Ukonhattu

[[ Sätky tänne~ ]]

Musteeseen upotettu, pieni ja hentoinen sulkakynä liiteli pitkin rypistynyttä paperia, luoden viiseistä vetoa myöten hioittuja kirjaimia. Kauniin kaarevat kirjaimet alkoi muodostua yhä vain selvemmin paperille, jo kolmas rivi oli syntynyt! Voisi luulla, että näinkin oikeaoppisesti ja taitavasti kirjoittava henkilö osaisi luoda kasvoilleen tyytyväisyydestä kieliviä ilmeitä, mutta harmaatukkainen kirjoittaja tyytyi yskäisemään tyytymättömänä. Majatalon nurkkapöytään asettunut mies vain jatkoi päättäväisesti kirjainten viljelemistä, välillä liikahtaen vilkuilemaan sivusilmällä kapakassa mellastavaa miesjoukkoa. Näillä olut virtasi ja räkäinen nauru tuntui saavan jopa maan tärisemään. Juuri tuollaisia, itsensä alkoholiin turruttavia öykkäreitä Armos vihasi! Itse asiassa, kun hän asiaa alkoi mielessään pohtia, hän ei osannut sanoa ketään ihmistä, kenestä hän pitäisi!
Hän oli lähtenyt omasta asunnostaan muutamaksi päiväksi pois, kiitos alakerrassa asuvan juipin, jonka täytyi raahata oma ystäväpiirinsä juhlimaan samaiseen taloon. Laulu raikui ympäri vuorokauden ja poloinen Armos sai tarpeekseen heti ensimmäisen kahden tunnin kuluttua, pamauttaen oven mahdollisimman kovaa kiinni lähtiessään lätkimään. Ruostumisen merkkejä enteilevä teelusikka makasi hänen vieressään pöydällä, kärsineessä kupissa velloessa epämääräisen näköistä ainetta. Ja tätä ainetta tämän räkälä omistaja kutsui teeksi! Suojellakseen omaa terveyttään hän tyytyi työtämään kupin syrjempään, toivottavasti joku laiskoista tarjoilijoista tajuaisi hakea sen mahdollisimman nopeasti pois hänen lähettyviltään! Pelkän oudon ulkomuodon lisäksi kyseinen tee haisi kummalliselta...mitä yrttejä he olivatkaan tähän upottaneet!?! Tämä palautti haihtuneen uteliaisuuden takaisin ja miehen nenä kurkottui nuuhkaisemaan "teen" pinnasta ylöspäin kohoavaa tuoksua. Voimakkaassa tuoksussa mies nopeasti nappasi erään voimakkaasti tuoksuvan yrtin, ukonhatun.
Uusi yskäisy...! Tämähän oli varsin erikoista, Armos tuhahti ajatusten kääntyessä takaisin kapakan pitäjään. Monenlaiseksi persoonaksi miestä oltiin luultu elämänsä aikana, mutta jopa Armos itse tiesi, että ukonhatun hajulla peloteltiin mm. vampyyrejä. Tee selvästi karkoitti juojansa, vaikka tämä tuskin kuuluisikaan edes kyseiseen heimoon. Mieli käski heittää koko moskan maahan ja marssia ulos koko läävästä ja olihan ajatuksessa ituakin. Eihän miestä yhtään auttaisi täällä töllistellä juopuvia ukkoja, samalla oudosti tuoksuvan teen odottaessa hänen edessään. Mutta mistä muualta hän voisi löytää rauhan kirjata ylös omia löydöksiään tutkiessaan tätä outoa ainetta, joka tuntui reagoivan todella voimakkaasti yhdessä tulen kanssa. Liekin kuumuus sai aineen jopa räjähtämään! Saman hän kirjoitti paperille.

Matkan oli jatkunut pitkin kaupungin katuja yhdessä ison, valkoisen hevosen kanssa, jonka mies oli "lainannut". Hevonen oli tyytyväisenä mussuttanut heinää, sidottuna eteen ilmaantuneen kapakan viereiseen puuhun. Omistaja selvästi käytteli varojaan vahvempaan tavaraan juuri kapakassa, mutta tuskin pistäisi pahakseen, jos näinkin kunniallinen matkaaja hevosta lainaisi. Olihan miehellä siihen oikeus, hän ei varastanut vaan lainasi, sitä täytyi korostaa. Tapa olisi ollut varastamista, jos Armos olisi ottanut hevosen itselleen ja tehnyt sille jotain, eikä aikoisi tulevaisuudessa palauttaa sitä. Nyt hän vain matkasi joutuisammin sillä ja varmasti palauttaisi sen...tai voisi myydä sen eteenpäin, jolloin saisi hieman rahaa vaivoistaan huolehdittuaan siitä! Majatalon edessä tuo virkeä hevonen seisoi, eikä näyttänyt olevan ollenkaan hämmentynyt siitä, että vieras ihminen oli sen selkään loikannut ja karauttanut sillä pois. Ehkä eläin tunsi jonkinlaista helpotusta, kun pääsi vähemmän mekastavan paikan eteen seisomaan ja nauttimaan vettä.
Sormenpäät naputtivat pöydän kulmalla ja Armos kallistui tuolillaan, oikoen selkäänsä. Enempää kirjoitettavaa hän ei luonnistunut keksimään. Olihan luovuuden ja ns. nerouden saatava hetkiä hengähtää, miten muuten hän jaksaisi tehdä näitä havaintojaan!?! Monet hänen tumpelo kolleegansa yrittivät kehitellä keinoa valmistaa tätä elämän eliksiiriä, viisastenkiveä. Mutta mitä ajanhukkaa se olikaan! Mies itse ei halunnut elää enempää, kuin hänelle oltiin annettu aikaa. Mieluusti hän teki yksikseen havaintoja niistä asioista, jotka muut alkemistit jättivät huomiomatta. Miksi kukaan haluaisi elää ikuisesti? Sitä kysymystä Armos oli kysynyt itseltään usein istuessaan oman työpöytänsä ääressä, kynttilän heikon liekin valossa luonnollisesti kirjoittaen. Muilla oli luonnollisesti perhe, lapsia ja paljon rakkaita ystäviä...mitä miehellä itsellään oli? Oma, rakas työnsä, kolkko ullakkoasunto ja pöllö, Feneral. Siitä hänen elämänsä koostui, pienen pienistä asioista, jotka edustivat joillekkin pohatoille köyhyyttä ja kurjuutta. Vain hänelle se ei ollut köyhyyttä, se oli hänen elämänsä ja nämä pienet palaset edustivat hänelle itselleen onnellisuutta ja elämän tarkoitusta. Armos oli itse tyytyväinen elämäänsä, siihen ei tarvittu isoa taloa, aurinkoisia päiviä ja mikä pahinta...kitiseviä lapsia ja marisevaa vaimoa! Elämä osottautui helpommaksi yksien eläessään ja mikä parasta, yksi henkilö kulutti myös vähemmän, kuin kokonainen perhe!
Itsevarma mies kääntyi omassa hiljaisuudessaan lukemaan kirjoittamaansa. Varautuneisuus tuntui paistavan hänestä läpi ja nurkkapöytä oli hänen aluettaan, jota hän hallitsi näinä hetkinä. Se oli selvästi myös rauhallisin...oikeastaan kuoleman hiljaisin paikka koko kapakassa ja sen tunnelman värikkyydessä. Mitenkään Armos ei tuntunut sopivan noihin hilpeisiin pöytiin, vaan veti lukiessaan päällään olevaa viittaansa tiukammin ylleen, likaisen harmaiden hiusten verhotessa kasvojen kriittinen kohta. Hän oli yksin ja sitä halusikin, menisivät moiset huvitusten hakijat muualle kuluttamaan ansaittuja pennosiaan ja jättäisivät tämän uuden neron pohtimaan oman työnsä hedelmiä.

Näin laulain aina työtä teen, eikö se ollut jokin säkeistö jostain kliseeksi tulleesta lurituksesta ? Märkä moppi läsähti vasten hirsilattiaa, jonka pölyinen olemus suorastaan muutti sen harmaaksi, eivätkä pahemmin kuraiset jalanjäljet tehneet siivurin hommasta yhtään sen helpompaa. Pöytäkunnista kuului iloista mekastusta, viinaksien läträystä ja vihellyksiä, jotka oli epäilemättä tarkoitettu tarjoilijattarille sekä myös toiselle siivoojalle, sille laihemmalle niistä kahdesta nimittäin. Kyllä Hulda-Marian kelpasi luututa, kun miehet eivät kieli pitkänä tuijottaneet tämän massiivisen kehon perään, toisin kuin kevyt rakenteisen demonittaren, joka hampaansa yhteen purren koitti olla kuulematta ällöttivämmät ehdottelut. Maksusta hän ei lähtisi kenenkään matkaan, se oli sanomattakin selvää ja nuo örveltäjät saisivat pian tietää tuon nahoissaan, mikäli eivät osaisi pitää soikeampaa suuta hyvällä. Voi, miksi tämän oli pitänytkään palata Payoniin ? Hän voisi nyt liihottaa vapaana kuin taivaan lintu porttien ulkopuolella, erossa killasta ja yli huolehtivasta ottoäidistään, joka oli juuri mennyt kaatamaan kokonaisen sangollisen likavettä puhtaalle alalle.

Hiirenkorvan huulilta karkasi kärvistelevä pihahdus. Joku oli mennyt läimäyttämään häntä takalistoon! Uh, kuinka barbaarimaista ja ennen kaikkea alentavaa käytöstä! Hän ei ollut mikään esine, jota sai katsella päästä varpaisiin mielensä mukaan, saati sitten lääppiä rähmäisillä käpälillä. Nainen tuhahti kuuluvasti, nakkeli niskojaan ja nappasi oman ämpärinsä sekä luuttunsa. Selkänsä takaa kuului kaamea hohotus, näemmä juopoista oli hauskaa ahdistella nuoria neitoja.
"Mokomat.. saastaiset.."
Varjohenki jupisi siirtyessään kapakan rauhallisempaan kolkkaan, jossa istui vain yksinäinen kynäniekka pöytänsä ääressä. Noh, ainakin tuo neropatti oli niin kiinni omissa muistiinpanoissaan, ettei kiinnittänyt häneen huomiota - hyvä. Vielä yksikin lirkutus, niin siivousvälineet lentäsivät nurkkaan ja tämä lähtisi tukka tötteröllä ulos räkälästä.

Kalvakka käsi kävi pyyhkäisemässä suortuvia pois silmiltä päässään olevan huvin alle. Hän halusi nyt kylpyyn, peseytyä, puhdistautua tästä kaikesta liasta, joka ympäröi demonia! Kun oikukkaat hiukset eivät tahtoneet totella, niin Hiirenkorva ei voinut kuin puhaltaa ilmaa ja lysähtää lähimpään penkkiin istumaan - kirjoittajan pöytään. Sanokoot jätkä mitä sanoo, mutta tästä nainen ei hievahda ennen kuin saisi itsensä parsittua kasaan. Varjohenkeä totta puhuen myös ärsytti kaikki ympärillään oleva, eritoten Hulda-Maria, joka nyt kyykisteli pöydän alla pudonneen pronssikolikon perässä. Rahaahan sekin oli, mutta noin alas ei Hiirenkorva aikonut alentua.

Kultasilmäinen vilkaisi raapustelijaa arvioiden. Mitä tuollainen mies teki sataman kapakassa ? Uskoisi, että kotona olisi rauhallisempaa kirjoittaa ja antaa inspiraation kukkia kukoistuksessaan. Pah, eipä se häntä liikuttanut missä miekkonen rahojaan tuhlasi - olipahan vain osannut valita mahdollisimman epämiellyttävän hajuisen teen. Haju oikein pisti alitajuntaan, saaden varjottaren nyrpistämään suoravartista nenäänsä. Normaalisti täällä esiintyi vain merimiehiä, jotka kittasivat mallasjuomaa tuoppi toisensa perään, kun taas tuollainen opiskelleen oloinen herrasmies ei sopinut ympäristökuvaan tästä syystä. Riemukas kiljahdus antoi osviittaa siitä, että viimeinkin ottoäitinsä oli saanut haluamansa roposen hyppysiinsä ja nyt juhlisti sitä painumalla tiskin luo illallisen haun aikaissa. Jaahas, ei tänään muonaa Hiirenkorvalle siis - Hulda-Maria kyllä jaksoi muistuttaa usein siitä, kuinka luuviulu tämä oli, mutta eiköhän nyt viimein alkanut valjeta, mistä moinen onnettomuus johtui ? Pupillittomat silmät pyörähtivät kertaalleen.

[[Täältähän minä tulen~]]

Oranssin hohtoiset silmät kiiltelivät hulluudesta, kun sanojen soinnukas nauha jatkui jatkumistaan, pitkin rivejä.Ylpeyden voimakas tunne ryskytti rinnassa ja rauhallisuus oli peittänyt nämä muutamat metrit, mitä pöytä hallitsi. Miten älykkäänä Armos nyt itseään pitikään! Olipa mies osannut kirjoittaa täsmälliset ja hyvin valikoidut ilmaisut tällä oudolle aineelle, jota oli ehtinyt jo muutaman vuoden tutkia. Savuava, pienissäkin osissa voimakkaan räjähdyksen aiheuttava outo aine...hienoksi hiottu äly todellakin kiitti. Moisia nautintoja omasta tekstistään lukija sai harvoin ja juuri sillä hetkellä massiivisen kokoinen siivuri alkoi häilyä näköpiriissä. Välinpitämättömästi katse loi hätäisen katseen tähän, vain tarkistaen, ettei ns. valomerkkiä vielä kajahtanut ilmoille. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan pääpiirtein kunnossa ja katse lasittui takaisin sulo sanoihin. Voisiko tämän parempaa toivoa? Kyllä voisi, öykkärit voisi miehen puolesta kantaa pihalle ja kapakassa täytyisi olla täysi hiljaisuus.
Seurakin näytti vaihtuvan yllättävän nopeasti. Juuri, kun lurppakorva luuli saanensa edes puolittaisen rauhan, nuori siivuri lysähti samaan pöytään. Ilme ei aluksi värähtänyt...Armos ei tahtonut tiedostaa koko naista, vaan toivoi tämän menemän nopeasti pois, kun minkäänlaista hyväksyvää sanaa ei kuulunut. Muutama sekuntti kului, kuin siivillä ja silmät kohosivat paperista tuijottamaan laihahkoa naishenkilöä.
"Ei muistaakseni pyytänyt seuraa. Vai olenko väärässä?". Kolkko ääni totesi tuumaavana. Harmaatukka luuli kylmän vetovoimansa jo kielivän siitä, että seura ei ollut toivottu. Ja vaikka kyseessä olikin nuori nainen, mies kieltäytyi jyrkästi ajatuksesta suodessa tälle muutaman kannustavan sanan.

Siivuri pakeni selvästi muiden pöytien humalaisia ja osasi Armos tuntea itse lievää myötätuntoa naista kohtaan. Rääsyistä sakkia koko joukko, mutta parasta olisi tuonkin luuhakkeen palata töihin. Pitkin nokkansa kaareva vartta mies vilkaisi uudelleen, hieman tarkemmin naista. Rääsyissähän tuokin nuori kulki, sääli sinäänsä. Mutta säälivät tunteet oli aika heittää nurkkaan ja vaihtaa asenne yhtä ilmeettömäksi.
"Paranisi sinun jo painua takaisin töihin. Näytät nimittäin palkkaa tarvitsevan...kipeästi!". Sarkastinen hymyn alalaji välähti hetkellisesti kalpeilla kasvoilla ja pää painui yhtä nopeasti takaisin rivien pariin. Toivo oli yhä korkealla, nainen varmasti häipyisi tuossa tuokiossa. Eihän siivuri näyttänyt rujojen miesten sanojakaan kestävän! Mutta demonin sanat tulivat suoraan sydämmestä ja viestinkin luulisi olevan selvä; ala painua!
Massiivinen mursu alias kookas siivuri muija asteli rivakasti tiskin puolelle. Maan hentoinen värähtely herätti jopa Armoksen huomioimaan tuon tuntemattoman, nuoren naisen ottoäidin. Miten iljettävän näköinen...mutta todella hyvin syönyt tapaus! Sen lurppakorvankin täytyi myöntää. Hänelle ei varmasti moisia "kohteliasuuksia" muila pöytäseurueilta suotu ja epämiellyttävä tunne kohosi odottavana pitkin alaselkää. Tuota naista mies ei toden totta tahtonut paremmin tuntea! Pelkkä näkeminen täysin kasvotusten nosti pakokauhun tuoman jäykkyyden ryhtiin.

"Mikäli sinulla ei ole muutakaan tekemistä, kuin lorvia niin ole hyvä ja vie tämän kaamealta haiseva moska pois silmieni edestä. Se saa pääni särkemään ja sitähän me emme halua, eikö?". Käsi työnsi teekuppia eteenpäin, kohti naista, joka siinä sopivasti istuikin vastapäätä. Ehkäpä tämä havahduttaisi tämän takaisin toiminnan pariin ja jättäisi herran suosiolla rauhaan. Miten ärsyttävä tuo nainen osasikaan olla ja tämähän ei ollut ehtinyt vielä suoda Armokselle itselleen yhtään ainutta sanaa! Tästä alkaisi varmasti miellyttävä "ystävyys"...!

Kappas, miekkonenhan nosti nenänsä irti paperista viimein ja suuntasi huomionsa neitoon, mutta millaisen huomion - se oli aivan eri asia. Hiirenkorva kohotti tyynesti kulmaansa kuullessaan toisen yksinäisyyden kaipuuta merkitsevät sanat ja näki katseen, joka suorastaan kertoi kaiken mitä tuo seurakseen istuutuneesta naisesta oikein ajatteli. Viimeinen pisara oli se, että juippi alkoi julkisesti arvostelemaan häntä - ja vielä millä perusteilla! Maltillisesti Hiirenkorva odotti loppuun asti, kestäen kaikki vihjaavaisuudet niinkuin arvonsa tuntevan leidin kuuluikin tehdä.
"Pahoitteluni, lepuutin jalkojani vain hetken.."
Petollinen hymy kohosi suupieleensä ja katse lankesi halveksivana vilkaisuna itseensä päin työnnettyyn teemukiin. Pah, viekööt itse litkunsa pois, jos eivät kerta maistuneet - varjotar oli täällä vain siivoamassa, eikä palvelemassa elämänsä hukanneita kynäniekkoja, jotka luulivat aivan liikoja itsestään omistaessaan harvinaislaatuisen luku- ja kirjoitustaidon. Hiirenkorva oli kotonaan oppinut nämä elämässä huomattavasti auttavat lahjat, mutta oli kulunut aikaa siitä, milloin viimeksi hän oli rustannut jotain paperille tai silmäillyt tärkeääkin tekstiä.
".. ja herra Lurppakorva voinee aivan hyvin itsekkin viedä litkunsa pois."
Katse muuttui jäätäväksi, mikä myös vaikutti äänensävyynsä. Äsken se oli vielä ollut neutraali ja uhmattavissa, vaan eipä enää.

Nyt vuorostaan Hiirenkorva katsoi toista tarkemmin. Lurppakorvat, kuin kaniinilla ja jotain ihottumaa silmän alla ? Kuinka tuollainen nukkavierun olemuksen omaava herrasväkeläinen kehtasi avata suunsa ja vihjata, että siivurin pitäisi itse mennä paiskomaan töitä hiki hatussa. Tuhahtaen nainen päätyi jatkamaan puhettaan:
"Minä en väkisin änge Teidän laistenne seuraan."
Kyllä Hiirenkorva tiesi, mitä pöytäläisensä oli miehiään - kivisiipi. Ala-arvostettu, kurja demonin alalaji, jotka osasivat olla oikeita erakkosieluja ja muita halventavia kerskureita. Tokihan heikäläisiin törmäsi hienoissakin ammateissa, kuten lääkäreinä ja opettajina, mutta piti myös muistaa, että kivisiivet niin ikään koulivat kaivoksissa kultaakin. Ah, mitä ylpeyttä tämä tunsikaan juuri nyt oman lajinsa puolesta, jonka kanta ei ollut ehkä suuri, mutta sitäkin sivistyneempi.
"Eikä minua liikuta se alkaako Teidän päätänne särkemään. Aion istua tässä niin kauan kuin haluan."
Hän vielä lisäsi jääräpäisesti ja oikein istui raskaamin puiselle penkille, sekä päästi moppinsa varren nojaamaan vasten pöytää. Jos miekkonen vielä jatkaisi sarkasmisten kommenttiensa viljelyä, niin siinä vaiheessa heilahtaisi märkä ja likainen mopinpää toisen naamataulua vasten. Sittenpähän nähtäisiin kuka on kuka.

Kauemmissa pöydissä merimiehet heittivät kateellisia silmäyksiä hiljaiseen nurkkakuntaan - olisi noillekkin varmasti kelvannut suloisen daamin seura. He joutuivat nyt vain tyytymään Hulda-Mariaan, joka oli tiskiltä vaappunut näiden seuraan lätkimään korttia ja tienaamaan hieman lisätuloja taskujaan alaspäin painamaan. Onneksi pyöreä ihmisnainen ei ollut vielä huomannut suojattinsa istuvan jonkun nuorukaisen seurassa - siitähän olisi vasta meteli syntynyt. Ottoäitinsä oli kovin huolehtivainen sen suhteen, ettei Hiirenkorva missään nimessä tapaillut miehiä, vaan pysyisi sen sijaan Huldan tukena ja turvana, kun tuon jalat eivät enää kestäisi massiivista elopainoa. Kurja kohtalo. Jälleen oli nuori varjohenkemme "kahlittu kotiin" kiinni, vaikka tällä kertaa kahleensa olivatkin hieman löysemmät ja ketju pidempi.

Siivurilla oli luonnetta, sitä Armos ei lähtenyt tieten tahtoen kieltämään. Uhmakkuus tuli helposti esille ja sen herra laski epävarmuuden peittämiseksi. Moni ei varmasti tullut aukomaan tuolle neidolle päätään, mutta kivisiipi itse ei hakenutkaan minkäänlaista hyväksyntää, saatikka sitten olisi tahtonut käyttäytyä mallikkasti. Hän oli mielestään huomauttanut aivan "asiallisesti" siitä, että tahtoi rauhaa, mutta neito oli typerä jääräpää. Katse mulkoili kylmästi takaisin neidolle. Kehtasi ladella takaisin noinkin törkeitä sanoja...lurppakorva? Tummat, pitkät korvat lepäsivät paikoillaan pään sivuilla, olipa tuolla todellakin otsaa repiä mukaan sanoihinsa miehen laji. Liikahtamattakaan mies kuunteli vuorostaan naisen sanat, tässä oltiin pahasti napit vastakkain.
"En minäkään sen koommin vietä päiviäni istuskelemassa yhdessä alhaisten siivuri ämmien kanssa!", Armos huomautti takaisin, lisäten uhkaavuutta äänensä raskaalla painolla. Moinkin alhaisessa työssä olevan naisen kuului palvella juopuneita miehiä, eikä tulla aukomaan päätään tuleville neroille, joiden kykyjä ei oltu vielä huomattu.
Sivusilmällä merimiehet seurailivat tilannetta, eihän näillä houjuvilla roistoilla olisi ollut pokkaa tulla kiistelemään itse tälläisen raivottaren kanssa, joksi harmaatukka neidon laski. Eikö asiakas ollut aina oikeassa? Se ei pitänyt paikkaansa tuon tuittupään maailmassa ja hetken mies ajatteli sivuttavansa tilanteen siirtymällä äänettä pois koko läävästä. Mutta miksi hän perääntyisi? Silmissä syttyi liekki, hän ei perääntyisi, vaikka tilanne olikin epämiellyttävä. Kirottu siivuri istui vain raskaammin paikallaan ja aikomukset lähteä pois alkoivat käymään vähiin. Samalla hetkellä Armoksen pinna hupeni jokaisen silmäyksen lomassa.
Jos tuo raivotar ei lähtisi hyvällä, niin sitten tie kävi kiperän polun kautta...varmaa oli, että hän lähtisi joka tapauksessa.

Mies kallistui nyt eteenpäin, iskien molemmat kätensä pöydälle, kyynerpäitten työntyessä eteen. Hänkään ei tästä lähtisi kääntymään mihinkään suuntaan. Hänhän oli ollut tässä ensin ja viimeisenä hän myös pöydästä lähtisi.
"Kerroppa sitten, maksaako tuo kookas villikarju sinulle hyvin, jos "leputtelet" jalkojasi tässä näinkin pitkään?". Villikarju oli tietenkin tuo kookas siivuri syrjemmällä, joka vieläkin eli kortin pelaamisen hauskassa ja haastavassa maailmassa. Mahtoi olla kurjaa työskennellä moisen ämmän kanssa ja uusi mulkaisi kohdistui piikittelevänä nuoreen neitoon. Keskittyneenä Armos seuraili, kestäisikö seuralainen moista utelua.
Tilanne raivostutti hnätä noina hetkinä, mutta aisti myös lievää huvittuneisuutta. Kuvitteliko tuo typerä tyttö todellakin voivansa uhmata häntä? Kaikki naiset vaikuttivat olevan samanlaisia, elleivät ne jättäneet sinua kärsimään, he saapuivat häiriköimään elämääni jollain toisella hetkellä.
Kädet kaartuivat kasaamaan paperit yhteen, siistiin nippuun ja laittoivat vanhasta viinipullosta napatun korkin mustepullon suulle. Liikkeet olivat rauhallisia, samoin katse, joka silmäili päällimmäisen paperin kauniita kirjaimia. Eihän nainen voinut tajuta, kuinka tärkeätä työtä hän teki. Vielä jonakin päivänä hän olisi rikas ja ehkäpä hänen silloinen maineensa kiirisi tuonkin köyhän siivurin korviin. Silloin hän varmasti katuisi sitä, että oli asettunut hänen sanojaan ja kehotuksiaan vastaan.

"Siivoaminenhan on sinun työtäsi, eikö? Joten veisitkö nyt vain tuon litkun pois...!", Armos sanoi tämän viimeistä kertaa, mutta tiesi, ettei tuo laiska siivuri nostaisi takamustaan penkistä, vaikka koko paikka syttyisi palamaan. Mies oli oppinut jo nuorena, ettei kannattanut turhia aikailla, jos sydän käski tehdä jotain, Tietyllä tavalla hän pelkäsi näitä sydämen antamia käskyjä, mutta nyt se käski vain saamaan tuon tytön pois.
Pirullinen virnistys ja käsi huitaisi salaman nopeasti edessä olevaa kuppia. Paljoa voimaa ei edes tarvittu ja kuppi kaatui litkuineen maahan pöydän viereen. Kupin pirstoutuminen oli musiikkia miehen korville ja niin sen sopisi olla naisellekkin. Pää kallistui sivulle päin ja pirullinen virne palasi entistä innokkaampana kasvoille.
"Ole hyvä ja nouse. Sinun pitää nyt kiireesti siivota tuo, sehän on työtäsi!". Ääni kehotti, mutta siivuri ansaitsi tuon. Neito oli menettänyt arvostuksensa kivisiiven silmissä jo aikoja sitten, joten moisten, arvottomien naisten paikka oli likaisella lattialla, hinkkaamassa pois muiden sotkuja. Sormet alkoivat jälleen naputtaa hiljalleen pöytää, oli jännittävää nähdä, myöntyisikö nainen korjaamaan sotkut.
Kaksikko sai lisää katsojia, kun merimiehet kääntyivät katsomaan entistä tarkemmin nurkassa istuskelevan miehen ja siivurin "keskustelua".

Siivuri ämmien ? Siivuri ämmien! Kuinka tuo halpamainen olento kehtasi ämmitellä häntä! Hiirenkorvan kultaiset silmät välähtivät pahaenteisesti, kun tämä tuijotti suoraan mieheen, joka näytti kaiken lisäksi tarkoittevan vielä sitä mitä sanoi.
"Enkä minä mielelläni istu tuollaisen rupinaamaisen seurassa, mutta valinnan varaa ei näyttänyt olevan enempää."
Hiirenkorva pamautti takaisin hampaitaan kiristellen, tosin äänensä oli vielä asiallisen hillitty toisin kuin kivisiiven, joka oli yltynyt huomauttelemaan paperiensa kokoamisen lomassa Huldasta. Ei, tuo ihmisnainen ei maksanut hänen palkkaansa, vaan kapakan ylläpitäjä, joka itsekkin lorvi tiskin takana jynssäämässä jo valmiiksi puhdasta lasia. Villikarju oli sentään liian halventavaa puhuttaessan kookkaasta naikkosessa, joka hyvän tahtoisuudellaan ei tekisi pahaa kärpäsellekkään.
"Onko tuo miehen puhetta Teistä ?"
Hah, piikki lihaan vain - siitäs sait lurppakorvainen ärhentelijä! Olisit vain antanut hyvällä naisen istua aloillaan hetken, etkä haastanut riitaa, niin olisit tuoltakin välttynyt. Naisen tyytyväisyyden näppäristä sanoistaan pystyi suorastaan lukemaan tämän vinosta hymystä, joka kaartui puolinaisesti täyteläisillä huulilla.

Viimeinen tikki oli kuitenki se, mitä kivisiipi seuraavaksi teki. Toinen viskasi teensä lattialle ilkeästi virnuillen ja kehoitti Hiirenkorvaa siivoamaan koko sotkun, koska sitä vartenhan hän kuulema täällä oli. Henkeään haukkaisten nousi varjotar seisalleen, niin että allaan ollut penkki kaatui selkämykselleen maahan ja moppi läsähti litkun päälle. Toisen edessä neito ei aikonut nöyristellä - ehei - tämä pisti kovan kovaa vasten. Ilmekkään värähtämättä siivuri kohotti likavettä tihkuvan moppinsa pään nuorukaisen paperikenon ylle ja puristi kaiken sen sisällön siihen. Kuinkas nyt suu pantaisiin ?
"Olkaa hyvät, Herra."
Siinä varmasti meni monen tunnin uurastus, mutta mokoma ei yhtään liikuttanut demonia, joka seisoi nokka pienoisesti pystyssä ja selkä suorana pöydän ääressä. Entistä tyytyväisempänä itseenä nosti hän maahan kaatuneen tuolin pystyyn ja istuutui alas. Köyhä pöytä, kun eivät olleet tänne saaneet hankittua raskaita ja pitkiä puupenkkejä, joihin mahtui isompikin poppoo viettämään aikaansa.

"Saisiko olla vielä jotain muuta ?"
Jos vähän heitettäisiin öljyä liekkeihin. Hiirenkorva tiesi, että vieraiden miesten kanssa ei kannattanut leikkiä - varsinkaan toisten demonien, mutta kuinka hän olisi voinut vastustaa kiusausta ? Toinen oli jo loukannut tätä sen verran verisesti, että sellaista ei noin vain voinut antaa anteeksi. Hiirenkorva vaikka olisi voinut lyödä vetoa, että oli melkein yhtä oppinut kuin tuo sovinistisika, mutta todisteitahan siitä ei ollut tarjota tähän hätään. Myös Hulda oli viimein havahtunut korttipelin ääreltä ja paikantanut ottotyttärensä toimet. Raskastekoisen naisen kasvot vääntyivät vihaisen bulldogin laisiksi, kun tuo lähti harppomaan pöytiä kierrellen nuorekon luokse.
"Mitä täällä tapahtuu, Hiirenkorva ?"
Hulda älähti ja heitti murhaavan katseen lattiaa sotkeneeseen muukalaiseen.
"Ei mitään hätää. Tämä herra tässä vain oli poropeukalo ja sotki paperinsa, sekä myös lattian. Siivosin vain sotkun pois."
Tämä vastasi päätään suloisesti kallistaen. Jos kivisiipi haluaisi riskin mampselin kimppuunsa niin siitä vain - kannattaisi vain nyt myönnellä varjohenkeä, joka tekemällä teki kiusaa kynäniekalle kostoksi katkeroittavista sanoista.

[[Hurmaavaa kuvailua Huldasta taas~]]

Kipinät sinkoilivat selvästi kaksikon välillä, sen muutkin huomasivat vähintään nyt. Rupinaamaksi kutsuminen sai miehen tuhahtamaan tyytymättömästi, että moinen piipittäjä osasikin takertua arkoihin kohtiin. Silmissä alkoi leiskua raivon punertava hehku ja siivuri vain jatkoi lateluaan.
"Jos aivan rehellisiä ollaa, niin KYLLÄ! Tuo on miehen puhetta parhaimmillaan!", Armos ärähti, peitellen loukattuja tunteitaan. Ei herra sovinisti ollut alkuunkaan, mutta itseppähän neito oli alkanut aukomaan päätään väärään aikaan, väärälle ihmiselle...tai demonille. Kyseisille pullistelijoille tuli näyttää heti alkuun, kuka oli pomo. Eikä tahti näyttänyt saavan uudempaa suuntaa kivisiiveltä, kun pää kääntyi seuraamaan siivurin nopeaa nousua tuoliltaan. Tuoli kaatui, mutta miehen ilme ei värähtänytkään...hän tahtoi vain nähdä, nöyristyikö kyseinen piipittäjä hänen edessää. Ja nöyristyi! Sisäinen riemu väläytteli voitokkaita virneitä, mutta ulkoapäin Armos näytti vain tympääntyneeltä. Vaan kehtasi tämäkin onni kääntyä toisinpäin. Jokaisen hinkkauksen yhteydessä kulmat kaartuivat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Hän oli voittanut tämänkin sanalla käydyn sodan...vaan ei! Ikävästi litisten mopin kostea sisältä päätti päivänsä noille kallisarvoisille papereille. Ylöspäin kohoava suoni alkoi nykiä...rytmi kiihtyi, mutta ääntä herra ei osannut päästää. Kohta ilmoille kuitenkin paukahti järkyttyneet sanat; "Mitä helvettiä kuvittelet tekeväsi, senkin hu...hupakko!?!".
Suu loksahti auki ja keho ponkaisi ylös. Kaikki työ oli valunut hukkaan, sen kertoi suttuiseksi ja lähes juoksevaksi muuttunut muste. Hiljalleen paperi alkoi tummua musteen vaikutuksesta ja epätoivoisesti Armos tarttui papereihin, yrittäen saada edes jotain selvää pois pyyhkiytyneistä kirjaimista. Tämä oli aivan liian väärin...teksti oli tuhoutunut täysin, vieläpä pahimmalla tavalla. Ja ketä herra sai siitä kiittää?
Hetken kivisiipi kävi papereitaan läpi, sulkien ajatuksen juoksun. Hengitys muuttui jokaisella vedolla raskaammaksi ja viha alkoi poreilla enteilevästi hänen suonissaan.

Raskas herätys takaisin todellisuuteen oli tämän kookkaan siivurin saapuminen paikalle. Kehtasi vielä kysyä, mitä oli tapahtunut.
"Minäpä kerron teille, mitä on tapahtunut...!", Armos huudahti suurimmankin marttyyrin tavoin, singoten osoittavan etusormensa kohteeksi nuoremman siivurin. Tämähän odotettavasti yritti päästä pälkähästä, kertoen vain siivoilevansa tämän "poropeukalon" sotkuja. Kehtasikin vielä venytellä totuutta aivan uusiin mittoihin. Kyseinen nainenhan oli tuhonnut alkemistin työn totaalisesti!
"Tämä...nainen pilasi koko työni ja uurastukseni. Tä...tämä on aivan käsittämätöntä. Hän alkoi itse soittaa suutaan ja levitti koko komeuden arvokkaiden papereideni päälle!".
Mies tunsi koko ruumiinsa värähtelevän pulppuavasta vihasta ja olisi niinkin mieluusti kohottanut kätensä nyrkkiin ja antanut mokoman valehtelijan kuulla kunnolla kunniansa. Katse lipui siivureiden välillä ja hän takertui itse omaan tarinaansa. Ehkäpä häntä uskottaisiin, jos hän yrittäisi saada kohoavan psyykkeensä täysin ymmärrettävän "neutraaliseksi".
Näinkin suuren ja voimakkaan tunteen keskellä kivisiipi tyytyi tasoittamaan hengitystään ja puristi molemmat kätensä nyrkkiin. Nyt ei ollut sopiva aika alkaa heiluttelemaan yhtään mitään, vaikka kookkaaseen siivuriikin olisi varmasti tehonnut mojova isku miehen tuolista.
"Hei poika! Älä päreitäsi polta...!". Joku juopunut mies huudahteli, räkäisesti päälle naureskellen. Tästäkin oli varmasti kovin huvittavaa nähdä "rauhoittuva" mies värähtelemässä kahden naisen välillä. Että Armos toden totta vihasi kaksikkoa ja antoi myös ymmärtää, että tunsi juuri tuota samaista punapartaista juoppoa kohtaan. Toivottavasti tuoli lähtisi tuonkin alta, niin pääsisi hänkin nauttimaan siitä ihailtavasta suosiosta, jota maahan lyöty mies sai osakseen juuri nyt. Paikka saisi muuttua mustaksi aukoksi, silloin lurppakorva kehtaisi siirtää ylpeytensä sivuun ja haalia kaikki turman kokeneet paperit suureen syliinsä...ja halata niitä. Muutama kyynel olisi varmasti kulkenut pitkin poskea sillä hetkellä, ääni olisi saanut särkyä olemattomiin ja mies itse olisi alkanut haalistua pinttyneen kuvajaisen tavoin pois. Mutta yhä hän seisoi kahden naisen välissä, luoden hiiltyneitä katseita lähes kaikkiin kapakassa oleviin. Ihmiset osasivat olla julmia, nyt Armoskin sen tiesi.

[ Hulda on kaunis<3 Sorry, lyhyttä, tönkköä viestiä pukkaa nyt ]

Hiirenkorvan piti purra huultaan, että ei olisi revennyt räkäiseen nauruun nähdessään, kuinka tuo mies meni täysin suunniltaan papereiden tuhoutumisen myötä. Nainen kyllä taisi tämän homman - siis arkoihin paikkoihin kohdistuvat iskut. Hän osasi kokeilujen kautta päätellä, mikä tuntui sanaharkkatoverista pahimmalta ja sen kautta tämä häikäilemättömästi otti kaiken ilon irti. Pää kaartui koiranpentumaisesti oikeaan, kun nuorukainen sepitti raivoaan pidätellen Huldalle tilanteen todellisen puolen, miten tuo edes kuvitteli, että ottoäitinsä uskoisi ? Ihmisnaisen murhaavasta katseesta päätellen, tuo ainakin oli täysin valmis ottamaan kivisiipeä niskata kiinni ja heittämään ulos koko kapakasta.
"Hulda, et kai usko tuota miestä ?"
Suojatti vetosi suojelijaansa viattoman kuuloisella lirkutuksella, vaikka jäätävät silmänsä olivatkin kohdistettu kynäniekkaan. Siinähän värisisi tuohuspäissään - Hiirenkorva henkilökohtaisesti nautti tuosta näystä kaiken sen jälkeen, miksi mies oli häntä uskaltanut mennä kutsumaan. Siivuri oli jopa valmis tekemään temppunsa uudestaan, mikäli uusia papereita tulisi silmien alle ja Hulda sattuisi hetkeksi kääntämään selkänsä riitapukareille.

Juopuneen punaparran huudahdus sai demonittaren nostamaan kätensä suun eteen tirskahduksen tukahduttaakseen. Siinäs kuulit jo ulkopuoliseltakin kännikalalta, ettei helmaväkeläisten edessä kannattanut mennä kiihtymään. Voisi tulla pian luudanvarresta, jos tämä samainen meno jatkuisi. Jopa tiskin takana oleva kapakan pitäjä kiinnostui tilanteesta ja heitti innostuneen vihellyksen nähdessään lurppakorvan nyrkkiin puristetut sormet.
"En tietenkään usko, tyttörukka."
Hulda lopulta vastasi ja laski kätensä varjottaren olkapäitä painamaan. Uh, ei nyt noin kovaa olisi tarvinnut pidellä kiinni - ei Hiirenkorva minnekkään ollut pakenemassa, kun kerran oli saanut taustajoukkojakin näin paljon. Yhdessä heidän kanssaan tämä tulisi selviämään voittajana ja ajamaan uhmakkaan nuorukaisen häntä kopien välissä pakosalle.

Tunnelma oli sähköinen ja paksu, sitähän voisi melkein leikata terävälläkin veitsellä. Yhtäkkiä myös paikan hulmaton tunnelma oli hiljennyt osilta, kun merikarhut olivat kääntyneet katsomaan silmät alkoholin himmentämää uteliaisuutta tuikkien nurkkapöydässä käyvää tahtojen taistelua. Kaiken sympatian veti itseensä tietenkin herkkä ja hentoisen näköinen nainen, jota oli kohdeltu äsken kaltoin.
"Te itse aloititte suun soiton halventamalla minua."
Hiirenkorva sähähti suustaan koleasti ja kohotti hieman leukaansa ylimieliseen tapaan. Typerys, sitä tuo onneton olento edessään oli. Toinen ei varmasti omistanut montakaan ystävää tai saanut koskaan naista rinnalleen tuolla käytöksellä - ja ensinnäkään noilla kasvoilla. Olihan kynäniekka perin komea tapaus ja jopa hellyyttävä lurppakorvineen, mutta silmän alla oleva rupi näytti suoraan sanottuna puistattavalta. Ja entäs jätkän olemus ? Hintelä ja tuskin saanut ruokaa yhtään sen useammin, kuin varjohenkikään.

[[Lyhyt.. eikä ollut. Aawps, kun nauroin Armos -paran kurjalle kohtalolle. Hellyyttävä~<3]]

Kaikki näyttivät kääntyneen Armosta vastaan. Ainakin niin itse mies tilanteen näki ja tottahan se oli. Järin moni ei ollut asettunut luppakorvan puolelle ja hän sai selviytyä tästä taistosta omin voimin. Vaikka se mikä ei tapa vahvistaa? Pyh ja pah...niin ainakin mies itse tästä sananlaskusta ajatteli, katsoen yhtä ylimielisesti takaisin, kun tuo kiero siivuri lässytti kookkaalle naiselle valheitaan. Kuka nyt olisi voinut kieltäytyä ja väittää, että tyttö olisi valehdellut, kun katseli vanhempaa naista noilla suloisilla silmillään!? Oranssit silmät pyörähtivät ympäri, loistava esitys tuolta raivottarelta tosiaan! Tuo varmasti hankkikin "ystäviä" sanoillaan ja viattomalla olemuksellaan. Mies sääli naisen tulevaa miestä syvästi - saisipa kyseinen mies ärhäkän ja kieron rouvan! Ei mitään pyöreää ja iloista hengetärtä, vaan suutaan soittavan valehtelijan. Jumala auttakoon sitä miestä kaikin voimin!
Ja nuori neitonen tirskuikin punapartaisen miehen sanoille...taisi tämä olla suosittua tavaraa noiden merimiesten seurassa! Eihän nainen panisi vastaan, jos joku mies yhdessä viinan huuruisen hengityksensä kanssa tulisi tätä vikittelemään. Iso nenä koukistui nyrpistykseen. Oi alakerran juippi, kuinka sinua kaipaankaan näinä synkkinä ja toivottomina hetkinä yhdessä näiden juopuneiden sankareiden ja vähemmän kauniiden neitojen varjossa!
"Niin, ette tietenkään usko minua! Maksavaa asiakasta...!", mies mumisi takaisin hampaitaan kiristellen. Toki tuon mursun piti siirtyä tytön puolelle ja kivisiipi sai aikaa napata pöydältä mustepullonsa, sekä kynänsä. Mikäli hän ei saisi nauttia edes pienestä oikeuden siemauksesta, hän katoaisi yhtä nopeasti tummenevaan iltaan, kuin oli sieltä ilmestynytkin. Paperit olivat kuivahtaneet hieman, mutta siltikin oli lähes mahdotonta ymmärtää litkun tahrimista kirjaimista yhtään mitään. Vilkuillessaan kirjaimia tarkemmin Armos alkoi mieltää kirjoitusasun joksikin hyvin vanhaksi ja alkukantaiseksi kieleksi. Teksti oli tolkuntonta, mutta tuskin sen aiheuttaja osasi edes katua tekoaan. Oli paha katua tekojaan jälkeenpäin, mutta edes pieni myötätunto olisi kohottanut miehen pois katkeruuden syvästä suosta.

Monet vuodet hän oli opiskellut tieteitä ja lukenut vanhoja, lähes kadonneita kielijä ja mikä oli vaivan kunniakas palkka? Työn totaalinen tuohoaminen...! Tätä Armos ei ikinä antaisi anteeksi ja pirullinen ilme sai alahuulen värisemään. Tämäkin päivä oli vierähtänyt tässä, eikä hän enää ikinä tahtoisi nähdä tuota "viatonta" naista. Tosin olisi hyvinkin nautinnollista tavata tämä ilman tytön normaalia taustatukea. Silloin mies voisi laukoa kaiken nielemänsä kiukun ja vihan suoraan tämän niskaan. Sitä päivää odotellessa siis, vaikka siivuri tuskin poistuisikaan kauas sataman nuhjuisuudesta ja tästä juottolasta.
"Taidatte nauttia saamastanne suosiosta!?!", Armos kallistui kysymään. hänkin huomasi nopeasti melun hiljentyneen ja kaikkien seurailevan enemmän tai vähemmän avoimmin heitä ja heidän kinasteluaan. Koukkunenä ojentui vienosti neitoa päin. Liian lähelle hän ei suinkaan tahtonut mennä, ties vielä mitä kookas nainen olisi tehnyt!?! Ripustanut matkalaisen roikkumaan väärinpäin katosta...tai vain heittänyt raa'alla voimalla ulos. Näkymätön lanka vetäisi kivisiiven notkon selän takaisin suoraksi, kuin tämä olisi ollut ylemmänkin olennon puhuttelussa. Vaikka hän ei pystyisi olemaan siivurin sanaa vastaan, voisi hän kannatella edes viimeiset kunniansa rippeet suoralla selällään, käsin pidellessä papereiden kasaa, sekä kirjoitusvälineitä...tuomiotaan odotellessa.

Totta kai Hiirenkorva nautti suosiosta - kuka ei nauttisi ? Hänestä oli upeaa, kuinka jokainen rahvas tässä räkälässä tuli helmaväkeläisen puolelle, tukien hentoa leidiä eteenpäin vahvaa vastustajaansa vastaan. Paras taustatukelainen oli uskottavasti Hulda, joka oli yhtä kireä kuin viulunkieli. Entistä pahoittelevampi ja viattomaakin viattomampi ilme valahti kasvoilleen marttyyrimaisesti, kun mies oli laukonut tiedustelunsa julki. Hupsista, eihän demoni voinut livauttaa sitä tietenkään ääneen, mitä todellisuudessa tunsi, joten siksipä tämä vain tyytyi tekemään lyhyen nyökkäyksen, joka näytti sivustapäin pään puistelulta.
"Kuinka saatatte edes epäillä tuollaista!"
Käsi kohosi rintansa päälle ja kultaiset silmät välähtivät. Tällaisina hetkinä hän kyllä osasi näytellä, vaikka olikin muuten huono valepukki. Läpitunkeva vilkaisu kävi vielä kivisiiven lävitse, joka näytti olevan valmis lähtemään. Hienoa, suorastaan uskomattoman mahtavaa! Tästä tulisi suoranainen erävoitto varjohengelle, joka veti tunkkaista ilmaa keuhkoihinsa pitkin siemauksin - rauhoitteli itseään.

Tiskin eteen oli alkanut kerääntyä uusia tulijoita, jotka olivat täysin ulkona kapakassa käytävästä sanasodasta. Hyvä siis heille - eihän tähän toki enempää haluttu sekoittaa sivullisia, joiden oli kuulunut tulla vain viettimään mukavaa saturnuksen iltaa. Riitalaisten osalta ilta jäisi kyllä hiertämään, ainakaan Hiirenkorva ei nähnyt aihettakaan pyytää anteeksi tuolta nuorukaiselta, joka oli monissa puitteissa loukannut häntä ja hänen ammattiaan. Kaikki eivät voineet olla kirjojen parissa, oppineita - piti olla niitäkin, jotka siivosivat toisten sotkut ja huolehtivat kaupungin ulkoisesta kunnosta. Ilman siivureita Payonissa oli puolet epäsiistimpään, ainakin ylhäimistön suurissa kartanoissa, jos ei muualla. Tunnetusti hienoväki ei mopinvarteen tartunut, se oli palkallisten hommaa se.

Juuri äskenhän sama kaava oli todistettu; asikas sotki lattian, siivooja siivosi, vaikkakin läsäytti koko komeuden arvokkaalle kirjoitusmateriaalille. Aina ei pitänyt alentua, ei ainakaan tällaisena aikana, jolloin hermot olivat muutenkin helposti napsahtdettavissa poikki sekä rahatilanne huonompi kuin koskaan. Hulda ei ollut paljoa saanut aikaan surressaan ottotyttärensä yllättävää katoamista, sairastellutkin naisparka huolissaan. Jonkinlainen huonon omatunnon tapainen olikin ajanut Hiirenkorvan nöyräksi vanhempansa edessä ja pitänyt huolen, että tämä paiski töitä poissaolonsa kustannuksella kahta kamalemmin. Mutta pystyisikö tuollainen ajatustyötä tekevä moukka ymmärtämään sitä ruumiillisen työn kärsimystä ? Ei, ei varmasti pystynyt, sillä tuskin kivisiipi oli koskaan varmaan maanviljelijän kuokkaa nähnyt tai saanut rakkuloita silokämmeniinsä. Siksi neito käänsikin katseensa pois toisesta halveksien, lausuen myös viimeiset sanansa toiselle:
"Teinä häipyisin nyt."

Mitta alkoi täyttyä yllättävän nopeasti nuorukaisen nupissa. Jokainen "pitkä" mulkaisu siivuria päin onnistui nostattamaan verenpaineen huikeisiin lukemiin, eikä Armos sille itse mitään mahtanut. Kenties juuri tätä kaksikkoa ei oltu tarkoitettu tutustumaan toisiinsa paremmin. Niinhän se meni, kaikki eivät tulleet toimeen toistensa kanssa! Eihän kivisiipi edes halunnut nähdä tuota naista enää ikinä! Maailma olisi huomattavasti kauniimpi paikka, jos samanlainen ei osaansa hyväksyvä-raivotar tulisi jokaisella pikkukadulla vastaan yhtä vihamielisin aikein. Luisevat olat kohosivat ylös ja lurppakorva näyttäytyi nyt koko pituudessaan. Miten tuo siivuri osasikaan näyttää niin pieneltä hänen edessään...? Kehtasihan tyttö uudelleen jotain pukahtaa, vaikka ei niinkään ystävällisissä aikeissa.
"Kenties niin onkin parempi. Eihän tämä paikka olekkaan mitään muuta, kuin kurja juottola...!", mies totesi. Lopuksi oranssit silmät kääntyivät katsomaan kapakan nuhjuisia seiniä ja ympärillä pyöriviä, alkoholisoituneita merimiehiä entistäkin arvostelevammin. Hän ei tahtonut viettää enää hetkeäkään hämärän valon vallanneessa murjussa! Osoittaakseen lähtönsä, mies tyytyi ottamaan hillittyjä ja äänettömiä askelia pois päin nuoresta siivurista ja tämän...erh...kookkaasta "emostaan". Kylmät väreet vielä muistuttelivat tälle kaksikon yhä seuraavan tätä katseellaan, kun kivisiipi käänsi näille selkänsä. Rauhallisesti hän ohitti jokaisen pöydän, jossa muutama merimies vislasi häviön merkiksi. Mutta tämähän oli väärässä! Armos ei ollut hävinnyt...! Tapahtumaa piti ajatella enemmänkin arvokkaana väistymisenä, väistymisenä pois vihaisen siivurin tieltä.

"Älä ota siitä niin paljon itseesi, poika! Ainahan meidän täytyy joskus antaa eukkojen voittaa...!". Alkoholin turruttama ääni kähisi ovea lähimmäisenä olevassa pöydässä. Mölisijä oli juuri samainen, punapartainen veikko, joka sanojensa lisäksi päästi ilmoille saman, räkäisen naurun. Miestä itseään puistatti, jälleen hänelle naurettiin!
Ovelasti vasemman käden sormet irrottivat otteensa papereista, kiertyen juuri ohitettavan punaparran yhtä punaisiin, pitkiin hiuksiin. Nykäisy. Ehtimättä reagoida mitään, mies kallistui komeassa kaaressa maahan yllättävän nopeasti. Muutaman hätäisen kirosanan hän ehti päästää huuliltaan maassa maatessaan, kun arvokkaasti päätään nostava kivisiipi valui muina miehinä ohi.
"Paskiainen!". Sen sanan Armos muodosti vienosti huulilleen, vilkaistessaan arvostelevasti ylös räpiköivää miestä. Vähintäänkin tuo mies oli saanut palkkansa ja mitään sanomatta, ilman mitään eleitä tekemättä Armos asteli ulos...kasvojen noustessa yhä vain korkeammalle.
Uskollisesti valkoinen hevonen yhä odotti miestä, näyttäen enemmänkin pirteältä, kun lurppakorva painoi viittansa hupun harmaiden hiustensa suojiksi ja kapusi tämän selkään. Vielä viimeiset sekunnit Armos tuijotti kapakkaa, suoden sille uuden tuhahduksen. Mokomakin siivuri pilasi hänen työnsä! Tie ei ollut liian pitkä kotiin palattavaksi, mutta ajatus siellä odottavista ja riehuvista nuorista toi pahan maun suuhun välittömästi. Vaan eipä tässä muita vaihtoehtoja ollut. Pohkeillaan hän antoi hevoselle merkin liikkumiseen ja niin Armos karautti ratsulla takaisin kaupungin kuumottavaan ilmapiiriin.

[[ Peli päättyy sovitusti tähän~ ]]