Köyhät, rikkaat ja huorat. K-18 !

((MAAILMAN HUONOIN ALOITUS... Saatana, en osaa enää ropettaa suomeksi, ja teidän on turha väittää toisin. Teksti on pirun epäselvää ja muuta sellaista. Helvetti hyvä että ymmärrän tuosta edes itse mitään.. Syvimmät anteeksi pyyntöni, suomalaisen kirjoituksen taito on minulta kadonnut.. Ampukaa minut, hävettää tämä aloitus kokonaisuudessaan..)) ((Ainiin, Aida ja Carmi tänne jos kehtaatte.. Ja tää paikka on jossakin vähän matkan päässä Payonista.))

Varsin uudelta näyttävä huvila oli todellakin vaikuttava näky. Graniitista tehdyt seinät ja pihaa koristavat marmorista veistetyt patsaat olivat kauniisti tehty. Ruusupensaita oli siellä sun täällä ja joka paikka näytti täydellistä, tai on, miltei täydelliseltä. Hetken aikaa Gabriel ei ollut tahtonut uskoa näkemäänsä ja oli enemmänkin järkyttynyt kuin mielissään. Hän oli toivonut jotakin yksinkertaisempaa, kuten pientä taloa jossa olisi vain kaikki tarpeellinen EI MITÄÄN KORISTEELLISTA PALATSIA JOKA HAJOISI HÄNEN KÄSISSÄÄN. Nyt oli kyllä miehen pakko myöntää että se Aasan typerys, jolta hän oli tämän asunnon voittanut oli ollut harvinaisen yli-itsevarma itsestään panostaessaan kokonaisen talon ja kaiken sen sisällön pottiin. Kai pystyisi sanomaan että hänellä oli käynyt onni, sillä hän olisi ollut kauheissa veloissa jos jakaja olisi antanut väärän kortin.

Hitain ja hieman epävarmoin askelin hän lähestyi huvilan ovea, vilkaisten vielä nopeasti ympärilleen. Hieman kauempana häämötti puhtaan valkoinen ja houkuttelevan näköinen rantahietikko ja kristallin kirkas vesi joka oikein kutsui luokseen. Toisella puolella häämötti iän ikuinen havumetsä, täynnä erilaisia eläimiä sun muita. Jykevät puiset ovat työntäytyivät varsin kepoisesti auki Gabrielin luontaisten voimien edessä. Rakennus vaikutti entistä suuremmalta sisältä päin kuin ulkoa, ja tämä tieto sai Gabrielin epäilemään hänen kykyään asua jossakin näin isossa paikassa. Kuitenkin hän aikoi edes koettaa, sitä paitsi hän tarvitsi peseytyä joten hän huomionsa kiinnittyi nyt kylpyhuoneen etsintään. Kului siinä jonkin aikaa, ja tänä aikana oli puolihaltia ehtinyt kirota koko talon maan sisuksiin ja sen suunnittelijan samalla. Oppisi tekemään käytännöllisiä asuntoja, hän ajatteli löytäessään vihdoinkin kylpyhuoneen. Avattuaan ja sitten suljettuaan oven, hän riisui vaatteet päältänsä, ja kääntyi kulmalta mutta taas jokin pysäytti hänet. Kuuman höyryn luoma sumu leijaili huoneessa, kuin myös suurehkon altaan ympärillä. ”Miksi kaiken pitää olla iso, miksi?” Gabriel kysyi itseltään kuulostaen hieman epäuskoiselta näkemäänsä. Siitä huolimatta hän kulki hiljalleen altaan reunalle ja astui askeleilta veteen ja siirtyi istumaan vedenalaiselle alustalle, nojaantuen taaksepäin. Pakko hänen oli se myöntää, olihan tämä ihan mukavaakin.

// Noh noh Ray, nyt kyllä liioittelet ! Minäpäs vastaan ensiksi, mun Aida ei ole muistanut ^^ //

Lämmin tuulenpuuska työntyi sisään hämärään huoneeseen avonaisista ikkunaluukuista. Aavikkoketun kynnet rapisivat hiljaisesti vankkaa puulattia vasten sen tutkiessa sängyn alusia. Armélia nojasi kyynepäänsä kirjoituspöytää vasten ja huokaisi. Päivä toisensa jälkeen tuntui yhä yksitoikkoisemmalta. Aasankuvatuksesta oli kuitenkin päästy ainakin osittain eroon, mutta ei ollut mitään takeita siitä, oliko uusi omistaja yhtään sen parempi. Hajamielisesti hän sormeili tummia hiuksiaan tuijottaen ulos avonaisesta ikkunasta. Hän siristi ainoaa silmäänsä erottaakseen valkeat patsaat vehreällä pihamaalla. Mittasuhteista hän ei osannut mitään sanoa. Hittoon koko sokeutunut silmä.
Tuskastuneesti Armélia kokeili toista kasvonpuoliskoaan peittävää maskia sormenpäillään, siveli sen tummaa pintaa. Hän ei halunnut vajota jälleen siihen masennukseen, joten sysäsi synkät ajatuksensa muualle.

Hän kääntyi istumaan sivuttain puisella tuolillaan ja nojasi kylkensä sen selkänojaa vasten. Punainen silmä kääntyi ilmeettömänä katsomaan kohti toisella sängyllä istuvaa Adraa.
''Luuletko, että tämä koskaan loppuu?'' hän kysyi hiljaisella ja jotenkin välinpitämättömällä äänellä, kuin asia ei edes olisi häntä koskenut. Hän rypisti närkästyneesti kulmiaan ja suoristi hattuaan.
Parsifal hätkähti äkisti toisen sängyn alla ja taisi lyödä päänsä sängyn pohjaan, mitä tuli pehmeään tömähdykseen. Heti perään se ryntäsi suuret korvat höröllä ja mustat silmät uteliaasti tuikkien Armélian jalkoihin, tuijottaen tiiviisti huoneen raollaan olevaa ovea. Armélia keskittyi kuuntelemaan. Kyllä, ulko-ovi oli aunennut. Joku käveli alakerrassa. Mutta askeleet olivat kevyemmät kuin sen kapisen aasan. Armélia vilkaisi Adraa. Uusi omistaja. häntä ei olisi voinut sen vähempää kiinnostaa, tai niin hän itselleen väitti. oikeasti häntä kiinnosti. Hän kallisti kysyvästi päätään sivulle ja kohotti toista tummaa kulmakarvaansa kysyvästi.
Armélia venytteli kissamaisesti käsiään ja nosti sitten varovasti pulskanpuoleisen elukan syliinsä. Tyytyväisenä Parsifal istuutui hänen reisiensä päälle kietoen häntänsä tassujensa ympärille.
''Nyt se alkaa'', Armélia sanoi lähes liioitellun arkisesti.

// Enpä tiedä jaksanko olla pahoillani tästä viestini lyhyydestä, toivottavasti vaan ei teitä haittaa -.- //

Adra istui mietteliäänä, omalla petaamattomalla sängyllään, erityisen siisti ihminen hän kun ei ollut. Hänen katseensa oli jähmettynyt vastapäisessä seinässä olevaan pieneen ruskeaan likatäplään, pinttynyttä likaa, jota jostain syystä hänen sisarensa ei ollut jaksanut siivota pois.
Ikkunoista puhalsi sisään lämmintä tuulta, se sai Adran piristymään hivenen. Lämpöä, siitä hän piti, hän kun tuli lämpimistä maista.
Hän otti sängyltään hieman parempaa asentoa, ja käänsi sitten katseensa ulos ikkunasta. Olipas taas tylsä päivä, onneksi hän pääsisi luultavammin yöllä ulos, keittäisi varmaan jonkun heebon padassaan, kun ei ollut pitkään aikaan saanut syödäkseen kunnolla.


''Luuletko, että tämä koskaan loppuu?''
Adra hätkähti hivenen. Hän heräsi ajatuksistaan, makeasti haukotellen, neito käänsi katseensa sisarensa ilmeettömiin kasvoihin.
“Ai, mikä loppuu?”, hän töksäytti hivenen näsäviisaasti, ja mairea hymy kohosi hänen kasvoilleen, tämän tarkastellessa sisartaan. Tämän kanssa oli vain mukava keskustella asioista, muiden seurassa Adra ei oikein sortunut keskusteluja edes aloittamaankaan, muuta kuin piikitteleviä ja kiusoittelevia sellaisia. Hän nyt vain oli.. Adra.

Adran mairea hymy heikkeni, ja haihtui pian kokonaan kasvoilta. Hän kuuli jotain, askelia. Armélia vilkaisi häntä kohti, ja Adra saattoi aavistaa sen minkä tämäkin, uusi omistaja oli saapunut. Mielessään Adra toivoi, ettei toinen ollut yhtä lihava, kuin aikaisempi aasan köntys.
“Nyt se alkaa”, hän kuuli sisarensa lausuvan yllättävän arkisesti, Adran mietteliäs ilme kallistui tätä kohti, hän naurahti kuivasti. “Niinpä taitaa”, samassa hän oli hypännyt ylös sängyltään, ja venytteli nyt huokaisten raajojaan.

Neidon katse kiersi nopeasti huoneessa, jonka nurkkaan oli jäänyt luuta lojumaan.
Hänen katseensa terävöityi siihen, tämän luudan hän nappasi sukkelasti kouraansa, asteli sitten huoneen keskelle, ja hakkasi railakkaasti sillä lattiaa, peläten jopa itsekin että se vielä hajoaisi alta.
“Hei sinä siellä! Kokoa hauraat luusi, ja kapua tänne. Ei täällä jakseta kokopäivää odottaa!”, Adra huusi niin lujaa, ettei heidän uusi omistajansa sitä voisi olla kuulematta. Hän pamautti lattiaa luudalla vielä kerran, antoi sen sitten valahtaa kädestään maahan, minkä jälkeen neito lysähti jälleen istuskelemaan sängylleen, päästäen valloilleen hiljaisen haukotuksen, kiinnittäen katseensa samalla Arméliaan.
“Onpas se hidas, toivottavasti se ei johdu ylipainosta..”

//Lyhyt ja outo : DD Mut oli kiire : D//

Gabriel huokaisi syvään, upottautuessaan entistä syvemmälle lämpöisen veden syleilyyn. Kuumuus ei haitannut häntä ollenkaan olihan hän elänyt koko elämänsä aavikolla ja niin edes päin, joten pieni kuumuus ei tuntunut missään vaikka tämä kosteus häntä hieman häiritsikin. Sitä paitsi, aavikolla ei satanut.. KOVINKAAN usein. Vielä hetkisen aikaa miehen silmät silmäilivät ympäröivää huonetta. Aasalla oli mitä nähtävämmin ollut varsin outo tyyli maku, sillä seinää koristi hieman ”eroottinen” maalaus. Se ainakin oli varmaa että hän poistaisi sen ensi töikseen, kunhan hän rohkenisi aloittaa kunnon remontit, joka tarkoitti että kaikki mitä hän ei tarvinnut joutui miekan ruuaksi.

Sarja varsin kovia paukahduksia ja naisellinen huudahdus saivat Gabrielin havahtumaan. ”Mitä pirua? Onko täällä joku toinenkin?” Äänensävystä päätelleen mies taisi olla hieman ärtynyt, tämäkin tästä puuttui jos Aasa oli unohtanut jonkun palvelijoistaan tänne. Hitaasti hän nousi altaasta, kuivatteli itseään hetken kunnes puki yllensä ne silkki housut jotka hän oli ”lainannut” erään Aasa kauppiaan kaupasta. Syy tähän oli että hänen omat vaatteensa olivat likaiset ja Gabriel oli päätellyt että olisi korkea aika pestä ne. Muut osat hänen kehostaan olivat kuitenkin peittämättöminä joten hänen kehonsa kokonaisuus näkyi. Kuitenkin varmuuden vuoksi hän otti toisen aseistaan mukaansa, eihän sitä koskaan voinut liian varma olla.

Hitaasti hänen askeleensa johtivat yläkertaan josta hän oli paukutuksen ja ääneen kuullut. Jälleen kerran hänen oli kirottava Aasa, ja hänen todellakin oudon eroottinen mieltymyksensä. Koko käytävän vastakkainen seinä oli taas jonkun maalauksen peitossa. ”Hyvä Luoja, rankaise sitä typerystä kun hän kuolee.. Alan saada tarpeekseni tästä.”, hän mumisi itsekseen jatkaessaan matkaa kohden sitä huonetta josta kuului jonkinmoista ääntä. Oven näkeminen sai hänet ärsyyntymään entistä enemmän, TAAS jokin kuva! ”Hyvä on, nyt minulle riitti”, nopealla vedolla hän kiskaisi miekkansa huotrastaan ja sivalsi ovea neljästi, niin vaaka, pysty kuin vinoittaisessa suunnassakin. Huotratessaan miekan uudestaan, ovi yksinkertaisesti hajosi pariin isokokoiseen palaan. Hänen silmänsä kohtasivat kaksi naista, jotka olivat huoneen sängyllä ja toisella heistä näytti olevan jokin eläin sylissään. ''Keitä te olette ja mitä teette talossani? Jos olette sen vanhan paskan palvelijoita niin voitte lähteä aivan vapaasti, sillä minulla ei ole teille mitään toimeksi panoa'' Hän ei todellakaan pilaillut, hän halveksi koko Aasan saastaa ja tapaa jolla hän kohteli palvelijoitaan joten hänen puolestaan saivat olla vapaita kuin orjia.

(Ihmeellistä, sain jotakin tehtyä!))

Armélia ei yllättynyt siskonsa reaktioista uuden omistajan suhteen. Adra oli salamana pystyssä ja venyteltyään alkoi harjanvarrella takoa huoneen ohutta puulattiaa. Pienet kivet ja roskat hypähtelivät lattialla iskujen tahdissa.
''Hei sinä siellä! Kokoa hauraat luusi, ja kapua tänne. Ei täällä jakseta kokopäivää odottaa!'', tuo huusi alakertaan luudan säestämänä ja antoi soittimensa sitten pudota kolisten lattialle.

Armélia kohotti varovasti käsiään Parsifalin korvilta. Fennekillä oli herkkä kuulo, eikä se liiemmin pitänyt melusta. Niinpä Armélia oli laskenut kämmenensä mökän ajaksi sen korville.
Olento näytti järkyttyneeltä ja se painoi kylkensä tiukemmin omistajaansa vasten. Se tuijotti syyttävästi Adraa suurilla silmillään. Lemmikkiään reuhoitellakseen Armélia silitti sen sileää turkkia utuinen katse ainoassa näkyvässä silmässään ulos ikkunasta tuijottaen.

Armélia pikemmin tunsi kuin havaitsi siskonsa häneen suuntautuneen katseen.
''Onpas se hidas, toivottavasti se ei johdu ylipainosta..'', tuo pohti ääneen. Armélia hymähti virnistäen vastaukseksi. Adra se aina jaksoi. Ilman siskoaan hän ei olisi selvinnyt niistä synkistä ajoista, joita he olivat joutuneet läpikäymään, ja lopulta oppinet kestämään.

Parsifal käänsi tuijotuksensa ovenkahvaan. Pian Arméliakin kuuli rappusia ylös kipuavat verkkaiset askeleet, jotka ajoittain pysähtyivät. Pian tuo pysähtyi huoneen suljetulle ovelle. Kuului metallinen sihahdus, kun miekka vetäytyi ulos huotrasta. Armélian katse kääntyi salamana oveen. Hänen ilmeensä oli jännittyneen valpas. Hän ei ollutkaan enää niin varma, kuka tulija oli.
Vanha puu halkeili ja rasahteli äänekkäästi paukahdellen miekan sivaltaessa siihen viillon toisensa perään. Neljästi terä sivalsi haurasta ovea, minkä jälkeen se rymähti kasaan jättäen jälkeensä tyhjän oviaukon, jonka suulla seisova mies oli jo ehtinyt työntää miekkansa takaisin huotraan.

Tulijalla oli yllään ainoastaan silkkiset housut. Armélia silmäili arvioivan kylmästi ja häpeilemättömän avoimesti tuon kehoa miehen puhuessa.
''Keitä te olette ja mitä teette talossani? Jos olette sen vanhan paskan palvelijoita niin voitte lähteä aivan vapaasti, sillä minulla ei ole teille mitään toimeksi panoa.''
Aasa ei todellakaan ollut uskonut häviöönsä. Armélia kohotti kylmästi toista kulmakarvaansa miehelle ja nosti mitään sanomattoman katseensa tuon silmiin.
Hänen ääneensä oli sävytön ja arkinen. Sanojen sisältö oli voimakkaassa ristiriidassa kylmän kohteliaan puhetavan kanssa, kun hän sanoi yksiselitteisesti:
''Olemme teidän huoranne, herra.''

Adran huvittunut katse pysytteli sisaressaan, jonka sylissä tämän suloinen meteli-kammoinen aavikkokettu lepäili. Etäinen hymy karehti neitokaisen kasvoilla. Vaikka hänen elämänsä ei ollutkaan ruusuilla tanssimista, ja kaikkea muuta kuin tavallista, hän oli kovimman kautta oppinut pitämään siitä.
Eikä hänen elämänsä olisi mitään ilman Arméliaa. Olipa hän iloinen, että toinen tosiaan oli lähes aina läsnä.

Adran huvittunut katse siirtyi piakoin ovelle, kun hän saattoi havaita hitaiden askelien kulun portaissa. Odottava ilme kapusi neidon kasvoille, kun hän ikään kuin porasi ovea katseellaan. Kätensä Adra asetteli lanteilleen, hän tunsi olonsa malttamattomaksi. Mikä nyt toisella kesti noin kauan.

Mitä? Kuuliko hän oikein? Oliko tuo tulija vetänyt miekan huotrastaan. Adra hämmentyi hivenen, ja ponnahti jälleen kerran reippaasti ylös vuoteeltaan, poimien jo maahan valahtaneen luudan käteensä, kuin aseeksi ikään.
Ei kulunut kovin kauaa, kun huoneen ovi makasikin jo selällään lattialla, ja huoneen oviaukossa seisoi puolalaston mies, joka ei näköjään tiennytkään heidän olemassaolossaan mitään, ainakaan kysymyslitanjansa perusteella: ''Keitä te olette ja mitä teette talossani? Jos olette sen vanhan paskan palvelijoita niin voitte lähteä aivan vapaasti, sillä minulla ei ole teille mitään toimeksi panoa.''
Adran arvioiva katse oli siirtynyt mieheen, hän piteli luutansa nyt paljon huolettomammin.

Hänen sisarensa hyvin sävytön ja arkinen ääni kantautui Adran korviin.
''Olemme teidän huoranne, herra.''
Neidon kasvoille kipusi erittäin huvittunut, jopa ilkikurinen virnistys, nämä sanat kuullessaan, samalla hän nojautui huolettomasti lähimpään seinään, pyöritellen luutaa käsissään, pitäen katseensa kuitenkin miehessä.

"Huoralta kyllä vaikutat itsekin, herra", Adran pistävä äänensävy tuli terävästi esille, hänen katseensa tarkkaili yhä myhäillen toista. Vain huoramiehet kulkivat noin vähissä vaatteissa.

//ou//

((Ei Mitään hienointa tekstiä, mutta ainakin tein jotakin oikein.))

''Olemme teidän huoranne, herra.''
Nuo sanat jäivät kiertämään miehen pään sisällä, kun hänen aivonsa käsittelivät sanojen merkitystä. Joka ikinen kerta kun hän käsitteli tuota lausetta hänen vihansa sitä lihavaa Aasan typerystä vain kasvoi ja kasvoi, nyt hänen oli jo vaikeata pidättää sitä sisällään. Oi, kun hän löytäisi sen saastan hän maksaisi, erittäin kalliisti. Hän rauhoitti itsensä ja loi katseensa naisia kohden, lausuen rauhallisella äänellä; ''Kuten sanoin jo aikaisemmin, minulla ei ole teille toimeksi panoa, voitte lähteä aivan vapaasti pois'' Sitten hän kuuli toisen naisista sanovan HÄNTÄ huoraksi, nähtävästi hänen pukeutumistyylinsä takia. Ennen kuin kumpikaan naisista ehti siihen reagoida, oli miekan terä uponnut kokonaan seinään, vain parin sentin päähän Adran päästä. Gabrielin käsi oli ojennettuna eteenpäin, kohden naista. Vain aseen väistin oli pysäyttänyt sitä sulahtamasta seinästä läpi. ''Älä koskaan arvioi ihmistä hänen ulkoasunsa perusteella..'' Hänen silmänsä kohtasivat naisen silmät, tuijottaen häntä sellaisella katseella että vain katsominenkin tuntui tuskalliselta. Sitten hän kiskaisi kätensä takaisin, ja terä seurasi perästä hänen sitten laittaessa sen takaisin huotraansa.

''Minulla ei ole teille töitä, tai tarvetta joten menkää.'' Gabriel kääntyi, astellen takaisin alakertaan ja vaihtoi takaisin vanhoihin vaatteisiinsa mutta huivin, käsisuojat ja miekat hän oli jättänyt pois. Häntä eivät voineet Aasan entiset rakastajattaret kiinnostaa sen yhtää vertaa. Hänen askeleensa veivät hänet olohuoneeseen, jossa pari houkuttelevan näköistä sohvaa oikein kutsuivat häntä lepäämään. Hän heittäytyi selälleen sohvalle, risti kätensä niskansa taakse ja jäi tuijottamaan kattoa. No, ainakaan Aasa ei ollut maalannut sitä mutta nyt uusi kysymys nousi hänen päähänsä. Mitä hän tekisi noille kahdelle naiselle? Hän antaisi kyllä heidän vain lähteä, ei se häntä haitannut mutta entä jos he eivät tahtoneet vapaaehtoisesti? Siitä kyllä tulisi aikamoinen pulma.

Gabriel raapi otsaansa, pohtien tätä pulmaa parhaansa mukaan. Todellinen ongelma oli se että hän oli jättänyt itsensä vaarallisesti auki mille tahansa asialle, kuten kahdelle naiselle jotka eivät nähtävästi pitäneet oikein hänestä.

''Kuten sanoin jo aikaisemmin, minulla ei ole teille toimeksi panoa, voitte lähteä aivan vapaasti pois'', oli vähäpukeisen miehen ainoa vastaus hänen kommenttiinsa. Armélia suuntasi tähän jäätävän katseen. Ja hehän eivät minnekään lähtisi. Vaikkei heillä ollutkaan omaa valtaa, oli tämä silti heidän kotinsa. Tämä pieni ja nuhruinen huone suuren ja näyttävän huvilan ylimmässä kerroksessa. Ei heillä ollut paikkaa minne mennä, mitään soppea jonne asettua. Tämä oli heidän elämänsä, olipa se sitten kuinka likainen ja vastenmielinen hyvänsä. Sitä ei kukaan huorapoika heiltä veisi.

Adran kommentti koskien miehen ulkonäköä sai Armélian silmät hetkeksi laajenemaan. Ei järkytyksestä, vaan huvittuneisuudesta. Adra se aina osasi. Kuiva virne kohosi hetkeksi Armélian kasvoille.
Adra näyttikin osuvan lähemmäs todellisuutta kuin hän oli kuvitellut, ainakin mitä tuli miehen reaktioita tulkitsemiseen.
Silkkihousuinen mies oli jälleen säiläänsä heiluttelemassa. Miekan terä iskeytyi seinään vain hivenen Adran päästä sivuun. Huonokäytöksinenkin vielä.
Joka tapauksessa oli kuin tyhjästä ilmestynyt pieni ja terävä puukko Armélian käsiin.

Parsifalin kurkusta kumpusi matala ja uhkaava murina. Sen huulet vetäytyivät sivuun naskalinterävien pienten hampaiden tieltä. Irvistäen se tuijotti murhaavasti tuota miestä, joka oli käynyt sen lauman jäsentä uhkailemaan.

''Älä koskaan arvioi ihmistä hänen ulkoasunsa perusteella..'' tuo sanoi muka hyvinkin viisaasti Adralle. Armélia hymähti syvän halveksuvasti. Tuo tosiaan näytti uskovan sanomisiinsa. Olihan mies häntä luullut orjaksi lukuisista kultakoruista huolimatta.

Tuo huotrasi jälleen vilkkaan miekkansa ja puhui jälleen:
''Minulla ei ole teille töitä, tai tarvetta joten menkää.''
Nyt Arméliaa suututti. Se ei mitenkään näkynyt päälle päin hänen tyyniltä kasvoiltaan. Hän sentään oli toiminut huorana miltei koko elämänsä. Se oli hänen työtään. Ja sitten tuli paikalle tuo miehenkuvatus, joka uskalsi väittää, ettei heille muka ollut töitä tai tarvetta!
Armélian suu kapeni uhkaavaksi viivaksi. Hän silitti ajatuksissaan Parsifalin pehmeää turkkia.

Adran huvittinut virne haihtui, kuin tuhkana tuuleen, miekan terän upotessa seinään, hänen päänsä viereen.
Piikäs katse siirtyi mieheen, kulmien kohotessa halveksivasti.
"Älä koskaan arvioi ihmistä ulkonäön perusteella... Näinköhän on?", Adra tokaisi lähes kylmästi, liikahti askeleen lähemmäs sisartaan, ja osoitti kädellään häpeämättömästi tämän ahdasta tissavakoa, jonka Armélian paljastava kaula-aukko, jätti vaivatta esille.
"Voin vaikka löydä vetoa, että itsekin arvioit sisartani ulkonäön perusteella", hän tokaisi sitten naurahtaen perään kuivasti.

Käsi laskeutui osoittamasta sisaren kaula-aukkoa, se siirtyi lepäämään neidon lanteille.
"Pah, miehet ovat miehiä", hän lausahti vielä, tarkoittaen sanansa oikeastaan sisarelleen. Hänen tummien silmiensä katse oli nyt siirtynyt Arméliaan.

Vaikka hän ei katsonutkaan enään miehen suuntaan, saattoi hän kuulla tämän poistuvan. Pelkurit pakenivat paikalta.
Miehen viimeiset sanat kuitenkin jäivät aavemaisina soimaan hänen päässään. Mies oli käskenyt heidän häipyä. Armélia näytti vihaiselta. Tosin niin oli Adrakin. Hän tuhahti kovaan äänen, ja katsahti sisartaan vielä ovelasti hymyillen.

"Minkäs jäynän keksimme hänen päänsä menoksi?"

//Kirjotin nopee, ku koht on ruoka<3//

Yhä sohvalla maaten, Gabrielin aivot työskentelivät ylityötä noiden kahden aiheuttaman pulman kimpussa. Huoria vai? Mihin ihmeeseen hän heitä tarvitsisi, kyllähän tiesi mitä he tekivät työkseen mutta hänen omatuntonsa kieli koko asian. Hänen ''Vanhempansa'' olivat raahanneet heidän kotiinsa ties keitä ja aina he olivat puuhastelleet toistensa kimpussa, aivan Gabrielin edessäkin. Yleensä hän kuitenkin oli vain lähtenyt siksi ajaksi pois ja palannut kun kukaan ei enää mennyt sisälle ja kun kaikki olivat lähteneet.

Hitaasti hän sitten takaisin istumaan nousi, upottaen kasvonsa kämmeniinsä ja huokaisten syvään. Tämä alkoi olla niin rasittavaa, eihän tätä pystynyt kestämään. Hän toivoi että naiset vain lähtisivät pian, hän ei todellakaan tahtonut tehdä heillä mitään. Tiedä sitä mitä se ukko oli heidät pannut kokemaan.. Viha Aasaa kohtaan nousi vain nousemistaan, eikä kukaan voinut tietää mitä mies tekisi kun seuraavan kerran ukon näkisi.

Vihdoinkin hän sitten nousi seisomaan ja suuntasi askeleinensa keittiötä kohden. Helpotuksen huokaus karkasi häneltä taas. Ainakin keittiö oli normaalin näköinen ja Gabriel oli kiitollinen siitä. Sitten hän kääntyi ja suuntasi toiseen osaan taloa. Saavutettuaan jylhät puiset ovat hän aukaisi ne kevyesti ja astui sisään kirjastolta vaikuttavaan huoneeseen. Normaali, Luojalle kiitos siitä. Sitten hän saapui takaisin olohuoneeseen ja istuutui takaisin sohvalle. No, olisihan hän voinut käydä rannallakin, mutta se sai jäädä myöhemmäksi. Nyt vain häntä rupesi vaivaamaan se, mitä ne kaksi oikein tekivät, tai juonivat.

((No, ei pitkä, taaskaan.. ))

Armélia vilkaisi halveksuen miehen perään, kun tuo karkasi taistelutantereelta.
Hän kohensi ajatuksissaan itsekkään sitä kunnolla huomaamatta kaula-aukkoaan. Adra ja tuon tempaukset. Hymähtäen huvittuneesti hän laski Parsifalin maahan. Otus kipitti heti keinahtelevin askelin avonaiselle ovi-aukolle ja kurkisti yhä uhkaavasti muristen käytävään, kunnes palasi rintaansa röyhistäen takaisin huoneeseen. Se taisi tosissaan luulla, että mies oli lähtenyt karkuun sen murinaa.
Parsifal piti nyt itseään oikeana sankarina.
Tai, mistäs sitä tiesi, jos mies tosissaan olikin lähtenyt karkuun juuri tuon pienen otuksen avutonta murinaa.

"Minkäs jäynän keksimme hänen päänsä menoksi?"
Armlélia käännähti kohti siskoaan ja kohtasi tuon ovelan katseen. Kytevä viha muuttui hitaasti kostonhimoksi. Mies halusi häätää heidät heidän omasta kodistaan.

''Sinähän se tässä juonien punoja olet'', hän sanoi naurahtaen katkerasti ja nousi hitaasti seisomaan. Miehen askeleet kuuluivat alakerrasta. Tuo tutki siis uutta taloaan.
''Eiköhän tehdä sille säilänheiluttajalle selväksi, että kyllä jokainen mies huoraa tarvitsee'', hän sanoi silmäänsä väläyttäen ja avasi pienen lipaston ylimmän lokeron, otti sieltä esille kaksi terävää puukkoa ja sujautti ne vyöhönsä.

Adran sisällä myllersivät monet tunteet. Ihan ensiksi tietenkin silkka ärtymys, tietysti sitä vähäpukeista huoramiestä kohtaan. Joka ikävä kyllä oli heidän uusiomistajansakin, eikä mikään kovin innokas sellainen.
Toinen tunne, joka neidon sisällä myllersi, oli tietysti huvittuneisuus. Mies vain oli käyttäytynyt hänen silmissään, jopa typerän oloisesti. Ja taas Adra itse, kovin nokkelasti! Ah, mitkä taidokkaat sanavalinnat olikaan hän valinnut! Ja se mies, kiihtyi liiankin helposti. Heitteli jo heti miekkojaan pitkin seiniä. Edes hieman arvostusta hänen ja sisarensa huoneelle, kiitos!

Pian olikin jo Adran ovela katse suunnattu Armélian. Jäynien punomista, sitä hän rakasti. Ja jäynän aiheuttamista toki ehdottelikin nyt sisarelleen.

''Eiköhän tehdä sille säilänheiluttajalle selväksi, että kyllä jokainen mies huoraa tarvitsee'', Armélia lausahti, hakien muutaman terävän puukon lipastostaan.
Ja Adra toki piti kuulemastaan, sisarensa sanoista siis.
Adran virne sen kuin leveni, tämän kaunis piirteisillä kasvoilla. Ilkikurinen virne, oli niille kivunnut. Hän nyökäytti kevyesti päätään. "Tosiaankin tehdään", samassa neito olikin jo antanut luudan kädestään taas kerran valahtaa maahan, ja sen sijaan poiminut miekkansa sänkynsä alta.

Adra suunnisti kohti murskattua ovea, kulki siitä läpi portaikkoon. Kannellen tomerasti miekkaa kädessään. Portaat hän tietysti hiipi niin hiljaa, kuin ikinä osasikaan alas. Jatkoi sitten hiipimistään, ja kurkisti keittiön puolelta mahdollisimman huomaamattomasti olohuoneeseen, jossa tuo jäynäytettäväksi joutuva miekkonen istuskeli.