Kylässä jossa ei näy ketään...

Mies käveli katua pitkin kohti pientä kivistä kylää. Ilma oli viileä ja tuuli puhalsi hiljaa saaden kuihtuneet puskat heilumaan sen tahdissa. Taivaalla paistoi aurinko joka oli laskemassa vuorten taakse. Kylässä ei näkynyt ketään, kun mies käveli sen portille. Hän näki vain aution keskustien eikä sielun sielua.
Kannorian näytti hiukan surullista ja haikeaa ilmettä. Hänen päällään oleva kaapu oli vedetty kiinni ja miehellä oli huppu päässä. Hän ei voinut olla muuten kuin varuillaan kun oli vieraassa maadssa, missä ei ollut käynyt aiemmin. Kannorianin askeleet olivat kuitenkin reippaat, kunnes hän pysähtyi ja alkoi seurailla ympäristöään. Sen jälkeen hän lähti kävelemään eteenpäin hiaammin, jotta mitään ei sattuisi.

// hiukan lyhyt aloitus//

Tuuli repi punatukkaisen, jokseenkin aliravitun haltia lyhyitä hiuksia. Kivikylä oli tyhjä, lähes luonnottoman tyhjä. Joku väitti joskus tuntevansa kuolleiden sielujen vaeltavan kylää ympäriinsä. Tämä, pienen kylän porttejen lähellä olevan kivipaaden päällä oleva nainen oli aina pelännyt tätä aatetta. Oli viileä päivä, mutta silti hän oli raahautunut paikalle vain nähdäkseen sen. Paikka oli lähes ainoa mittä hän ei ollut vielä Payonissa käynyt.

Kerbera vihelteli hiljaa itsekseen tyytyväisenä jo siihen, että oli pitkän taistelun ja kirousten purkamisen jälkeen hinannut itsensä paaden päälle. Kivipaasi oli oikeastaan aivan normaalin kulmikas, mutta sinne oli ollut yllättävän hankala kiivetä. Nándorakaan ei ollut viitsinyt häiritä häntä sinä päivänä, joten kaikki tuntui olevan hyvin. Oli hiljaista, vain hiljainen vislailu kuului kylässä.

Äkätessään vasta paikalle ilmestyneen miehen hän ensin meinasi pudota paasilta hämmästyksestä. Saatuaan vihdoin tasapainonsa takaisin hän hyppäsi alas kevyesti paadelta. Vislailusta huolimatta mies ei selvsti ollut nähnyt häntä. Huppu päässä kävelevä mies oli jokseenkin kummastuttava näky. Kerbera tarkkaili miestä ennen kuin uskalsi tehdä johtopäätöksiä toisesta.

"Päivää."

Se kuulosti tyhmältä, aivan mahdottoman tyhmältä, mutta hän ei totta puhuen keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.

Aluksi Kannorian ei ollut huomannut Kerberaa. Ei edes vihellystä mitä tyttö oli päästänyt. Sitten kun Kannorian äkkäsi naisen kun tämän oli sanonut päivää , mies kääntyi naista kohti. Hän katsoi aluksi hiukan tymänä naista, koska ei ollut ajatellut että tälläisessä autiossa paikassa näkisi jonkun. Hän kuitenkin hymyili ja vastasi naiselle.
- Päivää teillekin. Mies vastasi.
- Tai iltäpäivää... Hän jatkoi katsellen taivaalle. Hän tunsi tuulen viilentävän miehen ruskeita kasvoja. Kannorian sulki silmänsä ja nautti tuulesta.

Tuuli oli yltymässä. Kannorian katseli taivaalle hiukan mietteliään näköisenä. Hän hymähti ja päätti antaa olla. Hän ei jaksaisi ruveta taannuttamaan tuulta, koska se veisi liikaa aikaa, tai no aikaa ja aikaa. HÄn ei halunnut tehdä mitään, mitä ei olisi tarvinnut tehdä.

Mies tuntui haavaeilevan. Punatukkainen haltia katsoi miestä tyrmistyneenä toinen silmä koholla ja tuhahti. 'Mikäkin haaveilija,' Kerbera ajatteli ja mietti kuka mies oli. Näytti jokseenkin samoojalta, mutta ei sittenkään. Mies tuntui tunnustelevan tuulta kuin tuntisi sen.

"Hei herra Haaveilija..." Kerbera kysyi toinen kulma koholla ja näytti varmaan aika tyhmältä. Mutta ei voinut mitään. Mies näytti aika typerältä hänen mielstään, joten he molemmat näyttivät typeriltä.

Haltia tuhahti itsekseen ja hypähti istumaan toisen ranioksi lahonneen talon entisen seinän päälle. haltia nojasi leukansa käsiinsa ja katsoi kummastuneena edessään seisovaa miestä.

Kannorian tunsi jonkun tuijottavan tätä ja katsoi Kerberaa kun kutsui tätä.
- No mitäs nyt? Kannorian kysyi hymyillrn. HÄn kääntyi kokonaan naiseen kohti ja näki haltian laihan olemuksen.

Kannorian katsoi hiukan kummissaan naisen outoa ilmettä, mutta antoi olla. Häntä vähän ihmetytti mitä tuollainen haltia tekisi raunioilla. Kaikilla oli nimittäin omat syynsä täällä läsnäoloon.

Kannorian tunsi tuulen kasvoillaan vaikka se olikin sivuttain tuulta vasten. Hänen huppunsa lennähti pois ja alta näkyi kiiltävät siniset hiukset. Miehen käsi nappasi hupusta nopeasti kiinni ja laittoi hupun takaisin päälleen.

Miehen hupun lentäessä alas tuulepuuskasta alta paljastui pitkät, siniset hiukset. Tämän nähtyään raunioilla istuva nainen ei tuntunut ymmärtävän miksi mies piti huppua. Kerbera huokaisi syvään ja katseli miestä takaisin kun tämäkin tuijotti häntä. Kannorian tuntui yhä olevan muissa maailmoissa.

"Sitä vain, että olet hupaisa näky täällä huppu päässä haaveilemassa." Kerbera murahti ätyisästi ja heilutteli tylsistyneenä jalkojaan. kaikenlaista kansaa sitä matkoillaan näki.

Mitäköhän tuokin mies teki siellä? Nainen ei itsekään tiennyt mitä siellä teki, mutta häntä kiinnosti suuremmin mitä toinen teki siellä.

Kannorian katsoi kysyvästi kuultuaan Kerberan lauseen. Mis katsoi tuuleen.
- Tunnen tämän tuulen. Se kertoo että tulevissa päivissä myrskyää ja lujasti. Kannorian sanoi. Sitten hän kääntyi takaisin naista kohti.
- Joten en haaveillut vaan kuuntelin tuulen sanoma. Mies jatkoi pian.

Kannorian otti hupun päästään.
- Onko nyt parempi? Kannorian kysyi leikkisästi. Häntä ei haitannut olla pois huppu päästään, mutta kun häneltä oli se pois, monet tunnistaisivat hänet satyyriksi. Joskus tutu voisi tunnistaa jopa ihan henkilöltä.

Mies puhui taas jotain aivan omaa. Varmaankin satyyri. Ei Kerbera niistä mitään ymmärtänyt, mutta mies oli selvästi yksi niistä. Tämän tajuaminen ei kuitenkaan häntä hätkähdyttänyt, vaan pikemminkin kuvotti. Joku taikuri Vollassa. Turhaa aijankulutusta. Mutta ei sitten Kerberan oma siellä olo ollut?

"Tässä maassa on tapahtunut kauheita jo vuosia, sitä ei pysty enää pysäyttämään."

Punatukkainen vain kuiskasi lauseen, mutta varmisti toisen kuulevan sen. Hän puhui täyttä totta. Kerberan korviin oli kuulunut useita murhia, solvauksia ja muita pahoja asioita kiltojen välillä. Ja olihan siellä vielä ne kuullut, kirotut veljeksetkin. Painajainen oli päässyt valloilleen, eikä sitä aivan heti pysäytettykään.

"Ei se minua haittaa, vaikka peittäisitkin satyyrisyytesi. Mutta varoitan sinua jo etukäteen. Tiedätkö, mitä skitsofrenia on?"

Kerbera kysyi kulmat koholla ja hymyili vinosti.

Kannorian katsoi naista ja hymyili lempeästi.
- Tiedän. olen sentään sen verran elänyt. Tuuli vain kertoo, mitä se lupaa. Ei olisi ihme että tälläisessa paikassa myrskyäisi. Sielut haluavat olla rauhassa ja yrittävät pitää muukalaiset loitolla. Kannorian kertoi.

Mies katsoi naista hiukan epäillen.
- Tiedän kyllä. Se tarkoittaa että on kaksi persoonaa. Hän snaoi.
- Sinullako sitten semmoinen on vai? Kannorian jatkoi.

Mies tiesi aika varmastikin mitä skitsofrenia oli. Mutta ei tiennyt, mitä se todellisuudessa merkitsi. Kerberan hymy vain leveni levenemistään, muttei enää tihkunut iloa, vaan lähes tulkoon kaipuuta.

"Nappiin meni veikkauksesi. Mutta en voisi aivan lukea skitsofreniaa noin. Siinä tilanteessa, missä minä olen... Kukaan ei tosiaan halua tietää mitä se todellisuudessa on. Sinulla on tuuri, Nándora ei ole tänään pahalla päällä."

Kerbera sanoi ja katseli nyt itsekin taivaalle. Olikohan se edes tuuria? Huomenna voisi päivä olla taas yksi painajainen. Ei, hän en saisi sanoa yhtäkään päivää siinä helkvetissä paremmaksi kuin muut. Hän oli kateellinen.

Kannoriankin oli sentään satyyri, hallitsi joteknin magiaa eikä ole joutunut vielä sairauden tai kirouksen riivaamaksi. Joskus, harvoin Kerbera vaihatisi mielellään osaa jonkun kanssa.

Kannorian katsoi naista hiukan hymyillen.
- Sitten ei ole mitään hätää. Jos kerta tämä "Nádora" ei ole täällä. Kannorian sanoi.
- Mitä sitten tapahtuu, jos tämä kyseinen neiti pääsisi valloilleen? Hän jatkoi pian.

Kannorian mietti, miten pahalta mahtoi ihmiseltä tuntua, jonka sisällä asusti kuin toinen henkilö. Mies ei osaisi kuvitella sellaista tunnetta.

Kerbera tuijotti vielä pitkään taivaalle, mutta laski pian katseensa tuohon sinihiuksiseen mieheen. Mieskin tuntui katsovan häntä. Mikä tuota miestä nyt niin kiinnosti hänen skitsofreniansa. Oikeastaan nainen ei edes halunnut puhua asiasta. Mutta jonkun juttuseuraa hän sinä päivänä tarvitsi. Eikä osannut sano miksi.

"Sinä et olisi enää elossa, jos hän olisi paikalla. Kuten varmaan olet kuullut, useat toiset mielet eivät ole kilttejä. Omani on täysi mielipuoli, joka tappaa ihmisiä kuin teurastaessa. Ja minä olen se, joka jää aina korjaamaan jälkiä. En uskalla mennä ihmisten lähelle, puhua niille tai mitään, jos Nándora on paikalla. Liian riskistä."

Kerbera puhui hiljaa, mutta selvästi. Se oli oikeastaan surullista puhuttavaa, mutta täyttä totta.

Kannorian katsoi naista hiukan haikeasti.
- Ahaa.... Olen pahoillani puolestasi. Kannorian sanoi ja katsoi siniselle taivaalle, jossa tuuli alkoi myrskytä.
- Rauha niille, jotka ovat joutuneet tielle. Mies sanoi hiljaa. HÄn rukoili kuolleiden puolesta mielessään. Hän tiesi miltä tuntuu tietämättään vahingoittaa toista, vaikkei olisi halunnut.

- Voi olla etten olisi, voi olla että olisin. Ei sitä tiedä, kun en ole tavannut tätä kyseistä neitiä. Olen elämäni aikana kyllä joutunut kärsimään kaikenlaista ja konenut kaikenlaista tietääkseni ainakin. Kannorian sanoi

Jostakin syystä Kerberan mieleen juolahti ajatus, että tuo mies olisi jotenkin kovin syvällinen. Ja hiljainen. Luuliko tuo mies todella, että pärjäisi skitsofreenikolle, ehkä jopa järkeä puhuen? No, puhumalla se ei ainakaan onnistuisi. Mutta hänhän oli satyyri, eikö niin? Ehkä Nándran saisi kuriin maagisilla voimilla. Jostain syystä, haltia ei tosiaan halunnut kokea, oliko hänen teoriansa edes oikeassa.

Kerbera kohautti jälleen olkiaan, tietämättä mitä sanoa. Hetken hän vain taas aukoi suutaan, sanomatta mitään ja tuijotti tuota miestä.

"No jaa. Mutta, no, näyttää siltä, ettet ole vielä skitsofrenian tulosta kokenut? Eikö niin. En halua sinun kokevan sitä samaa kohtaloa kuin ne muut.

- En ole... Olet oikeassa. kannorian vadstasi naiselle suoraan mitään mutkia kiertelemättä. hän kyllä tiesi ettei halunnut kohdata sellaista henkilöä, joka ei olisi oma itsensä enää kohta. Henkilöä, jonka persoonat olisivat aivan erilaiset.
- N0o ei se mitään. Kannorian sanoi itsekseen.

Mies katsoi hiukan naista epäröiden.
- Oletko aina tietoinen sitä, mitä se Nádora tekee, vai oletko aivan tietämätön kun tulet taas omaksi itseksesi. Kannorian kysyi varovasti.
- Ei tarvitse vastata jos et halua. Olen vain kiinnostunut. Kannorian lisäsi pian.

//Taukoiluni on aivan nettikieltoni syytä -___-'//

Jokin tuon miehen uteliaisuudessa ärsytti Kerberaa. Mutta hän ei jaksanut ärsyyntyä kunnolla, ei vaan halunnut. Ja riski oli aina läsnä - vaikkakin Nándora tuntui uinuvan sillä hetkellä jossain omassa nurkassaan. Ja kaiken lisäksi Kannorian tuntui jatkuvasti puhelevan itsekseen, joka oli inhottavaa.

"En oikeastaan tiedosta mitä hän tekee - minä vain tiedän sen, kokemuksen kautta. Jatkuvastihan minä pyrin pääsemään takaisin oman kehoni valtaan, mutta se on hankalaa." Nainen sanoi hieman ivallisesti ja kohautti olkiaan.

"Ja seuraavaksi varmaankin kysyt, mitä minulle tapahtuu kun Se ottaa vallan?" Kerberan äänessä oli aika paljonkin ivaa kun hän katsoi kysyvästi tuota miestä.

Kannorian katsoi naista hiukan kummissaan kun kuuli äänessä ivaa.
- Anteeksi jos loukkasin teitä uteliaisuudellani. Kannorian sanoi kohteliaasti hiukan kumartaen.

- Minulla on kyllä syyni tekoihini, sillä olen ollut kauan poissa enkä ole ehtinyt oppia kaikkea minkä haluaisin. Oman asiani oppiminen vei aikaani. Kannorian selitti naiselle.

Mies hymyili hiukan viimeisen virkkeen tullessa esille Kerberalta.
- En kysy jos et tahdo. Ymmärään ett äjotkin asiat ovat vaikeampi selittää ja muutenkin haluta pitää tietyt asiat salassa.