Vailla suojelusta

//Chiannalle menee tämä peli ;>//

Yön pimeys ei ollut mitään verrattuna yön hiljaisuuteen... Päivisin niin täynnä eloa oleva torikatu oli yön hämärtyessä autioitunut lähes kokonaan. Vain muutama satunnainen henkilö kuljeskeli päämäärättömästi katua pitkin pitäen kuitenkin selustaansa tarkkaan silmällä. Yöllä ei nimittäin ollut turvallista edes torikadulla.
Kuu paistoi korkealla taivaalla ja ilma oli melko kolea. Vähitellen muutamat sadepisaratkin alkoivat putoilla maahan ja pian voimistuva sateenääni loi hieman eloa hiljaiselle kadulle. Kuitenkin se kenties vain loi kolkomman tunnelman, sillä viimeisetkin kadulla kuljeskelijat alkoivat kiristää askeleitaan ja katoilivat satunnaisille kujille ja pienemmille kaduille. Paikka oli lähes autio, mutta ei tulisi olemaan pitkään, sillä jo varhain aamusta kauppiaiden oli tultava varaamaan hyvä myyntipaikka itselleen. Tosin sinä valkenevana päivänä eivät kaikki kauppiaat välttämättä ilmestyisivät paikalle huonon sään takia, eivätkä varmaan monet ostajatkaan kävisi kuin pakollisilla ostoksillaan.

Erääseen ikkunaan ilmestyi hyvin väsyneen näköinen haltianainen joka ei kummemmin ulos katsellut vaan vetäisi tottuneenoloisesti ikkunaluukut pamauttaen kiinni. Silloin pieni hiiri joka oli yön pimeyden turvin lähtenyt kadulle seikkailemaan, säikähti kovasti ja ryntäsi nopeasti kohti viemäriaukkoa ja luikahti viemärin pimeyteen piiloon.

Hetken ajan ainoa kuuluva ääni oli tasainen sateenropina, mutta sitä kesti vain siihen saakka kun pimeästä alkoi kuulua askeleita. Kolkkoja kopauksia kiveä vasten kuului tasaiseen tahtiin ja pian eräältä kujalta ilmestyikin näkyviin hahmo joka oli kääriytynyt tummanvihreään, tai ainakin luultavasti tummanvihreään viittaan jonka huppu peitti kasvotkin. Korvia se ei kuitenkaan peittänyt vaan hupussa oli kaksi reikää joista suuret suipot korvat pilkistivät esiin. Selässä kiikkui myös melko yksikertainen jousipyssy nuoliviinin kera, mutta jousipyssyssä olevasta valkoisesta nauhasta tunnisti hahmon Soreeliksi.

Soreel pysähtyi keskelle katua ja katseli huppunsa sisältä ympärilleen. Naisen hengitys huurusi ja hän alkoi muutenkin olla jo aivan jäässä. Nainen suorastaan vapisi kylmästä ja hänen hampaansa kalisivat hiliittimästi kun hän kietoi viittaansa tiukemmalle ja lähti kulkemaan ylöspäin katua. Kuinka Soreel toivoikaan löytävänsä takaisin majataloon jossa oli majaillut jo pidemmän aikaa, hän oli kaiken pahan lisäksi jättänyt miekkansakkin sinne... vaan eksyminen ei todistetusti katso aikaa tai paikkaa.

Soreel iski uhmakkaasti vasemman jalkansa kivetykseen ja pysähtyi, sillä hänen oli aivan turha harhailla pimeässä. Hänellä ei ikimaailmassa olisi niin hyvä tuuri, että hän löytäisi majatalolle ominavuin vaan luultavasti onnistuisi vain eksymään entistäkin enemmän. Siitä syystä nainen päätti pysähtyä siihen ja odottaa aamua jolloin voisi kysyä neuvoja joltakulta. Hän oli sentään torikadulla, sinne siis varmasti ilmestyisi aamusella porukkaa... Eniten Soreelia huoletti se, että hän oli melkein aseeton. Vain jousipyssy ja muutama nuoli olivat hänen apunaan.

//Minä sitten varoitin, että aloitukseni ovat hyvin tönkköjä. D: keksit kuitenkin varmaan joitan^^//

// Kipitänpäs tänne ^^ Hyvinhän aloitit! Tuskin olisin itse voinut aloittaa edes noin hyvin :] Joten Mein tänne kiikutan ^^ //

Pimeys. Se oli taas laskeutunut Payonin ylle aikoja sitten. Yksinäiset askeleet kiiruhtivat armottomassa vesisateessa eteen päin. Viitta oli kiedottu punaisen, hieman kuluneen leningin päälle lämmittämään omistajaansa. Sade teki ilmasta kolkon ja yksinäisen. Se vain lisäsi tietoa kolkosta pimeydestä, joka ympäröi kulkijaansa.
Mei oli raivoissaan itselleen. Miten hän oli taas voinut unohtua niin pitkäksi aikaa lukemaan tai oikeastaan haaveilemaan? Miksi majatalon isäntä ei ollut häätänyt häntä ulos vielä valoisaan aikaan? 'No ei tietenkään ollut...Se majatalohan on auki öisinkin...' nainen ajatteli katkerasti ja puri huultaan samalla kun yritti nähdä sateelta eteensä. Mein rahatkin olivat jääneet huolimattomasti kotiin, joten hän ei voinut maksaa yösijaansa majatalossa. Nuori nainen huokaisi hiljaa.

Mein kengät olivat jo ihan märät ja hän tunsi kuinka hänen pienet nahkakenkänsä olivat päästäneet veden läpi hänen jalkoihinsa asti. Ne narskuivat ärsyttävästi luoden ääntä hiljaisessa ympäristössä, jossa nainen ei rohjennut edes kunnolla hengittää. Pimeyden syövereissä, edes Lunan läsnäolo ei helpottanut, sillä nainen pelkäsi nyt liikaa. Hän oli keskellä yötä kadulla, jossa murhien taival oli alkanut. Siitä oli tullut ulkona liikkumis kielto iltaisin ja öisin.

Mei kirosi taas mielessään itseään. Hänellä ei edes ollut mitään, millä puolustaisi itseään, jos siihen tulisi tarve. Mistä sitä tietää, vaikka joku torjutuista poikamiehistä ilmestyisi puukko tai joku vastaava kädessään juuri nyt kun hän oli niin haavoittuvainen. Nuori nainen pudisti päätänsä huppunsa alla niin että yönmustat hiukset valahtivat nutturalta alas ja paljastuivat sateelle, jotka kastelivat ne oitis. 'Mahtavaa!' nainen ulvahti mielessään ja sulki hetkeksi aikaa silmänsä ja huokaisi syvään kuullen sydämensä pamppailun paremmin kuin koskaan. Hän oli todellakin peloissaan.

Sydän pompahti melkein kurkkuun naisen nähdessä yksinäisen hahmon kadun varrella. Toisella näytti olevan asekin mukanaan ja Mei tunsi itsensä niin heikoksi ja särkyväksi. Hän ei tiennyt miksi jatkoi matkaansa hahmoa kohden. Ehkä siksi, että hän ei halunnut kiertää mistään sivukaduilta, jossa oli vieläkin pimeämpää ja se kiertäisi aika paljon, jos hän halusi kotiinsa mahdollisimman pian.
Huppu peitti hahmon kasvot, mutta Mei loi ystävällisen ja hieman hermostuneen hymyn toiselle hänen ohittaessaan hahmon pikaisesti. Hän melkein huomaamattaan nopeutti askeliaan, sillä hän pelkäsi. Hän pelkäsi niin paljon, että hänen ajatuksena eivät edes kulkeneet kunnolla.

// Heh, noh tälläinen alku tällä kertaa ;D //

Hiljaisuuden rikkoneet askeleet kaikuivat edelleen Soreelin korvissa. Märännahan Litiseminen vasten kylmää ja märkää kivetystä. Ääni oli saanut jo naisen niskakarvat nousemaan pystyyn, mutta ei pitkäksi aikaa kun hän oli jo nähnyt hermustuneen- ja ennenkaikkea aseettomannäköisen naisen kipittävän hieman hymyillen hänen ohitseen.
´Aina vain aikaisemmin´ nainen ajatteli miettiessään sitä kuinka varhain kauppiaat nykyisin saapuivatkaan torikadulle varaamaan paikkoja.
Kuitenkin hetken mietittyään Soreel tajusi ette nainen voinut olla kauppias, eihän hänellä ollut mitään myytävännäköistä mukanaan ja edes kauppiaat eivät liikkuneet noin avoimesti aseettomannäköisinä.

Nainen oli jo kadonnut pimeyteen kun Soreel säpsähti mietteistään. Hänhän olisi voinut kysyä naiselta neuvoa majatalolle. Nopeasti Soreel juoksahti eteenpäin, mutta säikähti itsekkin ääntä joka kuului hänen kengistään. Korkokenkien voimakas kopina vasten kivetystä, ei ollut mitään maailman ihaninta kuultavaa jos oli peloissaan.
Kiroten Soreel ryhtyi aukomaan kenkiensä nyörejä riisuakseensa ne jalasta, mutta tajusi sen olevan kohmettunein sormin erittäin vaikeaa. Kuinka Soreelia ärsyttikään hänen tyhmyytensä, nainen oli saattanut olla ainoa apu moneen tuntiin ja hän oli vain murjottanut kadulla huppu päässä...

Soreel jätti nyörien näpläämisen sikseen ja lähti vain juoksemaan suoraan sinne minne oli nähnyt naisen katoavan, ei väliä vaikka hän saikähtäisikin Soreelia, sillä aina Soreel voisi ottaa tämän kiinni vaikka kovinkäsin ja selittää ystävälliset aikeensa sitten. Olisihan se epätoivoista, mutta sillä hetkellä Soreel oli epätoivoinen. Hän pelkäsi nimittäin kovasti saavansa jonkun kuolemantaudin siinä sateessa seistessään.

Märkä viitta liimaitui epämiellyttävästi Soreelin iholle ja nainen joutui juostessaa varomaan ettei hänen kenkiensä korot luiskahtaisi kivetysten väliin. Se nimittäin tietäisi melko varmasti jonkinsorttista jalanhaavoittumista eikä se ainakaan tekisi hänelle hyvää. Varulta Soreel vielä hidastutti juoksunsa reippaaksi kävelyksi ja piti katseensa visusti maassa vilkuillen vain sillointällöin eteensä siinä toivossa, että näkisi jälleen naisen, mutta sateelta ei kunnolla nähnyt eteensä joten Soreel varmaan löytäisi tämän ohikulkenee naisen vasta kun kirjaimellisesti törmäisi tähän.

Kylmä sade jatkoi edelleen Soreelin piiskaamista ja hirmuisella voimalla tulevat pisarat tekivät kipeää iskeytyessään heltyneelle selälle. Soreel puri hammasta ja nosti jälleen katseensa maasta nähden hämärästi naisen "ääriviivat" jonkinmatkan päässä. Silloin Soreelin mielen valtasi pienoinen riemu ja tämä ryntäsi tahtomattaankin juoksuun. Kenkien kopaukset kuuluivat vain hetken kun Soreel oli jo saavuttanut naisen joka tuskin oli edes ehtinyt tajuta tapahtunutta ja Soreel tarttui naista tiukasti olkapäästä toivoen, ettei tämä säikähtäisi kovin pahasti.

Hahmo ei lähtenyt seuraamaan häntä saatika sitten aikonut murhata häntä, Mein onneksi. Hän oli helppo saalis jollekin murhanhimoiselle miehelle tai naiselle. Kummalle vain. Hän ei pystyisi taistelemaan teräaseita tai nuolia vastaan. Kuka olisi voinut ilman omia aseita?
Yö nielaisi henkilön huomaansa naisen vilkaistessa taakseen. Helpottunut huokaus purkautui naisen huulilta ja pieni arka hymy nousi kasvoille. Jokin toivon kipinä syttyi palamaan rankassa vesisateessa ja jokin Mein sisällä piti sitä elossa. ehkä hän sittenkin pääsisi ehjänä kotiin. Hän ainakin toivoi niin kietoi nyt märän viittansa tiukemmin ympärilleen samalla kun hän yritti unohtaa litimärät kenkänsä, jotka saivat naisen pienet jalat palelemaan.

Tuntui että hän oli kävellyt jo pitkään. Tosi pitkään liikkumatta kuitenkaan yhtään edemmäs. Sää teki kulusta niin vaivalloisen ja raskaan, mutta pieni ajatus kimposi naisen päähän hänen taistellessaan tietä kotiinsa. Ehkä oli hyvä että satoi. Ehkä sade pitäisi murhaajat loitolla, sillä moni ei tälläisellä säällä ulkona paljon viihtynyt. Ei edes silloin, vaikka mielessä olisi jonkun tappaminen.

Mei ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen kun hän kuuli kumean kopseen takaansa. Hymy haihtui kasvoilta välittömästi ja nainen jäykistyi pelosta. Ehkä hahmo oli tullut toisiin aatoksiin ja palasikin nyt päätetyn uhrinsa luokse. Narskuvat askeleet nopeentuivat taas, sillä ne olivat hieman hidastuneet hänen päästyä niin kauas siitä seisovasta hahmosta, ettei hän nähnyt sitä enää. Mutta kopse herätti taas suuren pelon pedon Mein sisällä. Se jäysi naista sisältä epävarmaksi ja pelokkaaksi. Se yritti tahallaan herätellä naisessa pelkoa, vaikka siihen ei ehkä ollut hirveästi syytä. Eihän Mei sitä voinut tietää millä aikeilla toinen oli.

Käsi tarttui Meitä tiukasti olkapäästä ja nainen tukahdutti kirkaisunsa nostamalla kätensä suulleen. Hän ei halunnut - ainakaan vielä - houkutella kadulle enempää ihmisiä. Nuori nainen kääntyi paikallaan ja näki nyt hupun alle. Hahmo oli nainen. Pelko hieman vetäytyi sisemmäs, sillä ainakaan se ei ollut mies. Miehet olivat joskus liian riehakkaita ja epäkohteliaita Mein seurassa. Päivällä niistä pääsi helposti eroon kun väkeä oli ympärillä useimmiten todella paljon, mutta yöllä kun he olisivat vain kahden voisi tulla hieman ongelmia.

"Niin? En halua olla epäkohtelias, mutta minulla on vähän kiire.. " Neiti sanoi ääni hieman vavisten, mutta piti kuitenkin kohteliaasti katseensa naisen tummiin silmiin. Mei pakotti kasvoilleen hymyn, joka oli aika tunteiden sekava. Hän oli varsin peloissaan pimeässä liikkumisesta, mutta kuitenkin hymy oli oikeasti ystävälliseksi tarkoitettu. Eihän Mei tiennyt oliko naisella hyvät vai pahat mielessään. Nainen astui askeleen taaemmas, sillä hän seisoi kovin lähellä tuota nyt tunnistamaa haltiaa. Katse kiiri naisen jouseen, mutta palasi taas naiseen. Vihreät silmät tarkkailivat ystävällisesti toista.

Soreel tunsi naisen säpsähtävän otteesaan, mutta hän ei sentään kiljunut ja se oli hyvä. Tiedä mitä olisi tapahtunut jos kiljaisun seuraksesta kadulle olisi rynnännyt ihmisiä... Varmaan olisivat luulleet Soreelilla olleen pahat mielessä ja mitä sitten olisikaan Soreelille tapahtunut. Soreel pudisti pienen kauhunpoikasen pois mielestään huomatessaan naisen käännähtävän.
Aluksi naisen ilme oli hyvinkin pelokas, mutta Soreel näki toisen rentoutuvan hieman huomatessaan, että hän ei ollut mies. Soreel hymyili hieman rohkaistakseen naista ja nosti etusormen huulilleen merkiksi siitä ettei ollut syytä huutaa.

"Niin? En halua olla epäkohtelias, mutta minulla on vähän kiire.. " neiti Soreelin edessä sanoi hieman vapisevalla äänellä. Siitä olisi voinut päätellä, että hän oli peloissaan, mutta tiiviisti hän silti katsoi Soreelia silmiin mikä teki naiseen vaikutuksen.
'Hänen kaltaisiaan ihmisiä pitäisi olla enemmän.... Siunattuja ovat he jotka eivät pelkoaan näytä.' Soreel ajatteli ja katsoi kuinka nainen vielä hymyili hänelle.

"Anteeksi, en vie paljon aikaasi, mutta..." Soreel aloitti hieman empien ja odotti kun nainen astui hieman kauemmas hänestä. Soreel tarkaili hänen silmiään ja huomasi väkisinkin kuinka nainen vilkaisi hänen joustaan. Silloin Soreel kiitti onneaan siitä, että julmetun iso miekka ei ollut hänellä mukanaan, sillä silloin hän olisi varmaan ollut turhankin katu-uskottava.

"...Olen eksynyt", Soreel viimein jatkoi ja painoi katseensa. Hän ei ollut ajatellut tilannetta tämän pidemmälle. Kuinka hän ensinnäkään selittäisi mihin majataloon pyrki, sillä ei muistanut edes sen nimeä. Olihan hän vasta kaupunkiin saapunut. Silti hänen olisi pitänyt muistaa edes yhden majatalon nimi, mutta ei... Oli se vain niin vaikeaa...

"Etsin erästä majataloa, nimeä en muista, mutta edulliset hinnat ja lähellä kaupunginportteja ja mietin, että osaisitteko kertoa reitin?" Soreel jatkoi jälleen ja huokaisi sanojensa perään. Hänen täytyi näyttää täysin idiootilta kun kyseli siinä neuvoja majatalolle jonka nimekään ei muistanut.

Yhtäkkiä Soreel alkoi jälleen kirota itsemielessään, sillä rakkaalle jouselleen hän saisi sanoa nyt hyvästit. Oli jousi kuinka hyvä tahansa, ei sekään kestänyt sellaista määrää kosteutta. Turhautuneena hän nosti jousen selästään ja ennenkuin nainen hänen edessään ehtisi säikähtää, hän katkaisi sen reittään vasten. Puun palaset sinkoilivat moniin suuntiin kun jousi halkesi kahtia ja Soreel päästi rikkonaiset palaset putoamaan kadulle loiskahtaen. Miten hän saattoikaan olla niin tyhmä, ettei tajunnut sateen pilaavan jousta.

"Muistin juuri kuinka arkoja jouset ovat sateelle", Soreel sanoi naiselle hyvin pahoittelevasti ja hymyili vienosti.

//Toivottavasti ei ollut turhan sekavaa ^^//

// Ei ollut yhtään ^^ //

Pelko laantui nyt melkein kokonaan naishaltian aloittaessaan lauseensa. Henkilö, joka aloitti lauseensa anteeksi- sanalla ei voinut olla hirveän pahaa mielessään. Niin ainakin Mei kuvitteli.
"Eksynyt?" Nainen sanoi hämmästyksissään ja hänen kävi sääli toista. Harhailla nyt kaupungissa, jossa oli ulkona liikkumis kielto öisin. Toisaalta tuskin haltia kaupungista ulos pääsisi... Tuskin moni oli päässyt. Sen Mei tiesi. Olihan hänkin joskus nähnyt jonkun onnettoman yrittävän sitä, mutta turhaan. Ei siitä ollut hyötyä, porttia vartioitiin tiukasti.

Hymy pysyi naisen kasvoilla toisen kertoessa huolensa. Majatalo? Hän ei pahemmin tiennyt majataloista, vaikka Payonin kadut hyvin osasikin, mutta hän halusi auttaa naista.
"Hmm... En oikein tiedä noista majataloista, mutta Freija on aika tunnettu. Se on ainakin porttien lähistöllä, ja kuulemma vaanien omistuksessa. Hinnoista en tiedä, mutta uskoisin että voisit tarkoittaa sitä." Nainen sanoi ja hymyili. Hän oli niin iloinen, että toinen tarvitsi vain apua eikä halunnut mitään muuta. Hänen ajatuksensa harhailivat välillä muualla, mutta hän pystyi hyvin kuuntelemaan toisen puheita ja miettimään hänelle ratkaisuja.

Haltian reaktio huolestutti Mein. Jos toinen olikin vain halunnut tietää majatalosta ja aikoi nyt tappaa hänet. Hän ei ehtinyt muuta ajatella kun Luna jo ampaisi hänen viereensä ja maukaisi kuuluvasti pimeyteen. Jousikin oli jo siinä kohtaan poikki ja nuori nainen katsoi hieman hämmästyneenä haltian touhuja. Ketään ei siis aiottukkaan tappaa? Hän huokaisi syvään ja nosti mustan ja märän kissansa syliinsä, joka käänsi nyt vihreät ja tutkivat katseensa haltiaan päin. 'Onneksi minulla on sinut..' nainen hymyili kissalleen ja käänsi taas katseensa haltian tummiin silmiin.
"Minä en oikein tiedä noista aseista juuri mitään.." Hän sanoi ja hymy palasi taas hänen kasvoilleen. Ehkä huoleen ei ollutkaan syytä tämän haltian kanssa.

Pelostaan huolimatta ja etenkin laista, nainen avasi suunsa ehkä hieman huolimattomastikkin.
"Voisin viedä sinut sinne majatalon luo. Sinne onkin ehkä lyhyempi matka kuin sinne minne olin suuntaamassa..." Nuori nainen sanoi ja nosti kysyvästi märän hupun alla kulmaansa. Hän taisi välillä olla liiankin ystävällinen toisille, varsinkin tuntemattomille, mutta ei voinut kuitenkaan luonnolleen mitään.
"Voisimme vaikka lämmitellä siellä aamuun asti, jos sinulla ei ole minnekään kiire?" Mei totesi ja otti jo muutaman askeleen määränpäätä kohti Luna sylissään. Kissa maukaisi kuin olisi sanonut hänelle sopivan kuivassa paikassa lämmittely. Luna ei nimittäin pitänyt sateesta hänen menneisyytensä vuoksi.

//Anteeksi kun on kestänyt ;> //


Soreelin luottamus tapaamaansa naista kohtaan kasvoi entisestään kun hän huomasi mustan kissan joka oli kuin yrittänyt puolustaa omistajaansa. Soreel piti kissoista hyvin paljon ja hänen mielestään lemmikit muutenkin olivat todella hyvä merkki, varsinkin uskolliset lemmikit. Siitä huolimatta hän tunsi olonsa oikeastaan entistäkin turvattomammaksi. Kenties naisesta ei ollut vaaraa, mutta hän oli nyt täysin aseeton eikä muista kulkijoista ollut takuuta.
'Kenties selässäsi keikkuva nuoliviini herättää edes jonkinlaista kuvaa siitä, että olisin aseistautunut. Soreel ajatteli ja hamusi viittansa reunaa kädellään. Hän ei ollut ollut niin aseeton sitten lapsuutensa, aina hänellä oli ollut lähellään jonkinlainen puolustautumiskeino, hän vain tunsi olonsa niin orvoksi ilman mitään. Mikä oli ylipäätään saanut nyt Soreelin lähtemään pois miekkansa luotaan ja vielä vieraassa kaupungissa, sitä nainen itsekkään ei kyennyt ymmärtämään.

Piiskaava sade hakkasi edelleen maata sinä kylmänä yönä kun Soreel joutui joka sekunti kiroamaan huolimattomuuttaan, mutta pienen hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Soreel hätkähti ajatuksistaan kuullessaan naisen puhuvan jälleen hänelle.
"Voisin viedä sinut sinne majatalon luo. Sinne onkin ehkä lyhyempi matka kuin sinne minne olin suuntaamassa..." hän oli sanonut ja siinä samassa Soreelin mielessä olivat alkaneet riemuisat ajatukset kulkea. Kahdestaan liikuttaessa oli pienempi vaara törmätä vaarallisiin vastaantulijoihin, ainakin yksittäisten pikkupahojen ajatteli väistävän, mutta suuret järjestäytyneet joukot olivat toinen asia. Kuitenkaan Soreel ei sitä sen enempää ehtinyt pähkäillä kun nainen jo jatkoi. Miten ystävälliseltä hän vaikuttikaan ja Soreel hymyili hieman.
"Se... Se olisi hyvin mukavaa. Ja äärimmäisen ystävällistä" Soreel sanoi niin vakaasti kuin kylmästä tärisevällä äänellään pystyi näki kuinka nainen otti jo askelia kohti oletettua "oikeaan suuntaan".

Nopein askelin Soreel lähti kävelemään naisen perään karistaen loputkin häiritsevät ajatukset mielestään ja keskittyi täysillä siihen hetkeen. Nyt ei voinut missata pienintäkään elettä vaarasta vaan jokainen kolaus pimeillä kujilla saattoi olla itse kuolema, koskaan ei voinut olla varma. Kuitenkin Soreelin ajatukset lähtivät jo pian harhailemaan ja vastoinvastoin naisen tapoja hänen mieleen alkoi hiipiä ajatus kohteliaasta rupattelusta ja hetken asiaa harkittuaankin hän rykäisi hieman ja harkitsi sanojaan hetken.
"Olen muuten Soreel-Amy Talishá Weldenintytär, en usko, että nimi sanoo mitään, mutta ajattelin esittäytyä. Tietenkin kutsutaan vain pelkäksi Soreeliksi" Soreel sanoi koittaen kuulostaa reippaalta, mutta sai äänensä vain säröilemään ikävästi.
"Ja saanko kysyä teidän nimeänne?" Soreel kysäisi kuin ohimennen, mutta hymyili silmät sirrillään, osittaen kyllä siksi kun sade tunki jo silmiinkiin, osittaen siksi kun tahtoi vaikuttaa siinä ympäristössä ystävälliseltä.

// Ei mitään : ) Vuorostani minulla nyt kestää vastata, sillä muutamme ja olen 4 viikkoa poissa koneelta >.< Yritän tietenkin vastata, mutta pyydän kärsivällisyyttä ^^ //

Vaikka satoi jo rankasti se tuntui koko ajan yltyvän vain lisää. Mei oli ihan litimärkä ja hän tunsi kuinka hänen jo myötäilevä leninkinsä oli ihan hänen ihossaan kiinni. Nainen hymyili toiselle. Hän tosiaan oli ystävällinen, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut? Pimeydestä huolimatta, joka varjosti häntä joka puolelta, hän suostui saattamaan haltianaisen majataloon. Tosin, pääsisihän hänkin nopeammin kuivattelemaan ja kynttilöin valaistuun taloon. Ei pimeässä tarvinnut pelätä, eikä kylmässä sateessa kastua ja jäätyä.

Luna hypähti Mein sylistä ketterästi ja kuuliaasti maahan, sillä hän ei halunnut omistajansa joutuvan kantaa itseään. Hän halusi antaa itsestään tottelevaisen ja kuuliaisen kuvan tuolle ventovieraalle, jonka Luna oli nyt vihreillä silmillään tutkinut ja todennut toisen ihan hyväksyttäväksi matkaseuraksi. Kengät litisivät inhottavasti maankamaraa vasten ja niistä tuli ihmeen kova ääni, vaikka mustahiuksinen kävelikin aika kevyesti. Luna kipitteli hänen vieressään melkein hypähdellen, sillä inhosi tassujensa kastuvan. Eiväthän kissat pitäneetkään sateesta, mutta varsinkaan Mein musta kissa ei pitänyt.

Mei hätkähti hieman kuullessaan naisen lähtevän seuraamaan häntä, mutta tajusi sen tulevan haltianaisen kengistä. Hän oli kuullut sen kopseen jo aiemminkin ja oli melkein lähtenyt juoksemaan karkuun salamurhaajan pelossa. Pieni osa hänen sisällään oli onnekas ettei hän ollut, sillä toinen vaikutti varsin mukavalta ja olihan toinen pulassa. Ja nyt yhtä aseeton kuin hänkin, ainakin niin se näytti päällisinpuolin. Osa taas hänestä torui ja valitti, että hänen olisi pitänyt laittaa tossua toisen eteen ripeämmin. Silloin hän olisi jo pian kotona ja turvassa yksinäiseltä pimeydeltä. Tosin, Meillä ei ollut koskaan yksinäistä, olihan Luna hänen kanssaan. Siitä hän oli sataprosenttisen varma.

"Mei-Din Milia Kaya Somt- Fasiantytär, hauska tutustua Soreel." Nainen sanoi ystävällisesti ja hymyilevästi. Vihreät silmät tutkivat toista niin hyvin kuin pystyi, sillä vesisade oli varsin vaikea riesa. Hän vetikin hieman huppuaan paremmin kasvojensa eteen, sillä hän näytti varmaannyt jo kuin uitetulta rotalta. Mitäköhän majatalon isäntä mahtaisi sanoa? Jos hän edes olisi hereillä. Olisi sitten varmaan paikalla joku hänen sijaisensa.

Katu, jota pitkin nuori nainen haltiaa johdatteli oli varsin mutkikas, mutta Mei tiesi sen lyhyimmäksi reitiksi. Hän ei puhunut pahemmin matkan varrella, sillä hän vain keskittyi erottamaan teiden merkkejä toisistaan, sillä oli vaikea suunnistaa kaupungissa pimeässä ja vielä rankka sateessa. Sitä hän ei ollut ennen tehnytkään. ' Hmm.. Pitää ajatella tätä uutena kokemuksena hän ajatteli huokaisten mielessään. Suuri puinen, mutta vaatimattoman näköinen majatalo kohosi heidän edessään.
"Perillä ollaan." Nainen sanoi hymyillen toisella ja nopeensi askeleitaan huomaamatta. Lämmin ja valoisa majatalo todellakin houkutteli. Olihan majatalo vaanien majapaikka, mutta ei Meillä ollut ongelmia kummankaan killan kanssa, vaikka kumpaakaan ei kuulunut. Tuskin kukaan tai ainakaan hirveän moni tiesi hänen killattomuudestaan. Ja vaikka se tulisikin selville, ei siitä ainakaan huutoa syntyisi, pikemminkin taivuttelu yrityksiä liitymiseen. Vastauksen Mei jo näihinkin kysymyksiin tiesi jos sellaiseen oli tarve.

//Okei, siirrytäänkö jatkamaan Freijan majatalo osaan? ^^ Kestää siis seuraavaan vastata hiukan ^^'' //