Maaoravat kevätpuuhissa

//Jonaa tänne Koiperhosesi kanssa . DD //

Pieni lämmin tuulen henkäys lainehti hiljalleen, pitkin puiston kapeita polkuja.
Tuulenhenkäys, se oli niin hauras, että sai hädin tuskin yhdenkään hiussuortuvan heilahtamaan pois paikoiltaan, kauniita helakan punaisia ruusujakin se vain kutitti.
Lämpö, jota se toi mukanaan, viipyi vain hetken poskella, haihtuen sitten niin, että harva edes huomasi, että se oli koskaan siinä ollutkaan. Mutta Anaría huomasi. Neito, joka keskitti huomionsa mitä pienimpiin seikkoihin. Neito, joka oli antanut jonkun pilata oman elämänsä, ja tyytynyt siihen itsekin.

Kohtalo, siihen hän sitten kaiketi uskoi. Surkeita muistoja, niin teräviä, että Anar saattoi tuntea kuinka ne satuttivat häntä, vyöryi hänen mieleensä. Hän henkäisi raskaasti, ja yritti koota jälleen ajatuksiaan.
Joku töytäisi häntä epäkohteliaasti kylkeen, ohittaessaan neidon polulla, neito hairahti ajatuksistaan, ja katsahti taakseen. Joku hävytön vaani! Hävytön? Milloin hän oli ajatellut vaaneista näin? Anarhan rakasti sitä kiltaa, siksi hän ei ollut suostunut miehensä vaatimuksiin liittyä aasoihin. Raskas huokaisu karkasi hänen huuliltaan, mihin suuntaan hänen elämänsä oikeastaan edes oli menossa.

Hiekka narskui hänen allaan. Tuuli oli yltynyt nyt hieman kovemmaksi, tällä kertaa se sai puidenlehdet kahahtamaan muutamaan kertaan, se sai jopa otteen Anarin platinanvaaleista hiuksista. Taivaalla loisti aurinko, hivenen himmeänä, oli jo iltapäivä. Puistossa oli jo vähemmän väkeä, vain muutamia henkilöitä istuskeli penkeillä. Puiston läpi kulkevat polut olivat kuitenkin aina suosiossa, niiden kautta kun pääsi niin moniin kohteisiin.

Anar sai jälleen kerran ottaa väistävän askeleen sivuun, välttyäkseen uudelta töytäisyltä, kun joku kiirehtivä tarmoa puhkuva vanha rouva, pinkaisi hänen ohitseen, edes harkitsematta väistämistä itse.
Anar pudisteli päätään, kompastui korean mekkonsa laahukseen, ja rämähti kiroten maahan. Miten neito inhosikaan koreita mekkoja laahuksineen, ja hänet kun väkipakolla niihin ahdettiin. Surkeana, hän kömpi pystyyn, pudistellen nurmikon aiheuttamia töhryjä mekostaan, turhautuen sitten niin, että repäisi hameensa helmaa niin suurella voimalla, että kangas alkoi repeytymään hivenen alle polvien korkeudelta.
Hän nyhti sen kokonaan irti, laahuksineen päivineen, niin että hänen mekkonsa ylti enää polvien tasolle. Anar tunsi olonsa heti vapautuneemmaksi, ei enää laahuksia joihin kompastua.

Muutama askel, niin neito istahti penkille. Epätoivo oli jälleen vallannut hänet. Miten hän oli saattanut olla niin huolimaton? Miten hän ei ollut muistanut miestään, joka hirttäisi hänet varmasti lipputankoon, mekon tuhoamisen hyvästä! Anar löi kätensä otsaansa, ja huokaisi jälleen. Tuuli kiikutti hänen hiuksiaan, ja vei mukanaan muutamat poskille eksyneet kyyneleet.

//Jotenki tekstist tuliki lyhyttä^^ Sepustelin kaikkea omaa jostakin tuulenpuuskista : D //

//Kobol vois vaikka loukkaantua tuosta nimityksestä xD //

Kobol käyskenteli päämäärättömän näköisesti pitkin puiston nurmikkoa. Kuten tavallista, miehellä oli yllään nahkaiset vaatteensa ja sapeli oli kiinnitettynä hänen vyötäisilleen. Koska hän oli nyt liikkeellä omalla ajallaan, ei Kaupungin-Vartijoiden haukkatunnus ollut kiinnitettynä paidan rintamukseen. Kädessään tumma intiaani roikotti pientä kangaskassia, joka hieman pullotti. Kobolin katse kierteli maassa, kuin mies olisi uponnut jonnekin omiin ajatuksiinsa.

Vaikutelma oli kuitenkin pettävä. Intiaani tarkkaili koko ajan herkeämättä ympäristöään, huomaten lähes kaiken ympärillään tapahtuvan. Kobol havaitsi myös sen pienen tuulenhenkäyksen, joka hipaisi puistossa kulkijoita poistuen sitten ajatustakin nopeammin. Pienen henkäyksen voimakkaampi sukulainen seurasi melko pian perässä eikä sekään tuonut sateen tuoksua mukanaan. Mikään ei uhkaisi auringon valtaa tänä iltapäivänä.

Kobol kyykistyi nurmikolle ja poimi käteensä pienen, huomaamattoman kasvin. Mies ei tiennyt kasvin yleiskielistä nimeä, mutta hänen entisen heimonsa kielellä sitä kutsuttiin korpinsilmäksi. Kasveja kasvoi siinä kohdin enemmänkin ja Kobol poimi muutamia, jättäen kuitenkin osan kasvamaan ja pitämään huolen siitä, että korpinsilmiä riittäisi jatkossakin. Sitten Kobol vilkaisi arvioivasti pussiinsa. Kasveja olisi varmaankin riittävästi tainnutusuutetta varten. Uute piti tehdä tuoreista kasveista eikä se säilynyt pitkään, joten intiaanin olisi turha kerätä enää enempää.

Äkkiä Kobolin korviin kantautui kirouksia viereiseltä hiekkapolulta. Polulle kääntyessään mies näki rikkaannäköisen nuoren naisen, oletettavasti aatelisen. Nainen oli ilmeisesti kompastunut ja kaatunut. Eikä ihmekään, tämän puku kun oli mitä oli. Kobol ei ymmärtänyt, miksi kaupunkilaiset vaivautuivat laittamaan vaatteisiinsa tuollaisia laahuksia, nehän olivat vain tiellä. Mutta oli kaupunkilaisissa monta muutakin asiaa, joita Kobol ei ymmärtänyt eikä enää edes yrittänyt.

Naisen seuraava teko sai pienen huvittuneisuuden kohoamaan Kobolin mieleen, vaikkei se näkynytkään miehen kasvoilta. Ilmeisen turhautuneena nainen nimittäin repäisi mekkonsa helman irti. Hieman repaleinen mekko ylsi nyt enää polvien tasolle, mikä tuntui Kobolin mielestä paljon järkevämmältä mitalta. Sellaisia mekkoja Korppi-heimonkin naiset olivat käyttäneet.

Kun nainen sitten istahti puiston penkille, näytti hän yhtäkkiä jollain tapaa huolestuneelta tai surulliselta. Tämä herätti Kobolin ritarillisen puolen, kenties hän voisi auttaa jotenkin tuota pulaan joutunutta. Niinpä Kobol käveli lähes äänettömästi naisen vierelle.
"Voinko kenties auttaa jotenkin?", Kobol kysyi. Ääni oli melko matala ja hiljainen, ja miehen vieras korostus erottui selvästi.


//Tuo ei todellakaan ollu lyhyttä, varsinkaan mun rinnalla : D tosin nyt taisin kirjottaa ihan ennätyspitkästi xD //

Huokauksia, tuulen huokauksia, niitä kaikui hiljaisina Anarían pieniin korviin, ne tekivät hänen olonsa ahdistuneeksi, ne kylmäsivät häntä. Neito kietoi kätensä tiukasti ympärilleen, häntä värisytti. Tuuli huokaili hänen korvaansa uudestaan, se jätti jokseenkin aavemaisen kaiun, kunnes sen lämpö kutitti hetken hänen korvan päätään, saaden neidon itsensäkin huokaisemaan. Hänen raskas huokauksensa sekoittui tuulen uusiutuvien huokauksien sekaan, kadottaen merkityksensä sinne.

Mitä hän oikein ajatteli? Anaría pudisteli hämmentyneenä päätään. Tuuliko muka huokaili hänen korvaansa, aavemaisesti vieläpä? Milloin hän oli mennyt näinkin sekaisin, että tuulen läsnäolo, teki hänet ahdistuneeksi, sai hänet tuntemaan kylmää, vaikka aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Tosiaan aurinko, Anarin ruskeat silmät olivat kääntyneet siihen, pelkkä vilkaisukin siihen lämmitti, teki hänet suuressa kurjuudessa hivenen onnellisemmaksi.

Pieni viileyden aalto lävisti hänen selkäänsä, kun hän nojasi selkänsä kiinni puiston penkkiin, jonka varjot olivat viilentäneet. Kului tovi, ja viileys haihtui hänen kehonsa tuoman lämmön vuoksi. Katse oli siirtynyt horisonttiin, kaukaisuuteen. Hienoinen kaipuu lävisti häntä. Kaipuu, jota hän ei edes tiennyt omaavansa.
Etelänihminen, lämpimien maiden neito, se hän oli. Hän oli kotoisin etelästä, ja kaipasi sinne enemmän kuin tiesikään. Oikeastaan Anar ei ollut koskaan edes nähnyt Payonin ulkopuolella sijaitsevia kaupunkeja, hän oli syntynyt täällä, ja hänen kotinsa oli täällä. Mutta jokseenkin kokemustensa johdosta hän melkeinpä inhosi tätä muurattua kaupunkia nykyään. Hän halusi nähdä maailmaa, löytää asuinseutunsa.

Hän ei enää halunnut elää kohtalossaan, johon oli jo aikoja sitten lannistunut.
Hän ei halunnut elää siinä, muttei myöskään uskaltanut muuttaa sitä.
Hän piti itseään kunniakkaana ja omanarvonsa tuntevana, muttei näköjään todellisuudessa ollutkaan sellainen. Monet asiat, ne hämmensivät häntä.
Hämmensivät liikaa, ja tuuli, se vain jaksoi kuiskailla hänen korvaansa jotain, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään.

"Voinko kenties auttaa jotenkin?", hiljainen matala ääni, vieraalla korostuksella. Anar hätkähti. Miksei hän ollut huomannut jonkun saapuvan. Hieman yllättyneenä hän pälyili ympärilleen, kunnes saattoi huomata miehen vierellään. Hänen välinpitämättömään katseensa lipui hiven mielenkiintoa, neidon ymmärtäessä, ettei toinen kuulunut mihinkään paikallisrotuun. Jos hän oikein toista tulkitsi, taisi tämä olla intiaani. Lämpimien maiden asukki tämäkin.

“Jos osaat korjata mekkoja, paikata niiden laahuksia, ja sen sellaista, silloin voin myöntää, että sinusta tosiaan olisi apua”, hän vastasi hivenen terävästi, omalla etelänihmisen aksentillaan, joka oli kuitenkin useiden Payonissa vietettyjen vuosien jälkeen alkanut jo pehmetä. Nainen osoitti tuskastuneena maassa retkottavaa kankaan palasta, mekostaan irti revittyä helmaa. Siitä hyvästä hän saisi selkäsaunan, ellei joku osaisi sitä taitavasti korjauttaa. Ja jokseenkin Anar ei jättänyt kamalasti toivoa miehen taidoille, harvemmin miehet opiskelivat käsitöitä.
Hänen kasvoilleen oli hiipinyt hienoinen virne, neidon silmistä paistoi kuitenkin ahdistuneisuus.

Vaimea tuuli henkäisi jälleen, tällä kertaa se tarrautui kiinni maassa lojuvaan mekon laahukseen, riepotellen tätä hetkisen, saaden sen vierimään kauemmas. Anar huokaisi.
“Tiesitkö viimeisetkin toivon rippeeni taisivat hukkua tuon laahuksen mukana”, hän lausui hiljaa, katsellen tiivisti laahuksen perään, joka lennähti puiston lampeen, kellui hetken sen väreilevällä pinnalla, ja hukkui, uusien väreiden saattelemana. Kului vain aavistusta pidempi hetki, ja pinta oli jälleen tyyni.

//: DD Jona sait tosiaan kirjotettuu pitkästi, ja hienosti vieläpä ! Nyt Aida saapui tais raapustelemaan turhanpäiväisyyksiään . D //

Nainen ei selvästikään ollut huomannut Kobolin tuloa, sillä hän hätkähti intiaanin puhuessa. Mies oli kuitenkin tottunut siihen, etteivät nämä kaupunkilaiset osanneet sen vertaa tarkkailla ympäristöään että huomaisivat toisen lähestyvän. Omasta mielestään Kobol oli nimittäin pitänyt melko kovaakin ääntä, olisi hän vielä paljon hiljaisemminkin voinut liikkua.

“Jos osaat korjata mekkoja, paikata niiden laahuksia, ja sen sellaista, silloin voin myöntää, että sinusta tosiaan olisi apua”, nainen vastasi hieman terävästi. Kobolin tarkat korvat erottivat hienoisen vieraan korostuksen naisen puheessa, tämäkään ei näköjään ollut aivan paljasjalkainen kaupunkilainen.

"Siihen minusta ei valitettavasti ole apua", Kobol sanoi. Hän puhui lähes aina melko virallisesti, jos oli vähänkin tuntemattomien seurassa. Mutta jos mieheen todella sai tutustua, sukeutui tästä ulos melkoisen miellyttävä seuramies. Kaupunkilaiset vain saivat Kobolin käyttäytymään melko etäisesti.

Myös Kobolin katse kiinnittyi tuulen liehuttelemaan laahukseen. Kun nainen ei näyttänyt tekevän mitään ottaakseen sitä kiinni, antoi Kobolkin kankaan kulkea tuulen mukana minne se mielikin. Kobolin silmiin kangas näytti kalliilta, mutta ehkäpä naisella oli varaa tehdä sille mitä lystäsi.

“Tiesitkö viimeisetkin toivon rippeeni taisivat hukkua tuon laahuksen mukana”, nainen sanoi hiljaa. Tämä sai Kobolin hämmentyneeksi, hän ei oikein tajunnut mitä nainen tarkoitti. Hetken hän jo ajatteli ottaa laahuksen kiinni, mutta sitten se lennähti lampeen.

"Mitähän te tuolla oikein tarkoitatte?", Kobol kysyi naiselta, jollain tapaa varovasti. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä tilannetta, eikä varsinkaan ymmärtänyt tuota naista. Kaupunkilaiset todellakin olivat kummallista joukkoa.


//Köh. no ainakin jotain räpelsin >.< //

“Siihen minusta ei valitettavasti ole apua”, intiaanimies vastasi juuri niin, kuin Anar oli odottanutkin. Hän nyökäytti keveästi päätään, “Niin arvelinkin”, hänen lausahduksensa perään kumpusi pieni kuivahko naurahdus.
Niin kuin hän oli arvellutkin, hän ei löytäisi ketään pelastamaan päiväänsä, ei enää, kun laahus nyt oli lennähtänyt lampeenkin, jonka pinta väreili yhä hellästi, hetken muistona hukkuneesta kangas riekaleesta, tyyntyen sitten kokonaan.

Huokaisu karkasi neidon huulien lomasta. Viimeiset toivonrippeet, ne tosiaankin olivat nyt kaikonneet. Hänen typerämpääkin typerämpi, ja vielä sitäkin kookkaampi miehensä, tuskin voisi olla huomaamatta kallista. ja ennen kaikkea pilattua mekkoa.
Ja mies kyllä pitäisi paremmin, kuin hyvin huolen, että Anar saisi siitä hyvästä kuulla kunniansa.

Ainaiseksi juopottelijaksi ja uhkapeluriksi hänen miehensä oli yllättävän tarkka monissa asioissa. Hän tuntui huomaamaan kaiken, mitä hänen silmiensä alla, taikka sitten takanakin tapahtui. Tämä piti tiukasti huolta maineestaan. Anar oikeastaan ihmetteli suuresti, miten herran maine saattoikaan niin kiiltävänä loistaa, vaikka tämän illat kuluivat uhkapelien parissa. Ihan kuin kukaan ei olisi tätä piirrettä aatelisherrasta huomannut.

Anarin katse terävöityi jälleen, kun hän heräsi ajatuksistaan. Hitaasti se siirtyi takaisin tähän mieheen, tutkaili tätä samalla, kun hän lausui viimeisten toivonrippeidensä kadonneen. Eikä hän tosiaankaan tiennyt, miksi tuli siitä maininneeksi.

"Mitähän te tuolla oikein tarkoitatte?", mies kysyi hieman varovasti. Anarin kulmat kohosivat hitusen, hän nojautui yhä enemmän penkkiinsä, nostaen jalkansakin kyseiselle penkille, koukistaen ne rintaansa vasten. Harvoin hänelle tällaisia istumiselämyksiä suotiin. Aina piti istua selkä suorana, ja jalat maassa, kuin hieno neito ikään.
Hän antoi katseensa kiertää hetken puistossa, kunnes kohotti sitten leukansa ylväästi korkealle, ylpeys, ainut asia, joka hänen entisestä miniästään oli kokonaan tallella.
Hivenen salaperäinen ilme hiipi naisen kasvoille, kun hän vihdoin päätti vastata.
“Minua kielletään puhumasta siitä. Mutta osaatteko te pitää salaisuuksia, herra..?”, hänen puhuessaan hänen katseensa harhaili ties missä, puiden lehdissä, hiekkatiessä, muutamassa pariskunnassa, helakan punaisissa ruusuissa, välillä se tarkisteli miehen kasvonpiirteitäkin. Ahdistustaan, jopa hienoista pelkoaan, hän ei kuitenkaan onnistunut kokonaan kätkemään katseestaan.

// Sönkötin jotain . DDD //

“Niin arvelinkin”, nainen sanoi Kobolin kerrottua, ettei osaisi auttaa naisen puvun korjaamisessa. Lausahduksensa perään nainen naurahti kuivasti. Pian naurahduksen jälkeen naisen huulilta kuitenkin purkautui huokaus. Huokaus tuntui kantavan mukanaan todellista murhetta, se ei ollut mitään nuorille aatelisneidoille tyypillistä teatraalista surunilmaisua.

Kobol ei sanonut mitään, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. Aina ympäristöstään tietoisena intiaani tutkaili sitä puistonkolkkaa, johon oli päätynyt. Lempeästi aurinko valaisi hieman nuokkuvia kasveja, ne olisivat luultavasti kaivanneet vettä. Mutta edelleenkään ei tuulessa kulkenut sitä tuoksua, joka toisi lupauksen sateen tuomasta helpotuksesta. Pilviäkin näkyi vain muutaman valkean hattaran muodossa.

Hetkeksi Kobolin ajatukset kulkeutuivat hänen kantamaansa säkkiin. Oikeastaan hänen pitäisi olla jo uuttamassa tainnutusnestettä keräämistään kasveista, mutta ei hän voinut jättää tätä juuri tapaamansa naista noin vain, olisihan se ollut epäkohteliasta. Mutta kasvitkaan eivät saisi kuivua. Hetken ympärilleen katseltuaan Kobol keksi ratkaisun. Hän voisi upottaa kasvit säkissään siihen pieneen lampeen. Vaikka niiden teho saattaisikin hieman laimentua vedessä, olisi se kuitenkin parempi kuin antaa korpinsilmien kuivua siinä säkissään jolloin kaikki niiden sisältämä neste haihtuisi.

Niinpä Kobol käveli naisen mekonlaahuksen nielaisseen lammen rannalle. Intiaani asetti säkkinsä veteen ja seisahtui hetkeksi lammen rannalle. Sitten mies palasi taas naisen luo. Ehkä hän voisi jotain tehdä tuon naisen hyväksi, näyttihän tällä kuitenkin murheita olevan. Kobol oli aina valmis auttamaan pulaan joutuneita. Penkin vierelle päästyään Kobol istahti nurmikolle, tuollaiset kiviset penkit olivat turhan kovia hänen makuunsa.

“Minua kielletään puhumasta siitä. Mutta osaatteko te pitää salaisuuksia, herra..?”, nainen sanoi vastaukseksi Kobolin jo vähän aikaa sitten esittämälle kysymykselle.
"Kaikki, minkä minulle tahdotte uskoa, pysyy sinetöitynä kieleni alla", Kobol sanoi, käyttäen heimonsa vaitiololupausta.
"Nimeni on Kesoeh-Tirnei Kobol Kare-Teonpoika, mutta jos jollain nimellä tahdotte minua kutsua niin sanokaa Koboliksi", intiaani sitten esittäytyi hieman kumartaen.
"Ja jos saisin kuulla teidän nimenne?"


//Sinä mitään sönköttäny, vertaa vähän muhun : D //

Anarin hämmentynyt katse seurasi miestä lammelle, jonne mies asetti kummallisen säkkinsä, saaden lammenveden pinnan jälleen väreilemään.
Tästä kaikesta Anar saattoi päätellä, että toisen säkissä oli jotakin sellaista joka tarvitsi kosteutta, eikä sietänyt liialti auringonvaloa. Neidon kulmat rypistyivät hetkeksi. Kukkia ehkä. Mutta millainen mies keräili kukkia puistossa, ja asetteli ne sitten säkkiin?
Jos toinen olisi halunnut viedä ne jollekin tuttavalleen, olisivat ne kädessä kimppunakin kulkeneet aivan hyvin. Anaría pudisteli mielessään päätään, päättäen hylätä nämä tyhjän päiväiset pohdiskelut, jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään. Jos hän haluaisi asiaan ratkaisun, voisi hän varmasti kysyä mieheltä tämän mystisestä säkistä. Mutta jostain syystä jokin pidätteli häntä.

Hetken päästä intiaani mies olikin jo palannut, ja istahtanut nurmikolle, jolloin Anarin suu aukesi, kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin, mutta neito sulki sen nopeasti. Pahuksen aatelit olivat lianneet hänen mielensä.
Tietystihän Anar oli ollut aikeissa varoittaa miestä nurmikosta, joka helposti tahri vaatteitta. Hänelle itselleen, kun hovissa jatkuvasti siitä nalkutettiin.
Ennen hovielämäänsä ei Anar kyllä pikkutahroista ollut huolehtinut. Hienoinen ahdistus alkoi taas vaivaamaan neitoa. Hän halusi olla yhtä huoleton kuin silloin.

"Kaikki, minkä minulle tahdotte uskoa, pysyy sinetöitynä kieleni alla", mies vastasi lopulta Anarin jo aikaisemmin esittämään kysymykseen, jatkaen sitten vielä esittäytymällä :"Nimeni on Kesoeh-Tirnei Kobol Kare-Teonpoika, mutta jos jollain nimellä tahdotte minua kutsua niin sanokaa Koboliksi."
Tähän neito tyytyi nyökkäämään tyytyväisenä, hän oli saanut kuulla juuri sen, minkä oli halunnutkin.

"Anar, tuohon nimeen minä vastaan", hän esittäytyi lyhyesti, naurahtaen hienoisesti perään. Nimi, jonka hän itsestään kertoi, tunnettiin Payonissa laajilti miehen nimenä. Harva ehkä odottaisi kuulevansa sellaista aatelisneidon suusta. Tosin harva tiesi Anarían taustaa, hän oli koko lapsuutensa elänyt kaduilla katupoikien seassa, jotka olivat ottaneet hänet mukaansa leikkeihin, kuin toisena poikana, nimeten tämän täten Anariksi. Ja tämä nimi oli se ainut nimi, jota Anaría edes oikeastaan piti omanaan.

"No niin, Kobol herra. Menenpä sitten suoraan asiaan. Meillä päin ollaan kovin tarkkoja maineesta. Sen pitää kiiltää ja loistaa, missään nimessä se ei saa tahriintua. Ja se mitä minä saatan sinulle kertoa, ei tekisi hyvää mieheni maineelle. Siksi toivon sen tosiaan pysyvän siellä.. hmm, kielesi alla", Anar selitti jopa hieman hiljaisella äänellä, nojautuen samalla yhä enemmän kovaan ja kiviseen penkkiinsä.

"Toivonrippeeni, ne katosivat laahukseni mukana. Tarkemmin ottaen hukkuivat. Olen melkeinpä varma, että minut hirtetään korean puutarhani lipputankoon, mekon turmelemisen johdosta. Voin sanoa, että se ei olisi kovinkaan epätavallista käytöstä mieheltäni, jos ottaa huomioon, mitä hän teki kotiapulaiselleni, joka läikytti kahvia..", lauseen lopussa neidon ääni katosi jonnekin teille tietymättömille, ehkäpä ohut tuulenhenkäys oli napannut hänen äänensä mennessään. Samalla lailla, kuin oli napannut hänen laahuksensakin aiemmin. Ainakin se sai neidon hiukset lennähtämään ilmaan, ja valahtamaan sitten silmille.

//No Jona nyt kirjottaa hyvin : DD Äh, nyt tuli kyllä multa päivän floppi : D//

"Anar, tuohon nimeen minä vastaan", nainen esittäytyi Kobolin jälkeen. Kobol nyökkäsi hieman tämän kuultuaan, hänen korvissaan nimi ei kuulostanut mitenkään erikoiselta naisen nimeksi. Olivathan Kobolin paremmin tuntemat intiaaninimet kuitenkin erilaisia kuin täkäläiset.

"No niin, Kobol herra. Menenpä sitten suoraan asiaan. Meillä päin ollaan kovin tarkkoja maineesta. Sen pitää kiiltää ja loistaa, missään nimessä se ei saa tahriintua. Ja se mitä minä saatan sinulle kertoa, ei tekisi hyvää mieheni maineelle. Siksi toivon sen tosiaan pysyvän siellä.. hmm, kielesi alla", Anar selitti jopa hieman hiljaisella äänellä, nojautuen samalla yhä enemmän kovaan ja kiviseen penkkiinsä.

"Toivonrippeeni, ne katosivat laahukseni mukana. Tarkemmin ottaen hukkuivat. Olen melkeinpä varma, että minut hirtetään korean puutarhani lipputankoon, mekon turmelemisen johdosta. Voin sanoa, että se ei olisi kovinkaan epätavallista käytöstä mieheltäni, jos ottaa huomioon, mitä hän teki kotiapulaiselleni, joka läikytti kahvia..", nainen kertoi, äänen kadotessa vähitellen loppua kohden.

"Kunnia on toki tärkeä asia", Kobol sanoi. Hetken hän istui hiljaa, ennen kuin jatkoi.
"Mutta miehen kunnia on riippuvainen vain hänestä itsestään, ei hänen vaimostaan. Vain heikko mies on riippuvainen vaimonsa kunniasta, kuten vain heikko nainen on riippuvainen miehensä kunniasta. Jokaisen kunnia on hänen omansa", intiaani sanoi, kertoen oman ja heimonsa käsityksen asiasta.

Sitten Kobol nousi ylös nurmelta, johon oli vain vähän aikaa sitten istunut. Hän irrotti sapelin vyötäisiltään ja polvistui sitä hieman ojentaen naista kohden.
"Jos tämä mies on loukannut kunniaanne käyttämällä teidän kunniaanne omananne, on olen miekkoineni käytettävissänne kunnianne palauttamiseksi", Kobol sanoi juhlallisesti. Hänen kunniantuntonsa mukaan olisi vain oikein surmata tuo mies, josta Anar kertoi.


//pitkä pätkä viestistä copypastea xD //

Hetken Anaríaa kadutti se mitä hän olikaan suustaan päästänyt. Ruvennut nyt juoruilemaan omistaan, ja miehensä asioista, joista häntä oli syvästi kielletty puhumasta. Jostain syystä, hän tunsi asiasta nyt omantunnon tuskia. Milloin hän oli muka välittänyt miehensä käskyistä? Anar alkoi jo huolestua omasta selväjärkisyydestään.

Hänen epävarma katseensa hakeutui mieheen, kun tämä rupesi jälleen puhumaan.
“Kunnia on tärkeä asia”, olivat sanat, jotka ensimmäisenä tämän suusta pulpahtivat. Ne saivat Anarin nyökkäämään, ja sitten hätääntymään. Intiaanistakin kunnia oli siis tärkeää? Anar oli siis tehnyt väärin, tuhotessaan mekkonsa. Sehän oli kunniatonta. Tai niin hänelle oli kerrottu.

”Mutta miehen kunnia on riippuvainen vain hänestä itsestään, ei hänen vaimostaan. Vain heikko mies on riippuvainen vaimonsa kunniasta, kuten vain heikko nainen on riippuvainen miehensä kunniasta. Jokaisen kunnia on hänen omansa", intiaanimies jatkoi kuitenkin vielä hetken päästä, jolloin Anar saattoi tuntea pientä helpotusta tämän sanojen johdosta. Hänen huuliltaan karkasi pieni hymähdys.
”Puhutte yllättävän viisaita”, hän lausahti, ja tunsi itsensä hyvin pieneksi toisen rinnalla. Vaikka hänet olikin puettu hienoihin vaatteisiin, ja parhaiden kykyjen mukaan iskostettu muottiin sopivaksi, hän oli silti katujen kasvatti.
Ei kovin siveellinen, eikä kovin viisaskaan.
Hän tunsi itsensä melkeinpä mitättömäksi.

Yllättäen Kobol nousi ylös nurmelta, johon oli vain vähän aikaa sitten istunut. Hän irrotti sapelin vyötäisiltään ja polvistui sitä hieman ojentaen naista kohden.
"Jos tämä mies on loukannut kunniaanne käyttämällä teidän kunniaanne omananne, olen miekkoineni käytettävissänne kunnianne palauttamiseksi", mies lausui juhlallisesti, jolloin Anarin silmät levisivät hämmästyksestä. Hän vain toljotti miestä hetken typeränä. Ensinnäkin kukaan ei ollut koskaan hänen hoviinsa astumisen jälkeen ojentanut hänelle auttavaa kättä, ei edes sormea. Ja toiseksi, mitä mies oikein ajoi sanoillaan takaa? Tarkoittikohan tämä nyt hänen miehensä tappamista?
Anarin ilme kirkastui hetkeksi, mutta synkkeni sitten salamana.
Hän inhosi miestään, mutta oli yksi asia, joka sitoi hänet tähän. Hän ei pääsisi tästä ikinä eroon.

”Olette ystävällinen.. Luulenpa vain, että mieheni, mieheni..”, Anarin ääni katosi taas hetkeksi, kun hän etsi oikeita sanoja, jotka tuntuivat karkailevan vähän väliä jonnekin.
”Luulenpa, että minun on lähes pakko kestää häntä tuollaisena, koko lyhyen elämäni ajan”, hän totesi lopulta, kohottaen kasvoilleen heikon hymynpoikasen. Anarin hämmennystä täyteiset silmät, tarkkailivat yhä miestä.

//Meinas ittelläki mennä kieli solmuu tätä kirjoittaessa : D//

”Puhutte yllättävän viisaita”, Anar sanoi Kobolin kerrottua oman käsityksensä kunniasta. Itse asiassa Anarin sanat saivat pienen naurahduksen karkaamaan intiaanin huulilta, mikä ei ollut kovinkaan tavallista.
"Eivät ne ole omia ajatuksiani, vaan heimoni... entisen heimoni ajatuksia, joiden mukaan minut on kasvatettu elämään", mies sanoi. Hienoinen surumiellisyyden häivä oli havaittavissa hänen kasvoiltaan hänen puhuessaan entisestä heimostaan.

Kobolin sisällään tuntema suru oli kuitenkin paljon suurempi kuin ilmeen perusteella olisi voinut odottaa. Mies oli tottunut piilottamaan tunteensa ja kovettamaan kasvonsa, joku toinen olisi saattanut jopa itkeä näiden tunteiden vallassa. Kaihoten intiaani ajatteli heimoa, josta hänet oli karkoitettu, erityisesti hän ajatteli vaimoaan. Seuraavan täydenkuun aikaan hän menisi taas tapaamaan tätä, pujahtaisi portista eräiden suosiollisten Kaupungin-Vartijatovereidensa avittamana. Ja kenties parin kuunkierron jälkeen hän toisi vaimonsa mukanaan kaupunkiin.

Ajatuksistaan selvittyään Kobol teki naiselle avunantotarjouksensa. Vaikkei intiaanin katse ollutkaan suoraan kohdistettuna Anariin, havaitsi hän kuitenkin naisen hämmästyksen, ilahtumisen ja lopulta synkkenemisen.
”Olette ystävällinen.. Luulenpa vain, että mieheni, mieheni..”, Anar sanoi, vaieten sitten hetkeksi.
”Luulenpa, että minun on lähes pakko kestää häntä tuollaisena, koko lyhyen elämäni ajan”, nainen päätti lauseensa.

Hieman nyökäten Kobol kohottautui ylös ja kiinnitti sapelinsa takaisin paikalleen, kuin tällainen olisi ollut aivan arkipäiväistä. Jos nainen ei hänen apuaan halunnut, ei Kobol sitä tyrkyttänyt. Hiljaisena intiaani jäi seisomaan paikoilleen, tuntien Anarin tarkkailevan katseen. Mielessään hän pohti, pitäisikö hänen vielä jäädä tänne vai olisiko jo aika lähteä.

Sitten mies teki päätöksensä. Ehkä olisi paikallaan jäädä vielä hetkeksi tänne puistoon, rentoutumaan ja muutenkin. Tämän lähemmäksi kotoista luontoa Kobol ei Payonissa pääsisi, joten olisi vain paikallaan nautiskella olostaan hetken verran.

Niinpä Kobol istahti jälleen siihen samaan kohtaan nurmikkoa, josta oli äsken noussut. Kuten aina vieraiden seurassa, mies pysyi hiljaa. Vaikka hän ystäviensä seurassa olikin puhelias, vähänkin tuntemattomat vaiensivat hänet helposti. Istuessaan Kobol antoi kaikkien aistiensa tarkkailla tätä luonnon saareketta keskellä kaupungin kivierämaata. Intiaanille, jonka aistit olivat harjaantuneet tämänkaltaiseen tarkkailuun, hetkenkin tarkkailu toi runsaasti tietoa.


//en kyllä hirveesti edistäny tätä, selitin vaan pitkästi kaikkea turhaa >.< //

Anarían tutkaileva katse pysyi miehessä, kun tämä päätään nyökäyttäen kohottautui, kiinnittäen sapelinsa takaisin paikalleen.
Anar tunsi olonsa helpottuneeksi, kun mies ei kysellyt asiasta sen enempää. Hän ei mielellään puhunut asioista, jotka liittyivät häneen itseensä taikka sitten mieheensä. Jostain syystä hän piti ne asiat mieluummin sisällään, kuin levitteli ympäriinsä.
Ja nytkin hänestä tuntui, että hän oli lipsauttanut jo liikaa asioita, enemmän kuin oli turvallista.

Oli epäkohteliasta tuijottaa, niin, niin neidolle oli opetettu. Jostain syystä, Anar ei kuitenkaan sillä hetkellä ottanut opeistaan vaaria, vaan tuijotti minkä kehtasi.
Kokosi samalla pienessä päässään ajatuksiaan.
Toinen neidon käsistä eksyi hänen vatsalleen, Anaria ahdisti. Siellä oli se mitä hän itsessään inhosi, ja mistä hän ei päässyt eroon. Perillinen hänen miehelleen.

Anar laski katseensa polviinsa, mitä sitten, kun vauva syntyisi? Silloin hänen miehensä olisi varmastikin saanut haluamansa. Anar olisi silloin tarpeeton. Ruskeiden silmien katse eksyi intiaaniin, kun tämä istahti takaisin nurmikolle. Ei toisella tainnut olla kiire minnekään. No, Anar itse viivyttelisi puistossa niin pitkään kuin mahdollista. Hän halusi viivyttää miehensä kohtaamista mahdollisimman myöhään- Vaikka mitä se auttaisi. Pelko oli pelko. Ja sellaisena pysyi.


Jostain kuului rätinää. Maahan pudonneissa lehdissä, kieriskeli jotakin. Kuului omituista läähätystä. Anarin katse siirtyi maaoraviin lehtikinoksessa. Vai, että maaoravia kevätpuuhissa.
Hän naurahti ehkä hieman liiankin kovaan ääneen, sillä kyseiset oravat hätkähtivät hänen naurahduksensa kuullessaan, jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, ja tuijottelivat häntä ja intiaania lehtien raoista.
Sitten oravista isoin otti rohkeasti askeleen heitä lähemmäs, sen jäljessä seurasi oravia vielä muutama. Kuului omituinen ääni, isoimman oravan suusta. Sitten Anar ei enää nähnyt kuin oranssia nauhaa tuulessa, ne olivat lähteneet juoksuun, kovaan laukkaan heitä kohti. Kevätpuuhista kiinni jäänet oravat olivat tähän aikaan vihamielisiä, ne aikoivat hyökätä!

Anar tuijotti silmät suurina kohti laukkaavaa oravaparvea, joka oli enää parin metrin päässä.

//Jotain todella noloa kirjoitin nyt näistä maaoravista : D //

Siinä nurmikolla istuessaan Kobol sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan puiston ääniä. Tuulen suhinaa puiden latvoissa, askelten rahinaa hietikolla, joidenkin lintujen laulua. Äkkiä intiaanin korviin kantautui kuitenkin kummallista tsäksätystä, jonka alkuperää hän ei ihmeekseen tunnistanut. Hieman kulmiaan kurtistaen Kobol avasi silmänsä ja käänsi katseensa äänen suuntaan.

Jopa tavallisesti niin kivikasvoisen intiaanin kasvot kääntyivät hämmästyneeseen ilmeeseen hänen nähdessää heitä kohti vyöryvät maaoravat. Tämähän oli aivan naurettavaa, maaoravia hyökkäsi lehtikasasta heidän kimppuunsa.

Äkkiä yksi muita nopeampi karvaturri pureutui kiinni Kobolin jalkaan. Onneksi sen hampaat eivät juurikaan painuneet hirvennahkaista lahjetta pidemmälle, intiaanin ihossa tuntui vain pieni nipistys. Pieni älähdys, joka miehen suusta purkautui, syntyi lähes täysin yllättymisestä. Ei hän ollut koskaan kuvitellut, että maaoravat kävisivät ihmisten kimppuun.

Muutkin oravat olisivat aivan pian paikalla, joten Kobol näki parhaaksi nousta jälleen ylös nurmikolta. Joku niistä saattaisi keksiä iskeä muuallekin kuin nahkavaatteiden suojaamiin kohtiin. Sitten mies tajusi, että Anarilla tuskin olisi mitään suojaksi oravia vastaan. Kobol veti esiin sapelinsa ja käveli nopeasti naisen vierelle.

Sitten oravat jo tulivatkin. Ei Kobol niitä halunnut vahingoittaa, joten hän vain heitteli niitä miekan lappeella kauemmas. Se yksi hänen jalkaansa pureutunut orava roikkui vielä sitkeästi miehen lahkeessa, mutta sen painoa tuskin edes tunsi. Jos nainen pysyttelisi ylhäällä kivipenkillään, oravat tuskin pääsisivät tätä uhkaamaan, vaikka niitä lisää paikalle tulikin. Melko helponnäköisesti intiaani sai ne vielä pidettyä loitolla.

Oranssina nauhana maaoravat vyöryivät eteenpäin. Anarin silmät tuijottivat tuota ilmassa etenevää värikiemuraa suurina ja häkeltyneinä. Hän vain istui ja tuijotti aivan ihmeissään. Miten kummassa tälläistä edes tapahtui? Hän ei voinut käsittää!

Anar tajusi vasta kunnolla sen mitä tosiaan oli tapahtumassa, kun oravista kaikista isokokoisin tarrasi kiinni Kobolin jalkaan. Anar hätkähti kauhistuneena. Väkivaltaisia oravia, kamalaa!
Yksi varsin pieni, mutta sitäkin pippurisempi orava suhahti tuon isokokoisen yksilön iho kohti Anaria, joka yritti hätyytellä sitä käsillään, minkä seurauksena se tarrasi kiinni hänen pikkusormeensa. Neidon suusta pääsi parahdus, kun terävät hampaat tarrautuivat hänen ohueen sormeensa, kuin pihdit.

Kobol oli noussut ylös nurmeltaan, vetänyt sapellinsa esille, ja kävellyt siihen vierelle torjumaan toisia oravia.
Anar taas oli noussut seisomaan penkille ihan varmuuden vuoksi vain, ollakseen tarpeeksi kaukana noista sinkoilevista oravista.
Närkästyneenä hän myös ravisteli toista kättään, jossa itsepäisenä yksi pikkuorava roikkui kiinni hänen pikkusormessaan.
Anarin olisi tehnyt mieli kiljua. Miksei moinen voinut päästää irti?

Helpotuksekseen Kobol kuitenkin näytti torjuvan toisia oravia erittäin taidokkaaksi. Hänen muut sormensa saisivat siis toivon mukaan olla rauhassa.

"Jo on maailma mullillaan, tappajaoravia!", hän puuskahti, samalla kun yhä heilutti raivokkaasti toista kätöstään, joskos orava vihdoin luovuttaisi. Huokaisu karkasi jälleen hänen huuliltaan.

//Jona se kirjottaa aina nii ihanasti .D//

Jostain oravia tulvi vain lisää ja lisää, koko puiston oravat olisivat varmaan kohta täällä. Kobol joutui ottamaan jalkansa avuksi hätistellessään oravia, mutta varoi kuitenkin vahingoittamasta niitä tarpeettomasti. Intiaani oli aina kunnioittanut luontoa eikä siis nytkään aikonut aiheuttaa enempää kärsimystä noille oraville kuin oli aivan välttämätöntä.

"Jo on maailma mullillaan, tappajaoravia!", Anar puuskahti jossain Kobolin vierellä. Aivan nopeasti intiaani vilkaisi naista, joka oli noussut penkille seisomaan. Samassa hän huomasi Anarin sormeen pureutuneen oravan.

"Laske se orava niin että sen jalat koskettavat maata, silloin se saattaa päästää helpommin irti. Paina sitten haavaa jollain niin verenvuoto tyrehtyy nopeammin. Kunhan tästä pääsemme, voin tehdä siihen yrttihauteen ettei se tulehdu", Kobol neuvoi Anaria. Miehen isä oli ollut Korppi-heimon parantaja ja Kobol oli oppinut tältä alustavia tietoja yrttien käytöstä. Intiaani tiesi myös, että villieläinten puremat tulehtuivat helposti, ellei niitä hoitanut.

Muutama erityisen vikkelä orava oli pureutunut vahinkoa aiheuttamatta Kobolin saappaisiin kiinni. Muut hän oli saanut torjuttua heittelemällä niitä sapelinlappeellaan kauemmaksi tai toisinaan pienellä potkulla. Oikeastaan tämä oli hänelle ihan hyvää nopeusharjoittelua, harmi vain että sapelia joutui käyttelemään paljon alempana kuin yleensä.

"Yrittäisimmekö kenties päästä jonnekin vähän kauemmaksi näistä oravista?", Kobol kysyi hetken kuluttua, kun oravien viha ei vain näyttänyt ottavan laantuakseen. Eräskin tavallista tummempi orava kulki ilman halki nyt varmaan kahdeksatta kertaa Kobolin sapelin lennättämänä ja yhä se vain nousi uuteen hyökkäykseen. Tämä oli todellakin aivan käsittämätöntä.

Anar haukkoi henkeään, enää hän ei ollut säikähdyksissään sormessa roikkuvaa maaoravaa kohtaan, enemmänkin ärtynyt.
Ja kukapa nyt ei olisi ärtynyt moisesta.
Anar mutristi huuliaan vihaisesti, ja loi oravaan loimuavan katseen, ikään kuin olisi sen avulla voinut singottaa sen kauas pois. Mutta niin, eipä se orava tietysti sitenkään otettaan irrottanut.

"Laske se orava niin että sen jalat koskettavat maata, silloin se saattaa päästää helpommin irti. Paina sitten haavaa jollain niin verenvuoto tyrehtyy nopeammin. Kunhan tästä pääsemme, voin tehdä siihen yrttihauteen ettei se tulehdu", intiaanin äänen kuulleessaan Anarin hätätäyteinen katse kääntyi tähän.
Mies torjui yhä oravia, kummallisen tarmokkaita sellaisia.
Luottaen kuitenkin Kobolin neuvoon, Anar kumartui penkillä niin, että hänen toinen kätensä saattoi koskettaa maata, johon oravan jalat nyt osuivat. Se päästi pienen sähähdyksen, ja Anarin kummastukseksi se irrotti hampaansa hänen sormestaan, ja ryntäsi muiden oravien mukana joukkohyökkäykseen kohti Kobolin sapelia.

Anar huokaisi kohottautui jälleen paremmin penkilleen, ja vilkaisi sormeaan, johon muutamat pienet hampaan jäljet olivat pureutuneet, verta ei vuotanut paljoa, mutta haavaa kirveli sitäkin enemmän. Anar päätti kuitenkin ottaa Kobolin neuvosta vaarin, ja painaa haavaa jollakin. Neito repäisi jo valmiiksi risasta hameensa helmasta kaistaleen kangasta, ja alkoi tyrehdyttämään vuotoa sillä.

"Yrittäisimmekö kenties päästä jonnekin vähän kauemmaksi näistä oravista?" Anarin katse siirtyi jälleen oravia torjuvaan Kobolin. Mitä hänelle olisikaan käynyt, jos tuo mies sapelinsa kanssa ei olisi paikalle eksynyt. Ajatuskin jo puistatti häntä.
Anarkin saattoi käsittää sen, että oravat tuskin aikoivat vähään aikaa luovuttaa, joten neidon katse siirtyi hapuilemaan maastoa, ja pian hän huomasi penkkinsä takana kasvavan varsin korkean puun, jonka yksi muhkea oksa kasvoi juuri hänen yllään, mukavasti varjoja luoden.

Anaría tarrasi siihen kiinni, heilautti itsensä yllättävän ketterästi oksan päälle, kaduilla vietetyistä vuosista oli siis ollut jotain hyötyä, ja jatkoi siitä matkaansa seuraavalle oksalle.
"Hoi Kobol, kiivetkäämme puuhun! Tänne maaoravat tuskin pääsevät!" hän huudahti lähes voitonriemuisena siitä, että oli kerrankin keksinyt jonkinmoisen viisaan ratkaisun.
Kobolin rinnalla, kun hän tunsi itsensä niin mitättömäksi.

Ja tuo mitättömyyden tunne palasi liiankin pian, muutamia oravia eristäytyi nyt Kobol-rintamalta, sännäten kohti puun juuria. Lisäksi Anar saattoi kuulla yläpuoleltaan omituista säksätystä.
Hän oli eksynyt oravien pesäpuuhun!

//Heheee, minä ja minun juonenkäänteeni, anteeksi : D//

"Hoi Kobol, kiivetkäämme puuhun! Tänne maaoravat tuskin pääsevät!", Anar huikkasi ja kun Kobol vilkaisi nopeasti ääntä kohden, näki hän jo naisen puussa istumassa. Intiaani oli vähällä voihkaista ääneen. Kiviselle penkille oravat eivät olleet kyenneet kiipeämään, mutta puu ei tuottaisi niille suuriakaan ongelmia, vaikka ne kuinka maaoravia olivatkin.

Kobol huomasi sitten, että Anarkin sai havaita puutteita ajatuksessaan. Joitakin maaoravia irtaantui Kobolia kohti kiiruhtavasta massasta ja ne kiipesivät jo kiivaasti pitkin puuta. Lisäksi puussa odotti yllätys: lisää vihaisesti säksättäviä oravia, tosin tavallista lajia, sillä niiden pesä oli puussa.

Kobol kirosi, nainen pitäisi saada puusta pois äkkiä. Kun kivinen puistonpenkki oli nyt tyhjä, nousi intiaani sen päälle seisomaan ettei hänen tarvitsisi keskittyä oravien hätistelyyn. Miehen yläpuolella Anar istui oksallaan ja oravat lähestyivät sekä puun latvan että maan kautta.

"Teidän kannattaisi varmaan tulla takaisin alas sieltä", Kobol totesi naiselle. Hieman häntä hämmästytti, kuinka Anar oli saanut ährättyä itsensä sinne ylös. Samalla tuo kuitenkin oli Kobolille jälleen yksi todiste siitä, kuinka kaupunkilaiset olivatkaan vieraantuneet luonnosta. Jo pienikin intiaanilapsi tajuaisi, että maaoravat pääsisivät kyllä puuhunkin.

Kobol kiinnitti sapelin takaisin vyötäisilleen, eihän hän sitä nyt tarvinnut. Mies valmistautui auttamaan Anarin puusta, jos tämä ei itse pääsisi alas siltä oksalta jolle oli kivunnut. Kyllä hän saisi otettua naisen vastaan jos tämä vaikka hyppäisi alas.

Anarin sydän hakkasi tuhatta ja sataa, karmean oravaparven säksätyksen säestämänä.
Hänen katseensa siirtyi oitis puun yläoksille, josta muuta karvainen oranssipää kurkisteli. Tavallisia oravia nämä, joiden pesäpuuhun oli tunkeuduttu.
Oravia alkoi kapuamaan puuhun vähän sieltä täältä, eikä Anarin epätoivo voinut muuta kuin kasvaa. Hädissään hän pälyili lähestyviä oravia,(näyttäen varmaankin tältä: ) jotka hänen silmissään näyttivät pieniltä hirviöiltä. (Ja oravat hänen silmissään tältä; )

Ja mielessään neito tietysti kirosi tyypillistä tuuriaan. Hän ja hänen nokkela mielensä oli keksinyt ajatuksen puuhun kiipeämisestä. Nyt hän vasta typerän kuvan oli itsestään Kobolille antanut.

"Teidän kannattaisi varmaan tulla takaisin alas sieltä", kuului hetken päästä toteamus miehen suusta, ja tämä ajatus olikin käynyt Anarin mielessä jo muutamaan otteeseen.
”No, oikeassa olette”, hän hymähti, harmitellen yhä omaa typeryyttään, siirtäen nyt kuitenkin katseensa oravista mieheen.
”Ja minä kun luulin etteivät maaoravat osaisi kiivetä. Miksi ne ylipäänsä ovat MAAoravia, jos puihin kiipeävät?” Anarin ääneen hukkui jopa pieni huvittunut sävy.
Jokseenkin häntä sillä hetkellä vain huvitti oma typeryytensä. Kobol oli asettanut sapelinsa takaisin vyölle, ja Anar neitoselle se kävi kuin merkkinä siitä, että toinen tosiaan ottaisi hänet kiinni jos hän hyppäisi.
Kobol oli hänelle nyt kuin joku jumalallisen faaraollinen pelastus, tappajaoravien seasta. (Joten Anar näki tietysti Kobolin näin; )

Huokaisun sekainen parahdus karkasi neidon huulilta, kun hän hyppäsi alas oksaltaan, päistikkaa päin Kobolia, minne muuallekaan hän olisi voinut laskeutua turvallisesti?
Oravien vihainen säksätys kantautui samassa hänen korviinsa, he olivat menettäneet uhrinsa.

//Jotakin sähelsin . DD Huomio kellon aika, ja koita ymmärtää tekstini huono laatu . D Niin ja anteeksi noista hymiöistä peliviestissä . D//

”No, oikeassa olette”, puussa istuksiva nainen hymähti Kobolin ehdottaessa että hän tulisi alas.
”Ja minä kun luulin etteivät maaoravat osaisi kiivetä. Miksi ne ylipäänsä ovat MAAoravia, jos puihin kiipeävät?”, Anar jatkoi hieman huvittuneella äänellä. Kobol ei vaivautunut vastaamaan tuohon, hymähti vain hitusen.

Sitten nainen hyppäsikin alas oksaltaan hienoisen parahduksen saattelemana. Vaikka Kobol olikin valmistautunut ottamaan Anarin vastaan, horjahti hän kuitenkin sen verran että joutui tasapainonsa säilyttääkseen hypähtämään alas penkiltään ja samalla Anar päätyi roikkumaan miehen olkapäälle.

Heti kun oravat huomasivat uhriensa laskeutuneen ulottuvilleen, ne lähtivät vauhdilla pois puunjuurelta kohti Kobolia ja Anaria tämän olkapäällä. Muutama innokas yksilö hyppi alas puun oksilta vallaten kivisen penkin, siitäkään ei saisi enää turvaa.

Anar oli juuri Kobolin miekkakäden olkapäällä, joten ei ollut toivoakaan että hän voisi torjua oravia sapelillaan. Lisäksi intiaanilla ei ollut aikaa laskea naista maahan, niin nopeasti oravat vyöryivät heitä kohden. Niinpä Kobol lähti juoksemaan Anaria olkapäällään retuuttaen, toivoen keksivänsä jonkin keinon paeta noita hulluja oravia.

Valitettavasti kaikki Kobolin näkemät kiviset puistonpenkit olivat jo varattuja ja nähdessään kaksikon perässä vyöryvän oravavirran penkeillä istujilla ei ollut aikomustakaan luovuttaa turvallista paikkaansa.
"Hemmetti, eikö noista todellakaan pääse eroon", Kobol mutisi juostessaan. Kyllä hän jaksaisi juosta pidempäänkin, mutta arveli ettei Anarilla ollut kovinkaan mukavat oltavat hänen olkapäällään. Pitäisi keksiä jotain ja äkkiä.

Anaría ei ollut osannut odottaa niinkin epämukavaa alastuloa. Hienoisen tumpsahduksen jälkeen hän saattoi tajuta riippuvansa sillä hetkellä Kobolin olkapäällä. Hetken hän joutui haukkomaan kivuliaasti henkeään, ilmat kun olivat jostain syystä ajautuneet pihalle.

Helpotuksen aalto kuitenkin lävisti neitokaista. Hän ei enää ollut siinä kammottavassa oravien pesäpuussa, vaan täällä alhaalla turvassa. Ei enää tappajaoravia!
Vai mahtoiko asia tosiaan olla noinkin hyvin?
Eipä tainnut.

Yllättäen oravat olivat nyt vallanneet kivipenkin, jolta Kobol oli hetki sitten horjahtanut. Oravia alkoi jälleen vyöryä kamalalla vauhdilla heitä kohti. Uhrit kun olivat nyt maan tasalla.
Anarin sen hetkinen olotila oli erittäin hämmentynyt. Kului hetki, kun hän vain tuijotti noita vyöryviä oravia silmät selällään. Sitten hän tajusi ratsunsa, jona sillä hetkellä toimi Kobol, lähtevän juoksuiseen pakomatkaan, karkuun oravia. Ja Anar tietysti itse roikkui edelleen epämukavasta miehen olalla.

Turvapaikkaa puistosta ei kuitenkaan näyttänyt löytyvän sitten millään ilveellä. Kaikki penkit olivat jo valmiiksi varattuja. Ja Anaria alkoi pakostikin jo pikkuhiljaa mietityttää se, kuinka pitkään tämä intiaani mies edes jaksaisi juosta.
Ja nuo hullut oravat, eivät sitten millään meinanneet luovuttaa.
Pian Kobol lausuikin sen, mitä Anar oli itsekin pohtinut; " Hemmetti, eikö noista todellakaan pääse eroon."

Anarin huulilta karkasi hivenen huvittuneisuuden ja katkeruuden sekainen hymähdys, samalla kun hänen katseensa kiersi äkkiä puistoa. Mimirin lähde! Se ei ollut kaukana, jos ylittäisi jyrkän kukkulan. Jos taas kukkulaa lähtisi kiertämään, matka oli pidempi.
"Osaavatko oravat uida?"

Jos Anarían epäily osoittautui oikeaksi, oravat eivät pitäneet vedestä. Heidän takanaan oli tietysti lampi, mutta se oli aivan oravienpesäpuun juurella, eikä sinne tehnyt mieli, tai olisi muutenkaan enää helppo palata.
Nyt neitokainen oli lähes varma päätöksestään. Mimirin lähde. Kaikkea sitä oravien tähden tekikään, hyppäisi jopa syvään, kurjaan lähteeseen vilustumaan.

Hän osoitti olkapäältä käsin hyvin jyrkkää vuorta Kobolille.
"Jos ylität tuon, lupaan löydä sinut Tarzaniksi! Mimirin lähde on heti sen takana!"
Normaalistihan ihmisiä lyötiin ritareiksi, mutta tällä hetkellä Anaría olisi valmis tekemään poikkeuksen. Vain nimike Tarzan, kuvaisi Kobolia parhaiten, jos hän taiteilisi tuon jyrkänteen yli.

//Omituista tekstiä : DD //

"Osaavatko oravat uida?", Anar kysyi Kobolilta roikkuessaan siinä miehen olkapäällä kun tämä juoksi yhä pitkin puistoa paetakseen oravia.
"Eivät ainakaan täkäläiset maaoravat", Kobol vastasi, vain hienoinen hengästyminen äänessään. Kiitos jumalille, onneksi hän oli pitänyt kunnostaan huolen myös kaupungissa asuessaan.

"Jos ylität tuon, lupaan löydä sinut Tarzaniksi! Mimirin lähde on heti sen takana!", Anar sanoi osoittaen vinosti edessäpäin nousevaa jyrkkää kukkulaa. Arvioiden Kobol tarkasteli kukkulaa heidän sitä lähestyessään, pohtien lähtisikö kiipeämään vai pitäisikö hänen kuitenkin kiertää.

Kun intiaani sitten pääsi kukkulan kohdalle, lähti hän kipuamaan sitä ylös. Mies oli tullut siihen tulokseen, että mitä pikemmin he pääsisivät oravista eroon, sitä parempi. Ja nämä oravat olivat muutenkin osoittautuneet niin oudoiksi, että mistäpä sitä tietäisi vaikka ne tajuaisivat kiivetä kukkulan yli sulkemaan reitin Mimirin lähteelle, jos Kobol kulkisi pidempää reittiä. Tässä vaiheessa intiaani oli valmis uskomaan oravista lähes mitä tahansa.

Nousu oli todellakin jyrkkä ja sai Kobolinkin jo selvästi hengästymään. Äkkiä miehen toinen jalka jäi jumiin johonkin risukasaan ja hän horjahti eteenpäin niin että joutui ottamaan vapaalla kädellään tukea edessään kohoavasta rinteestä. Intiaanilla ei ollut aikaa irroitella jalkaansa, joten hän vetäisi jalkansa ulos saappaasta ja jätti sen siihen risukkoon ja jatkoi sitten matkaansa entistä nopeammin. Kompurointi oli varmasti maksanut paljon heidän etumatkastaan, joka ei alun perinkään ollut mitenkään suurensuuri.

Sitten Kobol kuuli takaansa epämääräistä reuhtomista ja muita kummallisia ääniä. Hetken mietittyään hän tajusi, että oravat siellä olivat hänen saappaansa kimpussa. Siitä ei tämän jälkeen olisi varmaan hyötyä, paitsi ehkä patjantäytteenä.

Lopulta intiaani pääsi harjanteen huipulle ja hän saattoi luoda katseensa edessä aukeavaan rinteeseen ja sen alalaidassa odottavaan Mimirin lähteeseen. Tästä alkaisi se vaikein osuus, pitäisi päästä alas kaatumatta ja luitaan murtamatta. Ja niin nopeasti, etteivät oravat saavuttaisi heitä. Yhä Kobolin olkapäällä roikkuva Anar ei kyllä helpottanut asiaa, mutta jos hän pysähtyisi laskemaan naisen alas saavuttaisivat oravat heidät varmasti.

Jotenkin kompuroiden ja liukastellen Kobol onnistui juoksemaan rinteen alas kaatumatta, vaikka se lujille ottikin. Miehen paljas jalkapohja tökki vauhdissa ikävästi kaikenlaisiin puunkappaleisiin ja kiviin, taisipa jopa haava tulla erään terävän kiven reunasta. Se ei kuitenkaan intiaania hidastanut ja lopulta hän pääsi kaivolle. Nopeasti hän hypähti laidan ylitsen veteen ja kahlasi hieman keskemmälle veteen ennenkuin viimein laski Anarin alas olkapäältään.

"Toivottavasti et joutunut olemaan kovin epämukavasti, en ehtinyt laskemaan sinua alaskaan", Kobol sanoi Anarille. Sitten hän kohotti saappaattoman jalkansa ilmaan ja tarkasti sen kärsimät vahingot. Kivi oli viiltänyt jalkapohjaa melkein sen koko mitalta, muttei onneksi syvään. Tässä vedessä haava kyllä puhdistuisi.

Sitten Kobol laski taas jalkansa ja kääntyi tarkkailemaan oravia. Ne olivat jääneet rinteessä hieman jälkeen, mutta nyt niitä parveili lähteen vierellä, vielä epäröivinä syöksyäkö veteen vai ei. Varmuuden vuoksi Kobol veti taas sapelinsa esiin, pidellen sen terää juuri häntä vyötäisille ulottuvan vedenpinnan yläpuolella.


//olen laiska ja jätän Mimirille luotavan jatkotopicin sulle : D //