minun rakkaat kissimirrini eivät tekisi pahaa kärpäsellekään!" mies yhtäkkiä räjähti. Aluksi Kobol vain tuijotti miestä typertyneenä, mutta pian intiaanin kulmikkaat kasvot kiristyivät.
"Jos nämä haavat eivät ole leijonan kynsien tekemiä, niin minkä sitten?!" Kobol raivosi jo täyttä päätä takaisin ja osoitti kyljessään olevia haavoja, joiden verenvuoto ei ollut vielä edes tyrehtynyt.

Anar tuhisi tuskissaan pusikossa, johon oli vasta hetki sitten lennähtänyt. Hänestä ei tosiaankaan tuntunut siltä, että hän olisi säilynyt yhtenä kappaleena, korkeintaan viitenä. Lisäksi shokki oli löytänyt tiensä hänen sydämeensä. Se lietsoi hänessä paniikkia, ja pakokauhua, salvaten melkeinpä hänen hengitystiensä. Ja vauva. Anar vihasi sitä, mutta nyt pelko tämän puolesta karmi hänen selkäpiitään.

"Silkkitassu, nouda tuo nainen tänne!" leijonankesyttäjä komensi, ja kesti tovi ennen kuin Anar edes itse tajusi miehen sanoja. Ja kun ne iskeytyivät hänen tajuntaansa, oli siinä kauhussa pidättelemistä. Leijonat, jotka olivat uhanneet syödä hänet, aikoisivat nyt riepottaa hänet pois pusikosta, josta hän ei omin avuin kyllä selviäisikään pois. Hän tunsi itsensä ahdistuneeksi ja pelokkaaksi. Hänen ruumiinsa tärisi. Eikä hän ollut varma johtuiko se kylmästä vai pelosta.

Pian Silkkitassun vahvat hampaat tarrasivat kiinni hänen mekon rääsyynsä, nostaen hänet sen avulla ilmaan. Suustaan Anaria, kuin saalista roikottaen leijona lähti jolkottamaan kohti omistajaansa, laskien Anarin lopulta tämän jalkojen juureen, kuin kepin, jonka se tahtoisi isäntäsä sille heittävän, jotta se voisi hakea sen aina uudestaan ja uudestaan. Anar ei kyllä yhtään enempää heittelehtimistä kaipaisi.
Hän oli jotenkin onnistunut löytämään raajansa, ja hivuttautumaan istualleen, johon jäikin sitten kärsivän oloisena kyyristelemään, ja kuuntelemaan kun leijonankesyttäjä ja Kobol aukoivat suutaan riidan merkeissä.

Leijonankesyttäjä kehtasi jopa väittää, etteivät hänen "kissimirrinsä" tekisi pahaa kärpäsellekään. Silloin Anaría suusta pääsi epäuskoinen hengähdys, ja sen perään huudahdus.
"Moniko "kissimirri" yrittää liiskata ihmisiä puun alle, moniko?" hän sanoin hiljaisella, mutta varmalla äänellä, jossa oli hieman suuttumusta mukana. Vasta nyt leijonankesyttäjä näytti edes muistavan hänen läsnäolonsa.
Anar hengähti ja käpertyi kasaan, kun jokin hänen sisässään muljahti.
Karmaiseva kourausu lävisti hänen vatsaansa, ja Anarin ilmeestäkin välittyi hätä ja tuska. Muutama supistus ja kouristus, ja Anar saattoi huomata maan haarojensa alla kastuneen. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta, samassa kun hänen suustaan kuului kauhun kiljaisu: "Kissimirrit sikseen! Minä synnytän, ja pahasti etuajassa!"
Anar oli varma, että pyörtyisi kohta, kauhu lamaannutti häntä. Tämä oli hirveää. Hän ei olisi voinut uskoa tätä todeksi. Hän antoi kauhuatäyteisen katseensa hakeutui apua hakevasti vuoron perään Koboliin ja leijonamieheen.

//Tästä saat kasakaupalla soopaa. DD//

Kobolin tapellessa leijonankesyttäjän kanssa oli Silkkitassu kuljettanut Anarin paikalle.
"Moniko "kissimirri" yrittää liiskata ihmisiä puun alle, moniko?" nainen kysyi ja sai riitapukareiden huomion kiinnittymään itseensä, kumpikaan kun ei ollut tainnut edes tajuta Anarin saapumista. Mutta ennen kuin kumpikaan miehistä ehti sanoa sanaakaan, käpertyi nainen äkkiä kasaan, kuin olisi tuntenut äkillistä kipua. Tuo sai Kobolin heti huolestumaan, jollain tapaa Anar oli alkanut herättää hänessä jopa isällisen huolehtivaisia tunteita.

"Kissimirrit sikseen! Minä synnytän, ja pahasti etuajassa!" Anar kiljahti ja Kobol tajusi, että lapsivedetkin olivat jo tulleet ulos. Synnytyksen täytyi tosiaan olla etuaikainen, koska Anarissa ei näkynyt juuri mitään merkkejä raskaudesta. Tästä ei kenties elävää ihmistainta syntyisi, raskaus taisi olla aivan liian alussa. Asia suretti kovasti elämää arvostavaa intiaania, niin lapsen kuin Anarinkin vuoksi. Hän oli nähnyt heimossaan, millaista murhetta saattoi tuottaa kun nainen menetti odottamansa lapsen.

Mutta nyt ei auttanut muistella menneitä, vaan piti keskittyä tähän hetkeen. Juuri nyt Kobol kiitti jumalia siitä, että hänen isänsä oli ollut heimon parantaja. Siinä sivussa hänkin oli edes jotain oppinut, vaikkei varsinaista koulutusta ollutkaan saanut. Intiaani harppoi erään puun luo, katkaisi siitä sormenpaksuisen oksan ja ojensi sen Anarille.
"Pure tuota kun seuraava supistus tulee ja yritä olla jännittämättä", mies sanoi. Hän ei ainakaan osannut tehdä muuta kuin yrittää helpottaa naisen oloa.

Leijonankesyttäjä oli vain seisoskellut paikoillaan ja tuijottanut jopa hitusen pelästyneenä Anaria, hän ei selvästikään tiennyt miten olisi pitänyt toimia.
"Minä... lähdenkin tästä", mies sopersi, näyttäen jopa hieman huonovointiselta. Kobol mulkaisi miestä ärtyneesti, siinäkin yksi nyhverö. Tuolla lailla näyttää pelkonsa, sitä intiaani ei olisi ikinä voinut tehdä, se olisi ollut aivan liian häpeällistä.
"Sinä et lähde mihinkään, sinun leijoniesi takia tämä nainen on juuri menettämässä lapsensa", Kobol ärähti miehelle, tajuten liian myöhään mitä oli sanonut. Sehän varmasti rauhoittaisikin Anaria, kuulla että lapsi oli mitä todennäköisimmin menetetty. Mielessään intiaani kirosi katkerasti kerkeää kieltään.
"Kyllä tämä tästä", mies sanoi kömpelösti Anarille, yrittäen edes jotenkin rauhoittaa naista.

"Pure tuota kun seuraava supistus tulee ja yritä olla jännittämättä", Anar nyökkäsi jonkin moisen tuskan irveen kanssa, nappasi Kobolin ojentaman sormenpaksuisen puunoksaan ja pureksi katkerana sitä. Että pitikin sattua, ja vieläpä juuri hänelle.

Anarin tunteet olivat täysin sekaisin. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Hän oli aina halunnut lapsesta eroon, ei hän sitä halunnut, eikä ollut siihen vielä valmis. Ihan hyvä vain, jos tuo nytten menehtyisi. Toisaalta, Anarin mies kyllä ottaisi tapahtuneesta pultit, ellei isommatkin, mikä tarkoittaisi sitä että Anar olisi joka tapauksessa mennyttä kalua.
Hän huokaisi, ja valitsi nauramisen sijasta itkemisen.
Neidon silmän alueet täyttyivät kyyneleistä, kyynelien perään, hän itki sekä onnesta, sekä surusta. Ja oli varma, että oli tulossa hulluksi. Hänen päänsä räjähtäisi kohta, hän oli melkeinpä varma siitä.

Leijonankesyttäjä näytti hyvin pelästyneeltä, ja ilmoitti aikovansa lähteä. Anarissa se lietsoi hienoista paniikkia. Sitten Kobol läväytti sen mitä Anar oli jo ehtinyt epäilläkin, hän menettäisi lapsensa. Ja nyt kun hän sen kuuli, asian jota oli osittain jo pitkään toivonut, hän ei enää ollut varma oliko asia niinkään toivottu. Hänen kurkustaan kuului vahva klunks ääni. Ja hänen silmänsä pyöristyivät ymmyrkäisiksi.

Vaivaantunut leijonankesyttäjä keksi tilaanteeseen ratkaisun.
"Leijonani.. voisivat.. ehkä.. viedä hänet parantajien luo", hän ähkäisi säikähtäneellä äänellä, ja pitkän empimisen jälkeen komensi Silkkitassun nappaamaan Anarin hampaillaan riepottavaan otteeseen. Anar katsahti hieman epäluuloisena Koboliin, lausui sitten muutamat kiitoksen sanat tälle, ilman häntähän hän ei olisi selvinnyt leijonista ja iilimadoista, eikä edes oravista. Etäinen hymy kohosi neidon kasvoille hänen muistaessaan nuo kaikki karmeudet.
"Silkkitassu kiidä!" Leijonankesyttäjä huusi, ja leijona ampaisi Anaria riepottaen matkaan. Leijonankesyttäjä itse ei siis aikonut nähdä vaivaa lähteä Anaria saattamaan.

// . DDD No nii, jotain sopersin . KIITOS JONA PELISTÄ<33 Tää oli kyllä hauska .D//

Anarin kyyneleet eivät todellakaan helpottaneet Kobolin avuttomuuden tunnetta. Hän kun ei kuitenkaan ollut oppinut parantajaksi eikä varsinkaan ollut hyvä toimimaan muiden ihmisten kanssa. Ja sitten vielä leijonankesyttäjä yritti luistaa vastuustaan, hänhän oli syypää kissapetojen karkailuun ja sitä kautta Anarin keskenmenoon, tai näin ainakin Kobol tilanteen näki. Ja sitten turhautunut intiaani menikin möläyttämään sen, mitä ei ehkä tarkemmin ajateltuna olisi tahtonut ääneen sanoa. Kirottu temperamentti, joka sai hänet puhumaan mitä sylki suuhun toi.

Mutta taisi tuosta raukkamaisesta leijonankesyttäjästä olla viimein hyötyäkin. Mies keksi laittaa leijonansa viemään Anaria parantajan luo ja Kobolinkin täytyi myöntää se hyväksi ideaksi, ainakin jos leijona tosiaan osaisi kuskata naisen oikeaan osoitteeseen. Anarin kiittäessä Kobol vähätteli tekojaan, hänhän oli tehnyt vain velvollisuutensa. Sitten Silkkitassu lähtikin kuljettamaan Anaria, eikä ollut enää Kobolin vallassa huolehtia tuosta naisesta.

Kobol mulkaisi vielä leijonankesyttäjää, joka alkoi myöskin saada itseään kasaan. Intiaani ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä jäädä tuon lyhyen miekkosen seuraan vaan lähti hänkin pois paikalta. Miekkonen kulki puiston läpi, noukki sieltä joitakin parantavia kasveja matkaansa sekä tietysti korpinsilmiä sisältäneen säkkinsä ja Kaupungin-Vartijoiden parakeille päästyään alkoi hoivailla haavojaan, niin auki viiltynyttä jalkapohjaansa kuin leijonan kynsien jälkiä kyljessään. Lisäksi hän keitteli itselleen lisää tainnutusuutetta ja saattoi viimein täyttää tyhjentyneen leilinsä.

Kauaa ei Kobol kuitenkaan saanut olla rauhassa ja hoivailla itseään, kun koittikin jo hänen työvuoronsa. Niinpä intiaani astuikin tehtäviinsä Kaupungin-Porttien vartijana ja kertoili harvoille ystävilleen seikkailuistaan puistossa, vaikka useimmat vähän juttua epäilivätkin. Olihan se nyt hullua, paeta ensin maaoravia, sitten iilimatoja ja lopuksi vielä leijonia.


//kiitokset Aida itsellesi <3 ehkä sitten uusi peli joskus paremmalla pelitilanteella : D//