Veri on vettä sakeampaa

Rakuna kuunteli naisen puhetta, muttei suostunut ottamaan tukea, tai nojata tähän. Mies pärjäsi ominkin avuin, vaikka kävely olikin vähän vaativaa juuri sillä hetkellä. Päässä sykki kauhea kipu, eikä mikään näkynyt oikein selvästi. Aivotärähdys se olisi mikäs muukaan. Ja mitäköhän hän saisi kotona kuulla siitä? No, onneksi Io oli sellainen henkilö, joka kyllä ymmärtäisi, jos keikka olisi mennyt hieman penkin alle. Kuitenkin Rakuna oli niin huono valehtelemaan rakkaalleen, ettei pystyisi olemaan kertomatta pienestä välikohtauksesta hautuumaalla. Mies puri huultaan ja ajatteli jo nyt alkaa keksiä miten voisi kertoa kaiken Iolle.

"Tuota, olisi hyvä, jos tämä jäisi meidän väliseksemme"
Kuului Brishan lausahdus. Rakuna tuhahti hiljaa. Palkkamurhaajana hän kyllä pitäisi sanansa, eikä menisi levittelemään mitään eteenpäin. Mies vei muutenkin salaisuutensa hautaan, eikä hän varmaan Iollekkaan mainitsisi kuka tämä hänen puolituttunsa olisi.
"Voit olla varma siitä", Rakuna kuitenkin sanoi hiljaa, ääni hieman rohisten. Hemmetti, kun päätäkin särki niin jumalattomasti, ettei ajattelustakaan tahtonut tulla yhtään mitään.

Rakuna kurtisti kulmiaan, kun Brisha yhtäkkiä joutui ottamaan tukea hautakivestä ja huokaisi hieman terävämmin. Rakuna saattoi seuraavaksi nähdä haavan, jonka Brisha hänelle esitti. Ei mikään ihan pieni haava ja tuo todellakin näytti jonkin kirveen tekemältä, kuin miekan.
"Voit jatkaa ilman minua, jos haluat"
Rakuna pudisti jo tässä vaiheessa päätään, mutta kun Brisha sitten jatkoi, että Rakunan oli päästävä nopeasti pois paikanpäältä, niin aukaisi palkkamurhaaja suunsa:
"Me lähdemme täältä yhdessä ja palaamme sitten kumpikin omille teillemme."

Rakunan sydän sykki kiivaammin kuin lähes koskaan ennen. Miehellä oli ajatus. Hän voisi muuttua hevoseksi, niin ainakin Brisha pääsisi hänen selässään pois, eikä tämän tarvitsisi kävellä. Hän taas ei itsestään ollut niinkään varma. Hän saattaisi jäädä hevoseksi pitkäksikin aikaa, tai eläinhahmo saattaisi viedä kaikki hänen loputkin energiansa. Se riski oli kuitenkin otettava.
"Älä nyt mitenkään pelästy, tai luule minua miksikään painajaiseksi, mutta kiipeä selkääni. En jaksa alkaa selittämään sinulle mitään", Rakuna sanoi hymyillen vinosti toiselle ja sitten harmaat silmät sulkeutuivat, kun mies keskittyi. Yhtäkkiä Rakunan olemus tummeni varjoksi, ja pian paikalla seisoi uljas, mutta haavoittunut hevonen. Sen harjakset heiluivat kauniisti tuulessa, mutta ne olivat kuitenkin verestä lähes punaiset. Kaulassaan tällä roikkui kaksi miekkaa, mitkä kuitenkin olivat sillein kiinni etteivät lyöneet minnekkään vaikka tämä kävelisikin.

Hevonen kumartui makuulleen, jotta Brishan olisi helpompi nousta tämän selkään. Näin kaikki sujuisi paljon nopeammin.

//Ei tuo ollut edes lyhkäinen! <33//

Kuullessaan Rakunan sanat Brishan oli pakko hymyillä olkapäätä raastavasta kivusta huolimatta. Hän oli kuvitellut, että toinen jättäisi hänet oman etunsa nimissä turhia pohtimatta yksinään selviytymään, mutta ilmeisesti hänen johtopäätöksensä oli ollut turhan äkkipikainen. Kenties palkkamurhaaja olikin lämminsydämisempi tapaus, kuin mitä hän oli odottanut.

Kun mies sitten äkkiä esitti kummalliset ohjeensa, Brisha kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Samassa toinen muuttuikin hänen silmiensä edessä kauniiksi hevoseksi, jonka musta karva kiilsi samettisena kuunloisteessa. Brisha tuijotti näkyä hieman kateellisena siitä, että toinen osasi jotain sellaista, johon hänellä ei koskaan tulisi olemaan mahdollisuuksia, mutta myös jännittyneenä: hän ei ollut ratsastanut sitten lapsuuden.

Brisha totteli Rakunan ohjeita ja nousi kömpelösti miehen paikalle ilmestyneen hevosen selkään mitään kyselemättä.
"Sano, jos painan liikaa, tai sinuun sattuu", hän kehotti hermostuneena ja yritti istua mahdollisimman tukevasti. Jos hän lentäisi hevosen selästä, hän voisi samantien hyvästellä oikean kätensä.

Nopeana sopeutujana tyttö löysi kuitenkin pian tasapainon ja rauhoittu hieman. Hän silitteli hajamielisesti hevosen kupeita ja tutki katseellaan tämän niskaa halkovaa haavaa, joka oli värjännyt syvänsinisen harjan punaruskeaksi.
"Ole kiltti äläkä laukkaa kamalan lujaa", Brisha mutisi hermostuneena ja nielaisi. "Siitä on rutkasti aikaa, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä."
Hän tarttui Rakunan miekkavyöhön ja huomasi samassa, että oli jättänyt oman miekkansa ruumiskasan viereen. Onneksi aseella ei ollut juurikaan tunnearvoa, eikä siitä käynyt mitenkään ilmi, kuka sen omisti. Oikeastaan oli ihan hyväkin, ettei Brishan hallusta löydettäisi veristä miekkaa. Sitäpaitsi, menettihän hän paljon mieluumin miekkansa kuin jonkin ruumiinosansa.

Hevonen, sen uljas olemus oikein korostui yön hämäryydessä. Onneksi Brisha ei näyttänyt olevan, kuten naiset yleensä. hän ei näyttänyt olevan moksiskaan. Rakuna oli siitä ihan hyvillään. Muodonmuutoksen taitonsa hän oli perinyt lähinnä isältään, mutta suvussa oli myös animaageja, joten ei ihme, että mies pystyi muuntautumaan eläimeksi, aina silloin kun halusi ja pystyi keskittymään. Oli myös nyt suoranainen ihme, että hän pystyi muuntautumaan, kun päätä kivisti ja olo oli muutenkin kovin heikko, ja selkään pitäisi ottaa vielä tämä loukkaantunut neito. Kuitenkaan mies ei valittanut, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, ja nyt hän halusi saada heidät molemmat turvallisesti pois hautuumaalta, takaisin kaupungin talojen varjoihin. Enkelten Nousu, siellä ei ollut turvapaikkoja, jos isompi joukko heitä lähtisi jatkamaan. Rakuna oli parempi piiloutuja kaupungissa, taajamassa, kuin aukealla alueella, jossa saattoi kasvaa muutama hassu puu ja tuhannet hautapaadet.

Brisha nousi tämän selkään, kun hevonen oli käynyt maate neidon eteen. Hän kuuli neidon sanat, ja aikoi toteuttaakin ne. Mitäpä sitä turhaan menemään niin kovin lujaa, kun siihen ei syytä niin kamalasti ollut. Rakuna nousi hitaasti pystyyn, niin että Brishan olisi mahdollisimman helppo olla. Hevonen käveli hitaasti aluksi, hautakivien lomitse, joskus haudoillakin, mutta uskovainen kun ei Rakuna ollut, niin se ei häntä suuremmalti edes haitannut. Kuitenkin kun hän oli päässyt hautuumaan läpi, hän nopeensi tahtinsa aluksi lentävään raviin ja siitä sitten hitaaseen neliin. Se oli, tai ainakin sen pitäisi olla mahdollisimman pehmeä askellaji, johon oli hyvä sopeutua ja mukautua.

Kaviot hakkasivat maata tasaiseen tahtiin kumahdellen. Hiekka pöllysi hevosen jalkojen alla, näytti siltä, kuin kipinät olisivat iskeneet kivien lomassa. Tuo tulen hallitsija, ihminen, mutta myös hevonen. Jollekkin se saattoi olla erittäin outo yllätys, mutta se ei näköjään todellakaan ollut sitä Brishalle, tuolle neidolle, joka hänen selässään nyt matkusti. Rakuna pärskähti kerran, sieraimistaan valui vettä, osaksi vertakin, mutta se ei ollut ihme. Hän oli saanut vammoja, ja nyt halusi vain kotiin. Ensin oli kuitenkin saatava Brisha turvaan, ja päästävä pois aukealta, pois sieltä, mistä vartiosto heitä ensimmäiseksi etsisi. Rakuna ei aikonut viettää loppuelämäänsä kaltereiden takana, tai saatika joutua teloitetuksi kansan edessä. Ei. Hän oli suunnitellut tulevaisuutensa aivan toisin, ja aikoi pitää siitä kiinni.

Brisha jännitti lihaksensa valmiina lentämään selälleen nurmikkoon, kun musta hevonen lähti liikkeelle. Rakuna piti kuitenkin lupauksensa, eikä karauttanut matkaan tuhatta ja sataa, mikä sai naisen huokaisemaan helpotuksesta. Hän puristi joka tapauksessa hevosen kaulaa kiertävää vyötä rystyset valkoisina. Jos hän olisi voinut edes pidellä kiinni kahdella kädellä, olisi hän tuntenut olonsa huomattavasti varmemmaksi.

Epätavallinen ratsukko matkasi hitaasti läpi hautausmaan, ja jokainen askel tömähti kuuluvasti kylmässä hiljaisuudessa. Sitten hevonen vaihtoi raviin ja lopulta pehmeään laukkaan. Brisha sulki silmänsä, mutta kun ei tuntenutkaan selkärankansa katkeavan maahanputoamisen seurauksena, avasi ne ja katsoi rohkeasti eteenpäin. Hänen tapoihinsa ei kuulunut jossitella ja murehtia tulevaa, joten miksi hän ei vain kiittäisi luojaansa siitä, että oli päässyt elävänä hautuumaalta.

Pian Brisha osasi jo mukautua hevosen liikkeisiin ja laukka alkoi tuntua hänestä jo ihan mukavalta.
"Minne me olemme menossa?" hän huikkasi toivoen, että Rakuna kuulisi hänen sanansa viimasta huolimatta. Hän voisi jäädä kyydistä heti turvallisesti kaupungin keskustaan päästyään. Hän selviäisi kyllä omin neuvoin kotiin. Missähän Rakuna mahtoi asua? Hänen tuurillaan mies majailisi kuitenkin täysin päinvastaisessa suunnassa.

[byääää, en osaa kirjottaa]

Hevonen laukkasi kevyttä laukkaa, vaikka päässä jyskytti kipu, ja se säteili lähes kaikkialle kehon muihin osiin, varsinkin etujalkoihin. Hän ei kuitenkaan pettäisi lupaustaan. Hän veisi Brishan turvaan, sillä tällä ei periaatteessa ollut osaa eikä arpaa hänen omiin toilailuihinsa. Rakunaa potutti suuresti. Miksi hänen oli pitänyt mennä mokaamaan se keikka, joka oli kuitenkin niin helppo. Hän ei vain ollut ollut varautunut vartijoihin joita oli joka puolella. ja sitten se pirunmoinen horjahdus, jonka tuottama ääni oli saanut vartijat havahtumaan. Rakunan teki mieli lämäistä itseään, hän oli pilannut hyvän keikan, josta olisi saanut hyvät rahat, mutta sitten. Hän tohelo oli mennyt ja pilannut kaiken ja nyt hänen ja tämän viattoman nuoren neidon perässä kuhisi kaikki kaupungin yövartiostot. Mahtavaa.

Rakuna kuuli Brishan kysymyksen, mutta kun ei eläinhahmossaan pystynyt puhumaan, niin hörähti vain hiljaa, kuin viestittääkseen, ettei pystynyt ihmisten kielellä puhumaan. Välistä se oli melkoisen rasittavaa, mutta eihän tavalliset hevosetkaan puhuneet, joten miksi Rakunakaan ollessaan hevoshahmossaan.

Siniset jouhet hulmusivat tuulessa. Niistä lenteli hienoisia veripisaroita, jotka tippuivat sitten maahan. Mies oli päättänyt viedä Brishan kaupunkiin ja itse hän jatkaisi sitten matkaansa kotiin, joka sijaitsi vähän matkan päässä torikadusta.

Pian he saapuivat kaupungin keskustaan. Rakuna oli hyvin väsynyt. Mies kuitenkinpolvistui ja päästi siten Brishan pois selästään ja sitten yhtäkkiä tämä muuttui takaisin ihmiseksi, lyhistyen sitten polvilleen maahan ja painoi kätensä viileään kivipintaan ottaen siten tukea. Mies yskähti pariin otteeseen, veren rautainen maku tulvahti hänen suuhunsa.
"Turvassa. Pystytkö jatkamaan tästä?" palkkamurhaaja kysyi ääni rohisten yhä. Hän nosti katseensa Brishaan, mutta laski sen sitten maahan, uuden yskätulvan saavuttaessa hänen keuhkonsa.

Kun ei saanut vastausta kysymykseensä, Brisha tajusi, ettei toinen tietenkään voinut puhua kuten ihminen hevoseksi muuttuneena. Hän ei ollut tajunnut asiaa lainkaan, mutta eihän hänellä ollut kokemusta minkäänlaisista tavallisemmistakaan taikatempuista. Rakuna oli siis sekä vahva soturi että taitava animaagi. Onnenlahjat eivät tosiaan käyneet tasan. Brisha tuhahti turhautuneena.

Juuri kun nuori nainen oli alkanut nauttia kevyestä liidosta hevosen selässä yli tantereen, he pysähtyivät. Brisha liukui samantien toisen kyljen yli maahan. Rakuna oli varmasti uupunut. Mies muuttuikin takaisin omaksi itsekseen, ja Brisha tervehti tätä epämääräisellä hymyllä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan lausua kiitoksen sanaa, kun tämä lysähtikin yskien maahan.

Puolihaltia kyykistyi toisen rinnalle välittämättä oikean kätensä vastustelusta.
"Pystykö sinä jatkamaan tästä?" Brisha käänsi kysymyksen takaisinpäin ja katseli toista harmaat silmät huolesta tummina. Mies tuskin haluaisi hänen apuaan, mutta parantajana hänen vastuullaan oli huolehtia lähimmäistensä terveydestä. Hän oli sitäpaitsi jo valmiiksi kiitollisuudenvelassa Rakunalle. Olisi ollut ikävää, jos tämä oli hänen takiaan kuukahtanut kadunvarteen ja joko jäänyt kiinni tai heittänyt henkensä.

"Kunpa voisin auttaa jotenkin", tyttö mutisi hiljaa pahoittelevaan sävyyn. Ilmeisesti aivotärähdys oli ollut turhan lievä diagnoosi Rakunan tilasta, mutta parempaakaan hänellä ei ollut tarjota. Jos hänellä olisi ollut edes lääkärinlaukkunsa mukana, olisi hän sentään voinut puhdistaa toisen haavan.

Brisha vilkuili ympärilleen, aivan kuin olisi toivonut sidetarpeita ja puhdistusaineita pullottavan laukun ilmestyvän pimeälle kadulle. Hänen katseensa osui erään resuisen kapakan tuulessa kolisevaan nimikylttiin, ja hän sai idean. Idean mahtavuudesta ja käyttökelpoisuudesta saattoi olla montaa mieltä, mutta yrittänyttä ei laiteta, niinhän sitä aina sanottiin.

"Odota tässä, ole kiltti", neitokainen sanoi nyt silminnähden innostuneena. Hän nousi ylös ja pujahti hetken kuluttua sisään hämyiseen kapakkaan.
Punatukka äkkäsi pian mitä oli hakenutkin ja vaihdettuaan pari sanaa kyömynenäisen omistajan kanssa livahti ovesta kainalossaan pullo raakaa alkoholia ja muutama valkoinen puuvillaliina.

Itseensä erittäin tyytyväisenä Brisha laahusti kadun poikki.
Mitään puhumatta hän kumartui Rakunan puoleen, käänsi tämän takaraivon itseensä päin ja irroitti varoen hetki sitten askartelemansa väliaikaisen siteen. Hän korkkasi pullon hampaillaan ja kaatoi kirkasta nestettä yhdelle tuomistaan liinoista.
"Tämä kirvelee", hän varoitti lyhyesti ja kuhnimatta sen enempää, alkoi puhdistaa kuivuneen veren tahrimaa haavaa. Saatuaan ruhjeen desinfioitua, hän taiteili uuden siteen jäljelle jääneistä liinoista.

"Noin", nainen totesi ja nousi varovasti pystyyn. Hän rutisti veriset kankaanriekaleet nyrkinkokoiseksi mytyksi ja heitti nyytin erään talon kellarinikkunasta sisään. Kellarin omistaja saattaisi hämmästyä löytäessään talostaan kasan verisiä rättejä, mutta se ei ollut Brishan ongelma. Mitäs jätti ikkunansa lukitsematta.
"En tiedä, oliko tuosta mitään apua, mutta voimme ainakin toivoa, ettei se tulehdu", hän sanoi ja pyyhki verta käsistään. Punaiset kämmenenjäljet näyttivät irvokkailta valkoisia housuja vasten, mutta onneksi kukaan ei ollut näkemässä.

[sori hittaus ja kaikki DD: oon kauhee XD]

Brisha kyykistyi Rakunan viereen, kun mies oli lysähtänyt polvilleen maahan ja alkoi yskiä. Kysymys kuului neidon suusta, että pystyikö Rakuna itse jatkamaan siitä.
"Kyllä min---" kuitenkin uusi yskähdys karkotti sanat hänen suustaan ja joutui tuo sinihiuksinen muutaman kerran nieleksimään, saadakseen rautaisen veren maun pois suustaan. Se ei kuitenkaan lähtenyt vaan veren maku oli ja pysyi suunsa makunystyröissä. Hevoseksi muuttuminen ei ollut auttanut asiaa yhtään, sillä nyt Rakunan keuhkotkin varmaan olivat kärsineet ylirasituksesta. Keho ei ollut tottunut siihen, että loukkaantuneena vaihdetaan muotoa ja sitten laukataan ties kuinka kauan, ennen kuin pääsee lepäämään. Ei. Rakuna oli yleensä vaalinut muuttumisen sääntöjä, mutta nyt hän oli ottanut riskin pelastaakseen tämän neidon, jolla ei ollut ollut osaa eikä arpaa koko vartija jupakkaan.

Brishan pahoitteleva äänensävy sai kuitenkin Rakunan pyörittelemään hitusesti päätään. Ei. Ei Brishan tarvitisi auttaa häntä enää. Oli jo tehnyt ihan tarpeeksi ja Rakuna oli jo siitäkin kiitollinen. Ainakin tämä oli antanut diagnoosin hänen tilastaan.

Kuitenkinhetken päästä neitonen pyysi Rakunaa pysymään paikoillaan ja harmaissa silmissä välkähti hivenen yllästyneisyyttä. Mihin toinen nyt oikein kirmasi ja käski vielä pysyä paikoillaan, joskaan Rakuna ei siinä kunnossa olisi muutenkaan lähtenyt yhtään minnekkään. Hän kuitenkin vain toivoi olevansa tulen ääressä, Ion kanssa, katsellen kun Raru telmi lankakerän kanssa lattialla. Hän ei todellakaan toivonut mitään muuta.

Ajatuksistaan mies kuitenkin joutui heräilemään Brishan tullessa taas paikalle, sidekääreen kanssa ja pullon jotakin vettä väkevämpää.

Takaansa kuului vain tämä kirvelee, ja pian Brisha alkoikin puhdistaa haavaa tämän sinihiuksisen takaraivossa. Ja se todellakin kirveli. Rakuna joutui puremaan hammastaan nyt oikein toden teolla, kun se kirveli niin paljon. Hiljaa tämä kirosi itsekseen ja sormensa painuivat nyrkkiin kummastakin kädestä. Hemmetti.

Kuitenkin Brisha oli ammattilainen ja osasi homman, joka hoituikin melkoisen nopeasti pois alta.
"Kiitos."
Kuului hiljainen lausahdus palkkamurhaajan suusta, kun Brisha sitten totesi, että nyt pitäisi vain toivoa ettei se tulehtuisi. Rakuna huokaisi hiljaa, hänen ei kannattaisi nousta siitä kivetykseltä ihan vielä.
"Sinun kannattaisi lähteä, jotteivät ainakaan sinua löydä, minä selviän kyllä. On sitä meinaan pahempaakin jouduttu kokemaan", Rakuna sanoi ääni yhä verestä karheana. Hän katsahti nopeasti Brishaan hieman vakavasti. Neidon kannattaisi tosiaan lähteä.


//Etkä ole kauhea<33~//

Brisha ihaili Rakunan rohkeutta, kun tämä kesti epämiellyttävän hoitotoimenpiteen inahtamatta. Hänestä oli oikeastaan huvittavaa, kuinka moni raavas mies kirkui kuin prinsessa, kun sai tipan jodia haavoilleen. Rakuna ei tosiaan ollut mikään neiti.

"Eipä kestä, se oli vähintä, mitä voin tehdä", Brisha sanoi ja hymyili alakuloisesti, kun toinen kiitteli häntä. Samassa toinen kehotti häntä lähtemään ja väitti pärjäävänsä varsin hyvin yksin. Nuori nainen kurtisti otsaansa mietteliäänä. Toisaalta hänen velvollisuuksiinsa kuului auttaa lähimmäistä hädässä, eikä hänestä tuntunut mukavalta jättää vertayskivää Rakunaa yksin. Mies tuskin kuitenkaan arvostaisi hänen huolenpitoaan, jos tämä kerran noin kovasti hänestä halusi päästä eroon.
"No, jos olet varma, että selviät, minun on varmaan parempi häipyä takavasemmalle", Brisha sanoi hieman vältellen, liikahtamatta vielä mihinkään. Hän oli erittäin huolissaan sinitukkkaisen kunnosta, oireet kun tuntuivat viittaavan johonkin vakavampaan kuin aivotärähdykseen. No, toinen oli sentään tolpillaan, mikä todisti, ettei tämä voinut ihan kuolemanvaarassa olla.

Hetken huolestuneena kulmiaan kurtisteltuaan Brisha sitten otti muutaman onnahtavan askeleen Rakunasta poispäin. Hän vilkaisi olkapäätään naapuritalojen ikkunoista himmeästi loistavien lyhtyjen valossa ja irvisti. Näky oli kaikkea muuta kuin kaunis, etenkin, kun se nimettömän potilaan sijasta löytyi omasta ruumiista. Brisha kohotti verisin kädenjäljin maalatun pullon ja kaatoi paloviinan olkapäälleen. Hän irvisti kivusta ja heitti tyhjän lasipullon viereisen talon kivijalkaan, mihin se hajosi terävästi räsähtäen.

"Hyvästi sitten", Brisha huikkasi hymyillen vinosti. Tuntui jotenkin karmivalta hyvästellä Rakuna, jonka takaraivossa ammotti haava kuin autiomaata halkova kanjoni. Aivan kuin hän olisi toivottanut tälle hyvää matkaa tuonpuoleiseen. Oli kuitenkin melko epätodennäköistä, että he tulisivat toisiaan enää näkemään, joten mitä sitä turhia nirsoilemaan.

Brisha kääntyi ja lähti hitaasti kulkemaan katua eteenpäin, seiniä pitkin hiiviskellen. Hän ei halunnut ylimääräistä huomiota. Oli jo tarpeeksi uhkarohkeaa liikuskella yöaikaan ulkona ilman puoli-irtonaista kättäkin.

Tuntui vierähtävän ikuisuus ennen kuin Brisha viimein haparoi tahmeilla sormillaan ovenkahvaa. Hän ei kuitenkaan vetänyt painavaa puuovea auki, vaan jäi hetkeksi kynnykselle eteensä tuijottaen seisomaan. Hänen pitäisi keksiä äitinsä varalle uskottava selitys, miksi tuli kotiin aamuyöllä vaatteet riekaleina, kasvot lakanankalpeina ja olkapää murskana.

[kiitti pelist <3 uusiks joskus? sul on nii paljo mielenkiintosia hahmoja, et ois kiva pelailla uudelleen : >]

Rakuna sai vedettyä kasvoilleen jonkinlaisen hymyn, joka kyllä näytti enemmänkin irvistykseltä. Hän huokaisi muutaman kerran syvään, ja yskähti kerran. Kyllä hän selviäisi. Mies oli kova ja kestänyt monenlaista muutakin kipua. Seuraavaksi pitäisi vain ylittää seuraava este; Mennä kotiin ja kertoa jotenkin Iolle tapahtuneesta. Hän tiesi kyllä että rakastamansa neitonen varmasti ymmärtäisi, Rakuna oli oikeammin vain joutunut puolustamaan itseään, ei sen kummempaa. Eipä hän halunnut viettää elämäänsä tyrmissä, joka johtaisi varmaan kyllä suoraan teloitukseen.

"No, jos olet varma, että selviät, minun on varmaan parempi häipyä takavasemmalle"
Brishan ääni kantautui puolidemonin korviin. Rakuna nyökkäsi, kasvojen ilme melko vakavana. Hän ei haluaisi, että varsinkaan Brishaa löydettäisiin, kun tällä ei ollut osaa eikä arpaa koko touhuun. Kaikki oli vain yhden Rakunan, tuon palkkamurhaajan mokan takia. No, sellaista sattui.

"Hyvästi sitten"
Jälleen mies tyytyi nyökkäämään ja sai jopa lausuttua muutaman sanan.
"Hyvästi ja kiitos"
Puolidemonin kasvoille oli nyt kohonnut vilpitön hymy. Se ikään kuin myös kiitti Brishaa tämän avusta. Harvoin tuollaista hymyä näki herran kasvoilla.

Rakuna katsoi, kun Brishan selkä loittoni, sitten mies otti muutaman hieman horjuvan askeleen kohti varjoja. Kotiin. Sitä hän oli koko pitkän illan, tai oikeastaan yön toivonut. Päätä särki, mutta se paranisi ajallaan. Helpotuksen tunne valtasi miehen sielun, kun tämä oli aina askel askeleelta lähempänä kotia.

Pian tämä saapui pienen kauniin talon luokse, hymyillen hieman tämä pysähtyi portille ja vain katsoi hetken taloa. Vihdoinkin hän voisi taas sanoa sen, mitä ei pahemmin ollut koskaan voinut sanoa:

"Kotona."


//Kiitos itsellesi<33~ Ja tottakai mielelläni pelailen siun kanssa uusiksi<33~
Ilmottelen pelin suljettavaksi : D//