I'd believed in it all when i was a child

#Ensimmäinen pelini täällä \o Mukaan saa tulla täysin vapaasti kuka haluaa#

Satama oli hiljainen, mutta ilta nuori. Vielä oli valoisaa, mutta pimeä taisteli tilastaan taivaanrannalla. Aallot pyörittelivät hiekkarannan pikkukiviä ympäriinsä hiekassa ja kulutti niitä pikku hiljaa hienon hienoksi hiekaksi.
Harvempi ihminen tai muu henki kulutti satamakatuja. Loput olivat vinguttamassa viimeistä penniään kapakassa tai jossain kuppilassa. Näin pystyi päättelemään kovasta metelistä, mitä noiden rakennusten ovien takaa kuului.
Hiljaiset ja kevyet askeleet lähestyivät kohti ankkuroituja laivoja. Niillä ei ollut kiire minnekkään, koska kukaan ei seurannut näitä. Ennemminkin en karkoittivat ne harvat katseet kauemmaksi itsestään tai täyttivät hiljaisuuden supatuksella. Ihmekkös tuo oli. Nuoren miehen alun ilme ja olemus oli hyvin katkeran ja mitään sanomattoman oleva.
Katse kävi läpi ympärillä olijansa. Yksi onneton putosi laidan yli säikähtäessään. Tuolle ei näköjään sattunut mitään kuitenkaan, kun yhtä ripeästi oli kapuamassa kuivalle maalle, kuin oli pudonnutkin.
Tuhahdus pääsi huulien väliltä ja vihreät silmät sulkeutuivat. Ilmapiiri kiristyi ehkä hiukan, niiden keskellä, jotka sattuivat olemaan paikalla.

Punahiuksinen, miekkaa kantava soturi, ei tullut toimittamaan oikeastaan mitään tänne satamaan. Hänellä ei ollut mitään virkaansa liittyviä tehtäviä juuri, joten hän päätti ottaa loput illasta vapaaksi.
Puinen laatikko sai toimia istuma paikkana. Luke niminen mies heitti itsensä laatikon päälle ja jäi siihen istumaan. Tuo nosti toisen jalkansa laatikon päälle ja antoi kätensä levätä siinä. Katse kiiri merelle. Ihmiset olivat kaikonneet pois, takaisin kapakoihin tai omiin synkkiin kolosiinsa.
Näkökenttä oli täysin selvä. Juuri sopivasti nuo muutamat laivat olivat jossakin, joten mies sai ihastella merta rauhassa. Voi kuinka tämä haluaisikaan merelle, oli aina halunnut. Mutta ei hän vain voinut, ei vielä.
Tuulen vire kävi jatkuvasti satamassa. Nyt se tuulen vintiö leikitteli miehen punaisilla hiuksilla ja sai ne "tanssimaan" omassa tahdossaan.
Luke hymähti, tuo hiukan voimakkaampi tuulenpuuska oli pian ohi.
Kuinka meri olikaan niin rauhallisen, mutta kuitenkin niin petollisen näköinen.

Äänet keskeyttivät miehen ajatukset merelle matkustamisesta. Joku ilmeisesti kutsui häntä. Pitäisikö reagoida, vai jatkaa matkaamista omassa maailmassaan? Jospa häntä kutsuttaisiin uudestaan vielä. Ehkä hän sitten kiinnittäisi huomionsa jonnekkin muualle.

Tänä iltana, satama oli yllättävän rauhallinen. Vain harvoja sieluja risteili sataman kapeilla ja rosoisilla kaduilla. Muutamat alukset purkivat päivän lastinsa, ja kapakoissa musiikkikin soi tavallista hiljempaa.
Aamukaste, tuo nuori intiaani neito, ei ollut mikään epätavallinen näky satamassa. Hän ikään kuin asui siellä, ja täten myös suurin osa sataman väestä hänet tunsi. Myös tänäkin iltana, hän oli tullut nauttimaan illastaan sataman liepeillä.

Työ oli kuitenkin kutsunut neidon yhteen kapakoista, Tatuoitsija hän kun oli, kapakoista löytyi aina muutamia humalapäisiä ukkoja, jotka saivat humalassa hetken päähänpistona ostaa kalliinkin tatuoinnin. Tänään sakki oli kuitenkin osoittautunut yllättävän kitsaaksi.
Aamukaste oli saanut yhden maksamattoman asiakkaan, ja tappeluhan siitä oli syntynyt. Hän oli vetäissyt esiin, jopa liiankin kuuluisan tikarinsa, mistä taas kapakan isäntä oli suuttunut.
Kyseinen juoppolalli taisi olla hänen kanta-asiakkaitaan.

Ei siis kestänyt kauaakaan, kun kyseisen kapakan ovi heilahti auki, ja juuri Aamukaste sysättiin sieltä ulos, hyvin kovakouraisesti neitonen lennähti sataman kylmälle ja kovalle kiveykselle. Kuului ontto kolaus, kun hänen tikarinsa paiskautui maahan hänen jälkeensä. Neitokainen loi muutaman paheksuvan katseen kapakan oveen, joka pamahti sillä hetkellä kuuluvasti kiinni.
Hänen suustaan pursusi jopa harvoja kirouksia, kun hän hieroi kiveykseen raappeutuneita polviaan, kohottautui vihdoin jälleen seisomaan, suoristaen hameensa niin siistiksi, kuin sen vain suinkin pystyi saamaan. Ja tietenkään tikariaan unohtamatta, hän lähti kävelemään suuria laitureita kohti.

Hiljainen tuuli ulvoi hänen korvissaan, sai hänen hiuksensa lehahtamaan muutamaan otteeseen. Ruskeat silmät tarkkailivat sataman hiljaisia katuja, erottaen vain muutamia hahmoja siellä täällä. Hän tunsi olonsa tuskastuneeksi. Joutilaaksi.
Pian neidon katse terävöityi johonkin, puinen laatikko. Joku istui sen päällä. Hiljainen sihahdus pääsi neidon huulien välistä tuulen vietäväksi, kun hän astui lähemmäs laatikkoa, arvioiva katse kokoajan henkilössä, joka sen päällä majaili.

"Hei poika. Tuo on minun laatikkoni, jolle olet takapuolesi ahtanut", hän ilmaisi sitten asiansa topakasti, jopa hieman piikikkäästi. Hienoinen virne kadehti hänen kapeilla kasvoillaan, samalla kun hän heilautti leikkisästi kädessään tikariaan, antaen sen sitten upota taskunsa pohjalle.
Ruskeiden silmien määrätietoinen katse siirtyi nyt painostavasti mieheen. Ei laatikko ollut hänen, ei alkuunkaan. Mutta kun Aamukaste oli kerran sille päättänyt istua, niin hänhän istui.


//No, minäpä marssin mukaan : DD Toivottavasti ei haittaa. Olikin kova työ valita, kenet hahmoistani tänne änkisin. Toivottavasti Aamukaste ei ollut liian ilkikurista seuraa^^//

#Mukavaa saada seuraa n__n. Nooh, katsotaan miten tässä käy \o#

Ah, joku tosiaan puhui hänelle. Ääni oli naisen, topakan oloinen, käskyttäväkin ehkä. Luken katse ei tahtonut irroittautua horisontista ja aavan sinisestä merestä. Lopulta mies kuitenkin käänsi katseensa katukivetyksellä seisovaan neitoon. Ensimmäisenä tarkkailun kohteeksi pääsivät toisen kauniin kapeat kasvot ja mustat hiukset. Kappas, kaunis neitohan se siihen oli tullut valittamaan laatikkonsa kohtalosta. Totta kai. Mitä hänen pitäisi muka sanoa? Anteeksi, en tiennyt, poistun heti? Älkööt unta nähkö. Pienet epäillykset heräsivät miehen ajatusmaailmaan. Mitä tuollainen nainen tekisi näin isolla laatikolla? Tai mitä ylipäätään sen sisällä oli. Neiti ei ylenpaattisen rikkaaltakaan näyttänyt edes. Oliko tuo joku salakuljettaja.

Luke pyöräytti silmiään ajatuksilleen. Mitä se hänelle kuului. Mistään noista hän ei voinut olla varma, mutta sen hän tiesi varmaksi, että vapaaehtoisesti hän ei siirtyisi tästä, ei ainakaan näin alkuun.
Tietenkin mies kaivaisi itselleen hautaa tässä, jos laatikko tosiaan kuului toiselle. Arvostus ihmisten silmissä laskisi ja soturina pidettäisiin täytenä epäonnistumisena. Väliäkö tuolla oli. Mies halusi merelle, joten mitä tämä menettäisi.
"Sepäs mukavaa."
Herrasen huulien välistä pääsi ja katse oli kiinnittynyt takaisin merelle. Tosin hänen keskittyminen oli harhautunut täysin. Hän ei ollut enää siinä toivomassa rauhassaan. Hän kuitenkin teki käytöksellään harvinaisen selväksi, ettei ollut siirtymässä tästä. Tuo neiti varmaan toivoi sitä, mutta ehei.
"Mitä oletat minun tekevän asialle?"
Luke päätti kuitenkin kettumaisuuttaan kysyä. Voi kyllähän hän tiesi, esitti vain tyhmää ja viatonta.

Luke tunsi itsensä erittäin lapselliseksi ja teinimäiseksi, kun ei viitsinyt siirtyä laatikon päältä omasta vapaasta tahdosta ja etsiä parempaa paikkaa olla rauhassa. Ehkä tuo ei osannut niellä sitä, että joku on heti häätämässä pois kun johonkin asettuu. Tai sitten hän tahtoo purkaa kettumaista olotilaansa johonkin muuhun kuin männyn käpyihin. Ota nyt tuostakin selvää.
Katse oli kääntynyt takaisin itseään vanhempaan neitiin. Vihreissä silmissä oli se sama tympeän kylmä katse mikä ennenkin. Se nyt ei vain tainnut häntä tässä tilanteessa auttaa.

Aamukaste asetteli itsevarmana kätensä lanteilleen, eikä irrottanut katsettaan tuosta miehestä, joka oli vallannut käyttöönsä tällä hetkellä lähimmän mahdollisen istumapaikan. Satamassa muutenkaan kunnon istuma alustaa löytyi kovin vähän, ja tämän neitokaisen katukiveykseen raapiutuneet polvet, osasivatkin sitten kolottaa kurjasti. Istumaan oli siis päästävä, ja mitä neidon luonteeseen tuli, hän osasi olla oikea jääräpää. Eli jos se vain hänestä olisi kiinni, hän myös istuisi tuolle, sillä hetkellä kovin autuaalta näyttävälle puiselle laatikolle.

“Sepäs mukavaa.”
Tuon sanottuaan mies katseli jälleen merelle päin. Aamukasteen kulmat kohosivat kysyvästi. Yrittikö toinen olla jotenkin näsäviisas, tai jotain?
Mielessään hän pudisteli päätään, sellainen ei kyllä kannattanut. Aamukaste ei kuulunut ollenkaan niihin naisiin, jotka kulkivat upeissa leningeissään, kaiken maailman laahuksineen, eivätkä olleet ikinä koskeneetkaan muuhun kuin keittiöveitseen, jos siihenkään. Aamukaste, oli kaikkea muuta kuin avuton taistelija.
Tai ainakin, niin hän ajatteli.

Läheisessä kapakassa, juuri siinä, mistä neitokainen oli uloskin jo ehditty heittää, alkoi musiikki soimaan kovempaa. Sivusilmällä saattoi Aamukaste havaita muutamia hataria ääriviivoja, henkilöitä, joita aika runsaanpuoleisestikin asteli sinne sisään. Ohut huokaisu karkasi tämän huulin välistä. Millaiset päivän tuotot hän olikaan menettänyt, joutuessaan pihalle potkituksi. Jos hän olisi tuolla sisällä juuri nyt, käärisi hän sievoisia summia taskuunsa tatuointitilausten saartelemana.
Mutta minkäs sille mahtoi. Tämäkin ilta oli vain yksi muiden joukossa, ei sen enempää. Kyllä hän sen saisi vielä kulumaan, vaikkapa sitten tuosta puisesta laatikosta tapellen. Tosiaan, puinen laatikko. Hän muisti jälleen kiinnittää huomionsa takaisin siihen, joka sen päällä yhä istuskeli.

"Mitä oletat minun tekevän asialle?"
Aamukaste saattoi jälleen kuulla tuon suusta, jotenkin näsäviisaalta kuulostavat sanat.
Hänen kulmansa kohosivat vielä hitusen, huvittuneina, jopa hieman ivallisina.
“Oletan, että joko siirryt siitä pois, tai sitten minä siirrän sinut”, hän puuskahti, luoden yhden painostavista katseistaan toiseen. Saisi nyt luvan siirtyä.
Hänen kasvoilleen kohosi jälleen pieni virneen oloinen, kun hän otti askeleen lähemmäs laatikkoa, kuin tehdäkseen selväksi sen, että tosiaan aikoisi siihen istahtaa.
Ripeästi hän jo nojautui sitä vasten, kääntäen sitten katseensa toiseen:
“No miten on?”

//No, jotakin sain raapustettua . D//

Ehkä Luke oli hiukan näsäviisaan oloinen. Häntä kun ei juuri kiinnostanut mitä toinen halusi hänen tekevän. Eikä muutenkaan muut ihmiset nyt saaneet hänen mielenkiintoa osakseen. Luke ei muutenkaan olisi jaksanut vaivata pää parkaansa sillä, että hän istui jonkun laatikolla. Niinhän ne kaikki tekivät niin miksi ei hän?
Mies itse ei ollut hakemassa tappelua tuon naisen kanssa. Ei, Luke ei aliarvioinut tuota naista, mutta ei katsonut ylöskään päin ihailleksaan toista. Hän ei vain tahtonut nostaa numeroa jostain puisesta laatikosta, vaikka sitähän teki juuri nyt. Ehkä hän tahtoi välttää tahraamasta mainettaan tai jotain vastaavaa.

Mies hymähti metelin noustessa kovemmaksi. Toisilla oli hauskaa näemmä, turhankin hauskaa. Olivat äänekkäämpiä kuin mölyapinalauma. Morton sihahti tuolle kovalle äänelle. Eivät osanneet edes nätisti musiikkia soittaa. Olisi voinut jopa nauttia.

Ajatukset palasivat takaisin tuohon Aamukasteeseen, joka ilmiselvästi tahtoi, että herran enemmän tai vähemmän treenattu takamus siirtyisi pois tuolta laatikolta. Luke mietti, jatkaisiko lapsellista ja täysin turhaa keskustelua, joka voisi päättyä siihen, että omat virkaveljensä tulisivat hänet raahaamaan pois tai muut kännipäiset miehet, vai lähtisikö hän omasta vapaasta tahdostaan ja lähtisi itse hiekkarannalle istumaan, ettei varmasti olisi kenenkään omaisuuden päällä. Ellei joku keksisi väittää jotain pientä kiveä Luken ahterin alla omakseen.
Tuo neiti aikoisi siirtää hänet pois? Jos mies ei olisi niin katkeroituntut, tuo olisi hymyillyt pelkästä ivasta. Nyt hän ei jaksanut mitään ilmettä vääntää kasvoilleen. Tuo jatkoi vain samalla perusilmeellään.
"Kaikella kunnioituksella, mutta kysynpä. Noilla käsivarsillako ajattelit minut siirtää?"
Ja lehmän sonnat jostakin kunnioituksesta. Tuohan mies ei kunnioittanut ketään muuta kuin itseään, niin kakara vielä oli ja itseään täynnä, vaikka iältään olikin jo aikuinen mies. Vaikka tuo käytökseltään ja kooltaan ylipäätään muistuttikin enemmän jotain teinipoikaa.
Kyllähän tämä ilta tässäkin sujui. Ilta alkoi kuitenkin pikku hiljaa hiipimään satamaan ja voittaa valon. Luke ei siis varmasti kovin kauan toisen kanssa tästä laatikosta kävisi sanaharkkaa, kun olisi jo parempi palata takaisin omaan koloonsa, niin kuin jotkut muut järkevät olivat tehneet.
Tunsikohan Luke itsensä jotenkin suureksi kun tappeli ventovieraan kanssa puulaatikosta, joka oli tuon oma. Vai oliko?
"Jos neiti todistaa laatikon olevan omaisuuttaan, voin pahoitella ja siirtyä ilman välikohtausta."
Lopulta mies ilmaisi, typerät teineys kohtaukset. Ehkäpä Luke-Mortonkin kasvaisi joku päivä aikuiseksi, ehkä.

Aamukaste ei oikein tiennyt pitäisikö hänen olla huvittunut vaiko ärtynyt tuon vähäpuheisen miehen käytöksestä. Jos tuolla puisella laatikolla olisi istunut kuka tahansa muu sataman väestä, kuin tuo nuorukainen, olisi puulaatikko varmasti luovutettu Aamukasteelle välittömästi, ja vähemmittä mukinoitta. Oli hänellä nyt edes sen verran arvoa satama väen silmissä. Niinpä Aamukaste ei siis ollut tottunut tähän saamaansa välinpitämättömään kohteluun.

Sataman hiljaiset kadut täyttyivät pian varsin räväkästä musiikista, joka oli lähtöisin, jo täpötäydestä kapakasta. Aamukasteen pää kääntyi hetkeksi kyseiseen kapakkaan, joka näkyi hieman kauempana. Hänen katseessaan oli selvästi jonkin sortin katkeruutta. Tuossa kapakassa olisi jopa penkkejä, joilla istua, ei tarvitsisi tapella vaivaisesta puulaatikosta. Täpötäyteen kapakkaan lappasi väkeä kuitenkin aina harvakseltaan lisää. Hän saattoi kuulla sihahdusmaisen äänen, jonka lähteeksi arveli puulaatikolla istuskelevan miehen. Hänen huulensa nytkähtivät hieman, mutteivät yltyneet hymyyn asti. Miten hänenkin olisi tehnyt mieli sihahdella, katkeruus tuota kapakkaa kohtaan ei hänen sydämestään ihan heti sammuisi.

Aamukaste värähti. Ohut tuuli oli jälleen hänen kimpussaan, eikä se saanut häntä tuntemaan oloaan kovinkaan lämpöiseksi ohuessa mekossaan. Jalkojakin särki.
Istumaan oli päästävä nyt heti. Miksi tuon pojan koltiaisen täytyi olla noin itsepäinen?
Hiljaa mielessään Aamukasteen oli kuitenkin lähes pakko myöntää, että omaa jääräpäisyyttään hän olisi toiminut juuri samalla tavalla, kuin tuo toinen, jos olisi itse tuon miehen asemaan joutunut. Mutta niinhän ei ollut, hän oli joutunut kylmyydessä värjöttelevän, uhittelevan neitokaisen roolin, jonka hän totta vie aikoi vetää kunnialla läpi. Niinpä hän sitten mainitsikin toiselle, että tuo joko siirtyisi, tai hän itse siirtäisi toisen.

"Kaikella kunnioituksella, mutta kysynpä. Noilla käsivarsillako ajattelit minut siirtää?"
Ja kylläpä toinen nyt jaksoi viisastella. Aamukaste ärähti hiljaa mielessään, ja eksyi jopa tarkastelemaan omia, ohuita käsivarsiaan, joista hän ei ainakaan myöntäisi voiman puuttuvan. Itse asiassa Aamukaste oli varsin taitava nyrkkitappeluissa, miekan käyttö kun taas hänen vahvuuksiinsa ei ikävä kyllä kuulunut.
”Itse asiassa, kyllä minulta tikarikin täältä taskunpohjalta löytyy, jos se asiaa auttaa”, hän murahti, naurahtaen perään hivenen kolkosti, pujottaen sitten kätensä taskuunsa.
”Odotahan vain, kun kaivan sen esiin!”

Aamukasteen kaivellessa kylmänrauhallisena taskujaan, eihän hän hätäiseksikään halunnut ruveta, saattoi hän kuulla miehen seuraavat sanat. Jos hän pystyisi todistamaan laatikon kuuluvan hänen omaisuuteensa, siirtyisi toinen, vieläpä pahoitellen pois. Aamukasteen huulien välistä karkasi tuhahdus, kun hän nosti taskustaan katseensa toiseen.
”Tuo laatikko on ollut minun, tasan siitä asti, kun päätin niin. Eli mietitäänpä, olen omistanut sen tasan viisi minuuttia”, hän tokaisi, ja vetäisi vihdoin taskunsa uumenista tikarinsa, kohottaen sen silmiensä tasolle ihailtavaksi. Sen pinta ei ihan uutuuttaan kiiltänyt, mutta terävä se oli, sehän oli selvä. Mairea hymy kohosi neidon kasvoille, hänen tarkastellessaan asettaan.
”Noh, siinä se on. Mitäs pidät? Haluatko tosiaan saada tämän hintelään kylkeesi, vai luovutatko suosiolla?”

Ehkä Luke oli hävytön moukka, joka ei tuntenut niin kovin tunnettua Aamukastetta. Tai sitten hän oli kuullut toisesta, mutta ei sitä kaivertanut puiseen päähänsä.
Lukella nyt ei ollut muutenkaan tapana muistella muita ihmisiä hyvässä tai pahassa mielessä. Kukaan ei ollut osoittautunut sen arvoiseksi miehen mielestä. Keitä hän nyt muistelisi? Isoäitiään, mutta tuotakin vain pahassa mielessä. Siinä mielessä, kuinka tuo oli pilannut hänen oman tulevaisuutensa. Luke oli pieni ja hintelä kuin mikäkin, ei oikea mies sellainen ollut. Tietenkin hän oli omannut valkyyriveren mukana hyvät taistelutaidot ja omaa takaa nopeutensa. Mitään muuta hyvää tuossa ei ollutkaan, pelkkää harmia. Kuka ties jos hän olisi tuota naikkostakin lyhyempi. Noh, ehkä Luke vielä tottuisi olemaan tällainen pieni ja lyhyt, ellei sitten menisi myymään itseään jollekkin paholaiselle voiman ja pituuden toivossa.

Luke vilkuili sivusilmällään tuota kapakkaa. Tuota nyt ei voinut enää musiikiksi kutsua. Äänten sekasortoa se oli, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Tämähän itse piti hyvin paljon musiikista, mutta oli samalla harvinaisen kriittinen. Kuka tahansa ei hänen mieltymyksiään musiikin kohdalla toteuttanut, ei etenkään tällaiset kapakat.

Takaisin maanpinnalle. Luke-Mortonia itseähään ei vaivannut mikään, hänen jalkojaan ei särkenyt, eikä häntä väsyttänyt. Tuo tahtoi vain itsekkäästi nauttia horisontin värimaailmasta, mutta ei ilmeisesti saanut mahdollisuutta siihen.
Lukella itsellään ei ollut kunnia, eikä mikään pelissä, hän tahtoi vain olla niin kettumainen toiselle ja aiheuttaa mahdollisesti jopa päänvaivaa. Jos ei muuta, niin ainakin häiritä tämän laatikon omaksi saamista.
Kyllä Luke uskoi, että toisella oli voimaa käsissään, mutta niinhän oli Lukellakin. Tuo oli itse asiassa pieni mutta pippurinen. Voimaa oli monta kertaa enemmän, mitä pituutta, kiitos koulutuksen joka jo pienenä aloitettiin.

Tikari? Nytkö tuo uhkailemaan alkoi, kun ei saanut sitä mitä halusi. Luken olisi tehnyt mieli huokaista ja pudistaa päätään, mutta ei niin tehnyt. Hän ei ollut mikään vanhempi ja viisaampi. Olisihan tuo voinut niin käyttäytyä, mutta nyt kun tälle tasolle oltiin alennettu, ei voinut takaisinkaan kääntyä, tekisi itsestään vain pellen.
Odota, että kaivan sen esiin. Siinäkös neiti sitä kaivaa, ei Luke minnekkään ollut tästä laatikon päältä katoamassa, jos toinen sitä pelkäsi. Sai nähdä oliko sen tikarin otonkaan jälkeen.

Luke ei sanonut mitään, ei yhtään mitään. Katseensa kertoi, ettei tuo aikonut vähään aikaan sanoa mitään, seurasi vain, mitä tuo mustat hiukset omaava nainen aikoisi tehdä. Todellako tuo vetäisi teräaseen piilostaan ja uhkaisi miestä sillä? Niinhän tuo teki.
Mies antoi toisen sanoa sanottavansa, eikä edes yrittänyt tunkea vastaan väittävää sanaa väliin, ennen viimeistä virkettä, jonka sai kuulla.
Vaikutti siltä, kuin Luke ei aikoisi tehdä mitään. Ruumiinkieli kertoisi, senkun lyöt, jos se sinusta jotain ratkaisee.
Ja pyh.
"Siitä asti kun sinä päätit?"
Luke lausahti. Punaiset hiukset olivat valuneet kasvojen päälle, niin ettei vihreitä silmiä erottanut. Mutta mies katsoi toista. Katsoi tuon tikaria, jota nainen itse ihasteli lumouksen omaisesti.
Herranen sihahti jälleen hampaiden välistään. Hän ei odottanut mitään, ei käyttäytynyt yhtä rauhallisesti kuin toinen, koska miestä itseään alkoi ärsyttää toisen asenne, joka ei ollut sen parempi kuin Luken omakaan.
Aamukaste ei välttämättä ollut huomannut miehen kantavan tuppia, joka ei suinkaan ollut tyhjä. Siihen oli asetettu miekka, hienoine kirjailuineen kahvasta ja hyvässä terässä sekin. Andy "isältä" peritty.
Luke vetäisi sen tupistaan ja iski terän vierelleen, laatikon päälle. Pari senttiä se siihen upposi. Nyt Luken ja Aamukasteen välissä oli molempien omat aseet.

Mies itse alkoi miettimään hiukan tarkemmin. Aamukaste ei täysin harmiton ollut, mutta ampuiko Luke itse tässä nyt hiukan yli, ottaessa oman aseensa esiin? Tehty mikä tehty. Herranen ei jäänyt odottamaan, mitä Aamukaste saattaisi itse sanoa. Oli epäkohteliasta olla vastaamatta vai mitä?
"Kaunishan tuo tikarisi on, mutta en usko, että tulen löytämään sen kyljestäni tai mistään muualta."
Kyllä. Mies ampui yli nyt. Luke ei vain tiedä osaisiko hillitä kihisevää kiukkuaan. Ehkä hän ensin uhkalisi, mutta menisikö tämä uhkailu vielä tästä eteenpäin? Niin pitkälle, että se ei enää olisi uhkailua.
Sontiaiset. Tuohan häntä tässä uhkaili.

Aamukaste kirosi tilannetta mielessään. Miten hän olikaan tähän ajautunut? Olisi vain pysytellyt siellä kapakassa, ja nauttinut illastaan, sen sijaan kuin olisi ajautunut tämän näsäviisaan nuorukaisen luokse riitaa haastamaan. Miksei toinen voinut yksinkertaisesti luovuttaa paikkaa hänelle? Oliko kaikki tehtävä aina itse?
Hän oli niin väsynyt tähän, raskas huokaus pakeni hänen suustaan, samalla kun Aamukaste tapitti tuota poikaa topakan oloisena, vaikkei hän niin heräillä ollutkaan kuin saattoi vaikuttaa.

Niin, omissa ajatusmaailmoissaanhan Aamukaste majaili, kuten tavallista. Räväkkä neitokainen tyytyi hautomaan mahtavia juoniaan mielensä perukoissa, kunnes keksisi jotakin toteuttamisen arvoista, jolla voisi oikein kunnolla näpäyttää tuon liiankin itsevarman miehen itsevarmuutta.
Aamukastehan se tässä yksin oli se, joka sai olla niin itsevarma kuin sielu saattoi sietää.

Hän tuijotti jokseenkin mitäänsanomattomana tuota nuorukaista, joka teki hänen olonsa erittäin, erittäin ristiriitaiseksi. Toisen näsäviisaus toki huvitti häntä, huvitti paljonkin, Aamukasteella kun oli hieman kieroutuneen kolea huumorintaju. Tosin toisen näppärät kommentit saivat hänet myös ärtymään, välillä oli vähällä ettei Aamukaste potkaissut kiukuissaan ilmaa, ja vetänyt saman tien lippoja nurin selälleen. Ja se jos mikä olisi tehnyt hallaa hänen kunnialleen.

Ja ennen kaikkea, pojan kommentit herättivät Aamukasteen kuuluisaa kilpailuviettiä. Hän halusi keksiä toista näppärämpiä lauseita, piikitteleviä sellaisia, näyttää, että hän peittosi toisen jopa sanavalinnoissa. Ei häntä turhaan myrkkysuuksi kutsutta, eihän?

"Kaunishan tuo tikarisi on, mutta en usko, että tulen löytämään sen kyljestäni tai mistään muualta."
Pojan sanat kuullessaan, Aamukasteen sisällä leimahti jokin, kapina kenties. Hän tuhahti, jopa hieman ivallisesti.
“Hyvä on, en iske sitä kylkeesi. Sinun hienoutesihan ei sitä kestäisi”, hän lausui jotenkin koreasti, pujotti tikarinsa jälleen taskuunsa ja teki sitten sen, jota oli jo pitkään hautonutkin.
Äkkiä hän olikin jo yllättävän lähellä Lukea, varoen tietysti tämän miekkaa. Eihän hän missään tapauksessa halunnut kauniita kasvojaan naarmuttaa. Ja noille nimenomaisille kauniille kasvoille oli kohonnut ilkikurinen, joskin myös hieman sympaattinen virne.
“Nyt saat tuta käsivarsieni vahvuuden”, hän naurahti, tarrasi kiinni miehen hartioista, ja kevyesti siirsi tämän pois laatikon päältä, maan tasalle. Hän jopa vielä hidasti miehen alastulon. Olipa hän kohtelias tänään.

Sitten Aamukaste kiipesi voitonriemuisena puulaatikon päälle, jääden siihen seisomaan, kuin mikäkin kukkulan kuningatar, tuijottaen silmät tuikkien Lukea.
“Aamukasteen aikaan minä synnyin, sen mukaan, Aamukasteen minut nimettiin. Hauska tutustua, ja tästedes sinun, poikaseni, olisi hyvä muistaa seuraava: Aamukasteen tielle ei ole aina järin viisasta asettua, vaikka olisi kuinka kaunis takapuoli tahansa. En nimittäin katso sellaista hyvällä, ja minä, noh, en vain pysty estämään itseäni hautomasta kostoa”, siinäpä neito jo esittelikin itsensä, naurahtaen jopa hienoisesti lauseensa perään. Noh, Aamukaste nyt vain oli Aamukaste.

//Hihii, hauskaa . D//

Lukekin ajatteli, että hänen olisi ollut parempi hakeutua jonnekkin rannalle istumaan, jossa kukaan ei häiritsisi hänen rauhaansa.
Pitäisikö tässä alkaa omaa laatikkoaan mukanaan raahaamaan, ettei kukaan tulisi valittamaan mistään. Siihen ei kukaan muu kyllä koskisi kuin Luke itse, tämä olisi varma.
Noh, ehkä mies ei lähtenyt näkemään vaivaa jonkin laatikon eteen.

Voi kyllä Luke olisi mielessään nauranut, jos olisi nähnyt Aamukasteen kihisevän kiukusta ja purkavansa sen tyhjään ilmaan. Voi kuinka Luke olisikaan halunnut nauraa, mutta ei silti nauraisi. Ehkä tuo ei halua ilmaista tunteitaan niin selvästi kuin kukaan muukaan. Tai sitten oli niin mutruhuuli, ettei osannut etsiä asioista niitä hauskoja puolia.
Aamukasteen läsnäolo häiritsi miestä. Mitä tuo tuossa teki, pilasi täydellisen illan. Olisi vain pysynyt siellä kapakassa ja uhkaillut siellä tikarillaan.
Jos Luken taisteluvietti olisi ollut herkässään, tuohan olisi voinut oikeasti käydä naisraukan kimppuun. Mutta olisiko tuo tilanne nyt ollut niin paha nopea jalkaiselle Aamukasteelle, ken tietää.

Tässä kohtasivat nämä kaksi niin samankaltaista luonnetta. Lukellakin nimittäin oli joku outo himo keksiä aikaisempaa inhottavimpia ilmaisuja, joko näsäviisaampia tai sitten muuten vain ärsyttäviä. Tämä nyt oli enemmän pienten lasten touhua, mutta minkäs sille mahtaa, jos ei osaa aikuiseksi kasvaa? Oma pahansa.

Luke oli tyytyväinen saamaansa vastaukseensa. Kieltämättä hän ei halunnut yhtään mitään haavereita ruumiiseensa, eikä myöskään ylimääräistä reikää vaatteisiinsa. Pitäisi räätälille viedä ja siihenhän ne rahat uppoaisivatkin. Uutta vaatetusta hän ei vielä ajatellut ostaa. Eihän ne vaatteet ykkösenä tulleet tilanteen vaatiessa, mutta tämä oli niitä turhia tilanteita, jolloin ei halunnut mitään ylimääräistä harmia niskoilleen.
"Olen kiitollinen, että ajattelit asian tuolta kannalta."
Luke mitään kiitollinen toiselle ollut. Kiitollinen olisi vasta ollut, jos tuo olisi hävinnyt näköpiiristä kokonaan.
Katse kiiri väistämättä takaisin Aamukastetta kohti, tuohan tarttui häneen kiinni jopa. Hetkessä hän huomasi kuinka painonsa siirtyi pois tuon laatikon päältä. Miekka irtosi miehen mukana tuon kädessä, aiheuttaen pienen lohkeuman laatikkoon. Morton oli valmistautunut laittamaan jalkansa äkkistä laskua varten alleen, mutta pystyi myös havaitsemaan, että toinen ikään kuin nosti ja siirsi miehen vain maahan, kuin pienen lapsen.
Jaloilleenhan Luke tuli täysin turvallisesti, huolehtien, ettei miekka vain koskenut kivetystä tai kärsinyt mitään muuta. Herran omatunto tosin koki kovan kolauksen. Luke tunsi kuinka viha ja katkeruus nousi kuin voimakkaana makuna kielen päälle. Viha ja katkera olotila hänen suonissaan virtaavaa valkyyrivereä kohtaan. Olikohan oikeasti noin kevyt ja helposti käsiteltävä, että jopa tuollainen nainen, joka asui varmaan kadulla, pystyi nostamaan hänet? Sotilaan, aikuisen miehen. Pieni inhon välähdys kävi herran vihreissä silmissä, mutta ääntä ei kuulunut, eikä kummempaa ilmeen muutosta.

Luke-Morton katsoi Aamukastetta, katsoi tuon käsivarsia ja sitten sitä, kuinka tuo nyt tyytyväisenä istui laatikon päällä kuin tintti orrella. luken olisi tehnyt mieli sihahtaa jälleen kiukun tunteestaan, mutta piti mölyt mahassaan.
Luke sai osakseen tutulta kuulostavia sanoja. Aamukasteen aikana minä synnyin. Mies oli joskus lapsena lukenut paljon intiaaneista, hän piti niistä tarinoista, mitä saattoi kirjoista löytää. Mutta tästä...intiaanista hän ei pitänyt.
Mies suoristautui, heilautti hiuksensa pois naamansa edestä, aiheuttaen hiuksissa olevien helmien helinän. Sitten tuo kiinnitti katseensa tiiviisti tuon naisen kasvoihin ja avasi kapeat huulensa.
"Sen aikaan, Aamukasteen, hän kuolee."
Herranen vastasi kolealla äänellä toiselle. Ainoa asia mitä hän itse asiassa tuosta intiaanilaulusta muisti. Ainoa kohta jota häntä oli joskus silloin sykähdyttänyt.
Sitä Aamukasteen ei tarvinnut pelätä, että Luke häntä olisi tappamassa. Aamu ei ollut ja toinen ei ilmeisesti ollut halukas ihan henkeänsä pistää pantiksi tuon laatikon puolesta.
Lukea kuitenkin suututti tämä paikkansa menettäminen, mutta hän ei tuonut sitä juuri esille, paitsi silmistään. Vaikka ilme oli täysin samanlainen kuin alussa, silmissä pystyi suuttumuksen näkemään.
Mies otti paremman otteen hänen miekastaan, mutta huomio oli tuossa naisessa.
Hän läheni hiukan laatikkoa, joka oli vielä hänen istumapaikkanaan toiminut. Luken periaate oli, jos hän ei jotain saanut, sitä ei saanut kukaan, ainakin tässä tapauksessa.
Miekan terä iskeytyi samaan lohjenneeseen kohtaan, minkä terä oli aikaisemmin aiheuttanut. Sen avuin mies vetäisi itseään Aamukastetta lähemmäksi, että varmasti molemmat tunsivat toistensa hengityksen naamallaan.
"Tämä aamukaste on vain liian ajoissa vielä. Aamulla minä nukun, mutta ilta on minun aikani."
Luke kertoi tuon puoliääneen ja tämän jälkeen miekka upposi pintaa syvemmälle tuohon laatikkoon. Mitään väliä ei enää ollut, kenen se oli. Terä upposi puuainekseen ja jakoi laatikon alaviistoon kahtia. Aamukastetta herranen ei tahtonut vahingoittaa.

Luke irroitti terän laatikosta, tunki miekan tuppiinsa ja asteli muutaman askeleen kauemmaksi toisesta. Laatikolle ei näyttänyt tapahtuvan mitään, siinä oli vain miekan jättämä jälki. Vai oliko liian aikaista sanoa vielä mitään?

#Toivottavasti en edennyt nyt liikaa D: Jos haluat jotain tohon väliin laittaa niin voin ottaa jotain pois.#

Jos Aamukaste olisi kehdannut, olisi hän varmasti pyöritellyt silmiään päässään, ja jos olisi oikein lapsellisen puolensa päästänyt esille, olisi hän voinut jopa näyttää toiselle kielensäkin. Mutta Aamukaste tiesi, missä meni hyvänmaun rajat, ja tietysti myös sen, missä meni kunnialliset rajat. Hän ei haluaisi vaarantaa mainettaan käyttäytymällä kuin mikäkin kakara. Arvostus oli hänelle kaikki kaikessa, hänhän sortuisi kasaan, kuin lahoava luuranko, jos ihmisten arvostus häntä kohtaan joskus kaikkoaisi.

Ja tuo, tuo näsäviisas poika! Kuka ikinä olikaan. Miten se osasikaan olla niin ärsyttävä? Aamukaste, hän joka osasi olla tilanteen mukaan, jopa kylmänrauhallinen, kiehui nyt sisäisesti, kuin mikäkin kiehuva kattila.
Sen siitä kai sai, kun samankaltaiset luonteet kohtasivat.
Ja niin kuin Luke, Aamukastekin ajatteli toisen pilaavan hänen kauniin ja lupaavasti alkaneen iltansa. Tai no, ei se kovin lupaavasti ollut alkanut, mutta kumminkin..
Saisi toinen jo lähteä ja jättää laatikon rauhassa hänelle.

Tai, ei, ei sittenkään. Jostain syystä Aamukaste ei halunnut että poika lähtisi. Ei pitäisi säikytellä toista liikaa. Vaikka todellisuudessa mieshän se varmaan hänet ensiksi miekallaan säikyttelisi.
Aamukaste oikeastaan jokseenkin nautti tästä kärkkäästä keskustelusta heidän välillään. Oli hauskaa kerrankin päästä aukomaan suutaan, ja keksiä mahdollisimman näppäriä ilmaisuja.
Hän tunsi olonsa jälleen huvittuneeksi, hän olisi halunnut jopa nauraa, mutta sehän ei tähän niin “koleaan” tunnelmaan olisi sopinut. Ja Aamukastehan ei jääkuningattaren roolistaan hevillä luopuisi.

Tikaristaan kyllä. Taskuun se pamahti, ja sen jälkeen olikin jo vuorossa Luke.
Kuin vauvan, Aamukaste nosti miehen hartioista ilmaan ja laski sitten maahan, oikein pehmeästi vieläpä, ei hän halunnut toisen loukkaantuvan.
Sitten hän kipusi voittamalleen laatikolleen, kuin mikäkin kukkulan kuningatar, ja erehtyi vieläpä esittelemään itsensä tuolle miehelle, jolle hänen tarinansa ei täysin hepreaa tainnutkaan olla, ainakaan seuraavan kommentin valossa: “Sen aikaan, Aamukasteen, hän kuolee."

Kolea naurahdus pääsi neidon huulien lomasta, ja terävä katse siirtyi jälleen Lukeen. Hänen silmänsä tuikkivat, niistä saattoi erittäin selvästi huomata silkan huvittuneisuuden. Kepeästi neito nojasi selkänsä johonkin rakennukseen, jota vasten puulaatikko oli aseteltu. Hän värähti hieman, paljaan ihon koskettaessa niinkin kylmää pintaa.
“Harmi sinun kannaltasi, ettei vielä ole aamu”, hän hymähti, sipaisten pari tuulen tanssittamaa hiussuortuvaa takaisin paikoilleen. Hänen silmänsä kapenivat hieman, kun hän tapitti Lukea.
“Aplodit kuitenkin siitä, että olit jopa kuullut tarinani”, hän naurahti sitten koleasti, ja hakkasi muutaman kerran käsiään yhteen, antaen miehelle oikein hilpeät aplodit.
Aamukaste oli toki imarreltu, että hänestä laulettiin loruja ja lauluja, mutta jostain kumman syystä hän ei pitänyt niiden sanomasta. ´Jääreunainen timantti, ylpeä, jääräpää, itkee yksin´ Noin, hän oli jo monet kerrat tulkinnut laulun sanoman.
Ja pah, mitä moskaa! Vaikka tietysti, kyllähän Aamukaste tiesi sisimmässään, että laulu ei valehdellut.

Luke tuli lähemmäs laatikkoa. Aamukasteen suklaanruskeat, joskus niin hellyttävätkin silmät seurasivat tarkkaavaisina toista. Olihan toisella miekka, eihän hän tätä tarkkailematta saattanut jättää. Niin paljon hän ei pojan koltiaiseen luottanut.
Yllättäen miekan terä iskeytyi laatikon jo lohjenneeseen kohtaan. Aamukaste oli vähällä vavahtaa, mutta hän peitti pelkonsa syvällä sisimpäänsä. Nyt hän saattoi jo tuntea miehen hengityksen kasvoillaan. Ja mieskin tunsi varmasti hänen. Melkeinpä tahallaan Aamukaste hengitti tavallista raskaammin.

"Tämä aamukaste on vain liian ajoissa vielä. Aamulla minä nukun, mutta ilta on minun aikani."
Nyt oli Aamukasteen vuoro sihahtaa.
“Ja sinä, herraseni, tuppaat työntämään nokkasi joka paikkaan”, hän lausui sanansa lähes hampaidensa välistä, piikikkään virneen kohotessa hänen kasvoilleen, ja hänen tuikkivien silmiensä tavoittaessa ensin miehen silmät, sitten nenän, jota hän sormenpäällään kiusoittelevasti tökkäsi, kuin sanojensa painoksi.
Miekka runnoi laatikkoa entisestään, sitten se katosi takaisin tuppeensa, ja Luke asteli kauemmas. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aamukaste vannoi jopa kuulevansa sydämensä kiivaat lyönnit. Sitten kuului uhkaava räsähdys, Aamukaste tunsi alustan vajoavan altaan, ja tumps, hän istui laatikonpalasten seassa, jossain omituisessa asennossa maassa. Eikä hänen alastulonsa edes ollut ollut yhtä pehmeä kuin Luken.

Hänen mekkonsa oli noussut lähes säädyttömiin korkeuksiin, kaiken sen pölyn seassa Aamukaste korjaili mekkonsa asentoa samalla kuin aivasteli. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet hieman pörröisinä silmille, hän näytti pöllämystyneeltä, ja silti suloiselta.
Jostain hiustensa raosta Aamukaste tuijotti hieman närkästyneenä Lukea, ja kuitenkin huvittuneena. Ja kilpailunvietti sen kuin kasvoi hänen sisässään
“Herra hyvä, et ole edes paljastanut nimeäsi vielä?”

// : DDD Aamukaste nyt sai kokea hänkin hieman häpeää, muksahtamalla maahan//

Samat aatteet olivat olleet Lukellakin. Se verran tuo oli mieleltäänkin kasvanut, ettei täysin lapsellisiin aiheisiin vajoaisi ja alkaisi olemaan kuin 5-vuotias pojan koltiainen. Jossainhan se lapsellisilla aikuisillakin piti raja mennä.

Tämä ärsyttävä luonteenpiirre oli molemmilla kyllä huomattu. Molemmat sen kun vain yrittivät ärsyttää toisiaan niin hyvin kuin osasivat ja onnistuivat kyllä molemmat siinä. Ehkä tämä oli tällaista jääräpäisten ihmisten kommunikointia. Esitettiin, että vihataan oikein sydämen pohjasta toista ja väännetään kaikenlaisia sarkastisia kommentteja, mutta kuitenkin molemmat vain nauttivat tilanteesta. Näinhän ne ristiriitaiset tunteet pääsivät pintaan. Toivoi, että toinen lähtee, mutta silti tahtoi jatkaa tätä täysin turhan päiväistä väittelyä.

Noita Aamukasteen aplodeja Luke ei olisi halunnut kuulla. Toinenhan hyppi oikein silmille siinä, tuo oli niin läpinäkyvää ja sen tarkoitus kai olikin se. Herranen mietti hetken jos toisenkin mitä tuohon vastata, mutta päätti olla tekemättä millaistakaan elettä. Hänet oltiin juuri nostettu pois alustaltaan, kuin ei olisi itse ollut mitään. Sylikoira tai jotain vastaavaa, jota voisi siirellä ja nostaa syliin aina silloin kun halusi. Se jos mikä tuntui itsevarmuutta ja hänen niin sotilaan kuvan murentavan. Mieshän oli kuin höyhen jossakin tappelussa oltaessa, mitä sitten kävisi, jos hänet vai nostettaisiin ja heitettäisiin seinään? Oli siinäkin taas niin soturia.

No taputa nyt siinä vielä vähän pitempään ja lujempaa. Mokomakin intiaani, maireasti oikein siinä hymyileekin kun tunsi tuon tarinan. Mitään muuta osaa hän ei kai siitä laulusta muistanutkaan. Miksi muistaa kun ei itseään juuri koskenut.

Hengitys tosiaan tuntui kasvoilta. Mies ei nyt tiennyt pitikö hän itsekkään tästä tilanteesta vai ei. Mitä lie tuo nainen olisi keksinytkään herrasen pään menoksi. Ei onneksi tällä kertaa mitään. Kosketti vain nenän päätä. Luke ehkä jopa hymyili hiukan tuolle lauseelle ja nenän tökkäämiselle. Tuo ei voinut tuntea muuta kuin huvittuneisuutta näiden kahden tilanteelle. Molemmat aikuisia ihmisiä mutta tekivät jostain laatikosta numeron.
Ja Aamukaste oli lauseessaan täysin oikeassa, Luke ei osannut pitää nenäänsä yhtään mistään erossa. Tai noh, kyllä hän osasi, mutta joskus teki mieli vain tutkia asioita, jotka eivät hänelle kuuluneet tai edes hänen omaan toiminnankuvaansa.

Kun mies oli tehnyt pientä välimatkaa, hänen oli aivan pakko koskettaa nenän päätään, ettei varmasti löytänyt siitä jotain epämukavaa tai ei-toivottua. Tuskinpa tuo neitokainen oli mitään myrkkyjä taskuistaan kaivaa ja myrkyttää siinä sivussa Lukea. Mistä sitä nyt noista naisista tiesi, aina keksimässä jotakin.
Hyvin pian, kuului niin kovasti odotettu rysähdys. Luke käänsi vihreät silmänsä takaisin Aamukasteen ja laatikon, joka taisi olla jo entinen, puoleen.
Luke-Morton ei voinut muuta kuin hymyillä hiukan leveämmin tuolle näylle. Tuo ei vain tiennyt mille hän hymyili, toisen suloisuudelle vai toisen tilanteelle. Ehkä molemmille, se oli niin huvittavan suloista. Hymy nyt ei ollut mikään täyttä lempeyttä sisältävä, mutta sitäkin. Luke tunsi itse asiassa viihtyvänsä tuon neitisen seurassa, näinkin erikoisella tavalla. Ehkä se oli tämä heidän keskutelunsa tulosta, mutta ehei. Eihän tämä vielä tässä ollut.
Nimeä kysyy. No pitäähän se nyt kertoa, ettei poikana koko loppu elämäänsä tätä miestä kutsu.
"Luke-Morton."
Pieni hymyn haive kävi vielä kerran huulilla, kunnes se taas tasottui. Mies ojensi kätensä lautakasan keskellä olevalle naiselle ja aikoi auttaa tuon seisomaan. Harvinaisempaa käytöstä Lukelta, mutta ehkäpä hän nyt tämän kerran voisi tehdä poikkeuksen. Sai vain nähdä, keksisikö tuo intiaani neitokainen vetäistä Luken kumoon tai jotain muuta vastaavaa. Siitä nyt ei sitten enää tiennyt mitä jatkossa syntyisi.

#Hihihi x3 kylläpä näillä kahdella nyt on kilpailemista. Saa nähdä missä vaiheessa käydään taistoa pikku kivistä#

Terävä katse, se tarkkaili vaivihkaa kulmien alta Lukea, muka niin välipitämättömänä, kuin suinkin saattoi. Tosiasiassa Aamukasteen sisällä kyti suurikin uteliaisuus, neito vain ei antanut sen näkyä ilmeissään, ehei, ei missään tapauksessa. Kaipa senkin voisi pistää vain silkan jääräpäisyyden piikkiin.

Jääräpäinen, sellainen Aamukaste oli ollut siitä asti, kuin suinkin muisti. Ja kunnianhimoinen, sekin vielä. Tosin ennen hän oli ollut paljon pirteämpi, hyvin paljon pirteämpi. Nyt hän oli vain varjokuva entisestä. Hän oli synkkä, jopa kolea, ja hänen huumorinsakin kietoutui enemmän mustaan huumoriin ja vahingoniloon, kuin entiseen viattomuuteen. Mutta jostain syystä Aamukaste alkoi pitämään päivä päivältä enemmän häntä kohdanneesta muutoksesta.

Suklaanruskeat silmät eksyivät hetkeksi tarkastelemaan horisonttia, sitähän tuo mieskin oli katsellut, ennen kuin hän oli saapunut häiritsemään. Kauaa ei edes tuo kaunis auringonlasku häntä ehtinyt kiinnostaa, uteliaat silmät olivat kääntyneet jälleen Lukeen, tarkastellakseen tätä paremmin.
Punaiset hiukset, ihan kuin demonin penskalla. Mutta ei, pojassa oli jotakin, ihmisyyttä, niin kuin hänessä itsessäänkin. Mutta kaiken tuon ihmisyyden lisäksi oli jotakin muutakin, mutta mitä? Sitä edes Aamukasteen tarkat silmät eivät aistineet. Demoni toinen ei kuitenkaan ollut, siitä puolihaltia oli varma, liiankin varma.

Kauempaa kantautui raikuvaa naurua, räkätystä pikemminkin. Sen perään rietasta kiljuntaa. Ja mistäs muualta moinen älämölö saattoikaan kuulua, kuin siitä jo liiankin tutuksi käyneestä kapakasta. Aamukasteen ilme synkkeni silminnähden, kun hän käännähti tuijottamaan kapakkaan päin. Katkeruus, se ei ollut vieläkään tiessään.
Miten tuo isäntä oli saattanut valita juoppolallin hänen sijastaan? Ja heittänytkin Aamukasteen vielä ulos tuolta, kuin pahaisen likaisen rotan. Neito värähti inhosta, hänen suunsa mutristui aavistuksen verran. Sitten jokin tunnetila saavutti hänet. Hienoinen hämmennys. Aamukaste ei enää edes halunnut olla tuolla pahaisessa kapakassa. Jostain syystä hän halusi rypeä juuri siinä pölyisessä lautakasassa, jossa sillä hetkellä rypikin. Pieni, aavistuksen omainen hymy kohosi neidon siroille kasvoille, haihtuen melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, nimittäin uusi aivastus otti hänestä vallan.

Kirottu pöly! Aivastus aivastuksen perään neito aivasteli siinä tovin, kylläpä nenää kutitti. “Atshiu, se on toinen nimeni”, hän naurahti hieman katkerasti, ja pyyhkäisi nenäänsä, ikään kuin se olisi jotakin auttanut. No, ainakin aivastusputki oli hetkeksi kaikonnut. Sitten hän tapitti taas Lukea, esittäen epäsuorankysymyksen, kohdistuen tämän nimeen. Nimiä oli aina hyvä tietää, ja pistää varmuuden vuoksi korvan taa.
Ja ihan mielellään hän tuon toisen nimenkin kuulisi.

“Luke-Morton”, hän toisti hetken päästä miehen lausuman nimen, ikään kuin maistellakseen sanoja suussaan. Pieni hymähdys putosi neidon suusta, joka yhä rötkötti lautakasassa. Sitten tämä Luke teki jotakin odottamatonta. Mieshän ojensi hänelle kättään, auttaakseen hänet pystyyn! Ei toinen sittenkään aivan huonotapainen ollut, vai oliko? Epäilevä, mutta edelleenkin huvittunut ilme käväisi Aamukasten kasvoilla, mitä jos toinen vain juoni jotakin.
Jostain syystä neito ei laskenut sen varaan.
Huvittunut hymykasvoillaan, hän puhalsi hiuksensa pois silmiltään, paljastaen jälleen ruskeat silmänsä, joilla loi silmäyksen Luken käsivarsiin, ja sitten tämän silmiin.
“Saanen kysyä, noilla käsivarsillako ajattelit auttaa minut pystyyn?”, hän naurahti piikikkäästi, ja hänen huvittunut hymynsä sen kuin kasvoi, toispuoleisena sellaisena.
Olihan hän vihdoin päässyt maksamaan sanoissaan takaisin.

Aamukasteen käsi kuitenkaan tarttui kiinni Luken omaan, mikäs siinä jos toinen nyt kerran kohtelias halusi olla. Aamukastehan oli vain mielissään.
Ei kun hetkinen, ei sittenkään, kyllä hänen joku kolttonen tähänkin oli haudattava.
Hän kohottautui maasta hitusen, esittäen selvästi nousevan Luken avustuksella pystyyn, kunnes sitten, aivan kuin lukien toisen ajatukset riuhtaisikin tämän kanssaan lautakasan sekaan, joka pöllysi jälleen uhkaavasti, ja mitäs muutakaan kuin sai Aamukasteen jälleen aivastamaan pariin otteeseen. Huvittunut hymy ei ottanut vieläkään laskeakseen neidon kasvoilta, kun hän käänsi katseensa mieheen.
Pakko se oli myöntää, omalla erikoisella tavallaan, Aamukaste tosiaan viihtyi tämän Luke-Mortonin, jääräpäisen nuoren miehen seurassa.

//Pakko se oli vielä tähänkin aikaan raahautua vastamaan. Anteeksi autohittasin taas vähäsen . D Joutui nyt Lukekin sitten kokemaan pölyisen lautakasan^^//

Voi mertahan mies olisi katsonut päivästä toiseen, jos olisi ollut aikaa ja intoa. Mutta joskus piti näitä yhteenottoja jääräpäiden kanssa ottaa ja tänään sattui sellainen päivä olemaan. Eikä meressä ollut pian mitään ihailtavaa, kun ei sitä mustasta taivaasta erottanut.
Vihreät silmät tavoittivat Aamukasteen, joka tarkasteli miehen piirteitä katseellaan. Mies itsekkin tutkiskeli hiukan tuota neitoa, ei ihan täysiverinen intiaani tainnut olla, vai mistä lähtien noilla oli suipot korvat olleet? Haltiahan noista tuli ensin mieleen, mutta mitään suurempia arvauksia ei Morton alkanut tekemään, kun ei asiasta varma ollut.

Kylläpä Luken tekisi mieli mennä käymään tuolla kapakassa ja tukkia jok'ikisen siellä olijan suu. Pilasivat niin täydellisen rauhallisen illan tuolla harakan räkätyksellään. Korvathan tässä suorastaan vuosivat verta.
Ehkä oli kuitenkin parempi, ettei sitä menty rettelöimään tuonne kapakkaan sen kummemmin. Ennemmin tai myöhemminen humalapäiset miehet kävisivät toistensa kimppuun ja koko poppoo heitettäisiin ulos, viimeistään sulkemisaikaan mennessä.
Mutta sen Luke oli huomannut, että tuo neiti vilkuili jatkuvasti äänekkääseen kapakkaan. Oliko sillä jotakin tekemistä toisen kanssa? Odottiko tuo rakastajansa saapumista? Voi sitä mies parkaa, oliko ihan humalapäissään mennyt kosimaan. Tosin tarkemmin ajatellen, Aamukaste ei vaikuttanut ihan sellaiselta, joka hyväksyisi ihan heti jonkun kosinnan.
Sympatiat miehiä kohtaan sai nyt jäädä.

Luke katsoi jälleen huvittuneena tuon naisen jatkuvaa aivastelua, oliko tuo jotenkin herkkä pölylle, kun tuolla tavalla siinä köhi? Ehkä nyt oli parempi pitää hymy pois tästä, ettei vain saisi toisen ironiaa tai vihaa niskoilleen, itse kun tuon tippumisen oli aiheuttanut.

Niin, Luke-Morton hän oli sanonut, pitikö toisen nyt vielä varmistuksesi toistaa se itselleen? Jos se kerta auttoi muistamaan niin sitten. Miestä nyt ei kyllä juuri liikuttanut muistiko toinen hänen nimeään vielä huomenna, kunhan muisti sen vielä viiden minutin päästä, ettei tarvinnut uudestaan alkaa kertomaan sitä.
Miehen olisi tehnyt mieli kysyä, mistä tuo huvittunut hymy, mutta pianhan hän siihen sai ainakin aiheen arvailuun. Noillako käsivarsilla? Voi kyllä, juuri näillä neiti hyvä.
"Juuri näillä, muita kun minulla ei ole."
Olipas taas niin viisas ja etevä kommentti Luke-Morton. Harvemmalle ihmiselle on suotu useampaa kuin kahta kättä ja jos on, hän ei ole enää ihminen tai sitten se on syntymävika.

Mies oli kyllä varautunut johonkin kommelluksiin, mutta oletti toisen haluavan pystyyn.
Mutta kieltämättä Luke hiukan yllättyi, kuinka vaivattomasti toinen veti Luken kumoon lautakasaan toisen seuraksi. Ehkäpä siinä ei ollut mitään ihmettelemistä taaskaan kerran. Minkäs teet kun et paina juuri mitään, vaikka mies olitkin. Ja massa oli jakautunut tasaisesti hentoon ruumiseen, joten ei mikään paikka voinut ylenpaattisen paljon painaa.
Mies henkäisi hiukan, olisihan hänen pitänyt tämä tällainen arvata jo. Noh, maataan sitten tässä lautojen ja naulojen seassa jos neiti niin kovasti tahtoi.
Mies kääntyi mahaltaan selälleen makaamaan. Kyllä, tuo oli tullut naama edellä lautakasaan, hyvä ettei ollut nenä seinään osunut. Luke katseli hetken taivasta, jonne jo aikaisimmat tähdet olivat syttyneet taivaankantta koristamaan.
Sitten hän vilkuili puisia lautoja ympärillään. Tarkemmin ajatellen, kenenköhän laatikon hän oli mennyt turmelemaan ja mitä se oli pitänyt sisällään. Luultavasti jotain kangasta, kun näin pehmeältä tuntui.
Katse kiiri takaisin Aamukasteeseen, vino hymy kasvoillaan.
"Halusit sitten jakaa tämän kasan kanssani?"

#eeeipä mitään tämä n__n Sitähän Luke hiukan olettikin#

Pöly, se tuntui oikein takertuvan hänen nenäänsä. Aamukasteen jo muutenkin tarpeeksi herkkään nenään. Kylläpä neitoa nyt osasi ärsyttää, kun aivastelu vain tuntui ja tuntui jatkuvan, eikä loppua sille näkynyt kovin lähellä. Jos tuo Luke ei olisi ollut paikalla, Aamukaste olisi varmasti parkaissut pahemman kerran, ja pidellyt nenästään kiinni seuraavan vartin ja homma olisi hoideltu sillä.

Mutta ei, Luke-Morton oli siinä, joten jokin pidätteli intiaani neitoa tosiaan tekemästä niin. Niinpä hän sitten aivasteli vain jonkun aikaa, kunnes hänen nenänsä joko tottui pölyyn, taikka sitten se pöly kaikkosi jonnekkin. Ja asiahan oli Aamukasteelle sinänsä ihan sama, kunhan vain aivastelu loppuisi.

Niin, Aamukaste raukka, liian usein hänen nenänsä teki tepposet ja sortui aivastelemaan. Ystävien kesken hänet tunnettiin jopa nimellä Atshiu, tosin Aamukaste itse ei ollut tuosta nimityksestä kovinkaan hyvillään. Ja mitä noihin ystäviin tuli, niitä nyt hänellä oli hieman harvemmin täällä Payonin muurien sisällä. Neidon hankala luonne, kun esti häntä tutustumasta lähes kehenkään kunnolla. Päällisin puolinhan hän tunsi koko sataman väen, mutta ei sitäkään voinut oikein ystävyydeksi sanoa.

Hän asetteli hieman tuohtuneena hiuksiaan paikoilleen, aivastuspuuska yhä ahdisti häntä, mutta sitten hän rauhoittui hieman. Oli sentää yksi asia, johon hän oli sillä hetkellä tyytyväinen. Kolttonen. Hän oli onnistunut vetäisemään tuon nuoren miekkosenkin lautakasan sekaan. Ja mikäs muu, kuin vahingonilo Aamukastetta sillä hetkellä eniten lämmitti. Huvittunut katse käväisi Lukessa, joka kääntyi juuri selälleen makaamaan lautakasan lautojen seassa.

"Halusit sitten jakaa tämän kasan kanssani?" toisen kasvoilla loisti vino hymy, jolloinen varmaan neidon kasvoillakin silloin piili. Hän koukisti polvensa rintaansa vasten, ja kiersi kätensä polviensa ympärille. Kyllähän tämä lautakasakin penkistä kävi.

Hänen toinen kulmansa kohosi hitusen, kun hän tuijotti hieman mietteliäänä Lukea. Kesti hetki, kunnes hän edes kunnolla tajusi mitä toinen oli sanonut. Ja sitten iski piinaava tunne, aivan sellainen kun hänellä olisi ollut sormi keskellä suuta. Hän mietti kuumeisesti mitä sanoisi, eikä löytänyt yhtäkään piikikästä lausahdusta kumoamaan Luken sanoja. Ja kuinka se Aamukastetta ärsytti, hänenhän se tässä myrkkysuu piti olla. Ei tuon poikasen.

Hänen huuliensa välistä katosi ilmaan hiljainen tuhahdus. Hänen kulmansa laskeutui hiljalleen paikalleen, ja hänen katseensa kääntyi nopeasti pois Lukesta, horisonttiin. Sinne suklaanruskeat silmät nyt tuijottivat.
"Niinpä kai sitten", hän lausui yllättävän hiljaa, mutta hänen äänessään oli silti terävää sävyä.
Jonnekin hänen uhmakas olemuksensa oli nyt kadonnut hetkeksi.

//Anteeksi, jos tuli kökköä ja lyhyehköäkin. : D//

#Anteeksi pieni kesto \o#

Voi kyllä herra oli jopa hiukan huvittunut toisen aivastelusta, mutta pidemmän päälle ei sitäkään jaksanut katsella kun toinen aivasteli heinänuhaisen tapaan.
Lukea harvempi uskalsi millään lempinimellä kutsua, mies itse kun ei pitänyt siitä, että hänen nimestään väänneltiin yhtään mitään lyhenteitä. Lukeksi sai kutsua, mutta mitään lempinimiä tämä ei niellyt. Jos hänen nimensä oli Luke, Lukeksi häntä tuli myös kutsua.

Hah! Vaikka Aamukaste oli onnistunut tekemään niin selvän kepposen Lukelle, oli mies saanut viimeisen sanan. Tiedä vain, mistä mies oli terävän kielen perinyt, äitinsä kun oli niin kaunopuheinen, samoin isoäiti. Mitäs, miksi hän nyt kaarsi hiukan aiheesta. Eihän miehellä ollut yhtään mitään syytä ajatella äitiään tai isoäitiään. Molemmat olivat vain valehdelleet hänelle, miksi hänen pitäisi kunnioittaa noita? Upotkoot suohon mokomat.

Luke ei sanonut hetkeen mitään. Tuijotti tähtitaivasta, maaten kylmässä maassa. Ensimmäiset tähdet olivat täydessä loistossaan taivaan kannessa. Kun sulki hetkeksi silmänsä, pystyi lähes kuulemaan niiden hennon helinän äänen. Aivan kuin ne laulaisivat, tuuduttaisivat laulullaan uneen ja toivottaisivat hyvää yötä.
Jos maa ei olisi ollut kylmä selän alla, olisi Luke voinutkin nukahtaa siihen.
Hetken päästä tuo kuitenkin aukaisi silmänsä ja nousi istumaan, tuijottaen merelle.

Hiljaisuutta oli kestänyt tovi, vain tuuli helisi korvissa. Kapakka mölysi taustalla edelleen. Nyt sen ovi aukesi. Joku lensi ulos. Mies oli alkanut ärisemään ilmeisesti, kun kirosi ja manasi vielä oven ulkopuolella.
Mies katsoi kapakan suuntaan ja sihahti. Sen jälkeen hän tajusi katsoa Aamukastetta. Mies henkäisi ja nousi kahdelle jalalle seisomaan. Nyt tuo katseli paloina olevaa laatikkoa. Luke siirsi jalallaan laudan palasia sivuun, nähdäkseen mitä siellä oli.
Kuten mies oli arvannut. Kangasta. Itse asiassa vaatteita. Ilmeisesti joitakin mekkoja. Kangas ei ollut mitenkään arvokaan näköistä, eli mies ei ollut mennyt turmelemaan mitään liian kallista hänelle. Kiinnostus kuitenkin kiinnittyi erään mekon hihaan, josta paljastui jotain kiiltävää. Mies kyykistyi ja kurottautui hihaa kohden. Näytti aivan joltakin aseen kädensijalta. Mies vetäisi kimaltavan esineen esiin. Se paljastui tikariksti. Oikein hyväkuntoiseksi ja ilmeisesti myyntiin meneväksi. Luke tarkasteli tuota katseellaan, ei ihme, että mekot olivat halpaa kangasta, eivätkä mitenkään laadukkaasti tehtyjä, niiden oli vain tarkoitus huijata.

Miehen katse kääntyi Aamukasteeseen.
"Ole onnellinen, ettei tämä ollut sinun laatikkosi."

#Eikä kyllä ole ihan laadukkainta minultakaan#

Aamukaste tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Hän ei kerta kaikkiaan kyennyt keksimään sillä hetkellä mitään näppärää sanottavaa, ja toisaalta miksi hänen olisi pitänytkään?
Hiljaisuushan oli asia mitä tuli arvostaa. Tosin Aamukaste ei arvostanut. Hän ei ollut koskaan oppinut arvostamaan. Hän oli kärsimätön sielu.
Hiljaisuus sai hänet levottomaksi. Hänen sivusilmäinen katseensa viipyi hetken tuossa pojassa, Lukeksi oli esittäytynyt. Niin, tuo Luke, se ei ainakaan auttanut hänen levottomuutensa kadottamisessa, toisella oli miekkakin.

Aamukaste saattoi jopa ihmetellä, ettei häntä oltu vielä siihen mennessä pistetty miekalla kuoliaaksi. Ei, mitä hän tuommoisia ajatteli? Jos hän joutuisi vielä pahemman kerran napit vastakkain Luken kanssa, hän ei todellakaan olisi se, joka häviäisi! Hänhän oli taitava taistelija, siltikin miekat olivat miekkoja, pitkiä ja teräviä.

Aamukasteen ruskeat silmät tavoittivat tähdet taivaalla. Ne saivat hänen silmänsä loistamaan hieman. Oliko tosiaan jo näin myöhä? Hän sulki silmänsä hetkeksi, vain hetkeksi. Hänen huulensa muodostivat pienen haukotuksen, samassa hän kohottautui istumaan parempaan asentoon lautakasassa, mikä ei mikään maailman mukavin alusta ollut.
Hänen katseensa kiiri heti sinne, mistä ääntä oli kuulunut. Se samainen kapakka.
Joku mies oli lentänyt ulos, kiroten vieläpä.
Ja mikäpä muu, kuin vahingonilon täyteinen virne oli neitokaisen kasvoille kohonnut, kun hän tuijotti tuota pihalle lentänyttä miestä. Vahingonilo paras ilo.

Intiaanineito pomppasi hätkähtäen pystyyn, samassa kun Luke siirteli jaloillaan laudan palasia sivuun. Siinä rähäkässä hän onnistui vieläpä hankkia jonkin puunsirun paljaaseen jalkapohjaansa. Siinä taas yksi hyvä syy käyttää kenkiä.
Kylläpä Aamukaste oli onnistunut uppoutumaan vahingoniloonsa, kun Luke oli tuolla tavalla saanut hänet säikytettyä pelkästään siirtelemällä kirottuja puunpalasia.
Kiroten Aamukaste askelteli hetken vähän sinne sun tänne, nyppäisten sitten puutikun ärtyneenä jalastaan. Että pitikin sattua.
Samalla Luke olikin jo tainnut ehtiä löytää jonkinmoisen aarteen, tikarin näköjään.
Sitten toinen olikin jo kääntänyt katseensa häneen, ja kehotti vieläpä olemaan onnellinen, ettei laatikko tosiaan ollutkaan hänen.

Aamukaste tuijotti häntä hieman huvittuneena takaisin, hieroen samalla kipeää jalkapohjaansa.
“Enkös minä sanonut, että tuo laatikko on kuulunut minulle siitä asti kuin päätin niin. Sanoisinko, että nyt se on ollut omistuksessani jopa reilun vartin”, hän naurahti, katsahtaen toista sitten oikein terävästi, ojentaen lopulta kätensä, kuin olettaen sen olevan itsestään selvyys, että Luke ojentaisi hänelle juuri löytämänsä tikarin.

“Pahoin pelkään, että sen sisältö kuuluu minulle.”

//Pahoittelen mäkin nyt että on kestänyt . DD Ja kun nyt tähän aikaan eksyin kirjottelee, nii tekstin laatu on mitä on^^//

#No niin ja minä olen taas niin aktiivinen >__<. Pistetään koulun piikkiin#

Luke ei ollut juuri kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että Aamukaste oli säikähtänyt ja saanut tikun jalkapohjaansa, oma pahansa.
Sen verran kiinnostunut mies oli lautakasan tutkimisesta, ettei suonut Aamukasteen olemukselle minkäänlaista huomiota. Senhän olisi voinut seurapiireissä tulkita röyhkeydeksi, mutta nyt hän ei ollut missään hovin arvostetussa seurassa. Sen osoitti jo Aamukasteen paljaat jalat, eikö toisella tosiaan ollut kenkiin varaa?
Noh, se ei ollut mikään ongelma Lukelle, eivät olleet hänen jalkansa.

Luke-Morton kuunteli mitä tuolla neidolla oli sanottavanaan. Vieläkö toinen jaksoi jauhaa tuota samaa? Toisen omistuksessa ja pah! Halusiko neiti kenties telkien taakse talteen? Vai kaivoiko toinen muuten vain verta nenästään.

No, tehdäänpä niin kuin neiti itse halusi.
Luke kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja oli ojentamassa tikaria Aamukasteelle. Mutta ennen kuin toinen ehti tarttua siihen, näppärillä sormillaan Luke käänsi tikarin ja sai otteen sen varresta. Kuin uhaten hän osoitti Aamukastetta. Lopulta tuo kuitenkin laski tikarin ja katsoi merkityksellisesti Aamukastetta.
"Pahoin pelkään että sanomasi perusteella voi pidättää sinut salakuljetuksesta ja epäiltynä vallankaappaus yrityksestä."
Mies ei irroittanut kuoleman vakavaa katsettaan neitokaisesta. Hän tiesi, ettei toinen omistanut laatikkoa, mutta siitä ei ollut mitään muuta kuin Luken sana Aamukasteen sanaa vastaan, joten todisteita ei ollut. Riskejäkään Luke ei voinut ottaa, häntä syytettäisiin maanpetoksesta, jos kuultaisiin, että hän ei ollut ottanut pahamaineista rikollista kiinni, kun siihen oli mahdollisuus.

Tikari löysi paikkansa vyöltä, liivin alta ja käsi hakeutui jo Aamukasteellekkin tutuksi käyneelle miekalle. Nyt Luke ei jaksaisi tätä naurettavaa väittelyä, jos tuo neiti niin kovasti intti laatikon omistamisestaan, ottakoot vastuunkin siitä.
"Suosittelen sinun vielä harkitsemaan sanojasi, en aio pidätellä itseäni tällä kertaa."
Vakavuus suorastaan loisti tuon miehen vihreistä silmistä. Mutta oliko tämä sen arvoista tosiaan? Ehkä mies vain pelotteli ensin miekallaan toista, Aamukaste kun ei ilmeisestikkään pitänyt siitä, että Luke omisti miekan, jota herranen osasi vielä kiitettävästi käyttää.

Ilma alkoi käymään jo kylmäksi, Aamukasteella oli varmasti jo kylmä varpaillaan, ellei toinen ollut sitten tottunut värjöttelemään kylmässä. Luke itse oli onnellinen kenkien omistaja, joten hänelle illan saapuminen ei ollut mikään ongelma, ehei.

Kengät, ja pah! Aivan turhia vekottimia, jotka hiostivat vain kurjasti jalkaa. Jotkut jopa hiersivätkin vielä. Ei, Aamukaste ei koskaan mielellään pannut semmoisia vekottimia jalkaansa. Paljasjaloin oli hyvä, kiitos intiaaniveren, niin oli jopa paljon edullisempaakin. Hyvät kengät, kun nykyään maksoivat maltaita.
Aamukaste hymähti itsekseen, hieroi hetken kirvelevää jalkapohjaansa, antaen sen pian jälleen kohdata kylmän katukiveyksen. Hän värähti hieman. Neito ei ollut tientenkään muistanut, kuinka viileä se olikaan.
Aamukaste, joka vieläpä oli kotoisin lämpimistä maista, ei erityisemmin pitänyt kylmästä, tai edes viileästä. Hän toki paleli helpommin, kuin juuriaan myöten payonlaiset, mutta ei pieni viimakaan hänelle nyt mahdoton ollut kestettäväksi.

Aamukasteen käsi oli ojentunut kohti Luken pitelemää tikaria, joka hänen mielestään kuului nyt hänelle itselleen. Ei tuo tikari nyt mikään kovin arvokas saalis ollut, mutta Aamukastehan nyt vain halusi olla hankala. Harvoin hän suostui olemaan mistään asiasta samaa mieltä kenenkään kanssa. Itsepäisyys, näsäviisaus, ne olivat sellaisia asioita, jotka Aamukaste koki hauskoina.

Tummahiuksinen neito oli juuri tarraamassa kiinni Luken ojentamaan tikariin, kun sen terä kääntyi osoittamaan häntä. Aamukaste kohotti kätensä ikään kuin rauhan merkiksi. "Hei, hei, ihan rauhassa sen kanssa", hän hymähti hivenen yllättyneenä, laskien sitten kätensä määräilevän näköisenä lanteilleen, antaen tummiensilmiensä pisteliään katseen hakea Luken katsetta, samalla kun tämä luetteli pidätysmääräystään.

"Ja kukahan sinä luulet olevasi?", hän tiuskaisi, pisteliään katseensa hellittämättä, pieni hymähdys kuitenkin kevensi hänen sanojensa painoa.
Niin, kuka tuo pojan koltiainen oikein luuli olevansa? Ei tuolla ollut oikeutta pomotella häntä tuota rataa. Ja mitä vielä, taasko se puhui niin tärkeän oloisena korulauseitaan. Käski häntä harkitsemaan omia sanojaan, kun tuo ei pidättelisi itseään enää tällä kertaa.
Kuin pakostakin Aamukasteen huulien lomasta karkasi tuhahdus.
Hänen kulmansa kohosivat hitusen, kun hän toljotti toista.
Ärtymys, sen seassa hieman huvittuneisuutta, valtasi niin kovin määrätietoisen puolihaltia neidon, jonka toinen suupieli oli kohonnut pieneen itsetietoiseen virneeseen.

// Ääh, anteeks kun on taas kestänyt : D//

#Ja minä pahoittelen myös taas n__n' Rutistetaan molemmat nää viimeiset viikot \o#

Tuo neitokainen ei ilmiselvästi ymmärtänyt mitä Luke ajoi takaa. Toinen olisi rikollinen, putkaan joutuisi mokoma. Nuorukainen itse tiesi, ettei toinen oikeasti sitä laatikkoa omistanut ja turhaan olisi virumassa sellissä. Mutta jos toinen sinne välttämättä halusi, voisi Luke toiset sinne raahata puhtaalla omatunnolla, työtään hän teki.

"Johan minä sen sinulle kerroin. Luke. Ja jos et ole jo huomannut, olen sotilas. Oikeuden puolustaja. Tätä tikaria on piiloteltu arvottomien vaatekappaleiden joukossa, joka puolestaan vihjaa salakuljetukseen laatikon omistajan osalta. Täytyykö minun vielä tarkentaa? Salakuljetus on rikos ja laatikon omistaja on vastuussa siitä. Tästä rikoksesta voi seurata vankeutta, sitäkö sinä haluat?"

Luke katsoi Aamukastetta merkitsevällä katseella, pitikö hänen vielä leikkiä toisen kanssa näitä lapsellisia leikkejä? Näin kun tultiin nuorukaisen ammattiin, ei mies halunnut pelata mitään pelejä enää, hänen arvostuksensa oli kyseessä. Lukesta pitäisi tulla Punapyökkien seuraava johtaja, tahtoi hän sitä itse tai ei, siksi hänen täytyisi pysyä ruodussa oikeuden suhteen.

Otteensa miekasta ei ollut mitenkään tiukka tai varuillaan edes, hän ei halunnut käyttää teräasettaan tällaiseen turhuuteen. Eihän neitokaisella ollut edes mitään kunnon asetta, jolla puolustautua, tosin rikollinen oli rikollinen vaikka voissa paistaisi. Andy-Claudinpoika ei voinut muuta kuin toivoa, että tuo intiaanityttönen luopuisi omistamisenhalustaan tuota tikaria kohtaan, ei se ollut loppujen lopuksi sen arvoista edes.

"Tiedän, ettet sinä sitä omista, vaikka kuinka väittäisit."

"Johan minä sen sinulle kerroin. Luke. (Tässä kohtaa Aamukaste pyöräytti kyllästyneen näköisenä silmiään)Ja jos et ole jo huomannut, olen sotilas. Oikeuden puolustaja. Tätä tikaria on piiloteltu arvottomien vaatekappaleiden joukossa, joka puolestaan vihjaa salakuljetukseen laatikon omistajan osalta. Täytyykö minun vielä tarkentaa? Salakuljetus on rikos ja laatikon omistaja on vastuussa siitä. Tästä rikoksesta voi seurata vankeutta, sitäkö sinä haluat?"

Aamukaste tuhahti kyllästyneenä Luken kommentille. Hänen oli hankala hillitä näsäviisasluontonsa. Huultaan purren hän tuijotti toista, ärähtäen sitten lopulta:
"No niin, Luke, olet sotilas, oikeuden puolustaja. Mitä sitten? Salakuljettajien nappaaminen ei tietääkseni kuulu sinulle, vaan kaupungin-vartijoille? Eikös sinun kuuluisi olla kalistelemassa kepukkaasi Valtiaan pihalla, ja osoittaa kelpoisuutesi tulevaan sotaan. Joka tosiaan syttyy, jos se minusta on kiinni!"

Aamukasteen kädet hakeutuivat puuskaan, ja hänen virneensä laski hivenen, kun hänen katseensa käväisi Luken miekassa, josta mies piti kevyesti kiinni. Hetkellisesti neidon katse tummui,
mutta vain hetkellisesti, hän oli pian taas kohottanut katseensa uhittelevasti Lukeen, joka oli päättänyt jälleen kerran aukoa suutaan. "Tiedän, ettet sinä sitä omista, vaikka kuinka väittäisit."
Aamukaste tuhahti jälleen, hänen ilmeensä alkoi muuttua pikkuhiljaa happamaksi. Kolea ilma turrutti hänen varpaitaan, mutta hän seisoi silti hievahtamatta aloillaan.

"Ehkäpä. Mutta, jos olet yhtään tänä lyhyenä aikana oppinut minua tuntemaan, niin tajuaisit sen, olen viimeiseen asti jääräpää. Vaikka kuinka tyhmän asian eteen." Hiljalleen Aamukasteelle tyypillinen virnistys, alkoi taas saada sijaa hänen kasvoiltaan.

//No teksti nyt on taas mitä on, mutta mutta Silmäpuolisorto Ja tosiaan, enään muutama viikko koulua. Ihanaa.<3//

Miten Lukesta alkoi tuntumaan, etteivät he saaneet mistään hinnasta kiinni samasta asiasta tuon naisen kanssa. Nuorukaisen teki mieli huokaista oikein syvään ja tympääntyneenä, mutta eipä sitä sitten tehnyt, avasi vain suunsa.
"Periaatteessa kyllä. Mutta minulla on myös velvollisuus ehkäistä mahdollinen sodan syttyminen, sillähän minä parhaiten varmistan valtiaani turvallisuuden."
Nuorukainen sanoi tasaisella äänellä, josta kuitenkin pystyi aistimaan, ettei häntä pahemmin kiinnostanut kenekään puolustaminen, jonka naaman oli ehkä kerran nähnyt tai kuullut vain puhuttavan. Eihän nuorukainen ollut edes kunnon aasa, häntä eivät jumala-olennot kiinnostaneet tai mikään muukaan. Vanhemmat vain sattuivat olemaan aasojen, kuten koko loppu suku. Siksipä Luke oli itsekkin automaattisesti aasa, ei sitä häneltä kysytty. Rehellisesti sanoen tätä ei kiinnostanut nämä kiltajutut pätkän vertaa, kunhan vain aukoi päätänsä tässä.

Luke seurasi tuon neidin ilmeen vääntelemistä, eikä ehkä aivan täysin sisäistänyt toisen lausahduksia. Oli paljon mielenkiintoisempaa katsella kuinka naama vääntyi erillaisiin ilmeisiin ja pystyi lähes arvailemaan, mitä tuo oli sanomassa.
Kyllä, jääräpäisyys oltiin tultu opittua tässä illan kuluessa liiankin hyvin. Luke alkoi jo toivomaan, ettei olisi tullut satamaan lainkaan, toisaalta hän oli päässyt puhumaan erittäin "rakentavaa" keskustelua tuon naisen kanssa.
Vihdoin nuorukainen henkäisi ja avasi suunsa.
"Noh, sitä tosi asiaa se ei kuitenkaan muuta, että tikari on minulla, etkä sitä saa, vaikka kuinka lapselliseksi heittäydyttäisiin."
Punapää siirsi hiuksiaan pois kasvojensa edestä ja oli ottamassa paria askelta kauemmaksi toisesta.
"Joten voin hyvin viedä tämän paikalliselle vartijalle ja jättää koko jutun heidän hoidettavaksi. He varmasti pitäisivät sinusta."
Ääni oli kyllästyneen tasainen ja katse pysyi Aamukasteessa. Tikari oli turvassa vyöllä, liivin alla, eikä sitä sieltä helposti saisi, kädetkin olivat tiellä.

Jossain kilahti ovi, pamahtaen salamannopeasti takaisin kiinni. Kuului äkämystynyttä karjuntaa, ja Aamukaste saattoi jo arvata mitä oli tapahtunut. Joku onneton oli viskattu ulos, kovaa tahtia täyttyvästä kapakasta. Neito ei kuitenkaan vaivautunut luomaan tarkistavia katseita kapakan suuntaan, mitäs se häntä liikutti, hän oli nyt keskittynyt tuijottamaan tuota poikasta, Lukea, niin uhmakkaasti kuin vain saattoi. Olihan se vähän lapsellista, Aamukaste tiesi sen hyvin, mutta hän tosiaan nautti tilanteesta. Oli niin mukavaa heittäytyä hankalaksi. Varsinkin, kun kerrankin hän oli löytänyt vertaisensa vastuksen.

Luke otti muutamaan askeleen kauemmaksi sipaisten hiuksiaan pois kasvojen edestä, todeten sitten tasaisella äänellä, että hän voisi viedä Aamukasteen paikalliselle vartijalla ja jättää koko jutun niiden hoidettavaksi. Viimeinen Luken kommentti 'He varmasti pitäisivät sinusta´, nostatti Aamukasteen kasvoille hienoisen virneen.
Paikalliset vartijat? Mahtoi tarkoittaa siis sataman vartijoita? Oih, satamassa Aamukaste olikin tunnettu, ja hänestä tosiaan pidettiin täällä kovasti.
Nokka pystyssä Aamukaste aloitti laukomaan seuraavaa kommenttiaan: "Kerrankin olen kanssasi jostain samaa mieltä. He tosiaankin pitäisiv-" Aamukasteen ääni katkesi, ja hänen silmiinsä syttyi hetkeksi yllättyneisyys. Joku oli laskenut kätensä puristavasti hänen oikealle hartialleen. Sekunninmurto-osa ja Aamukaste oli väläyttänyt vihaisen katseensa taakseen, jossa äkämystynyt juoppolalli seisoi. Kauhistuttava näky, sai intiaanineidon irtautumaan juoppolallin otteesta ja hypähtämään ärtyneenä sivummas, murahtaen samalla: "Katsoa saa, muttei koskea!"

Aamukasteen tummat silmät tapittivat nyt juoppolallia hieman kauempaa. Tuo oli varmasti se, kapakasta ulos heitetty tyyppi. Miehen punertavat silmät tuijottivat vuoroin Aamukastetta. vuoroin Lukea.
Miehen nenäkin oli punehtunut, hän oli varmaan aivastellut paljon. Tai nuhinut. Miehen hiukset olivat rasvaantuneet ja sekaisin. Vaatteetkin olivat nuhruiset. Kasvoissa, jotka ennen olivat varmasti olleet kauniit, oli ilmestynyt pyöreyttä sekä ihottumaa. Mies näytti juuri sellaiselta, joka oli ennen ollut kunnollinen, hoitanut pientä perhettään, kunnes sodanmerkit olivat alkaneet näkyä. Mies, joka pelkäsi kuollakseen taistelutannerta oli sortunut juopottelemaan.
Aamukaste tunsi hetken hienoista sääliä tuota kohtaan, kunnes sekin säälinripe katosi jonnekin hänen kylmän sydämensä syövereihin. Hän käänsi säälimättä katseensa, jopa ehkä koppavan oloisena poispäin, tutkailleen juoppolallin sijaan merta.

"Almuja?" kuului karhea, loppuun kulutettu ääni miehen suusta. Aamukasteen katse oli kääntynyt jälleen tarkkailemaan tätä sivusilmällä. "Almuja?" mies kähisi toistamiseen, ja hänen punehtuneissa silmissään alkoi näkyä suuttumuksen merkkejä. Aamukasteen katse oli kääntynyt jälleen takaisin. Jos tästä tappelu syttyisi, hän voittaisi juoppolallin leikiten.
Juoppolallin katse lukittui äkkiä Lukeen, tämän koruihin.
"Haluan korut!" mies ilmoitti, osoittaen Luken kaulassa killuvia koruja, räkäisten hetken päästä maahan räkäpaakun, johon oli meinannut tukehtua.
Miehen silmissä kiilui sillä hetkellä ahneus.

Aamukasteen suu oli kaventunut ohueksi viivaksi.
"Tämä ei ole mikään köyhien rahajono", hän tokaisi ykskantaan, ärtyneenä. Hän vihasi juoppoja. Heidän likaisuuttaan. Hajuaan. Ulkomuotoaan. Aamukasteen nenä nyrpistyi, kun hän tuijotti tuota ällötystä. Kyseisen ällötyksen silmissä häivähti jälleen vihaa, Aamukasteen kommentin johdosta. Miehen suu nyki hieman. "Haluan korut!" kuului tällä kertaa yllättävän kärkäs kommentti.

//Juoppolalli astui kuvioihin .DD Muistaakseni Lukella oli jotain pieniä kaulakoruja, mutta jos olen aivan väärässä, niin sovitaan että juoppolalli vain huorii omiaan. .D//

#Lukella on hiuksissa kyllä koruja : D Kaulassa sillä ei oman muistikuvani mukaan ole#

Luke ei itse ollut edes huomatakseen tuota kapakan menoa, häntä ei kiinnostanut tuollaiset paikassa. Mies oli päättänyt pysyä kuivilla niin pitkään kuin mahdollista, hän ei siis ollut mikään kaikkein paras ryyppäysseura. Luke ei muutenkaan ollut mikään tavaton bilehile. Ainoat juhlat, joihin hän suostui menemään, olivat arvostettuja ja joissakin suhteissa aina kuninkaalisia.
Nyt kiinnostus oli tässä neidissä, hetkeksikään ei voinut irroittaa katsettaan tuosta naisesta, ei tiennyt mitä nämä keksivätkään koskaan. Mitä Luke nyt oli oppinut naisten luonnetta tuntemaan lyhyen ikänsä aikana.

Hitusen oli nuorukainen yllättynyt tämän juopon saapumisesta, hän oli ollut niin keskittynyt intiaaniin, ettei huomannut tuollaisen surkean olemuksen saapumista.
Luken nenä nyrpistyi nähdessään tuon miehen kasvot tarkemmin, kerjäsi vielä rahaa. Tuollaiset ihmiset olivat syvältä, eivät pystyneet tekemään mitään itse, surkuttelivat vain kohtaloaan. Luken olisi tehnyt mieli klimpata maahan, mutta jätti sen väliin. Vihreiden silmien halveksuva olemus riitti nuorukaiselle, hänen ei tarvinnut alkaa halveksumaan toista enää sanoin.

Luken olisi tehnyt mieli iskeä tuolta mieheltä hampaat kurkkuun ja antaa toiselle kaikki se, mitä juoppo ansaitsi. Mutta niin lapsi Luke ei ollut. Jos mies ei pystynyt puolustamaan itseään, perhettään, maataan, kuningastaan, saisi tuo kuolla arvottoman kuoleman. Kuolisi kurja ojaan tuupertuneena, oksennukseen tukehtuneena. Se olisi tuolle rahojansa tuhlaavalle miehelle täysin oikein.
Oli täysin oikein, ettei Aamukaste tehnyt elettäkään antaakseen tuolle miehelle edes säälistä rahaa, olisivat vain menneet uusien juomien ostamiseen, vain toisessa kapakassa.

Kylmätväreet nousivat miehen selkäpiitä pitkin niskavilloihin juopon puhuessa jotakin Luken koruista. Ilme vaihtui entistä kyisemmäksi, silmät suorastaan erittivät myrkkyä katseensa myötä. Luke oli myrkyllinen muille ihmisille asenteensa vuoksi. Nyt tuo juoppo tahtoi ritarin korut. Ei tarvinnut kahdesti miettiä antaisiko Andy-Claudin poika niitä tuollaiselle saastaiselle ihmiselle.
Luke suoristautui ja heilautti otsahiuksiaan pois silmiensä edestä. Aamukaste ei ilmeisesti ollut lähtenyt minnekkään, parempi olisi, ei tiedä minkälainen kahakka tästä voisi syntyä.
Nuorukainen katsoi jotenkin merkitsevästi intiaanineitoa. Katse kiiri takaisin juoppoon ja myrkyn saastuttamat huulet avautuivat.
"Aina voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada"
Luke ei pitänyt enää miekastaan kiinni, jos tilanne menisi tappeluksi, ei hän aikoisi liata miekkaansa tällaisessa paikassa.
Vihreät silmät kääntyivät takaisin Aamukasteen puoleen.
"Meidän on parempi lähteä."
Ei, Luke ei varsinaisesti tahtonut lähteä tuon neidin kanssa minnekkään tai vapaasta tahdostaan suojella toista, se sattui vain olemaan hänen velvollisuutensa ritarina. Se oli fakta, jota oli turha yrittää kiertää tai kaartaa. Jos he nyt vain lähtisivät pois, säästyttäisiin epämiellyttävältä tilanteelta ja molemmat voisivat jättää toisensa rauhaan, eikö se olisi hyvä juttu?

Aamukastetta inhotti, inhotti niin kovasti, ettei hän voinut edes sanoinkuvailla, sitä tunnetta, mikä sai hänen nenänsä nyrpistymään, aina kun tuuli toi mukanaan, jonkun juopon vahvoista aromeista hänen haisteltavakseen.
Aamukasteen pistevään katseeseen oli sekoittunut kaistale inhoa, samassa kun hän mittaili katseessaan miehen rasvaisia, sekaisia hiuksia. Kammottavaa! Aamukaste ei voinut käsittää, kuka ei pitänyt huolta omasta hygieniastaan?
Jos hän olisi itse ollut juopon jamassa, olisi hän juossut täyttä häkää mereen peseytymään, kun kerran satamassa oltiin.

Kun almuja ei juopposedälle kuulunut, vaati tämä saada Luken korut. Aamukasteen suusta putosi pienimuotoinen tirskahdus. Mitä nyt intiaanineito oli tässä lyhyessä ajassa Luken jääräpäisyyttä oppinut tuntemaan, oli hän myös varma siitä, että nyt taisi herra juopunut olla heikoilla hangilla. . D
"Aina voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada", näin kuuluivat Luken sanat, ja Aamukaste antoi pistävän katseensa porautua uhittelevasti juoppoon, kuin sanoakseen että herra oli hävinnyt tämän erän.

"Meidän on parempi lähteä", Luken sanat yllättivät hänet täysin.
Totta kai Aamukastekin halusi häipyä mahdollisimman nopeasti pois, tuon juoppoukon likaisten sormien ulottuvuuksista. Mutta..
"Ketkä ME? Minä en ole lähdössä kanssasi minnekään", Aamukaste tokaisi huvittuneesti, hänen kulmansa olivat hivenen koholla, ja kädet olivat asettuneet puuskaan. Neidon katse oli siirtynyt juoposta, tuijottamaan tämän sijaan arvelevasti Lukea.
Mutta olisihan se pitänyt tajuta, että saastuneesta juoppolallista ei saisi hetkeksikään päästää katsettaan. Siinä samassa juopon kurkusta kuului ikävä rohina, ja ällöttävän keltainen sylkipaakku, lennähti aivan Aamukasteen paljaiden, sirojen jalkojen juureen.
Intiaanineidon kasvot vääristyivät inhosta, ja ällötyksestä. Oli vähällä ettei hän heristellyt nyrkkejään, ja hyökännyt kyseisen juopon kimppuun. Oikeastaan ainut mikä esti häntä, oli miehen likainen olemus. Hän ei haluaisi edes tappelussa joutua koskemaan siihen.

Niinpä Aamukaste, hampaitaan purren, kiristi askeleensa Luken luokse, väistäen juuri ja juuri yhden inhan sylkiklimpin, kun juoppo selvitteli kurkkuaan. Sylkipaakut olivat intiaanineidolle liikaa, liian saastaista. Hän halusi pois täältä, ja mitä pikemmiten, sen parempi. "Mihin me sitten menemme?" hän kivahti hieman happamana Lukelle, mulkoillen vähän väliä epäluuloisesti juoppoa, kuin varmistaakseen ettei tämän suusta lentäisi enempää epämukavia yllätyksiä.

//Ääh, anteeksi omituinen teksti, ajatus ei oikeen kulkenut. D//

Luke oli jo melkein avaamassa suutaan. No ei toisen ollut pakko tulla hänen mukaansa, olisi voinut lähteä vaikka aivan päinvastaiseen suuntaan tahtoessaan. Kunhan oli ehdottanut, ehkä Luke oli siitäkin huolissaan, että toinen joutuisi juopon uhriksi sittemmin, kun nuorukainen olisi selkänsä kääntänyt. Toki silloinkin pojan omatunto olisi ollut puhdas, mitäs toinen oli antautunut juopon kynsiin.
Kylmät väreet kipittivät nuorukaisen selkärankaa pitkin kohti niskaa. Tuo jos mikä oli ällöttävää. Voi kyllä Lukea olisi käynyt Aamukastetta sääliksi, jos tuo klimppi olisi osunut. Mitähän kaikkea bakteereja tuokin sisälsi. Juoppo itse haisi jo tarpeeksi, piti sitten tuollaisia mennä syljeksimään, kohta se oksentaisi, ihan varmasti oksentaisi.

No niin, löytyihän se yhteinen sävel heidän väliltään. Aamukaste käveli oikein nätisti Luken puolelle, nuorukainen oli yllättynyt. Toisaalta, olisi hänkin tehnyt saman neitokaisen tilassa. Senkin verran oli mies sivistynyt, ettei tahtonut viettää aikaansa tuollaisen juopon kanssa. Säälittävä olemus toinen oli, mutta turhaan hän toista sympatisoi. Hautaa tuo mies kaivoi itselleen täysin vapaaehtoisesti.

Nyt kaksikko kuitenkin tapasi ongelman. Jos nuo nyt kääntyisivät, totta kai juoppo tulisi heidän perässään. Eihän täällä muita ihmisiä tainnut olla sopivasti, joilta olisi sitten voinut almuja mennä kerjäämään. Vaistomaisesti poika kokeili oliko hiuksissa olevat korut paikallaan, olivathan ne. Eivät ne mitään suunnattomia aarteita olleet, mutta jonkin arvoisia kuitenkin. Taidokkaasti pyöreiksi hiotut ja kirkkaan väriset.
Se kuitenkin koruista, täytyisi keksiä miten juoposta pääsisi eroon. Tai ehkä hyvällä tuurilla he voisivat vain ripeästi kävellä pois ja tuo haiseva mies jäisi jälkeen.
Aamukaste esitti kysymyksensä ja poikanen käänsi katsettaan toiseen.
"Raittiimmalle seudulle ainakin. Sitten voit mennä minne itse lystät."
Luke toikaisi ja otti pari askelta taaksepäin kuin testatakseen. Juoppo tuli perässä ja päästi jotain puheen tapaista karheasta kurkustaan.

"Ette kai te vielä ole lähdössä, ette kai? Avittakaa nyt vanhaa merikarhua vähän. Se että te olette vielä nuoria ja minä vanha. Se että teillä on vielä elämää edessä! Minä olen vain tällainen rähjäinen ja suruani pois juova vanha mies. Auttakaa nyt vähän miestä pulassa, eikö niin?"
Voi kuinka tuo juoppo olikaan surkea otus. Hoipertelipa tuo vielä kaksikkoa kohti kourat ojossa. Rahalla oli maailmassa niin suuri merkitys nykyään.
Luke kaivoi taskujaan, jotain kimmeltävää sieltä löytyi. Poika heitti ne maahan ja kääntyi kannoilleen lähteäkseen pois sanaakaan sanomatta. Juoppo kurottautui maahan etsimään noita kimmeltäviä laattoja, mitä ne ikinä olivatkaan.
Eihän ne mitään rahoja olleet, arvottomia metallin palasia, jotka vain sattuivat olemaan kolikon muotoisia. Saipahan nuorukainen pelattua aikaa poistumiseen Aamukasteen alla.
"Jouduhan sieltä niin pääsemme täältä joskus poiskin."
Mikäpäs siinä, Luke oli ainakin lähdössä turvallisemmille kaduille ja miehenä voisi Aamukasteenkin sinne saattaa, ettei häntä sitten syytettäisi jostakin typeryydestä. Jos vaikka intiaanille sattuisi jotakin ja Lukea pidettäisiin osasyyllisenä siihen, kun ei ollut velvollisuuksiaan hoitanut.

#Noo, sitä samaa on täälläkin liikkeellä n__n'#