Sydänyö.

>Sätkynukke~<

Tähdet ja kuu, pientä sumuvaippaa saaren yllä, joka muuten niin hiljainen olemukseltaan oli. Meren aallot kohisivat, mutta linnutkaan eivät laulaneet. Syrjässä kaupungin vilinästä ja pienen matkan päässä jopa satamasta oli tuo jylhäinen yksinäisyys. Kuun loisteen alla, kalman pimeyteen, hiekkaiselle rannalle kolahti kuitenkin vene. Sieltä ähkäisten hyppäsi rantaan joku kaksijalkainen, joka tiukasti sormillaan tarttui puiseen alukseensa ja kiskoi sitä pidemmälle, jottei aallot veisi ainoaa kulkuvälinettä mukaansa meren tanssiaisiin. Kihartuvat hiukset hulmahtelivat öisen, kuiskuttelevan tuulen koskettaessa ja kirkkaat silmät tihrustelivat pimeässä. Mutta naisella ei ongelmaa ollut pimeydessä liikkuessaan - hän näki loistavasti. Erotti maassa makaavat lohkareet, kamppaavat kepinkarahkat ja simpukankuoretkin. Kuuli tarkkaavaisesti rasahduksen pusikossa, haisti meren suolan äärimäisen vahvana ja kaupungista tuulen mukana leijuvan liankin. Tuo likaiseen hamoseen pukeutunut neiti puisteli hieman käsiään, ennenkuin antoi katseensa keinahtaa taivaankannelle, loistavaan puolikuuhun. Mikä täydellinen yö irrotella, oikoa kalkkiintuneita jäseniä ja muistella kolmensadan vuoden takaisia tapahtumia!

Halcyone tirskahti itsenään ja virnisti. Hän tarrasi tiukasti hameensa helmoihin ja lähti varmoin askelin kipittämään rantahiekkaa pitkin nuhruisilla kengillään. Hymy loisti huulilla kuin pyrstötähti, silmien ilme oli uhmakkaan itsevarma, mutta kun tuo pääsi vähän pimeämpään, syrjempään rantahietikolta, vilkaisi tuo jo epävarmasti ympärilleen. Paikalla tosin ei ollut ketään, uskotteli neitokainen hälleen kerran itselleen.
Ei ketään todistamassa mitä mielenkiintoisinta muodonmuutosta. Nainen vetäisikin hameen päältään, laski sen maahan. Hänhän ei haluaisi vaatteidensa menevän rikki tällaisen takia!

Silmät sulkeutuivatkin, kasvojen ollessa levollisen rauhalliset. Ojensi vasemman kätensä, jolloin pieni valonhohde lehahti iholta ilmaan, antaen säteiden kehän ruumiin ympärille. Sydämessä tuntui polttelevan kuuma lämpö, mutta se ei sattunut - ei tämän lajin edustajaa.
Valo kirkastui hieman, ruumis nytkähti, kun ensimmäiset rusahdukset kuuluivat. Alkoivat lihakset, sisäelimet, luut ja ja ylipäänsä kaikki osat ruumiissa muuttaa muotoaan ja paikkaa. Nainen laskeutui istuvilleen, lopulta kaatui kyljelleen maahan, kun kroppa nyki, väänteli ja räsähteli. Lapojen tienoilta tuli esiin siivet, kokokin muuttui kuusinkertaiseksi, hännän sai ja ihokin muuttui suomuiseksi.
Hetken kuluttua vavisutti ilmaa kantava, kolkko ja kimakka karjaisu, humahti kun valtavat siivet iskivät ilmaa. Lohikäärmeen keltaiset silmät tuijottivat viiruina ylöspäin, kun uudestaan äänen ilmoille päästäen otti tuo ilmaa alleen ja nousi kevyen oloisesti taivaan pimeälle kannelle lentämään. Helpoimpi sen oli taivasalla liikkua.

[[Täältä ma tulen~]]

Vesi jakautui kahtia pienen soutuveneen keulan lipuessa sen päällä työntö työnnöltä eteenpäin. Missään ei kuulunut muita ääni, kuin airon nitisevä valitus sekä soutajan hengästymäisillään oleva hengitys. Kaikkia aatoksiaan vastaan oli hän palannut Payoniin, päässyt sisällekkin kumman yksinkertaisella konstilla, jota tuskin tarvitsisi tässä tarkemmin alkaa kuvailemaan. Kotiin neito ei ollut kuitenkaan mennyt - ehei. Hulda-Mariahan pieksisi hänet hengiltä sillä samaisella sekuntilla, kun huomaisi ottotyttärensä ilmestyneen oven taakse kolkuttelemaan. Ihmisnaisparka, varmasti odotti sydän syrjällään suojattiaan ja samalla kihisi kiukusta siitä, että tämä oli lähtenyt ilmoittamatta omille teilleen. Mutta oliko Hiirenkorvaksi nimetty nainen kenellekkään tilivelvollinen ? Ei ainakaan omasta mielestään.

Payonista karkaaminen oli ollut aika mielenkiintoinen kömmähdyksien ja kokemuksien sarja, eikä sitä voinut olla mainitsematta, etteikö Hiirenkorva olisi jopa nauttinut vapauden tunteesta ja silloisesta seurastaan. Rahan hankinta vain oli koitunut surkeaksi kompastuskiveksi, joka pakotti lopulta varjottaren häntä koipien välissä kotiin. Tosin sitähän hän ei myöntäisi kenenkään kuullen ääneen, ellei olisi aivan pakko.
Vesimatkansa töksähti äkisti rantahiekkaa vasten. Haa, perillä näytettiin olevan. Oli ollut ovela veto hieman "lainata" vanhan tuttavan soutujollaa, jolloin hän välttäisi taidokkaasti törmäämiset ei-toivottuihin henkilöihin. Näitä henkilöitä olivat esimerkiksi myös täkäläiset lainvalvojat, jotka voisivat pistää Hiirenkorvan puhutteluun pienestä huvireissustaan, joka ei ollut jättänyt ihmishenkiäkään omaan rauhaansa.

Mutta mitähän vielä ? Tällä saarellahan oli muitakin vierailijoita. Samapa tuo, tuskin hän heihin törmäisi ja jos törmäisikin, niin olihan yö puolellaan. Varjohenkenä pystyisi tämä minä hetkenä hyvänsä soluttautumaan pimeään, mutta oli aivan toinen juttu jaksaisiko Hiirenkorva kauaa pysyä toisessa "muodossaan".
Äkillinen rääkäisy ja jonkin ison olennon lennähtäminen taivaalle, saivat koko kehonsa värähtämään säikähdyksestä. Mikä se oli ollut sitten ?! Samassa ehti jo nainen katua saarelle tuloaan, olihan demoni sentään kuullut niistä aarteenmetsästäjistä, jotka jäljittivät jotakin aarretta sekä muista maakunnan rikollisista, jotka tulivat tänne piilottelemaan lain karkeaa kouraa.

Äh, mitä turhia. Hiirenkorva huiskaisi itsekseen kättään ilman halki ja tyytyi kahlaamaan veteen niin että kykeni työntämään mitättömän pienen aluksensa hiekkaan kiinni. Hameen helmahan järkeilyn puutteessa kastui, mutta ei tuo paljoa leudossa ilmassa haitannut. Pahempi se olisi, jos varjotar kykenisi jälleen repäisemään kolttunsa repaleiseen kuntoon - juurihan tämä oli nimittäin sen korjannut entistä ehommaksi.

[[Kesti hieman miettiä, mikä ihme saisi Hiirenkorvan tulemaan saarelle, mutta löytyihän se ratkaisu lopulta o/.]]

Taivaalla Halcyone tunsi olevansa kuin kotonaan.
.. Mutta mikä edes olikaan tämä tälläinen olento, joka ihmismuodossa kulki kaltaistensa ilmoilla, mutta sitten yhtäkkiä olikin suuri matelija, joka taivaalla lensi valtavien siipiensä ansiosta. Kaikki ajattelivat lohikäärmettä, ja ovatkin oikeassa. Mutta totuus ei olekaan niin yksiselitteinen. Jo sen kertovat vanhat tarut, tiilenpaksuiset legendakirjat ja huhut ihmisistä, jotka kantavat sydämissään arvokasta korua, joka antoi näille mittaavat voimat. Ei ehkä sellaisia, joilla he valloittaisivat maailman tai tappaisivat kaiken pahuuden - voimia, joilla he irtaantuivat ihmisruumiista ja kykenivät uudessa hahmossaan syöksemään tulenlieskat kurkustaan sekä tappamaan yhdellä ainoalla valtavan häntänsä iskulla.
Medaljonkilohikäärme, Medera. Harvat tunsivat enään lajia, joka valtateurastuksen jälkeen hupeni muutamiin eloonjääneisiin. Halcyonen vanhemmaat olivat yhdet heistä ja synnyttivät jälkeläisensä maailmaan vasta, kun levottomuudet olivat ohitse.

Alkoi naisen elämä valheessa ja salaisuudessa.

Lohikäärme avasi leukansa ja päästi ilmaan taivasta vavisuttavan huutonsa, noustessaan yhä ylemmäksi taivasta kohden. Veti keuhkoihinsa ohutta ilmaa, sieraimet laajenneina, viirumaiset silmät tähtiä tuijottaen. Antoi valtaisan suunsa avautua jälleen, hampaiden terävien paljastua ja kurkustaan syöksi hän ilmaan lieskan, joka kaupunkilaisten silmissä voisi näyttää vaikka maata lähestyvältä asteroidilta. Mutta Halcyone ei jaksannut piitata siitä, vaan nautti kuinka ilmavirta paiskaantui suomupintaa vasten, kuinka saari jäi alas kuin pieni kärpänen kupposen alle.

Sitten matka ylöspäin keskeytyi. Kääntyipä tuo lentolisko tykkänään toisinpäin - pää osoitti alaspäin, kun siivet painuivat supumpaan ruumista vasten. Alkoi alati kiihtyvä matka takaisin maata kohden. Ilma hakkasi lohikäärmeen kasvoja, mutta se ei liskoa häirinnyt, jonka ilme oli petollisen oloinen, vaikka oikeasti kultasilmä nautti täysin siemauksin. Kun maa oli tarpeeksi lähellä, levitti se valtavat siipensä, pudoten niin kovasti tömähtäen maan kamaralle, että koko saari tuntui heilahtavan voiman takia. Levitti siipensä äärimmilleen, antoi korkean kaulansa nousta täyteen mittaansa ja tuijotti eteepäin harmahtavan savun kivutessa sieraimista aiemman tulinäytöksen jälkeläisenä.

Lohikäärmeen silmät laajenivat, korvat painuivat taakse ja katse muuttui kertaheitolla pelästyneen aggressiivseksi. Koska siinä vähän matkan päässä, rantahietikolla, seisoi nimittäin nainen. Taisi toinen melkoisesti pelästyä, kun oli taivaalta satamassa lepäävän kalastajalaivan kokoinen olento pöllähtänyt. Halcyonen silmät kapenivat, koriseva ääni pääsi kurkusta, kun leuat avautuivat ja jonkinlainen, palava hehku erottui kurkun suunnalla.
Tulta sannalle! Se oli varasuunnitelmana toteutettavana.

Hiirenkorva oli ehtinyt ottaa vaivaiset pari askelta, ennen kuin yläilmoista kuului jälleen korvia vihlaiseva rääkäisy. Mikään normaali eläin ei voinut pitää sellaista mylvintää, joka sai ihon kananlihalle sekä pelon värisyttämään polvia yhteen - tuon piti olla jonkinmoinen peto. Katseensa vääntyi nopeasti korkeuksiin, eikä ajoitus ollut huono - nainen nimittäin pääsi todistamaan outoa valoilmiötä kaiken pahan kukkuraksi. Voi ylijumala Odin nimeen, miten varjotar onnistui taas osumaan silloin paikalle, kun tapahtui jotain epäluonnollista. Tai miten voi määritellä sanan epäluonnollinen ? Oliko tässä maailmassa edes mitään, joka voisi todellakin saada pään pyörälle ja koko ajatusten valtakunnan nurinperin ? Tokkopa. Syvälliset mietteet lensivät yhdessä hujauksessa pois, kun lehmustoa vavisuttava ilmavirta syöksyi yläpuoleltaan ja suuri olento painoi suomuiset käpälänsä vasten hienoa hiekkaa.

Kultaiset silmät laajentuivat ja koko naisen keho jännittyi kauttaaltaan. Ok, tuollaista hän ei ollut koko pienen elämänsä aikana nähnyt! Edessään seisoi sieraimet hälvenevää savua tuprutava lohikäärme, tai siis ainakin Hiirenkorva luuli tuon olevan se satukirjojen hirviö, joka tuhosi kylät ja natusti pikkulapset iltapalaksi. Nielaisu oli juuttua puolimatkaan nielua, kun hän hitaasti peruutti askeleen. Nyt se elukka piti jotain outoa ääntäkin ja availi suuntaan! Meinasiko tuo pistellä demonin poskeensa ? Ehei, sehän ei kävisi päinsä. Punertava hohde olennon suunnalta sai jo sen verran veren kiertämään, että Hiirenkorva otti valttikorttinsa esille.

Pitäisi muuttua, tässä ja nyt. Aivan sama näkisikö tuollainen kammotus mitä tapahtuisi, mutta appeeksi Hiirenkorvasta ei vielä ollut - hän oli liian siloposkinen sellaiseen. Kehonsa alkoi häventyä, katseen pysyessä samalla tiiviisti lohikäärmeessä. Kunhan moinen ei lähtisi lönkyttelemään kohti, niin aika kyllä riittäisi pieneen "operaatioonsa". Hätäpäissään päälimmäisenä ajatuksenaan oli pako, ei mikään muu. Seuraavaksi vaaleuden tilalle ilmeni syvä mustuus - oikean kameleontin kopioimiselta tämä tapahtumasarja vaikutti. Hän sulautui ympäristöönsä, suorastaan katosi näkyvistä. Mutta paikalleen jäämiselle Hiirenkorva ei uhrannut yhtäkään mietettään - hänhän ampaisi varjona maata viistäen lähimmän puseikon taakse. Siellä tämän oli oitis palattava takaisin lihaisaksi, kiitos voimia vieneen soutamisen. Jos se hirviö nyt hänet löytäisi, niin hukka perisi.

Ei toki Halcyone paistia havitellut, oli syönyt aivan tarpeeksi myymättä jäänyttä kalaa kotioloissaan ennen saarelle lähtemistä. Kala, yrh, jos nainen joutuisi sitä vielä kerran pistelemään poskeensa lyhyen ajan sisällä, tulisi hän hulluksi. Eikö jo riittänyt, että noiden niljakkaiden, pahanhajuisten merenelävien kanssa joutui tekemään töitä päivästä toiseen? Nyt, melkoisen varattomana, joutui tuo syömäänkin samoja otuksia, kun ne halvalla sai työsuhde-etuina. Kuvottavaa!
Eiei, Halcyonelle tuo toinen oli uhka. Ei hän toki pelännyt, että vieras peittoaisi hänet nahistelussa, koska se olisi täysi mahdottomuus - sen verran tulta ja tappuraa lisko oli, kirjaimellisesti. Hän ennemminkin pelkäsi, että toinen paljastaisi, tunnistaisi tai muuten iskisi vaikka keihäällä korua kantavaan sydämeen. Ja siksi moiset käräytettäisiin.

Mutta tuo tuntematon nainen, joka näytti tosiaankin pelästyneen pahanpäiväisesti, päätti karata tilannetta. Kun tuo yhtäkkiä katosikin varjoksi pimeyteen, loksautti lohikäärme oitis leukansa kiinni ja esti tulipurkauksen. Savu vain kohosi otuksen sieraimista ulos, katseen hieman hämmentyessä vilkuillessa ympäriinsä.
..dammit! Ei toinen noin karata saisi!
Pieni epätoivo jo esitteli päätään piilostaan, sillä Halcyone oli niin varovainen, että halusi minimoida kaikki uhat hänen elämäänsä liittyen.

Mederoilla oli yksi valttikortti, josta kiittäminen juuri ihmismuotoa. Kaikkihan tietävät, ettei lohikäärmeellä ole samanlaisia puhe-elimiä, kuten kaksijalkaisella hahmolla. Mutta koska Mederaon puoliksi juuri ihmiseksi kutsuttava olento, piti näillä olla jonkinlainen kommunikaatio, joka todisti että myös lohikäärmemuodossaan Halcyone saattoi saada etuja "kaksihahmoisuudestaan".
Risteytymästä kehittyi telepaattinen puhetapa, jolla saattoi muodostaa sanoja suoraan toisen alitajuntaan.

Halcyone oli onneksi nähnyt toisen kasvot selvästi ja saattoi muistella, miltä toinen näytti. Muisti selvästi tämän pelästyneet kasvonpiirteet, silmien ilmeen ja ulkomuodon muutenkin. Ja Halcyone saattoi vain toivoa, että hahmo olisi jäänyt lähelle, eikä olisi pelästyksissään kirmannut kantoalueen ulkopuolelle.
Lisko päästi matalaa, sihinäksi kutsuttavaa ääntä kurkustaan.
"Tule esiin piilostasi!" Halcyone muotoili sanat ajatuksiinsa, muisteli saarella olevaa henkilöä ja toivoi suuresti, että muodonmuuttaja saisi viestin päänsä sisään.
"Ei ole mitään hyötyä piilotella."

Kyllä vain pakeni ja oli paennut muuten pirun nopeasti. Hiirenkorva vapisi kuin haavan lehti turvattoman avonaisessa piilossaan, vilkuillen vähän väliä oksien ylitse hiekkarannalla sauhuavaa lohikäärmeeseen. Elikko näytti olevan hölmistynyt herkkupalansa äkkinäisestä katoamistempusta, ja syytäkin oli. Ei aivan kuka tahansa pöllähtänyt kuin savuna ilmaan, ellei sitten sattunut olevan demonikansan ylpeä edustaja. Miltein ehätti nainen huokaista helpotuksesta kuvitellessaan liskon luovuttaneen, mutta sitten äänet päänsä sisällä järkyttivät hänet. Mitä, mitä, mitä! Oliko tämä tullut hulluksi pelkonsa ansiosta! Hiirenkorva läimäytti kätensä päänsä kummallekkin syrjälle, ujutti sormensa hiustensa lomitse, eikä pienoinen kauhun liioitteleva irvistys ollut kaukana. Seuraavaksi varjotar varmaan näkisi pieniä tikku-ukkoa hyppelemässä edessään!

Hetkinen muuten, oliko tuo ääni tosiaan sen olennon ? Mokoma luuli, että hän tulisi vapaaehtoisesti pois piilostaan, turvapaikastaan, joka takaisi pari lisä minuuttia elinaikaa. Siitä oli muuten paljon hyötyä, ehtisipä ainakin pyytää kaikkia syntinsä anteeksi, jos niitä nyt edes oli. Hänhän oli enemminkin marttyyri raadettuaan päivästä toiseen kiittämättömän perheensä kotiorjana ja sen jälkeen joutunut tilaa vievän Hulda-Marian hoteisiin. Ei mennyt hyvin ei, eikä voisi mennä tästä pahemminkaan, sillä Hiirenkorva teki tuohtuneissa ajatuksissaan yhden virheen - raksautti kliseesti kuivuneen oksan kahtia.

Pahus!
Neitokainen laski otteensa irti hiuksistaan, jotka olivat nyt myttääntyneenä yhdeksi pakokauhun sanalemaksi mytyksi nyrkkinsä sisään. Rystysensä olivat liki valkean kuultavat, kun hän keräsi kaiken rohkeutensa ja nousi arvokkaasti horjahdellen seisomaan. Jos nyt leidimme kuolisi, niin tämä tekisi sen ylväästi pystypäin! Suunsa oli yhtä pitkää ja suoraa viivaa, leukansa kohosi hieman ja katseeseen tuli kaikkien inhokkiensa tuntema jäätävyys. Tule sitten peto, teit jo Hiirenkorvan pöpipääksi, joten se siitä sitten - enää ei olisi demonilla ihmisten ilmoille asiaa kiitos tuon yli kasvaneen matelijan.
"Tule sitten kimppuun. En pelkää sinua yhtään sen enempää, kuin sinä minua!"
Vale, huono ja raskas vale. Polvethan löivät suorastaan lukkoon, kun kultainen katse sai ahmia aimo annoksen suomullista olentoa edessään.

Halcyone tiesi, että hänen viestinsä oli kulkeutunut perille toivotun kuulijan korviin - koska oli toinen missä piilossa tahansa, lohikäärme kuuli hänet. Pieniä rasahduksia vähän matkan päästä, kenties puskien suojista. Lisko yritti kellertävillä silmillään havaita "tunkeilijan", kuitenkaan onnistumatta siinä. Vasta kun vieras astui uhmakkaiden sanojensa kanssa esiin, saattoi suuren maelijan pää kääntyä toisen suuntaan, matalan urinan kantautuessa pitkän kaulan pohjalta.
..Halcyone tajusi samalla hetkellä olevansa pulassa. Titenkään hän ei halunnut satuttaa ketään, muttei voinut selittääkään. Hän ei saanut paljastua! Hän ei voinut muuttua takaisin ihmiseksikään - ja siksi lohikäärme toivoikin, ettei toinen havaitsisi vaateräykiötä ihan vieressä.. tai ehkä toinen ajattelisi hänen popsineen jonkun naisen suihinsa. Parempi kai sekin olisi.

Halcyonen silmät havaitsivat, kuinka toisen ruumis värähteli voimakkaasti pelon vuoksi. Ei sillä, kyllä nainenkin kovasti pelästyisi, jos tällainen loikkaisi tielle kesken iltakävelyn.
"Et vaikuta kovin uskottavalta." lohikäärme lähetti viestinsä naisen alitajuntaan, antaessaan korkean päänsä laskeutua hieman. Suuret, nahkaiset siivet painuivat paremmin vasten suomuista ruumista, tarkkaavaisten silmien painuessa viiruun kuin petollisessa kissaeläimellä.
Pienen (lohikäärmeen mittapuussa) askeleen lisko otti vierasta kohden, laskien päätään vielä vähän alemmas ihmisenkokoisen varjoksi muuttuneen henkilön tasolle. Harmahtava savunoro kohosi sieraimista aiemman tulipurkauksen yrityksen vuoksi.
"Polvillasi voisi leikata ilmaa."

Tuo elukkahan hyppi silmille! Röyhkimys pisti merkille Hiirenkorvan pelon, kun tämän polvet hakkasivat toisiaan vasten ja alahuuli vapisi. Olkapäänsä olivat niin jännittyneet, että niskoihin oikein vihloi, eikä katseessaan vilahteleva kauhukaan kielinyt muuta kuin alitajunnassa huutavasta sanasta; pakene. Ei, hän ei perääntyisi enää ja antaisi tuolle joka suuntaan leveälle liskolle saalistamisen iloa. Varjotar ei ollut pistänyt lohikäärmeen onneksi merkille vaateröykkiötä, kuinka tämä edes olisi voinut tässä mielentilassa ? Nielaisten kurkulla näkyvästi, puristi nainen nyrkkinsä niin lujaan suppuun, että kyntensä painautuivat lihaansa kiinni.
"Ole vaiti!"
Demoni ärähti. Alitajunnassa kumpuavat äänet hirvittivät koko tilanteessa eniten, koska Hiirenkorva ei ollut aivan varma enää mielenterveydestään.

Ehkäpä tämä olikin unta ? Todella, todella, todella pahaa unta, josta hän heräisi, jos nipistäisi itseään ? Silmänsä sulkeutuivat hetkeksi, kun varjotar rauhoitteli itseään. Unet eivät voineet olla näin reaalisia, että tämä jopa tunsi tuon olennon kuuman hengityksen kasvoillaan, vaikka välimatkaa olikin. Äänetkin olivat liian todellisia ollakseen vain harhaa, yhtä tyhjyyttä kumisevaa hiljaisuutta. Kieli kävi kostuttamassa huuliaan, tässä nyt mättäsi jokin - lohikäärme ei käynyt käsiksi.
"Mitä odotat ?"
Hiirenkorva ynähti katseensa avautuen. Petollinen olento, oikea paholainen tuo oli. Nauttiko se naisen kiusaamisesta, vai oliko takana jotain aivan muuta.

Miltä oikeastaan tuntui, kun terävät hampaat iskeytyivät kiinni ? Hiirenkorva ei sitä ollut kokenut, vaikka lähellä olikin ollut tämän ärsyttäessä tenavana naapurin vihaista koiraa. Typerä lapsen mieli, aiheutti aina vain ongelmia, eikä mitään muuta. Jos ne naskalileuat olisivat osuneetkin silloin menneisyydessä, niin sehän olisi ollut yhtä kuin pala pois käsivarresta.
"Etkö aio pistellä minua jo poskeesi."
Eihän Hiirenkorva tietenkään yllyttänyt, hänhän mieluusti voisi vaikka vetäytyä veneelleen ja soutaa takaisin kaupunkiin, jos tuo otus soisi tälle sen verran etumatkaa.

Lohikäärme hymähti kuivasti, vaikkakaan ilmeenä tuota ei havainnutkaan. Liskon ilmeet eivät järin ilmeikkäät olleet. Niiltä saattoi paistaa hämmennyksen, vihan ja silmien palon, mutta virnuilevaa matelijaa tulisi koskaan tiellä vastaan. Nahkasiipi laskikin vähän päätään, tarkkaili tuota kuin jonkinlaista roskaa tiellään, vaikkakin ihmismieli liskon pään sisässä oli kauhuissaan.
Hän ei tiennyt, mitä tehdä!

Halcyone ei voisi paljastaa tiehensä, mutta hän ei voinut poistuakaan. Oikeastaan ainoa tapa selviytyä olisi saada tuo tyyppi poistumaan saarelta. ..mutta entä jos toinen levittäisi sanaa? Jos alkaisi samanlaiset verilöylyt, joista Haöcyonen vanhemmat olivat pelotelleet? Nainen oli säilynyt hengissä jo 300 vuotta! Ei hän nyt voisi henkeään menettää.
"Oles nyt siinä!" sihahti Halcyone toisen pään sisään, toivoen, ettei varjonkaltainen alkanut epäillä. Totuus kuitenkin oli, että häänensä oli yhtä hentoinen linnunliverrys kuin ihmisenäkin. Hieman kaukaisemman oloinen vain, tulihan ääni lohikäärmeen ajatuksista.

Lohikäärme nosti päänsä takaisin ylös, vilkaisi nopeasti vaateröykkiötä kauempana. Sitten vilkaisi kellertävät silmät kauempana oleviin valoihin - satamaan. Matelija nuuhkaisi ilmaa, avasi hieman leukojaan, jolloin matala urina kumpusi kurkunpohjalta.
"En ole syömässä sinua." totesi matelija terävästi, toivoen, ettei tuo vieras olisi koskaan kuullutkaan sellaisesta lajista kuin Medera.
"Annan sinulle etumatkaa. Hipsit tiehesi, niin säästän henkesi. Niin, juuri niin aion tehdä."
Halcyone mulkaisi kiiluvilla silmillään alempana nököttävään naiseen.

Olla nyt hiljaa tällaisessa tilanteessa! Kuka sellaiseen voisi kyetä. Hiirenkorva puristi huulensa napakasti yhteen, ettei olisi pelkkää typeryyttään ja pelkoaan ulvaissut jotain harkitsematonta, mutta onnekseen niin ei ehättänyt käymään lohikäärmeen tehdessä tarjouksen, josta oli suorastaan vaikeaa kieltäytyä. Elukka siis ei sanojensa mukaan olisi syönyt häntä, tappanut vain ilokseen ? Olipa siinäkin brutaali olento. Varjohenki nyökkäsi lyhyesti, kunnes mahdollisimman kaukaista reittiä alkoi kiertämään petoa. Otuksen takana ollut vaatemytty iskikin ensimmäisen kerran hänen silmiinsä vasta nyt. Tuossa oli selvä syy, miksi Hiirenkorva ei kuulunut tämän illan ruokalistalle - joku muu onneton oli jo täyttänyt suomullisen vatsalaukun. Ällön irvistys välähti kasvoillaan, mahtoi maistua hyvälle, kun ei ollut edes luita jäänyt rannalle.

Ja eikun pukkaamaan venettä vesille! Tällä kertaa Hiirenkorva viisveisasi kastuiko hänen hameenhelmansa tai kenkänsä, oli vain kiire pois. Oli kyse lyhyistä hetkistä, ei päivistä, joita olisi voinut käyttää mielin määrin pakoiluun. Payonkin odotti ja koti, jossa Hulda puisen kattilakauhan kanssa tulisi kopauttelemaan jästipäiseen varjohenkeen lisää älliä, jos nyt edes sattui olemaan talossa nuorekon sinne saapuessa. Hyvän tuurin jatkuessa olisi ottoäitinsä sisarensa ja 11. päisen kakaralauman luona, mutta turhia toivomuksia ei tähän hätään kannattanut heittää.

Viimeinen työntö ja hän kykeni hyppäämään airojen pariin. Katse kääntyi vielä hiekkalla kyhjöttävään lohikäärmeeseen, jonka olemassaoloa kukaan täysijärkinen kansalainen ei tulisi uskomaan. Tästä olisi syytä vaieta, sillä aasojen vankila tai yleensäkään tyrmä ei kiinnostunut pään selvittelypaikaksi.
"Muistakkin, mitä lupasit!"
Neito vielä huusi kaiken päälle. Hänhän ei haluaisi tämän päättyvän siihen, että tuo otus keksisi upottaa jollansa ja siinä ohella hukuttaa soutajan. Airon veto seurasi toistaan, milloin yksinäinen pelkuri pakeni takaisin kaupungin suojiin - toivoen unohtavansa koko oudon retkensä lopullisesti.

[[Nappaan Hiirenkorvan irti. Kiitos pelistä, Pipsuseni~<3.]]

>Kiitos~<

Lohikäärme odotti kärsivällisesti, kuinka tuo kirmasi paatilleen, jonka työnsi veteen. Vieraan huutoon Halcyone vain tuhahti ajatuksissaan, kääntäessään katseensa muualle kuin osoitukseksi, ettei tosiaankaan aikoisi pettää lupaustaan. Kun pikkuruinen soutuvene oli kadonnut ulapalle, tajusi neito että oli aika lopettaa seikkailu. ..onneksi muuten vieras ei ollut tajunnutylimääräistä soutuvenettä rannalla..

Nainen muuttui takaisin muotoonsa, pukeutui vaatteisiinsa ja sitten asteli paatilleen, jonka työnsi vesille ja jolla voisi soudella takaisin kotiinsa.