Synkkä, kolea, hämärä

Tänä iltana tuuli kovaa. Se ulvoi korvissa, muistutti välillä suden ulvontaa. Se hakkasi puiden oksia toisiaan vasten, saaden jokaisen järkevän henkilön hakeutumaan koteihinsa, vetämään visusti jokaisen ikkunan kiinni ja sytyttämään takkaan lämpöisen ja turvaa tuovan tulen.
Niin jokainen järkevä olisi toiminut, mutta ei Adra. Ei hän mikään typerä pässikään ollut, mutta oli hänessä omat erikoiset piirteensä. Tuulen ulvonta sai neitokaisen kohottamaan katseensa useampiakin kertoja, ja hakemaan ympäristöstä yksinäistä sutta, mikä päättyi kuitenkin aina siihen, että neito painoi jälleen päänsä, ja tajusi erehtyneensä. Niin paljon muistuttivat ne toisiaan, tuulen ulvonta ja suden ulvonta.

Adran huulien välistä karkasi huokaus, hän veti hupun päänsä suojaksi, ja risti sitten kädet ympärilleen tuomaan lämpöä. Jostain syystä tuuli oli kovin hyinen. Ei ollenkaan neidon mieleen, joka polveutui barbaareista, jotka taas tulivat sellaisilta alueilta Valhallaa, joissa kylmät tuulet eivät puhaltaneet. Sanaa kylmä, siellä tuskin edes tunnettiin.

Edessä häämöttivät paikallaan korkeina ja rauhallisina suuret kivipaadet. Thorin Taistelu-Kenttä, sinne hän oli saapunut. Alueelle, jossa hän oli hävinnyt yhtä monta kertaa kuin voittanut. Mutta yhdestäkään häviöistä ei neito ollut katkera, toisinaan hän tapasi hävitä tahallaan. Hän piti kivusta, hän otti mielellään muutaman miekan iskun vastaan. Ei sillä, että hän olisi halunnut kuolla. Ei hän koskaan itseään kuolettavaan tilaan ajanut. Hän vain nautti kivusta, kaikkine hölmöyksineen. Adra oli omalaatuinen, muttei hullu. Hän oli puoliksi barbaari, jo se teki hänestä erikoisen. Aasojen parissa jopa halveksitun.

Neidon katse kiersi tarkkaavaisena kentällä. Ei ketään. Omaa rauhaa. Vain tuuli seurana.
Hän käveli hetken, kuunteli, kuului vain tuuli. Adra luotti enemmän vaistoihinsa, kuin silmiinsä. Hän haistoi ilmaa, se tuoksui ohuesti laventelilta, ties mikä sen aiheutti. Mutta vieläkään ei ollut merkkiäkään siitä, etteikö hän olisi ollut yksin. Vielä muutama askel, ennen kuin neito painautui nojaamaan yhteen kivipaasista. Sen pinta oli kylmä, kolea. Se sai neidon värähtämään.
Kuului jotain. Tuuli ulvoi taas. Adra ummisti hetkeksi silmänsä, antoi ajatuksiensa levätä, kaivaen sitten vyöltään taidokkaasti veistetyn tikarinsa. Hän piteli sitä sormiensa välissä, silitti sen pintaa pohtivasti. Hän oli niin tyytyväinen siihen. Ostanut kaupungin kehutuimmalta sepältä. Eikä seppä turhaan ollut kehuttu, tikari tosiaan oli hieno. Niin kapea, niin siro, ja niin terävä.

Pieni testaus sen toimivuudesta ei voinut olla pahitteeksi. Hän antoi sen viiltää etusormeaan, hetkeen Adra ei tuntenut mitään. Vasta sitten, pieni kirpaisu. Miten ihanalta se tuntuikaan, ihan pieni kirpaisu vain. Adra ei ollut tuntenut kipua viikkoihin, hänellä oli ollut kiire, paljon töitä, muuta ajateltavaa.
Sormen päähän oli ilmestynyt pieni helakan punainen veripisara, varovasti neito nuolaisi sen pois, veren vuoto lakkasi heti. Haavaa enää vain kirveli, mutta Adra piti siitä. Hän tarkasteli vielä hetken tikariaan, antaen sitten päänsä painua. Maa oli kivistä, sieltä täältä pilkotti ruohoa.
Kukaan tuskin koskaan ymmärtäisi Adraa, siitä hän oli varma. Kuka nyt ymmärtäisi? Hän piti kivusta, hän piti jopa ihmislihasta. Ei, ihmiset pelkäsivät häntä. Alamaailmassa hänen kohdistui pelonsekaista ihailua, mutta ei kukaan ei ymmärtänyt häntä. Adra ei uskonut, että edes hänen kaksoissisarensa ymmärsi. He olivat niin erilaisia, mutta silti niin läheisiä.
Neidon pää pysyi yhä painuksissa, hän tuijotti varpaitaan. Paljaita varpaitaan. Niin kuin tavallista, hän oli avojaloin. Kengät tuntuivat ahdistavilta. Tarpeettomilta. Hänen tummat, mustat silmänsä eksyivät tarkastelemaan nilkkaa, hän oli pujottanut siihen kolme nilkkarengasta. Hieman ylempänä oli kolme viirua, arven kaltaista, hän oli itse viiltänyt ne, hän saattoi yhä muistaa kivun mitä se oli tuottanut, ja sen parempaa kipua ei ollutkaan. Hajanainen hymy nousi karehtimaan neidon kasvojen koristeeksi, hänen katseensa eksyi tatuointiin, joka loisti kauneuttaan hieman ylempänä reidessä.
Huokaus pääsi taas valloilleen, kun neito vihdoin kohotti katseensa, pimeä oli laskeutunut.
Synkkä, kolea, hämärä.

//Sever-Rapu pelmahtaa paikalle Raku-Ravun kanssa : DD<3//

Tuona tuulisena, melkein jopa myrskyisenä yönä, yönmusta hevonen kera indigonsinisten jouhien, laukkasi pientä kapeaa polkua pitkin. Sen kaviot tuntuivat lyövän aina vain nopeammin ja kovemmin hiekkaiseen pintaan. Ne olivat kuin tulessa.
Hevonen oli muutenkin outo näky, jo siten että sillä oli siniset jouhet, mutta kun sitä tarkasteli vielä paremmin, niin hevosellahan oli täysin harmaat silmät, kun taas hevosella yleensä oli täysin ruskeat. Ja hevosella oli selässään kaksi miekkaa, mikä ei sekään ollut kovinkaan yleistä.
Rakuna, tuo oli nimeltään. Voi herätä kysymys, miksi hevonen vain yksin laukkaa pitkin pientä kapeaa polkua, kohti Thorin taistelukenttää.

Viima puski aina vain kovemmin hevosen ryntäisiin, mutta hevonen vain jatkoi kulkuaan. Ei se pienestä, tai no pienestä ja pienestä, tuulesta ollut moksiskaan, ei varsinkaan silloin kun hevonen oli.
Rarun, oli tuo jättänyt sinä kylmänä yönä kuitenkin lämpimään suojaiseen paikkaan, pieneen mitättömään huoneistoonsa Payonissa. Siellä sen olisi ihan hyvä olla, kun mies itse olisi jossain muualla.
Oli tuo kuullut jopa huhuttavan ulkonaliikkumiskiellosta. Noh, palkkamurhaaja nyt ei ainakaan niistä piitannut mitään.
Nytkin, nytkin hänellä oli eräs keikka meneillään, mutta se täytyisi suorittaa vasta sitten, kun aika olisi kohdillaan, joten ei todellakaan ihan vielä, ehkä päivän tai parin päästä.

Pian alkoi häämöttää tuon edessä suuret kivipaadet, josta hevonen tiesi olevansa pian perillä. Ihana tunne valtasi Rakunan, ja suunnaton riemu, siitä että vihdoin hän pääsi pois siitä ainaisesta ihmistungoksesta, vain olemaan yksin ja rauhassa.
Kaviot iskeytyivät yhä nopeammin ja nopeammin hiekkaiseen pintaan ja muutaman kerran hevonen pompahti iloissaan, siten että etujalat irtosivat maasta.

Pian hän oli ihan lähellä paasia, kivisiä sellaisia ja näki koko Thorin taistelukentän komeuden jälleen kerran.
Ja yhtäkkiä hevonen muuttuikin ihmiseksi. [sillä nyt jostain kummasta on vaatteet päällä ^^] Indigonsiniset hiukset valahtivat alas, miehen noustessa seisomaan kokonaan. Selän päällä roikkui isohkompi miekka, ja lanteilla hieman pienemmän oloinen. Miehen harmaat silmät tarkastelivat paikkaa.
Mikä ihana rauha.

Mies ei nähnyt ainakaan vielä kentällä ketään, hän oli suunnilleen nyt keskellä kenttää, siinä kohdin yhä, missä oli hevonen vaihtunut mieheksi. Indigonsinihiuksinen haisteli ilmaa, kyllä paikalla oli joku muukin, mies ei vain saanut vielä tietää, että mikä tai kuka. Aivan outo haju hänelle sinänsä.
Kun tuo sitten katsahtikin taakseen kääntyen samalla kannoillaan, saattoi mies nähdä jossain varjoissa [olikohan Adra tässä kohdin vielä paaden suojassa? : DD] naisen olemuksen, vai oliko se sittenkään. Mies ei ollut aivan varma.
Rakuna tuhahti itsekseen, että taistelukentällä piti sinä iltana olla joku muukin. Hän kun oli jo luullut, että saisi vihdoin olla rauhassa kaikenlaisilta ihmisiltä tai muilta roduilta. Ihan tarpeeksi hän oli tänäänkin saanut sitä kestää.
Hän ei kiinnittänyt enää sen enempää huomiota siihe outoon hyypiöön vaan repäisi molemmat miekkansa, niiden omista huotristaan ja tarkasteli niitä hetken, ummisti pieneksi aikaa silmänsä ja teki muutaman huomattavan miekaniskun. Niiden terävät hyvin huolletut terät leikkasivat ilmaa monta kertaa, ja Rakuna näytti liikkeissään huomattavan notkealta, kauriinomaiselta.

//Kröh, tälläistä tekstiä mineltä tulee aamulla : DDD Ei mitään parasta, mutta tekstiä nyt kuitenkin : DDD//

Adra nojasi yhä kivipaateen, sen kylmä ja kolea pinta, alkoi pikkuhiljaa tuntua jo hivenen lämpöisemmältä. Mutta senkin pienen lämmön pilasi kokonaan kolkko tuuli, joka porasi reittinsä joka paikkaan, ja sai Adran posket punoittamaan silkasta kylmyydestä. Vaimea huokaus katosi tuulen vietäväksi, sekä muutama hiljaa lausuttu kirous. Tikariaan neito puristi yhä nyrkissään, mietteliäänä, siitä oli niin pitkä aika, siitä, kun hän oli viimeksi tuntenut kipua. Liian pitkä aika. Jomottava haava hänen sormenpäässään sai hänet haluamaan lisää kivuntunnetta, nyt kerrankin, kun hänellä oli aikaa, eikä ollut Gabrieliä torumassa. Jälleen pieni huokaus karkasi hänen sirojen huuliensa lävitse.

Hetken neito tarkasteli jälleen tikariaan, hän istuutui maahan, eikä yhtään yllätyksenä tullut sen kylmyys. Selkänsä Adra nojasi jälleen kivipaateen, hymähtäen itsekseen. Tikarin kärjen hän kuljetti varovasti niihin kolmeen viiltoarpeen “tiikerin raidoiksi”, hän niitä kutsui. Ne olivat hänen ylpeytensä. Tällä kertaa hän päätti aloittaa niistä ylimmästä, viiltäen varovasti auki arpea, jonka umpeutuminen oli aikaisemmin vienyt viikkoja. Tikarin kylmä pinta viilsi ihanasti hänen jalkaansa, Adra ummisti silmänsä, painaen tikariaan varovasti hieman syvemmälle.

Hetkinen, kuuliko hän jotain? Kavion kopsetta? Tikarin liike pysähtyi, samalla kun neito havahtui kuuntelemaan. Ehkä se oli vain ohi menevä ratsastaja. Hän jatkoi, vihlova kipu valtasi hänet. Ja kuinka Adra pitikään siitä. Arpi alkoi nyt vuotamaan verta, neito ei välittänyt, hän viilsi lisää, se oli niin rauhoittavaa, pitkästä aikaa.
Jokin sai Adran kuitenkin pälyilemään ympärilleen, hän oli varmasti kuullut jotakin, ihan varmasti. Pian hän erotti sen, kentän keskellä, joku alkoi harjoittelemaan miekkailua. Heilutellen miekkaansa taidokkaasti. Adra murahti, irrotti tikarinsa reidestään, sen kärki oli värjäytynyt verestä. Hitaasti hän pyyhki sen johonkin riepuun, joka oli lojunut satunnaisena hänen taskussaan. Pitikin jonkun keskeyttää hänen nautintonsa : DD

Hän istui hetken vielä hiljaa, tikarin hän oli asettanut miekkansa kanssa vyölle. Hänen jalkansa värisi vielä tuoreesta kivusta. Kipu alkoi kuitenkin pikku hiljaa hyytyä. Adra ei halunnut sen hyytyvän. Hän halusi lisää kipua. Sitten hän tajusi vielä jotakin, ehkä hän halusi jotakin muutakin, nimittäin iltapalaa. Tarkat silmät katsahtivat miestä, joka harjoitteli kentällä. Niin, iltapalaa. Lähes äänettömästi Adra kohottautui jälleen seisomaan, auki viilletty arpi hänen jalassaan vuosi rutkasti verta, sitä valui alaspäin hänen paljaille varpailleen. Neito ei kuitenkaan vaivautunut sitomaan sitä, ei vielä.
Haava saisi nyt vuotaa.

Hiljaa kuin vaaniva tiikeri Adra kiersi kiivipaasien takana, tarkkaillen kokoajan vaitonaisena miestä. Hän ei ollut syönyt ihmislihaa pitkään aikaan, hän antoi itselleen harvoin oikeuksia moiseen huviin. Monet, kun pitivät sitä niin outona. Tänä iltana voisi kuitenkin olla ihmiskeitto juhlien paikka!
Hän kiersi kivipaasien takana, kunnes saapui sellaiseen kohtaan, että miehen selkä oli nyt häneen päin. Onneksi neito oli avojaloin, silloin hän saattoi liikkua melkein äänettömästi. Hän tunsi epätasaisen maaston allaan, liikkui hiljaa, eteenpäin, lähemmäs miestä. Hän piti erityisesti kuristamisesta, jokin kuitenkin pidätteli häntä, hän ei halunnut tappaa toista vielä.. Ei ihan vielä.
Käsi eksyi miekankahvalle, kuului pieni sihaus, kun hän vetäisi sen huotrastaan.
Adran mustat silmät ihailivat nyt omaa kapeaa, haltiatekoista miekkaansa, jonka hän oli kohottanut eteensä.
“Eikös olekin hieno miekka? Tiedätkös, vielä hienommalta se näyttäisi kylkiluidesi välissä”, Adran piikikäs ääni halkoi hiljaisuutta, hänen siroille kasvoilleen kohosi hento virnistys, kun tummien silmien katse siirtyi mieheen.


//ILTAPALAAA<33 : DD //

Kylmä, kolea ilma, sai Rakunan yleensä vain rauhallisemmaksi. Hän piti siitä, kun tuuli kulki hänen indigonsinisten hiustensa lomassa ja kun se kävi kasvoihin. Niin oikeastaan tänäänkin, mutta nyt, siellä taistelukentällä ollessaan mies joutui olemaan koko ajan varuillaan. Hän aisti lähellään jotakin, hän ei ollut yksin, ei todellakaan. Joku muukin oli sinä iltana siellä, Thorin kentällä, ei ainoastaan hän.

Rakuna kuitenkin jatkoi harjoitteluaan, kuin ei olisi huomannut koko tyyppiä. Mitäpä hän välittäisi, jos toinen ei häiritsisi häntä.
Miekat suhisivat ilmassa, ja se sai miehen vain nauttimaan harjoittelustaan enemmän. Hän ei koskaan pelännyt kohdata vaaroja tai haasteita, hänkään ei pelännyt kipua, ehkä jopa nautti siitä, jos se ei vain yltyisi liiallisuuksiin.
Monta kertaa häntä oli haavoitettu ja rökitetty, pahastikin, mutta siinä hän vain seisoi harjoittelemassa taistelukentällä, koko sielunsa voimin.

Kääpiötekoa olevat kauniit miekat loistivat upeina, ja niiden terissä olevat ohdakkeet saivat niihin jotenkin tunnelmallisen kuvan. Ne kuviot olivat melkeinpä samanlaiset, kuin miehen toisess käsivarressa, johon oli myös tatuoitu ohdake.
Hetkeksi miehen mieliin palasi se kääpiö, jonka luona hän oli ollut oppipoikana, ja joka hälle oli takonut nuo kauniit, hyvää tekoa, hopeaa olevat miekat.
Jostain syystä hän ei ollut koskaan oppinut arvostamaan haltiatyötä, vaikka myönsikin haltioiden tekevän kauniita ja lahjakkaita töitä, mutta ei. Silti hän mielummin otti jotakin kääpiövalmisteista, kuin haltiatekoa.
Hän ei muutenkaan oikein luottanut noihin ylikauniisiin ja arvostettuihin olentoihin, kuten ei luottanut ihmisiinkään sen paremmin. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi. Eihänhän toki niitä vihannutkaan, oli vain hieman erilainen heidän seurassaan, kuin muulloin.

Miehen kauniit, kauriinomaiset askeleet ja liikkeet jatkuivat, mutta hetkeksi tuo pysähtyi ja kuunteli. Pelkästään kuunteli. Se olento, mikä lie nyt sitten olikaan, oli lähtenyt liikkeelle. Rakuna sulki silmänsä ja antoi kokonaan kuulolleen vallan. Se olento, se hiipi jossain varjoissa, halusi hyökätä ehkä hänen kimppuunsa, kuka ties.
Tiikerin lailla, saalistaan vaanien.
Oliko se saalis Rakuna? Sitä ei mies voinut tietää, ehkei, mutta varuillaan tuo silti oli, koko ajan, siitä asti kun kuuli ensimmäiset askeleet.

Rakuna joutui nyt olemaan koko ajan varuillaan, se saattaisi tosiaan hyökätä. Silti hän jatkoi hienoisesti harjoituksiaan ja oli kuin ei olisi tajunnut yhtikäs mitään.
Demoninpuolikas naurahti mielessään, saattaisi tulla vihdoin jotakin hauskaakin. Hän oli ollut nuo muutamat päivät niin työn parissa, ettei hauskanpidolle ollut jäänyt melkeinpä yhtään aikaa. Siihenkin kuitenkin joskus kyllästyi.
Hänen työnsä ei kuitenkaan välillä ollut mitään kauhean antoisaa tai palkitsevaa, mutta sillä kyllä elätti itsensä vallan mainiosti. Mies sai yleensä hyvät rahat keikoistaan ja sen takia hoitikin ne aina hyvin hyvin huolellisesti.
Hän oli melko tunnettukin jopa, alamaailman keskuudessa, rikkollisten parissa, sitä kautta sana kuitenkin varsin helposti kiersi aatelisten ja ns. parempien korviin, siksi tuo palkkamurhaaja olikin joutunut useasti lähtemään niistä kylistä, joissa oli joskus asustellut, mutta taas toisaalta, hänen seikkailunjanonsakin sai aina hänet lähtemään.

Korvat kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti ja miehen miekaniskut hiljenivät hetki hetkeltä. Nyt se olento oli melkein hänen takanaan ja yhtäkkiä kuului vain miekan suhahdus -- siinä samassa oli kuitenkin myös tuo indigonsinihiuksinenkin kääntynyt toiseen suuntaan, kuin kauris konsanaan. Siihen liikkeeseen ei ollut paljoa vaadittu, mutta nyt toinen, kevyempi miekoista osoitti...--naista kohti, kun taas toinen oli periaatteessa hänen kilpenään, se painavampi ja muutenkin hieman kookkaampi miekka.

Mutta miehen kasvoille oli nyt noussut hienoinen hämmästys. Siinä hänen edessäänhän seisoi nainen? Rakuna ei kuitenkaan pahemmin näyttänyt hämmästystään sillä silmistä sitä ei voinut erottaa. Miehen kasvoilta ei voinut lukea mitään, koska ne olivat yhä tyynen ja rauhallisuuden peittämät. Katse kuitenkin kiersi naisessa ja huomasi tuo jopa veren, joka valui naisen jalasta. Rakuna kuitenkin vähät välitti, oli vain varuillaan eikä laskenut suojaustaan milliäkään alemmas.

“Eikös olekin hieno miekka? Tiedätkös, vielä hienommalta se näyttäisi kylkiluidesi välissä”, kuului erittäin piikikäs ääni, naisen suusta ja Rakunan kasvoille nousi vain huvittunut ilme. Mies oli kuitenkin hyvin vähäsanainen kuten aina, eikä nytkään sanonut hetkeen mitään.
"Siinähän sitten yrität", mies tyytyi vain toteamaan yhtä kolealla äänellään mitä ilmakin sinä iltana oli. Hänen ääntään vallitsi sanoinkuvaamaton tyyneys ja huolettomuus.
Rakuna ei kuitenkaan tyhmä ollut, kuten joku tuossa hänen tilanteessaan saattaisi olla. Mies ei todellakaan aliarvioinut naista, joka seisoi hänen edessään miekkansa kanssa.
Ei todellakaan. Rakuna oli niin monen monta kertaa joutunut myös taistelemaan naisten kanssa, joten alkoi siinä myös kunnioitusta kertyä ja nykyään tuo ei aliarvioinut naisia, kuten ei tietysti miehiäkään.

Indigonsiniset hiukset leijailivat jälleen hajanaisesti tuulessa. Alkoi olla aina vain kylmempi ja koleampi.

// : DDD EI SE RAKUNAA HALUU SYÖDÄ ^^//

Miekan suhahtaessa ulos huotrastaan, kääntyi tuo mies vihdoin häneen päin. Adra ei voinut olla varma oliko toinen tosiaan herännyt vasta miekan suhahdukseen, vaiko oliko tämä seuraillut häntä jo pidemmän aikaa. Kuitenkin tuo mies osoitti häntä nyt toisella miekoistaan, ja taas toista piti kuin kilpenä itsensä edessä. Adra tyytyi vain naurahtamaan kuivasti, turha toisen oli häntä osoitella miekallaan, eihän hän ilman alkupuhetta miestä yrittäisi seivästää. Adra teki aina uhreilleen liiankin selväksi sen kuka oli, saisivat sitten kantaa kaunaansa siellä taivaassa tai helvetissä, minne ikinä sitten joutuivatkaan.

Neidon piikikäs ääni halkaisi pian hiljaisuuden, jonka seurana oli aikaisemmin ollut vain tuuli. Hän heitti omasta mielestään varsin näppärän kommentin siihen hätään. Hänen miekkansa näyttäisi toki mitä parhaimmalta tuon herran kylkiluiden välissä.
Iltapala. Se käväisi jälleen neidon mielessä. Sen takia hän oli jättänyt kipunautinnot sikseen, sen takia että saisi nyt pitkästä aikaa omalaatuista iltapalaa. Hymy karehti neidon kasvoilla, hillitysti kumminkin, ja kun mies sitten totesi “Siinähän sitten yrität”, kohosi hymy Adran kasvoilla vain entisestään. Oman miekkansa, jonka hän oli kohottanut eteensä ihailunsa kohteeksi, neito laski nyt osoittamaan kärki maata kohden.

“Minä en yritä, minä toteutan”, hän naurahti kuivasti. Tuuli paljasti jälleen kyntensä, saaden Adran pitkät hiussuortuvat valahtamaan kasvoille. Sen kylmä viima sai muutenkin avautuneen arven kirveltämään, mutta sehän ei neitoa haitannut. Ei ollenkaan. Nopeasti Adra sipaisi hiuksensa kasvojensa edestä, tarkastellen sitten tulevaa saalistaan. Indigonsiniset hiukset, ne kiinnittivät hänen huomionsa heti, eikä neito voinut olla epäilemättä, etteikö henkilö kuuluisi kaupungin alamaailmaan.
Sieltähän Adra itsekin tuli, ja huhut indigonsinihiuksisesta palkkamurhaajasta, eivät kulkeneet helposti neidon tarkkojen korvien ohitse. Jopas, jopas hän oli löytänyt saaliin. Vieläpä sellaisen saaliin, joka pistäisi vähän vastaankin. Liian usein, ihmiset hyppivät hänen porisevaan pataansa, jo siltä seisomalta, kun näkivät Adran miekkoineen. Eivät tehneet vastarintaan. Ja vastarinta taas vaan virkisti neitosta, illasta oli tulossa mielenkiintoisempi, kuin mitä hän oli kuvitellutkaan.

Kuin hyeena, joka kiersi saalistaan, Adrakin lähti kiertämään huvittunut hymy kasvoillaan miestä. Tutkaili tätä. “Indigonsiniset hiukset, en voi erehtyä”, Adran jälleen hieman piikikäs, sekä huvittunut ääni halkoi hiljaisuutta.
Neidon käsi pysyi vakaasti miekan kahvalla, vaikka oikeastaan hän taisteli mieluiten aseettomana. Lopulta hän pysähtyi, suoraan miehen eteen.
“Palkkamurhaaja, se sinä olet, huhut eivät ole kiirineet ohi korvieni.” Hänen ääneensä pysyi yhä piikikkäänä, jokseenkin huvittuneena. Mutta neidon tummissa silmissä oli haastava katse. Toinen hänen käsistään, oli eksynyt näpräämän toista hänen tummista korvarenkaistaan. Tummien silmien katse laskeutui miekkaan, joka päästi pian vaimean suhinan, sen painuessa takaisin huotraansa.
“Mutta kuka minä olen?”, hän heitti huolettomasti kysymyksen ilmaan, kiertäen oikein hitaasti miehen taakse. Kylmä viima puhalsi yhä. Se oli turruttanut lämpimien seutujen kasvatilta, Adralta kaiken lämmön. Hänen kylmät sirot kätensä kietoutuivat takaapäin miehen kurkulle(ÄÄ, ANTEEKSI SORRUN TAAS AUTOHITTAMAAN : / TOIVOTTAVASTI EI HAITTAA TAASKAAN . DD ), puristivat hiukan aataminomenan kohdalta, juuri siitä mistä hän sai parhaan kuristusotteen.
“Minä olen kuristaja”, hän sihahti toisen korvaan, vetäen kuitenkin kätensä ripeästi pois toisen kurkulta.
“Kuristan, sitten keitän uhrini, joskus kun olen oikein hyvällä tuulella, saatan leikata pään irti, ja jättää sen sukulaisille muistoksi”, hän naurahti kylmästi, otti pariaskelta etäisyyttä mieheen, käänsi sitten selkänsä, lähtien kulkemaan poispäin.
“Jos et vielä arvannut, alamaailmassa minut tunnetaan nimellä Anakonda, kuristajakäärme, siviilissä minulla taas on monta nimeä”, hän naurahti jälleen lauseensa päätteeksi, kääntymättä kuitenkaan katsomaan toiseen. Jotenkin neidolla vain oli sellainen tunne, ettei toinen aikonut viskata kirvestä hänen selkäänsä. Sitä paitsi oli halpamaista hyökätä takaapäin. Adra kyllä itsekin usein hiippaili uhrien taakse, äänettömästi, mutta hän kyllä aina paljasti itsensä uhreilleen, ennen kuin hyökkäsi. Hän halusi oli tasaväkinen.

Vihdoin neito pysähtyi. Veri, joka virtasi hänen jalkaansa pitkin, alkoi pikkuhiljaa kuivua. Kääntymättä kuitenkaan kokonaan, neito katsahti nyt olkansa yli toista, tummiin silmiin oli kohonnut merkillinen pilke. Ne tuikkivat yhä haastavina, mutta oli siinä jotakin muutakin. Ehkäpä huvittuneisuutta, oveluutta, Adra ei itsekään ollut täysin varma.

“Minä olen Anakonda, ja minulla on nälkä.”


//ÄÄH TULI IHAN KAUHEE VIESTI : DD JA KAUHEET TEKSTII : DD //

Rakuna, tuo indigonsinihiuksinen pysyi tiiviisti paikoillaan, näyttämättä yhtäkään pelonmerkkiä, sillä tuo ei pelännyt. Oikeastaan miestä jossain sisimmässään huvitti moinen ajatus tuosta hänen edessään seisovasta naisesta.
Kuitenkaan se ei näkynyt päällepäin, sillä miehen kasvoilla oli mitä tyynein ja rauhallisin ilme, yhä vieläkin.

Harmaat silmät pysyivät tiiviisti neidossa, kun tuo sitten totesi hänen virkkomaansa lausahdukseen:
“Minä en yritä, minä toteutan”
Siihen ei mies sanonut mitään, pysyi vain tyynenä, laskien hieman suojastaan alemmas, kun neitokin laski miekkansa kärjen osoittamaan maata kohti.
Rakuna olisi kuitenkin tarpeeksi ketterä puolustautumaan ja jätti senkin sitten sen ajan murheeksi.

Indigonsiniset hiukset leijailivat jälleen tuulessa, samaten tuon musta viitta. Mies ei kuitenkaan tuntenut laisinkaan kylmää, hän ei oikeastaan koskaan tuntenut. Se olikin jokseenkin aika erikoista. Kyllä tuo kolea tuuli silti nipisteli inhottavasti hänen ihoaan, niiltä kohdin missä ei vaatetusta ollut.
Hän katsoi koko ajan tuohon naiseen ja yritti miettiä, tietäisikö nainen hänet. Aika moni kuitenkin tiesi tuosta indigonsinihiuksisesta, mutta eivät tietenkään kaikki.

Kun nainen sitten alkoi kiertelemään häntä, kuin hyeena saalista konsanaan, niin mies vain pysyi paikoillaan tyynenä ja laittoi toisen kevyemmän miekkansa siinä samalla takaisin huotraansa.
Toisen hän kuitenkin varmuuden vuoksi jätti suojakseen, kuka ties, tuo saattaisikin olla kelju ja hyökätä nyt hänen kimppuunsa.
“Indigonsiniset hiukset, en voi erehtyä”
Pitkän hiljaisuuden jälkeen nainen oli taas avannut suunsa ja lausahtanut. Harmaat silmät kapenivat häijysti, mutta muuten ilme ei värähtänyt ollenkaan. Nainen tiesi hänet.

Hetken päästä nainen pysähtyikin suoraan hänen eteensä, ja tuon miekka painui huotraansa. Rakunan miekka taas osoitti nyt maata, mutta sitä hän ei laittanut pois.
“Palkkamurhaaja, se sinä olet, huhut eivät ole kiirineet ohi korvieni.”
Piikikkäänä naisen ääni yhä pysyi, ei se siitä miksikään ollut muuttunut, niinkuin ei Rakunan ilmekään. Mies pysyi yhä vaiti, antoi naisen jutella siinä omiaan. Miksi hänen olisi pitänyt jotain sanoa, kun ei ollut mitään sanottavaa. Näin Rakuna siis pysyi ihan hiljaa, tyyni ilme kasvoillaan, hieman se kuitenkin oli muuttunut häijymmäksi.

Nainen, se kiersi taas oikein ärsyttävän hitaasti hänen taaksensa ja laukoi ilmoille ns. kysymyksen.
"Mutta kuka minä olen?"
Seuraavaksi Rakuna tunsi kylmän käden kurkullaan, se puristi. Mies ei kuitenkaan liikahtanut milliäkään, ei edes värähtänyt. Pysyi siinä vain paikallaan, kuin se olisi ollut joka päiväinen asia, että häntä yritettiin kuristaa. Tai ainakin uhattiin.
“Minä olen kuristaja”
Sihahti toinen hänen korvaansa, ja pääsi Rakunankin hampaiden välistä käärmemäinen sihahdus. Se oli ollut ainoa elonmerkki miehestä pitkään aikaan, muuten tuo pysyi aina yhtä tyynenä.

Rakunaa oikeastaan alkoi väsyttämään tuon neidon paajaukset, mutta kuuntelipa nyt kummiskin.
“Kuristan, sitten keitän uhrini, joskus kun olen oikein hyvällä tuulella, saatan leikata pään irti, ja jättää sen sukulaisille muistoksi”
Tuohon mies ei jälleenkään reagoinut yhtään mitenkään. Hänen kyllä teki tässä kohdassa mieli todeta, että mielummin neito Kuristaja söisi hänen päänsä, kuin veisi niille idiooteille hänen päänsä, mutta eipä tuo avannut suutaan sitä sanoakseen. Jätti asian vain omaan arvoonsa.
“Jos et vielä arvannut, alamaailmassa minut tunnetaan nimellä Anakonda, kuristajakäärme, siviilissä minulla taas on monta nimeä”
Rakuna oli kyllä kuullut joskus tuosta naisesta, mutta ei kuitenkaan ollut pitänyt sitä minään. Näköjään huhut olivat totta. Ei se kuitenkaan hämmästyttänyt miestä ollenkaan. Indigonsinihiuksinen pysyi siinä paikoillaan, kuuli kyllä loittonevat askeleet, mutta ei kääntynyt siihen suuntaan. Siinä hän seisoi kuin patsas, mitään sanomatta.
Pieni vilkaisu taakse riitti. Hän näki neidon selän, mutta se olisi ollut palkkamurhaajalle häpeällistä vain hyökätä kun toisella ei ollut varaa puolustautua.

“Minä olen Anakonda, ja minulla on nälkä.”
Siinä samalla Rakuna jälleen vilkaisi taaksensa ja puoliksi kääntyi, tuohon Anakondaan päin. Häijy katse tavoitti toisen haastavan katseen, mutta jopa Rakunan katseessa oli nyt jotain muutakin; samanlainen pilkahdus huvittuneisuutta.

Indigonsiniset hiukset leijailivat hänen silmiensä edessä, peittämättä kuitenkaan miehen katsetta. Käsi puristui miekan kämmensijan ympärille, olihan tuo koko ajan ollut valmiina, mutta nyt vielä enemmän.
Siltikään tuo ei vieläkään ollut sanonut mitään, vaan oli tyyni ja rauhallinen.

//EIKÄ OLLUT KAUHIA<3 Eikä haitaa vaikka hittasitkin hieman : DD Miel nyt on aina kauhiaa tekstiä ^^'//

“Minä olen Ankakonda, ja minulla on nälkä.”
Mies puoliksi kääntyi häneen päin, Adra tavoitti miehen häijyn katseen, jossa oli jotakin muutakin. Samaista huvittuneisuutta. Jostakin syystä Adra ei pelännyt ollenkaan, vaikka tuosta indigonsinihiuksisesta olikin useita huhuja kuullut. Ei hän ei pelännyt. Ei ollenkaan. Adra oli aina ollut tyhmän rohkea, uhkarohkea, ja sen sellaista. Ja hänen sisarensa oli aina joutunut hillitsemään häntä. Neito naurahti ajatuksilleen, ja tyytyi nyt hänkin kääntymään kokonaan ympäri, miehen suuntaan.

Toinen oli kovin hiljainen, puhumaton. Puheliasta ja monisanaista Adraa se häiritsi.
Puhe oli hänelle, kuin yksi taistelulaji konsanaan. Hän tunsi kyllä paljon hiljaisia henkilöitä, hänen sisarensakin oli niin vähäsanainen, että monissa tilanteissa Adra sai hoitaa puhumisen tämän puolesta. Kuitenkin tämän hetkinen hiljaisuus ei miellyttänyt neitoa. Mies oli liian tyyni, liian rauhallinen. Adran huulien lomasta karkasi ilmoille hienoinen tuhahdus, samassa neidon kulmat kohosivat arvioivasti.
“Jos et olisi aikaisemmin sanonut mitään, olisin luullut sinua mykäksi”, hän naurahti, katsahti sitten ympärilleen, kaikkialle oli laskeutunut: Synkkä, kolkko, hämärä, mikä taas oli varsin ihastuttava keli kaiken maailman hämärähörhöille, kuten vaikkapa juuri Adralle, jolta kylmä viima kuitenkin vei säästä maun, tummien silmien katse laskeutui kuitenkin pian takaisin mieheen, hivenen pohtivana. Miten tuon kanssa tulisi menetellä? Mies ei ollut sellainen, kuin Adran tavalliset uhrit. Jokin sai Adran syvästi epäilemään, ettei tuo ollut ihminen ollenkaan. Mutta mikäs sen kiehtovampaa, ihmiset olivat tylsiä vätyksiä, kun taas muut rodut, niistä Adra piti. Ne kiehtoivat häntä.

Hitaasti, liiankin laiskasti, Adra veti jälleen miekkansa huotrastaan, kohottaen sen eteensä, sivelläkseen sormenpäällään sen pintaa. Tuo miekka oli ollut hänellä jo muutamia vuosia, ei siis mikään ihan uusi kapistus, mutta neito oli kiintynyt siihen, ja tähän asti se oli hoitanut tehtävänsä. Ja eilen illalla, hän oli kaikessa rauhassa sen teroittanut. Hänen katseensa risteili miehen ja miekan välillä, päätyen kuitenkin lopulta miekkaan.
“Teroitin tämän eilen, en ole koskaan aikaisemmin teroittanut mitään. Katsotaanpa, teinkö hyvää jälkeä”, hän kohotti jälleen äänensä, viiltäen sitten miekan terällä ihoa ranteestaan, johon ilmestyi heti siisti viilto, muutamia helakanpunaisia veripisaroita iskeytyi Thorin taistelukentän kuivalle kiveykselle, johon ne hetken päästä kuivuivat.

“Ei ollenkaan paha”, Adra naurahti, asetteli miekkaa paremmin käteensä, ja otti nyt muutaman askeleen eteenpäin.
“Miekkani on siis niin terävä, että sillä tappaminen on lähes kivutonta”, hän huokaisi tylsistyneenä. Ei kipua, eihän hän siitä pitänyt. Virne kuitenkin kohosi hänen kaunispiirteisille kasvoilleen, samalla kun kulmat kohosivat kysyvästi.
“Sanohan kuoma, pidätkö enemmän aseettomista vaiko aseellisista taistoista?”

Hän otti vielä muutaman kevyen askeleen eteenpäin, pidellen miekkaansa huotran lähistöllä, kuin odottaen toisen vastausta kysymykseen, ja päättäisi sen perusteella asettaisiko miekkansa takaisin huotraan vai ei.
Pää kallistui hieman, kuin punnitakseen toista. Silmissä paloi edelleen huvittuneisuutta, jostain syystä Adralla oli liiankin leppoisa olo. Huvittunut.
Haastavuuskaan silmistä ei ollut kadonnut, haastavuus, uhma, se oli ominta Adraa. Hänen ylpeytensä.

//Jotain nyt sönkötin : DDD //

Rakuna antoi tuulen lepatella indigonsinisiä hiuksiaan, antoi sen myös puhaltaa hänen tyyniin kasvoihinsa. Miehen katseesta e ollut hävinnyt se hienoinen häijyys. Hänestä oli silti jokseenkin huvittavaa kuunnella tuota naista, mutta silti, kyllä tuo neitoa kunnioittikin, vaikkei se päällepäin näkynytkään.
Olihan hän kuullut Anakondasta. Jotkut kaupungin suurimmista alamaailman juorukelloista oli joskus hälle maininnut tästä neitosesta.

“Jos et olisi aikaisemmin sanonut mitään, olisin luullut sinua mykäksi”
Nuo sanat kuullessaan, Rakunan vakaville, tappavan rauhallisille kasvoille nousi hienoinen virne.
"Aika moni on luullut, et olisi ainoa", mies vain totesi nytkin lyhyesti, hiljaa ja kylmästi. Silti häntä suuresti huvitti aina se, kuinka jotkut luulivat häntä mykäksi. Jotkut hänet palkanneista olivat kysyneet samaa asiaa.
Rakuna ei yksinkertaisesti pitänyt puhumisesta, ei sitten yhtään. Ainoa mitä hän nyt saattoi sanoa, oli jotakin asiaan liittyvää, lyhyttä ja piikittelevää. Hän ei pahemmin joutavia alkanut puhumaan.

Tämä, Anakonda oli kyllä kova puhumaan, sitä ei käynyt kieltäminen ja mielelläänhän indigonsinihiuksinen siinä kuunteli.
Naisen vetäessä miekkansa esiin, Rakuna oli heti valppaamman oloinen, mutta piti silti tyyneytensä, eikä nostanut miekkaansa yhtään sen enempää. Käsi puristi miekkaa, ja toinen käsi eksyi toisen miekan varrelle ja nyt hän jälleen veti painavamman miekkansa esiin, työntäen sitten toisen huotraansa.
Jos hän alkaisi asein taistelemaan, niin hän kuitenkin käyttäisi painavampaa miekkaansa, se kun oli muutenkin parempi.

“Teroitin tämän eilen, en ole koskaan aikaisemmin teroittanut mitään. Katsotaanpa, teinkö hyvää jälkeä”
Teroittamisesta, kun tuo nainen alkoi puhumaan, niin Rakunakin muisti, että olihan hänkin teroittanut molemmat miekkansa juuri vähän aikaa sitten.
Harmaat silmät katsoivat sivusilmällä naista, joka sitten viilsikin käteensä haavan, josta alkoi heti vuotamaan verta.
Sitten nainen alkoi taas puhumaan.
“Miekkani on siis niin terävä, että sillä tappaminen on lähes kivutonta”
Rakuna virnisti ja tuhahti samalla ja vetäsi itsekin miekalla kämmensä läpi, josta siitäkin alkoi vuotamaan verta.
Mies katsahti kämmentään ja sitten Anakondaa.
"Hauska juttu, minäkin meinaan teroitin juuri miekkani", mies mutisi kylmästi jälleen, mutta äänessä oli kyllä selvästi huvittuneisuutta. Veripisarat tipahtelivat nyt nekin Anakondan veripisaroiden tavoin thorin taistelukentän kiviselle tantereelle.
Miehen veri oli tummempaa, kuin yleensä. Sen teki demonin veri.

“Sanohan kuoma, pidätkö enemmän aseettomista vaiko aseellisista taistoista?”
Anakonda jälleen puhui.
Rakunan häijy katse siirtyi kokonaan naiseen ja tuo pyyhkäisi veristä kättään housuihinsa nopealla liikkeellä.
"Pidän oikein paljon kummistakin, kuoma" indigonsinihiuksinen totesi kylmästi ja piikittelevästi.
Haavaa kämmenessä kirveli inhottavasti, mutta Rakunahan ei kipua pelännyt, se oli vain osa elämää.

//Ja minäkin jotain nyt tähän tuhersin...^^ En takaa mitään laadusta : DDD//

Muutamia helakanpunaisia veripisaroita iskeytyi Thorin taistelukentän kiviselle, kylmälle maalle, sen seurauksena, kun tämä masokistinen neitokainen Adra, päätti kokeilla ranteeseensa miekkansa terävyyttä. Vei enemmän, kuin pienen hetken ennen kuin tuo tihkunut veri ehti kuivua. Ja hänen ranteessaan se tuntui vuotavan kokoajan vain entistä tiuhempaan, tyrehtymättä ollenkaan. Adraa se ei kuitenkaan haitannut, melkein mikään kipuun liittyvä ei häntä hetkauttanut. Hänhän vain nautti kivusta ranteessaan, ja vuotavasta haavasta, kunhan hän ei vain kuiviin vuotaisi, ja sitä vaaraa tuossa pikku viillossa tuskin olisi.

“Miekkani on siis niin terävä, että sillä tappaminen on lähes kivutonta”, Adra totesi tylsistyneellä äänellä. Kivutonta, kuinka pitkästyttävää.
Hän kuuli tuon palkkamurhaajan tuhahduksen, ja saattoi nähdä virneen tämän kasvoilla. Virne, sellainen totta kai leijui myös Adran kasvoilla, hän ei halunnut antaa itsestään vakavamielistä kuvaa. Liika vakavuus, sitä hän inhosi.

Adran silmät kaventuivat hieman, kun mies vetäisi omalla miekallaan kämmenensä läpi, josta alkoi pian vuotamaan verta.
"Hauska juttu, minäkin meinaan teroitin juuri miekkani", kylmä ääni totesi, miehen kämmenestä putosi muutamia veripisaroita kylmään maahan, samalla kun virne Adran kasvoilla kasvoi. Toinen ei ollutkaan ihan huono suustaan. Sepä hyvä, Adra ei nimittäin liiemmälti rakastanut yksinpuhelua.
Kevyt naurahdus karkasi hänen huuliensa lomasta, hivenen pistävän katseen laskeutuessa toiseen.
“Et näytä pelkäävän kipua”, Adra tokaisi, nyökäten haavaan toisen kämmenessä.
“Se on vain hyvä, sillä olen kyllästynyt tappelemaan korstojen kanssa, jotka rupeavat kiljumaan saadessaan pienenkin viiltohaavan kyynärvarteensa.”

Adra otti lähestyviä askeleita miestä kohti, hän piti miekkaansa huotran välimaastossa, kuin aprikoiden sysäisikö sen sinne vai.
Toinen oli siirtänyt katseensa häneen, häijyn sellaisen. Katseen, joka sai Adran vastaamaan siihen vain omalla uhmakkaalla katseellaan. Joku muu täysijärkinen olisi saattanut pelätä, tai ymmärtää olla korkeintaan edes varuillaan. Adraa vain huvitti. Hänen silmänsä kaventuivat jälleen hivenen, kun hän kuuli miehen vastauksen:
"Pidän oikein paljon kummistakin, kuoma.”
Hymähdys karkasi jälleen Adra huulien lomitse. Hän alkoi pikkuhiljaa arvostamaan miestä enemmän. Hän oli luullut miestä tuppisuuksi, mutta saikin yllättyä, positiivisesti tietenkin.

“Molemmista? Älä huoli, saat taistella kummallakin tyylillä, aluksi aseiden kanssa, ja sitten kun olen lyönyt ne syrjään, aseettomana”, hienoinen virne kohosi jälleen neidoin kasvoille. Hänen silmänsä tuijottivat toista rävähtämättä, täynnä huvittuneisuutta, ja uhmaa.

Neito otti vielä muutaman askeleen eteenpäin, hän oli nyt aivan tarpeeksi lähellä, kohottaen sitten miekkansa eteensä, tarkastellen sitä katseensa alaisena vielä hetkisen.
“Kyynärvarresta on aina mukavinta aloittaa”, hän tokaisi lopulta, heilauttaen sitten miekkaansa miehen kyynärvartta kohti, mahdollisimman äkkinäisesti, vaihtaen kuitenkin yhtäkkiä mieltään tähdäten sittenkin napaan.

“Taidankin pitää navan viiltämisestä enemmän.”


//Sever turha valittaa teksteistäsi, kun ne on aina niin onnistuneita : DD Ittellä tuli kyllä nyt jotain ihan hassua . D//

Rakuna puristi kiinni verisen kämmenensä, ja vieläkin sieltä valui veripisaroita. Se nyt ei kuitenkaan haitannut miestä ollenkaan, ei sitten ollenkaan. Tuo piti häijyn katseensa Anakondassa, ja tuon haastavassa ulkomuodossa.
“Et näytä pelkäävän kipua”
Mies tuhahti jälleen, mutta ei laskenut katsettaan.
“Se on vain hyvä, sillä olen kyllästynyt tappelemaan korstojen kanssa, jotka rupeavat kiljumaan saadessaan pienenkin viiltohaavan kyynärvarteensa.”
Rakuna oli kyllä huomannut tämän saman asian. Nykyään kaikki tosiaan olivat jotenkin herkkänahkaisia. Pienikin haava, sai heidät kiljumaan.
"Miksi pelkäisin kipua, kun maailmassa ei selviä kuitenkaan ilman sitä", indigonsinihiuksinen sanoi hiljaa, kylmällä, häijyllä äänellään.

Tuuli leijutteli yhä hänen hiuksiaan puolelta toiselle.
Tuntui, että se oikeastaan vain yltyi yltynemistään.
Nainen asteli häntä kohti, miekka mukanaan, uhmaava katse kasvoillaan, silmissään.
Rakunan täytyi myöntää, ettei ollut koskaan ennen samanlaista neitoa tavannut.

Kun hän oli todennut, että piti oikein paljon kummastakin, ilman aseita ja aseellisista taistoista, niin totesi neito vain:
“Molemmista? Älä huoli, saat taistella kummallakin tyylillä, aluksi aseiden kanssa, ja sitten kun olen lyönyt ne syrjään, aseettomana”
Rakuna naurahti ääneen ja pyöräytti päätään kerran, ennen kuin kokosi miekkansa paremmin käteensä, ollen täysin valmiina kuitenkin nykäisemään toisen miekkansa huotrastaan.
"Uskotko todella noin? No, toiveissa on kieltämättä hyvää elää", Rakuna murahti virnistäen inhottavasti.

Hän oli koko ajan valmiina, kun neito vain läheni häntä ja pian puhuikin, että aloittaisi kyynärvarresta, ja mies ei edes hätkähtänyt, vaikka toinen oli lyömässä häntä juuri teroitetulla, kieltämättä, hyvänoloisella miekallaan.
“Taidankin pitää navan viiltämisestä enemmän.”
Nyt Rakunan kasvoille nousi erittäin huvittunut virne, mutta häijyhän se tietenkin yhä oli. Näitä Anakondan juttujahan oli mukava kuunnella.
"Tiedätkö, minä taas pidän kovasti rintakehästä", mies naurahti, silmien kaventuessa viiruiksi, mutta niissä näkyi selvä huvittuneisuus.
Hän kuitenkin odotti hetken aikaa, neito saisi aloittaa, nainen kun oli.

//Siel nyt ei ainakaan ollut kökköä : DDD
Jotain sain nyt töherrettyä tähänkin : DDD
Ja hyi miten lyhyt >.

"Miksi pelkäisin kipua, kun maailmassa ei selviä kuitenkaan ilman sitä", Adra saattoi kuulla indigonsinihiuksisen hiljaiset sanat. Naisen katse siirtyi ripeästi toiseen, tuuli puhalsi yhä voimakkaasti satunnaisina puuskina, ja sai Adran hiukset aina pyyhältämään sinne tänne valtoimenaan.
“Kipu on suhteellista”, hän sihahti hivenen kärkkäästi, katsahtaen toista arvioivasti, toinen ei tosiaankaan näyttänyt pelkäävän kipua liiemmin. Adra ei kuitenkaan saattanut uskoa, että toinen nauttisikaan siitä, niin kuin hän itse.

“Et ehkä pelkää kipua, mutten usko että liiemmin sitä rakastatkaan”, hän naurahti hivenen koleasti, ja kohotti kysyvästi kulmiaan. Neidon katseeseen eksyi hiven mielihyvää, kun hän lausui seuraavat sanansa. “Minulle kipu on kuin karkkia lapselle, se maistuu hyvälle, eikä sitä koskaan saa tarpeeksi”, hän tokaisi, silmiensä tuikkeen saavuttaessa jälleen oman uhmakkuutensa.

Kylmyys kietoutui hänen ympärilleen, kylmä viima, ei lakannut puhaltamasta. Neito masokisti ei voinut kiistää sitä, ettei pitänyt kylmästä. Hän inhosi sitä. Rakasti lämpöä.
Siinä hän silti seisoi, kylmän viiman napatessa hänen hiuksensa villiin tanssiin mukaansa, hyvin vähäpukeisena, kuin barbaari ikään, miksi ihmeessä pitikään olla näin kylmä? Hän mutristi ärtyneenä huuliaan, puristaen miekkaansa toisessa kädessään, katse oli siirtynyt kauempana rasahteleviin puihin, joista se siirtyi jälleen nopeasti mieheen, kun tämä avasi suunsa: "Uskotko todella noin? No, toiveissa on kieltämättä hyvää elää”, mies lausui, virnistäen perään.
“Hmmh, toivossa on hyvä elää, muttei kuolla. Itse en tee kumpaakaan. Odotan itseltäni vain paljon, kuolen mieluummin, kun olisin täyttämättä odotuksiani”, hän sihahti toiselle. Toivo, hän ei ollut koskaan edes ajatellut tuollaisia asioita. Hän ei koskaan laskenut toivon varaan. Joskus pienenä hänellä oli ollut tapana toivoa kaikenlaista, rahaa, leluja, karkkia, sen sellaista. Nykyään hän jätti toivon sikseen, se kantoi mukanaan vain epätoivoa.


Hetken päästä hän asteli, uhmakkaana kuten yleensä, miekkansa kanssa lähemmäs miestä. Ilmoitti kuinka kyynärvarren viiltäminen oli kivaa. Sekä navan.
"Tiedätkö, minä taas pidän kovasti rintakehästä", miehen silmät kapenivat nyt viiruiksi, niistä paistoi kuitenkin läpi huvittuneisuutta.
Adran huulet vääntyivät huvittuneeseen virnistykseen, hänen ottaessaan jälleen muutaman askeleen etäisyyttä toiseen.
“Totta puhut kuoma, älä kuitenkaan turhaan aseta itsellesi liian korkeita tavoitteita”, hän naurahti koleasti, ja heilautti kevyesti miekkaansa, kuin kokeeksi ilmassa.
Uhmakkaat silmät kääntyivät taas tarkastelemaan miestä, samalla kun kulmat kohosivat kysyvästi.
“No, mitä odotat? Käy päälle!”

//Kökkö ja lyhyt. Muita sanoja en löydäkään tätä kuvaamaan . D//

Rakunan hiukset, jotka yhä raiskaantuivat tuulessa, joka kävi yhä vain voimakkaammaksi, niin hohtivat yhä indigonsinisinä taivasta vasten. Miehen kolkko, ja synkkä persoona tuntui olevan juuri samanlainen, kuin tuo taivas, heidän yllään. Mies ei hievahtanutkaan paikaltaan, tuijotti vain Anakondaa harmailla, häijyillä silmillään, joista ei paistanut ainakaan positiivisuus vaan inho ja ehkä hienoinen, jonkinlainen huvittuneisuus.

Naisen avatessa jälleen suunsa, niin naurhadus karkasi miehen huulilta. Toinen osasi olla huvittava, mutta siltikään ei mies aliarvioinut naista, ei todellakaan.
“Et ehkä pelkää kipua, mutten usko että liiemmin sitä rakastatkaan”
Tuo naurahti lauseensa väliin ja jatkoi sitä sitten:
“Minulle kipu on kuin karkkia lapselle, se maistuu hyvälle, eikä sitä koskaan saa tarpeeksi
Rakunan kasvot olivat tyynet, ja rauhalliset. Miehen katse oli syvä ja jäätävä. Se katsoi vain vastustajaansa, tuota uhmakasta naista, joka näköjään tykkäsi puhumisesta, sen oli mies jo huomannut pikkuhiljaa.
"Kipu, se on minulle osa elämää. En voi sanoa rakastavani sitä, mutta jossain vaiheessa tulen tuntemaan saman kivun, jota aiheutan muille joka yö", mies tokaisi hiljaa, ja erittäin kylmästi sihahtaen. Hän tosiaan uskoi, että joskus hänen annettaisiin kärsiä ja mies tulisi nauttimaan siitä, jollakin tavalla, ei kuitenkaan samalla tavalla, kuin tämä Anakonda. Se olisi kuitenkin hänen tuleva kohtalonsa, koska kaikesta maksettiin käypä hinta. Ehkä Rakuna joutuisi kitumaan jossakin loppuelämänsä, tai sitten hän kuolisi nyt sillä Thorin taistelukentän kylmällä, kolealla alustalla, kuka ties.

“Hmmh, toivossa on hyvä elää, muttei kuolla. Itse en tee kumpaakaan. Odotan itseltäni vain paljon, kuolen mieluummin, kun olisin täyttämättä odotuksiani”
Kuului naisen seuraavat sanat, jotka saivat jälleen hienoisen huvittuneisuuden kääntymään miehen muuten niin tyyneille kasvoille.
"Löytyihän sitten jotain yhteistä meiltäkin", Rakuna murahti lopulta, hienoinen virnistys kasvoillaan. Hän oli näköjään osittain samanlainen, kuin tämä nainen tuossa hänen edessään.

“Totta puhut kuoma, älä kuitenkaan turhaan aseta itsellesi liian korkeita tavoitteita”
Kun hän oli tokaissut omat sanansa, niin nainen tokaisi heti perään jotakin.
"Asetan itselleni aina korkeat tavoitteet..." kuului Rakunan kylmä, häijy vastaus, kun tuo puristi paremmin miekkaa kädessään ja harmaiden silmien pupillit muuttuivat viiruiksi.
“No, mitä odotat? Käy päälle!”
Nuo sanat vasta saivatkin häijyn ilmeen miehen kasvoille ja tuo sipaisi indigonsinisiä hiuksiaan, murahtaen tylysti:
"Usko vain husiksesi, että en käy naisten päälle!"

//Ei ollut edes lyhyt!! : DD Eikä kökkö, minellä meinaan on kökköä//

"Kipu, se on minulle osa elämää. En voi sanoa rakastavani sitä, mutta jossain vaiheessa tulen tuntemaan saman kivun, jota aiheutan muille joka yö", mies tokaisi hiljaa, ja erittäin kylmästi sihahtaen. Adra värähti, ei miehen sanojen takia, vain kylmän viiman. Miten hän sitä inhosikaan. Se turrutti häntä, sai Adran tuntemaan itsensä kohmeiseksi, jopa jäykäksi. Hän halusi taistelemaan ja mahdollisimman pian, ennen kuin turtuisi täysin, ja sinetöisi täten kohtalonsa.
Hänen silmiensä katse tarkkaili tiivisti ja vakaasti toista. Samainen kylmä viima, heilutteli raskaasti hänen hiuksiaan. Mikään muu Adrassa ei sitten liikahtanutkaan, kuin nämä hiukset. Hetken hän vain seisoi aivan aloillaan, pohti miehen lausumia sanoja, ne olivat saaneet hänet mietteliääksi. ´Jossain vaiheessa tulen tuntemaan saman kivun, jota aiheutan muille joka yö’. Kuolema. Adra yltyi puremaan huultaan, kuolema, se oli jotain mitä hän rakasti ja inhosi yhtä paljon.
Asia jota hän pelkäsi, eikä sittenkään pelännyt.
Hänen tunteensa eivät koskaan olleet olleet tämän asian osalta hänelle itselleenkään täysin selvät.

Adra tykkäsi nähdä, kun joku vetäisi viimeisen henkäisynsä hänen kuristusotteensa uhrina. Siinä mielessä Adra rakasti kuolemaa.
Hän tiesi ettei kuitenkaan tulisi kestämään, jos joskus joutuisi kohtaamaan kaksoissisarensa kuoleman. Ainut henkilö, josta hän edes saattoi harkita välittävänsä.
Hän oli aina elänyt tämän rinnalla, pienestä tytön tirriäisestä asti. Hän puhui sisarensa puolesta, eikä voinut edes ajatella, että se joskus saattaisi päättyä.
Ja vaikka Adra rakastikin lähes suunnattomasti kipua, ei hän halunnut koskaan kokea sellaista kipua, jota vain kuolema voisi tuoda tullessaan. Ei sillä että hän olisi pelännyt, enemmänkin sillä, että hän oli niin kiintynyt maalliseen elämäänsä, ettei halunnut ikinä lähteä. Siinä oli taas syitä miksi hän vihasi kuolemaa.
Saattaa jopa kuulostaa hullulta, mutta Adra lähes hartaasti toivoi, että sitten joskus, jos kun hänen aikansa koittaa, mikä tietenkin ei olisi kovinkaan toivottavaa, hän haluaisi joutua helvettiin. Adra uskoi jossain sydämessään tuonpuoleisiin, ja tiesi, että helvetissä hän saisi nauttia ikuisesta kivusta. Seonnut, koko neito, sanon minä.

”Hienopuheisia lauseita sinulta, melkein vakuutit minut”, hän naurahti ohimennen tuolle palkkamurhaajalle, eivätkä hänen ajatuksensa edes olleet vielä täysin toenneet.
Jostain syystä keskustelu ajautua pian siihen, kuinka hyvä toivossa olikaan elää.
Adra tietysti esitti enemmän kuin mielellään asiasta oman näkemyksensä, huvittuneena kuten aina.

"Löytyihän sitten jotain yhteistä meiltäkin", mies murahti kohtapuolin, virnistäen kumminkin. Adran kulmat kohosivat hitusen, ennen kuin virne ennätti palata hänen kasvoilleen. ”Se on hyvä, eipä käy aika liian pitkäksi.”

Tuuli turrutti häntä yhä. Miksei se voinut vain jättää Adra rukkaa rauhaan? Tai no, eihän Adra mikään rukka ollut. Päinvastoin.
Kylmyys se ahdisti. Nyt Adra halusi todenteolla päästä taistelemaan, niinpä hän päätti yllyttää miestä taistoon, huudahtamalla, että toinen saisi jo käydä päälle.
"Usko vain huviksesi, että en käy naisten päälle!" toinen huudahti tylysti, ja sai Adran silmät hieman kaventumaan, kun tämä katsoi toista jälleen huvittuneisuuden ja uhman vallassa.
”Turha leikkiä herrasmiestä, sen kun käyt kiinni vain. En minä ikuisuuksiin halua odottaa. Ja minä välttämättä vaadin, että sinä aloitat”, hän naurahti kepeästi, mutta katsahti toista tummilla silmillään erittäin painostavasti.

//Joo Sever, kökköä sulla, siis mähän tottakai uskokin sen. . DD Eli en. Ei ollut kökköä sullakaan. Aidalla tais nyt kuitenkin tulla jotain kökköä asioiden jauhantaa ! //

Rakuna vaan katseli harmailla silmillään, vakavana ja samalla rauhallisella olemuksellaan Anakondaa. Hän ei tiennyt pahemmin mitään, tuosta oudosta henkilöstä, mutta ei kyllä välttämättä halunnutkaan tietää. Outo persoonahan tuo toki oli, ja se oli myönnettävä. Ei mikään ihan tavallinen neitokainen.

Rakunan indigonsiniset hiukset leijailivat tuulessa, ja ne peittivät välillä myös tuon näköetäisyyden naiseen. Miehen katse oli syvä, jäätävä, jokseenkin niin rauhallinen. Tuo ei pelännyt, mies ei todellakaan pelännyt tuota Anakondaa, ei pelännyt kuolemaa. Pelkoa, sitä saisi hakemalla hakea tuosta miehestä, joka nytkin seisoi katsellen Anakondaa, kuin se olisi jokin arkipäiväinen juttu, eikä se olisi liikuttanut Rakunaa mitenkään. Hänestä oli oikeastaan mukavaakin kuunnella tuon sepustukia, mutta otti tietenkin Anakonda silti vakavasti. Nainen saattoi olla todella arvaamaton.
”Hienopuheisia lauseita sinulta, melkein vakuutit minut”
Anakondan sanat saivat miehen kasvoille jonkinalisen virnistyksen ja tuo käänsi hetkeksi katseensa Thorin taistelukentän pintaan, kuitenkin melko nopeasti sen kääntäen taas naiseen.

Ja kun tuo taas murahti, että hänellä ja naisella olikin jotakin samoja piirteitä niin siihen Anakonda vain totesi, hienoinen virne kasvoillaan:
”Se on hyvä, eipä käy aika liian pitkäksi.”

Ja kun toinen sitten alkoi yllyttämään häntä taistelemaan, tai oikeastaan aloittamaan taistelun, niin mies vain totesi, ettei käynyt naisten päälle.
Anakonda ei kuitenkaan laantunut vaan jatkoi samaa rataa.
”Turha leikkiä herrasmiestä, sen kun käyt kiinni vain. En minä ikuisuuksiin halua odottaa. Ja minä välttämättä vaadin, että sinä aloitat”
Nainen totesi ja katseli häntä tummilla silmillään, naurahtaen kuitenkin, jotenkin liiankin kepeästi.

Rakuna pyöritteli päätään ja virnisti.
"Et tainnut ymmärtää mitä äsken sanoin? Haluatko, että sanon sen uudestaan?"
Mies vain sanoi piikittelevästi ja lisäsi vielä sitten:
"Ja minua ei vaatimalla saada mihinkään."

//Ja Rakuna ei suostu Adran tahtoon xD Ja miulla se kökköä on. Aida nyt kirjottaa aina ihan liiankin mahtavasti <3<3<3//

"Et tainnut ymmärtää mitä äsken sanoin? Haluatko, että sanon sen uudestaan?"
Adra saattoi kuulla tuon palkkamurhaajan piikittelevät sanat, eikä kestänyt kauaakaan, kuin toinen jo jatkoikin puhettaan.
"Ja minua ei vaatimalla saada mihinkään."
Adra huulien välistä pääsi karvas tuhahdus, kun hän tarkkaili miestä. Vai sitä rataa tämä peliään pelasi.
“Toista toki, minulla tosiaan saattaa olla kuulossa vikaa. Tuulikin suorastaan vonkuu korviin”, hän tyytyi lopulta murjaisemaan, tuulen tosiaan riepotellessa hänen hentoja hiuksiaan, ja vonkuessa korvaan. Hetken viipyi neidon kasvoilla jotakin, joka muistutti etäisesti rauhallisuutta. Se viipyi vain hetken, millisekunnin, kunnes ovela virne saattoi sen mennessään.
“Tai sitten olen vain liian itsepäinen. Ja pysyn päätöksessäni. Sinä siis aloitat.”

Adran huvittuneisuutta tihkuneen, mutta kuitenkin hyvin vakaan ja itsevarman lausahdukseen perään vingahti tuuli tavallista kovempaa. Ihan kuin hänen sanojensa painoksi. Oksat rasahtivat jossakin. Jostain kuului pientä vaivalloista vikinää, hiiri varmaankin etsi suojaa tuulelta.

Puuskahdus. Sellainen töksähti ulos Adran suusta seuraavaksi. Hän otti muutaman askeleen sivummas, ja nojautui nyt täysin yhteen kivipaateen, joka aika hassussa kohtaa taistelukenttää seisoi. Aidanhan oli siis ihan pakko tunkea kivipaasi tyylin keskelle kenttää, vain siksi että Adrani pääsee hetkeksi nojailemaan.

Hän siis nojautui kyseiseen kivipaateen, pieni hymähdys pääsi hänen huuliensa lomasta tuulen vietäväksi. Yhden kerran hän heilautti turhautuneena miekkaansa.
Adran katse haahuili pitkin taistelukenttään vain muutaman hetken, samassa hänen tummat silmänsä olivat jälleen kohdistuneet mieheen. Käsi eksyi suun eteen peittämään, jopa hieman teatraalisesti haukotuksen hänen huuliltaan, samaan aikaan kuin painostava katse varjosti nyt tuota miestä.

“Älä viitsi olla noin tylsä. Hyökkäys on paras puolustus.”

Huolettomasti Adra pyöritteli miekkaansa kädessään, ja nojaili yhä enemmän kivipaateensa. Virne hänen kasvoiltaan tuskin ollenkaan väistyi. Ja hänen tummat silmänsä, loivat toki painostavan katseensa tuohon mieheen, palkkamurhaajan vähän väliä. Hän halusi, että toinen aloittaisi. Eikä pelkästään vain omaa uppiniskaisuuttaan, myös mielenkiintoaan. Taistelut tuppasivat mielenkiintoisemmiksi, kun joku muu ne aloitti.

Jälleen yksi haukotus karkasi neidon huulilta, ja hoputtava katse iskeytyi jälleen mieheen.

//Sainpas nyt sentään jotain aikaan. ^^ Ja Adrahan taas ei suostu Rakunan tahtoon . DD Itsepäinen aasi //

Harmaat, häijyt silmät tutkailivat Anakondaa. Tuon kylmän karkeaa olemusta, siinä oli hyvinkin paljon samanlaisia piirteitä kuin hänelläkin.
Häijy olemus kun sattui heijastumaan myös todella hyvin Rakunasta itsestään. Palkkamurhaajan ammatti oli kasavttanut hänelle kovan, kivisen kuoren. Hänellä ei ollut tunteita, sydämetön kun oli, tai niin hänestä ainakin sanottiin.

“Toista toki, minulla tosiaan saattaa olla kuulossa vikaa. Tuulikin suorastaan vonkuu korviin”
Häijyys ei olemuksesta hävinnyt milliäkään kauemmas, se suunnilleen lisääntyi Anakondan lausahtaessa sanansa tuulen vietäväksi. Miehen silmät kapenivat täysin viiruiksi, mutta herra demoninpuolikas ei kuitenkaan sanonut mitään. Tyytyi vain olemaan ihan hiljaa ja viilsi miekallaan ilmaa, jokseenkin uhkaavan oloisesti. Häntä ärsytti ja suuresti ärsyttikin, jos hän olisi ollut hevonen, niin korvat olisivat painautuneet luimuun niskan päälle. Miehen teki mieli todella hyökätä ja käyttää miekkaansa jälleen kerran, mutta ylepys kamppasi hänet tässä asiassa aika lailla. Hän ei sallinut kunniansa loukkaantua millään tavalla, ei varsinkaan sillä että joku nainen olisi saanut hänet hyökkäämään ensin. Mies oli ylpeä, eikä antanut sen kaatua ihan noin vain.

“Tai sitten olen vain liian itsepäinen. Ja pysyn päätöksessäni. Sinä siis aloitat.”
Nyt mies sentään murahti kyllästyneesti ja siirsi painoaan toiselta jalalta toiselle. Sillä mies myös osoitti jonkinlaista kärsimättömyyttä, mutta kasvoillaan loisti sama tyyneys ja rauhallisuus kuten aikaisemminkin. Silmien, noiden harmaina loistavien, katse oli häijy ja julma. Hän ei antanut koskaan periksi.

Adra siirtyi nojailemaan keskellä kenttää olevaan paaluun. Rakunan kulmat kohosivat hieman huvittuneesti, mutta pian ne olivat taas yhtä vakavat ja rauhallisen oloiset kuin aikaisemmin. Miehen olisi vain niin mieli tehnyt sytyttää tuon neitosen hiukse tuleen, mutta ei kuitenkaan viitsinyt. Tuo kun ei ollut aivan varma olisiko edes niin taitava. Sisuksissaan leimusi tuli. Mies alkoi todellakin ärsyyntymään, mutta edelleenkään sitä ei näkynyt ulospäin ollenkaan. Hän tyyneytensä oli jotenkin sanoinkuvaamatonta.

“Älä viitsi olla noin tylsä. Hyökkäys on paras puolustus.”
Nyt Rakuna ihan vahingossa otti askeleen eteenpäin ja miekka kohosi uhkaavasti. Suustaan pääsi muutama, hieman ärsyyntynyt tuhahdus, mutta sitten mies jäi siihen paikalleen. Hiukset tuo vetäisi pois silmiensä edestä ja häijy katse tavoitti taas Anakondan.
"Älä ole asiasta noin varma, se ei aina pidä paikkaansa"; mies murahti hiljaa, että sitä ei välttämättä edes kuullutkaan, mutta se nyt oli oikeastaan ihan se ja sama, kuuliko tuo liero sen vai ei.

Nainen yritti tosissaan näköjään ärsyyttää häntä, tai sitten tuo oli neidolle ihan luonnollista haukotella tuolla lailla. Rakuna kuitenkin kääntyi vaihtoehdon A puoleen.
"Usko nyt jo, vai onko pääsi ihan umpiluuta?" Rakuna töksäytti suustaan ja heilauttipa hänkin miekkaansa, ja teki muutaman muunkin sivalluksen ilmaan, kuten aikaisemmin oli jo harjoitellut kentällä.

Hän ei antaisi periksi, ei todellakaan. Ei tuollaiselle Anakondalle.

//No ei Rakunakaan aio ylpeydestään luopua xDD//

Adra ei voinut ymmärtää, hän ei tosiaankaan voinut ymmärtää miten tuo mies, vaikka palkkamurhaaja olikin, saattoi olla noin hankala. Itsepäinen.
No, olihan Adra tietysti itsekin itsepäinen, mutta silti..
Oliko kaikki tehtävä aina itse? Olisiko hänen tosiaan pakko aloittaa tämä taisto, jotta se lähtisi käyntiin? Ei, Adra oli itsepäinen, ja niin hän ei todellakaan tekisi. Jos hän ärsyttäisi toista, ärsyttäisi tarpeeksi, toinen varmasti menettäisi itsehillintänsä ja hyökkäisi. Viekas hymy karehti hetken hänen siroilla kasvoillaan. Niin, hän ärsyttäisi toista, se oli paras keino. Ja vieläpä, kuinka ovelaa!

No niin, yllytys sai luvan alkaa. Kyllästyneenä hän huokaisi, ettei toinen viitsisi olla niin tylsä, hyökkäyshän oli paras puolustus. Oikein maireasti neito kehtasi vielä haukotella päälle. Ja kuinka häntä naurattikaan, sisäisesti kuitenkin.
Tilanteenhan olisi vain pilannut se, että hän olisi ruvennut siinä ääneen hekottelemaan, eihän tuo mies silloin olisi ottanut hänen ärsytys yrityksiään kovinkaan vakavasti.

Mies otti askeleen eteenpäin, miekkakin kohosi uhkaavasti.
Tuhahduksiakin herran suusta sateli. Adra ei voinut estää itsetyytyväistä hymyä kohoamasta kasvoilleen. Tämähän näytti jopa toimivan.

”Älä ole asiasta noin varma, se ei aina pidä paikkaansa"; Adra kuuli hieman hajanaisena miehen hiljaisen lausahduksen, jonka neito päätti jättää täysin omaan arvoonsa, tuhahtamalla kuitenkin kerran omahyväisesti.
Mies näköjään päätti vielä hillitä itseään, pysähtyi, ja loi häneen häijynkatseensa, johon Adra vastasi omalla, huvittuneella katseellaan, niin enää siinä oli pelkkää huvittuneisuutta. Neidolta ei ollut kuitenkaan miehen eteenpäin ottama askel jäänyt huomaamatta.

“Katsohan, olet jo askeleen lähempänä päämääräämme, taiston aloitusta”, hän naurahti kuivasti, ja antoi kasvoilleen kohota mitä ärsyttävimmän, ´mitäs minä sanoin´ -virneensä, lietsoakseen tilannetta. Kyllä tästä vielä jotain kehkeytyisi.
Adra nojasi yhä huolettomana paaluunsa, tarkkaillen nyt miestä hetkisen vain sivusilmällä, jokseenkin laiskan oloisesti.

”Usko nyt jo, vai onko pääsi ihan umpiluuta?"
Nyt Adra käänsi katseensa jälleen miehen suuntaan, mukamas kovinkin yllättynyt ilme kasvoillaan, hänen kulmansa kohosivat hivenen, mutta huvittuneisuuden tasapaino hänen katseessaan säilyi yhä.

“Sinuna ottaisin siitä selvää, onhan sinulla miekka”, hän tokaisi, siirtäen katseensa miekkaan, jolla mies teki muutaman sivalluksen ilmaan. Adra, hän pysyi itsepäisenä päätöksessään, mies saisi aloittaa.

//Ja Adra vain lietsoo tilannetta, hänhän ei helposti luovuta xD Ja nyt Aida onkin vastaillut kaikkiin peleihinsä, joten ah, autuas pääsiäisloma<3
Pöh mistään lomista, mut pistetään pakko lomille, kuolen näiden parin päivän aikana ilman Valhallaa . DD //

Rakuna alkoi todellakin hiiltymään ja toisen käden sormet puristuivat nyrkkiin. Näytti siltä kuin niistä olisi lähtenyt kipinöitä, eikä se aivan silmänharhaa ollutkaan. Miehen silmissäkin paloi tuli. hän oli vain toivonut rauhallista iltaa harjoitella taistelutaitojaan, jotka tietenkin olivat muutenkin hyvät, mutta aina tietysti voisi kehittyä paremmaksi. Rakunan harmaat silmät olivat kavenneet viiruiksi ja tuon rauhallinen olemus alkoi todellakin näyttämään tulen leimunnalta. Hän ei sietänyt ärsytystä, ei ollenkaan, ei sinä iltana, vaikka yleensä sietikin sitä melkoisen hyvin, eikä antanut toisten sanomisien tai tekojen ärsyttää häntä. Miehellä nyt oli ollut muutenkin rasittava päivä, eikä tuo liero Anakonda sitä ainakaan auttanut yhtään.

Laiskalta tuo nainen näytti. Ja tuon virne kasvoilla vain ärsytti tuliluonteista Rakunaa entisestään.
“Katsohan, olet jo askeleen lähempänä päämääräämme, taiston aloitusta”
Harmaasilmäinen mulkaisi neitoa pahasti ja katseessa oli inhoa. Miten tuo osasikaan olla noin ärsyttävä. Miten miehen tekikään mieli sytyttää naisen hiukset palamaan, niin katsoisi sitten kuka nauraisi.
Rakuna napauttikin sormiaan pienesti ja lähellä olevat palavat materiaalit, kuten ruoho syttyi tuleen. Hän halusi purkaa ulos sitä tulisuuttaan, joka nyt valtasi kokonaan miehen mielen.

“Sinuna ottaisin siitä selvää, onhan sinulla miekka”
Anakonda taas tokaisi, kun oli Rakuna todennut naisen pään tosiaan olevan umpiluuta. No, nyt hän ainakin sai siitä varmistuksen. Rakunan kasvoille syttyi pilkkaava virne. Mitä hän oikein odottelisi enää. Tuli oli levinnyt tarpeeksi pitkälle, niin luonnossa, kuin sydämessäänkin. Uudestaan kun Rakuna napsautti sormiaan, niin tuli sammui. Ila haisi nyt palaneelle, muttei mikään enää palanut, muuta kuin indigonsinihiuksisen mieli.

Rakunan olemus tuntui kasvavan itsevarmuutensa myötä suuremmaksi. Miehen viiru silmät halkoivat sekä huvittuneisuutta että inhoa. Hänen demoninen puolensa tuntui ottavan vallan kokonaan. Kasvoillaan oli itsevarma hymy. Koko mies tuntui tyyneydestään muuttuneen täydellisesti. Hän otti tappavan hitaasti muutamia askelia lähemmäs Anakondaa.
"Mieleni todellakin tekisi kokeilla. Mahtaisi olla mukavaa halkaista tuo kallosi", Rakuna sanoi ivaa ja huvittuneisuutta äänessään. Hän ei todellakaan ollut enää se sama tyyni ja rauhallinen Rakuna. Vaan tappaja, ei mikään muu.

//Nyt se sai Rakunan tulistumaan . DDD//

Synkkä, kolea, hämärä. Adra vaistosi sen laskeutuvan ympärilleen yhä tiiviimpänä. Ilma, jota hän hengitti sisään oli koleaa, kylmää, oli vähällä ettei se saanut häntä yskimään. Tai hänen kurkkuaan turtumaan. Siitä hän kuitenkin oli varma, että tätä menoa ja tässä kelissä, hän saisi vielä jonkin oikein mukavan kuolemantaudin, menehtyen lopulta nokka tuhisten viidenkymmenen asteen kuumeessa valkealle vuoteelle, talossa, joka ei edes ollut hänen omansa, mutta jossa hän sisarensa kanssa kuitenkin asusti. Syksy oli saapunut vain hetki sitten Payoniinkin, saaden lehdet puissa ruskistumaan, luonut varjon Adran muutenkin synkän mielen ylle. Syksy ei ollut lähellä hänen sydäntään.

Lisäksi sota oli tulossa. Ja Adran, killaton kun oli, olisi valittava puolensa. Tosin rikollisen taustansa takia, hän varmaankin kallistuisi Vaanien puolelle. Aasoissa kun joutuisi hirteen, heti kun sota olisi voitettu, huolimatta siitä, mitä hän olisikaan tehnyt voiton eteen. Adra pyöräytti ajatuksilleen silmiään. Hän halusi kyllä taistella sodassa, mutta hän ei jaksanut ajatella moisia nyt. Ei nyt, kun hänellä oli jotakin muuta mitä vastaan taistella.

"Mieleni todellakin teksi kokeilla. Mahtaisi olla mukavaa halkaista tuo kallosi", Adra havahtui palkkamurhaajan ivaavaan ja huvittuneeseen ääneen. Miehestä huokui sillä hetkellä jotakin uutta. Erilaista. Mahtoiko herran demoninen puoli tullut kokonaan esiin? Oliko Adra onnistunut ärsyttämään toista todella niin taitavasti.

Adran kasvoille kohosi itsevarma, tyytyväinen virne, toispuoleinen sellainen tietenkin.
"No, nythän onkin jo parempi ääni kellossa", hän tokaisi, ja paransi vihdoin otetta sirossa miekassaan, irrottautuen vihdoin tolpasta, johon oli nojannut, valmistautuakseen taistoon.

"Kun mielesi nyt niin kerran tekee halkaista kalloni. Ole hyvä ja tee se. Voin toki jo etukäteen varoittaa sinua, löydät pian pikkumiekkasi pöpeliköstä, pääsi seurana." Ivallinen naurahdus kumpusi Adran suusta hänen sanojensa päätteeksi. Mitenhän niin rakastikaan laukoa kommenttiraitaa.
"Tai ehkäpä vain sysään aseesi pöpelikköön, ja kuristankin sinut mielummin omin käsin", neito totesi pohtivalla äänellä, hieroen mietteliäänä ohimoaan, antaen lopulta ilmeensä sitten kirkastua, ja kohattaa katseensa mieheen.

"Hidastelija, halkeaako kalloni tänään vai ensi vuonna?"

//Sori tänne vastaaminen on kestäny ihan sikan, mutku kadotin tähän pelii inspiksen. Mut sain kerättyy sitä takas takas . DD
Sori vammasesta peliviestestäni, toivottavasti sait jotai tolkkuu . D //

Anakonda avasi taas suuren suunsa.
"Kun mielesi nyt niin kerran tekee halkaista kalloni. Ole hyvä ja tee se. Voin toki jo etukäteen varoittaa sinua, löydät pian pikkumiekkasi pöpeliköstä, pääsi seurana."
Rakuna vain naurahti silmät viiruina. Hänen olemuksensa oli täynnä huvittuneisuutta. Tuntui kuin miehen olisi kuitenkin vallannut jokin voima. Hän oli puoliksi demoni, demoni joka suunnilleen rakasti tappamista. Jotkut jopa olivat sanoneet tätä psykopaatiksi, Rakuna ei omasta mielestään ollut. Hänen kasvoillaan lepäsi tyytyväinen, jopa joidenkin mielestä se olisi saattanut olla pelottavakin hymy.
"Tai ehkäpä vain sysään aseesi pöpelikköön, ja kuristankin sinut mielummin omin käsin"
Rakuna ei vieläkään sanonut mitään, vaan tämän läpitunkeva katse, vain seurasi Anakondaa. Hymy. Se ei ollut hiipunut yhtään, ei niin yhtään. Joku muu olisi ollut varmaan jo pupu pöksyssä, kun Anakonda olisi edes avannut suunsa, muttei kovaksi keitetty palkkamurhaaja. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kipua, ei mitään. Hän pysyi pystyssä vaikka sitten väkisin hampaitaan kiristellen, mutta hän ei lannistuisi. Hän ei antaisi kunniansa kadota olemattomiin.

"Hidastelija, halkeaako kalloni tänään vai ensi vuonna?"
Rakuna naurahti kylmästi, antaen ivallisen huvittuneisuuden kohota naurustaan. Tuo tyyni olemus oli muuttunut hetkessä pelottavaksi, demoniseksi olemukseksi. Palkkamurhaajaa ei kannattanut mennä suuttuttamaan ja nyt tämä nainen oli sen tehnyt.
"Teen sen kuule niin nopeasti, ettet ehdi edes itse tajuta", mies sanoi matalalla huvittuneella äänensävyllä.

Hän otti muutaman varman askeleen eteenpäin, pitäen miekastaan kunnolla kiinni. Se tuntui sulautuvan miehen käteen passelisti. Tuli roihusi yhä lempeästi Thorin kentän ympärillä. Tuntui kuin miehen olemus olisi kipinöinut. Ja silmät, niiden psykopaattinen katse oli läpitunkeva ja hymy oli tyyni sekä rauhallinen, liiankin.
Tarpeeksi lähellä ollessaan Rakuna iski miekkansa Anakondaa kohti, saas nähdä mitä siitäkin sitten tulisi.

"Toivottavasti nyt olet tyytyväinen", Rakuna murahti nuolaisten huuliaan, johon hän oli puraissut. Veren rautainen maku täytti suun makuhermot. Sota. Sekin oli alkamassa. Vaanit, niiden puolella Rakuna taistelisi hamaan loppuun asti.

//Ei ollut yhtään vammanen, meikällä taas on, kun en osaa aloittaa taistelua . D //

Adra tunsi olonsa kärsimättömäksi. Hän oli odottanut jo tarpeeksi alkavaa taistoa. Liiankin kauan. Hänen verensä kihisi, barbaarinainen tosiaankin halusi taistoon. Janosi sitä. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi taistellut kunnolla. Ja miten hän pitikään taisteluista. Ne toivat elämään jännitystä, ja kunniaa sittemmin kuin ne oli voitettu.

Ja tänään Adra tosiaankin aikoi voittaa. Hän ei aikoisi kuolla tuon puolidemonin miekkaan. Eikä hänen ylpeytensä antaisi hänen luovuttaa. Adra oli tullut voittamaan, eikä häviämään. Adran matka jatkuisi vielä pitkälle Payonin sodassa, jossa hän olisi se joka saisi kunniamaininnan, kun se kaikki olisi ohitse.
Adra ihan kihisi innosta.

"Teen sen kuule niin nopeasti, ettet ehdi edes itse tajuta", hän kuuli miehen matalan, mutta huvittuneen äänensävyn, joka kommentoi pään haljontaa. Sanat miellyttivät Adraa, saivat hänen ehkä jopa häijyn puoleisen virneensä kukkimaan kasvoilla. Mies otti muutaman varman askeleen eteenpäin. Adran sydän hakkasi rinnassa jännittyneenä, muttei peloissaan. Ei, Adra ei pelännyt taistoja, hän rakasti niitä, ehkä hieman liikakin.

Vielä muutama askel, ja miehen miekka sivalsi ilman halki kohti Anakondaa, jonka tarkkaavaiset, tummat silmät määrittivät nopeasti miekan korkeuden. Kettärästi kuin kissa Adra loikkasi miekan ylitse, ilman että se osui häneen laisinkaan. Täydellistä. Adran barbaarinverestä oli paljonkin hyötyä. Barbaarit, kun tunnettiin häijyinä, raakalaismaisina taistelijoina. Adrakin oli sellainen, tosin omalla "hienostuneella" tavallaan.

Virne kohosi Adran huulille.
"Enemmän kuin tyytyväinen", hän lausui sanansa myhäillen, jokseenkin kärkkäästi. Hänen silmissään paloi huvittuneisuus, taistelun jano, sekä uhmaakkuus. Virne sen kuin kasvoi naisen siroilla kasvoilla, joista tummat pistävät silmät erottuivat hyvin, naisen vaaleita hiuksia vasten.
Niiden katse oli takertunut uhmakkaasti palkkamurhaaja mieheen.

"Tämä on vasta alkua", hän huudahti äänensä täynnä ivaa.
Adran oma miekka halkoi nyt ilmaa, kohti miehen vasempaa kylkeä.

//Osaathan . DD Itte en osaa, siks lykkäsin sen sulle . DD//

Rakuna hymähti hiukan kun sirosti Anakonda väisti hänen miekaniskunsa. Tyytväinen. Niinpä tietenkin. Mutta niin oli tämä puolidemonikin. Demonipuoli oli ottamassa valtaa hänessä. Veri, isänsä veri, joskus mies oli ylpeä siitäkin, vaikka usein joutui kuuntelemaan vain syytteitä verensä takia. Demoni. Eivät olleet mitään suosittua kansaa, eivät todellakaan. Ja vielä nämä kirotut hiukset. Paholainen, siksi oli Rakunaa usein sanottu. Mutta oikeastaan miehen olisi pitänyt olla vain ylpeä perimästään. Hän oli perinyt isältään lahjan, tulen ja ne voimat jotka hän omisti. Äidiltään taas valkyyrioiden sitkeyden ja taistelutaidot. Mies oli parempi taistelija kuin moni muu. Puoliverisyydestä siis saattoi olla hyötäkin.

"Tämä on vasta alkua"
Nuo silmät, ne katsoivat suoraan viiruiksi muuttuneisiin demonin silmiin. Rakunan olemuksesta kuitenkin paistoi vain tyytyväisyys ja huvittuneisuus, ei mikään muu. Häntä oikeastaan vain nauratti koko touhu.

Sirosti tämäkin torjui Anakondan iskun miekallaan, ja iski hän sitten taas vastaavasti kohti naista, ja hypähti sen jälkeen kauemmas. Mies huokaisi hiljaa. Hän oli ryhtynyt leikkimään, ja Anakonda oli alkanut leikkimään tulella, mistä ei hyvää seurannut.
"Tuli on vaarallinen, kun se pääsee valloilleen", Rakuna sanoi matallalla äänensävyllä. Joku olisi oikeastikin voinut sitä pelästyä, tuskinpa kuitenkaan Anakonda. Nainenhan oli varmasti nähnyt ja kuullut kaikkea. Tyytyväinen hymy karehti Rakunan kasvoilla kun tämä hyökkäsi jälleen uudelleen ja iski miekallaan lähelle Anakondan kaulaa. Olisiko hänellä aikaa? Aikaa leikkiä pitkäänkin tämän naisen kanssa? Palkkamurhaajan hänen kuitenkin pitäisi käydä tarkistamassa, olisiko palkkauksia tullut. No, ehkä vielä vähän aikaa.

//ÄÄÄÄÄ!!! KAuheen lyhyt varmaan tuli .<<< Anteeksi, anteeksi, anteeksi!! Kauhee pelaus muuteski .___.//

Adra torjui hieman huvittuneena, valppaana kuitenkin miehen iskuja. Vaikka hän luotti täysin omiin kykyihinsä, niin itsevarmuutta neitoselta ei puuttunut, hän ei myöskään halunnut ottaa riskejä. Toinen ei kuitenkaan ollut mikään amatööritaistelija, joten jos Adra menettäisi keskittymisensä täysin, siitä tuskin seuraisi kaunista jälkeä.

"Tuli on vaarallinen, kun se pääse valloilleen", toinen sanoi matalalla äänensävyllä. Adran kasvoille kohosi virne, ja hänen suustaan pääsi valloilleen huvittunut hymähdys. Seuraava miehen isku lyötiin kohti hänen kaulaansa. Adra pysäytti sen toisella vapaalla kädellään, miekan tietysti viiltäessä samalla hänen kättään, mutta eihän se masokistineitoa haitannut. Hän vain nautti kivusti. Siinä samassa, paha missä mainittiin.
Taivas täyttyi savusta ja tulen lieskoista, Adran katse kääntyi itään, jossa muutamia rakennuksia näkyi ilmi liekeissä.
´Tuli on vaarallinen, kun se pääse valloilleen´, sanat kaikuivat Adran päässä kun hän muutaman nanosekunnin tuijotti rakennuksia, joista saattoi loisteliaalla päättelykyvällä ensimmäisen tunnistaa Vaanien-Vajaksi, toisen leipomoksi, ja kolmannen... kolmannen hänen ja Armelian väliaikaisasunnoksi.

Kun hän oli lähtenyt "kotoa" oli Armelia vielä jäänyt sinne loikoilemaan. Hienoinen huoli, täytti Adran. Hänen kaksoissisarensa oli hänelle kaikki kaikessa, ja ainoa, josta hän välitti tässä synkässä, koleassa, hämärässä maailmassa.
Adra puristi kädellään miehen miekkaa, päästäen siitä siinä samassa irti. Hänen kämmeneensä oli syntynyt avohaava, josta tihkui inhottavasti verta. Tai ei, ei inhottavasti, ihanasti, ainakin Adran mielestä. Hän käänsi tummien silmiensä vahvan katseen mieheen. "Tuli on vaarallinen, kun se pääsee valloilleen."
Hän hypähti muutaman askeleen sivulleen.
"Voi, sisko, sisko, aina sitä pitää olla vahtimassa, koskaan ei saisi jättää yksin", hän sihahti, ja nopeutti keveitä askeliaan, ollen nyt aivan taistelukentän reunalla, käännähtäen vielä ympäri ja nojautuen yhteen kivipaasista, hänen kasvoillaan käväisi oikein viheliäs ilme.
"Älä luule että tämä jäi tähän. Tuo jos mikä, oli vasta lämmittelyä", hän tokaisi koppavasti, antoi virneen kasvoillaan kasvaa, ja vasta kääntyessään jälleen ympäri, ja kadotessaan kaiken sen savun ja liekkien täyttämään kylään, hänen kasvonsa täyttivät huoli. Armelialle ei olisi saanut käydä mitään. Hänen oli löydettävä tämä.

//No, niin oli kauheen vaikeeta keksii itsepäiselle Adralle jokin syy lähteä . DD Mutta vihdoinpa sain aikaseksi. Juu, kiitos Severi sulle tästä mainiosta pelistä. <333//

Tuli. Se todellakin oli jo pääsemässä valloilleen. Rakuna oli aikaisemmin jo napsauttanut sormiaan, jolloin Thorin kenttää kiersi tuli vana, joka roihusi kuivassa maastossa.

Anakondan kasvoilla pysytteli hymy. Tämä pysäytti kaulaan tähdätyn iskun helposti kädellään, sen kuitenkin saaden aikaan samalla melko syvän, verta tihkuvan haavan. Rakuna kohotti hitusen verran kulmiaan. Hän haistoi levinneen tulen. Johtuiko se hänen sytyttämästään tulesta ? Ehkä, mutta miestä se ei pahemmin haitannut.

"Tuli on vaarallinen, kun se pääsee valloilleen."
Anakonda tokaisi kääntäen kasvonsa palkkamurhaajaa kohti, joka oli kohottanut aseensa kasvojensa kohdille suunnilleen ja tarkasteli nyt verta joka valui noroina sen hopeista pintaa pitkin.
"Se on hyvä renki, mutta huono isäntä", puolidemoni sanoi matalalla äänellä kohottaen hänkin uhmakkaan katseensa naiseen. Tämä puhui jotain siskostaan, ja oli nyt jo melkein taistelukentän reunalla. Vielä tuo katsahti Rakunaan, todeten:
"Älä luule että tämä jäi tähän. Tuo jos mikä, oli vasta lämmittelyä"
Rakunan kasvoille kohosi naisen virneen myötä tavallinen, uhmakas, hitusen huvittunut virne myös.
"Jään odottamaan."

Ja niin Anakonda katosi. Rakuna pyyhki veren miekastaan viittaansa ja työnsi sen takaisin huotraansa, lähtien Thorin taistelukentältä päinvastaiseen suuntaan. Kentän ympärillä porisi yhä tuli, mutta kun tämä palkkamurhaaja käveli sen läpi, ei ollut tuli kyennyt satuttamaan tätä. Virne kasvoillaan tuo sinihiuksinen käveli polkua pitkin, silmien ollessa yhä viiruiksi kaventuneina.
Tuli, se jatkoi matkaansa.

//Kiitos, kiitos <33~
Näitten on kyllä pakko nähä vielä joskus xD//